Johanna Sinisalon luento

 

Tänään hemmoteltiin oululaisia kirjallisuusentusiasteja. Johanna Sinisalo luennoi nimittäin kahteen otteeseen. Ensin yliopistolla (12:15-14:00) aiheesta novellit ja genre, illalla (18:00-19:30) hän osallistui vielä Tove Janssonin juhlavuosiluentosarjaan kertomalla saduista, sarjakuvasta ja satiirista. Itse osallistuin vain ensimmäiselle luennolle.

    

Siinä se nimmari nyt komeilee!

  

Sinisalo kertoi laajasti novellista kirjallisuuden lajina sekä spefin genreistä ja kuinka nämä kaksi sopivat hyvin yhteen. Spefinovelleilla on pitkä julkaisuhistoria monissa alan pienissä ja suurissa lehdissä. Genrekirjallisuutta ei pidetä useinkaan salonkikelpoisena, vaan esimerkiksi fantasiaa ja scifiä pidetään eskapistisena pakoiluna ja genren mahdollisuudet nähdään usein pinttyneiden mielikuvien kautta: fantasiassa on aina yksisarvisia ja magiaa, scifissä lennetään avaruusaluksilla. Muita spefin genrejä ei näiden lisäksi useinkaan huomata. Suomessa on Sinisalon mukaan kuitenkin vahva fandomkulttuuri ja paljon spefiosaamista.

 

Hänen mielestä genrenovellit ovat yleensä yhteen ideaan keskittyviä, yhteiskunnasta vieraannuttamisen kautta tuoreesti keskustelevia sekä takamuslihaksia säästeleviä kirjallisia harjoitteita, joita tunnetunkin kirjailijan kannattaa kirjoittaa myös ilman aikomusta julkaista niitä. Novelleissa voi myös leikitellä genrerajoilla, yhdistellä useita konventioita tai kokeilla itselle vähemmän tuttua tyylilajia. Toisinsanoen novelli mahdollistaa jään kokeilemisen kepillä; kuinka iso pala haukattavaksi jokin mukavuusalueen ulkopuolinen seikka onkaan, ilman että uhraa aiheesta kirjoittamiselle yhtä paljon aikaa ja vaivaa kuin jos kyseessä olisi romaanin käsikirjoitus.

  

 

Sinisalolle novellien kirjoittaminen on hyvä sormiharjoitus, joka herättelee kirjoittajan aivoja ja jonka avulla saa paperille tiivissä muodossa ylös kiinnostavia spefin peruskysymyksen: "mitä jos"-pohdintoja, joita voi myöhemmin laajentaa pidemmäksikin tekstiksi. Novellin vahvuus romaaniin verrattuna on myös sen joustava pituus, tekstit kun voivat olla mitä vain aina sadan sanan raapleista pienoisromaaniksi asti. Novelleista myös saa helpommin ja enemmän lukijapalautetta kuin pidemmistä teksteistä. Julkaisukanavat ovat viimeaikoina siirtyneet pitkälti internettiin ja tämä muutos mahdollistaa julkaisukanavan myös uusille kirjoittajille. Monet saattavat jopa julkaista teoksiaan pientä korvausta vastaan, ilman että osa tuloista menisi välikäsille. Itse koen tällaisen harrastelijuuden hyvänä alkuna, mutta arvostan silti suuresti kustannustoimittajien työtä.

 

Kirjailijaksi kasvaminen vaatii paljon kirjoituskilometrejä ja novelleilla kasvattaa tätä saldoa melko kivuttomasti. Novelli on uudelle kirjailijalle hyvä keino saada jalkaa oven väliin. Etenkin monet (lehtien) novellikilpailut tuovat nopeasti palkittujen kirjoittajien nimet aiheeseen perehtyneiden huulille. Suomessa palkitaan vuosittain paras spefinovelli Atorox-palkinnolla. Sinisalo itse on kyseisen robotinpään saanut seitsemän kertaa. Hänen novellejaan on julkaistu esimerkiksi Kädettömät kuninkaat-kokoelmassa (läpileikkaus kirjailijan kasvamisesta kahdenkymmenen vuoden ajalta), ja pöytälaatikkoon on kuulemma päässyt kertymään taas sen verran tekstejä, että niistä voisi koostaa uuden kokoelman.

    

 

Kirjailijan kertoman mukaan, teosten vienti tendenssi on romaaneisssa ja suomalainen romaani joutuu kilpailemaan käännösoikeuksiena kanssa kaikkien ei-englanniksi kirjoitettujen teosten kanssa. Tämä kategoria kattaa niin realistisen kuin fiktiivisen kirjallisuuden, joka on yhteensä vain 2% kaikesta englanninkielellä julkaistusta kirjallisuudesta. On siis todella hienoa, kuinka paljon suomalaista spefiä on käännetty. Novellit sen sijaan jäävät yleensä kääntämättä, vain oman maan kohderyhmille suunnaten.

 

Sinisalo kertoi myös suomalaisista spefin erikoisuuksista, esimerkiksi suurmiesten seikkailuista, joissa tunnetut poliitikot ovat joutuneet genrekirjallisuuden hahmoiksi. Muita ainutlaatuisia ilmiöitä ovat myös suomikumma ja rillumapunk, jotka voisivat olla myös hyviä vientiartikkeleita. Lopussa oli vielä hetki aikaa kysymyksille ja itse ehdin kysyä viimeisenä seuraavaa:

 

Oletko kirjoittanut NaNoWriMossa ja mitä vinkkejä antaisit NaNon kirjoittajille? 

Kuinka onnistua tavoitteissa?

JS: En ole koskaan osallistunut NaNoon, mutta joskus deadlinen lähestyessä tulee samanlainen olo, kun on saatava paljon tekstiä kasaan lyhyessä ajassa. Kaikki kirjoittaminen vaatii hyviä takamuslihaksia. Aluksi on keksittävä hyvä idea ja luotava rutiineja kirjoittamiseen. Moni kirjoittamista aloitteleva pyrkii kirjoittamaan heti valmista, mutta tämä lähestymistapa ei ole hedelmällinen. Hyvänä esimerkkinä kirjoittamisesta on, kun ajattelee työtä savimöykkynä, josta vuollaan paloja pois tai paikoin lisätään savea. On kirjoitettava paljon ja sitten hiottava tuotosta useaan otteeseen. NaNoWriMo toimii hyvin tekstin tuottamiseen määrämittaisena.

Kirjallinen sääennuste: Dystopiaa

© Niina Tolonen

    

Eli sarjassamme tänään kirjastosta. Hain (ihanan mieheni avustuksella) ISON kassillisen tutkimuskirjallisuutta graduuni. Aihena muiden muassa ekofeminismi ja ekokatastrofit. Lisäksi hain lähikirjastosta muutaman suomalaisen romaanin, joista (muutaman varauksessa olevan lisäksi) yksi valikoitunee Teemestarin kirjan kanssa vertailuun. Tässä siis saaliini (sisältäen myös muut hyllylöydöt) takakansiesittelyineen: 

    

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas (Teos)

"Olemme isäni talossa, muurin sisällä, veljeni ja minä, mutta turvaa täällä ei ole."

   

Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Ympäristö tuntuu täysin vieraalta: kaupungit ja kylät ovat kadonneet, ainoastaan eräs metsä näyttää vielä olevan ennallaan. 

   

Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa turvaa - vaan järkyttäviä yllätyksiä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät.

