Neil Gaiman: Hautausmaan poika

"Minä haluan nähdä elämää", Eikku sanoi. 

"Haluan pidellä sitä käsissäni. 

Haluan jättää jalanjälkeni aution saaren hiekkaan"

  

   
Lukuhaasteissa: Spefi-lukuhaaste: 20. Kirja, jonka kirjailija on ollut Finnconin kunniavieras  

Tunnelmamusiikkia: The Danny Elfman Tim Burton 25th Anniversary Music Box Suite, Simon & Garfunkel: The Sound of Silence, Gary Jules: Mad World, Woodkid: Run Boy Run, Jeremy Messersmith: A Girl, A Boy, and a Graveyard, Delta Rae: Dance In The Graveyards

  

Minulla on ristiriitaisia kokemuksia Neil Gaimanin teoksista. Coraline on hieno teos, jonka olen lukenut useampaan otteeseen, kun Tähtisumua on puolestaan elokuvana alkuteosta onnistuneempi. Hautausmaan poika menee johonkin puoliväliin. Kiinnostava idea, mutta jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa "jotain". Lukukokemus jäi siis vain ihan ok-tasolle, vaikka ideassa olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Vähän siis sama ongelma kuin Gaimanin yhdessä Terry Pratchettin kanssa kirjoittamassa Hyvä enteitä -teoksessa. 

     

Krakovassa, Wawelin kukkulalla, on luolia, joita kutsutaan Lohikäärmeen pesäksi ammoin kuolleen lohikäärmeen mukaan. Nämä ovat ne luolat, jotka turistit tuntevat. Luolien alla on toisia luolia, joita turistit eivät tunne ja joihin he eivät kuunaan pääse tutustumaankaan. Ne ulottuvat syvälle maan sisään, ja niissä on asukkaita. (s. 231)

  

Hautausmaan poika alkaa murhasta. Jack-niminen murhaaja tappaa päähenkilön vanhemmat ja isosiskon, mutta vaippaikäinen sankarimme pääsee taapertamaan karkuun. Hän päätyy vanhalle, luonnonsuojelualueeksi muutetulle hautausmaalle, jonne vuosisatojen aikana haudattujen ihmisten haamut ottavat pojan suojaansa. Hautausmaa on ihastuttava, mielikuvitusta ruokkiva ja seikkailuihin houkutteleva miljöö!

   

Lapseton Owensin pariskunta ottaa pojan kasvatettavaksensa ja he antavat hänelle uuden nimen, Ei-Kukaan Owens, lyhyemmin Eikku. Hänet nimetään kunniakuolleeksi ja häntä koulutetaan vuosien ajan heidän kaltaisekseen. Niinpä hän saa mm. kyvyn olla näkymätön. Vanhempien lisäksi Eikulla on holhooja, salaperäinen Silas, joka pystyy poistumaan hautausmaalta ja hankkimaan pojalle ruokaa ja vaatteita, joita tämä elävänä lapsena tarvitsee.

    

"Toivoin, että olisi täällä. Että voisin hyvästellä." 

"Minä olen aina täällä." 

"Mutta ethän sinä ole kuollut, ethän, Ei-Kukaan Owens?" 

"En tietenkään." 

"Et sinä voi pysytellä täällä loppuikääsi, vai voitko? Jonain päivänä sinä kasvat isoksi, ja sinun on pakko mennä asumaan ulkomaailmaan." (s. 62)

  

Perusjuonessa on vähän samaa kuin Harry Pottereissa: on olemassa ennustus lapsesta, joka tulee muuttamaan maailman. Jokamiesten ryhmä ei pidä muutoksesta, vaan lapsi yritetään tappaa, mikä väistämättä johtaa siihen, että ennustus toteutuu. Eikku on turvassa ainoastaan ollessaan hautausmaalla, sillä hänen epäonnistunut murhansa odottaa edelleen tekijäänsä, mutta poika haluaa kaikesta huolimatta mennä kouluun, mihin vainajat suostuvat pitkin hampain, sillä ulkomaailma on siihen tottumattomalle haastava. Eikku joutuukin useampaan seikkailuun, joista kiinnostavin tapahtuu toisessa maailmassa. 

  

Jokaisella hautausmaalla on yksi hauta, joka kuuluu guuleille. Jos vaellatte riittävän kauan millä hyvänsä hautausmaalla, löydätte sen - se on vedensyömä ja se pullottaa, sen kivi on säröillyt tai lohjennut, sen ympärillä rehottaa ruokkoamatonta ruohoa tai pistävänhajuisia rikkaruohoja, ja kun sen luo tulee, aistii siitä huokuvan hylkäämisen tunteen. Se saattaa olla muita hautakiviä vanhempi, ja kiveen kaiverrettua nimeä on usein mahdoton lukea. -- Mikäli hautausmaalla on hauta, joka näyttää siltä kuin se olisi joutunut vähäpätöisten vandaalien tuhon kohteeksi, se on guuliportti. Jos hauta saa teidät tuntemaan, että olisitte mieluiten jossain muualla, se on guuliportti. (s. 64)

