Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

Bernard Beckett: Genesis

"Ihmiset puhuvat vaihtoehdoista, mahdollisuuksista ja vapaudesta.
Ihmiset puhuvat maailmansa muuttamisesta."

   

    

Lukuhaasteissa: Apinan vuosi, Uudelleen luettua, Helmet 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 28. Kirja, jonka omistat

     

Luin Bernard Beckettin Genesiksen ensimmäisen kerran tuoreeltaan joskus 2009-2010, eli vain reilua vuotta ennen kuin perustin kirjablogini. Siitä saakka olen halunnut lukea tämän uudelleen, sillä niin vaikuttava teos ensimmäisellä kerralla oli. Tuolloin huomioni kiinnittyi kirjan filosofiseen puoleen, nyt kuitenkin ihastelin Bekettin luomaa maailmaa. Romaanin yksityiskohdat olin onnellisesti unohtanut, lopun hienoa käännettä lukuunottamatta, eikä se siis päässyt enää yllättämään.

     

Eletään 2000-luvun loppua, akatemian aikakaudella. Teoksen kertojaäänenä on Anaksimandros eli Anax-niminen tyttö, joka pyrkii Akatemiaan, joka oman aikansa valtaa pitävä elin. Viiden tunnin suullisen esitelmän aiheena on Adam Forden elämä ja teot (2058-2077), joka itseasiassa nousee teoksen päähenkilöksi litteroitujen keskustelujen kautta. Ennen kuin Anax pääsee selittämään Adamin elämää ja tämän historiaan vaikuttaneita tekoja, hän pohjustaa historiaa, mikä johti nuorena kuolleen Adamin valintoihin.

Valtiota edeltänyt maailma oli sortunut pelkoon. Muutokset olivat olleet ihmisille liian nopeita. Käsitykset muuttuivat ehdottomiksi, rajat vedettiin entistä tiukemmin. Lopulta yksikään ihminen ei saanut olla yksilö: kaikkia leimasi kansalaisuus, väri, uskonto, sukupolvi, yhteiskuntaluokka. (s. 128)

Platonin Valtio, vuonna 2051. Viimeistä sotaa oli käyty 11 kuukautta, kun saarivaltio sai Suuren meriaidan valmiiksi. Valtio välttyi vuoden 2052  kulkutaudilta, sillä se oli suljettu muulta maailmalta. 2053 kuultiin viimeinen ulkopuolinen radiolähetys. Jos joku taudilta henkiin jäänyt lähestyi Valtiota, hänen aluksensa kohtasi sateliittiohjattuja miinoja ja vartiotorneihin asennetut laseraseet. Muukalaiset tuhottiin mahdollisina taudinkantajina periaatteella ammu ensin, kysele vasta sitten. Näin ollen Valtion asukkailla ei ollut mitään tietoa, mitä muualla maailmassa tapahtui ja kaikki ulkopuoliset olivat vihollisia.

Kreikkalaisen filosofin mukaan nimensä saaneen Platonin mukaan viisi pahinta uhkaa Valtiolle olivat lisääntymisen epäpuhtaus, ajatusten epäpuhtaus, yksilökeskeisyys, kaupankäynti ja ulkopuoliset. Niinpä kansalaiset jaettiin geenikartoituksen perustella neljään luokkaan: työläisiin, sotilaisiin, teknikkoihin ja filosofeihin.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että naiset ja miehet anoivat seurustelulupaa geenimuunnosten osastolta ja asuivat erillään, vaikka olisivat naimisissa. Lapset erotettiin vanhemmistaan heti synnyttyään, eivätkä he saaneet tietää, keitä nämä olivat. Ensimmäisen vuoden lopussa jokainen lapsi testattiin ja sijoitettiin sen mukaan oikeaan luokkaan, paitsi jos genetiikassa oli jotain vikaa, missä tapauksessa lapsi eliminoitiin.

Adam syntyi Valtion seitsemäntenä vuotena filosofien luokkaan. Hänen geenikartoituksensa kuitenkin paljasti ainakin kaksi ennalta-arvaamattomaan käyttäytymiseen viittavaa markkeria, mutta koska vuosi 2059 oli toisen suuren epidemian vuosi, nämä tiedot katosivat. Niinpä Adam jatkoi opintojaan saaden loistavia arvosanoja, kunnes teki virheen, ja joutuu sotilasakatemiaan.  17-vuotiaana hänet sijoitettiin pohjoisen saaren etelärannikolle valvomaan Suurta meriaitaa. Työn aikana Adam rikkoi jälleen sääntöjä, joutui rangaistukseksi tekoälyn lapsenvahdiksi ja muutti maailman. 

Monet vaikutusvaltaiset ihmiset uskoivat yhä, että Valtio pelastuisi vain, jos kyettäisiin kehittämään uudenlainen edistynyt robotti, sellainen joka suoriutuisi työläisten ja sotilaiden luokan töistä. He päättelivät, että ainoastaan alimmalla kastilla oli syytä kapinoita ja että yhteiskunta säilyisi vakaana, jos yksikään ihminen ei joutuisi niin pohjalle. (s. 60-61)

Kulkutaudin uhka heikentyi vuosien mittaan, pelko muuttui muistoksi ja uudet sukupolvet kyseenalaistivat sodan tapahtumat ja jopa itse Valtion, niinpä Valtio keksi uuden uhkan. Sen valta oli kuitenkin alkanut murentumaan, sillä Valtio oli kylvänyt oman tuhonsa simenet jo syntyessään. Valtio luuli, että erottaessaan puolisot toisistaan ja lapset vanhemmistaan, se pystyisi hillitsemään kansalaisiaan ja siirtämään tuon uskollisuuden Valtiota kohtaan, mutta tämähän ei tietenkään toimi.

Anax rakastaa omaa aikakauttaan, joka on "maailmakaikkeuden hienoin aikakausi" ja maailma on "paras mahdollinen maailma". Lopussa lukija ja Anax pääsevät kuitenkin yhdessä yllättymään paljastuksista, jotka ovat tyypillisiä tällaisille utopistisissa maailmoissa esitteleville teoksille, jotka pinnan alta ovatkin dystopioita. Beckett on kuitenkin tuonut mukaan vahvan filosofisen näkökulman, joka paljastuu jo hahmojen nimistä, joka lisää kerroksia tarinaan.

