Vuosi 2013 kirjoina

Vuoden viimeiset tunnit käsillä ja ulkoa kuuluu rakettien pauketta (mutta onneksi ei hälytysajoneuvojen ääniä). On siis aika listata kuluneen kirjavuoden tapahtumat. Vuoteen mahtui 48 kirjaa (harmittaa ettei mennyt 50 ihan rikki, tavoitetta ensi vuodelle?) ja 11093 sivua.

    
Vuoden 10 parasta teosta (joista yllättävästi kuusi on kotimaista ja kirjailijoista miehiä ja naisia molempia viisi) satunnaisessa järjestyksessä ovat:

1. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
2. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
3. Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys löytää se ainoa oikea
4. Leena Krohn: Hotel Sapiens
5. Murray Bail: Eukalyptus
6. Magdalena Hai: Kellopelikuningas
7. Max Brooks: Sukupolvi Z
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
10. Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

   

Osallistuin pariin eri haasteeseenkin, 30Koetukseen, jossa tarkoituksena oli lukea 30 000 sivua, vaikka tiesin, etten siihen lukemaan pääisikään ja 13 kotimaista-haasteeseen, jossa piti tutustua itselle uusiin kotimaisiin kirjailijoihin. Jälkimmäisestä haasteesta puuttuu vielä kolme kirjailijaa, jotka ajattelin tammikuun puolella vielä lukea. Keskeneräisistä haasteista myös Aakkoshaaste jatkuu ensi vuodelle, kirjaimet E, N, Q, U, X, Z, Å, Ä ja Ö kaipaavat vielä korkkaamista (ehdotuksia otetaan vastaan!).

   

Joulukuussa luin seitsemän kirjaa eli 1968 sivua: Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia, Max Brooks: Sukupolvi Z, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Charles Dickens: Joululaulu, Jenny Kangasvuo: Sudenveri, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki ja Miina Supinen: Säde. Postauksia lopuista kirjoista tulossa vuoden vaihteen jälkeen.
  
Joulukuussa koettiin myös Hobitti 2-elokuvan ensi-ilta ja pääsin katsomaan leffan Kalevan toimittajan kanssa. Joululomalla ostin yhden kirjan lisää hyllyyni (Kathy Reichs: Pyhät luut 2,50e), lisäksi Bazarin alennusmyynnistä nappasin itselleni Daniëlle Hermansin Tulppaanimurhat 3,90e ja Sara Gruen Apinatalon 2,90e.

   

Joululahjaksi sain peräti kuusi kirjaa kiitos siskojeni ♥ Piparin ja MiuMarin, sekä kirjabloggaajien joululahjaringin yllätystonttu-Kirsin (lisäksi sain lainaan Steve Altenin Mayojen testamentin jatko-osan Ylösnousemus). osa näistä oli jopa lukulistallani: 

• C.J. Daugherty: Night School - Yön valitut
• Maggie Shayne: Hämärän prinssi
• William Golding: Kärpästen herra
• Eoin Colfer: Siipimies
• Katherine Neville: Tuli
• Marisha Pessl: Yönäytös

Sain lahjaksi myös pari leffaa:

• Moby Dick - Valkoinen valas (1956)
• Saiturin joulu (1935)
• Narnian taianomainen maailma (dokkari)

  

Pieni katsaus siihen, mitä onkaan luvassa tammikuussa:

• vieraskynä
• joulukirjojen lukukokemuksia
• uutuuskirjoja: mm. Veronica Roth: Divergent -  Outolintu ja Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika
• ...sekä loppu vuonna 2014 gradu-höpinää ja toivottavasti paljon hyviä lukukokemuksia!

   

Vuoden 2013 luetut:   

1. Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi
2. Albert Camus: Sivullinen
3. Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa
4. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (novelli)
5. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
6. Gertrude Stein: Ida
7. James Joyce: Dublinilaisia
8. Edwidge Danticat: Veressä viljava maa
9. Margaret Atwood: Siniparran muna
10. Gustave Flaubert: Bibliomania
11. Salla Simukka: Toisaalla
12. Moira Young: Julma maa
13. Sari Peltoniemi: Haltijan poika
14. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
15. Tuomas Anhava: Oikukas tuuli ja Täällä kaukana
16. Kahlil Gibran: Maan jumalat
17. William Shakespeare: Kesäyön unelma
18. J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat
19. Richard Bach: Lokki Joonatan
20. Ally Condie: Perillä
21. Veronica Rossi: Halki ikiyön 
22. Katri Vala: Kootut runot (osa 1: Kaukainen puutarha)
23. Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
24. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
25. Magdalena Hai: Kellopelikuningas
26. Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen
27. Murray Bail: Eukalyptus
28. Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas
29. Jonathan Swift: Gulliverin matkat
30. Michelle Harrison: 13 salaisuutta 
31. Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
32. J.D. Robb: Kuolema ovella
33. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
34. S. Kola: Ruususen iholla
35. Rick Yancey: 5. aalto
36. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
37. Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa
38. Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
39. Kjell Westö: Kangastus 38
40. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
41. Leena Krohn: Hotel Sapiens 
42. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
43. Max Brooks: Sukupolvi Z
44. Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä
45. Charles Dickens: Joululaulu
46. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
47. Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki
48. Miina Supinen: Säde 

...joista (noin) 13 kotimaista 

1. Katri Vala: Kootut runot (osa 1: Kaukauinen puutarha)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
3. Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
4. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
5. S. Kola: Ruususen iholla
6. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
7. Kjell Westö: Kangastus 38
7. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
8. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
9. Jenny Kangasvuo: Sudenveri 
10. Miina Supinen: Säde

Sari Peltoniemi: Haltijan poika

"Joissakin tilanteissa sitä luulee helposti itsestään liikoja. 

Ellei luulisi, ei pystyisi mihinkään."

         

  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
  

Haltijan poika on synkkä ja koukuttava jatko-osa Peltoniemen vuonna 2011 ilmestyneelle teokselle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Tarina alkaa syksystä, jolloin päähenkilö Jouni Allisen elämässä alkaa uusi ajanjakso, lukio. Elämässä on paljon muitakin uusia tuulia: kaveriporukan yhteinen bändi Tavallinen Uolevi saa ensimmäisen keikkansa, kainalosta löytyy ihana tyttöystävä Matleena ja kotonakin asiat näyttävät sujuvan hyvin. Shamaaniksi ryhtynyt Jounin entinen peruskoulun opettaja Romppainen kuitenkin varoittaa lähestyvästä pyhäinpäivästä, jolloin rajat elävien ja kuolleiden valtakuntien välissä avautuvat. Voivatko kuolleet vahingoittaa Jounia, entä löytävätkö hän ja Saara-sisko koskaan haltijaäitiään?