  

Kirjassa on kuvitusta ja vain kahdeksan pitkää lukua, joiden väleissä aika kuluu vuosien harppauksissa, kunnes Eikku on viisitoistavuotias. Teoksen saa englanninkielisenä myös Chris Riddellin kuvittamana, joka on varmasti kiinnostavampi kuin tämä suomennetussa versiossa oleva Dave McKeanin. Haamujen ja guulien lisäksi kirjassa esitellään koko joukko muitakin kiinnostavia olentoja, kuten druidien ajoilta peräisin oleva Hurmeleikki, Jumalan koira ja pimeänkaidat. 

    

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

”Tämän lapsen kasvattamiseen tarvitaan enemmän kuin pari hyväsydämistä sielua. Siihen tarvitaan”, Silas sanoi, ”koko hautuumaa.”

  

Ei-Kukaan ”Eikku” on ihan tavallinen poika. Paitsi, että hän asuu vanhassa haudassa ja hänelle on myönnetty kunniakuolleen arvo. Aaveet suojelevat orvoksi jäänyttä poikaa kaikkialla vaanivilta jokamiehiltä.

  

Hautausmaalla kasvaneelle Eikulle aaveet ovat tutumpia kuin pitsa tai koulunkäynti. Hän ei aina muista, että kalmisto kätkee sisäänsä myös karmivia asioita.

  

Elävien pitää kuitenkin elää eikä viettää koko elämäänsä hautausmaalla. Onnistuuko Eikku aaveilta oppimillaan taidoilla kukistamaan julmat Jack-jokamiehet? Ja miten hän pärjää hautausmaan muurien ulkopuolella – ilman aaveiden apua?

  

Suomentanut: Inka Parpola, 299 sivua, Otava 2009

Kuvittanut: Dave McKean

Alkuperäinen nimi: The Graveyard book (2008)

    

Muita lukukokemuksia: Turun Sanomat, Savon Sanomat, Villasukka kirjahyllyssä, Notko, se lukeva peikko, Booking it some more

  

Samankaltaista luettavaa: Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between, Patrick Ness: Hirviön kutsu, Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Meredith Russo: Tyttösi sun

"Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?"

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta

  

Meredith Russon Tyttösi sun kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Amandasta, jonka täytyy vaihtaa koulua kiusaamisen ja pahoinpitelyn takia. Amanda on transsukupuolinen - hän syntyi pojan vartaloon, joka ei koskaan tuntunut omalta. Niinpä hän päätyy lopulta yrittämään itsemurhaa äitinsä kipulääkkeillä. Sen jälkeen Amanda aloittaa hormonilääkityksen ja pääsee leikkauksiin, joilla hänen kehonsa muovataan sellaiseksi kuin Amanda on aina mielessään sen kokenut. Muutosten takia Amanda on pitänyt välivuoden koulusta, mutta kukaan uudessa koulussa ei tiedä hänen menneisyyttään, mikä ei tarinan päähenkilöä haittaa ollenkaan. 

    

Tarina liittyi tehtävään, jossa meidän pti kuvitella millaisia olisimme aikuisina. -- Nainen -- kertoi olevansa minä aikuisena! Hän näytti kuinka hän joi erikoislääkettä, ja kun hän kasvoi isoksi, hänestä tuli miehen sijaan nainen. Hänen mukaansa se, että tunnen olevani tyttö, on ihan todellinen asia, eikä siinä ollut mitään pahaa tai väärää. (s. 82)

  

Kirja alkaa bussista, kun Amanda on matkalla isänsä luokse, jonka kanssa ei juurikaan ole ollut keskusteluväleissä. Hänen vanhempansa ovat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Kirjassa on paljon takaumia, joiden kautta käy ilmi kuinka Amanda on aina ollut Amanda, ei koskaan Andrew. Uudessa koulussa hän tapaa Been, joka kertoo nuorten paremmin tutustuttua olevansa bi-seksuaali (jollain tapaa Bee muistutti minusta Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan Bollywoodia), sekä tyttöjoukon, johon kuuluvat Chloe, Layla ja Anna. Amanda kokee, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa ratkaisu, vaikka menneisyyden taakka painaakin häntä koko ajan. Jopa vessassa käyminen ahdistaa. Puhumattakaan pojista, jotka iskevät silmänsä uuteen oppilaaseen. 

  

"Kaikilla meillä on menneisyys", Grant totesi. "Ei se tarkoita, ettei sulla voisi olla tulevaisuutta." (s. 103)

  

Amanda on todella kiinnostava ihminen. Hän lukee Sandmania, pitää Star Warsista, pelaa Final Fantasya ja on aiemmin piirtänyt Sailor Moonin innoittamaa fanitaidetta. Haluaisin tuntea Amandan ja keskustella edellä mainituista asioista, spefikirjallisuudesta ja paljon muustakin. Amanda tuntuu täyteläiseltä ja uskottavalta hahmolta. 