Ruostuvat pylväät, jotka olivat aikoinaan kannatelleet Suurta meriaitaa -- Vanhan kaupungin rehevöityneet ja murenevat rauniot -- sekin oli Anaxista kaunis näky, vaikka hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään muun sanovat sitä kauniiksi. (s. 68)

   

Tämä on niitä teoksia, joita suosittelen erittäin lämpimästi ihan kaikille. Teos on nopealukuinen, sivumääräänsä nähden suurempi teos, jonka filosofisia viittauksia ei ole vaikeaa ymmärtää. Näin aikana, kun Yhdysvaltojen presidenttinä on Trump ja kun katsoo suuntaa, mihin Suomen nykyinen hallitus on maata viemässä, sai teos kyllä ajattelemaan, millaiseksi maailma voisi muuttua.
  

Arvosana:

    
Takakannesta:

Mitä on olla ihminen?

Mikä on sielu, entä tietoisuus?

Jos tekoäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi?

   

Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengissä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken.

  

Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus...

    

Suomentanut: Kaisa Kattelus, 164 sivua, Tammi 2009

    

Alkuperäinen nimi: Genesis (2009)

    

Genesis on häikäissyt lukijoita myös täällä: Savon Sanomat, Kirjaneidon tornihuone, Tarinoiden syvyydet, Eniten minua kiinnostaa tie, Pieni kirjasto, Anna minun lukea enemmän, Kujerruksia, Todella vaiheessa

     

Samankaltaisia teoksia: Kiera Cass: Valinta, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Salla Simukka: Jäljellä, Veronica Roth: Outolintu, Ally Condie: Tarkoitettu, Lauren Oliver: Delirium, Jan Salminen: Äidinmaa, Jostein Gaarder: Sofian maailma

Lukupiirisssä | David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

"Tämä on liian sekavaa ihmispolon järjenjuoksulle."

   

  

Elokuun lukupiirikirja

   

David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista sisältää 40 muutaman sivun pituista novellia mahdollisista (ja mahdottomista) kuvitelmista siitä, mitä tuonpuoleinen voisi olla. Osa tarinoista muistuttaa toisiaan (esim. ne novellit, jotka alkavat sanoilla "Mitään tuonpuoleista ei ole"), mutta alun samankaltaisuuksien jälkeen kerronta saa nopeasti eriäviä käänteitä. Kokoelma on hieman tasapainoisempi kuin moni muu lukemani novellikokoelma tai antologia. Suomennoksesta vastaa joukko kääntämiskurssin opiskelijoita, tästä huolimatta kokoelman kieli on hyvin tasalaatuista.

  

Mikä on kerran luotu, se säilyy. (s. 109)

  

Mukaan mahtuu useita novelleja, joissa Jumalalta on riisuttu valta pois. Yhdessä novellissa on kiehtova ajatusleikki, entä jos jumala olisikin mikrobien jumala, eikä siis edes tietäisi ihmisten olemassaolosta, sillä me olemme sille liian suuria käsitettäväksi. Tällaisia pieni-suuri asetelmia oli muitakin, kuten esimerkiksi novellissa nimeltään Jätitär. Eagleman on leikitellyt myös Jumalan sukupuolella ja ulkonäöllä, sekä esittämällä yhden jumalan sijaan monta.

  

Eagleman on luonut myös joukon erilaisia tiedemiehiä, jotka haluavat kartoittaa koko Maan tai ratkaista elämän tarkoituksen (vrt. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille). Myös näyttelijöitä oli kahdessa varsin erilaisessa novellissa: toisessa kuolleet ihmiset "kummittelivat" nukkuvien unissa, toisessa kuolleet palaavat esittämään erilaisia rooleja arkipäiväisissä tilanteissa. 

  

Jos sinua kyllästyttää, voit lähteä kulkemaan mihin tahansa suuntaan, eikä käytävistä ja penkkirivistöistä tule loppua. Muutaman päivän käveltyäsi huomaat, että ihmiset näyttävät erilaisilta, ja korviisi alkaa kantautua vieraita kieliä. Ihmiset pysyttelevät omiensa parissa ja rajaavat ympärilleen elintilan maanpäällisen mallin mukaisesti: on kuin kulkisit merettömällä maailmankartalla. (s. 28)

  

Yksi tuonpuoleinen, on kuin lentokenttäterminaali, eräässä toisessa novellissa taivas esitetään sellaisena kuin suuri osa ihmisistä sen kuvittelee (pilviä, enkeleitä ja harppuja, sekä valkoisia kaapuja), yksi erikoisimpia tuonpuoleisia on koottu ihmisten jälkeensä jättämästä informaatiosta, jonka pohjalta ihmiset on koodattu kuin hahmot tietokonepelissä. Muutamassa novellissa kuolemanjälkeinen elämä on tarkoitettu vain syntisiten rankaisemiseksi ja muut ihmiset saavat maatua rauhassa yhden hyvän elämän jälkeen. 

  

Suosikkini olivat novellit 32. Häviämättömyys, 39. Jatkuva haku ja 33. Narkissos. Häviämättömyys kertoo ylienergisestä kvarkkihiukkasesta, joka piirsi maailman. Jatkuva haku päätyi suosikkeihin ihastuttavan kuvailevan kielensä ansiosta, joka poikkesi hieman muusta kokoelmasta. Narkissos puolestaan kertoo syyn ihmisen vaeltamisvietille ja sille, miksi nautimme rakkaimpiemme kosketuksesta.

   

Kun vieras sivilisaatio lopulta törmää Maahan, se pystyy heti päättelemään millaisia ihmiset olivat. Kuolemankytkimet jäljittelevät yhteiskuntaa niin täydellisesti, että koko sosiaalinen verkosto on uudelleen rakennettavissa. Planeetan muistot elävät nollina ja ykkösinä. (s. 77)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä mitä tuonpuoleinen kertoo elämästämme maan päällä? 