  
Jouni huomaa elävänsä kaksoiselämää. Päivisin hän on ihan tavallinen lukiolainen, mutta öisin hän ei nuku enää ollenkaan, hänen aistinsa ovat terävöityneet ja niinpä pimeässä näkevästä yö-Jounista tuleekin eräänlainen supermies, joka tuntuu pystyvän mihin vain. Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja turvallista, Jouni löytää itsensä keskeltä lumimyrskyä puolustautumasta kuolleiden joukkoja vastaan. Hänen haltijaäidiltään perityt kyvyt houkuttelevat kadonneita sieluja kuin palava kynttilä yöperhosia. Apua Jouni saa muun muassa hautausmaan portinvartija Krideltä, joka on yksi teoksen kiinnostavimmista henkilöistä. Hänestä tule jotenkin mieleeni kulttimaineessa oleva hahmo Crow.
   

Kride istui kirkkopuiston penkillä katulampun valokeilassa ja katseli tuloani. Hänellä oli vaalea, kihara tukka, oikein kerubimainen. Muutenkin hän näytti sirolta ja sievältä, aika tyttömäiseltä. Jalat kylläkin oluvat pojan jalat, kengät vielä törkeämmät kanootit kuin minulla.(s. 5)   

  
Peltoniemen kirjoissa ovat todellisuuden ja tarun rajat hämärtyneet aikaisemminkin. Esimerkiksi teoksissa Suomu ja Hämärän renki päähenkilö Oona siirtyi ajassa taaksepäin. Nyt Peltoniemi hyödyntää vahvasti pohjoiselta maistuvaa saamelaismytologiaa. Haltijan poika osoittaa yhdessä esimerkiksi Johanna Sinisalon tuotannon kanssa, että suomalaisella kirjallisuudella on vahvoja naiskirjoittajia, joiden tuotannon voi laskea omannäköisemme maagisen realismin piiriin. Haltijan pojassa yliluonnollinen maailma on kuvattu uskottavasti ja se esitetään teoksessa yhtä luonnollisesti kuin muukin maailma. Sujuva kerronta on Peltoniemen vahvuus. Hahmot voivat näyttää pinnallisilta, mutta heistä annetaan rivien väleistä vihjeitä, joiden mukaan taustalla on paljon enemmän.
 
Peltoniemi on tarttunut myös muutamaan hankalaankin teemaan, kuten kestävään kehitykseen, eläinten oikeuksiin ja kasvissyöntiin. Jounin lähipiirin naiset kantavat vastuuta, Saara ja bändikaveri Marko (oikealta nimeltään Margarita) eivät laita lautasilleen lihaa tai osta sipsejä ja ylikansallisia virvoitusjuomia. Olipa minkkien tarhaaminen eettistä tai ei, ilkivaltaan kannustamiseen tai syyllistämiseen ei kirjailija ole sortunut. Hän heittää ilmoille epäkohtia ja antaa lukijan pohtia omaa kantaansa niihin. Tarvitseeko joka vuosi ostaa uudet farkut, voiko pienillä teoilla vaikuttaa monien elämään?
 
Haltijan poika on todella nopealukuinen teos, jota voi suositella lämpimästi myös poika-lukijoille. Tämä kirja osoittaa, kuinka tärkeitä läheisten ihmisten muodostamat turvaverkot ovat. Tapa, jolla Peltoniemi vetää juonen langat kasaan antaa viitteitä siitä, että Jounin tarina ei ole vielä lopussa.

     

Arvosana:

   
Takakannesta:

Jouni on aloittanut lukion. Hänen bändinsä Tavallinen Uolevi jatkaa harjoituksia ja valmistautuu keikkaan. Sevettijärven-matkan jälkeen Jouni on kohdannut olentoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Oppaaksi hän saa Kriden, joka vartioi hautausmaan portilla. Pojan turvaverkko on pettänyt, ja Jounikin sotkee omansa.
 
Sitten tulee halloween, josta Jounia on varoitettu. Silloin vainajat ovat liikkeellä - eivätkä ne halua Jounille hyvää. Ulos lumimyrskyyn Jouni kuitenkin päätyy. Hyytävän jännittävä seikkailu johdattaa Jounin ja hänen siskonsa Saaran lopulta aliseen maailmaan. Löytävätkö he sieltä vastauksen haltijaäitinsä arvoitukseen?
 

Haltijan poika on jatkoa kirjalle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Maagisen kertojan uusi romaani ammentaa aineksia niin kauhutarinoista kuin pohjoisesta mytologiastakin.

   

Tyylilaji: nuoret, rakkaus, kansanperinne, pohjoinen, kauhu, maaginen realismi

   

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Neil Gaiman: Hautausmaan poika, Annika Eräpuro: Fria ja Kuunainen, 

182 , Tammi 2013

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Kirjavinkit, Opuscolo,

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011)

Gustave Flaubert: Bibliomania

"Hän rakasti kirjaa, koska se oli kirja."

 
Tämä sympaattisen pienikokoinen (11x15,5cm) kirja herätti huomioni käydessäni lähikirjastossani. Se näytti niin eksyneeltä uutuushyllyssä, että se oli pakko ottaa mukaan. Kirja alkaa sanoilla: Taannoin kapealla, valottomalla kujalla Barcelonassa mies, jolla oli kalvakat kasvot ja samea, tyhjä katse - paholaismainen, outo olento, jollaisilla Hoffmann täytti merkilliset tarinansa. Teos koostuu Flaubertin 15-vuotiaana kirjoittamasta novellista, joka on julkaistu nyt ensimmäistä kertaa suomeksi, sekä suomentaja Antti Nylénin ja kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen esseet rakkaudesta kirjoihin. Salmi kertoo historiallisen katsauksen tunnetuista bibliomaneista, Nylén puolestaan keskittyy enemmän kirjojen ja lukemisen historiaan. Hän esimerkiksi pohtii sähkökirjojen problematiikkaa.

    

Flaubert tiivistää jo novellinsa alussa taidokkaasti sen parodisen kuvan, joka nykyään esimerkiksi kirjablogaajista sivustakatselijoille on syntynyt: 

    

Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus, yksi rakkaus, yksi intohimo: kirjat. Ja tämä rakkaus ja intohimo poltti häntä kuin sisäinen palo. Se vei kaiken hänen aikansa ja kulutti hänen elinpäivänsä. (s. 11)

  

Päähenkilö on barcelonalainen outolinnuksi ja kummajaiseksi kutsuttu nykyinen kirjakaupias Giacomo, joka pitää vanhojen pergamenttien pölyä jumalallisena, tuskin syö ja uneksii vain kirjoista, vaikka osasi tuskin lukea. Hänelle kirjoissa arvokasta ei ole se mitä ne sisältävät vaan mitä ne edustavat: tietoa ja kauneutta. Giacomo oli ollut munkki, joka luopui Jumalasta. Hän uhrasi rahansa ja sielunsa kirjoihin. Kirjakauppiaalla on kilpailija, Baptisto, joka huutokaupassa aina ylittää Giacomon tarjouksen. Ja jos hän ei saa jotakin harvinaista kirjaa itselleen, hänen koko maailmansa hajoaa aiheuttaen lähes fyysistä kipua. Kirja tai henki! 

