Lukupiirissä | Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

"On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies 

tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon."

   

    

Toukokuun lukupiirikirja

  

Lukuhaasteissa: Joka päivä on naistenpäivä, Helmet 2019: 6. Rakkausromaani, Pohjoinen lukuhaaste: 22. Kirja, joka on yli 100 vuotta vanha, Popsugar 2019: 5. A book with at least one million ratings on Goodreads, Kirjankansibingo: Romantiikka

  

"Luetteko todella mieluummin kuin pelaatte?" hän kysyi. "Sepä on varsin merkillinen maku." (s. 39)

  

Vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeisenä teoksena (järjestysnumeroltaan 67.) käsittelimme todellisen klassikon, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Yllätyin, kuinka sujuvaa kirjaa oli lukea ja kuinka paljon huumoria siinä oli, vaikka en voinutkaan olla vertaamatta tätä muutama vuosi sitten lukupiirissä käsiteltyyn Seth Grahame-Smithin alkuperäisteosta mukailevaan parodiaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, josta pidin todella paljon. 

  

"Kirjoista? Ei, olen varma, ettette koskaan lue samoja kirjoja - emmekä suhtaudu niihin samoin." 

"Olen pahoillani, että ajattelette niin. Mutta jos asianlaita on niin, ei meiltä pitäisi puuttua ainakaan keskustelunaiheita. Voimmehan verrata erilaisia mielipiteitämme." (s. 87)

  

Sain lukemani kirjakerhopainoksen teoksesta joitakin vuosia sitten isosiskoltani, kun hän osti kirjan itselleen kauniimmalla kannella. Nämä tv-sarja/leffakannelliset kirjat kieltämättä eivät useinkaan hivele esteettistä silmää. Eräs lukupiirini jäsenistä luki versiota, jossa oli kuvitusta ja alaviitteitä selittämässä joitakin teoksen ajankuvaan liittyviä seikkoja. Esimerkiksi miksi perheen vanhinta naimatonta tytärtä kutsutaan neiti [sukunimi] ja muita siskoja neiti [etunimi]. Se olisi voinut olla kiinnostava kokemus.

       

Elizabeth oli ihastuksissaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt paikkaa, jossa luonto oli niin runsasin käsin jaellut antimiaan ja missä luonnon työtä oli niin vähän turmeltu huonon maun keinotekoisilla aikaansaannoksilla. (s. 209)

  

Kaikki varmaan tietävät, mistä kirja kertoo: Bennetin perheessä on viisi tytärtä joista vanhin on jo melkein 23 ja nuorin 15: Jane, Elizabeth, Mary, Catherine (josta käytetään nimeä Kitty) ja Lydia, joiden äiti haluaisi heidät mahdollisimman pian naimisiin mahdollisimman rikkaan miehen kanssa. Asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että tyttärille ei ole mahdollista antaa myötäjäisiä. Onneksi naapuriin muuttaa potentiaalinen vapaa poikamies herra Bingley, jolle voisi naittaa yhden heistä. Herran Bingleyn mukana saapuu myös hänen ystävänsä, herra Darcy.

   

Vihdoin neiti Bingley ikävystyi kirjaansa, jonka oli valinnut vain siksi, että se oli toinen nide herra Darcyn kirjasta, haukotteli hartaasti ja julisti: "Miten hauskaa onkaan viettää iltaa tällä tavoin! Lukeminen on sentään parasta ajankulua. Kaikkeen muuhun kyllästyy pikemmin. Kun saan oman talon, olen suorastaan onneton, ellei siellä ole erinomaista kirjastoa." (s. 54)

   

Päähenkilö on Elizabeth (jota kutsuttiin sekaannuttavasti myös Elizaksi ja Lizzyksi), järkevin koko sisarparvesta. Häneen voi paikoin jopa samaistua, vaikka välillä tekisi mieli ravistella itse kutakin Bennetin tytöistä. Etenkin Lydia on aivan mahdoton. Kirjan voisi lyhyesti sanoa kertovan Elizabethin (ennakkoluulo) ja herra Darcyn (ylpeys) tapaamisesta ja alun nihkeyden jälkeen rakastumisesta toisiinsa. Elizabeth on isänsä suosikkilapsi ja Lydia äidin, sillä he ovat perineet kyseisen vanhemmat parhaimmat ja huonoimmat puolet. Vastavuoroisesti kyseiset tyttäret ovat toisen vanhemman inhokkeja samasta syystä.

  

Elizabeth jatkoi matkaansa yksin kiirehtien kärsimättömänä peltojen poikki, kiipeillen kiviaitojen yli ja hypähdellen lätäköiden yli. Hän saapui vihdoin Netherfieldiin jalat väsyneinä, sukat likaisina ja kasvot hehkuen ripeän kävelyn jälkeen. (s. 35)

  

Minuun herra Darcy ei vedonnut, kuten ei yksikään muukaan teoksen miehistä, joista etenkin herra Collins oli todella vastenmielinen (hän ei ole koskaan lukenut yhtään romaania, hän on "parempi kävelijä kuin lukumies" pikku kohteliaisuuksineen ja hän ei usko, kun nainen sanoo ei). Vain yhdessä kohdassa herra Darcy herätteli positiivisia tunteita, kun hän toteaa naiselta vaadittavien ominaisuuksien listan päätteeksi: "lisäksi jotain hyvin olennaista: hänen täytyy kehittää itseään lukemalla paljon." Eniten pidin herra Bennetistä, joka oli muutoin hyvin järkevä hahmo, mitä nyt ei ollut säästänyt tyttärilleen perintövaroja tai kouluttanut heitä, mutta hän nautti oman kirjastonsa rauhasta, kaukana hössöttävästä naislaumasta. 

    

Herra Bennet oli niin kummallisista ominaisuuksista kokoonpantu - hänessä oli purevaa huumoria, pidättyneisyyttä ja oikullisuutta - ettei hänen vaimonsa edes kahdenkymmenenkolmen vuoden kokemuksen perusteella ollut oppinut ymmärtämään hänen luonnettaan. Rouva Bennet itse oli suoravivaisempi. Hän oli nainen, jolla oli pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakaa luonne. (s. 11)

   

Austen tuntuu kritisoivan aikalaisiaan. Olen aistivinani hänen halunsa saada tytöille tasa-arvoisen mahdollisuuden opiskella, ansaita rahaa, ja periä vanhempansa. Rivien välistä tuntuu huokuvan paheksuntaa kömpelöiden sosiaalisten kiemuroiden askelmerkkeistä. Hahmot tuntuvat karikatyyreiltä, joissa yksi luonteenpiirre korostuu, mutta ratkaisu toimii teoksessa varsin hyvin, sillä se luo kiinnostavia tilanteta. Vain Elizabeth tuntuu oikeasti täyteläiseltä hahmolta joka on enemmän kuin yksi ominaispiirre. 