  

Niin pitkään kuin muistin olin mielelläni paennut scifin ja fantasian maailmoihin. Olin rakastanut tarinoita, joiden päähenkilöt eivät näyttäneet samanlaisilta kuin ihmiset ympärilläni. Aivan erityisesti olin pitänyt kertomuksista, joiden teemana oli hyväksytyksi tuleminen tai sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Minun suhteeni scifiin oli kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin Grantin, sillä kiinnostus scifiin oli yksi tyypillisesti miehisistä piirteistäni. Tiesin kyllä, että jotkut tytöt olivat kasvaneet sarjakuvien parissa, mutta sukupuolen korjaamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun salata asia. (s. 204)

  

Toisin kuin esimerkiksi Simonin tarinaa lukiessani ei tämä kirja herättänyt niin vahvaa positiivista tunnetta lukiessani, sillä Amandan kulkema tie oli paljon haastavampi, välillä oli lähellä, että olisin tarvinnut nenäliinaa. Teoksen alussa hänellä on musta silmä ja teoksen lopussakin on yksi varsin inhottava kohtaus, joka onneksi päättyy mahdollisimman onnellisesti (pelkäsin paljon pahempaa). Rakkaustarinakaan ei ole niin ihana kuin se olisi voinut olla. Siinä on hieman Nicholas Sparksin tyylistä juonenkaarta: Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, tytöllä on salaisuus, joka paljastuessaan repii parin erilleen, mutta lopussa he ovat jälleen yhdessä.  

  

"Tämä ei ole mikään virhe", minä sanoin. "Kyse on sun elämästäsi ja sun kropastasi. Sä voit pukea sen just niin kuin haluat." (s. 247)

  

Russo on itse transnainen, ja hän kertoo teoksen lopussa ensin cis-lukijoilleen, että teosta ei saa ottaa kyseenalaistamattomana totuutena, mutta hän toivoo sen kannustavan ymmärtämään transihmisiä ja sen jälkeen translukijoilleen, ettei heidän kokemustensa tarvitse olla samanlaisia kuin Amandalla, ja että ihmisellä on lupa olla transsukupuolinen, homo, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, gender queer, vaihtaa identiteettiään useammakin kerran tai tuntea, ettei hänellä ole sukupuolta ollenkaan, sillä kukaan ei voi ilmaista aidointa itseään väärin.

  

"Kun elää tyttönä tässä maailmassa, saa oppia pelkäämään. Se pelko pitää sinut turvassa. Se pitää sinut hengissä."  

"Onko se oikeasti noin kamalaa?"
--
"Ehkä ei, kukapa tietää? Maailma on nykyään erilainen kuin ennen. Kun kerroit minulle... tilastasi, surin kaikkein eniten sitä, että joutuisit kestämään elämää tyttönä." (s. 269)

      

Suositeltava lukukokemus, vaikka välillä meno onkin periamerikkalaista jalkapalloilijoineen, homecoming kuningattarineen ja kirkossa käymisineen. Hienoa, että näitä sateekaariteemaisia teoksia julkaistaan nuorille. Hyvä vinkki esimerkiksi seuraavaa Pride-viikon lukutempausta varten (25.6. -1.7.2018). 

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään

Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

    

Meredith Russon esikoisromaani Tyttösi sun on saanut lukuisia palkintoja ja myyty mm. Ruotsiin, tanskaan, Saksaan, espanjaan ja Brasiliaan. Teos on fiktiota, mutta on saanut inspiraatioita Russon omista kokemuksista transnaisena.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 342 sivua, Karisto 2018

Alkuperäinen nimi: If I Was Your Girl (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Suudelmia ja sukkanauhoja

  

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becky Abertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä, Marja Björk: Poika

Patrick Ness: Hirviön kutsu

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi.

Tarinat vainoava, purevat ja polttavat."

  

   

Kuten blogiani aiemmin lukeneet ehkä muistavatkin, tein itselleni uuden vuoden lupauksen, että lukisin tänä vuonna enemmän parempaa kirjallisuutta ja vähemmän ihan ok, kolmen tähden teoksia. Tähän asti on lupaus pitänyt varsin mallikkaasti, sillä helmikuun puoleen väliin mennessä luettujen kirjojen keskiarvo on 3,68 eli hienosti tavoiterajan yläpuolella. Hirviön kutsu on jälleen yksi onnistunut lukukokemus lisää. 

  

Vaikka teoksen teemat ovat aika synkkiä, ahmin parissa päivässä ja se menee helposti seuraavan lukusuositeltavan kirjarimpsun jatkoksi: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan. Lisäksi lukukokemuksesta tulee paikoin mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kelpo romaani sekin.