   

Kirjan lukeminen käynnisti ajatteluketjun päässäni, olenko minä bibliofiili vai sittenkin bibliomaani, olenko kirjojeni herra vai orja? Ainakaan en vielä itse ole Giacomon yllä kuvatun kaltaiseen absurdiin käytökseen sortunut. Joskus toki jää harmittamaan, etten sittenkin ostanut sitä yhtä kirjaa antikvariaatista, mutta unohdan tällaiset huolet aika nopeasti. Myönnän, että ostan välillä paljonkin kirjoja, osan lukulistaltani, osan vain siksi, että ne kuuluvat yleissivistykseen. Vetoan aina kirjallisuuden opintoihini, ja siihen, että tämä teos kuuluu lukea - onhan se klassikko! Ja jos joskus maailmassa sähköinen kirja peittoaa paperisen, olen pelastanut pienen osan kirjallisuutta tulevaisuuden ihmisille. Koskaan en kuitenkaan laita suuria summia kirjoihin, sillä ostan kirjani käytettyinä edullisesti. Ennen kaikkea, vaikka nautin suuresti kauniista kirjoista on sisältö se jota minä kirjaoissa rakastan eniten. 

  

Flaubert oli lukenut nuori: hän tiesi kirjallisuushistoriasta, klassikkoteoksista ja viitteet näihin teoksiin vilahtelevat myös tämän lyhyen novellin sivuilla. Hän mainitsee niin Danten kuin jo aiemmin mainitun Hoffmannin, jonka käsitän tarkoittavan E.T.A. Hoffmannia. Flaubertin luoma hahmo Giacomo perustuu hänen lukemaansa lehtiartikkeliin, ja teoksella onkin hyvin paljon yhtestä artikkelin kanssa. Salmen esseestä paljastuu, että alkuperäinen artikkeli oli sekin kaunokirjallista, hoffmannilaista tuotantoa, joka ennen tekijänoikeuslakia levisi monessa muodossaan halki Euroopan. Tapaus kiinnosti ihmisiä, olihan bibliomania 1800-luvulla tunnustettu sairaus.

     

Suosittelen tutustumaan tähän nopealukuiseen ja sujuvasti kirjoitetun/suomennetun novelliin ja myös taidokkaasti laadituihin esseisiin teoksen lopusta. Opin niistä paljon uutta, esimerkiksi Cardillac-syndrooman (taiteilijan vaikeus tai kyvyttömyys erottaa itsensä työstään).

Arvosana:

   

Takakannesta:

Ranskalainen kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti 15-vuotiaana kertomuksen traagisiin mittasuhteisiin paisuvasta kirjarakkaudesta. Sen päähenkilö on barcelonalainen Giacomo, joka tuhlaa rahansa kirjoihin eikä kykene edes syömään tai nukkumaan. Bibliomania oli Flaubertin ensimmäinen painettu teksti (1837), ja se ilmestyy nyt ensi kertaa suomeksi. Antti Nylén on aiemmin suomentanut muun muassa Flaubertin romaanin Bouvard ja Pécuchet, Chateaubriandin kertomuksen René ja Charles Baudelairen runokokoelman Pahan kukat. 

      

Bibliomania sisältää lisäksi suomentaja ja kirjailija Antti Nylénin ja kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen esseet rakkaudesta kirjoihin.

       

Asiasanat: novellit, 1800-luku, kirjakaupat, kirjat kirjoista, pakkomielle, rakkaus kirjoihin, ranskalaiset klassikot 

     

Samantyylisiä kirjoja: Kirjoja kirjoista

     

Suomentanut: Antti Nylén, 199 sivua, Faros-kustannus 2012

     

Alkuperäinen nimi: Bibliomanie (1837)

    

Kirjasta muualla: Kiiltomato, Aamulehti, Jos vaikka lukisi, Nenä kirjassa, Kirjojen keskellä, Hemulin kirjahylly, Suomen laki: Kirjahullun kuolemntuomio,
 

Kirjailijasta Wikipediassa

Margaret Atwood: Siniparran muna

 "Seuraavassa elämässäni, sanoi äiti kerran, minä aion olla arkeologi 
ja vain kaivella maasta kaikenlaista roinaa."

  

 
Praktikum 2, kirja 5/5 (minun valintani), 30Koetus 2531/30 000 sivua.
 

Siniparran muna on vuonna 1988 ilmestynyt palkitun kanadalaisen klassikkokirjalija Margaret Atwoodin (s. 1939) novellikokoelma. Atwoodin teoksissa on usein vahva naisnäkökulma ja hänen suomalainen lukijakuntansa on hyvin naispainotteista. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joiden päähenkilöinä on eri ikäisiä naisia, äitejä ja tyttäriä. Osan novelleista uskotaan olevan kirjailijan omaelämäkerrallisia kertomuksia.

Naiskirjailijoiden tienraivaajaksi kutsuttu ja aikamme merkittävimpien kirjailijoiden joukkoon laskettu Atwood on tarttunut vakaviinkin aiheisiin osoittamatta sormea tai syyllistämättä. Hänen kuvailunsa nähdään pääasiassa naispäähenkilöiden silmin, mutta on hän tarttunut myös hankalaan miesnäkökulmaankin, novellissa Sammakoiden kevätlaulu. (Tuosta nimestä tuli itselleni aluksi mieleen Rölli tv-sarjan Rölli Riitasointu, joka yritti saada sammakot laulamaan kauniisti.)

 

Atwoodia kuvaillaan taiturilliseksi sanakäyttäjäksi ja hän on hyvin monipuolinen kirjailija. Hänen tuotannossaan on novellien lisäksi romaaneja, runoja, lastenkirjoja sekä teoksia kirjallisuustieteestä. Atwoodilta on suomennettu seuraavat romaanit: Kivettyneet leikit (1981), Lievää vakavampi (1982), Yli veden (1986), Orjattaresi (1986), Kissansilmä (1989), Rouva Oraakkeli (1993), Ryövärimorsian (1994), Nimeltään Grace (1997), Sokea surmaaja (2000), Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010). Lukulistaltani löytyvät kirjailijattaren scifiteokset Orjattaresi, Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit.

    

Samaistuin vahvasti Pyörremyrsky Hazel-nimiseen novellin. Kuin olisin palannut lapsuuteni kesiin.  Etenkin miljöö on aivan kopio lapsuuden kodistani. Myös arkeologia vilahteli tässä ja parissa muussa novellissa. Esimerkiksi Pyörremyrsky Hazelissa päähenkilön äiti raahaa keinutuolin pihalle ja lukee "historiallisia romaaneja tai kertomuksia arkeologisten retkikuntien vaiheista" (s. 31). Toinen novelli, jonka minä-kertojaan samaistuin oli Suolapuutarhan Alma, joka mielikuvissaan valmistautuu pahimpaan. Mitä ja maailmanloppu tulisi, kuinka valmistautua? Samalla hän on kahden miehen loukossa. Hän tapailee niin entisen aviomiehensä, asumuserossa asuvan Mortin (jolla on lisäksi uusi tyttöystävä Fran) ja miesystävänsa/rakastajansa Theon kanssa, joka niin ikään asuu erillään vaimostaan.
   

