Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Tynkätyiset ja Nilviöt

"Villen äiti muistutti pojalleen aina, mitä sai tehdä ja mitä ei. Kaikki, mitä sai tehdä, 

oli ikävystyttävää, kun taas kaikki ne asiat joita ei ollut lupa tehdä, olivat jännittäviä."

     

    

Roald Dahl -lukuhaaste: luettuja kirjoja 1

  

Roald Dahlin Tynkätyiset on kaunis satu puissa asuvasta pikkuruisesta kansasta. Villen äiti on kieltänyt poikaansa menemästä synkkään metsään, mutta luonnollisesti lapsen uteliaisuus vetää hänet korkeiden puiden varjoon. Metsässä elää kaikenlaisia vaarallisia petoja ja Ville kohtaakin yhden niistä heti alussa. Sadulle ominaisesti Vilestä tulee lopulta sankari hänen karkotettuaan pedon kiusaamasta tynkätyisiä. 

    

Teos on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin Dahlin lastenkirjat yleensä. En löytänyt Dahlille perinteistä tyyliä hänen viimeiseksi jäänestä teoksestaan, vaikka tarinassa tapahtuukin kaikenlaista. Tämä voi olla ihan hyväksin asia, sillä kirjailijalta aiemmin lukemani teokset ovat olleet välillä aika hurjaakin luettavaa. Teos on Patrick Bensonin kuvittama ja osa kuvista on koko aukeaman kokoisia. Dahlin teoksia on normaalisti kuvittanut Quentin Blake, mutta pidän Bensonin tyylistä paljon enemmän. Se tuo oman lumovoimansa teokseen. 

     

Silloin outo tunne valtasi hänet. Aivan kuin puu, jossa hän istui ja kaikki sen vihreät lehdet kuuluisivat johonkin ihan toiseen maailmaan, jossa hän olisi muukalainen. 

Ja nyt jotain vielä kummallisempaa alkoi tapahtua. Joka puolella hänen ympärillään - ei vain puunrungossa, vaan kaikkialla puunoksilla - avautui pikkuruisia ikkunoita, joista kurkisteli pikkuisia kasvoja. 

"Mutta... mutta... Keitä te olette?" Ville kysyi hyvin hiljaa ja varovasti.
"Me olemme tynkätyisiä", pieni mies vastasi. "Me omistamme tämän puun"
"Mutta asutteko te kaikki todella tämän saman puun sisällä?" Ville kysyi ihmeissään.
Vanha mies vastasi: "Kaikki tämän metsän puut ovat onttoja. Ei vain tämä puu, vaan kaikki puut. Tämä on tynkätyisten metsä. Eikä tämä ole ainut laatuaan Englannissa." (s. 17-19)

  

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Ville hylkää äitinsä iänikuiset varoitukset ja lähtee avaraan maailmaan. Kotipihan ulkopuolella avautuu musta ja salaperäinen metsä, jota kutsutaan Turmiometsäksi. Siellä hän tapaa puiden sisällä asustavia pienoisihmisiä, tynkätyisiä, ja joutuu taisteluun ihmisiä ja tynkätyisiä syövän Rouskijan kanssa.

   

Roald Dahlin tekstissä yhdistyvät mestarillisesti lapsen sisäinen voima, tuntematoman pelko sekä lentämisen kiehtovuus.      

  

Samantyylisiä kirjoja:  Mary Norton: Kätkijät, Marjatta Kurenniemi: Puuhiset, Timothée de Fombelle: Tobi Lolness, Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa

   

Alkuperäinen nimi: The Minpins (1991), Suom. Päivi Heininen, 48 sivua, Art House 2002 

   

Kuvitus: Patrick Benson
 

Turmiometsään on kuljettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Lastenkirjapino, 

     

"Emme voi loputtomiin katsella kuinka nämä kaksi iljettävää 

ihmistä tekevät toisilleen iljettäviä temppuja."

        

      

Roald Dahl -lukuhaaste: luettuja kirjoja 2

Apinan vuosi -lukuhaaste: luettuja kirjoja 1

    

Roald Dahlia aiemminkin lukeneena osasin varautua kummallisuuksia sisältävään kertomukseen. Siihen puolestaan en ollut varautunut, kuinka kamalia herra ja rouva Nilviö olivat ja kuinka vähän teoksesta löysin takakannen lupaamaa huumoria, lämpöä ja iloisia yllätyksiä. Jo heti alussa tunsin, että tämä kirja ei ole minulle. 