  

Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. (s. 144)

    

  

Teoksen pohjaidea ja hahmot ovat Siobhan Dowdin luomia, mutta hän kuoli rintasyöpään 2007 ennen kuin sai kirjan valmiiksi. Patrick Nessiä pyydettiin työstämään tarina loppuun. Kirjan on kuvittanut Jim Kay, joka tunnetaan mm. Harry Pottereiden kuvitetuista versiosta. Kuvitus onkin tärkeä osa tarinaa, eikä aikuisen lukijan tarvitse kavahtaa sitä. Tyylikäs mustavalkoinen taide oli ainakin minun makuuni erittäin onnistunut. 

  

Päähenkilö on 13-vuotias Conor O'Malley. Hänen äitinsä on sairastunut syöpään noin vuotta aikaisemmin ja käy edelleen hoidoissa. Conor näkee painajaisia ja koulussa hän on muuttunut käytännössä näkymättömäksi. Tosin yksi poika ja hänen ilkeät sanansa sekä nyrkkinsä tuntuvat aina näkevän hänet.  

  

"Kyllä minä näen, mitä Harry puuhaa", neiti Kang sanoi. "Kiusaaja on kuusaaja, vaikka olisi kuinka vetovoimainen ja hyvä koulussa." Hän huokaisi ärtyneenä. "Harrysta luultavasti tulee vielä pääministeri. Luoja auttakoon." (s. 82)

    

  

Conor tutustuu tarinan aikana hirviöön, joka ottaa mielellään marjakuusen hahmon. Eräänä iltana hirviö tulee Conorin luo ja sanoo pojalle, että tämä on kutsunut sen auttamaan. Hirviö kertoo kolme tarinaa niistä kerroista, kun se aiemmilla kerroilla on lähtenyt liikkeelle auttamaan ja Conorin tulee kertoa neljäs, jonka jälkeen hirviö on suorittanut tehtävänsä ja lähtee. 

  

Hirviön kertomat tarinat noudattavat sadun kaavaa, mutta niissä ei aina ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ihmisiä jostain siltä väliltä. Olen kullut jonkin verran pettyneitä kommentteja kirjan ennalta-arvattavuudesta, mutta minusta teos ei ole sitä huonolla tavalla. Toki alussa voi jo aavistaa, kuinka kirja tulee päättymään, mutta välille mahtuu monenlaista käännöstä, joka pitää lukemisen mielekkäänä ja yllättävänä. 

  

Äiti vakuuttelee Conorille, että hän tulee voimaan paremmin ihan pian, mutta vaikka poika haluaa uskoa äitiään, epäilyksen siemen itää. Teos on yhtä aikaa hienovarainen ja kaunis sekä raju ja ahdistava kuvaus siitä, kuinka äidin sairaus vaikuttaa poikaan. Miten voisi hyväksyä sen, että joutuu luopumaan yhdestä tärkeimmistä ihmisistä.  

   

Teos sopii monenikäiselle lukijalle. Nessin tapa kuljettaa tarinaa muistuttaa suruprosessin vaiheita, jotka ovat kieltäminen, viha, neuvottelu, masennus ja hyväksyminen. Teos saattaakin olla hyvä väline lukijalle, jonka elämässä on tapahtunut tai meneillään jotain, johon liittyy luopumista ja surua. Teoksen pohjalta on myös tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2016.

     

Tarinat ovat tärkeitä, hirviö sanoi. Ne voivat olla tärkeintä mitä on. (s. 151)

  

  
Arvosana:

     

Takakannesta:

Hirviö ilmestyy paikalle seitsemän minuuttia yli keskiyön. Se kertoo Conorille kolme tarinaa, mutta neljäs tarina Conorin pitää kertoa itse. Patrick Ness punoo riipaisevan ja jännittävän kertomuksen 13-vuotiaasta pojasta, joka saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään. 

  

Jim Kayn hienosti kuvittama teos on yhtä aikaa monikerroksinen satu, hurja seikkailu ja henkeäsalpaava romaani. Hirviön kutsu on mestariteos, joka puhuttelee monenikäisiä lukijoita ja jota lukee henkeään pidättäen: pystyykö hirviö auttamaan Conoria ja hänen äitiään

  

Kirjan idea on kirjailija Siobhan Dowdin, joka sairastui syöpään eikä pystynyt itse kirjoittamaan tarinaa ennen kuolemaansa. Hirviön kutsu on palkittu sekä Carnegie -mitalilla että Kate Greenway -mitalilla (Jim Kaylle teoksen kuvituksesta). Jim Kay kuvittaa myös J. K. Rowlingin koko Harry Potter -kirjasarjan. Hirviön kutsun käännösoikeudet on myyty jo 34 kielelle. Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee teattereihin syksyllä 2016.

  

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 215 sivua, Tammi 2016

Alkuperäinen nimi: A Monster Calls (2011)

    

Muita lukukokemuksia: Tähtivaeltaja, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Carry on Reading, Kirjaston kummitus, Musteen jäljet, Värikäs päivä | Lastenkirjablogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Steven Rowley: Lily ja mustekala

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."

