Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."

   

   

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.

  

Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)

  

Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 

  

Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)

  

Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.

  

Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)

  

Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 

  

Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)

  

Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.

  

Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)

  

Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 

  

Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)

  

Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 

   

Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)

  

Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 

  

Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)

   

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Voiko menneisyyttä muuttaa?

  

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

   

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

   

315 sivua, WSOY 2019

   

Muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Siniset helmet, Kirjahilla, Kirjoihin kadonnut

  

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

Alex Gino: George

"What's up Gee-gee?"

   

It was such a short, little question, but she couldn't make her mouth form the sounds.

   

Mom, what if I'm a girl?

   

Someday, somehow, George would have to tell Mom that she was a girl. 

But this was not the day.

     

    

Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, Kirjankansibingo: Vähintään viisi eri väriä

     

Mr Mitchell was her dad's name. It would be her brother Scott's name someday, but it would never be hers. (s. 42)

  

George on neljäsluokkalainen transtyttö, jonka perheessä on lisäksi äiti ja muutaman vuoden vanhempi veli Scott, isä on muuttanut pois ja asuu nykyään uuden vaimon kanssa. George on syntynyt pojan kehoon, jota ei koe omakseen. Yksin ollessaan hän kutsuu peilikuvaansa Melissaksi ja yrittää unohtaa sen, mitä hänen alushousuissaan on. Hänellä on pieni kassillinen roskiksesta pelastettuja tyttöjen lehtiä, joita hän katselee vessassa lukitun oven takana. Kuvissa on hymyileviä tyttöjä, joita Geroge kutsuu ystävikseen. Heillä kaikilla on sellainen keho, jonka George kokee omakseen. Hän miettii, mille huulipuna tuntuisi huulilla ja poikien suutelemisen ajatteleminen aiheuttaa kihelmöintiä.  

  

"My point is, it takes a special person to cry over a book. It shows compassion as well as imagination." Ms Undell patted George's shoulder. "Don't ever lose that, George, and I know you'll turn into a fine young man." 

That word man hit like a pile of rocks falling on George's skull. It was a hundred times worse than boy, and she couldn't breathe. (s. 17)

  

Luokan on tarkoitus esittää E.B. Whiten kirjaan Lotta ystäväni perustuvan näytelmän ja George haluaisi Lotan roolin. Opettaja on luvannut, että jokainen joka osallistuu koe-esiintymisiin saa roolin vähintään tarinan kertojaäänenä, mutta kaikkien poikien täytyy lukea Vilpurin repliikit ja tyttöjen Lotan. Harmiteltuaan asiaa George menee ystävänsä Kellyn kannustamana opettajan luokse ja esittää Vilpurin roolin sijaan Lotan vuorosanat. Hän tyrmistyy täysin, kun opettaja luulee hänen vitsailevan eikä ota tosissaan hänen haluaan oikeasti olla tuo viisas hämähäkki. 

  

Lopulta Kelly saa Lotan roolin, ja hän laatii juonen, jotta Georgekin pääsee osaksi kokemusta ja kertomaan näytelmän kautta äidilleen ja muille, että hän ei ole poika. Kelly on nimittäin ensimmäinen, joka saa kuulla Georgen mieltä painavista huolista. Ensin Kelly osoitti epämääräisesti Georgen kehon alaosaan ja tiedusteli, että onko hänellä tiedät-kyllä-mikä, mutta piti pian täysin normaalina, että George on tyttö, mitä väliä vaikka transsukupuolinen. 

  

While Mom made dinner, George headed upstairs to take a bath. She took of her shirt while the tub filled, waiting until the last possible moment to take off her pants and underwear. She immersed her body in the warm water and tried not to think about what was between her legs, but there it was, bobbing front of her. (s. 49-50)

  

Pidin kirjassa kaikkein eniten Georgen rehtorista, jonka huoneessa on juliste, jossa liehuu sateenkaarilippu seuraavan tekstin saattelemana: "Support safe spaces for gay, lesban, bisexual and transgender youth". rehtori myös sanoo Georgelle, että hänen ovensa on aina auki, jos tämä haluaa keskustella ja tämän äidille, että: "you can't control who your children are, but you can certainly support them, am I right?". Pidin myös paljon Kellystä ja hänen isästään, jotka keskustelevat paljon mm. feminismistä. Kun Georgen äiti löytää piilotellut lehdet ja ottaa ne pois on Kellyn reaktio:"But that's not fair!" ja Georgen vastaus: "Sometimes transgender people don't get rights." yksi teoksen merkittävimmistä hetkistä.

  

"It kind of makes sense. No offence, but you didn't make a very good boy." (s. 156) 

"You're one tough cookie. But the world isn't always good to people who are different. I just don't want to make your road any harder than it has to be." 