    

Art Housen nettisivuilla teoksen yhteydessä kerrotaan näin: Roald Dahl kääntää lasten arvomaailman karmaisevan riemukkaasti nurin. Hän tuo kauniisiin suhteisiin anarkistisia yllätyksiä, jotka avaavat uusia ulottuvuuksia lasten ja aikuisten suhteisiin. Dahlin lastenkirjat paljastavat, että jokaisessa ihmisessä asuu pieni paholainen, jota vastaan on taisteltava ankarasti. 

    

Anarkian voin todellakin allekirjoittaa tämän teoksen yhetydessä, sillä Dahlin teoksissa ei tosiaankaan ole Liisa Ihmemaassa -tyyppistä hupaisaa nonsenseä, vaan täysikasvuista uhmaa perinteistä lastenkirjallisuutta kohtaan. Vaikka mm. Peräsmiehen poika ja Kapteeni Kalsari ovat nekin hyvää makua koettelevia, vetää Nilviöt pohjat. Nilviöiden kielnkäyttö on erittäin inhottavaa, sillä kerrankin herra Nilviö tokaisee vaimolleen "Tuki ämmä turpasi". 

    

Dahl kirjoittaa mm. kuinka rumat ajatukset näkyvät rumuutena myös päällepäin. Rouva Nilviö oli nuorempana "melko sievä", mutta rumuus kasvoi häneen vuosien aikana. Herra Nilviö puolestaan ei koskaan pese partansa, vaan se on täynnä ruoan muruja. Herra ja rouva Nilviö ovat pyhittäneet elämänsä toistensa kiusaamiseen. He keksivät toinen toistaan kamalampia piloja. Esimerkiksi kerran Rouva Nilviö heittää miehensä spagetin sekaan kastematoja.

    

Nilviöiden lisäksi teoksessa on myös toinen perhe. Apinaperhe. Nilviöillä on takapihallaan häkki, jossa asuvat Mukkelis-Makkelis vaimonsa ja kahden pienokaisensa kanssa. Nilviöt ovat olleet apinankouluttajia sirkuksessa ja nyt eläkkeellä ollessaan he tahtovat nyt perustaa nurinkurisen apinasirkuksen. Apinat joutuivat seisoimaan käsillään ja tekemään temppuja pää alaspäin. Lopulta Mukkelis-Makkelis saa tarpeekseen ja päättää perheineen paeta kurjista oloistaan. Mutta ei ilman kostoa.

    

Ainoa positiivinen asia teoksessa on sen lyhyys, sillä yhtään pidempänä tätä olisi ollut sietämätöntä lukea - ei sillä, että olisin tästä nytkään nauttinut. En usko lastenkaan viihtyvän kovin hyvin tämän teoksen parissa, enkä lähtisi suosittelemaan tätä kenelekään

    

Arvosana:

      
Takakannesta:

Herra ja rouva Nilviöt ovat inhottavia. He oikein kilpailevat keskenään, kumpi osaa keksiä keljumpia jekkuja. Mutta koittaa päivä, jolloin ilkeydet osuvatkin Nilviöiden omaan nilkkaan! Kukas sitten saakaan nauraa... 

    

Huumorista, lämmöstä ja iloisista yllätyksistä - niistä on Roald Dahlin kirjat tehty! Quentin Blaken vauhdikkaat piirrokset täydentävät uuden, sympaattisen dahl-kirjojen sarjan.      

  

Alkuperäinen nimi: The Twits (1980), Suom. Sami Parkkinen, 95 sivua. Otava 2014 (1. suomenkielinen painos Art House, 1991)

    

Kuvitus: Quentin Blake

Nilviöt on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjojen keskellä, Kirjanainen

    

Dahlin suomennetut lastenkirjat:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Taikasormi (Magic Finger, 1966)
• Kekseliäs kettu (Fantastic Mr. Fox, 1970)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny, the Champion of the World, 1975)
• Suunnattoman suuri krokotiili (The Enormous Crocodile, 1976)
• Nilviöt (The Twits, 1980)
• Ilmarin ihmelääke (George's Marvelous Medicine, 1981)
• Tautisia tarinoita (Revolting Rhymes, 1982)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Kirahvi, Kaani ja minä (The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)
• Matilda (Matilda, 1988)
• Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew, 1989). 
• Annok iplik (Esio Trot, 1990)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)

Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina

"Tytöllä tuntui olevan taas murheita Juhansa kanssa. Ne kaksi olivat niin eri mallia, 

että saisivat hioa pitkään toisiaan, ennen kuin molempien kylki olisi sileä."