   

Mitä on tapahtunut? Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Vähitellen paljastuvat salaisuudet eivät jätä yhtäkään talon asukasta ennalleen.   

  

Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu ja nurinkurinen kehitystarina, jossa luonto ja eläinten maailma limittyvät ihmisten maailman kanssa. Unenomaiset kuvat ja tuhoutuvan maailman maisema luovat kerrontaan lohduttoman mutta kauniin tunnelman, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.
   

Antti Eronen: Talvi (Myllylahti)

Astu post-apokalyptisen Suomen hyytävään talveen

  

++ Globaalin ydinsodan liekit pyyhkivät yli planeetan. ++

++ Palavien kaupunkien tuhka pimentää taivaan. ++

++ Tästä alkaa ydintalvena tunnettu jäinen hirviö. ++

 

Ikuiseen lumipeitteeseen verhoutuneessa Suomessa, aivan suursodan jälkimainingeissa, toisistaan eroon ajautunut perhe - isä, poika ja tytär - yrittävät selviytyä elossa nähdäkseen toisensa jälleen. He kaikki tapaavat synkän miehen nimeltään Mustamaa, joka tavalla tai toisella vaikuttaa negatiivisesti kaikkeen ympärillään ja tuntuu aina näkevän jotakin, jota kukaan muu ei näe.

  

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi)

Kun Tiksu P ajautuu velkakierteeseen, hän päättää ottaa riskin ja suostuu muodonmuutokseen tosi-tv:ssä. Leikeltynä ja monta numeroa pienempänä Tiksu maksaa velkansa, saa paremman turvallisuusstatuksen ja voi jälleen miettiä tulevaisuuttaan. 

  

Päädyttyään yllättäen vanhan kuumailmapallon omistajaksi hän liittyy säätutkijoiden matkaan selvittämään, kuinka ilmastonmuutosta manipuloidaan. Tutkimukset kuitenkin lopetetaan, joten Tiksu eroaa värikkäästä seurueesta ja jatkaa palloinneen matkaansa työttömäksi jääneen orjan, janin kanssa. He ajautuvat siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan, paahtavan auringon, kuumuuden ja kulkutautien kiusaamiksi. Matkan varrella he kohtaavat muita jäljittäjiä, siruttomia ja ihmisiä, joilla on omat erikoiset tapansa pysytellä hengissä

 
Kirkkaan selkeää on havahduttava dystopia uhkakuvista, jotka odottavat meitä. Sepohtii  ihmisen sopeutumiskyvyn rajoja tilanteessa, jossa yhteiskunnan kontrolli on  tiukempi kuin koskaan, vaikka yksilö on yksinäisempi kun milloinkaan ennen. Se on vaellusromaani läpi autioituvan Euroopan, jossa ei tarvita enää fyysisiä kohtaamisia, riittää kun heilauttaa virtuaalihanskaa.

   

Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi)

- On osoittautunut tarpeelliseksi käydä tarkasti läpi jokaisen työntekijän tuttavapiiri riskien kartoittamiseksi, koordinaattori jatkoi. - Ymmärrän, että tämä on jossain määrin arkaluontoinen asia, ja tähän voidaan suhtautua tunteenomaisesti, mutta painotan, että kyseessä ovat erittäin tärkeät asiat. Jokainen voi vapaasti valita tekeekö yhteistyötä meidän kanssamme vai katsooko paremmaksi pysyttäytyä etäällä tällaisista asioista. Kysmys on yleisestä turvallisuudesta, ja valitettavasti on niin, että jos sitä ei halua edistää, niin sitä tulee haitanneeksi. Tämä näkyy sitten profiilissa.

   

Karsintavaihe on hyytävä kertomus todellisuudesta, joka lomittuu omaamme. Samalla se on silti lämmin ja inhimillinen tarina sopeutumisesta ja kumppanuudesta,pienine tekojen mahdista suurten puheiden rinnalla. Maarit Verronen on  kirjoittanut merkittävän ja koskettavan tarinan yhteiskunnan ja yksilön välisistä ristiriidoista, maailmasta, jossa työ määrittelee identiteetin ja  kohtalon. Karsintavaihe ei välttämättä jää vain kansine väliin.

   

Jukka Parkkinen: Vanhan kulttuurin kurssi (WSOY)

Ande Jussa on kulttuuriaineiden opiskelijana Anaren yliopistossa Uudessa Australiassa. Enemmän kuin itse opiskelut Andea kiinnostaa opiskelijajärjestö Sarvipäiden paliskunnan toiminta. Mutta jotta voisi säilyttää opiskelijan statuksen, Anden on otettava itseään niskasta kiinni ja suoritettava jokin kurssi. Kesällä alkaa vain yksi, vanhan kulttuurin kurssi.

  
Heti kurssin alkaessa Ande tajuaa, että sillä on jokin aivan muu kuin opintoja kartuttava merkitys. Samaan aikaan hän joutuu yhdyskuntapalvelussa hoitamaan vanhaa ukkoa, jota pidetään noaidina, eräänlaisena shamaanina. Hänen seurassaan Ande kokee outoja asioita. Miten kaikki liittyy toisiinsa? Mikä on kurssin tehtävä?

 
Yhtäkkiä Anden ennen niin rento elämä on muuttunut vaaralliseksi.
 
Vanhan kulttuurin kurssi on jännittävä tarina rakastuneesta nuoresta miehestä, mutta se on myös katsaus tietoyhteiskunnan tulevaisuuteen ja sen mahdollisiin ongelmiin. Jännittävässä kertomuksessa sotketaan mukavasti maailmanjärjestys ja eri kulttuurit vuosia aikaisemmin tapahtuneen ympäristökatastrofin jälkeen. Uudesta Australiasta kertoo myös Jukka Parkkisen aikaisemmin ilmestynyt teos Sinun tähtesi, Allstar

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

"Hirviöitä on yhä vähemmän.
Entä minä? Mikä minä olen?"
  

 

Inspiroivaa musiikkia: Monster Hunter 3 (The Filmharmonic Orchestra Prague)

   

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin fantasiateos ei missään vaiheessa kuulunut lukulistalleni, mutta se tuli kohdalleni graduseminaarissa, sillä minä opponoin teoksesta tehtyä tutkimusta. Näin ollen en voinut enää väistellä tätä paljon kehuttua teosta. Kyseessä on siis vuosina 1992-96 ilmestynyt teossarja, tai oikeastaan kaksi sarjaa, joista ensimmäiset kaksi teosta kertovat noiturista, Geraltista. Sarjan ensimmäinen ja toinen osa, eli novellikokoelmat Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka julkaistiin suomennoksina eri järjestyksessä kuin ne ilmestyivät alkuperäiskielellä. Kirjojen pohjalta on tehty PC-peli The Witcher (2007).
 

Alku oli todella hankala, ainakin ensimmäiset 40 sivua etenivät jähmeästi. Sen jälkeen pääsin jo vähän Sapkowskin maailmaan sisään, joskaan en vielä kokenut tarinan lumoa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan (pakkolukemisesta riippumatta) tullut oloa, että jättäisin teoksen kesken. Yllätyin siitä, kuinka paljon tässä on viittauksia klassisiin satuihin. En aloittaessani tiennyt tästä puolesta ollenkaan, tai oikeastaan koko teoksesta juuri mitään. Tarinoiden taustalla olevat sadut ovat yhä tunnistettavissa, mutta Sapkowski on lisännyt niihin paikoin varsin nerokkaastikin omia mausteitaan. Satumuunnelmat ovatkin teoksen parasta antia erikoisen päähenkilö ja selkeästi skotteihin viittaavan Skelligen saarella asuvan ihmisryhmän lisäksi.
    