"Trying to be a boy is hard." (s. 187-188)

  

George on elämän makuinen kertomus translapsen näkökulmasta ja niistä vaikeuksista, kun nuoren iän takia aikuiset eivät heti usko, että George todellakin on tyttö. Äidin ei ole helppoa niellä poikansa kertovan sanoja, ja ensin hän argumentoikin ulkoisesti sukupuolta ilmaisevan biologian kautta. Hän hyväksyisi paljon helpommin sen, että George olisi homo, mutta taustalla saattaa olla myös huoli hyväksynnästä ja empatia lapsensa mahdollisesti tulevaisuudessa läpikäymien leikkausten ja hormonilääkitysten aiheuttamita kivusta. Ehdottomasti lukemisen (ja suomennoksen) arvoinen teos! Se on myös aiheuttanut kuohuntaa maailmalla, sillä aihepiirinsä vuoksi teos on päätynyt erinäisille kiellettyjen kirjojen listoille.
 

    

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

When people look at George, they think they see a boy. But she knows she's not a boy. She knows she's a girl.
 
George thinks she'll have to keep this a secret forever. Then her (4th grade) teacher announces their class play is going to be "Charlotte's Web." George really, really, REALLY wants to play Charlotte. But the teacher says she can't even try out for the part ...because she's a boy.
   
With the help of her best friend, Kelly, George comes up with a plan. Not just so she can be Charlotte - but so everyone can know who she is, once and for all.

    

215 sivua. Scholastic 2015
   
Kirja luettu myös täällä: Lukulahnan luola
  

Samankaltaista luettavaa: David Walliams: Poika ja mekko, Meredith Russo: Tyttösi sun, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becki Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Riina Mattila: Järistyksiä, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä

Kuura Autere: Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat

"- Meidän pienokaisellamme on ihana keho, se on vähän sekä 

tytön että pojan keho, eli intersukupuolinen keho, äiti vastasi.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

- Se on hyvä keho, äiti lisäsi."

   

 
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste
  

Hyvää Pride-viikkoa! Kuura Autereen kirjoittama ja Tina Sarajärven kuvittama Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat aloittaa Pride-viikon lukuhaasteeni. Se on ensimmäinen suomalainen lastenkirja, joka käsittelee intersukupuolisuutta ja se on tehty yhteistyössä Seta ry:n kanssa.

   

Äiti ja isä lohikäärme odottavat malttamattomasti, että heidän vauvansa kuoriutuisi. He pohtivat poikasen väritystä ja sukupuolta, mutta "olivat aivan varmoja, että se olisi ihana, olipa se millainen hyvänsä". Pitkän odotuksen päätteeksi munan kuori lopulta halkeaa. 

   

- Onko se tyttö vai poika vain nompi? kyseli pikkulohikäärmeen pienin serkku Ruuteli ihastuneesti.
--
Isälohikäärmettä nauratti. - Ruuteli on keksinyt aivan oman sanan. Tarkoitat varmaan nompilla muunsukupuolista lohikäärmettä eli sellaista lohikäärmettä, joka on vähän sekä tyttö että poika, tai sitten ihan omanlaistaan sukupuolta. Me emme voi vielä tietää, mitä sukupuolta lapsi on. Se selviää ajan myötä, kunhan pikkulohikäärme kasvaa niin isoksi, että osaa kertoa itse sen. (s. 17)

   

Kaikkien ylllätykseksi poikanen puhaltaa savua niin suusta kuin sieraimistaan, vaikka yleensä pojat puhaltavat savua nenä kautta ja tytöt suusta. Poikanen on intersukupuolinen, eli vähän kumpaakin, mutta sen vanhemmat rakastavat sitä silti yhtä paljon. Pikkuinen Ruuteli kysyy, että mitä "jos sillä on kuitenkin paha olo siinä kehossa?" Ruutelille kerrotaan, että kun poikanen kasvaa isoksi, se voi mennä lohikäärmetohtorille, joka auttaa korjaamaan kehon sellaiseksi, että siinä on hyvä olla. 

  

Tämä värikkäästi kuvitettu kirja auttaa lasta lempeästi ymmärtämään erilaisuutta ja hyväksymään sen. Teoksen lopusta löytyy selitykset sanoille intersukupuolisuus ja muunsukupuolinen sekä kirjan tekijöiden terveiset aikuiselle lukijalle. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin törmään intersukupuoliseen hahmoon nuortenkirjassa. 

  

     

Takakannesta:

Lohikäärme, jolla oli keltaiset varpaat kertoo sadunomaisesti intersukupuolisen pienokaisen syntymästä. Se on kertomus vanhempien rakkaudesta ja positiivisesta uteliaisuudesta syntymässä olevaa pienokaistaan kohtaan sekä yhteisön tuen merkityksestä perheen hyvinvoinnille. Satu on ensimmäinen suomenkielinen lastenkirja aiheesta. Aikuisille lukijoille kirja antaa mallin, miten puhua näistä tärkeistä aiheista lasten kanssa. Kirja on samalla tarpeellinen lisä kasvattajien ja hoiva-alan toimijoiden käyttöön.

   

30 sivua, Pieni Karhu 2019

    

Myös täällä on tutustuttu kirjaan: Lastenkirjahylly, Lastenkulttuurin vinkkari

Meredith Russo: Tyttösi sun

"Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?"