    

  

Logon suunnittelu: Niina Tolonen

Anni Polvan syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Kirjabloggaajat päättivät kirjalilijan juhlapäivän kunniaksi heittää haasteen lukemaan Polvan laajaa tuotantoa. Täältä pääsee klikkailemaan muiden lukukokemuksiin.

Hyppäsin mukaan lukemalla ensimmäisen Tiina-kirjani. 18-vuotta vanhempi isosiskoni kehui näitä lapsuutensa nostalgisia suosikkeja ollessani ala-asteella - jostain syystä eivät ne eivät nuorempaa, heppatyttö-minua kiinnostaneet tuolloin. Valitsin haasteteoksekseni viimeisen Tiina-kirjan, sillä se ilmestyi syntymävúonnani 1986. 

 

Tiina-kirjoja on ilmestynyt yhteensä 29, kirja vuodessa tahdilla. Samaan aikaan Polva julkaisi myös useita aikuisemmalle lukijakunalle suunnaatuja romaaneja, joiden nimet ovat varsin mielenkiintoisia, kuten Otan sinut vaikka väkisin (1964), Älähän pyristele, kultaseni (1968), Taisin erehtyä ovesta (1978) ja Älähän änkee (1981). 

  

Viimeisessä kirjassa Tiina on yläasteikäinen tyttö, jolla on veli, nimeltään Veli ja useita vuosia nuorempi pikkusisko Tinttamari (jonka nimen n-kirjain oli aluksi hieman erikoinen). Tiinan elämään kuuluu useita kirjoissa toistuvia hahmoja, joista kenties värikkäin on hänen ystävänsä Juha. Poika asuu samassa kerrostalossa Tiinan kanssa, mutta käy eri koulua. Tässä kirjassa tehdään kuitenkin viimeistään selväksi, että kyseessä on ehkä enemmänkin kuin vain ystävyyttä.

  

Vaikka en Tiina-kirjoja aikaisemmin ollut lukenutkaan, olin kuvitellut ne raikkaiksi tyttökirjoiksi, joissa on klassinen lapsen maailma, jossa ei olisi kaikkia aikuisten maailman ikäviä puolia. Siksi olikin yllättävää huomata, kuinka erikoisia piirteitä tässä teoksessa oli. Juha on ankaran mustasukkainen Tiinasta. Tytöllä ei saisi olla muita ystäviä, ainakaan jos nämä sattuvat olemaan vastakkaista sukupuolta. (#tervesuhde)

    

Tiinalla kuitenkin on kaksi hyvää ystävää luokan poikien joukossa: Antti ja Matti. Antti lähettelee Tiinalle toisinaan kirjeitä, jotka voisi tulkita nuoren pojan rakkaudentunnustuksiksi, mutta Tiinasta ne ovat vain hassutuksia. Kun Juha saa yhden kirjeistä käsiinsä, hän uhkailee iskevänsä "kilpailijansa" silmän mustaksi! Toisaalta tilanteen voi tulkita hormoonien aiheuttamaksi tyhjäksi uhitteluksi, mutta ihmettelinpä teosta lukiessani useampaan kertaan Polvan tarkoitusperiä tehdä Juhasta niin vaikeasti pidettävä hahmo.

  

- Portille asti se ei uskalla kenenkään kanssa tulla, mikäli ei halua kaverille mustaa silmää. (s. 52)

  

Tiina on Juhan mielestä ainoa kiva tyttö, sillä tämä ei pelkää pientä nyrkkien heiluttelua, vaan antaa takaisin samalla mitalla. Poikatyttö Tiina tahtoisikin osallistua judo-kuirssille, mutta perheellä on rahahuolia, ja äidin mielestä tyttö tappelee jo valmiiksi liikaa eikä tämä siis pääse kurssille. Sarja huokuu klassisisia sukupuolirooleja: äiti hoitaa kotia, laittaa ruokaa ja ompelee vaatteita, isä tienaa rahat käymällä töissä. Tiinakin pyrkii tekemisillään miellytämään Juhaa oman tahtonsa kustannuksella. (#moderninainen)