  

    

Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Of Monsters And Men: Little Talks, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge

  

Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 

Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)

    

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.

  

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimi: See You in the Cosmos (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Pauline von Dahl, The YA Diaries, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapöllön huhuiluja, Loputonta lukemista, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Hemulin kirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)

 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)

 

Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.

  

Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.

  

Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Pieni kirjasto, Kirjapöllön huhuiluja, Evarian kirjahylly, Siniset helmet, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Lukupiirissä | R.J. Palacio: Ihme

"Minusta Halloween on maailman paras juhla. 

Saan pukeutua naamiaisasuun, saan käyttää naamaria, saan kulkea 

ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset 

enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen."

  

  

Tammikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 44. Lue kirja, jossa opiskellaan

  

Alkuvuodesta on tullut luettua todella hienoja kirjoja, tässä yksi niistä. Aivan kuten joulukuun lukupiirikirjan, Ernest Clinen Ready Player One, olen lainannut ja palauttanut lukematta (varauksen takia) myös R.J. Palacion Ihmeen kerran viime vuoden aikana. Tämä todistaa, kuinka lukupiiri on hyvä porkkana lukemiselle ja se auttaa priorisoimaan, mitä lukee. Olen itseasiassa koko lukupiirin vetämiseni aikana (alkaen lokakuusta 2013) jättänyt lukematta vain viisi kirjaa (tammikuun kirja on järjestyksessä jo 53.). 

    

Kuin kompassineula, joka osoittaa aina pohjoiseen, kaikki nuo silmät ovat kompasseja, ja minä olen pohjoisnapa. (s. 229)

  

Ihme kertoo August-nimisestä pojasta, joka on geneettisessä lotossa saanut huonon arvan. Hän on aivan tavallinen poika muutoin paitsi kasvoiltaan. Lukuisten leikkausten jälkeenkään hän ei näytä samalta kuin muut 10-vuotiaat pojat. Ja tästähän toki tulee ongelmia, lähinnä tuntemattomille aikuisille, jotka kavahtavat pojan ulkonäköä. August itse tietää olevansa sisältä ihan samanlainen kuin muutkin: hän pitää Star Warsista ja on reipas lukutoukan alku. 

  

Kirja alkaa siitä, kun Augustin vanhemmat ehdottavat pojalleen, että tämä aloittaisi opiskelun normaalissa koulussa. Tähän asti lukuisien leikkausten ja sairastumisten vuoksi Auggie on käynyt kotikoulua, mutta nyt hänen olisi viimein mahdollista käydä yleisessä koulussa niin kuin muutkin. Aluksi poikaa jännittää kouluun lähteminen ja luokkakavereilla meneekin hetki tottua hänen kasvoihinsa. Auggie on mielekkäällä tavalla ikäisekseen vanhemman oloinen ja hänen kasvuaan sekä muiden oppilaiden suhtautumisen muuttumista on hienoa seurata.

   

Minusta rohkein koskaan tekemäni juttu on se, että ystävystyin Augustin kanssa. (s. 168)

    

Yllätyin, kun kirjassa pääsee katsomaan tapahtumia monen muunkin hahmon silmin: mm. Auggien siskon Olivian sekä parin oppilaan, joihin Auggie tutustuu koulussa. Minusta kirjan kiinnostavin hahmo on Via-sisko, joka on jo lukiossa. Hän on nimittäin jo lapsena tajunnut, kuinka vanhempien huomio ja energia suuntautuu lähes 100% pikkuveljeen, niin että hän on tavallaan kasvattanut itse itsensä elämän ylä- ja alamäissä.

  

Auggien hahmo on aika tyypillinen tällaisissa kirjoissa (esim. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa): päähenkilöllä on jokin sairaus tai lääketieteellinen tila ja hän on tosi urhea sen kanssa, niin kuin nuoren näissä kirjoissa pitää olla - Via antaa kuvan kääntöpuolesta, kuinka sairaus vaikuttaa muihinkin kuin päähenkilöön, millaisia selviytymiskertomuksia ja jopa tunneskaalan synkempiä sävyjä heillä on, vaikka hän rakastaakin Auggieta. 

     

"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 

"Idiootit eivät katoa maailmasta mihinkään, Auggie." (s. 305)

  

Ihmettä on helppoa suositella kaikenikäisille lukijoille ja hyväksi lukukirjaksi kouluihin. Se kasvattaa myötätuntoa, kykyä katsoa pinnan alle ja auttaa hyväksymään erilaisuutta. Toivottavasti voimme joskus todistaa Auggien äidin olevan väärässä. Ihmeestä tuli elokuva viime vuoden puolella ja se pyörii tällä hetkellä Suomessa, ainakin isoimmissa leffateattereissa. 

  

      

Arvosana:

      

Takakannesta:

"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."

  

August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja se pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen? IHME on kertomus Auggien urheudesta ja uteliaasta asenteesta sekä rohkaiseva tarina ennakkoluulojen kohtaamisesta.