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta

  

Meredith Russon Tyttösi sun kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Amandasta, jonka täytyy vaihtaa koulua kiusaamisen ja pahoinpitelyn takia. Amanda on transsukupuolinen - hän syntyi pojan vartaloon, joka ei koskaan tuntunut omalta. Niinpä hän päätyy lopulta yrittämään itsemurhaa äitinsä kipulääkkeillä. Sen jälkeen Amanda aloittaa hormonilääkityksen ja pääsee leikkauksiin, joilla hänen kehonsa muovataan sellaiseksi kuin Amanda on aina mielessään sen kokenut. Muutosten takia Amanda on pitänyt välivuoden koulusta, mutta kukaan uudessa koulussa ei tiedä hänen menneisyyttään, mikä ei tarinan päähenkilöä haittaa ollenkaan. 

    

Tarina liittyi tehtävään, jossa meidän pti kuvitella millaisia olisimme aikuisina. -- Nainen -- kertoi olevansa minä aikuisena! Hän näytti kuinka hän joi erikoislääkettä, ja kun hän kasvoi isoksi, hänestä tuli miehen sijaan nainen. Hänen mukaansa se, että tunnen olevani tyttö, on ihan todellinen asia, eikä siinä ollut mitään pahaa tai väärää. (s. 82)

  

Kirja alkaa bussista, kun Amanda on matkalla isänsä luokse, jonka kanssa ei juurikaan ole ollut keskusteluväleissä. Hänen vanhempansa ovat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Kirjassa on paljon takaumia, joiden kautta käy ilmi kuinka Amanda on aina ollut Amanda, ei koskaan Andrew. Uudessa koulussa hän tapaa Been, joka kertoo nuorten paremmin tutustuttua olevansa bi-seksuaali (jollain tapaa Bee muistutti minusta Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan Bollywoodia), sekä tyttöjoukon, johon kuuluvat Chloe, Layla ja Anna. Amanda kokee, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa ratkaisu, vaikka menneisyyden taakka painaakin häntä koko ajan. Jopa vessassa käyminen ahdistaa. Puhumattakaan pojista, jotka iskevät silmänsä uuteen oppilaaseen. 

  

"Kaikilla meillä on menneisyys", Grant totesi. "Ei se tarkoita, ettei sulla voisi olla tulevaisuutta." (s. 103)

  

Amanda on todella kiinnostava ihminen. Hän lukee Sandmania, pitää Star Warsista, pelaa Final Fantasya ja on aiemmin piirtänyt Sailor Moonin innoittamaa fanitaidetta. Haluaisin tuntea Amandan ja keskustella edellä mainituista asioista, spefikirjallisuudesta ja paljon muustakin. Amanda tuntuu täyteläiseltä ja uskottavalta hahmolta. 

  

Niin pitkään kuin muistin olin mielelläni paennut scifin ja fantasian maailmoihin. Olin rakastanut tarinoita, joiden päähenkilöt eivät näyttäneet samanlaisilta kuin ihmiset ympärilläni. Aivan erityisesti olin pitänyt kertomuksista, joiden teemana oli hyväksytyksi tuleminen tai sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Minun suhteeni scifiin oli kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin Grantin, sillä kiinnostus scifiin oli yksi tyypillisesti miehisistä piirteistäni. Tiesin kyllä, että jotkut tytöt olivat kasvaneet sarjakuvien parissa, mutta sukupuolen korjaamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun salata asia. (s. 204)

  

Toisin kuin esimerkiksi Simonin tarinaa lukiessani ei tämä kirja herättänyt niin vahvaa positiivista tunnetta lukiessani, sillä Amandan kulkema tie oli paljon haastavampi, välillä oli lähellä, että olisin tarvinnut nenäliinaa. Teoksen alussa hänellä on musta silmä ja teoksen lopussakin on yksi varsin inhottava kohtaus, joka onneksi päättyy mahdollisimman onnellisesti (pelkäsin paljon pahempaa). Rakkaustarinakaan ei ole niin ihana kuin se olisi voinut olla. Siinä on hieman Nicholas Sparksin tyylistä juonenkaarta: Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, tytöllä on salaisuus, joka paljastuessaan repii parin erilleen, mutta lopussa he ovat jälleen yhdessä.  

  

"Tämä ei ole mikään virhe", minä sanoin. "Kyse on sun elämästäsi ja sun kropastasi. Sä voit pukea sen just niin kuin haluat." (s. 247)

  

Russo on itse transnainen, ja hän kertoo teoksen lopussa ensin cis-lukijoilleen, että teosta ei saa ottaa kyseenalaistamattomana totuutena, mutta hän toivoo sen kannustavan ymmärtämään transihmisiä ja sen jälkeen translukijoilleen, ettei heidän kokemustensa tarvitse olla samanlaisia kuin Amandalla, ja että ihmisellä on lupa olla transsukupuolinen, homo, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, gender queer, vaihtaa identiteettiään useammakin kerran tai tuntea, ettei hänellä ole sukupuolta ollenkaan, sillä kukaan ei voi ilmaista aidointa itseään väärin.