Mökkiä ympäröi joukko vanhoja vaahteroita, jotka oli jätetty kaatamatta, ja valo siivilöityi niiden lomitse samanlaisina säteinä kuin niissä paljon aikaisemmin näkemissäni pyhäkoulukuvissa, joissa Graalia etsivät ritarit olivat juuri riisuneet kypäränsä ja luoneet puhtaan katseensa taivasta kohti. (s. 28)

Olin myös käynyt joen toisella puolen avautuvalla niityllä, jolla naapuritilan omistaja sai laiduntaa lehmiään jotta ohdakkeet ja takiaiset olisivat pysyneet kurissa. Juuri sieltä löysin raunion, jota kuvittelin uudisasukkaan majaksi, tällä kertaa oikeaksi, vaikkei siitä ollutkaan enää jäljellä kuin ruohoisten vallien reunustama nelikulmainen painanne. (s. 31-32)

 

Tämän edellä olevaan lainaukseen sopivan kuvan otin keväältä 2009. Paikka on Turussa, Koroisten piispanlinnan vieressä.

  

Teoksen nimikko novelli, Siniparran muna kertoo avioparista. Mies on sydänkirurgi ja vaimo viettää aikansa kotona. Vaimon mielestä miehensä Ed on herttaisen yksinkertainen ja joskus jopa tyhmä, sillä ammatistaan huolimatta tämä ei ymmärrä sydämen asioita. Miehen ympärillä kuhisee monipäinen naislauma ja vaimo on (kenties syystäkin) huolissaan miehensä uskollisuudesta. Ylenpalttinen hössöttäminen saattaa toisaalta ajaa miehen uskottomaksi, sillä vaimo Sally on jo usein, vaikka vain leikillään, syyttänyt Ediä pettämisestä. 

    

Novellin nimi viittaa vanhaan kansantaruun ritari siniparrasta. Atwoodin versiossa kerrotaan mm. Disneyn Kaunotar ja hirviö-elokuvan katsoneille hieman tutun oloinen asetelma. Uusi vaimo saa mieheltään munan ja avainnipun. Hänen tulee pitää munaa aina mukanaan ja hän saa mennä talossa minne vain paitsi yhteen tiettyyn pieneen huoneeseen. Vaimo menee tietenkin tänne ja löytää edellisten vaimojen ruumiit. Hän pudottaa munan joka tahraantuu vaimojen verestä punaiseksi. Mies palaa kotiin ja näkee punaisen munan ja tappaa vaimon. Näin kunnes yksi vaimoista (novellissa kolmesta sisaruksesta nuorin) viimeisin tajuaa jättää munan turvalliseen paikkaan ennen kuin lähtee seikkailemaan. Hänen munansa pysyy valkoisena vaikka löytääkin murhatut naiset, siskonsa mukaan lukien ja tämä vaimo jää henkiin, sillä hänen munansa on tahraton. Tulkitsin tarinan niin, että tämä vertauskuva liittyy kenties neitsyyteen.

  

Novellit kertovat melankolisesti vaikeista aiheista: anoreksiasta, naisen näkymättömyydestä parisuhteessa ja ihmissuhteista niin äidin ja lapsen kuin miehen ja vaimon välillä. Monet ovat tyytyneet asemaansa, eivätkä koe voivansa muuttaa elämäänsä suuntaan tai toiseen. Onnellisia ihmisiä tai ohjeita kuinka elää elämäänsä tämä kokoelma ei anna, pikemminkin sitä voisi kuvata oppaaksi, joka kertoo mitä kannattaa välttää. Lieneekö kanadalainen mentaliteetti samankalataisen ympäristönsä ansiosta lähellä suomalaista, sillä löysin teoksesta paljon tutun kuuloisia ihmiskohtaloita, joita näkee arkipäivisin ihan vierestäkin.

Plussaa annan Atwoodin omaäänisyydestä ja siitä, kuinka hän on saanut realistisiin ja feministisiin novelleihin piilotettua spekulatiivista fiktiota. Viittauksia löytyy niin abduktioon (eli avaruusolioiden sieppaamaksi joutumiseen), ekokritiikkiin kuin jo aiemmin mainittuun maailmanloppuun. Miinusta kokoelma saa välillä ontuvasta suomennoksestaan. Vertailematta englanninkieliseen alkuteokseen pystyin myös pariin otteeseen huomaamaan pieniä käännöskukkasia. Selkein esimerkki lienee Laakson lilja-hajuvesi, jossa on kaiketi tarkoitettu kieloa, joka on englanniksi lily of the valley. Toinen huomioitava seikka on Rumeliini-novelli (engl. Uglypuss), joka saa nimensä teoksessa esiintyvältä kissalta, jolla ei tarinassa kovin onnellinen loppu ole. 

Novellit:

1. Merkittäviä hetkiä äitini elämästä
2. Pyörremyrsky Hazel
3. Loulou eli kielen kotielämää
4. Rumeliini
5. Betty
6. Siniparran muna
7. Sammakoiden kevätlaulu
8. Punaiibis
9. Suolapuutarha
10. Synninsyöjä
11. Auringonnousu
12. Asuinkuoppa

  

 Arvosana:

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 286 sivua, Kirjayhtymä 1988

   

Alkuperäinen nimi: Bluebeard's egg and other stories (1983)

  

Kirjasta (englanniksi) muualla: Wikipedia, Luminarium
  
Kirjailijasta: Wikipediassa, Kirjamielellä: Margaret Atwood ja minä

  

Samantyylisiä kirjoja: Saara Henriksson: Linnunpaino, Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani, Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Jeannette Winterson: Appelsiini ei ole ainoa hedelmä, Angela Carter: Maaginen lelukauppa, John Fowles: Neitoperho

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa

"Nyt olen vielä lähempänä aurinkoa."

      

  

Kauan se oli ollut elämääni, mutta nyt se kaikki oli mennyttä. Nyt meidän kaikkien täytyi yrittää löytää tulevaisuus. (s. 188)

  
Kansanmurha, Haiti, Dominikaaninen tasavalta. Pelkona sekoittuminen. Nämä sanat hyppäsivät silmilleni, kun luin Helsingin Sanomissa olleen arvostelun kirjasta. Etsin luettavakseni kirjaa Rotu ja etnisyys-kurssin loppuesseeseen. Jokin Edwidge Danticatin teoksessa alkoi kiinnostaa. Danticatin kieltä on sanottu kömpelöksi kuvaillessaan rakastumista, mutta pääsevän ylemmälle tasolle toiminnan lisääntyessä. Minusta teksti oli tasaisen laadukasta, runollista ja rauhallista, ilmavaa, mutta vakavaa.
       