  

R. J. Palacion palkittu esikoisteos on moderni klassikko - hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani - jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen.

  

Suomentanut: Inka Parpola, 336 sivua, WSOY 2017

Alkuperäinen nimi: Wonder (2012)

    

Muita lukukokemuksia: Lukufiilis, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavarkaan tunnustuksia, Expelliarmus, Carry on Reading

Dekkariviikko | Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce #6)

"Yhdessä hetkessä olin sama Flavia de Luce joka olin aina ollut, ja seuraavassa hetkessä
- klik - olin sama Flavia de Luce kuin aina, mutta silti erilainen.

En olisi osannut selittää eroa, vain se oli varmaa että jokin muutos oli tapahtunut."

  

  

Arvostelukappale
  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 24. Kirjassa selvitetään rikos

   

Dekkariviikko käynnistyy tänään maananaina 12.6. tempauksella, jossa klo 22 asti ilmestyy tunnin välein dekkariaiheisia postauksia mukaan ilmoittautuneissa blogeissa.

  

Mukana ovat seuraavat blogit:

• Tuntematon lukija - klo 10
• Hurja Hassu Lukija - klo 11
• Kirjan pauloissa - klo 12
• Kirjojen elämänmullistava taika - klo 13
• Tuijata - Kulttuuripohdintoja - klo 14
• Orfeuksen kääntöpiiri - klo 15
• Oksan hyllyltä - klo 16
• Yksi pieni lukupäiväkirja - klo 17
• Kirja vieköön! - klo 18
• Tuulevin lukublogi - klo 19
• Kirsin kirjanurkka - klo 20
• Kirja hyllyssä - klo 21
• Sivutiellä - klo 22

     

Minä aloitan dekkariviikkoni Alan Bradleyn uusimmalla Flavia de Luce suomennoksella, Kuolleet linnut eivät laula ja saattaa olla, että tällä viikolla Flavia esiintyy muissakin blogeissa. Sanon jo heti alussa, että tästä taisi tulla suosikkini koko sarjasta. 

  

Monet pitkään varjellut salaisuudet paljastuvat viimein ja niiden mukana kelautuu auki de Lucejen sukuhistoria pidemmältäkin ajalta. Kaikki alkaa huhtikuisena aamuna, jolloin Bishop's Laceyyn saapuu juna, jonka mukana on kauan kadoksissa ollut äiti. Höyryjunamaisesti tahtia kiihdyttävä kirja koukuttaa lukijansa mukaan Flavian elämän murroskohdassa.

  

Tämä oli yksi niistä ajatuksista, jotka olivat viime aikoina alkaneet vaivata minua: ne olivat uudenkarheita eikä niihin voinut kunnolla luottaa. Vähän kuin olisi välillä ajatellut jonkun toisen aivoilla. Se liittyi jotenkin siihen, että täyttäisin kohta kaksitoista vuotta enkä ollut aivan varma hyväksyinkö sitä täysin (s. 41-42)

    

Joillekin lukijoille Flavian kasvaminen ja sen myötä tuleva muutos on varmaankin vaikeaa, mutta minä en voisi odottaa innokkaampana Flavian tulevia seikkailuja. Seuraava suomennos, Nokisen tomumajan arvoitus ilmestyy lokakuussa ja sen verran uskallan paljastaa, että miljöö tulee sen myötä muuttumaan radikaalisti. Toivottavasti - luultavasti - tämä ei kuitenkaan tarkoita lopullisia hyvästejä maalaiskylälle ja Buckshaw'n kartanolle. 

  

Flavian tammikuussa 18 vuotta täyttänyt isosisko, Ophelia (Feely) on menossa pian naimisiin Dieterin kanssa ja Daphne (Daffy) täyttää 14 vuotta samana päivänä kuin Flavia kaksitoista (paljastus: minulla ja 18-vuotta vanhemmalla siskollani on myöskin sama syntymäpäivä). Näin ollen de Lucejen perhe on muidenkin suurten muutosten kourissa.  

  

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia - omia ajatuksiani, eikä muiden puhkikuluneita mietteitä. (s. 200)

  

Bradleyllä on sana hallussaan. Nautin suuresti hänen kuvailuistaan ja Flavian partaveitsen terävistä huomiosta. Flavian tutkimuksista on ilo lukea, vaikka tiedänkin, etteivät kaikki pidä tytön tavasta pimittää todistusaineistoa poliisilta. Tai kuten hän itse asian muotoisee: "Jollain kummallisella tavalla sain tyydytystä ja nautintoa siitä, että hallussani oli tietoa jota muilla ei ollut." (s. 182)

  

Toisin kuin aiemmat osat, Kuolleet linnut eivät laula ei toimi itsenäisesti vaan se on parasta lukea Loppusoinnut kaiku kalmistossa jälkeen, sillä tuo edellinen osa jäi merkittävään cliffhangeriin, josta tämä teos jatkuu käytännössä suoraan. Suosittelen Flaviaa aina kaikille lukijoille, niin Agatha Christien faneille kuin dekkareista vähemmän kiinnostuneillekin. Näissä on paljon tasoja monenlaiseen lukumakuun.