  

"Kun elää tyttönä tässä maailmassa, saa oppia pelkäämään. Se pelko pitää sinut turvassa. Se pitää sinut hengissä."  

"Onko se oikeasti noin kamalaa?"
--
"Ehkä ei, kukapa tietää? Maailma on nykyään erilainen kuin ennen. Kun kerroit minulle... tilastasi, surin kaikkein eniten sitä, että joutuisit kestämään elämää tyttönä." (s. 269)

      

Suositeltava lukukokemus, vaikka välillä meno onkin periamerikkalaista jalkapalloilijoineen, homecoming kuningattarineen ja kirkossa käymisineen. Hienoa, että näitä sateekaariteemaisia teoksia julkaistaan nuorille. Hyvä vinkki esimerkiksi seuraavaa Pride-viikon lukutempausta varten (25.6. -1.7.2018). 

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään

Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

    

Meredith Russon esikoisromaani Tyttösi sun on saanut lukuisia palkintoja ja myyty mm. Ruotsiin, tanskaan, Saksaan, espanjaan ja Brasiliaan. Teos on fiktiota, mutta on saanut inspiraatioita Russon omista kokemuksista transnaisena.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 342 sivua, Karisto 2018

Alkuperäinen nimi: If I Was Your Girl (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Suudelmia ja sukkanauhoja

  

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becky Abertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä, Marja Björk: Poika

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

"Ceterum censeo vulvam sanctissimae Majestatis ante coitum essetilliandum."

  

   

Lukuhaasteissa: Sarjakuvahaaste, Helmet 2018: 45. Palkittu tietokirja (Sarjainfo valitsi suomentaman Kielletyn hedelmän vuoden parhaaksi käännöskirjaksi 2016.) 

  

Kiinnostuin Liv Strömquistin sarjakuvateoksesta Kielletty hedelmä luettuani siitä Bibbidi Bobbidi Book -blogista. Etenkin tämä kohta Lauran tekstissä houkutteli laittamaan teoksen kirjaston varaukseen: "Esimerkiksi vuonna 1972 laukaistuun Pioneer 10 -avaruusluotaimeen laitettiin mukaan laatta, johon oli piirretty alaston mies ja nainen. Miehen sukukalleudet roikkuvat kuvassa aivan estoitta, kun taas naisen haaroväli on tasainen kuin Barbie-nukella."

  

  

Kielletty hedelmä oli minulle lukukokemuksena samalla tapaa vaikuttava kuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet. Ja naiseus tässäkin on keskeistä, ja etenkin miesten halu tutkia, määritellä, luokitella, rajoittaa ja häivyttää naisen sukuelimiä.

  

    

Vaikka osan teoksen esittämistä historiallisista ja nykyajan esimerkeistä tiesinkin (mm. tv-sarjan Masters of Sex pohjalta. Sarja kertoi 1950-60-luvuilla ihmisen seksuaalisuutta tutkineista William Mastersista ja Virginia Johnsonista), sain huomata monta kertaa lukiessani, kuinka uskomattoman paljon miehet ovat vuosisatojen aikana viettäneet aikaa naisten sukuelimiä pohtien. Ja sellainen seikka kuin esimerkiksi klitoriksen todellinen koko tajuttiin vasta vuonna 1998!

  

   

Klitoriksen koko olemassa olo oli itseasiassa pitkään mysteeri miehille. Naiset tosin hyvin suurella todennäköisyydellä olivat jo ratkaisseet tuon osasensa salaisuudet paljon aiemmin. Noitaoikeudenkäynneissä klitorista pidettiin paholaisen merkkinä ja kolmantena nänninä. Kaikkea sitä ovat naiset saaneetkin kärsiä biologiansa - tai enemminkin miesten omituisten aivoitusten vuoksi. 

  

   

Muita kiinnostavia huomioita olivat kuukautissuojiin liitetyt ilmaisut "varma" ja "raikas" (vastakohtana epävarmalle ja likaiselle) ja että suojan on oltava huomaamaton kuljettaa ja paikalleen asetettuna. Kuukautisethan ovat käytännössä puolta maailman väestöstä koskettava asia ja silti se on mahdottoman tabuoitu. Mestruoiva nainen on likainen ja monissa kulttuureissa hän saastuttaa olemassa olollaan talon, jossa on sekä tavarat joihin koskee, tai huonekalut joiden päällä istuu. 

  

  

Olen kuullut aiemmin vastaavaa, että miesten metsästysaseet saastuvat, eivätkä he osu saaliiseen, jos nainen (menstuoiva tai ei) koskee niihin. Samoin kerran eräs pohjoisen kansoista kertova dokkari valisti, ettei nainen saa kävellä rekikoirien liekojen ylitse, koska se jollakin tapaa tuhoaa valjaat tai aiheuttaa onnettomuuden. Ei moni länsimaalainen varmaan tiedäkään, että meillä naisilla on näinkin paljon valtaa miesten hauraasta maailmasta pelkällä verellämme...