Hän kuvittelee että kyyhkyset vaikertavat samalla lailla kuin aaveet itkevät, kun ne ovat liian yksinäisiä tai liian surullisia, kun ne ovat olleet kuolleena niin kauan etteivät enää osaa lausua omaa nimeään. (s. 32)

      
Haitilaissyntyisen, mutta nykyään Yhdysvalloissa asuvan Danticatin romaani perustuu vuoden 1937 tapahtumiin. Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Trujillo antoi käskyn teloittaa kaikki saarivaltion haitilaisasukkaat. Kymmenet tuhannet, käytännössä orjuutetut sokeriruokotyöläiset saivat surmansa "valkaisuksi" kutsutussa tapahtumasarjassa. Teoksen lopussa eletään jo vuotta 1961, kun Trujillo saa surmansa.
     
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia vanhempansa nuorena menettäneen Amabellen silmin vuoroin lineaarisesti etenevän kerronan, vuoroin Amabellen takautumien kautta. Omiin lukuihinsa jaetut takautumat on erotettu muusta kerronnasta on tummentamalla.

    
Sinne kävellessä menee puoli aamua, vesiputouksen taakse jäävään kapeaan luolaan joen alkulähteelle, missä sokerityöläiset kylpevät. Luolassa on märkää sammalta, korallia ja marmorin näköistä kalkkikiveä. Ensin vesiputouksen taa pelottaa mennä, kun vesi iskeytyy täydellä voimalla olkapäihin. Silti sitä hiipii luolaan, kunnes ei näy muuta kuin hohtava vihreä fresko - märkien papaijanlehtien tummaa viherrystä. Ei kuulu sirkkojen siritystä, ei kolobrien sirinää, ei kyyhkysten kujerrusta. Kuuluu vain miten vesi liukuu kielekkeeltä ja kohisee vaahtoavana valkoisena suihkuna alas laskualtaaseen. (s. 106)

      
Amabelle on haitilainen, jonka vanhemmat hukkuivat tulvivaan jokeen. Amabelle jäi asumaan joen "väärälle", dominikaaniselle puolelle. Samanikäinen Valencia ja hänen isänsä löysivät Amabellen pian onnettomuuden jälkeen. Kysyttäessä hän kertoi kuuluvansa itselleen, vaikka myöhemmin palveleekin señora Valencian perhettä. Kirja alkaa señora Valencian synnytyksellä, jossa Amabelle toimii kätilönä. Rouva on toivonut tytärtä ja hänen miehensä poikaa. Yllätykseksi lapsia syntyy kaksi. Kookosmaidon valkoinen poika syntyy ensimmäisenä ja hunajamantelin värinen tytär seurasi perästä.  
       
Kaikkien yllätykseksi heikompana syntynyt tytär, "intiaaniprinsessa" Rosalinda, jää henkiin pontevan pojan, itse Generalissimon (Trujillo) mukaan nimetyn Rafaelin sijaan. Kun Rafi kuolee, Amabelle epäilee, että lasten isää señor Picoa kyllästyttää katsoa hyvinvoivaa tytärtään, joka on pulska ja tyytyväinen. Rouva kutsuu Rosalindaa kameleontiksi, sillä tämän ihonväri on lähempänä Amabellea kuin häntä itseään.
     
Papi, señora Valencian isä, oli aikoinaan muuttanut laaksoon päästäkseen eroon sodasta ja armeijasta, Hänen tyttärensä kuitenkin rakastui ensimmäiseen sotilaaseen, joka papin puutarhaan sattui kulkemaan. "Rakkautta ei aina pysty selittämään", toteaa papi, joka ei ymmärrä tyttärensä valintaa. Señoran ja señorin suhdetta ei solmittu rakkaudesta, he ovat kuin kaksi muukalaista. Señor oli aluksi ihastunut toiseen, joka kuitenkin torjui hänet. Pian tämän jälkeen hän näki Valencian isänsä puutarhassa poimimassa orkideoja. Orkideathan symboloivat rakkautta ja kauneutta, sekä pitkää ikää, kiinassa ne merkitsevät täydellisyyttä.
   

Hänen äänettömyytensä osoitti miten epäonnistunut oli tämä äkillinen avioliitto kahden muukalaisen kesken, joita eivät edes aika ja kaksi lasta - yksi tässä maailmassa ja toinen toisessa - olleet juuri lähentäneet. (s. 104)

  
Amabelle on lupautunut Sabastienille, jonka ruumiiseen raskas sokeripeltotyö on jättänyt merkkinsä. Amabellen menneisyyden varjot piinaavat häntä painajaisina, joista Sebastien äänellään ja kosketuksellaan ohjaa häntä kohti turvasatamaa. Heidän rakkaustarinansa jää lyhyeksi, sillä pian alkaa kuulua huhuja siitä, kuinka haitilaisia työläisiä on tapettu. Syyksi kerrotaan se, kuinka haitilaiset ääntävät persijan väärin. (En aiemminkaan ole pitänyt persiljasta, ja tämän kirjan luettuani se tuntuu vieläkin epämiellyttävämmältä yrtiltä.) Persilja nousee toistuvasti esille, sitä käytetään esimerkiksi mausteen lisäksi myös pesusienen tavoin.
     

Tartuin nyrkkeihin ja avasin ne nähdäkseni kämmenet, joista ruokojen leikkaaminen oli hangannut pois elämänviivat. (s. 148)

  
Mielenkiintoisana havaintona huomasin muutamaan kertaan sivuhahmona mainittavan, ruokakojua pitävän domiinikaaninaisen nimeltään Mercedes. Hänestä tuli mieleeni lukion jälkeinen aika, kun olin ennen yliopistoa puoli vuotta talouskoulussa. Olin lukiosta valmistuneiden linjalla, jossa keski-ikä oli vähän korkeampi kuin muissa ryhmissä. Yksi luokkatovereistani oli Mercedes niminen nainen dominikaanisesta tasavallasta. Nimestä tulee helposti mieleen eräs automerkki, mutta nimen taustaa hiukan tutkittuani sillä on vanhempikin merkitys, joka antaa syvyyttä Danticatin teokselle: Mercedes is a feminine given name of Spanish origin, referring to a title for the Virgin Mary, "Our Lady of Mercy".
    
Teos on raskaasta aiheesta huolimatta nopealukuinen. Sen sisältämä kertomus kuitenkin arvokas. Kaikki tuntevat ainakin jollakin tasolla natsit ja Euroopan holokaustin, mutta kuinka moni tietää haitilaisten kauhuista? Minulle tämä kirja avasi jälleen uusia näkymiä siihen, kuinka erilaisuus voi pelottaa ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina. Suosittelen historiasta, ihmisoikeuksista ja vieraista kulttuureista pitäville ihmisille. Vaikka teos kertookin kansanmurhasta, on se pohjimmiltaan kaunis ja sykähdyksissä etenevä selviytymistarina.