Vasemmalla: Model Berthold Rothas by Tanya Kechichian for Fashionisto Exclusive

Oikealla: Geralt Rivialainen The Witcher -PC-pelistä

 
Päähenkilö Geralt, noituri, on hirviöiden metsästäjä. Hän on ihminen, mutta ei aivan täysin. Noituriksi kouluttautuminen vaatii uhrauksia ja Geralt on siis joutunut astumaan osittain samaan maailmaan, jonka edustajia hän tappaa toisinaan varsin kylmäverisesti, mutta ei ajattelemattomasti. Geralt on hahmona varsin moniulotteinen; hänen ulkonäkönsä kiinnittää huomiota (kuvissa minun näkemykseni vs. peliversio, jossa hahmo muistuttaa paljon Hugo Weavingiä), hän on teräväsanainen ja jotain mustan ja valkoisen välistä. Teos esittelee muutamia Geraltin kohtaamia olentoja ja lukijalle paljastetaan vähitellen, että hänen elantonsa ansaitseminen on viime aikoina ollut kiven alla, joskus konkreettisestikin. Hirviöiden lukumäärä on kääntynyt laskuun niin noiturien tehokkaasti suorittaman työn, että rivien väleistä esitetyn lisääntyneen auringon säteilyn myötä. Ilmastonmuutos vaikuttaa siis fantasiamaailmoissakin!

 

Stregobor oli taas aina näyttänyt siltä, miltä velhon kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuuluikin. Hän oli pitkä, laiha ja kumara, ja hänellä oli isot, harmaat ja tuuheat kulmakarvat sekä pitkä konkkanokka. Kaiken lisäksi hänellä oli yllään musta, maata laahaava viitta, jossa oli uskomattoman suuret hihat, ja kädessään hän piteli pitkää sauvaa, jossa oli kristallinen nuppi. (s. 98)

 

Teos koostuu kuudesta novellista ja näiden väleissä olevasta Järjen ääni-kehyskertomuksesta, joka muistuttaa vanhojen Aku Ankan taskukirjojen tapaa sitoa irralliset tarinat saman universumin osasiksi. Lukiessani en juurikaan kiinnittänyt huomiota novellimaisuuteen, sillä kehyskertomus sai koottua tarinan hyvin yhteen, vaikka novellien aika ja paikka vaihtuvat epälineaarisesti toisiinsa nähden.
  
Teos sisältää seuraavat novellit:

1. Noituri 
2. Totuuden siemen 
3. Pienempi paha 
4. Kysymys hinnasta 
5. Maailman ääri 
6. Viimeinen toivomus

    
Eniten teoksessa jäi vaivaamaan sen sijoittaminen aikaan. Maailma muistuttaa keskiaikaista Itä-Eurooppaa ripauksella antiikin kreikan  mytologiaa, mutta tiede ja teknologia ovat paikoin jopa 1800-luvun tasolla: puhutaan meteoriiteista, selkäytimestä, hormoneista ja viruksista. Viimeinen toivomus muistuttaa toisaalta myös dystopiapuolelta Siri Kolun teosta Pelko ihmisessä ja Dmitri Gluhovskin teosta Metro 2033 esimerkiksi siinä, että myös Sapkowski käsittelee ihmisen pahuutta ja vierauden pelkoa.
  
Vertasin suomennosta paikoin mieheni hyllystä löytyneeseen englanninkieliseen käännökseen ja löysin joitakin erikoisia sanavalintoja: esim. ghoul on käännetty suomeksi guuli, joka ei ole sinällään väärin, mutta ei niin yleiesessä käytössä oleva kirjoitusasu. Toinen käännöstekninen huomautus koskee sanan taikalääke käyttöä, joka englanninnoksessa on magical remedy. Taikalääke kuulostaa jotenkin todella lapsenomaiselta. Kolmantena  mainittakoon virheellisesti vaaleana virtaava veri, joka englanninkielisessä versiossa virtaa sanalla bright, eli kirkas. Vaalea veri kuulostaa niin väärältä...
 
Vahvistin myös gradun tekijän havainnon käännösvirheestä. Virhe on sivulla 229: kuvattaesssa erään haltian ulkomuotoa käännös puhuu silmistä, mutta englanninnoksessa, samoin kuin kuulemani mukaan alkuperäisessä tekstissä tässä kohdassa puhutaan hiuksista. Tämän lisäksi teoksessa oli joitakin hassuja kirjoitusvirheitä, jotka mm. vaihtoivat repliikin puhujaa. Pohdin myös joidenkin hahmojen nimen kääntämistä. Esim. bardi Valvatti esiintyy englanninkielisessä versiossa nimellä Dandilion ja eräs toinen hahmo on lisänimeltään suomeksi Siili, englanniksi Urcheon. Kiinnostaisi kuulla, onko hahmoilla eri nimet puolaksi ja onko nimien kääntämiseen jokin syy. Kohtalon miekka, joka on siis kirjoitettu ennen tätä kokoelmaa, pohjustaa joitakin osia tarinasta ja ehkä sen lukemalla saisin vastauksia tähän kysymykseen.
 
Pitkän uran puolalaisten teosten parissa tehnyt kääntäjä Tapani Kärkkäinen on saanut kääntäjäpalkinnon mm. Olga Tokarczukin romaanin Vaeltajat suomentamisesta. Jäin Sapkowskin luettuani kuitenkin miettimäämään, mikä mahtaa olla kääntäjän tuntemus mytologioista, saduista ja fantasiagenrestä? Kärkkäisen mietteitä käännöstyöstä: "Sapkowski ei myöskään epäröi käyttää keskivertolukijalle tyystin tuntemattomia sanoja, jos ne tuovat tekstiin epookkiin kuuluvaa väriä tai tunnelmaa. Erilaisille hirviöille on keksittävä omat nimensä suomeksi, ja niiden selvittäminen ja ideointi tuo hauskan askartelun ja leikin makua käännöstyöhön."

   
Suosittelen teosta hc-fantasian (mm. Tolkienin ja Martinin) sekä satujen ystäville. Hirviöt eivät ole liian pelottavia, etteivätkö vähän nuoremmatkin lukijat, esimerkiksi yläasteikäiset, voisi teosta lukea ja siitä pitää. Teos on jakanut paljon mielipiteitä, esimerkiksi Minna ja Morre ovat ihastuneet, mutta Emilie ja Maukka eivät aivan lämmenneet Sapkowskille.
 

Arvosana:

  
Takakannesta: 
Kirja, josta The Witcher -peli sai alkunsa. Kirja, joka on tavoittanut yli 20 miljoonaa lukijaa.
 
Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa.
 
Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.
 
Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta melankolinen. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä.