   

  

Yksi hämmentävin osa teosta käsittelee lapsen sukupuolen määrittämistä syntymässä, ja kuinka kirjailijan kotimaassa Ruotsissa (ja käsittääkseni yhä myös Suomessakin, korjatkaa, jos olen vääräsä) ne lapset, joiden ulkoiset sukupuolielämiet eivät täydellisesti näytä naisen tai miehen elimiltä leikataan hyvin pian syntymän jälkeen ja yleensä aina naisellisiksi, koska ne on helpompi muotoilla. Ja olen jopa kuullut sellaistakin, että tätä tehdään/on tehty vanhemmiltakin salaa. Esimerkiksi liian iso klitoris saatetaan leikata pienemmäksi, ettei se näyttäisi niin penismäiseltä. Tässä samalla tuhotaan paljon tuntoherkkää kudosta, eli saatetaan pahimmillaan estää kyseisen lapsen kyky myöhemmässä iässä nauttia seksistä ja kosketuksesta sukuelinten alueella. 

  

  

Teos on pääosin mustavalkoinen, ja väreistä etenkin punainen pääsee välillä esille loppupuolella. Pääpaino ei ole kuvallisessa ilmaisussa, vaan siinä, mitä halutaan sanoa. Tietomäärästään huolimatta teosta ei ole raskasta lukea, sillä Strömquist viljelee vahvaa ironiaa ja vaatii kyseenalaistamaan kaikki nykyaikaan asti kannetut pöhköydet siitä, mitä naisen tulee olla. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän. Olen nyt vähälle aikaa lukenut kaksi tietopitoista sarjakuvaa, ja olen sitä mieltä, että minulle tällainen muoto on erittäin hyvä uuden tiedon sisäistämisessä. Olisipa minulla ollut tämä kirja jo lukiossa ollessani. 

  
Arvosana:

     

Takakannesta:

Liv Strömquistin sarjakuva-albumi Kielletty hedelmä käsittelee sitä, jota tavataan kutsua "naisen sukuelimeksi". Mikä se oikeastaan on? Ja miksi ihmiskunnalla on ollut niin äärimmäisen vaikea viha-rakkaus-suhde juuri tähän tiettyyn kehonosaan?

  

Strömquist kokoaa kirjassaan muinaiskreikkalaisista myyteistä, Pioneer-sukkulasta, Prinsessa Ruususesta, hindujumalattarista, Sigmund Freudista, biologian oppikirjoista ja aamiaismuroyrittäjistä värikkään mosaiikin, joka tempaa lukijan mukaan tarkastelemaan tämän elimen kulttuurihistoriaa, jota taidemaalari Gustave Coubert nimitti vuonna 1866 "Maailman alkuperäksi".

  

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu albumi. Ruotsissa hänen albuminsa ovat olleet myynti- ja arvostelumenestyksiä. Kielletty hedelmä on opettavainen ja hausjka historiallinen analyysi eräästä huonosti ymmärretystä elimestä.teos tuo virkistävän puheenvuoreon suomalaiseen keskusteluun sukupuolesta ja feminismistä.

   

Suomentanut: Helena Kulmala, 143 sivua, Sammakko 2016

Alkuperäinen nimi: Kunskapens frukt (2014)

    

Muita lukukokemuksia: Sylvi, Eniten minua kiinnostaa tie, Mitä luimme kerran, bookishteaparty, Todella vaiheessa, Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa: Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

"Siis mitä, onko sulle ennenkin käynyt näin?

Miten sä et ole oppinut pitämään suutasi kiinni?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Sarjakuvajaaste 

  

Sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo ovat yhdistäneet voimansa. Lopputuloksena on faktapohjainen sarjakuvakirja Vihan ja inhon internet. Huom! Teos on hyvin kookas ja painavakin - tämä tuli itselleni yllätyksenä ja olen kuullut samanlinjaisia kommentteja muiltakin teoksen lukijoilta. Paino kertoo osaltaan korkealaatuisesta paperista, jolle teos on painettu, alleviivaten samalla teoksen merkittävyyttä - se ei halua hukkua massaan vaan se huutaa tulla luetuksi. 

  

  

Tämä on merkittävin kirja, jonka olen kuluvan vuoden aikana lukenut - ehkä jopa merkittävin, jonka tulen tänä vuonna lukemaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän, ja etenkin nuorille tämä antaisi valtavasti esim. lukion äidinkielenkurssilla. Kirja käsittelee todella tärkeää aihetta: vihapuhetta, etenkin naisiin, naisoletettuihin ja ei-valkoihoisiin ihmisiin kohdistuvaa nettivihaa. Jokainen, joka on jossain määrin mukana somessa on varmasti kuullut aiheesta tai jopa tuntee jonkun, joka on joutunut vihapuheryöpyn kohteeksi esimerkiksi MV-lehden sivustolla. 