   

Useammin kuin kerran Elizabeth puistossa vaeltaessaan odottamatta kohtasi herra Darcyn. Hänestä tuntui perin nurinkuriselta sellainen sattuma yksinäisellä metsätiellä, jossa muuten ei juuri kukaan koskaan liikkunut. Ja jottei sellainen sattuma uusiutuisi, hän varta vasten huomautti, että tie oli hänen mieluisi oleskelupaikkansa. Sen vuoksi olikin perin kummallista, että tapaaminen toistui. (s. 159-160)

  

Minun täytyy ehdottomasti jatkaa tutustumista Austenin tuotantoon, omaan hyllyyn onkin kotiutunut pari teosta, Kasvattitytön tarina ja Järki ja tunteet sekä Emma Tennantin kirjoittama Epäsäätyinen avioliitto, joka on jatko-osa Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, ja Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiiri.
 

         

Arvosana:

  
Takakannesta:

Englannin hilpein klassikko' Jane Austen (1775-1817) piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen: sarkastista huumoria viljelevän, kohtaloonsa alistuneen isä Bennetin, hänen hössöttävän vaimonsa ja heidän viisi kaunista, naimaikäistä tytärtään. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. 

   

Ylpeys ja ennakkoluulo on Jane Austenin pääteos. Kirjailijan ääni kaikuu tässä romaanissa yhtä raikkaana ja eloisana kuin teoksen ilmestymisaikoina, yli 180 vuotta sitten.

   

Romaanista valmistui v. 1995 BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja.

   

Suomentanut: Sirkka-Liisa Norko-Turja, 371 sivua, Suuri suomalainen kirjakerho / WSOY 1996 (1. painos 1947, WSOY, suomennettu ensimmäisen kerran 1922)

  

Alkuperäinen nimi: Pride and Prejudice (1813)
  

Myös näissä blogeissa on tartuttu tähän klassikkoon: Kirjapöllön huhuiluja, Tuntematon lukija, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirsin kirjahylly, P.S. Rakastan kirjoja

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 )

"Kyseessä on kirja kirjoista. Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne, romaanihenkilöstä joka karkasi sen sivuilta polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä. Se on tarina rakkaudesta, vihasta ja unelmista, jotka elävät tuulen varjossa."

  

  

Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukuteos

  

Carlos Ruiz Zafónin kehuttu Tuulen varjo oli Lukutoukat ja kirjanörtit Facebook ryhmän heinäkuun kimppalukuteoksena. Alkuperäinen postauspäivä teoksesta oli 31.7., mutta Klassikkohaasteen postaus osui samalle päivälle. Niinpä postaan teoksesta vasta tänään. Tällä kimppalukierroksella oli mukana mm. Hande. Oli huvittavaa huomata, että tässä kimppalukuteoksessa, niin kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessakin, mainittiin jouhipaita!

  

Selasin sivuja ja tunsin sen maagisen lupauksen tuoksun, joka uusista kirjoista aina huokuu. (s. 646)

  

Olen kuullut vuosien varrella paljon ylistäviä arvioita teoksesta. En kuitenkaan antanut niiden nostaa odotuksiani liian korkealle, vaan yritin tarttua teokseen mahdollisimman avoimin mielin. Jokin kuitenkin tökki koko lukuprosessin ajan, enkä kokenut, että olen käyttänyt aikana hyvin lukemallatätä teosta. Olin siis luettuani teokseni hyvin pettynyt, enkä ymmärrä teoksesta pitäneiden arvioita lukiessani, mikä minun lukukokemuksessani meni pieleen. Yhtenä syynä oli Tuulen varjon paikoittainen ennalta-arvattavuus, sillä jopa muutamasta, pitkään varjellusta juonenkäänteestä oli minulla aavistus jo varhaisessa vaiheessa teosta. 

  

Sen lisäksi kerronta oli suurimman osan teoksesta haahuilevaa ja tasapaksua, muutamien kauniiden lauseiden noustessa pinnalle. Hahmot olivat liian samalaisia keskenään, enkä muodostanut tunnesiteitä, joten hahmoihin kohdistuvat tapahtumat eivät herättäneet tunteita suuntaan tai toiseen. No, ehkä Fumero kuitenkin onnistui luomaan häivähdyksen inhoa. Ruiz Zafón turvautui myös samoihin tehokeinoihin liian usein, kuten kursiivilla kirjoitettuihin kymmenien sivujen mittaisiin muisteluihin, joita oli raskasta lukea. 

  

Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista, kirjat jotka ovat kadonneet ajan virtaan, elävät ikuisesti ja odottavat vain pääsevänsä jonain päivänä uuden lukija, uuden sielun käsiin. -- Jokaisen kirjan kannen takana avautui ääretön maailmankaikkeus, joka vain odotti tutkimusmatkailijaansa. (s. 11-12)

   

Tuulen varjo aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan, jonka neljäs teos Henkien labyrintti ilmestyy nyt elokuussa. Sarjan ensimmäinen teos kattaa ajanjakson 1945-1966. Kirja alkaa, kun kymmenvuotias Daniel pääsee isänsä mukana Unohdettujen kirjojen haustausmaalle ja valitsee sieltä omaksi teoksekseen Julián Caraxin Tuulen varjon. Teoksessa onkin mise en abyme -rakenne, eli teos teoksessa. Daniel lukee Tuulen varjoa ja pian hänen elämässään on samanlainen rakenne kuin kirjassa.  

    

Sivujen myötä kertomuksen rakenne alkoi muistuttaa venäläistä puunukkea, joka kantaa sisällään lukemattomia miniatyyrikokoisia kopioita itsestään. (s. 13)

   

Teoksen aikana Daniel yrittää ratkaista arvoituksen nimeltä Julián Carax. Hän selvittää tämän henkilöhistorian lapsuudesta alkaen ja kohtaa matkalla monenlaisia ihmisiä, joihin Carax on tavalla tai toisella jättänyt merkkinsä. danielin valoon nostamat salaisuudet osoittautuvat vaarallisiksi hänelle itselleenkin, sillä joku seuraa hänen jokaista askeltaan.

Nautin kuitenkin Ruiz Zafónin miljöön kuvauksesta, kuinka rakennusten yksityiskohdat, puistot ja pilvet järjestäytyvät Barcelonassa, joka maalautui minun silmieni eteen Euroopan isojen kaupunkien (mm. Praha, Dresden, Krakova) mallin mukaan, joissa olen vuoden 2011 road tripillä käynyt. Ruiz Zafónin kuvailu ei kuitenkaan auttanut luomaan eheää kokonaiskuvaa kaupungista monine nimettyine katuineen ja rakennuksineen, joista suurin osa lienee oikeastikin olemassa, vaan kuvittelin kaupungin mielessäni sumuisena sokkelona, josta vain pieni osa on kerrallaan nähtävissä.