  

Tuonpuoleiseen saavuttuasi saatat huomata, että Jumala onkin mikrobin kokoinen ja autuaan tietämätön olemassaolostasi. Tai että tapaat vain ne ihmiset, jotka ovat jääneet mieleesi elämäsi varrella. Joissakin tuonpuoleisessa joudut kohtaamaan kaikki ne minäsi, joiksi olisit voinut tulla, toisissa sinut luodaan uudestaan luottokorttitietojesi perusteella.

  

David Eaglemanin kertomuskokoelma esittelee 40 kuvitelmaa siitä, mitä tapahtuu, tai ei tapahdu, täältä lähdettyäsi. Tiedettä ja fantasiaa yhdistelevät tarinat luovat hauskuuttavia, hämmentäviä ja haikeita mielikuvia paitsi mahdollisista tuonpuoleisista, myös itsestämme tässä ja nyt. Ne tekevät kunniaa olemassaolon arvoitukselle tarkastelemalla ihmisyyden perimmäistä olemusta: toivoa, rakkautta ja kuolemaa.

  

Suomentanut: Itä-Suomen yliopiston opiskelijat Kaunokirjallisuuden kääntäjät -kurssilla keväällä 2011, 127 sivua. Avain 2011

  

Alkuperäinen nimi: Sum - Forty Tales from the Afterlife (2009)

Myös näissä blogeissa on kuviteltu tuonpuoleista: Morren maailma, Amman lukuhetki, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Aamuvirkku yksisarvinen, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kiiltomato, Kirjanurkkaus, Limalepakon kirjablogi

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

"Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ja elää. Ei ole olemassa ihannetyttöä, 
-naista tai -ihmistä, joksi sinun pitäisi tulla ja kasvaa. Sinusta voi tulla vain sinä, 
ja vain sinä tiedät, mitä haluat olla."

   

 
Ultimate Popsugar Reading Challenge: 13. A self-improvement book 
   

Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... on elämäfilosofinen, positiivinen teos. Pienen kirjan kansien välissä piileskelee aarre, joka tulisi jakaa jokaiselle tyttölapselle. Teos opastaa rakastamaan itseään, olemaan rohkea, erilainen, luova, älykäs - omanlainen yksilö. Ei ole nimittäin olemassa yhtä ainoaa tapaa olla tyttö tai nainen. 

  

Itsevarma tyttö tekee elämässään valintoja ja päätöksiä välittämättä sukupuolia koskevista roolimalleista, odotuksista ja harhaluuloista. -- Keinotekoiset rakenteet, stereotypiat, sukupuoliroolit ja lasikatot on tehty murrettaviksi, ja se on halutessasi myös sinun tehtäväsi. (s. 65-70)

  

Pääskysaaren laidasta laitaan, kirjan nimen täydentävästi otsikoitujen ominaisuuksien lisäksi teoksessa esitellään myös oikeita naisia: lainauksia kuuluisilta naisilta eri aikakausilta, kuten Minna Canthilta ja Emma Watsonilta, sekä inforuutuja inspiroivista naisista aina taiteilija Frida Kahlosta naisaktivisti Malala Yousafaihin. Myös monet suomalaiset naiset kertovat haastatteluissaan niin työstään (Pirjo Heikkilä), siskoudestaan (Iina ja Minka Kuustonen) kuin koodikirjastaan (Linda Liukas). 

  

Vaikka teoksen pääasiallinen kohderyhmä on n.10-15-vuotiaissa, myös aikuinen saa näistä elämän ohjeista paljon irti. Ehkä jossain kohdissa teksti upposi minulle jopa enemmän nyt kuin ne olisivat silloin, kun olin nuori. Aikuisethan ovat saaneet kuulla pidempään negatiivisia kommentteja sukupuolensa takia. Suosittelen siis jokaista naista tarttumaan tähän kirjaan ja ajattelemaan kaikkia naisia siskoinaan selkäänpuukottamisen sijaan. 

  

Tässä muutama sivu, jotka puhutteliviat minua eniten.

Takakannesta:

Voimakirja kaikille tytöille

Tyttö, sinä olet ainutlaatuinen! Rohkea! Rakastettu!

Käsissäsi on pieni suuri kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. 

Puhu aina hyvää ”siskoistasi” niin kasvokkain kuin selän takanakin. Muodostakaa oma posse, jonka jäsenet puolustavat toisiaan kaikissa tilanteissa.

  

141 sivua, Otava 2015

Kuvitus: Nana Sjöblom

  

Tyttökirjaa on luettu myös täällä: Lukufiilis, Kirjavinkit, Nörttitytöt, Kujerruksia, Luetaanko tämä?, Reader, why did I marry him?

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Paljon tähtiä on aina parempi kuin vähän. Sama pätee myös variksiin, 
vaikka tiedän, etteivät kaikki ajattele kuten minä."

    

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla 8.11.2015. 

  

Karen Joy Fowler tunnetaan Suomessa parhaiten hänen kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä teoksestaan Jane Austen -lukupiiri. Hänen uutta teostaan, Olimme ihan suunniltamme, markkinoitiin kirjasyksyn yllättävimmäksi kirjaksi. Väitteelle on vaikeaa löytää tukea.

  

Päähenkilönä seurataan Rosemary Cookea. Muistelmanomainen teos alkaa Rosemaryn sanoin keskeltä, vuodesta 1996, kun hän oli yliopistossa. Takaumien kautta kerrotaan naisen lapsuudesta, joka on kirjan tapahtumien kannalta sen kiinnostavin osuus. Rosemaryllä on isoveli Lowell ja samanikäinen sisko Fern. Fern kuitenkin katoaa tyttöjen ollessa viisivuotiaita, eikä hänestä puhuta enää. Lowell suistuu raiteiltaan ja karkaa tapahtuman myötä kotoa. Vuosia myöhemmin hän on eläinaktivisti.