     

Arvosana:

      

Takakannesta:

Amabella rakastaa Sebastienia, hänen sokeriruokojen naarmuttamia kasvojaan ja kovan työn kovettamia käsiään. He päättävät mennä naimisiin ja ylittää kahta valtiota ja kahta kansaa erottavan joen sadonkorjuun loputtua. Kesken arkipäivän toivorikkaan aherruksen, pian se jälkeen kun Amabelle on voitokkaasti auttanut emäntänsä kaksoset maailmaan, alkaa kylillä liikkua huhuja, että muissa kaupungeissa haitilaisia on alettu vainota, jopa tappaa…

    
Haitilaisten r-kirjain sointuu väärin, heidän ihonvärinsä on liian tumma ja he uhkaavat Dominikaanisen tasavallan rodun puhtautta. Tapahtumien vyöry erottaa Amabellen rakastetustaan, jota hän alkaa etsiä joen toiselta puolen, joesta, ja taas joen toiselta puolen.

        
Edwidge Danticat sijoittaa romaaninsa vuoden 1937 haitilaisten siirtotyöläisten joukkoteurastusta kuvaaviin tapahtumiin ja herättää henkiin historian unohtaman – mutta niin usein toistaman – tapahtumasarjan. Veressä viljava maa on tarina rakkaudesta, barbariasta, kunniasta ja ainoasta selviytymiskeinosta joka vainotuille ja viattomille jää: taito kestää.

  

Suomentanut: Leena Tamminen, 309 sivua, Gummerus 2000

     

Alkuperäinen nimi: The Farming of Bones (1998)

    

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat

  

Samantyylisiä kirjoja: Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Meera Syal: Anita and me, Zadie Smith: Valkoiset hapaat, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philip Roth: Ihmisen tahra

James Joyce: Dublinilaisia

"Mitkään ystävät eivät ole vanhojen ystävien kaltaisia"

     
Praktikum 2 kirja 4/5, 30Koetus 1887/30 000 sivua.
   
Luin teoksesta vanhemman, Saarikosken 1965 suomentaman version. Vuonna 2012 ilmestyi uusi, Heikki Salojärven, kieliasuiltaan päivitetty versio. Suomennos selittyy tekijänoikeuksien vanhenemisella: Joyce kuoli vuonna 1941. Kokoelmalla meni vuosia päästä kustannettavaksi, ei siis ole klassikoksi tuleminenkaan helppoa.
     
James Joyce kuvaa novelleissaan tarkasti 1900-luvun alun dublinilaisia, tavallisia ihmisiä arkisissa toimissaan. Monet henkilöhahmot esiintyvät myös hänen myöhemmässä teoksessa Odysseuksessa, jonka suomennoksesta vastasi niin ikään Pentti Saarikoski. Muutamalla lausella Joyce tuo jokaisesta hahmosta esiin piirteitä, jotka eivät aina tue aikaisempaa glorifoitua "kelttiläistä kansankuvaa", vaan paljastaa irlantilaisista salattuja, inhimillisiä puolia, "turmeluksen ilmapiiriä".  Novellien rakenne ei ole aina juonellinen vaan ne ovat usein tuokiokuvia, joilla Joyce tahtoo kenties esitella mahdollisimman monta erilaista persoonaa.
  
Yhdessä novellissa kerrotaan miehestä, joka aloittaa kyseenalaisen suhteen varattuun naiseen. Toisessa novellissa seurataan nuorta naista, joka aikoo karata kotonaan mennäkseen naimisiin ulkomailla. Kolmannessa juopotteleva konttorivirkailija lyö poikaansa. Onpa mukaan jopa mahtunut nainen, joka menee naimisiin vaimentaakseen puheet vanhaksi piiaksi jäämisestään. Hänelle aviomiehnsä suurin arvo on tämän "abstrakti arvo miehenä". Esimerkiksi Parnasson artikkelissa Tarja Pulli vertaa uutta ja vanhaa suomennosta keskenään ja toteaa "Suomennoksen lukijalle sillä ei ole paljonkaan väliä. Minä pidän enemmän jostakusta miehenä sinänsä kuin hänen abstraktista arvostaan miehenä."
 
Minulle näillä kahdela on selkeä sisällöllinen ero: abstrakti mies ja tämän arvo on yleistävä ilmaus, hänellä ei ole merkitystä miehenä yksilönä vaan tämän edustaman sukupuolen edustajana, jolla on todennäköisesti enemmän arvoa ja valtaa kuin ajankuvansa naisilla. Mies sinänsä on nykyaikaisempi, lievempi ilmaus, joka antaa miehelle yksilönä enemmän arvoa. Minulle tämä suomennosten välinen ero on merkittävä ja olisi ollut hienoa lukea näitä kahta versiota tarkemminkin rinnakkain.
  

Harmaa, lämmin elokuun ilta oli langennut kaupungin ylle, ja lempeä, lämmin ilma, muisto kesästä virtaili kaduilla. Ikkunaluukut oli suljettu sunnuntain lepoon, ja kaduilla parveilivat iloisen värikkäät ihmisjoukot. (s. 47)

   

Joycen novelleja värittää vahvasti aikalaisten katolisuus. Joyce ei itse kannattanut katolisia aatteita ja huomasin usein hänen novelleistaan pohjavireen, joka ei yleensä ollut katolisuutta ylistävä. (Tämä saattaa johtua myös osittain omista uskonnäkemyksistäni, sillä erosin kirkosta joitakin vuosia sitten.) Dublin kuvataan kaunistelematta: se on hieman nuhjuinen, hiilipölyn tahraama kaupunki, jossa työntekeminen on raskasta. Ja raskas työ vaatii raskaat huvit. Välillä tuli olo, että Joycen Dublinilla ja nykypäivän Oululla on paljon yhteistä.

   

Myöhäissyksyn auringonlaskun hehku peitti ruohomatot ja käytävät. Se sirotti ystävällistä kultapölyä epäsiistien piikojen ja raihnaisten vanhojen miesten päälle, jotka torkkuivat penkillä. (s. 69-70)

 

Tätä klassikkoa uskaltaa suositella. Jopa klassikkokammoinen, kuten allekirjoittanut, nauttii tästä. Saarikosken hyvin aikaa kestäneessä suomennoksessa on kaunis ja soljuva kieli, jota on helppoa lukea. Etenkin maisemakuvailut lumosivat. Joitakin erikoisia sanoja, kuten "stritsa" tai käännöskukkasia, kuten "halli" (engl. hall) teoksesta löytyi, ne eivät kuitenkaan lukemista tai ymmärtämistä häirinneet toisin kuin esimerkiksi Lukukeskuksen Kiiltomato.net sivuilla Kirsi Suutarinen pelkää.
  