    

Asiasanat: fantasia, magia, hirviönmetsästäjä, 

   

Samantyylisiä kirjoja: S. Kola: Ruususen iholla, Cornelia Funke: Reckless - Kiveen kadonnut, J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat, J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta, George R.R. Martin: Tulen ja jään laulu-sarja  
      

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen, 333 sivua, WSOY 2010

   

Alkuperäinen nimi: Ostatnie życzeni (1993)

   

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Kirjallisena. Minna, Kirjamielellä, Morren maailma, Le Masque Rouge, Puolisilmä, Aamuvirkku yksisarvinen, Mitenköhän tässä kaikessa oikein käy,
   
The Witcher-sarjassa ilmestyneet:

1. Viimeinen toivomus (2010/1993)
2. Kohtalon miekka (2011/1992)
3. Haltiain verta (2012/1994)
4. Halveksunnan aika (2013/1995)
5. Tulikaste (1996, ilmestyy toukokuussa 2014)

Kiinnostavimmat uutuudet, kevät 2014

Tulevan kevään (ja jo kesänkin) kirjoissa on minulle vain muutama odottamisen arvoinen teos. Hiljainen kirjakevät toki lupaa hyvää graduani ajatellen - saan enemmän aikaa naputella sitä. Tässä kuitenkin muutama kohokohta uutuusrintamalla, kuten Outolintu ja Yhä sininen taivas:

  
Tammikuu:
Veronica Roth: Outolintu (Otava)
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (Bazar)
Simon Tofield: Simonin kissa 5: Tulpasuperjättipakkaus (Gummerus)
  
Helmikuu:
Cornelia Funke: Reckless: Veljeni peloton (Otava)
J. D. Robb: Kuoleman salaliitto (Gummerus)
  
Maaliskuu:
Angie Sage: Tuli (WSOY)
Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena)
Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua (Gummerus)
  
Toukokuu:
Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (WSOY)
  
Kesäkuu:
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden (Tammi)
 
Heinäkuu:
Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle (WSOY)

Luvassa joulutauko

Hei kaikki ihanat blogini lukijat, teitä onkin jo paljon (135 tällä hetkellä, kiitos)! Ajattelin vain tiedottaa, että blogi hiljenee jouluksi, lähden avopin (eli avoanopin), mieheni ja hänen siskonsa perheen kanssa mökille ja sieltä vielä muutamaksi päiväksi äitini luo. Pakkaan laukkuun läjän kirjoja, joita olen säästellyt pyhien ruoansulattelutaukojen ja junamatkojen aikana luettavaksi. Yksi essee pitäisi vielä perjantahin mennessä näpytellä, n. 15 sivua utopioista ja dystopioista - sitten alkaisi tämä (opiskelu)vuosi olla pulkassa. Valitsin kurssille luettavakseni Ursula K. Le Guinin Maailma, vihreä metsä. (Tammikuun puolessa välissä pitää palauttaa vielä yksi runokurssin essee Eeva-Liisa Mannerista).

  

Näpyttelen sitten vuodenvaihteen jälkeen ainakin joistakin alla olevista kirjoista, toivottavasti mahdollisimman monesta! (Kirjat ovat siinä järjestyksessä kuin olen ne ajatellut lukevani, eli kiinnostavin ensin.)

  

• Charles Dickens: Joululaulu (Lukupiirikirja) - Luettu 22.12.
• Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki (Arvostelukappale) - Luettu 25.12.
• Miina Supinen: Säde (Arvostelukappale) - Luettu 30.12.
• Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Lukupiirikirja)
• Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa (Arvostelukappale)
• Jenny Kangasvuo: Sudenveri - Luettu 23.12.
• Elina Rouhiainen: Kesytön
• Eeva-Liisa Manner: Hevonen, minun veljeni

   

Max Brooks: Sukupolvi Z

 "Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona."

  

   
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Zombeja

Max Brooxin Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat on tietokirjaimainen katsaus (lukuisine alavitteineen) zombisodan vaiheisiin. Jokaisessa luvussa ääneen pääsee sodasta selvinnyt veteraani tai siviilihenkilö, joiden kertomusten pohjalta muodostetaan kokonaiskuva zombisodan alkutapahtumista, vastarinnasta ja jälkipyykistä. Haastateltava (ja usein mannerkin) vaihtuu luvusta toiseen ja tämä tekee teoksesta hyvin moniäänisen.
  
Teoksen pohjalta on tehty tänä vuonna elokuvakin, jonka pääosaa esittää Brad Pitt. Kirjan muodon vuoksi elokuvaohjaaja on ottanut aika paljon vapauksia juonen suhteen, mutta elokuva onnistuu viihdyttävyyden lisäksi kertomaan paikoin jopa hyvin teoksen keskeisistä tapahtumista.

Sodan jälkeen syntyneet lapset tietävät vain tämän maailman. "He tietävät, että veden lähellä ei saa leikkiä, että keväällä tai kesällä ei saa koskaan mennä yksin ulos, eikä pimeän tultua." (s. 439)

    
Opponoin kirjallisuuden kandiseminaarissa teoksesta tehdyn työn, joka valottaa teoksen teemoja nationalismista, identiteetistä ja amerikkalaisesta unelmasta viisaasti. Siksi olikin aika yllättävää lukea esimerkiksi Turun Sanomien varsin kielteinen kritiikki teoksesta. Katariina Norontauksen teksti on täynnä halventavia ilmaisuja: teos on hänen mukaan kirjoitettu "kieli poskessa" (eikä esimerkiksi satiirisesti), kritiikki kohdistuu myös Brooksin (hänen mielestään epäammattimaisesti luotuihin) "ohuisiin karikatyyriisiin" hahmoihin, joiden ääni ei erotu toisistaan.  

Yhdessä asiassa voin kuitenkin olla Norontauksen kanssa samaa mieltä: Brooks tuntee lajityypin kliseet – alkuperäinen alaotsikko An Oral History of the Zombie War kertoo, mistä on kyse, toisin kuin täysin vääränsävyinen aikakirjat-sana. Sukupolvi Z onkin parhaimmillaan hykerryttävän ryppyotsainen sotamuistelo.  Suomennoksen alaotsikko ei vastaa alkuperäistä merkitystä, mikei se suomennoksessakin olisi voinut olla vaikka "Zombisodan suullinen historia". (Siinä olisi samalla myös hauska kaksoinmerkitys zombien aina nälkäisiin suihin.)
 

Tuntuu ironiselta, että ainoa keino zombin tappamiseksi on tuhota sen aivot. Konkreettisesti ajatellenhan niillä ei ole minkäänlaisia aivoja. (s. 359)

 
Minusta teoksen heikoin puoli tulee käännöksen (etenkin loppua kohden lisääntyvistä) kirjoitusvirheistä, joitakin asioita on lisäksi käännetty sanatarkasti, anglismein tai todella erikoisin murre- tai slangisanoin, jotka tökkääväät silmään. Miltä kuulostavat esimerkiski,  "kiltsit", "olla völjyssä'", "nissuttaa", "spennata" ja "läyrytä". Brooksin alkuteoksessakin on paljon puhekielisiä ilmaisuja, juurikin niitä eri hahmojen omaäänisyyttä esiin tuovia piirteitä, esimerkiksi eri kansalaisuuksista käytetään lempinimiä. Näin vaikkapa venäläisiä kutsutaan iivanoiksi ja vanjoiksi. (Vanjasta tulee vain mieleeni siskoni kissa, jonka nimi se on.)

Kandissa pääpaino oli nationalismissa ja näin ollen myös zombien kansalaisuudessa. Aivottomaan massaan tai luonnonkatastrofiin ei yleensä viitata sodan toisena osapuolena ja tämä ajatteluketju johtaa päätelmään, että antamalla zombeille kansalaisuuden, tehdään kävelevästä rutosta vihollinen, joka voidaan voittaa. Zombitkin saavat lempinimiä, ei kalmojen loukkaamiseksi vaan ihmisten me-hengen takia. Kirjan suomennoksessa vilahtelevat zetat, nollapollat ja eekoot (elävät kuolleet).
 