  

Olimme ihan suunniltamme kertoo tarinan perheestä, jossa vanha salaisuus on vuosien ajan nakertanut ihmissuhteita. Psykologi-isä on alkoholisoitunut ja äidin hermot ovat koetuksella. Lapsena varsin puheliaasta Rosemarystä on kipuilunsa myötä tullut lähes mykkä nuori nainen. Lowell puolestaan on kuin komeetta, joka toisinaan pyyhkäisee perheenjäsentensä ohitse ja sekoittaa pakkaa.

     

Kun olohuoneessa on näkymätön norsu, sen kärsään kompastuu väistämättä silloin tällöin. (s. 165)

    

Sirpaleista kootaan hitaasti kuvaa tapahtumista, eikä Fowler näytä kaikkia kortteja heti alussa. Kun teos etenee siihen suureen juonipaljastukseen, jonka vuoksi teosta on arvostettu paljon, osa lukijoista varmasti putoaa tuolilta, mutta toisille paljastus ei välttämättä herätä yhtä vahvaa tunnetta. Koko teos on koottu tuon yhden näppärän pikku juonenkäänteen ympärille jättäen kaiken muun ympärillään hieman latteaksi.

  

Vahvimmillaan Fowlerin teos on pakottaessaan lukijat pohtimaan tieteen etiikkaa ja eläinkokeiden tarpeellisuutta. Kirjailijan valitsema tapa tuoda nämä aiheet lukijansa eteen ei välttämättä ole paras mahdollinen, sillä näitä teemoja ei mainita teoksen takakannessa tai muissakaan kirjan tiedoissa - poikkeuksena Finlandia-voittaja Jussi Valtosen siteeraus teoksen etukannessa. Olisikin kenties ollut hedelmällisempää saattaa lukijalle jo etukäteen tietoon millaisesta kirjasta on kyse, jolloin merkittävälle juonenkäänteellekin olisi kenties annettu enemmän vaikuttavuutta.

  

Rosemary on haastava päähenkilö, johon samaistuminen on vaikeaa. Parasta romaanin päähenkilössä on hänen rakkautensa kirjoihin ja kirjallisia viittauksia viliseekin teoksen sivuilla runsaasti. Sieltä löytyivät niin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, Katherine Patersonin Silta salaiseen maahan kuin Thomas Moren Utopia.

  

On mahdollista, että olen teidän näkökulmastanne katsoen vain avaruusolentojen liikuttelema järjetön sätkynukke. (s. 315)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kirja joka takuulla yllättää

   

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.

  

Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan. Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

   

Samankaltaisia teoksia: Sara Gruen: Apinatalo, Bernard Beckett: Genesis, Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Suomentanut: Sari Karhulahti, 362 sivua, Tammi 2015

   

Alkuperäinen nimi: We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

   

Teoksesta muualla: Helsingin Sanomat, Image, Risingshadow, Kirjavinkit, Suomi lukee, Kirjasieppo, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kasoittain kirjoja, Kirjakko ruispellossa

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Margo rakasti aina mysteereitä. Ja kun ottaa huomioon mitä kaikkea 

myöhemmin tapahtui, en voi olla ajattelematta, että Margo saattoi 

rakastaa arvoituksia niin paljon, että muuttui itsekin arvoitukseksi."

     

     

Arvostelukappale

Tunnelmamusiikkia: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, The Lumineers: Ho Hey, Grouplove: Tongue Tied

  

Huonostakin lukukokemuksesta on yleensä jotain kirjoitettavaa, mutta kun kirja ei oikein herätä mitään ajatuksia, paitsi korkeintaan parista sivulauseesta, niin silloin on jo varsin vaikeaa saada kasaan järkevää blogipostausta. Etenkin kun vertaan tätä kokemusta Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, joka liikutti minuakin lukijana yllättävän paljon. Yritän kuitenkin kertoa hieman teoksesta ja kokemuksestani, sillä uskon löytäväni kohtalotovereita, joille on joskus käynyt samoin. Kyseessä on siis John Greenen Arvoitus nimeltä Margo, josta tehty elokuva Paper Towns sai ensi-iltansa 24.7.2015

  

Arvoitus nimeltä Margo päätyi luettavakseni, kun se valikoitui siskojeni (s. 1974 ja 1968) ja heidän tyttäriensä (s. 1999 ja 2003) kanssa yhdessä luettavaksi kesälomakirjaksi (idea tällaisesta tempauksesta oli minun). En muista, milloin viimeksi olen lähtenyt yhtä avoimin mielin, vailla minkäänlaisia alkuolettamuksia lukemaan kirjaa ja silti pettynyt siihen näin pahoin. Joskus toki luo aivan huomaamattaan tavoittamattomissa olevia mielikuvia, mutta jos ennakkokäsityksiä ei ole ja ne silti alittuvat, on teoksessa pakko olla jotain vialla. Tai sitten reaktioni kertoo enemmän minusta lukijana kuin kyseisestä teoksesta.

  

Jos asetan vuoden alussa lukemani Tähtiin kirjoitetun virheen (jatkossa TKV) kaksintaisteluun Arvoitus nimeltä Margon (jatkossa ANM) kanssa, voiton vie TKV 10-0. Näin senkin jälkeen, että olin nähnyt TKV:stä tehdyn, varsin uskollisesti juonta seuraavan filmatisoinnin ennen kuin luin alkuperäisversion, enkä päässyt samalla tavalla yllättymään juonenkäänteistä. Eihän TKV:kään ole sinällään täysin uniikki tai edes kaikkein paras nuortenkirja vertaistensa joukossa, mutta jotain kertoo sekin, kuinka teos on tavoittanut laajemman lukijaverkon myös vanhempien lukijoiden joukossa. Syöpäsairaiden nuorten rakkaustarinassa on myös aivan erilainen lataus kuin seinäruusu-pojan ihastumisessa koulun suosituimpaan tyttöön. Jälkimmäiseen on helpompaa samaistua, mutta siitä puuttuu silti se jokin.