Olin kuullut paljon Joycen Odysseuksesta, kuinka se on vaikea ymmärtää ja pelkäsin tämän olevan samantyylinen. Päinvastoin, tämä oli varsin nopealukuinen. Suurin osa novelleista on noin kymmenen sivuisia ja yksittäin luettuina kevyitä paloja, joiden pinnan alla on kokonainen maailma. Kokoelman kaksi viimeistä novellia muodostavat kolmanneksen teoksesta. Toisenlaisen näkökulman teokseen antaa esimerkiksi Luettujen maailmojen Kata, joka lähes jätti kirjan kesken.
  

Hänen tuli sääli köyhiä rappeutuneita taloja. Ne näyttivät hänestä rykelmältä kulkureita, jotka kyyhöttivät toisiinsa nojaten virran rantamilla, vanhat takit pölyn ja noen peitossa, katsellen auringonlaskun näkymää typerinä ja odotellen illan ensimmäistä vilun väristystä, joka kehottaisi heitä nousemaan, ravistelemaan itseään ja lähtemään matkoihinsa. (s. 72)

    

Teoksessa on 15 novellia Joycen nuoruuden vuosilta.

1. Sisaret
2. Tapaaminen
3. Arabia
4. Eveline
5. Kilpa-ajojen jälkeen
6. Kaksi liehakkoa
7. Täyshoitola 
8. Pieni pilvi
9. Vastineet
10. Savea 
11. Surullinen tapaus
12. Murattipäivä komitean istuntohuoneessa
13. Äiti
14. Armo
15. Kuolleet

 

Arvosana:

    

Tyylilaji: klassikot, 

   

Samantyylisiä kirjoja: -

  

Suomentanut: Pentti Saarikoski, 229 sivua, Tammen Keltainen kirjasto 3. painos 2011 (ensimmäinen suomennos 1965)

  

Alkuperäinen nimi: Dubliners (1914)

  

Kirjasta muualla: Parnasso/Lukeminen on pääasia, Kiiltomato, Luettuja maailmoja, Taavan päiväkirja, Kamina, Kirjantila, Elämää ja aspartamiinia, Aamulehti, Keskisuomalainen, MTV3 AVA: Lukupiiri,
  

Dublinilaisia Wikipediassa.

Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa

"Hiljaisuus. Ja tähdet."

   

 

Luin tämän jo helmikuussa, mutta vasta nyt kirjoitin tästä. Piti antaa kirjalle aikaa hengittää, sillä liian vaikuttavista kirjoista on vaikeaa kirjoitta tuoreeltaan. 

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.

   

Ensimmäinen osa Across the Universe-sarjassa, Matka alkaa, toi raikkaita tuulia nuorten scifi-kirjallisuuteen. Teos ilmestyi suomeksi alkuvuodesta 2012. Nyt vuotta myöhemmin lukijoiden odotukset palkittiin, kun uutta planeettaa, Kentauri-Maata kohti lähetetylle avaruusalukselle sijaitseva sarja sai jatkoa. 

  

Toisessa osassa Miljoona aurinkoa, puheenvuoronsa saavat jo tutuksi tulleet Amy, Varjelus-aluksella syväjäädytettynä matkannut tyttö ja Seuraaja, aluksen hierarkiassa Vanhimman jälkeen toinen, ja myöhemmin tämän tittelin perivä poika. Kerronta etenee edellisen osan tavoin vuoroin Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Aikaisemmin kävi ilmi, että Amy on herännyt liian aikaisin, eikä tule koskaan näkemään vanhempiaan muutoin kuin jäähän vangittuina.

  

Matkan oli alkuperäisten laskelmien perusteella tarkoitus kestää 300 vuotta, mutta jokin menee pieleen ja pikku hiljaa koko tapahtumien ketju alkaa paljastua Amylle ja Seuraajalle. Toisessa osassa näitä salaisuuksia paljastuu lisää. Aluksen historiassa tunnetaan suuri taistelu, jonka jälkeen Vanhin-järjestelmä otettiin käyttöön. 

  

Seuraaja on nyt vastuussa aluksesta - Vanhin, vaikkei käytäkään tätä nimitystä. Rajallinen maailma ja oman paikan löytäminen sieltä ahdistavat Amya ja hän ei näytä tajuavan pojan uusia vastuualueita ja jää usein yksin omaan, pimeään huoneeseensa. Kun uusia vihjeitä suuresta käännekohdasta alkaa paljastua, Amy hakee ratkaisua kirjoista. Kirjojen ystävälle viittaukset maailmankirjallisuuden suuriin klassikoihin, kuten Platonin Valtioon, värittävät kerrontaa iloisesti

  

Aluksella on kahdenlaisia ihmisiä: nukkujia, eli syväjäädytettyjä ihmisiä menneisyydestä ja aluksen toimintoja ylläpitävää työläiskansanryhmää. Amy on erilainen kuin muut aluksen ihmiset, joiden geneettiset erot ovat tasoittuneet vuosisatojen saatossa. Hänellä on vaalea iho, punaiset hiukset ja hän on aluksella ainoa, joka on koskaan nähnyt oikean auringon, eikä aluksen kattoon kiinnitettyä lamppua. Seuraaja kadehtii tätä ominaisuutta ja haaveilee joskus tuntevansa auringon lämmön ihollaan ja tuulen hiuksissaan. 

  

Kaikki maanviljelijöistä ja mekaanikoista muodostuvien työläisten ryhmän jäsenet ovat olleet sukupolvesta toiseen vahvasti huumattuja erilaisin veteen lisättyjen kemikaalien avulla. Seuraaja päättää kuitenkin vapauttaa kansansa ja antaa heille vapaan tahdon. Tästä seuraa kuitenkin uusia ongelmia. Työn orjat vapautuvat sorron yöstä ja luovat uudet pelisäännöt. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vahvimmat persoonat ryhtyvät luomaan vastarantaliikkeitä Vanhin-järjestelmää vastaan ja ihmishenget joutuvat vaaraan vanhan ja uuden maailman yhteen törmäyksessä. Historiaa tuntevalle tästä tulee vahva mielikuva Marxin työväenluokan vallankumouksellisista ajatuksista.

  

Jatko-osa piti yllä jännittävää tunnelmaa alusta loppuun. Teosta oli vaikea laskea käsistään, sillä lukijan oli pakko saada selville mitä leivänmuruista koostuvien polkujen päässä on. Kuka kätki vihjeet Amyn löydettäväksi, mikä on se suuri salaisuus, jota on kauan piiloteltu ja kuinka jatkaa elämää sen jälkeen, kun totuus paljastuu ja kansa hajaantuu kahteen ryhmään. Odotan malttamattomana kuinka kirjailija vastaa näihin kysymyksiin seuraavassa teoksessa, joka toivottavasti paljastaa uuden maailmanjärjestyksen. 