Elävät kuolleet olivat vieneet meiltä muutakin kuin maamme ja omaisemme. Ne olivat ryövänneet meiltä luottamuksen asemaamme planeetan hallitsevana elämänmuotona. (s. 350)

    
Sukupolvi Z ei ole pelottava mässäileväisyyden vuoksi, vaan koska se näyttää äärimmäisen realistisen kuvan maailmasta amerikkalisesta näkökulmasta, joka on äärimmäisen opitimistisen sen suhteen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, eikä suostu uskomaan, että hyvillekin ihmisille tapahtu pahoja asoita. Zombit ovat vain mauste, oikeutus, jonka tilalle voisi laittaa minkä vain pandemian (ruton, SARSin, H1N1-viruksen, Ebolan), Tchernobylin räjähdyksen tai luonnon katarstorfin. Ja voihan zombiviruksen nähdä myös dystopiakirjallisuuden perinteeseen kuuluvana "keltaisena vaarana", Kiinan edustaman vallan ja väkimäärän pelkona (virus sai alkunsa kiinasta). Joskin zombeista puhuttaessa tämä kai vääntyisi muotoon "harmaa vaara".
 
Maailmassa on vika: asioita piilotellaan ja jätetään huomiotta, ihmisiä lumelääkitään turvallisuuden tunteeseen ja television täyttävät mieltä tylsistyttävät reality-sarjat. Juuri tällaisesta tulevaisuudesta meitä ovat varoittaneet mm. Ray Bradbury, George Orwell ja Aldous Huxley. Brooksin teos on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa dystopiakirjallisuuden klassikoiden joukossa. Zombit eivät ole enää vain alakulttuurimem gore-ilmiö, jolle vain naureskellaan, ne ovat allegorisoituneet herättelemään ihmisiä kylmään totuuteen tulevaisuuden maailmasta, joka ehkä on jo täällä.
 

Ennen sotaa en ollut koskaan tullut ajatelleeksi miten hyvin asiani olivat, kunhan vain elelin lintukodossani. (s. 208)

   
Kiinnostavimpia selviytymiskertomuksia ovat K9 - eli canine - koirapartiot, japanilaisen hc-nörtin seikkailut ja erään lentäjän sankarimainen selviytyminen ensin laskuvarjolla maahan ja siellä zombeja vilisevän suon halki helikopterin noutopisteelle. Surullisinta teoksessa on valaiden sukupuutto. Nautin kyllä niistä muutamasta illasta, jotka teoksen kanssa vietin ja voinkin suositella teosta niillekin, jotka eivät splatterzombeista ole nauttineet.
  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Zombisota oli käsittämättömän lähellä pyyhkäistä ihmiskunnan maailmankartalta. Aikalaistarinat ovat harvassa, ja jokainen kuluva vuosi verottaa niitä entisestään. Kokoamalla nämä korvaamattoman arvokkaat selviytymistarinat Max Brooks on estänyt niiden hautautumisen ajan hämärään. Sukupolvi Z on paitsi autenttinen kuvaus zombisodassa koetuista kauhunhetkistä myös kulttuurihistoriallisesti vertaansa vailla oleva dokumentti ihmiskunnasta sukupuuton partaalla.

 
Z-sodasta selviytyneiden haastattelu edellytti Brooksilta loputtomia matkustuskilometrejä. Sukupolvi Z johdattaa lukija zombiepidemian alkulähteille, 12-vuotiaan ”potilas Nollan” surullisenkuuluisaan kotikylään, Kiinan liittotasavallan Uuteen Dachangiin. Sieltä matka jatkuu miljoonien pakolaisten hengen vaatineille Pohjois-Amerikan sydänmaille, edelleen Suomeen ja Siperiaan kunnes lopulta koukataan Lähi-idän kautta Japaniin ja Intiaan. Sotahistoriallisesti kaikenkattava läpileikkaus päättyy taisteluissa ratkaisevaa osaa näytelleille läntisille Kalliovuorille.
  
Sukupolvi Z on perinpohjainen selonteko zombisodan vaiheista ja erinomainen hakuteos Z-sodan syistä, seurauksista ja selviytyjistä.
  

Asiasanat: zombeja, apokalypsi

Samantyylisiä kirjoja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus, Meg Rosoff: Poikkeustila  
    

Suomentanut: Helmi Keränen, 449 sivua, Johnny Kniga/WSOY 2011

    

Alkuperäinen nimi: World War Z (2006)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Lopunajan lauseet, Taikakirjaimet, La petite lectrice, Nulla dies sine legendo, Aamunkajon lukukokemukset, Koirankorvilla, Lukuisa, Fiktiivinen maailma, Valopolku, Elämää ja aspartaamia, 

Leena Krohn: Hotel Sapiens

"Sillä onhan jokainen kirja, vähäpätöisinkin, oma paikkansa, 

ja nimen oman sellainen, missä näkymättömästä tulee näkyvää."

  

    

Toinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista lukemani teos on kielenkäytön taiturin, Leena Krohnin dystopistinen Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Olen kirjoittamassa kirjasta kandiani ja valitsin sen primääriaineistokseni jo syyskuun alussa. Olikin aika hieno kuulla, että se pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Olen lukenut Krohnilta aikaisemmin vain Tainaronin, joka lumosi erikoisella kerrontatavallaan. Kroh on voittanut Finlandia palkinnon vuonna 1992 teoksellaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.
  
Tainaronia ja Hotel Sapiensia yhdistää yksi erityinen krohnmainen ominaisuus: jokainen luku on kuin oma saarensa, mutta pienet palaset muodostavat yhdessä kokonaiskuvan maailmasta - ja se kuva käsittelee ihmisyyttä, joskus hyvin yllättävilläkin tavoin. Myös jonkinlainen epämääräisyyden ilmapiiri leijuu tekstin yllä. Kaikkea ei paljasteta ja vain useammalla lukukerralla alkaa muodostaa syvempiä yhteyksiä. Tämä olikin yksi niistä syistä, miksi valitsin teoksen tutkimuskohteekseni.
   
Hotel Sapiens ei välttämättä ole Krohnin terävintä kärkeä (vaikea sanoa tutustumatta hänen laajaan tuotantoonsa tämän paremmin), mutta sen sisältämä idea on kiehtova ja ajankohtainen. Jonkin onnettomuuden johdosta viimeiset ihmiset elävät Hotel Sapiensissa, jota ympäröi sumupilvi, suojakupu, jonka läpi ei näe. Maailma sen rajojen ulkopuolella on todennäköisesti tuhoutunut kokonaan tai ainakin se on saastunut elinkelvottomaksi. Teos suorastaan pakottaa ajattelemaan ympäristön tilaa, omia valintojamme ja sitä, että me voimme yrittää vaikuttaa tapahtumiin.
   
Kertojana suurimmassa osassa lukuja on Väinö K., mies, joka nuorempana harrasti pilvibongaamista. Hahmojen nimet ovat hyvin erikoisia ja ne kuvaavat enemmän heidän ammattiaan tai tapojaan kuin olisivat oikeita ristimänimiä. Sivuilla seikkailevat mm. Higgsin bosoni, Arki-ihminen, Kukkakauppias, Parantumaton, Hullu, Hävytön ja Eukko.
  