  

ANM:kin teksti on hyvin sujuvaa ja paksunpuoleisen teoksen lukee parilla istumalla. Greenellä on taito kirjoittaa kauniisti virtaavaa tekstiä ja heitellä sekaan tarinaa eteenpäin vieviä runolainauksia ja paulocoelhomaista filosofointeja ali-arvioimatta keskeistä kohderyhmäänsä, mutta verrattuna TKV:n jättämään tunnelmaan, tämä on varsin laimea esitys. Yhdellä lauseella tiivistettynä teosta voisi kuvata road tripiksi haavekuvan perässä kulkevasta pojasta. 

   

En tiedä enää, kuka Margo on, tai kuka hän oli, mutta minun on löydettävä hänet. (s. 189)

  

ANM alkaa hienosti: on ikkunalaudalla nököttävä, ninjaksi pukeutunut tyttö, joka pyytää kilttiä naapurinpoikaa mukaan tarkasti suunnitellulle kostoretkelle. Yhdessä Quentin ja hänen lapsuuden ihastuksensa Margo kulkevat halki nukkuvan kaupungin, keräävät tarvikkeita, suorittavat kostotoimenpiteet ja päättävät retkensä varsin romanttiseen miljööseen. Koska Quentin ei kuitenkaan ole tämän tarinan sankari, ei ainakaan alussa, hän ei saa aikaiseksi tehdä aloitetta kaukaa ihastelemansa tytön kanssa.

  

Seuravana aamuna Margo on kadonnut kuin aave, jättäen jälkensä vain leivänmuruista koostuvan vihjeiden polun, jota Quentin ystävineen seuraa hieman pakkomielteisesti. Teoksen aikana hän kuitenkin lopulta tajuaa, että jahtaa vain Margosta luomaansa kuvajaista. ei tyttöä itseään - sillä kukaan ei tunne oikeaa Margoa. Margo on yhtä paperinen kuin kuvitteelliset kaupungit, joihin teoksen alkuperäinen nimi viittaa. 

  

Walt Whitmanin runolla Laulu itsestäni (Song of Myself) on keskeinen asema ANM:ssa. Runo vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja etenkin sen vertauskuva ihmisistä ruohona ja kuinka juuret yhdistävät meidät toisiimme teki vaikutuksen. Täytyy ehkä tutustua tähän minulle aikaisemmin tuntemattomaksi jääneeseen runoilijaan paremmin. 

Älä luovuta vaikka et heti löytäisi minua,

jos en ole täällä etsi tuolta:

pysähdyin johonkin odottamaan sinua. 

(suom. Markus Jääskeläinen)

     

Tarinan juoni kuulostaa todella mukaansa tempaavalta, mutta viimeinen kolmannes kirjasta, tai oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua aiheuttivat suurimman pettymyksen. Mielenkiintoisesti koottu, salapoliisitarinaa muistuttava rakenne saa odottamaan, että lopun täytyy olla jotain aivan omaa luokkaansa, täynnä ilotulituksia tai vähintäänkin se takakannen lupaama ruumis odottaa matkan päässä. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Hetken aikaa maisteltuani voisin sanoa, että Green on onnistunut ainakin sen suhteen, että teoksen loppu todella yllättää. 

  

En pidä itseäni kovinkaan romantiikannälkäisenä ihmisenä, mutta jos vertaa tätä tapaa päättää teos vaikkapa Jennifer E. Smithin Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea, ei liene vaikeaa arvata kumman teoksen suuntaan vaakakuppini kallistuu. Toisaalta, mikään muu tapa päättää ANM olisi saattanut tuntunut valheelliselta ja siirappiselta, että kenties Greenellä ei ollut mitään muuta tapaa sitoa tarinaa päätökseen. Ehkä teoksen vahvuutena onkin juuri se, mitä aluksi itse pidin sen suurimpana heikkoutena: kuinka kirjailija onnistuu lopussa mind gamessaan ja jättää lukijan pohtimaan itseään. 

    

Minulle ilo oli sitä, että näin kuinka lankamme koskettivat toisiaan, erkanivat ja palasivat taas yhteen. (s. 108)

    

ANM on kasvutarina, jolla on hyvä opetus aikuisellekin lukijalle. Kuinka voimme todella tuntea toinen toisemme, kun luomme jatkuvasti mielikuvia, peilien kautta heijastuvia kaksiulotteisia versioita lihaa ja verta olevista ihmisistä ympärillämme. Keittiöfilosofointi saa ajattelemaan omaa suhtautumistaan läheisiinsä ja katsomaan tarkemmin toiseen ihmiseen tuon harhakuvan lävitse. 

  

Lukupinossa odottaisi vielä kirjailijan kolmas suomennettu teos, Kaikki viimeiset sanat, jonka lainasin siskontyöistäni nuoremmalta, joskin epäilen teoksen olevan saamien varsin tylyjen blogikomenttien peruseella vielä huonommin minulle maistuva kuin ANM. Se on toisaalta  paljon lyhyempi. Ihmettelen kyllä, ettei Greeneltä ei ole TKV:n jälkeen ilmestynyt romaaneja tai oikeastaan paljoa muutakaan kirjallista tuotantoa. Ehkä teos on hänen uransa huipentuma, eikä hän halua pettää omia tai lukijoidensa haaveita. 