  

Kohteet ovat usein sanoneet netissä jotain, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole herättää negatiivisia reaktioita, mutta niin kuitenkin käy joidenkin lukijoiden tai kuuntelijoiden tapauksessa kohteen sukupuolen, ulkonäön tai ammatin takia, tai koska puheenaiheena on vaikkapa feminismi, translaki, maahanmuutto tai ympäristöasiat. Teos esittelee koko joukon tunnettuja naisia, jotka ovat joutuneet vihanpuheen kohteeksi, kuten Maria Petterson, jota seuraan Twitterissä. 

  

  

Pelkäsin kuulemieni kommenttien perusteella, että tämä olisi jotenkin ihorealistinen kirja. Ja kai se sitä tavallaan onkin, mutta minusta Nieminen ja Vehkoo ovat tehneet inhottavasta asiasta todella onnistuneen kirjan, joka paitsi avaa vihapuheen käsitetä, myös tarjoaa vertaistukea, samaistumista, tukea sekä apukeinoja, eikä se ole aiheella mässäilevä, vähättelevä tai ylikorostava. Jos jotain, niin luulen, etteivät pahimmat tapaukset edes päässeet kirjaan, koska niitä olisi varmasti liian vaikeaa uskoa maamme kaltaisessa "lintukodossa" tapahtuviksi. 

  

En ollut yllättynyt, kun kirjassa todetaan Perussuomalaisten jytkyn jälkeen vihapuheen lisääntymisestä ja kuinka ihmiset kadullakin kohtaavat jatkuvasti aikaisempaa enemmän huutelua ja vihjailevia liikkeitä. Jos meillä on politiikassa mukana sellaisia hahmoja, jotka toteavat tasa-arvoisen avioliittolain johtavan siihen, että koirankin kanssa voi mennä naimisiin, niin on vaikeaa opettaa lapsille oikeita tapoja regoida ja ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, etteikö se silti kannattaisi aina opastaa toimimaan oikein. Ja usein lapset osaavat käyttäytyä paremmin kuin aikuiset kohdatessaan erilaisuutta.

   

  

Minun oli vain tarkoitus silmäillä teosta, mutta luinkin sitten koko 147 sivuisen sarjakuvan keinoilla faktoista puhuvan kirjan yhdellä istumalla. En juuri koskaan kirjoita bloggausta heti kirjan luettuani. Yleensä menee päivä tai pari, joskus jopa viikko tai useampikin ennen kuin siirrän ajatukset paperilta blogiin, mutta nyt minun oli pakko päästä saman tien kirjoittamaan.  

  

Annan todella harvoin teokselle viisi tähteä. Viime vuonna peräti kaksi kirjaa sai tuon korkeimman arvion ja koko blogini historiassa (alkaen toukokuusta 2011). Viiden tähden arvoisia ovat olleet vain 12 lukemaani kirjaa ja yksi näkemäni näytelmä. Tämä kirja ansaitsee kaikki viisi kissaa tekemällä näkyväksi yhteiskunnan niin tarmokkaasti piilotteleman asian. 

  

  

Minä en suostu olemaan hiljaa - älä sinäkään!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Internet täyttyy toinen toistaan julmemmista äänistä. Seksismi, misogynia ja rasismi ovat jo arkipäivää sosiaalisessa mediassa ja jopa joidenkin poliitikkojen retoriikassa. Verkkovihan kohteeksi joutuvat tyypillisesti naisoletetut ja vähemmistöjen edustajat. Vihapuhetta oikeutetaan sananvapaudella, mutta sen vaikutus on päinvastainen: monet naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin.

  

Verkon misinformaatioon erikoistunut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pureutuu yhdessä kuvataiteilija Emmi Niemisen kanssa vihapuheeseen journalistisen sarjakuvan keinoin. Tuloksena on vavahduttava teos, joka auttaa ymmärtämään yhtä aikamme ikävimmistä ilmiöistä monesta näkökulmasta ja tarjoaa vertaistukea ja neuvoja vihapuheen kohteeksi joutuneille.

  

147 sivua, Kosmos 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Aamulehti, bookishteaparty, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Kirjanurkkaus, Bibbidi bobbidi book, Mitä luimme kerran

Lukupiirissä | R.J. Palacio: Ihme

"Minusta Halloween on maailman paras juhla. 

Saan pukeutua naamiaisasuun, saan käyttää naamaria, saan kulkea 

ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset 

enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen."

  

  

Tammikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 44. Lue kirja, jossa opiskellaan

  

Alkuvuodesta on tullut luettua todella hienoja kirjoja, tässä yksi niistä. Aivan kuten joulukuun lukupiirikirjan, Ernest Clinen Ready Player One, olen lainannut ja palauttanut lukematta (varauksen takia) myös R.J. Palacion Ihmeen kerran viime vuoden aikana. Tämä todistaa, kuinka lukupiiri on hyvä porkkana lukemiselle ja se auttaa priorisoimaan, mitä lukee. Olen itseasiassa koko lukupiirin vetämiseni aikana (alkaen lokakuusta 2013) jättänyt lukematta vain viisi kirjaa (tammikuun kirja on järjestyksessä jo 53.). 