  

Naisen heikko asema, naiseksi pukeutuvan miehen kohtalo ja aikalaisten homofobia herättelivät, vaikka asioiden käsittely ei jokaisessa tapauksessa ollutkaan kaikkein miellyttävin. Teos on luokiteltu maagisesi realismiksi, mutta minulle teos oli vain hyvin realistinen ilman häivähdystäkään fantasiasta. Jäin myös miettimään parin yksityiskohdan sopivuutta ajankuvaansa, esimerkiksi lasten kuvalliset lakanat ja kaksiteholinssit. Käännös on pääosin sujuva, eikä lukiessa herännyt ajatusta, kuinka jokin kohta tai sanonta on kuulunut alkuperäiskielisessä versiossa. 

  

Ajattelin tarttua hyvään kirjaan ja piiloutua maailmalta. (s. 301)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

...olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.

  

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. 

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavasti toistua hänen omassa elämässään...

  

Kiehtova kirjojen ystävän trilleri on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina.

  

"Tämän miehen kertojalahjat ovat ylivertaiset."

- El Mundo

"Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän."

- Turun Sanomat

"Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin esikoisromaani on niitä kirjoja, jotka voisivat muuttaa lukijankin elämän, jos sille antaa mahdollisuuden. Se on iätön rakkaudentunnustus kirjoille ja kirjoittamiselle ja samalla mukaansatempaava salapoliisiromaani."

- Trendi

  

Suomentanut: Tarja Härkönen, 646 sivua, Loisto-pokkari 2009 (11. painos, 1. painos Otava 2004)

   

Alkuperäinen nimi: La Sombra del Viento (2001)

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Tuulen varjo
• Enkelipeli
• Taivasten vanki
• Henkien labyrintti

  

Tuulen varjo on luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Kirja vieköön!

  

Samankaltaisia teoksia: Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut, Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki, Uinuvien kirjojen labyrintti, Anne Leinonen: Kirjanoita, Michael Ende: Tarina vailla loppua, Markus Zusak: Kirjavaras, Marcello Simoni: Kirjottujen kirjojen kauppias, Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Gustave Flaubert: Bibliomania, Arturo Perez-Reverte: Yhdeksäs portti, Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Lukupiirissä | Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

"Sairas mielikuvitus ei ole hurjimmissakaan kuumehoureissa voinut synnyttää 

kauheampaa ja helvetillisempää hirviötä kuin tämä eläin oli."

   

   

Huhtikuun lukupiirikirja

   

En ole lukenut aikaisemmin mitään Arthur Conan Doylelta. Lukupiiri onkin siitä mahtava keksintö, että siellä törmää kirjoihin, joita ei muuten tulisi lukeneeksi. Luettavaksi valitkoitunut teos on kuuluisa ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Sen verran tiesin Baskervillen koirasta etukäteen, että se on osa Sherlock Holmes-sarjaa, ehkä jopa tunnetuin niistä ja että teoksen pohjalta on tehty jakso Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock -tv-sarjaankin. Tosin se on muistikuvieni perusteella hieman erilainen kuin tämä alkuperäisteos. En kuitenkaan voinut alitajunnalleni mitään, sillä herrakaksikko tähditti mielikuviani hahmoina Holmes ja Watson koko lukuprosessin ajan. 

  

Minun kappaleeni teoksesta on vuoden 1981 WSOY:n Koulun peruskirjasto -sarjassa ilmestynyt painos, jonka sain muutama vuosi sitten Siivouspäivänä ilmaiseksi. Suomennoksen tietoja olikin sitten kiinnostavaa metsästää, sillä häntä ei minun pelastamassani painoksessani mainittu. Wikipedian mukaan kirjan on suomentanut ensimmäisen kerran A.A. Fabritius vuonna 1904. Käännös tehtiin teoksen ruotsinnoksesta Hund. Tätä käännöstä onkin sitten käytetty osittain paranneltuna aina vuoteen 2001 asti. Vasta vuonna 2008 ilmestyi uusi käännös, jonka pohjana on alkuperäinen englanninkielinen teos. 

  

Minusta melkein tuntuu kuin olisin joutunut suoraan keskelle kaikkein hurjinta seikkailuromaania. (s. 36)

Tarina saa alkunsa, kun joku unohtaa kävelykeppinsä Holmesin luokse. Kun kepin omistaja palaa, on hänellä tehtävä mestarietsivälle, joka kuitenkin lähettää tohtori Watsonin puolestaan tutkimaan mystistä kuolemantapausta. Baskervillen suvun ylle on legendan mukaan langetettu kirous: jos menee nummille keskiyöllä voi nähdä suuren mustan demonikoiran, joka tulee ja tappaa. 

  

Sir Charles Baskevillen on kuollut, mutta vaikka kuolinsyyn ajateltiin olevan luonnollinen, on noussut epäillys jonkun auttaneen kohtaloa ja johtaneen heikkosydämisen lordin ennenaikaiseen kuolemaan. Devonshiressa sijaitsevan Baskerville Hallin omistajuus siirtyy suvun viimeiselle vesalle, lordin veljenpojalle Henrylle, joka on nyt vaarassa. Sherlock ei tietenkään usko myytteihin, mutta monimutkaisesti ajattelevassa mielenkoneistossaan hän päättelee, että epäilty murhaaja on elävä, ei taruolento. Mutta kuka on murhan takana ja miksi. 

    

- Minä olen sanomattoman utelias näkemään nummen. 

- Uteliaisuutenne tulee pian tyydytetyksi, sillä tuolta se jo häämöttää, virkkoi tohtori Mortimer viitaten ulos ikkunasta.  

Viheriäisten ketojen ja radan vierellä kasvavan matalan metsän yli kohosi harmaa, surullisen näköinen kumpu, jonka omituiset terävät huiput häämöttivät utuisina etäisyydessä. Se oli kuin unessa nähty sadun maisema. (s. 55)

 
Parasta teoksessa on ihana luontokuvaus Englannin jylhästä nummiseudusta, joilla jo kivikaudella asuttiin. Merkit edeltävistä ajoista on edelleen nähtävissä, kaillioihin on kaivettu asumuksia ja kivikauden liukuessa kohti metallikausia on seudulla ollut myös louhoksia joista on saatu malmia.
  