Krohnin teoksessa vilisee myös erilaisia olioita, jotka haastavat elämisen muotoja, yhdistämällä orgaanisen materian koneeseen. Kaitsijat, näkymättömänä pysyttelevä tekoäly, joka on yksi tai monta, ovat nostaneet itsensä ihmiskunnan rengistä heidän isännäkseen. Kaitsijat käyttävät apureinaan Nunnia, lihan ja koneen hybridejä, jotka pitävät Hotel Sapiensin pyörimässä toimimalla mm. hoitajina, vanginvartijoina ja ruokalan täteinä. Erään mielenkiintoisen olentojen ryhmän muodostavat Ennallistetut, menneiden aikojen tieteen, tekniikan ja filosofian suurmiesten saippuakuplamaiset hologrammit, jotka pitävät luentoja, joille kaikkien asukkaiden tulee osallistua.

      
Jos tahdot haastavan kirjan luettavaksesi, Hotel Sapiens on tällaiseen erittäin hyvä valinta. Krohn ei tarjoile valmiiksi pureskeltua vaan haastaa lukijansa allegorioillaan. Teoksen aihepiirit ovat hyvin herätteleviä: Vapaus tarkoittaa, että voi valita väärin, ja kun ihmiskunta on valinnut riittävän monta kertaa väärin, voivat sen viimeiset edustajat löytää itsensä Hotel Sapiensista.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:
Hotel Sapiens on ihmisten tarha ja turvapaikka. Hotel Sapiens on hulluinhuone. Se on myös koulutuskeskus ja museo. Se on pakolaisleiri ja evakuointikeskus, koska sinne tulleet tai tuodut ovat paossa maailmasta, jota luultavasti ei enää ole. Hotel Sapiens on sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin kantajia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia he ovatkin: taudin nimeltä ihmisyys.

  
Hotel Sapiens on romaani maailmastamme, jonka asukkaat eivät ole kunnossa ja joka näyttää tulleen tiensä päähän. Krohn on jälleen kirjoittanut häiritsevän hauskan ja syvästi viisaan kirjan.

   

Asiasanat: spefi, allegoriat, apokalypsi, ekokritiikki,filosofia

   

Samantyylisiä kirjoja:
      

164 sivua, Teos 2013
   
Kirja luettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Turun Sanomat, Risingshadow, Lukeminen.fi, Kirjavinkit, Lukunurkka, Anna minun lukea enemmän, Eniten minua kiinnostaa tie, Hengityskeinu, Onko kaunosieluista kybrgeiksi, Luettua elämää, Opuscolo, Demari, Marjatan kirjaelämyksiä, Lukuneuvoja,

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

"Vain vesi muistaa"

   

   
Onko kirjablogistaniassa enää ihmistä. joka ei tätä Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja olisi lukenut? Olin yllättynyt kuinka monesta blogista löysin lukukokemuksia teoksesta. Harva scifikirja varmaan näin hyvin löytää tiensä genren jotensakin pienistä piireistä koko kansan luettavaksi. Ehkä dystopiaa ei ajatella niin puhtaasti scifiksi kuin vaikkapa avaruusopperaa, jossa matkataan tähtienvälisissä aluksilla.
  
Teoksen kansikuva jakaa mielipiteitä. Sitä on kuvailtu rumaksi pilkselimössöksi ja mummonmökin pöytäliinaksi. Minusta kuvaan on poimittu todella hyvin teemoja teoksesta: teemukin jättämä tahra muodostaa auringon kehrän, jossa on nähtävissä myös omaa häntäänsä syövä käärme, ouroboros, syklisyyden symboli. Pikseliruudut luovat mielessäni auringossa paahtuvan maan kuvastoa. Kannen on suunnitellut Ville Tiihonen.
     
Teemestarin kirja voitti kustannusosakeyhtiö Teoksen vuosina 2010–2011 järjestämän romaanikäsikirjoituskilpailun. Kilpailuun osallistui yli 350 käsikirjoitusta, joiden joukosta julkaistiin myös oman yliopistoni tutkijan Jenny Kangasvuon Sudenveri. Itärannan teos on voittanut myös muita palkintoja ja ilmestyy englanniksi vuonna 2014. Teos on jaettu kolmeen osaan: 1) Veden vartijat, 2) Hiljainen tila, 3) Sininen ympyrä.  

  
Kyseessä on kertomus ajasta sen jälkeen, kun ihmiset haavoittivat maailmaansa ja menettivät sen. Kertomus, joka voi sijoittua vain muutaman sadan tai usean tuhannen vuoden päähän. Ainoita ajoittavia tekijöitä ovat satoja vuosia vanhasta muovihaudasta löytyvän entisteknologian vhs-kasetit ja cd-levyt, jotka ovat nykyisihmisille täysin käsittämättömiä - kuten teoksessakin sanotaan: "entismaailma vuotaa nykyismaailmaan". Itäranta kertoo mm. Ylen Aamun haastattelussa, että tämä valinta on tarkoituksellinen, jotta jokainen lukija voi itse päättää kuinka kauaksi tulevaisuuten tapahtumat sijoittaa. Kuinka pian todellisuus saavuttaa fiktiossa esitetyn tilanteen? Mitä Hämärän vuosisatoina tapahtui, mikä on totuus?
  

Olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että se, mitä yleisesti pidettiin totuutena, oli totuus, eikö muulla ollut merkitystä. Mutta entä jos niin ei ollutkaan? Entä jos tarinat, jotka säilyivät, olivat vain peilin tummuneita ja vääristyneitä sirpaleita - ja mikä pahempaa: entä jos joku oli lyönyt peilin rikki tarkoituksella muuttaakseen heijastusta? (s. 67-68)

    
Teoksessa esitellään armeijan ankaran valvonnan alaisena elävä pieni kylä. Päähenkilönä seurataan noin vuoden ajan 17–vuotiasta Noriaa, jonka isä on Teemestari. Teemestari on veden vartija ja teeseremonian suorittaja. Teemestarin asema periytyy yleensä isältä pojalle, mutta Noria on perheen ainoa lapsi ja perii isänsä tittelin ja aseman, vaikka nainen Teemestarina jakaakin mielipiteitä. Norian edeltäjät ovat piilotelleet sukupolvien ajan salaisuutta, joka voi paljastuessaan vaaraantaa useammannkin ihmisen hengen. Teoksessa ei ole dystopialle tyypillistä avointa kapinaa, mutta esimerkiksi Noria teemestarina ja hänen paras ystävänsä Sanja muoviseppänä haastavat miehiseksi miellettyjä ammatteja.
     

[Äiti Norialle:] Toivon, että olisimme voineet antaa sinulle toisenlaisen maailman. (s. 52)

  
Tässä tulevaisuuskuvauksessa Suomessa kasvaa teepensaita, mutta kuinka? Minä selitin tämän itselleni niin, että ympäristönmuutos on aiheuttanut ilmaston lämpenemisen ja siten jäätiköiden sulamisen sekä merenpinnan nousun. Näin ollen suuri osa nykyisestä maan pinnasta on jäänyt veden alle ja muuttunut asumiskelvottomaksi. Monet ihmiset ovat jääneet kodittomiksi ja kansaivaellusten myötä aasialainen kulttuuri on siirtynyt Suomeenkin. Aasialla on merkittävä asema myös esimerkiksi Anu Holopaisen Suomeen sijoittuvassa dystopistisessa teoksessa Molemmin jaloin, jossa Kiina on maailman pääkieli.
        