  

Miten hän saisi aikansa kulumaan ja mitä hän tekisi, jos Tiinaa ei olisi! Eiväthän muut tytöt osanneet mitään, eivät edes keskustella. Eikä ne uskaltaneet mitään. Ei kiivetä puihin, eikä kallioille, ei sukeltaa eikä hypätä hyppyristä, ja jos joku näytti niille nyrkkiä, ne alkoivat kirkua ja juoksivat karkuun. (s. 135-136)

    

Teos keskittyy Tiinan luokkaretkeä varten järjesttävien myyjäisten ja vanhemmille suunnatun ohjelman suunnittelemiseen, sekä toteuttamiseen. Itse luokkaretkelle Tiina ei pääse, sillä Juha suuttuu toisten poikien läsnäolosta "sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä matkan aikana voi tapahtua" ja pakottaa Tiinan jäämään pois matkalta. Tiina tahtoisi kuitenkin päästä matkalle Turkuun, ikävä hammaskipu matka-aamuna kuitenkin estää tämän. Kun Tiina on jäänyt pois bussista, hammaskipukin katoaa - se oli Tiinan mukaan vain Juhan aiheuttamasta mielipahasta johtuvaa.

  

Retkelle lähteminen on vapaaehtoista, niin että sinne sinä et mene, hän ilmoitti kuin itsestään selvänä asiana. (s. 64-65)

Tiina-sarja koettiin jo 80-luvulla hieman vanhahtavaksi ja nyt viimeistään sen edustama maailma on kovin kaukainen tämän hetken nuorille. Minullekin teos jäi etäiseksi ja kylmäksi, sillä pelkäsin koko ajan Juhan tekemisiä. Kirjan parhaana antina on kuitenkin Tiinan jalous koditonta koiraa kohtaan. Resuinen, mutta ystävällinen koira saa lopulta kodin varsin erikoisten tapahtumien myötä.

  

Aivan kirjan lopussa Juha tunnustaa rakkautensa Tiinalle ja nuoripari päätyy viimein suutelemaan. Kohtaus, jota moni Tiina-sarjaa aktiivisesti seurannut joko odotti tai pelkäsi. 1956 alkaneen sarjan 30 vuotisen historian aikana Tiina varttuu 10-vuotiaasta lapsesta 14-vuotiaaksi nuoreksi. Mitä hänelle tämän jälkeen tapahtuisi jäi avoimeksi. Plättä-palkittu Anni Polva kuoli vuonna 2003.
 
Lukuhaaste 30. A book that came out the year you were born

          

Takakannesta:

Tiina on innoissaan, sillä hänen luokkansa on lähdossä kevätretkelle Turkuun, ja varoja on päätetty kerätä myyjäisillä ja järjestämällä juhla. tiinalla pitää kiirettä: olisi kudottava sukat myyjäisiin, tehtävä arpalippuja, harjoiteltava ohjelmaa.. Kaiken touhun keskellä hän havahtuu yhteäkkiä huomaamaan Juhan suhtautuvan koko kevätretkiajatukseen peräti nyreästi!

Lopulta hän yksinkertaisesti kieltää Tiinaa lähtemästä mihinkään! Ensin Tiinaa harmittaa, mutta sitten hän alkaa laittaa asioita mielessään järjestykseen ja kysyy itseltään, kumpi on hänelle tärkeämpi, luokkaretki vai Juhan ystävyys.

Asiasanat: lastenkirjallisuus, tyttökirjat, rakkaus, mustasukkaisuus, väkivalta

   

Samantyylisiä kirjoja: 

  
139 sivua, Karisto 1999 (7. painos, 1. painos 1986)

   

Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Saran kirjat, Lastenkirjahylly

Anni Polva 100 vuotta | Yle

Getrude Stein: Ida

"Ida ei ollut millään lailla hassu mutta hassuja hän koki kumminkin"

    

    

Praktikum 2 kirja 3/5, 30Koetus 1279/30 000 sivua.