    

Kuin kompassineula, joka osoittaa aina pohjoiseen, kaikki nuo silmät ovat kompasseja, ja minä olen pohjoisnapa. (s. 229)

  

Ihme kertoo August-nimisestä pojasta, joka on geneettisessä lotossa saanut huonon arvan. Hän on aivan tavallinen poika muutoin paitsi kasvoiltaan. Lukuisten leikkausten jälkeenkään hän ei näytä samalta kuin muut 10-vuotiaat pojat. Ja tästähän toki tulee ongelmia, lähinnä tuntemattomille aikuisille, jotka kavahtavat pojan ulkonäköä. August itse tietää olevansa sisältä ihan samanlainen kuin muutkin: hän pitää Star Warsista ja on reipas lukutoukan alku. 

  

Kirja alkaa siitä, kun Augustin vanhemmat ehdottavat pojalleen, että tämä aloittaisi opiskelun normaalissa koulussa. Tähän asti lukuisien leikkausten ja sairastumisten vuoksi Auggie on käynyt kotikoulua, mutta nyt hänen olisi viimein mahdollista käydä yleisessä koulussa niin kuin muutkin. Aluksi poikaa jännittää kouluun lähteminen ja luokkakavereilla meneekin hetki tottua hänen kasvoihinsa. Auggie on mielekkäällä tavalla ikäisekseen vanhemman oloinen ja hänen kasvuaan sekä muiden oppilaiden suhtautumisen muuttumista on hienoa seurata.

   

Minusta rohkein koskaan tekemäni juttu on se, että ystävystyin Augustin kanssa. (s. 168)

    

Yllätyin, kun kirjassa pääsee katsomaan tapahtumia monen muunkin hahmon silmin: mm. Auggien siskon Olivian sekä parin oppilaan, joihin Auggie tutustuu koulussa. Minusta kirjan kiinnostavin hahmo on Via-sisko, joka on jo lukiossa. Hän on nimittäin jo lapsena tajunnut, kuinka vanhempien huomio ja energia suuntautuu lähes 100% pikkuveljeen, niin että hän on tavallaan kasvattanut itse itsensä elämän ylä- ja alamäissä.

  

Auggien hahmo on aika tyypillinen tällaisissa kirjoissa (esim. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa): päähenkilöllä on jokin sairaus tai lääketieteellinen tila ja hän on tosi urhea sen kanssa, niin kuin nuoren näissä kirjoissa pitää olla - Via antaa kuvan kääntöpuolesta, kuinka sairaus vaikuttaa muihinkin kuin päähenkilöön, millaisia selviytymiskertomuksia ja jopa tunneskaalan synkempiä sävyjä heillä on, vaikka hän rakastaakin Auggieta. 

     

"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 

"Idiootit eivät katoa maailmasta mihinkään, Auggie." (s. 305)

  

Ihmettä on helppoa suositella kaikenikäisille lukijoille ja hyväksi lukukirjaksi kouluihin. Se kasvattaa myötätuntoa, kykyä katsoa pinnan alle ja auttaa hyväksymään erilaisuutta. Toivottavasti voimme joskus todistaa Auggien äidin olevan väärässä. Ihmeestä tuli elokuva viime vuoden puolella ja se pyörii tällä hetkellä Suomessa, ainakin isoimmissa leffateattereissa. 

  

      

Arvosana:

      

Takakannesta:

"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."

  

August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja se pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen? IHME on kertomus Auggien urheudesta ja uteliaasta asenteesta sekä rohkaiseva tarina ennakkoluulojen kohtaamisesta.

  

R. J. Palacion palkittu esikoisteos on moderni klassikko - hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani - jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen.

  

Suomentanut: Inka Parpola, 336 sivua, WSOY 2017

Alkuperäinen nimi: Wonder (2012)

    

Muita lukukokemuksia: Lukufiilis, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavarkaan tunnustuksia, Expelliarmus, Carry on Reading

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

"Tupac sanoi, että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody'."

  

5.8. oli He-YA, nuortenaikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma Helsingissä (lyhyt raporttini täällä). Siellä jaettiin sadalle ensimmäiselle kävijälle ennakkokappale Angie Thomasin teoksesta Viha jonka kylvät, joka ilmestyy virallisesti tänään. Luin kirjan heti tapahtuman jälkeisen illan, sekä seuraavan päivän kotimatkan aikana Onnibussissa Helsingistä Ouluun. Tämä silmiä avaava teos on yksi TOP 10 -listani kirjoista tältä vuodelta.

 

"Musta tuntuu niinku mun pitäis pyytää anteeks kaikkien valkosten puolesta." (s. 333)

  

Teos on vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen ja vaikka luulin olevani jossain määrin tietoinen, kuinka vaikeaa on olla tummaihoinen nykyaikana, yllätyin siitä, että se on vieläkin vaikeampaa. Se on toki ollut vaikeaa aina, kiitos etenkin valkoihoisten ennakkoluulojen ja pelkojen, mutta esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ollut todella vaikeaa olla erilainen tai erilaisuuden / moninaisuuden puolustaja. 