  

Niin kuin aina ruumiiden kanssa, minut valtasi hetkeksi irrationaalinen pelko siitä, että vainaja pomppaa yhtäkkiä pystyyn, huutaa "Pöö!" ja tarttuu käteeni kuolettavan kylmällä otteella. (s. 169)  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 yksitoistavuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. 

  

Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Kotona Buckshaw’ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivänkykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!

  

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 333 sivua, Bazar 2017

    

Alkuperäinen nimi: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sinihanhi

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
• Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
• Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
• Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
• Nokisen tomumajan arvoitus (ilmestyy syksyllä 2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
• Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
• The Grave's a Fine and Private Place (ilmestyy syyskuussa 2017)

Veronica Roth: Viillot

"Tappomerkki on sille väärä nimi. 

Viilto tulee aina menetyksestä. Ei voitosta."

   

  

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 6. Kirjassa on monta kertojaa Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 43. Kirja, jossa teknologia on merkittävä osa tapahtumien kulkua 

   

Veronica Roth on tuttu nimi paljon dystopiaa lukeville, sillä hänen Outolintu-trilogiansa suomennettiin 2014-15 ja siihen pohjaavia filmatisointejakin tehtiin yksi jokaisesta osasta, joskin hieman kirjoja huonommalla menestyksellä (viimeisen osan jätin kyllä katsomatta). Pidin paljon ensimmäisestä Outolintu-kirjasta, mutta tämän uuden sarjan avaus jätti vähän kylmemmäksi. Tosin, jos kirjan vaikuttavuutta mitattaisiin sen pohjalta tekemieni muistiinpanojen pituudella, tämä nousisi aika korkealle - kirjoitin nimittäin 12 pieniruutuista A4-sivua molemmin puolin. 

  

Viime aikoina fantasia on noussut todella suosituksi ya-genreksi Suomessakin, eikä dystopiaa enää harmillisesti juurikaan näe edes käännösteoksissa (vaikkakin K.K. Alongin maailmanlopun teemoilla höystetyn Kevätuhrit-sarjan toinen osa Ansassa ilmestyi juuri). Monet teokset myös ilmestyvät yhtä aikaa alkuperäisjulkaisuna sekä käännöksenä, jolloin lukijat ympäri maailmaa voivat lukea kirjan samaan aikaan, mitä arvostan suuresti. Viillot on tieteisfantasiaa, eli siinä on sekä maagisia ulottuvuuksia että avaruusaluksia. 

   

Luin Viillot heti Victoria Aveyardin Punaisen kuningattaren (bloggaus tulossa) perään, ja siksi se ei muodostunut yhtä kiinnostavaksi lukukokemukseksi kuin itsenäisesti olisi saattunut toimia. Huomasin nimittäin paljon samoja teemoja, kuten hahmojen erikoiset kyvyt, areenataistelut ja rakkaustarina hallitsevan suvun ja toiseen ihmisryhmään kuuluvan hahmon välillä. Onneksi tarinat eroavat toisistaan paljon.

  

Cyra osasi käyttää työkaluja kuten tavallinen rahvas. Mutta sellainen Cyra oli, hän osasi kaikkea kummallista. (s. 265)

  

Kirjan takakansi paljastaa harmillisesti yhden merkittävän juonenkäänteen, jonka olisin halunnut mieluummin itse selvittää. Teoksella on nimittäin kaksi näkökulmahahmoa, Cyra ja Akos ja heidän tiensä kohtaavat. Kuten Punaista kuningatarta, vaivasi Viiltojakin ennalta-arvattavuus, mutta loppua kohden teos pääsi myös yllättämään miellyttävästi saavuttaen hieman samoja tunnelmia kuin Magdalena Hain Gigi ja Henry-sarja. Lukeminen oli pääosin miellyttävää, etenkin Cyran osuuksissa ja miljöön vaihtelun tuomat kiinnostavat välähdykset siitä, mitä muualla tapahtuu.

  

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Thuvhe-niminen planeetta. Planeettaa asuttaa kaksi kansaa: thuvhelaiset ja shotetlaiset. Vaikka shotetlaiset asuttivat planeettaa ennen thuvhelaisia, he ovat tämän maailman saamelaisia, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Akos on thuvhelainen, Cyra shotetlainen. Heidän aurinkokunnassaan on yhdeksän planeettaa, joita yhdistää outo pyörrevoima. Pyörre antaa jokaiselle planeettojen asukkaalle taidon tai voiman, joka pohjautuu kantajansa persoonaan ja kokemuksiin. Voima ilmenee yleensä teini-iässä, mutta joskus sen saa jo aikaisemmin. 