Vaikka Doyle ei kuvaakkaan tarkkaan millaisia vaatteita hänen hahmonsa käyttävät, minkä näköistä Lontoossa on 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai millaisilla hevosvaunuilla he matkaavat, pystyin maalaamaan mielessäni kuvan miljööstä. Yllätyin (monien muiden ensikertalaisten tavoin), kun huomasin tarinaa kerrottavan lempeän Watsonin näkökulmasta. Lisäksi pääsin yllättymään, kuinka vähän jopa hieman ylimieliseksi kuvattu Sherlock Holmes oli tässä tarinassa läsnä.
  

En voinut olla pohtimatta, oliko J.K. Rowling inspiroitunut tästä klassikosta luodessaan Sirius Mustan (Harry Potter ja Azkabanin vanki) Devonshiren nummilla kuljeskelevan suuren mustan koiran ja vankikarkurin pohjalta? 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Englantilainen nummimaisema ja sen laidoilla vanhoja aateliskartanoita: siinä näyttämö, jolla Sherlock Holmes ystävänsä tohtori Watsonin kanssa selvittää vanhan suvun kirouksen arvoitusta. 

  

Jo alkusivuilla ilmestyy näköpiiriin salaperäinen Baskervillen koira, jonka selkäpiitä karmivat huudot ja isokokoiset jalanjäljet ovat pelästyttäneet ympäristön asukkaat. Baskervillen suvun päämies kuolee ja kartanoon muuttaa uusi perijä, jota Sherlock Holmes ja tohtori Watson ryhtyvät suojelemaan. 

  

Sir Arthur Conan Doyle (1859 - 1930) loi englantilaiset salapoliisihahmonsa 1800-luvun lopulla, mutta yhä edelleen tunnetaan kaikkialla mailmassa kuuluisa Sherlock Holmes, joka pelkällä järkevällä päättelytaidollaan pystyy selvittämään ongelmallisimmatkin rikokset, sekä hänen uskollinen ystävänsä tohtori Watson, joka omilla yksinkertaisilla ajatuksillaan ryydittää taitavan salapoliisin työtä. Conan Doyle oli salapoliisiromaanien luojana mestari ja hänen Sherlock Holmesinsa pysyy maailmankirjallisuudessa salapoliisien klassikkona, nerokkaana ja ainutlaatuisena rikosten selvittäjänä.

  

Suomentanut:  A.A. Fabritius, 160  sivua, WSOY 1981, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1904 (suomennosta paranneltu myöhemmissä painoksissa)

      
Alkuperäinen nimi: The Hound of the Baskervilles (1902)

       

Sherlock Holmesin päättelykyvystä on luettu mm. täällä: Kirjaneidon tornihuone, Cat, books & me, Morren maailma, Kirjakaapin kummitus, Villasukka kirjahyllyssä, Amman lukuhetki, Kasoittain kirjoja, Jokken kirjanurkka

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

"Mutta parempaa lahjaa et olisi voinut antaa kuin sen, että tulit ulos kaapista!"

   

      

Ajattelin, että vappuviikonlopun lukuhaasteessa olisi hauska lukea tämä Chris Riddellin kirjoittaman ja taidokkaasti kuvittaman lastenkirjasarjan toinen osa, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Ensimmäisen kirjan kannen värimaailma oli violetti, nyt tehostevärinä on punainen, aina metallinhohtoisella punaisella viimeisteltyjä sivunreunoja myöten. 

  

Ada Goottien ihanuus on minulle juurikin kuvituksessa ja teosten kansien kauniissa viimeistelyssä. Tällä kertaa lainasin teoksen kirjastosta, joten en päässyt kokeilemaan, ovatko kannen mustat kohdat edelleenkin teksturoitu hauskan samettimaisiksi. Edellisen osan tavoin mukana on nytkin minikirja ja sivuhuomioista vastaa tällä kertaa paljon matkustellut myskisorsa.

  

Vaikka ensimmäinen osa ei aivan kokonaan lumonnutkaan, pidin teoksen tunnelmasta ja Riddellin kynänjäljestä vauhdikkaassa kuvituksessa, puhumattakaan lukemattomista viittauksista kirjallisuuden klassikoihin mitä erikoisimmilla tavoin. Olisi aivan ihanaa, jos Riddell tekisi väritykirjan, sillä tekisi mieleni väritellä näitä kuvia jo teoksen sivuilla.

Nautin tästä toisesta osasta paljon enemmän. En osaa laittaa sormeani siihen, mistä tämä johtuu. Parasta Riddellin teoksissa on kuvituksen ja kirjallisuuviitausten lisäksi tarinan sekaan keitetty mytologia (esim. ruotsalainen Minotauros Abba) ja hienovaraiset kauhugotiikan elementit (mm. vampyyrit).

Täysikuukestit olivat tavallisesti tosi tylsät hassuine tansseineen ja epäsointuisine lauluineen, ja lordi Gootti oli aina äreä, koska tunsi velvollisuudekseen osallistua kesteihin. Ada puolestaan oikeastaan odotti kestejä, koska ne pidettiin päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä. Lordi Gootti ei koskaan muistanut Adan syntymäpäivää. Ada epäili, että hän unohti sen tarkoituksella, koska Ada muistutti niin paljon äitiään. -- Ada Tykkäsi leikkiä, että Täysikuukestit olivat hänen syntymäpäiväjuhlansa ja ne järjestettiin hänen kunniakseen. (s. 53-54)

Kalmatollon kartanolla pidetään jokavuotiset Täysikuukestit, jotka ovat päivää ennen Adan syntymäpäivää (jota kukaan ei tunnu muistavan). Ohjelmassa on mm. transilvaanialainen tivoli, maalausarpajaiset ja kuuluisien kokkien kakkumaistajaiset. Kokkeina sivuilta löytyvät mm. tutun kuuloiset Nigeliina Sokerilusikka, Gordon Ramses ja Heston Kovaja.

Kirjallisia viittauksia löytyy lukuisia. Adan kamaripalvelijatar Marylebonen tarina muistuttaa Paddingtonia, juhlateltan oven on rakentanut kaappeja valmistava fauni Tumnus apulaisensa Lucyn kanssa ja tivolin omistavan perheen isän nimi on Vlad Kolkko-Stokkeri.

Muita populaarikulttuuriviittauksia on niin agentti 007:ään kuin Simon ja Garfunkelin lauluun Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Harmillisesti teoksen kohderyhmä tuskin näitä viittauksia tajuaa, tai ainakin suurin osa niistä menee ohitse. Tuntuukin, että Riddell yrittää viittauksillaan viihdyttää enemmän teosta ääneen lukevaa aikuista kuin sitä itsenäisesti lukevaa lasta. Aikuislukijalle tämä on kuitenkin hauskaa bongailuviihdettä.