      

Heikon saatavuuden vuoksi vaihdoimme alkuperäiseksi praktikum lukukirjaksi tarkoittamamme Patrick Whiten Kohti mantereen sydäntä tähän Gertrude Steinin teokseen Ida. Valitsimme kirjan Suketuksen blogauksen perusteella. Etenkin oudoksi kirjaksi haukkuminen kiinnosti meitä. No, saimme sitä, mitä tilasimme.  

 

Gertrude Stein tunnetaan oman tyylinsä luojana. Minä luokittelisin tuon tyylin jäsentelemättömäksi tajunnanvirraksi, jossa aika ei etene lineaarisesti vaan syklisesti. Hän suosii symbolleja, outoja lauseranketeita, toistoa ja runollista tyyliä. Suomentajalle tämä varmaankin on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja teksti riimeineen tuntuu välillä hyvin pakotetulta. Steinin teoksen lukemista vaikeuttivat myös pilkkujen pääsääntöinen puuttuminen. Etenkin toisto lauseen sisällä saa välillä raapimaan ohimoita, "mitä tässä yritetään sanoa?". 

   

Päähenkilönä seurataan Ida nimistä tyttöä, kohti aikuisuutta. Ida vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Hänen tapansa kommunikoida on lapsenomaista höpöttelyä, jota leikkaavat "olipa kerran"-lyhyttarinat. Pohdin moneen otteeseen hänen mielenterveyttänsä. Varsin alussa kirjaa hän mm. päättää keksiä itselleen kaksosen. Tässä vaiheessa kirjaa hän oli jo lähenpänä kuuttatoista ikävuotta. Voisiko kyseessä olla Sucker Punch tai The Ward leffojen tyylinen kertomus mielisairaalan potilaasta? Ajattelin Idan juurettomana haahuilijana, joka ei aina tajua, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Idalle "tapahtuu hassuja". Nämä tapahtumat eivät yleensä olleet hassuja. Tai oikeastaan edes tapahtumia. Ida lähinnä seuraa sivustakatsojien puuhia lapsen intensiivisyydellä. 

    

Kun ensimmäisen kerran katsoin kirjan kantta, mietin, liittyykö kansikuvan (maalaaja F. Valloton) naisen alastomuus teokseen. Päätin jättää sen sivuun ja ajatella avoimin mielin tarinaa. Se, että kannessa on tissit (kuten Suketuskin mainitsee), ei välttämättä kerro mitään sisällöstä. Jokainen, joka uskaltaa tarttua kirjaan, voi päätellä itse.

    
Idan työ herätti paljon ihmettelyä omassa päässäni ja myös praktikum keskustelussa. Sivulla 35 todetaan, että parasta on tehdä sellaista työtä, joka on helpointa lopettaa. Aluksi Ida ryhtyy valokuvaajaksi, mutta huomaa lopulta ihmisten kanssa keskustelun paljon kiinnostavammaksi ja hyödyllisemmäksi. Ihmiset jopa maksavat tästä. Myöhemmin Ida tekee palveluksia miehille. Aina kun häntä tarvitaan, hän on lepäämässä. palvelusten tekeminen ei väsytä häntä. Monet miehet tulevat Idan luokse ja "toivoivat jotakin". Tämän tulkitsin suurella todennäköisyydellä merkitsevän Idan olevan jonkinlainen seksityöntekijä.

   

Jos esimerkiksi Liisan seikkailut Ihmemaassa tai Amélie elokuvan päähenkilön sisäinen maailma ovat liian vaikeaselkoisia, silloin en suosittele tätä kirjaa lukemaan. jos kuitenkin tahdot selättää tämän kenties erään hankalimmin tartuttavissa olevan klassikon, suosittelen pitämään mielen avoimena. Viiden ihmisen voimin käydyssä praktikum keskustelussa emme päätyneet yhteen tiettyyn tulkintaan. 