  

Olimme galaksin laidalla, ja ainoat planeetat - tai planeettojen kappaleet - olivat niin harvaan asuttuja, etteivät ne kuuluneet Neuvostoon. Kutsuimme niitä "reunaplaneetoiksi" tai vain "reunaksi". Äiti oli vaatinut, että shotetlaiset pitäisivät niiden asukkaita veljeskansoinamme, koska he kävivät samaa kamppailua asemastaan. (s. 185)

  

Voimien lisäksi osa lapsista saa myös kohtalon. Kaikilla on tulevaisuus, mutta vain harvalla on kohtalo. Jokaisella planeetalla on kolme oraakkelia, nouseva, istuva ja väistyvä ja Akosin äiti on Thuvhen istuva oraakkeli. Kun syntyy kohtalonkantaja, näkevät kaikki oraakkelit hänen tulevaisuutensa samaan aikaan. Kohtalo tarkoittaa, että jotain tapahtuu väistämättä ihmisen kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa, ehkä hieman eri tavoin, mutta lopputulos on aina sama. Enemmän tai vähemmän yllättäen sekä Akos että Cyra ovat molemmat kohtalonkantajia, mutta hahmogalleriassa on myös muita kantajasukujen jäseniä, joiden elämät muuttavat merkittävästi tulevaisuuden kulkua.

  

"Taidat lukea paljon", Akos sanoi. 

"Niin luen." Minusta oli mukavaa kävellä ympäriinsä ja lukea samalla. Se vei ajatukset mennessään. "Minusta tuntuu, että näinä hetkinä pääsemme kaikkein lähimmäs menneisyyttä." (s. 101-102)

  

Siinä missä pidin suuresti Rothin miljöön kuvauksesta ja maailman rakennuksesta Outolinnussa, olin hieman pettynyt niihin Viilloissa. Hahmot reagoivat näkemäänsä kuin olisivat ensimmäistä kertaa oman kulttuurinsa ilmiöiden keskellä tai juontaisivat luontodokumenttia. Maailma on enimmäkseen fantasiamainen, ja scifi ilmenee lähinnä vain vähäisellä futuristisella teknologialla. Olisin halunnut lukea enemmänkin maailman scifimmästä puolesta, mutta ehkä Roth kirjoittaa siitä enemmän jatkossa. Materiaalien, eläinten ja asioiden nimeäminen oli paikoin naiivia, ja fantasiagenrelle tyypillistä, esimerkiksi fenzu-hyönteiset, kutyahin turkis ja surmanlintu. Kun sanastoon tottui lukemisen aikana, se ei enää häirinnyt niin paljoa. 

  

Kymmenien kausien kierrätysretket olivat synnyttäneet tämän kaupungin, vanhojen rakennusten tilkkutäkin, jota oli vahvistetu sekä savella että muista maista ja kulttuureista tuodulla uudella teknologialla. (s. 133)

  

Kiinnostavinta Viiltojen maailmassa olivat oudot pyörrevoimat, veressä periytyvä shotetin kieli, shotetlaisten vuosittainen vaellus toisille planeetoille ja niiltä löydettyjen, pois heitettyjen esineiden kierrättäminen, mystinen Ogra, planeetta, josta ei tiedetä käytännössä mitään. jääkukat, joista voi keittää erilaisia rohtoja ja myrkkyjä, shotetlaisten tapa vetää käsivarteen viilto tapoista ja menetyksistä (mistä kirjan nimikin johtuu), sairaus nimeltään Q900X, puhekielellä "vilu ja vapina" sekä kameraiset, joiden käsitin olevan jonkinlaisia lenteleviä drone-kameroita.

  

Kaikesta huolimatta teos oli todella nopealukuinen ja suosittelen tätä sekä scifin että fantasian ystäville. Omaa lukukokemustani tosiaan varjosti tuo läheisyys Punaisen kuningattaren kanssa, eli jos olisin lukenut välissä muita kirjoja, olisin varmasti pystynyt uppoamaan Viiltojen maailmaan paljon syvemmälle. Viillot jää houkuttavasti kesken ja tämän hetken tiedon mukaan sarja saa jatkoa ensi vuonna. Tästä olisi todella kiinnostavaa nähdä elokuvaversio.

  

"Pehmeät sydämet tekevät universumista elämisen arvoisen paikan." (s. 204)

  

Arvosana:

Takakannesta:

Galaksissa, joka saa elinvoimansa salaperäisestä pyörteestä, jokaisella on lahja.

  

Cyra on Shotetia hallitsevan julman tyrannin sisar. Hänellä on erityinen kyky, lahja joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen veljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

  

Akos veljineen kaapataan Shotetiin rauhaa rakastavasta Thuvesta. Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa.

  

Miljoonia myyneen Outolintu-trilogian tekijän kohuttu uutuustrilleri!

  

Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Marie Lu: Legend, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Kiera Cass: Valinta, George Orwell: Vuonna 1984

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 428 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Carve the Mark (2017)

Kohuttu teos on luettu täälläkin: Dysphoria, Hallittu hysteria, Kirjat, sopat & sähellykset