Arvosana:

   

Takakannesta:

On viimein tullut aika järjestää perinteikkäät Täysikuukestit ja Kalmatollon suuret leipojaiset.

Kalmatollon kartano täyttyy kuuluisista taiteilijoista, kokeista ja muista merkittävistä vieraista. Ada Gootti aavistelee kuitenkin, että Nurjamaa juonii jotain... Kaiken lisäksi Adan ujossa kamaripalvelijalla Marylebonella on yllättävä slaisuus, ja vaikuttaa pahasti siltä, että kaikki ovat unohtaneet Adan syntymäpäivän!

  

Suomentanut:  Jaana Kapari-Jatta, 224 sivua, Gummerus 2016

      

Alkuperäinen nimi:  Goth Girl and the Fete Worse Than Death (2014)

       

Täysikuukestit ovat tulleet tutuksi myös näissä blogeissa: Hurja hassu lukija, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet 

Sarjassa ilmestyneet:

• Ada Gootti ja hiiren haamu (2015)
• Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016)
• Ada Gootti ja Humisevan karju (ilmestyy heinäkuussa 2016)

Lukupiirissä | Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

"Muista että on synti ampua matkijalintua."

     

   

Lokakuun lukupiirikirjanamme oli Harper Leen vuonna 1961 Pulitzer-palkittu klassikko Kuin surmaisi satakielen, josta ilmestyi tänä vuonna kauniskantinen 13. painos. Vahvasti vaikuttavaa lukukokemusta piti hetken aikaa sulatella ennen bloggaamista. Eikä liene vaikeaa arvata, miksi tämä teos on tällä hetkellä kuuma peruna. Tänään 10.12. vietetään kansainvälistä ihmisoikeuksien päivää, joten julkaisen postauksen päivän kunniaksi. 

    

Thomas Jefferson on kerran sanonut, että kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi. (s. 296)

   

Leen teos nousi uudelleen puheenaiheeksi, kun hänen 1950-luvulla kirjoitettu, kadonneeksi luultu käsikirjoituksena Kaikki taivaan linnut (2015) löytyi sattumalta. Kuin surmaisi satakielen ilmestyi englanniksi 1960,  Kaikki taivaan linnut jatkaa Scout Finchin (oikealta nimeltään Jean Louise) tarinaa tämän ollessa jo aikuinen nainen. 

  

Luin jostain väitteen, että Kaikki taivaan linnut olisi itseasiassa kesken jäänyt käsikirjoitusversio Kuin surmaisi satakielestä, eikä sen jatko osa. Harmillisesti en tullut laittaneeksi linkkiä ylös. Tämä väite tukisi ainakin sitä seikkaa, että osa uudessa teoksessa esiintyvistä tutuista hahmoista onkin yllättäen aivan erilaisia persoonaltaan. 

    

Kuin surmaisi satakielen perustuu osittain kirjailijan omiin lapsuuskokemuksiin, mutta varsinainen omaeläkerta se ei ole. Tiivistettynä tarina kertoo kahdeksanvuotiaasta Scoutista, jonka pienessä, idyllisessä kotikaupungissa tapahtuu jotain kauheaa: tummaa miestä epäillään valkoiseen naiseen kajoamisesta. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Alabamaan 1930-luvulle, on teos säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Etenkin, kun on lukenut viime päivien sanomalehtiotsikointeja. 

  

- Ku Klux on poissa, sanoi Atticus. - Se ei tulee enää milloinkaan takaisin. (s. 212)

  

Scoutin perheeseen kuuluu lisäksi kaksi vuotta vanhempi veli Jem, isä Atticus ja keittäjä Calpurnia, joka on tummaihoinen. Calpurnia tarjoaa Scoutille naisen mallia, sillä äiti on kuollut Scoutin ollessa vain kaksivuotias, eikä hänellä ole tästä juurikaan muistikuvaa. 

  

Minulla ei oikeastaan ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Tiesin sen teemasta kuitenkin jotain ympäripyöreää. Olin nähnyt teoksen pohjalta vuonna 1962 tehdyn elokuvasovituksenkin, mutta siitä en juuri muuta muistanut kuin pätkän loppupuolen oikeudenkäynnistä. 

Olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että tapahtumia katsottiin lapsen silmin. Olen viime aikoina lukenut useitakin teoksia, joissa aikuisten julmaa maailmaa tarkkaillaan lapsinäkökulmasta. Teosten vahvuutena on usein se, kuinka tarkkanäköiset lapset kyseenalaistavat aikuisten jo vuosikymmeniä toistamia ajatusmalleja ja tapoja reagoida eri tilanteissa. On kuitenkin selvää, että kertoja on paljon vanhempi kuin henkilö, jonka kautta tarinaa kerrotaan.

  

Katsoin elokuvan uudelleen luettuani kirjan ja voin suositella sitä, vaikka se mustavalkoisuudessaan saattaakin epäilyttää. Leffassa toki joitain asioita on jätetty pois, mutta tarinan vaikuttavin osuus välittyy myös katselijalle. P.S. Boo Radleyn näyttelijä oli kauhean söpö. ;) 

  

Lukupiiriläisten mielestä teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo oli Scoutin isä, asianajaja Atticus Finch, joka ottaa vastaan mahdottoman tehtävän. Hän puolustaa raiskauksesta syytettyä Tom Robinsonia. Atticuksen moraalinen kompassi on vakaa ja hän tekee päätöksensä niin, että tuottaisi mahdollisimman paljon hyvää teoillaan. 

  

- Ei Jem, mitä ajattelen, että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä. 

- Niin minäkin ajattelin, hän sanoi vihdoin. - Kun minä olin sinun iässäsi. Jos on vain yhdenlaisia ihmisiä, niin miksi he eivät tule toimeen keskenään? Jos he ovat kaikki samanlaisia, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halveksiakseen toisiaan? Scout, minä luulen, että minä alan ymmärtää jotain. Luulen, että alan ymmärtää, minkä vuoksi Boo Radley on pysytellyt neljän seinän sisällä kaikki nämä vuodet... hän on tehnyt sen siksi, että hän haluaa pysyä sisällä. (s. 331)  

  

Pohdimme piirissä, kuinka kirjan keskeinen tilanne olisi ollut aivan toinen, jos tumma nainen olisi syyttänyt valkoista miestä vastaavassa tilanteessa. Naisilla oli tuohon aikaan vähemmän sanavaltaa, ihonväristä riippumatta kuin nyt, mutta sen lisäksi tummaihoisia pidettiin enemmän eläimen tai lapsen kaltaisina kuin oikeasti ihmisinä. Siksi väitetty valkoisen naisen raiskaaminen herättääkin paljon keskustelua, sillä jopa huonoin valkoinen nainen on teoksen maailmassa arvostetumpi yhteisön jäsen kuin paras tummaihoinen mies. 