Muistutin itseäni ajatuksesta, joka oli rakennettu seremonian ytimeen: teen äärellä kaikki olivat tasavertaisia, vaikka heidän elämänsä eivät koskaan kohtaisi majan seinien ulkopuolella. (s. 194)

  
Teoksen kieli on paikoin hyvin runollista ja teksti virtaa kuin vesi. Itäranta on onnistunut löytämään zeniläisen tietoisen läsnäolon ja kirjoittamaan sen rivien väliin. Se tulee esiin muun muassa hiljentymisenä teeseremoniaan, sen arvokkuudessa ja rauhallisuudessa. Luin jostakin arvostelusta (unohdin ottaa linkin talteen), jossa Teemestarin kirjan kieltä oli kuvattu rujoksi, raskaaksi, hitaasti luettavaksi ja keskittymistä vaativaksi. Vertailun vuoksi voisin todeta, että kieli Leena Krohnin teoksessa Hotel Sapiens on Teemestarin kirjaa paljon raskaampaa ja hitaampaa, jokainen lause ja jokainen sana vaatii lukijaltaan paljon.
      

Iltapäivän raukeassa auringossa minulla oli vaikeuksia pitää silmiäni auki. Puutarhan tuulikellojen vaimeat helähdykset häilyivät korvissani. Tie oli autio ja taivas oli syvä yläpuolellani, ja kaikkialla ympärilläni aistin pieniä liikahduksia maailman kudoksessa, elämän liikkeen joka kasvoi ja kutistui. (s. 33)

    
Teoksessa on paljon viitteitä Aasiaan: tee, zeniläisyys, paikkojen nimen mm. Skandinavian unionin pääkaupunki Uusi Qian ja Mos Qua, joka on todennäköisesti Moskova. Nimet ja menneisyyden tuomisen eläväksi kokijan nykyhetkeen tuovat mieleeni 1950-luvun modersnismin runoilijat, jotka käyttivät samoja tyylikeinoja. Teoksen viimeinen lause antaa lupauksen paremmasta, synnyttää pienen toivon lipinän "Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä." (s. 266) Suosittelen teosta dystopian ystäville.

Arvosana:

  
Takakannesta:

Maailmasta on loppumassa vesi. 

  

Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

  

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon...

 
Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä.

      

266 sivua, Teos 2012

 

Kirjaa luettu mm täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Helsingin sanomat, Lukeminen on pääasia/Parnasso, Turun sanomat, Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Morren maailma, Lumiomena, Keskisuomalainen, Kaleidoscope, Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Anna minun lukea enemmän, Kirsin kirjanurkka, Aamuvirkku yksisarvinen, Aamulehti, K-Blogi Koko lailla kirjallisesti, Sallan lukupäiväkirja, Luettua, Sinisen linnan kirjasto...
 
Kirjailijan haastattelu: Ylen Aamu 
 
Samantyylisiä kirjoja: Moira Young: Julma maa, George Orwell: Vuonna 1984, Philip Reeve: Kävelevät koneet-sarja, Ray Bradburry: Fahrenheit 451, Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Susan Collins: Nälkäpeli, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas, Jukka parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar

Kjell Westö: Kangastus 38

"Aamupäivä oli unista laatua, sumuinen ja kostea."

  

     
Sain teoksen itselleni Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen ja Oulun pääkirjaston yhteistyönä järjestämää Finlandia-ehdokkaiden esittelytilaisuutta varten.
 
Kangastus 38 on ensimmäinen kokonaan lukemani Westön teos. Minulla on Westön kanssa ei-niin-hyvä suhde: Yritin lukea Leijat Helsingin yllä lukiossa äidinkielen kurssille, mutta hommasta ei tullut mitään. Näin ollen tartuin minulle osoitettuun teokseen varsin pitkin hampain. Lupasin työryhmälle, että luen teoksen, mutta en liian myötäkarvaisesti. Ilman tuota esittelytilaisuutta en olisi kirjaan koskaan tullut tarttuneeksi.
 
Teosta on luettu paljon, siitä on kirjoitettu runsaasti eri lehtiin ja blogeihin - jopa ennen Finlandia-ehdokkuuden julistamista, kukapa ei tuntisi Westötä. Westö sai Finlandia-palkinnon teoksellaan Missä kuljimme kerran (2006), joka päättyy vuoteen 1938. Westö kertoi jossain haastattelussaan, että oli tahtonut palata tuohon vuoteen vielä myöhemmin.
 
Mitä kangastus teoksen nimessä sitten tarkoittaa? Minulle se heijastelee epävarmuutta: teoksessa eletään vuotta 1938, kahden sodan, menneen ja tulevan välissä, tyyntä myrskyn edellä. Toisaalta se kertoo myös ihmisten halusta paeta todellisuutta ja unelmoida Onnelasta, jokapäiväisestä onnellisesta arjesta. Tai kuten aivan teoksen lopussa sanotaan:
 

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta. Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä. (s. 325)

 
Teoksessa vuorottelevat valo ja pimeys. Pimeys etenkin ihmisissä. Yksi tkeskeisistä sanomista kerrotaan rouva Wiikin suulla, on itsestäänselvyytenä pidetty seikka, oikeudenmukaisuus. Se ei kuitenkaan mene näin, oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. Teoksessa toisaalta juutalaisten ja toisaalta Suomen vuoden 1918 sisällissodan punaisten kohtelu vankileirreillä rinnastuvat. ”Uusi sota alkoi jo aikoja sitten. Ja nyt alkaa lopputaistelu. The war to end all wars.”
 
Kirjailijalla on taito kuvata luontoa, runoilija tausta näkyy. Westön teksti on välillä kuin pilvimaalarin mestariteos, hänen sanansa piirtävät muodot ja värit taivaalle. Hänen historiallinen Helsinkinsä on kuvattu tarkasti ja aistikkaasti: kaupungin sykkeen haistaa, maistaa ja tuntee lukiessaan. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja todellisen tuntuisia kaikkine salaisuuksineen ja vastoinkäymisineen.
 
Päähenkilöinä seurataan kahdeksan kuukauden ajan asianajaja Claes ”Klabben” Thunea ja hänen konttoristiaan, rouva Milja Matilda Wiikiä. Thune on yksi Keskiviikkokerhon perustajajäsenistä. Kyseessä on herrasseura, joka kokoontuu kerran kuukaudessa keskustelemaan päivän politiikasta ja juomaan ihan vähän liikaa miestä vahvempia. Tyypillistä Westön veljenporukkaa siis.
 
Vaimo Gabi on jättänyt Thunen hänen parhaan ystävänsä takia, joka on myös kerhoveli. Kiusallisia tilanteita syntyy siis usein. Rouva Wiik on teoksen mielenkiintoisin hahmo, sillä hänellä on monta eri persoonaa tai roolia: järjestelmällinen ja hillitty konttoristi, elokuvista nauttiva Matilda ja valkoisten vankileirillä traumatisoitunut Miljaneiti, jonka kertomus teoksessa muistuttaa paljon Anne Frankia.
 
Silti jotain jää puuttumaan. Teos jättää jälkeensä sekavia ajatuksia. Kerronta on varsin juonetonta, kuin kokoelma tuokiokuvauksia. Olisin kaivannut teokseen enemmän punaista lankaa, mutta toisaalta tämä piirre tekee teoksesta hyvin inhimillisen: eihän meilläkään ole elämässämme mitään suurta käsikirjoitusta, jota noudatamme, vaan toisinaan kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta. Westöllä on selkeästi halu saada ihmiset puhumaan hänen romaanissaan esittämistä asioista.
 