  

Eniten nautin ANM:ssa kuvatusta kaupungin hitaasta lahoamisesta: lumihiutaleina rapisevasta maalista, hylätyistä kaupakeskuksista ja rakentamatta jääneistä kummituslähiöistä, joissa vain ruoste ja rappio löytävät jalansijaa. Greene mainitsee myös miesryhmän, joka kiertää hylätyissä paikoissa ottamassa kuvia (mm. vanhassa mielisairaalassa). Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa:

    

Näin Margon vieressäni, mutta tunsin silti olevani aivan yksin isojen, tyhjien rakennusten keskellä, aivan kuin olisin selvinnyt maailmanlopusta, ja maailma olisi annettu minulle, kuin olisin saanut koko ällistyttävän ja loputtoman maailman tutkittavakseni. (s. 76)

  

ANM on voittanut kaksi palkintoa: 

• Edgar Allan Poe Award, 2009 (Best Young Adult Novel)
• Corine Literature Prize, 2010 (Young Adult Novel)

  

Suomennetut Greenet:

• Tähtiin kirjoitettu virhe, 2013 (The Fault in Our Stars, 2012)
• Kaikki viimeiset sanat, 2014 (Looking for Alaska, 2005)
• Arvoitus nimeltä Margo, 2015 (Paper Towns, 2008)

Suomentamattomat Greenet:

• An Abundance of Katherines (2006)
• Let It Snow: Three Holiday Romances (2008) - yhdessä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa
• Will Grayson, Will Grayson (2010) - yhdessä David Levithanin kanssa

     

ANM:n myötä voin merkitä taas yhden ruudun Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta. Valinta osui tällä kertaa kohtaan KASVOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

Arvosana:   

     

Takakannesta:

Quentin Jacobsen on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeenhän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut.

  

Greenin kolmas suomennos toimii kuin dekkari: Quentin alkaa ratkoa arvoitusta nimeltä Margo ja tajuaa, ettei ole tuntenut tyttöä lainkaan – eikä välttämättä löydä häntä enää elävänä. Mitä ihmiset voivat todella tietää toinen toisistaan? Kuten kaikki Greenin tarinat, myös Arvoitus nimeltä Margo on tulvillaan runoutta, läpänheittoa, ystävyyttä, filosofiaa ja rakkaudenkaipuuta.

    

Samantyylisiä kirjoja: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

  

Alkuperäinen nimi: Paper Towns (2012), Suom. Helene Bützow, 399 s. WSOY 2015

Muita kokemuksia kirjasta: Lukutoukan kulttuuriblogi, Eksynyt kirjojen maailmaan, Kirjasähkökäyrä, Kasoittain kauniita sanoja, Opus eka

Lukupiirissä | Richard Adams: Ruohometsän kansa

"Esikkojen aika oli ohi."

     

      

Toukokuun lukupiirikirja.
  

Tunnelmamusiikkia: Miriam Stockley: Perfect Day, S.J. Tucker: Rabbit's Song

  

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikkoteos, jonka pohjalta tehty elokuva aiheutti monille sukupolveni edustajille lapsuudentraumoja. Puhuva eläin kun ei aina tarkoita, että teos on sallittu kaikenikäisille, vaikka romaanin takakansi toista väittäisikin. Onneksi romaaniversio oli kuitenkin paljon hillitympi, vaikka sisältääkin paljon teemoja, jotka eivät mielestäni kuulu lastenkirjallisuuteen. Näitä ovat muiden muassa kaniinien veriset tappelut ja synnytys- ja tunnelin kaivuukoneiksi alistetut passiiviset naaraat. Näin ollen sanoisin, että teoksen kohderyhmää ovatkin enemmän aikuiset lukijat. 

  

Eikä mikään muu estä heitä [kaivamasta tunneleita] -- kuin se että kanikoiraat eivät kaiva. Eivät suostu kaivamaan, ei niin etteivät osaisi. (s. 120)

  

Kerronta alkaa, kun yksi kaneista, Viikka-nimeltään, saa ennenäyn rauhaisaa kaniiniyhteisöä kohtaavasta tuhosta ja houkuttelee veljensä Pähkinän avulla pienen vapaiden, nuorten urosten joukon pakomatkalle. Kymmenisen kaniinia vaeltaa uutta kotien etsien seikkaillen halki englantilaisen, niittyjen ja peltojen tilkuttaman maiseman. Matka ei ole turvallinen ja muutaman kaniinin juoksu katkeaa, niin kuin ne tapaavat sanoa kuoleman hetkellä. Tarinan alussa on paljon tuttua Kaukametsän pakolaiset tv-sarjaa lapsena katsoneille. Senkin taustalla on kirja tai oikeastaan Colin Dannin kirjoittama samanniminen seitsenosainen kirjasarja The Animals of Farthing Wood (1979-1992). 

  

Ruohometsän kansa vahvuutena on kirjailijan viitseliäisyys kaniinien kielen lapiinin kehittämisessä, kaniinimyologian laatimisessa (jonka tarinoita kerrotaan mise en abyme-tyyppisesti) ja luvut aloittavien, tulevien tapahtumien teemaa esittelevien mottolauseiden etsimisessä. Lainauksia on niin Raamatusta, Shakespearelta, Dylan Thomasilta, Dostojevskilta kuin Jane Austeniltakin. Näin on luotu maailmalle paljon syvyyttä. Suosikkisanojani lapiinista ovat Inlé (kuu), Frith (aurinko), hrududu (auto tai traktori), hraka (papana), elil (vihollinen), pfeffa (kissa), yona (siili), homba (kettu) ja lendri (mäyrä). Teos saa myös filosofisia tasoja Viikan esittäessä kysymyksen "olemmeko täällä vai siellä?", tarkoittaen paikkaa, jonne mennään kun nukutaan tai kuollaan.

  

Kaniinit käyttäytyvät suhteellisen uskottavasti (koska kirjailija käytti apunaan R.M. Lockleyn teosta The Private Life of the Rabbit), vakka niitä onkin inhimillistetty runsaalla kädellä (esim. lausahdus "saitko viestin pieniltä vihreiltä hiiriltä, jotka laulelivat sienen alla?" [s. 340] ja kaniinien etenkin talviaikaan harrastama uhkapeli nipula). Mytologiassa ja sanonnoissa (esim. "jokapäiväinen ruoho") on paljon yhtenevyyksiä kristinuskoon (tai mihin vain monoteistiseen uskontoon). Aurinko, Frith, joka liikuttelee eläimiä ja ihmisiä, on tulkittavissa jumalaksi. Eeppinen sankarikaniini El-ahrairah puiolestaan on kuin Aatami, ensimmäinen kaniini jonka jälkeläiset täytävät maan. 