  

Lukupiiriläisten kanssa kiinnitimme huomiota siihen, kuinka usein Scouttin tapaan käyttää housuja puututtiin. Hänen ikäisensä tytön olisi jo pitänyt käyttää vain mekkoja ja käyttäytyä hienon naisen tavoin. Etenkin Atticuksen sisko, Alexandra-täti korjaa tytön käyttäytymistä toistuvasti, muistuttaen L.M. Montgomeryn Runotytöstä tuttua Elisabeth-tätiä. 

  

- Täällä me olemme sitä mieltä, ettei pidä vainota ketään. (s. 358)

  

Kokonaisuudessaan Kuin surmaisi satakielen oli erittäin herättelevä ja syvällinen lukukokemus, johon jokaisen lukijan tulisi tarttua. Teoksen kieli ja ajatusmaailma ei juurikaan eroa nykyajasta, joten viimeisen sivun jälkeen olotila onkin jotenkin epätodellinen - emmekö me todellakaan ole päässeet tämän pidemmälle samanlaisten ihmisoikeuksien takaamisessa kaikille?

  

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Hm, ehkäpä me tarvitsisimme lapsista kokoonpannun poliisin." (s. 228)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Unohtumaton klassikkoromaani

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. 

Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika.

Harper Lee kuvaa lempeällä viisaudella kasvamisen kipeyttä todellisuuden kohtaamista. Kuin surmaisi satakielen on lumoava tarina kasvamisesta, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta.

"Liikuttava, hauska, rakastettava kirja." - Truman Capote

      

Samantyylisiä kirjoja:  Mari Stratchan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Alan Bradley: Piiraan maku makea, L.M. Montgomery: Runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

   

Suomentanut: Maija Westerlund, 411 sivua, Gummerus 2007 (10. painos, 1. suomenkielinen painos 1961)

    

Alkuperäinen nimi: To Kill a Mockingbird (1960)

    

Muutama poiminta blogistanian runsaasta tarjonnasta: Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Le Masque Rouge, Kujerruksia, Kirsin Book Club, Jokken kirjanurkka

Lastenkirjalauantai | Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

"Adan koti oli valtava. Siinä oli itäsiipi, länsisiipi, keskushalli suurenmoisine kupoleineen 
ja kaiken takana Kalmatollon vanhin osa, rämä siipi."

      

 
Arvostelukappale

                                                                                                       

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota Chris Riddellin lastenromaaniin Ada Gootti ja hiiren haamu, kun näin sen vahvan värisen kansikuvan Gummeruksen uutuuskirjojen katalogissa. Kannessa hehkuu hopeafiligraani, jonka koukeroihin on piilotettu kalloja. Violetti, musta, valkoinen ja hopea ovat todella harmonisessa tasapainossa. Kannen mustat kohdat ovat samettimaista mattaa ja lisäksi sivujen reunat on käsitelty metallinhohtoisella violetilla. Kokonaisuutena hyvin kaunis ja houkutteleva kansi. 

   

Toiseksi kiinnitin huomioa päähenkilön sukunimeen, Gootti. Lordi Gootti, runoilija, asuu tyttärineen ja palveluskuntineen Kalmatollon kartanossa. Tässä vaiheessa tiesin jo, että minun on ehdottomasti luettava tämä teos. Valitsinkin sen luettavaksi kesän toisen lukumaratonin aikana. Jos kaipasin enää vakuuttelua, niin viimeistään se seikka, että kirjailija on itse kuvittanut teoksen (ja varsin yksityiskohtaisesti vieläpä) takasi kiinnostavuuden kannesta kanteen. 

   

Päähenkilönä seurataan Adaa, jonka tulee kuulua, mutta ei näkyä. Isänsä määräyksestä hän käyttää isoja, tömiseviä kenkiä kulkiessaan kartanossa, Näin siksi, että lähestyvä ääni antaisi aikaa isälle mennä piiloon tytärtään. Menetettyään vaimonsa nuorallakävelyonnettomuudessa, Lordi on välttellyt Adaa, joka on perinyt thessalonikilaisen äitinsä ulkonäön. 

  

Lordi on järjestämässä juhlat, joihin kuuluu niin metaforinen polkukisa kuin sisämetsästystä. Adan utelias luonne johdattaa hänet juhlien taustalla olevan kieron suunnitelman keksinmurupolulle. Juonittelija on eräs kartanon palvelijoista ja Ada aikoo paljastaa hänen aikeensa isälleen, jos tämä vain kestäisi katsoa häntä riittävän pitkään, jotta ehtisi selittää päätelmänsä. Adan apuna toimii kummitus-hiiri Ishmael, joka on joutunut niin lilliputtien kuin jättiläisten vangitsemaksi. Tarinan aikana Ada löytää myös muita uusia ystäviä.

   

Vauhtia. komediaa ja vaarallisia tilanteita pursuilevassa tarinassa on paljon samaa kuin muidenkin brittiläisten sanataitureiden kuten Roald Dahlin ja David Walliamsin tuotannoissa. Ei siis olekaan ihme, että näiden kirjailijoiden teoksia julkaistaan myös suomeksi. Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille myös teoksen suomentaja, Jaana Kapari-Jattaa, joka leikittelee kielellä tuttuun tapaansa. 

   

Riddell on selvästi paljon lukenut mies, sillä teoksessa runsaasti viittausia klassikkoihin, satuihin sekä historiallisiin henkilöihin. Poimin lukuvihkooni paljon viittauksia, mutta tässä pari esimerkkiä. Rivien väleistä on löydettävissä niin Maija Poppanen, Narnia, Jane Eyre, Mary Shelley, Van Helsing, Danten Helvetti, Henry David Throreaun kuuluisa teos Walden, elämää metsässä kuin Ranskan vallankumousta esittävä kuuluisa maalaus Vapaus johtaa kansaa. 

   

Näitä, joskus ovelastikin piilotettuja viittauksia oli hauskaa bongailla ja avata niiden merkityksiä. Yhtenä esimerkkinä kohtaus, jossa puheenvuoron sai vain se, joka piti hallussaan lusikkaa. Minulle tämä herätti mielleyhteyden Kärpästen herraan, jossa lupa puhua oli sillä, joka piteli simpukkaa, vaikka tekniikkana "puhujan sauva" onkin hyvin universaali. 