  

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Starr. "Faija sanoo, että se anto mun nimeksi Starr siksi, että mä olin valo sen pimeydessä." (s. 228) Hän asuu ghetossa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla, vakoisella puolella. Starrin ghettominä ja kouluminä eroavat toisistaan, jälkimmäisessä maailmassa ei kannata leimaantua siksi "vihaiseksi mustaksi muijaksi". Lukija putoaa teoksen alussa keskelle bileitä, joissa ammuskellaan. Khalil, Starrin ystävä lapsuudesta asti tarjoaa tytölle kyydin bileistä kotiin, ennen kuin poliisit tulevat paikalle.

  

Kaksikko on jo kaukana ammuskelusta, kun poliisi pysäyttää heidät. Starrille on jo lapsena opetettu, kuinka käyttäytyä poliisien kanssa. "Mua ei ole kasvatettu pelkäämään poliiseja, vaan käyttäytymään fiksusti niiden seurassa." (s. 26) Khalil ei ole saanut samaa oppia, ja kysyessään Starrilta, onko tällä kaikki ok, poliisi ampuu pojan luullessaan tämän tavoittelevan asetta.

 

Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta. (s. 36)

  

Olin katsonut vähän ennen kuin lähdin Helsinkiin alla olevan videon (nenäliinavaroitus!) ja se antoi todellisuusiskun, sillä suomalaiselle valkoiselle lapsellehan sanotaan aina, että poliisiin voi luottaa. Se toimi hyvänä pohjana teoksen lukemiselle. Toki olen tietoinen siitä, että ei-valkoihoisen näköisiä viedään todella usein syyttömänä vankilaan tai ammutaan poliisien toimesta perusteettomasti, mutta on se silti epäreilua ja surullista, että tämä kirja on totta niin monelle.

Helmikuussa 2012 vapaaehtoiseen asukasvartioon kuulunut George Zimmerman ampui 17-vuotiaan tummaihoisen aseettoman pojan, Trayvon Martinin. Zimmermanin mukaan kyse oli itsepuolustuksesta. -- Vastalauseena Zimmermanin syytteestä vapauttamiselle aktivisti Alicia Garza kirjoitti Facebook-päivityksen, jonka mukaan mustien hengellä ”on väliä”. Garza ja hänen tuttunsa -- alkoivat levittää #blacklivesmatter-aihetunnusta sosiaalisessa mediassa -- Naiset perustivat myös samannimisen järjestön. Tunnuslauseen käyttö yleistyi elokuussa 2014 -- Vaaleaihoinen poliisi ampui Fergusonissa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan tummaihoisen Michael Brownin, mikä johti mielenosoituksiin ja mellakoihin.

 Black Lives Matter -liikkeesstä Wikipediassa.

  

    

Tarinassa seurataan Starrin elämää Khalilin kuoleman jälkeen, kuinka hän käy sisäistä taistelua uskaltaako nousta vääristynyttä oikeuskäsitystä vastaan ja mennä todistamaan, että hän ja Khalil eivät olleet tehneet mitään väärää. Starr menetti jo toisen ystävän luodeille, mutta ei voi käydä menetystään läpi koulussa, koska kukaan ei tiedä Khalilista ennen kuin hänen naamansa on uutisissa.

Triviaa: Starr on Harry Potter -fani ja kirjasta löytyy lukuisia Potter-viitauksia. Hän on myös Jordan-kenkien suurkuluttaja ja tytöllä onkin kyseisiä tossuja kunnioitettava kokoelma. Starrilla on valkoinen poikaystävä, josta hänen isänsä ei vielä tiedä, sillä tyttö pelkää tämän reaktiota.

"Mä oon valkonen, niinkö?" se sanoo, niinku kuulis asiasta ensimmäistä kertaa. "Mitä vitun tekemistä sillä minkään kanssa on?" 

"Kaikki! Sä oot valkonen, mä musta. Sä oot rikas, mä en." 

"Ei sillä oo mitään väliä!" se sanoo. "Mä en välitä sellaisesta, Starr. Mä välitän susta." (s. 146)

  

Suosittelen katsomaan myös Netflixin sarjan Dear White People.

    

 

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. (s. 393)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

 

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaksi puhuttelua.

Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. 

Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

  

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vain kun sua puhutellaan.

  

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi yhtenä iltana ampuu Starrin lapuudenystävän.

  

Starr on paikalla ja tietää, ettei ampumiseen ollut mitään syytä. Hänen todistuksensa voi kuitenkin tuhota koko mustan yhteisön, ja myös maksaa hänen henkensä.

  

"Tämä tarina on tärkeä. Tätä tarinaa tarvitaan." - Kirkus Review

  

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 426 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Hate U Give (2017)

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Carry On Reading, Kujerruksia, Sivujen välissä