sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola

"Peräännyin hitaasti selkä edellä. 
Hämmennys kylmäsi ja kangisti vaikka aurinko hiveli kasvoja.
  
Täältä oli pakko päästä pois."
     
  
Arvostelukappale. Artikkelini on ilmestynyt Risingshadowssa.
  
Satu Mattila-Laineen esikoisteos Parantola tekee aikahypyn 1930-luvulle. Vintage-muodista innostunut 15-vuotias Elisa sairastaa epilepsiaa, joka pysyy lääkkeiden avulla hallinnassa. Kesäloma on juuri alkanut, ja Elisa on aikonut viettää viikonloppua parhaan ystävänsä, myöskin vintagesta kiinnostuneen Sinin kanssa. Tarina käynnistyy, kun Elisa päättää jättää ottamatta lääkkeensä, sillä ei tahdo niiden hallitsevan elämäänsä.
  
Sinin serkku on luvannut hankkia tytöille siideriä ja heidän on tarkoitus tavata vanhan kaatumatautiparantolan edessä. Siniä ei kuitenkaan näy paikalla Elisan saapuessa, joten tämä lähtee tutkimaan hylättyä rakennusta tarkemmin. Ilman estolääkitystä tulevan kohtauksen ensioireet eskaloituvat jalat alta pyyhkäiseväksi tajuttomuudeksi. Herättyään lattialta Elisa huomaa pudonneensa ajan halki vuoteen 1934.
  
Käytävä tuntui äkkiä ahtaammammalta ja pimeämmältä. Kuin se vain jatkuisi ja jatkuisi ja jäisin ikuisesti tämän parantolan sokkeloihin. 
Minun oli jatkettava eteenpäin, vain siten voisin joskus päästä kotiin. (s. 94)
  
Kuten aikamatkakirjallisuudelle on perinteistä, nykyajasta tulleella on aina jokin tehtävä menneisyydessä. Näin on tälläkin kertaa. Elisan on autettava erästä parantolan asukasta epämiellyttävän lääkärin potilaaseensa kohdistamalta mielivallalta. Parantola vertautuu Sari Peltoniemen Suomuun, Mila Teräksen Tyttöön tulevaisuudesta ja Bianca Turetskyn teokseen Muotimatkaaja Titanicin kannella, vaikka ei tavoitakaan aivan samaa intensiivistä tunnelmaa.
  
Parantola on parhaimmillaan 1930-luvun ja kaatumatautina tunnetun epilepsian hoitomuotojen kuvaajana. Ajankuvasta ja Elisan sopeutumisesta toiseen aikaan olisi lukenut mielellään lisääkin. Pikakelauksella etenevästä kerronnasta kuitenkin puuttuu hieman uskottavuutta, joka olisi imaissut maailmaan täydellisemmin. Osa kielellisistä ilmaisuista sekä runsaat, uskottavuuden rajoja koettelevat sattumat tekevät muutoin nopealukuisesta teoksesta paikoin töksähtelevän.
  
Henkilöhahmoihin voi olla vaikeaa samaistua, jos ei sairasta epilepsiaa. Teoksesta kuitenkin pystyy poimimaan paljon tietoa kyseisestä sairaudesta. Parantola olisi tarjonnut enemmän tarttumapintaa, jos Elisaa olisi opittu tuntemaan paremmin; nyt hahmo jää valitettavan ohueksi kertojaääneksi. Kirjassa on kuitenkin päähenkilön sijaan monta kiinnostavaa sivuhenkilöä, joista olisi halunnut tietää enemmänkin.
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
15-vuotias Elisa on kiinnostunut historiasta jja harrastaa vintagevaatteita. Lisäksi hänellä on salaisuus: epilepsia. Voimakas kohtaus tempaisee hänet aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan, jossa hoitomuotoina toimivat suolaton ja kahviton ruokavalio sekä eristys.
  
Parantolan arki mankelointeineen ja lypsämisineen on rankempaa kuin mihin Elisa on tottunut, mutta onneksi Elisa saa ystävän toisesta parantolan asukista, Annasta. Molemmat tytöt rakastavat 1930-luvun filmitähtiä! Parantolan lääkärillä Gromanilla on kuitenkin pahaenteinen suunnitelma Elisan ja Annan varalle...

Satu Mattila-Laineen esikoisteos Parantola loihtii elävästi 30-luvun arjen toiveineen ja pelkoineen.
 