   

Riddellin luomaa maailmaa ja sen hahmoja kuvaa hyvin gotiikan raskaus ja surumielisyys, mutta mahtuu tarinaan paljon uuden löytämisen riemua, ystävyyden solmimista ja oikeudenmukaisuutta. Persoonallinen kuvitus antaa tarinalle pullataikinamaista sitkoa ja sitoo tarinaa kauniisti yhteen. Suosittelen Ada Goottia ja hiiren haamua 9-13-vuotiaille lukijoille, mutta kyllä tätä teosta voivat hyvllä mielein lukea myös varttuneemmatkin ihmiset. Lastenkirjoissa kun on usein mukaankeitettynä tasoja, jotka osoitetaan vanhemmille, jotka lukevat tarinaa ääneen. 

Romaanin mukana tulee myös minikirja "Muuan hiiri muistelee" (suom. Kristiina Drews), jossa kerrotaan Ishmaelin seikkailuista.

   

Ainoana negatiivisena seikkana on mainittava tekstin piparkakkureuna, sillä arvostan kirjoissa, että teksti on aina tasattu molempiin reunoihin, paitsi jos teksti väistää kuvaa. 

   

Sarja on saanut jo jatko-osia, joista viimeisin on ilmestynyt nyt syyskuussa. Toivon, että ne mahtuvat tulevien vuosien julkaisuohjelmaan.

• Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014)
• Goth Girl and the Wuthering Fright (2015)

Lisäksi sarjaan kuuluu pienoisromaani  Goth Girl and the Pirate Queen (2015), joka ilmastyi tämän vuoden kevääll, kirjan ja ruusun päivänä.

Arvosana:   

  
Takakannesta:

Tässä on Ada Gootti. Hän on kuuluisän runoilijan lordi Gootin ainoa lapsi. Heidän lisäkseen valtavassa Kalmatollon kartanossa asuu palveluskuntaa ja liuta aaveita, mutta Adalla ei ole yhtään ystävää, jonka kanssa lähteä tutkimusmatkoille karmivan kotikartanonsa hämyisiin, unohdettuihin kolkkiin. 

     

Eräänä yönä kaikki muuttuu, kun Ada kohtaa aavemaisen hiiren nimeltään ishmael. Yhdessä salaisen Ullakkokerhon väen kanssa he päättävät selvittää, mitä kummaa Kalmatollon kartanossa ja sen rämässä siivessä on meneillään.

   

Alkuperäinen nimi: Goth Girl and the Ghost of a Mouse (2013), Suom. Jaana Kapari-Jatta, 219 s. Gummerus 2015 

  

Kuvitus: Chris Riddell

Myös näissä blogeissa on seikkailtu Adan kanssa: Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Luetaanko tämä, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjaston kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjojen keskellä

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

"Tämä ei ollut Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta."

      

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaista syvensi varjoja ensisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini. (s. 35-36)

  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 10. A mystery or thriller, Reading the Rainbow: Vihreä

Dekkarit ovat minulle vähemmän tuttu genre, mutta ajattelin haastaa itseni jo ihan Nettilukutoukkien kesälukuteemavalintojen vuoksi ja mennä kokeilemaan kepillä jäätä - onhan murhien ratkominen mitä perinteisin kesällä luettava kirjallisuuden laji. Piiraan maku makea on ollut ilmestymisestään saakka lukulistallani ja saatuani sen Kirjavälityksen kiertueen Oulun tapahtumassa viime vuonna, nousi se lukulistallani useaamman pykälän korkeammalle. Tarkoitus oli saada bloggaus ulos jo dekkariviikolla, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen kuin lukumaratonissa.

  

Alan Bradleyn luoma 11-vuotias, hurmaavan pikkuvanha Flavia de Luce on kertakaikkiaan ihastuttava nuori neiti. Samastuin häneen hieman, sillä olin itsekin lapsena hyvin tarkkaavainen ja innostunut tukimaan asioita - joskaan sen yhtä aikuismaisen intohimoisesti kuin Flavia. Hänellä on käytössään erään aikaisemman de Luce-suvun edustajan jälkeensä jättämä laboratorio-siipi, jossa tyttö tekee parhaansa ansaitakseen suloisen myrkynkeittäjän tittelin.

  

Flavia elää sukunsa vanhassa kartanossa isänsä ja kahden siskonsa Daphnen (13) ja Ophelian (17) kanssa. Lisäksi talouteen kuuluu Dogger, yleismies, joka sodassa kokemiensa kauhujen vuoksi on päätynyt puutarhuriksi. Heidän luonaan käy myös kylässä asuva rouva Muller, joka laittaa ruokaa ja siivoaa, Daphne haluaa isona kirjailijaksi ja lukee paljon klassikoita, kuten Dickensiä. Hän kerää erityisen "säväyttäviä ilmauksia" ylös vihkoon. Vaikka Flavian välit sikoihinsa eivät olekaan lämpimät, pidin silti Daphnesta, hänen lukuharrastuneisuutensa vuoksi. 

  

Tapahtumat käynnistyvät hyvin mielenkiintoisesti Flavian ollessa sidottuna komerossa. Teoksen ensimmäinen lausekin on hyvin mahtipontinen: "Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri." (s. 9). Pian kodin portailta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki ja kurkkupenkissä makaa punatukkainen mies, jonka viimeinen sana on vale. Flavia ei voi vastustaa kiusausta tutkia näitä outoja tapahtumia, selvittää pohjia myöten muuikalaisen ja tämän murhaajan henkilöllisyydet. 

   

Inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä näkyi ihmisen naama. Se olisi hvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi, puoliksi ihminen. (s. 36)

       

Tutkimuksesta ei tule helppo, mutta Flavialla on hyvä asenne vastoinkäymisiin: esteet ovat vain haasteita, jotka täytyy ratkaista. Ainoa ylittämätön este Flavian elämässä on hänen sukupuolensa,jonka vuoksi ihmiset tekevät hänestä ajankuvaan kuuluvia, mutta täysin perusteettomia esioletuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja monen juonen käänteet olivat täysin yllättäviä. 

    

Piiraan maku makea muistuttaa klassista Agatha Christie -romaania (vaikka olenkin tuolta dekkarikirjallisuuden kruunatulta kuningattarelta lukenut vain Eikä yksikään pelastunut). Häneen jopa viitataan teoksessa: "ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjasa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse. kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin." (s. 327) Myös Sherlock Holmes mainitaan. Teoksessa on paljon samaa kuin suuresti nauttimassani Mari Strachanin esikoisromaanissa Hiljaisuus soi h-mollissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin! Murhamysteerin lisäksi Bradleyn teos tarjoilee kauniisti kirjoitettuja kuvauksia.

   

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tällä kertaa bibliofiilin unelma: "Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa." (s. 65)

   

Sarjasta suomennettu jatkoakin (Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014) ja lisää tulossa elokuussa 2015 (Hopeisen hummerihaarukan tapaus). Englanniksi Flavia de Luce-sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo seitsemän osaa. 