  

On matkattava kauas tutuista ympyröistä, jotta voi oppia jotain itsestään. Revisin teos on harvinainen nuortenkirja sen suhteen, kuinka paljon se herättää ajatuksia lukiessa ja kuinka outoon ympäristöön sijoittuva selviytymistarina paljastaa miten samanlainen ihminen sisimmältään on ajankuvasta riippumatta.

  

Työläislaulun Internationale ensimmäinen säkeistö. Tämä tiivistää paljon kirjan teemoja.

Työn-orjat! Sorron yöstä nouskaa! –
maan äärin kuuluu kutsumus.
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
tää on viime ponnistus.
Pohja vanhan järjestyksen horjuu.
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha mailma,
ja valta teidän silloin on!
:,: Tää on viimeinen taisto!
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään! :,:

  

 Arvosana:

  
Takakannesta ja etulieppeestä:
Rakkaus joka ei ole valinta, ei ole rakkautta ollenkaan.
 
Amy: En tiedä kuka minä olen täällä. Ilman Maata tunnen itseni hädin tuskin ihmiseksi. Tarvitsen jotain. Jotain mikä täyttäisi minut jälleen. Jotain mikä määrittelisi minut.
 
Seuraaja: Minun täytyy keksiä, mitä ihmettä teemme aluksen moottorille - jos sille nyt ylipäätään pystyy tekemään mitään - mutta en voi korjata alusta ennen kuin korjaan sen minkä rikoin Amyssa.
 
Amy tuntee tukehtuvansa Varjeluksella.
 
Ajatus tulevaisuudesta, jossa ei ole raitista ilmaa tai oikeaa aurinkoa uhkaa musertaa hänet. Myöskään rakkaus ei Amyn elämässä ole ongelmatonta. Miksi olla yhdessä jonkun kassa vain siitä syystä, että ketään muuta ei ole? Riittääkö se?
 
Johtajan saapaisiin astunut Seuraaja puolestaan yrittää epätoivoisesti pitää alusta ja sen toimintoja elinkelpoisina. Ja kun samaan aikaan ruoka-annosten huvetessa ihmisten tyytymättömyys kasvaa, väkivaltainen kapina on käsissä.    
  
Tyylilaji: nuoret, dystopia, rakkaus, kasvutarina
     
Samantyylisiä kirjoja: Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, K. A. Applegate: Remnants-sarja, Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Ray Bradbury: Fahrenheit 451,
   

Suomentanut: Outi Järvinen, 379 sivua, Otava 2013

      

Alkuperäinen nimi: A Million Suns (2012)
 
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Tarinoiden taikaa,
  

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Across the Universe - Matka alkaa (2012)

Getrude Stein: Ida

"Ida ei ollut millään lailla hassu mutta hassuja hän koki kumminkin"

    

    

Praktikum 2 kirja 3/5, 30Koetus 1279/30 000 sivua.

      

Heikon saatavuuden vuoksi vaihdoimme alkuperäiseksi praktikum lukukirjaksi tarkoittamamme Patrick Whiten Kohti mantereen sydäntä tähän Gertrude Steinin teokseen Ida. Valitsimme kirjan Suketuksen blogauksen perusteella. Etenkin oudoksi kirjaksi haukkuminen kiinnosti meitä. No, saimme sitä, mitä tilasimme.  

 

Gertrude Stein tunnetaan oman tyylinsä luojana. Minä luokittelisin tuon tyylin jäsentelemättömäksi tajunnanvirraksi, jossa aika ei etene lineaarisesti vaan syklisesti. Hän suosii symbolleja, outoja lauseranketeita, toistoa ja runollista tyyliä. Suomentajalle tämä varmaankin on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja teksti riimeineen tuntuu välillä hyvin pakotetulta. Steinin teoksen lukemista vaikeuttivat myös pilkkujen pääsääntöinen puuttuminen. Etenkin toisto lauseen sisällä saa välillä raapimaan ohimoita, "mitä tässä yritetään sanoa?". 

   

Päähenkilönä seurataan Ida nimistä tyttöä, kohti aikuisuutta. Ida vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Hänen tapansa kommunikoida on lapsenomaista höpöttelyä, jota leikkaavat "olipa kerran"-lyhyttarinat. Pohdin moneen otteeseen hänen mielenterveyttänsä. Varsin alussa kirjaa hän mm. päättää keksiä itselleen kaksosen. Tässä vaiheessa kirjaa hän oli jo lähenpänä kuuttatoista ikävuotta. Voisiko kyseessä olla Sucker Punch tai The Ward leffojen tyylinen kertomus mielisairaalan potilaasta? Ajattelin Idan juurettomana haahuilijana, joka ei aina tajua, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Idalle "tapahtuu hassuja". Nämä tapahtumat eivät yleensä olleet hassuja. Tai oikeastaan edes tapahtumia. Ida lähinnä seuraa sivustakatsojien puuhia lapsen intensiivisyydellä. 

    

Kun ensimmäisen kerran katsoin kirjan kantta, mietin, liittyykö kansikuvan (maalaaja F. Valloton) naisen alastomuus teokseen. Päätin jättää sen sivuun ja ajatella avoimin mielin tarinaa. Se, että kannessa on tissit (kuten Suketuskin mainitsee), ei välttämättä kerro mitään sisällöstä. Jokainen, joka uskaltaa tarttua kirjaan, voi päätellä itse.

    
Idan työ herätti paljon ihmettelyä omassa päässäni ja myös praktikum keskustelussa. Sivulla 35 todetaan, että parasta on tehdä sellaista työtä, joka on helpointa lopettaa. Aluksi Ida ryhtyy valokuvaajaksi, mutta huomaa lopulta ihmisten kanssa keskustelun paljon kiinnostavammaksi ja hyödyllisemmäksi. Ihmiset jopa maksavat tästä. Myöhemmin Ida tekee palveluksia miehille. Aina kun häntä tarvitaan, hän on lepäämässä. palvelusten tekeminen ei väsytä häntä. Monet miehet tulevat Idan luokse ja "toivoivat jotakin". Tämän tulkitsin suurella todennäköisyydellä merkitsevän Idan olevan jonkinlainen seksityöntekijä.

   

Jos esimerkiksi Liisan seikkailut Ihmemaassa tai Amélie elokuvan päähenkilön sisäinen maailma ovat liian vaikeaselkoisia, silloin en suosittele tätä kirjaa lukemaan. jos kuitenkin tahdot selättää tämän kenties erään hankalimmin tartuttavissa olevan klassikon, suosittelen pitämään mielen avoimena. Viiden ihmisen voimin käydyssä praktikum keskustelussa emme päätyneet yhteen tiettyyn tulkintaan. 

Arvosana:

      

Suomentanut: Kaarina Ripatti, 125 sivua, Kirjayhtymä/Gummerus 1988

  

Alkuperäinen nimi: Ida (1941)

  

Kirjasta muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Luotaajat
   

Gertrude Stein Wikipediassa