 
Teoksessa on selvä ekokriittinen sanoma: "Maailmassa on suurta pahuutta. Se on lähtöisin ihmisistä", sanoi Rautatammi. "Kaikki muut elilit tekevät mitä niiden pitääkin tehdä ja Frith liikuttaa niitä niin kuin hän liikuttaa meitä. Ne elävät maassa ja tarvitsevat ruokaa. Mutta ihmiset eivät lepää ennen kuin ne ovat pilanneet maan ja tuhonneet eläimet." (s. 137-138) Pohdimme yhdessä lukupiiriläisten kanssa, oliko kaniinien pakomatka ihmisten laajenevat asuinalueen tieltä metafora idyllisen maaseudun ja pastoraalien ajan katoamiseen.

Lisäksi keskeisten kaniinien tapaamat lähialueen muut kaniinilaumat saavat jopa dystooppisia piirteitä. Kaniinien kohtaamat vakeudet tuntuvat olevan allegorisia viittauksia johonkin kenties aikalaistapahtumaan. Lukupiirissä keskustelimme mahtaako teos viitata kylmään sotaa, Vietnamin sotaan vaiko natseihin, jos mihinkään näistä. Eräs osallistujista totesi kuitenkin, että kaiken pahan ei aina tarvitse viitata Toisen maailmansodan kauheuksiin, vaikka sen tapahtumat ovatkin olleet kirjailijoiden runsaudensarvena.
  

Kirja hämmensi aluksi oudolla fonttivalinnalla, jollaista en taida aikaisemmin olla kohdannut kirjallisuudessa. Ruohometsän kansassa on myös alaviitteitä, niin kuin Terry Pratchettin kirjoissakin. Niissä selitettiin usein esimerkiksi lapiininkielisten nimien etymologiaa. Kirjailija myös rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijaa: "Niinpä kaniinien huolet ja vaikeudet vuorta kiivetessä olivat toisenlaiset kuin ne jotka lukija kohtaisi watershipin vuorella." (s. 114)
 
Kaikenkaikkiaan teos oli eteenpäin kevyesti rullaava, helppolukuinen ja paikoin hyvinkin toiminnallinen. Koskaan ei pystynyt etukäteen päättelemään mihin suuntaan tarina menee, sillä Adams heitteli soppaan monia odottamattomia tekijöitä, kuten lokki-Kehaarin. Kaniinien monipäisyys vaikeutti välillä kerronnan seuraamista ja minun pitikin kirjoittaa ylös nimilistaa pienen hahmokuvauksen kera, jotta hahmottaisin kuka milloinkin on äänessä. Suosittelen tätä myös muille lukijoille (tai katsomaan listaa Wikipediasta, jos ei pelkää saavansa juonipaljastuksia). 

  

Teos sopii Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingon kohtaan ELÄIN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit, Ruohometsän koko unohtumaton kansa kirjassa joka on valloittanut maailman. Ruohometsän kansa, Watership Down, on tarina kaikenikäisille, jännittävä, liikuttava, riemastuttava koko perheen lukuteos, jonka suosiosta kertovat myös monet suuret kansainväliset palkinnot.

     

Samantyylisiä kirjoja: Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset-kirjasarja 

  

Suomentanut: Kersti Juva (lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen), 414 sivua, WSOY 1987

    

Alkuperäinen nimi: Watership Down (1972)

   

Myös täällä on hypätty kaniiniperspektiiviin: Risingshadow, Kalaksikukon klassikkokatsaus, Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka

Claudia Gray: A Thousand Pieces of You (Firebird #1)

"For generations now, people have dreaded World War Three. But they're making a huge mistake. They're expecting war to look the way it looked before."

      

     

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 5. A book with a number in the title, I Spy: 2 Number

Tunnelmamusiikkia: Fall Out Boy: My Songs Know What You Did In The Dark (Light Em Up), Adiemus: Cantus - Song Of The Spirit

  

Claudia Grayn teos osui ensimmäisen kerran silmiini Notkopeikon blogissa. Hänen houkuttelevan bloggauksensa jälkeen teinkin teoksesta hankintapyynnön kirjastooni, johon vastattiin myöntävästi. Aloitin kirjan samantien kun sain sen, mutta hieman alun jälkeen hairahduin lukemaan pari muuta kirjaa ja lopulta minun piti pikalukea teos parissa vuorokaudessa, sillä siitä oli tehty varaus.

   

Kuinka kuvailla tätä kirjallista yksilöä, joka on kuin teosten Pitkä maa, Muukalainen, Anna Karenina, Veden alla ja Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea rakkauslapsi? Lopputuloksena on varsin mielenkiintoinen keitos, sanoisinko. A Thousand Pieces of You alkaa hitaasti, mutta kasvattaa tasaisesti koukuttavuuttaan muutaman ensimmäisen luvun aikana. Viimeisten sivujen jälkeen tahtoisi heti saada jatko-osan käteensä, mutta Ten Thousand Skies Above You ilmestyy vasta loppuvuodesta 2015.

  

Päähenkilönä seurataan Marguerite-nimistä nuorta neitoa, jonka vanhemmat ovat molemmat fysiikan tutkijoita. Hänen äitinsä pitkäaikaiset tutkimukset rinnakaisulottuvuuksista ovat viimein muuttumassa naurunalaisista teoriasta kovaksi käytännöksi. Yhdessä opiskelija-avustajien Paulin ja Theon kanssa hän on rakentanut laitteen nimeltään Firebird, jonka avulla on mahdollista siirtyä rinnakkaiseen maailmaan. Materian siirtäminen on vaikeaa, mutta energian tulisi siirtyä kohtalaisen helposti ja mieli on äidin mielestä yksi energian muodoista.

     

Margueriten isä kuolee yllättäen ja tapahtumaa pidetään murhana. Syyttävä sormi osoittaa Pauliin, joka on tuhonnut vähän aikaa sitten Firebirdiin liittyvät tutkimustulokset, ottanut laitteen ja paennut johonkin toisista maailmoista. Theo on korjannut kaksi Firebirdin aiempaa prototyyppiä ja on lähdössä Paulin perään saattaakseen tämän oikeuden eteen tai kostaakseen muilla tavoin tämän teos. Vastoin Theon kieltelyä, Marguerite lähtee mukaan, sillä hänellä on mielestään suurin oikeus kostoon. 