Samantyylisiä kirjoja:  Sari Peltoniemi: Suomu, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
  
153 sivua, Karisto 2015
  
Aikamatkalle on lähdetty myös täällä: Risingshadow, Kirjakaapin avain, Suomi lukee

13 kommenttia:

  1. Itse lukaisin kirjan läpi yhdeltä istumalta ja yllätyin, miten hyvä kirja loppujen lopuksi olikaan, vaikka alusta en ensin kamalasti pitänytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tosiaan oli hyvin nopealukuinen. Hieman liikaa deus ex machina, mutta muutoin oikein mukiinmenevä nuortenkirja. Toivottavasti kohderyhmäkin löytää teoksen. Aikamatka, vintagemuoti, 1930-luku ja epilepsia ovat varmasti joitakin lukijoita poisrajaavia asiasanoja.

      Poista
  2. Aikamatka 1930-luvulle oli syy, miksi minä tästä kiinnostuin, vaikka enpä taida ihan kohderyhmää ollakaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kiinnitin huomioita vuosikymmeneen ja (epilepsiaa) sairastavaan nuoreen. Tämä ei välttämättä mitenkään liity John Greenen Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, itse vain vedin johtopäätöksen tällaisesta, ainakin itselleni uudesta kirjallisuuden trendistä.

      En minäkään enää 15-kesäinen ole, mutta mieleltäni vielä nuorekas. En kyllä tämän hetken teinien mailmasta paljoakaan tiedä, enkä usko osaavani heitä kiinnostavaa mainstream kirjallisuutta kirjoittaa. Siksi hatunnosto heille, jotka tuottavat nuorisokirjallisuutta, joka ei aliarvioi lukijaansa.

      Onneksi mikään ei estä minua (tai muitakaan) lukemasta nuorten puolelta. Usein sieltä saa lukukokemuksia, jotka jättävät monet hyllymetrit aikuisille suunnattua kirjallisuutta varjoonsa mennen tullen.

      Poista
    2. Hienosti sanottu - tai kirjoitettu. Minä nautin niin lasten- kuin nuortenkirjojenkin lukemisesta. Joskus mietin, olenko ikäni puolesta jäävi suosittelemaan kirjoja nuorille. Lasten maailmaan on vielä jotenkin helpompi sujahtaa omien lasten ja oppilaiden kautta, mutta nuorten maailmaan (erityisesti yläkoulu- ja lukioikäiset) on jo vaikeampi sujahtaa. Tarkoitan, että mahtaako joku minun mielestäni loistava kirja tuntua nuorista aivan kummalliselta. Toisaalta kirjallisuudessa on mahtavaa, miten eri ikäiset voivat löytää paljon yhteisiä suosikkirjoja!

      Poista
  3. Minulla on tämä kirjastovarauksessa, ja odottelen mielenkiinnolla, miten tämä toimii minulle. 30-luku ja parantolaympäristö kuulostaa niin kiehtovalta, että tätä on ihan pakko kokeilla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi juurikin tuohon ajankuvaan ja parantolamiljööseen tässä on panostettu paljon. Toivottavasti tykkäät! Minun kappaleeni kirjasta lähtee eilen 12v-synttäreitään juhlineelle siskontytölleni. Hän piti tuosta Muotimatkaaja Titanicin kannella -teoksesta, jonka tekstissäkin mainitsin.

      Poista
  4. Markkinointi voi olla vaikeaa tai ainakin kuulostaa vähän raskaalta nuorten kirjaksi. Pituus vaikuttaa kuitenkin hyvältä, luulisi kaikkien jaksavan lukea. Itsekin voisin harkita :D En vain ole ihan varma, että tykkäänkö tuosta epilepsiasta. Riippuu vähän, että miten sitä on käsitelty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. My thoughts exactly. Minulle kansikuva on tärkeä. Bloggaajana usein katson sen ohitse, sillä kirjan takakansi/kustantamoiden sivuilla olevat tiedot merkitsevät enemmän, mutta toisinaan poimin kirjoja ihan "taviksenakin", etenkin kirpparipoimintojen kanssa. Jos kansikuva ei houkuttele, en lue takakantta saati Googlaa teosta. Tässä kansikuva on ihan ok, mutta ei riittävän houkutteleva.

      Pituus tosiaan on hyvä nuortenkirjaksi, vaikka on niitäkin yli 500 sivuisten joukossa. Yleensä tykkään, jos kirja saavuttaa 300 sivun rajan, näin lyhyessä sivumäärässä ei ehdi menemään kovin syvälle. 30-luvun maailmassa on lypsämistä ja mankelointia tuomassa autentisuutta (ei vain glamour elokuvatähtiä), mutta ne saattavat joitakin lukijoita karkottaa.