Arvosana:

      

Suomentanut: Kaarina Ripatti, 125 sivua, Kirjayhtymä/Gummerus 1988

  

Alkuperäinen nimi: Ida (1941)

  

Kirjasta muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Luotaajat
   

Gertrude Stein Wikipediassa

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Kappaleina ihmisriepu pitkin maailmaa

  

  

Aamun ensirööki oli pahan makuinen
silti minä loppuun poltin sen
Mahassa kiertää, veri päästä pakenee
sitä mukaan kun savu sakenee

(Kolmas nainen: Äiti pojastaan pappia toivoi)

 

Praktikum kirjat osa 1/5. Olen lukenut Liksomilta toisen novellikokoelman (Bamalama), joskus menneisyydessä eli yläasteella ja osasin varautua tyylin tuntien kohtaamaan rajua kieltä ja suoranaista inhorealismia ja groteskiutta tosi elämän tapahtumien kuvailussa. Molempia teoksia yhdistää myös merkillinen poliisien halveksinta. Yhden yön pysäkki sisältää 28 novellia ja ne on jaettu neljään kategoriaan Steissi, kaivopiha, steissi, Euroopan eteisaula, 67 astetta pohjoista leveyttä sekä Neljä variaatiota. Käsittelen tässä lähinnä kahta ensimmäistä osiota.

Se päivä alkoi lievällä länsituulella joka tuli mereltä ja sumulla joka katosi yhdeksään mennessä ja auringolla joka paistoi kuumemmin sillä pallonpuoliskolla missä sodat käydään. (s.12)

   

Liksomin kieli on itsetarkoituksellista, hän tahtoo shokeerata lukijaa, vaikka hienovaraisempikin vihjailu riittäisi herättämään ajatuksia. Nyt en tahtonut jäädä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa. Teos on täynnä mielenterveyden ongelmia, väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja seksiä sekä huumeiden, alkoholin ja tupakan käyttöä, toisin sanoen pohjoista hysteriaa Helsingissä. En voinut välttää kuuntelemasta päänsisäistä versiota Kolmannen naisen kappaleesta, josta jo alussa lainasin muutaman kohdan.

  

Liksomin maailmassa pahoja asioita tapahtuu hyvin nuorille ja tämä saa lukijan (minut ainakin) miettimään kuinka hahmojen ikä korrelloi heidän tekoihinsa. Jos 19-vuotias vajoaa kaljamahansa kanssa sohvaan odottamaan kuolemaa, se on joko hyvin traagisen elämän tulosta tai sitten ikä on vain viitearvo tekstissä. Liksomin kokoelma on edelleen ajankohtainen, vaikka sen kirjoittamisesta on jo melkein kolmekymmentä vuotta. Hänen karnevalistinen tyylinsä ei kuitenkaan uppoa minuun liiallisena epäkohtien kärjistyksenä.
 

Monet ensimmäisten osien novellit sisältävät yhteisenä teemana viittauksen kylmyydestä, joka ilmenee niin sisäisenä ja ulkoisena olotilana kuin myös lämpötilana. Toinen toistuva teema on tapahtumapaikkojen sijoittuminen Helsinkiin (tuohon paheiden tyysijaan). Tästä jotuen puhekielen, erityisesti stadin slangin käyttö on ryöminyt novellien sivuille. Pääkaupungin nuoret elävät yhteiskunnan reuna-alueilla, radanvarsilla ja lähiöissä. Novellit ovat muutamasta sivusta melkein kymmenen sivun mittaiseksi kasvavia yksittäisiä mutta yhteneviä kertomuksia, jotka etenevat pariisilaiskorkojen tahdissa. 

Koko aamuyön riehui ukonilma kuin ydinsota kaupungin päällä. Salamat halkoivat tiheään taivasta ja sade hakkasi asvalttia kuin miljardit pariisilaiskorot. (s.81)

 
Parasta kirjallista antia olivat kauniit tuokiokuvat luonnon tapahtumista. En suosittele kirjaa herkälle (tai eläinrakkaalle) lukijalle, sillä teksti on paikoin äärimmäisen raakaa.
 

Arvosana:

  

Kirjailijasta:

• oikealta nimeltään Anni Ylävaara
• syntynyt 1958
• kotoisin Ylitorniosta
• Finlandia palkinto 2011
• parodisoi useissa teoksissaan Pohjois-Suomea, etenkin stereotyyppisiä pohjoisuutta luonnehtivia kielikuvia ja pohjoisen maiseman käyttö modernin melankolian kuvana
• teosten yhteisiä teemoja; nainen, vallankäyttö, väkivalta, seksuaalisuus, ahdistus
• postmodernin "strobomaisen lyhytproosan" äiti
• Timo K. Mukan temaattinen perijätär

    
139 sivua, WSOY 1985/2012

Kirjailijan kotisivut, Wikipediassa
  

Kirjasta muualla: Kirjattelua, Jokken kirjanurkka,