Esittelytilaisuudessa luin lukunäytteen sivuilta 90–91. Tähän mennessä tapahtunutta: Thune on laivassa palamassa Suomeen lyhyen Ruotsissa viettämänsä hermolevon jälkeen. Irtioton takana on mm. avioero vaimostaan ja tämän kirjoittama eroottinen novellikokoelma. Thune näkee taivaaalla tummia pilviä, jotka vaikuttavat enteellisiltä.
 

He elivät merkillisiä aikoja, Sodat ja konfliktit kasautuivat, maanalaiset kommunistit punoivat salajuonia ja säikyttelivät isosisko Ullan ja hänen Sigurdinsa kaltaisia kansalaisia, ja eräänä aamuna pari viikkoa sitten Thune oli nähnyt neljän nuoren mustatakkisen miehen tekevän Hitler-tervehdyksen Uuden ylioppilastalon edessä.
 
Joinakin päivinä kevätvalo tuntui häviävan, ikään kuin ihmiskunnalle ie suotaisi enää uutta kesää. Silloin Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuti Nykyajassa, tai kuin hänet olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan, joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. (s. 90)

 
Loppupohdintoja:
 
Minusta aiheen valinta on aika kalasteleva, kun teokseen isketään sota (edes viitekehykseksi) ja heilutellaan natsi-korttia niin ollaan jännän äärellä. Miljan leirikokemuksilla ei kuitenkaan mässäillä (liikaa). Milja Matilda Wiikin kolmea persoonaa on korostettu ehkä liiankin selvästi, lukija olisi tajunnut särkyneen henkilöhahmon vähemmälläkin osoittelulla. Kangastuksia on teoksessa toistuvasti, melkein alleviivaavan paljon. Teos päättyy hieman liian ennalta arvattavasti, olisin halunnut enemmän yllättävyyttä.
 
Veikkaukseni Finlandia-palkinnon voittajasta: Teoksista olen Westön lisäksi lukenut Leena Krohnin Hotel Sapiensin, josta teen kirjallisuuden kandiani. Lukematta muita minusta tuntuu, että tämän vuoden ehdokkaista Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tavoittelee vahvasti asemaansa voittajana. Voittaja ilmoitetaan 3.12.2013
 
Westön teos on ensimmäinen lukemani, jossa suomennos on tehty käsikirjoituksesta. Yleensä en kiinnitä huomiota kieliopillisiin asioihin, mutta nyt minun silmääni tarttui yksi suomennoksen heikkous: pilkutus! Kuten asiaa demonstroin kirjallisille tuttavilleni, pilkut on kuin haulikolla ammuttu, vähän sinne sun tänne, ilman mitään logiikkaa.
 
Minulle teos oli hyvin intertekstuaalinen, merkityksessään "mitä itse olen lukenut aikaisemmin". Tällaisia kirjallisia viittauksia, tai tyylin samankaltaisuuksia voisin väittää löytyvän Anne Frankin päiväkirjan lisäksi Joycen Dublinilaisista ja Mannin Kuolemasta Venetsiassa.
   

Arvosana:

     

Musiikki: Maurice Ravel: Bolero

    

Takakannesta:
Tungetteleva silmäys. Pala toisen sielua. Pari minuuttia pimeydessä. Mennyttä ajatellessaan Matilda yritti todistaa itselleen, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän kuvitteli olemattomia. Mikään ei auttanut: kaikki oli kirjoitettu hänen ihoonsa.

Menneisyyden muistot piinaavat 1930-luvun helsinkiläisessä kohtalotarinassa.
 
Asiasanat: Helsinki, suomenruotsalaisuus, natsit, ajankuvaus, mielenterveyden ongelmat, avioero, Finlandia-ehdokkuus
  

Samantyylisiä kirjoja: 
      

Suomentanut (käsikirjoituksesta): Liisa Ryömä, 330 sivua, Otava 2013

      

Alkuperäinen nimi: Hägring 38 (2013)

    

Kirjasta mm. täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Ote, Turun sanomat, Aamulehti, Lukeminen on pääasia, Suomen kuvalehti, Kirjavinkit, Sylvi, Eniten minua kiinnostaa tie, La petite lectrice, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Opuscolo, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin avain,

Haastatteluja:

• Yle: Aamun kirja 12.9.2013 
• Yle: Prosak-proosakulbi 15.11.2013

"Harmaus oli lämpimämpää, kuin peitto johon kietoutua"

Eli välipalapostaus:
  
Jo vuonna 1889 on tehty kirjallisuuslistoja, "100 parasta kirjaa". Kuinka monta teosta Sinä olet listalta lukenut? Minulla osumia tulee vain yksi, listan ajallisesti viides eli Jonathan Swiftin Gulliverin matkat (tai ainakin kaksi sen ensimmäistä osaa). Mutta lukulistalla/omassa hyllyssä on muutamia listalle päätyneistä teoksista:
  
1. Don Quixote - 1604 – Miguel de Cervantes
4. Robinson Crusoe - 1719 – Daniel Defoe
22. Pride and Prejudice - 1813 – Jane Austen
24. Frankenstein - 1818 – Mary Shelley
55. The Three Musketeers - 1845 – Alexandre Dumas
60. Jane Eyre - 1847 – Charlotte Brontë
61. Wuthering Heights - 1847 – Emily Brontë
63. David Copperfield - 1849 – Charles Dickens
94. Crime and Punishment - 1868 – Feodor Dostoieffsky
  
(Venäläisten kirjailijoiden nimet on hauskoja, kun ne litteroidaan jokaiselle kielelle vähän eri tavalla.) 
   
Sain eilen tietää minkä Finlandia palkintoehdokaskirjan luen 25.11. Pääkirjastolla järjestettävään esittelytilaisuuteen. sain kuudesta teoksesta sen, jota toivoin kaikkein vähiten, nimittäin Kjell Westön Kangastus 38. Voin avoimesti myöntää, etten ole Westö-fani. Minulla oli lukiossa epämiellyttävä kokemus Leijat Helsingin yllä -teoksen kanssa. Kangastusta olen ehtinyt gradukiireiden joukossa ehtinyt lukemaan parisenkymmentä sivua ja olen yllättynyt siitä, että teos ei olekaan niin kamala kuin aluksi kuvittelin. Vielähän ei teoksesta paljoa tiedä tässä vaiheessa, mutta pidän Westön runollisista kuvauksista, kuinka aamupäivä on uninen, sumuinen ja kostea kuin veltto köysi. Postauksen otsikkokin on lainaus Westön teoksesta. En pysty sanomaan, että olenko löytänyt uuden suosikin näin vähäisten sivujen jälkeen, mutta ei sentää ole ollut vielä tuskan kyyneleetkään silmissä lukemisen kamaluudesta. En silti usko, että lukisin Westön teoksia tätä enempää, ellei jotain todella yllättävää tule tapahtumaan!
   

Kävin aamulla kuvaamassa kuuraisia lehtiä ja ruohoa.

Kävin tänään myös juttelemassa graduohjaajani kanssa. Olin melkein paniikissa ensi viikolla esittelyssä olevan ideapaperini vuoksi, mutta ohjaaja oli yllättävän positiivinen tutkimussuuntieni kanssa. Sain myös tietää toisen ohjaajani. Tänä syksynä alkoi uusi keskustelukumppani-ohjelma, eli seminaarilaiset saavat jatko-opiskelijan tai tutkijan mukaan tiimiin. Minun tutkija-kumppanikseni tulee koko yliopistoaikani suosikki luennoitsija. Voin sanoa, että olen aika iloinen! ♥