    

Bradleyn teoksen myöstä saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan MAISEMA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

    

Arvosana:

 
Takakannesta:

Saammeko esitellä: Flavia de Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta... ette kyllä ikinä usko. 

  

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

  

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen,on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vanijapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea  aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.
  

Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

    

Alkuperäinen nimi: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), Suom. Maija Paavilainen, 389 s. Bazar 2014

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2015)
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (ilmestyy elokuussa 2015)

Flaviaan on ihastuttu mm. täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Hurja, hassu lukija, Lumiomena, Cats and books and me, Ja kaikkea muuta, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyllä

Lastenkirjapäivä 2.4. - Lewis Carroll: Alice Peilintakamaassa

"Rakastaakohan lumi puita ja niittyjä, kun se antaa niille suukkoja?"

     

  

Huhtikuun toinen päivä on satusetä H.C Andersenin syntymäpäivä. Sen kunniaksi vietetään kansainvälistä Lastenkirjapäivää. Päivää on vietetty vuodesta 1967 saakka ja sen tiimoilta on tehty useita erilaisia kampanjoita. Vuosittain esimerkiksi yksi International Board on Books for Yong People eli IBBY-organisaation jäsenmaista valitsee teeman ja pyrkii norstamaan esille lukemisen merkitystä ja innostaa lapsia lukemaan. Vuoden 2015 teemana on Many Cultures One Story. Suomessa IBBY järjesti 1.4. suomalais-unkarilaisen lastenkirjallisuuden seminaarin.

       

Ulkona viima raivoisasti

syytää silmiin lunta,

sisällä tulen lämmössä

on lasten valtakunta.

Sanoilla sinut lumoan

luota tuulen ulvovan.

Luin Lewis Carrollin klassikon, Liisan seikkailut ihmemaassa (Tove Janssonin kuvittamana) ensimmäisen kerran vasta viime vuonna, vaikka tarina toki olikin tuttu sen useiden adaptaatioden vuoksi. Siskoni puhui muutama päivä sitten tulevasta Crimson Peak -elokuvasta ja minulle trailerista tuli Ihmemaa-vivahteita, vaikka kyseessä onkin paljon synkempi tarina. 

   

Lainasinkin siis seuraavana päivänä kirjastosta John Tennielin klassisella kuvituksella varustetun Alice Peilintakamaassa. Toisin kuin Liisan/Alicen ensimmäinen seikkailu, on tämä toinen teos paljon vähemmän tunnettu. Ja ehkä syystäkin. Carroll jatkaa samoilla nonsense-linjoilla kuin aikaisemmin, kenties jopa vieläkin sekavammin. Tyylilaji on sitemmin inspiroinut mm. Jarkko Jokista, jonka runokokoelman luin vähän aikaa sitten. 

Pailintakamaassa kaikki tapahtuu päinvastoin kuin Alicen omassa maailmassa, Paikoillasi pysyäksesi sinun on juostava kovaa ja halutessasi matkata kaukana edessäpäin olevaa kohti, käänny ja kävele toiseen suuntaan. Siinä missä Ihmemaassa kuninkaalliset olivat saaneet hahmonsa korttipakasta, Peilintakamaassa monarkit ovat shakkilaudalta. Liikkuvia, ihmisen kokoisia shakkinappuloita on myös niin ikään brittiläisen J.K. Rowlingin jo klassikon asemaa tavoittelevassa fantasiaseikkailussa Harry Potter ja viisasten kivi.

        

Leikitään, että Peilintakamaahan pääsisi. Leikitään, että lasi olisi muuttunut pehmeäksi kuin pumpuli ja sinä ja minä mentäisiin sen läpi. (s. 18)

     

Alice kohtaa taaskin monenlaisia, eriskummallisia hahmoja, kuten Töttöröön ja Töttörömin, sekä Nakkelis Kokkeliksen. Nakkelis Kokkelis on minulle tutumpi nimillä Tyyris Tyllerö tai Lilleri Lalleri, uutta nimeä selittänee tuore käännös. Kyseessä on siis tuo hassu, munan muotoinen miekkonen, joka rallattelussa istuu aidalla tai muurilla, putoaa maahan ja menee rikki, eikä kukaan kuninkaan miehistä häntä enää saa ehjäksi. Onneksi Nakkelis Kokkelis kuitenkin selviää ehjin nahoin. (Kuisma Korhosen kritiikissä, Helsingin Sanomissa on muuten virhe. Jutussa puhutaan Nokkelis Kokkeliksesta... Muutoin hänen analyysinsä on oikein mielenkiintoinen ja käännöksiä vertaileva.)

Peilitakamaassa ei ole samaa tenhoa kuin Ihmemaassa ja lukukokemus jäikin siltä osin latteammaksi. Kerronta ei ole soljuvaa vaan äkkinäistä ja Alicen hypätessä ruudusta toiseen vaihtuvat sekä maisema että hahmot kuin veitsellä leikaten. Oli kuitenkin hienoa nautia myös tämä lasten klassikko, sillä löysin tästä yhden tuntemani lainauksen, jolle en ollut aikaisemmin tiennyt alkuperää:

   

Joskus minun on onnistunut uskoa jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista. (s. 80)

Arvosana:

 
Takakannesta:

Oi kirluntaipäivä! Luroo ja lurei!

   

Kun Alice pujahtaa peilin lävitse, hän löytää sen takaa villin ja hurmaavan maailman. Peilintakamaassa loikka johtaa šakkiruudusta toiseen, ja Alice kohtaa ihmeiden kirjon, joka hämmästyttää ja houkuttelee jatkamaan matkaa.    

   

Lewis Carrollin toisessa, vuonna 1871 ilmestyneessä lastenkirjaklassikossa loputtomasti polveilevat sanaleikit, lorut ja keskustelut johtavat hauskoihin väärinymmärryksiin ja umpikujiin. Mikä kumma on Monkerias? Kuinka Nakkelis Kokkelis sen selittää?

   

Suomennoksen on tehnyt Alice Martin, joka on aiemmin suomentanut myös Alicen seikkailut ihmemaassa. Teokseen sisältyy ennen suomentamaton kertomus Valehapsivaapsahaisesta, pois jätetystä katkelmasta, joka löydettiin ja julkaistiin vasta 1970-luvulla.

   

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla ja Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

  
Suomentanut: Alice Martin, 168 sivua, WSOY 2010 (1. suomennettu painos 1974)

   

Kuvitus: John Tenniel

    

Alkuperäinen nimi: Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871)

   

Peilin taakse on kurkistettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Saran kirjat,