   

Teoksessa esitellään neljä eri ulottuvuutta, jotka eroavat toisistaan hyvinkin paljon. Kaikissa niissä on silti jotain tuttua. Etenkin ihmisissä, keitä Marguerite tapaa. Paulilla oli teoria siitä, että on olemassa kohtalo, joka ohjaa samat ihmiset kohtaamaan toisensa yhä uudelleen. Tämä teoria näyttää pitävän paikkansa, sillä Firebirdillä matkatessa otetaan haltuun toisen ulottuvuuden "minä", toisin sanoen kaapataan tämän elämä hetkellisesti. Jokaisella ihmisellä kun on uniikki sormenjälkensä maailmankaikkeudessa, eikä tätä koodia ole mahdollista saada aikaan kuin yhdellä ainoalla tavalla. On siis olemassa maailmoja, joista ei löydy "sinua", sillä jokin asia on tapahtunut eri tavoin, esimerkiksi vanhempasi eivät koskaan kohdanneet. 

   

The universe is in fact a multiverse. Countless quantum realities exist, all layered within one another; we'll call these dimensions for short. 

Each dimension represent one set of possibilities. Essentially, everything that can happen does happen. there's a dimension where the Nazis won World War II. A dimension where the Chinese colonized America long before Columbus ever sailed over. And a dimension where Brad Pitt and Jennifer Aniston are still married. Even a dimension just like my own, identical every way, except on one day in fourth grade, that Marguerite chose to wear a blue shirt while I chose to wear a green one. Every possibility, every time fate flips a coin, splits the dimension yet again, creating yet more layers of reality. It goes on and on forever, to infinity. 

These dimensions aren't off in faraway outer space. Thy're literally all around us, even within us, but because they exist in another reality, we can't perceive them. (s. 6-7)

   

Jokaisessa maailmassa Marguerite kerää paloja totuudesta kaiken tapahtuneen taustalla ja lopputuloksena muodostuva kuva on hyvin erilainen kuin mitä hän odotti. Gray heittelee kiehtovasti niin hehmojaan kuin lukijaakin täysin ennalta-arvaamattomiin tilanteisiin. Esimerkiksi yhdellä todellisuudessa on jotain samaa Anu Holopaisen Ihon alaisten kanssa: Cosmetic surgery has warped the face of every woman over thirty; they don't look younger, just not quite human in a way society has decided to pretend not to see. (s. 42)

   

Teos herättää paljon kysymyksiä, joihin trilogian ensimmäinen ei vielä vastannut. "We'll have to put that in the guide to interdimentional travel you and I get to coauthor someday: The Hitchhiker's Guide to the Multiverse." (s. 95) Nimittäin tilanteita joissa esimerkiksi jonkin todellisuuden minä on aivokuollut, mutta hänen ruumistaan pidetään keinotekoisesti elossa. Pystyykö ulottuvuusmatkaaja ylipäätään astumaan tähän ulottuvuuteen, ja jos voi, jääkö hän jumiin tällaiseen ruumiiseen, vai voiko ottaa sen käyttöönsä ja kävellä ulos sairaalasta (no, ei ehkä kävellä, jos lihakset ovat heikentyneet)? 

  

Entä mitä alkuperäiselle ruumiille tapahtuu mielen ollessa poissa vaikkapa kuukauden? Matkaajan ruumiin kerrotaan muuttuvan mahdottomaksi havaita (menee kaiketi johonkin liminaalitilaan), mutta ei kuitenkaan kuihdu ravinnon puutteesta. Myös pari muutakin asiaa jäi ihmetyttämään, kuten oliko Firebird toisen ulottuvuuden ihmisten havainnoitavissa vaiko ei - en tiedä luinko tai ymmärsinkö jotain väärin, mutta kirjassa tuntui olevan tästä ristiriitaista tietoa.

  

Ristiriitaisuuksista, juonellisista aukoista ja kolmiodraamasta huolimatta teos oli kuitenkin koukuttava ja mielenkiintoinen. Etenkin rinnakkaisulottuvuus numero kaksi oli ihastuttava. Tässä maailmassa vietettiinkin aikaa varsin pitkään, niin että lukija ehti rakastumaan siihen useastakin näkökulmasta. Hahmoista kiehtovin on Paul, jota jahdataan ulottuvuudesta toiseen ja hänestä saadaan pikkuhiljaa lisää tietoa Margueriten muisto-takaumien kautta. 

   

Suosittelen teosta lämpimästi jos se tämän pintaa kevyesti raapaisevan esittelyn aikana alkoi kiinnostamaan. Vaikka tästä ei uutta super-suosikkia tullutkaan, on kirjalla oma lumovoimansa. Jatko-osa on siis ehdottomasti To be read-listallani.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Marguerite Caine’s physicist parents are known for their radical scientific achievements. Their most astonishing invention: the Firebird, which allows users to jump into parallel universes, some vastly altered from our own. But when Marguerite’s father is murdered, the killer—her parent’s handsome and enigmatic assistant Paul—escapes into another dimension before the law can touch him.

Marguerite can’t let the man who destroyed her family go free, and she races after Paul through different universes, where their lives entangle in increasingly familiar ways. With each encounter she begins to question Paul’s guilt—and her own heart. Soon she discovers the truth behind her father’s death is more sinister than she ever could have imagined.

A Thousand Pieces of You explores a reality where we witness the countless other lives we might lead in an amazingly intricate multiverse, and ask whether, amid infinite possibilities, one love can endure.

  

Samantyylisiä kirjoja: Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa, Diana Gabaldon: Muukalainen, Leo tolstoi: Anna Karenina, Kat Falls: Veden alla, Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
  

357 s. Harper Teen 2014

    

Myös näissä blogeissa on matkattu rinnakkaisulottuvuuksiin: Notko, se lukeva peikko, Kirjasirkus 

   

Kirjailijan kotisivut