      Eilepsia on hyvin keskeisessä osassa, mutta vaikka siitä saadaankin jonkin verran tietoa, se ei ole tuputtavaa tai saarnaavaa. Olisin halunnut ehkä vähän lisää aiheen käsittelyä 30-luvun näkökulmasta ja ehkä jotain lääketieteellistä infoa teoksen loppuun tai vaikkapa ensiapuohjeet epilepsiakohtauksen saaneen kohtaamiseen. Enemmän teoksessa on keskitytty epilepsian sosiaaliseen puoleen: kuinka parantolaan kirjatut ihmiset ovat omassa rauhassaan ja kuinka päähenkilöä pelottaa, jos joku saa tietää hänen sairaudestaan.

      Suosittelen lukemaan, jos vähänkään kiinnostaa. Teos on erittäin nopealukuinen, eli kaua aikaa ei hukkaannu, jos tarina ei miellytäkään. Tosin jos aika on kortilla ja lukulista pullistelee, epäilyksen äänen kannattaa voittaa. Tämä on niitä kirjoja, joista joko pitää tai sitten lukukokemus jää mitäänsanomattomaksi.

      Poista
  5. Minä luin tämän viime viikolla. Kirja lähti mukaan ex temporena kirjastosta kivan kannen ja 1930-luvun vuoksi. Mutta yllätyin positiivisesti myös kirjan vakavammasta puolesta. Kokemuksesta tiedän, että olipa sairaus mikä tahansa lapsen ja nuoren on välillä vaikea hyväksyä sitä, erityisesti niinä kausina, jolloin haluaisi olla vain ja nimenomaan samanlainen kuin muut. Luulen, että kirja antaa paljon oman erilaisuutensa kanssa kamppailevalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epilepsia ei varmaankaan kovin monessa kirjassa aikaisemmin ole ollut näin keskeisessä asemassa. Ja jos miettii mikä muu sairaus päähenkilöllä olisi ollut (esim. anoreksia, sokeritauti tai vaikkapa keliakia), niin kyllä epileptikko-Elisassa on jotain samaa kuin vaikkapa Greenen Tähtiin kirjoitetun virheen syöpää sairastavassa Hazelissa. Neurologinen sairaus, kohtaukset, jatkuva lääkitys... Yhden ystäväni siskolla on epilesia ja ystäväni on kertonut kuinka sairaus vaikutti hänenkin lapsuuteensa, joten kyseessä on iso aihe ja tärkeä kirja. Elisakin kun pelkää ihmisten katsovan häntä eri tavoin sairauden vuoksi, jos saisivat tietää. Toivottavasti vastaavan elämäntilanteen kanssa kamppaleivat nuoret saisivat tästä kirjasta samaistumispintaa ja voimaa, uskallusta kertoa omasta erityisyydestään lähimmilleen.

      Poista
  6. Luin kirjan tänään ja tarina henkilöineen jäi etäiseksi ja ohueksi... Elisasta ja tämän kodista ja perheestä ei saat u tietää mitään, eikä oikeastaan Elisan elämästäkään. Miksi Elisa häpesi sairauttaan ei koskaan saanut selvyyttä. Lisäksi parantola-osuuskin oli niin nopeasti ohi, eikä kuvailua arjesta siellä ollut niin paljon, että kirjaan olisi voinut kunnolla uppoutua ja samaistua. Itse ihastuin enemmän vaikkapa spitaalista kertovaan Pimeä valo-kirjaan, jossa päästiin kunnolla sisälle päähenkilöön, taustoihin ja sairauteen. Olin kieltämättä pettynyt- tämä kirja olisi ollut parempi, jos kirjailija olisi keskittynyt Elisan normaaliarkeen ja kuvaillut pidemmin parantolan aikaa. Ihmetyttää, miksi näin keskeneräinen teos on julkaistu. Sata sivua lisää ja kirjaan olisi saanut jo tuntumaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Olen pitkälti samaa mieltä. Elisa ei päähenkilöydestään huolimatta ollut teoksen parhaiten rakennettuja saati kiinnostavimpia hahmoja. Sairauden häpeäminen oli vielä ihan uskottavaa, vaikka hahmo muuten jäikin ihueksi. Olen samaa mieltä pituudesta, jäin kaipaamaan enemmän. teos oli lopussa, ennen kuin se edes alkoikaan. kaikki tapahtui liian helposti. Kiitos kirjavinkistä, täytyypä tutustua tuohon Pimeään valoon.

      Poista