Lastenkirjalauantai | Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

"Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa."

 

  

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit, Uudelleen luettua

  

Luin viime kuussa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen. Se on Mio, poikani Mion ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Halusin lukea lisää Lindgreniä ja tartuinkin nyt kolmikon viimeiseen teokseen, jota en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut uudelleen.

  

Mio, poikani Mion lukeminen oli nostalgista. Muistin, kuinka lapsena lukemassani versiossa oli kuva lapsista satuja kuiskivan kaivon ympärillä, mikä on mielestäni tämän uusimman painoksen kantta kiinnostavampi. Tämä oli tosi jännä lukukokemus ala-asteella. Minulla on yhä tallessa siskoni vuonna 2000 ope-koulutuksessa ryhmätyönä tekemä kuunnelma teoksesta cd:llä. Kuuntelin sitä yläasteikäisenä hyvin usein ja parhaiten mieleen ovat jääneet laulut, jotka ryhmä sävelsi ja sovitti. Siskoni esitti Eenon roolia. 

  

Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.

  

- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)

   

Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja. 

  

Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on. 

  

Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon. 

  

Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)

  

Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään? 

  

Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten Nälkäpelin Katniss), vaikka onhan näitä ollut jo pitkään, esimerkiksi Lindgrenin Mio ja Joonatan Leijonamieli sekä C.S. Lewisin Narnia-sarjan sisaruusnelikko ovat myös tällaisia klassisia sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha.  

  

Ilona Wiklandin kuvitusta

    

En muistanut, kuinka paljon teoksessa oli toisteisia fraaseja. Etenkin Jum-Jum toistelee paljon lauseita kuten "- Kunpa tie ei olisi niin pimeä, Jum-Jum sanoi. - Kunpa vuoret eivät olisi niin mustia ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin." (s. 89) ja Mion isä kutsuu poikaansa aina "Mio, poikani Mioksi". Mion seikkailuissa on paljon samaa kuin Harry Pottereissa: on mm. näkymättömyysviitta ja pahis, joka lapsen on ennustettu voittavan ja jota pahis pelkää suhteettoman paljon.

  

Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Eeno tuo Miolle ensimmäisen lehden, joka metsässä kasvaa, mutta poika ei juurikaan anna tuolle eleelle arvoa, vaikka minusta se on ihana ja tuo mieleen Röllin ja usvametsänneidon tarinan, jossa Rölli auttaa kuollutta metsää kasvamaan kauniilla ajatuksilla. 

  

Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haluaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan. 

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Jännittävä ja samalla hellä tarina hyvän ja pahan taistelusta

  

Eräänä iltana katoaa kotoaan Jussi, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan…

  

Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.

   

Suomentanut: Kristiina Kivivuori, 192 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1955)

  

Kuvittanut: Ilon Wikland

  

Alkuperäinen nimi: Mio, min Mio (1954)
  

Myös näissä blogeissa on matkattu Mion kanssa on Kaukaisuuden Maahan: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Morren maailma, Salkan saari

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

"Tämä on melkein kuin satu tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit, Uudelleen luettua

  

Mikä on kirja, jossa on lohikäärmeitä, pettureita, eeppisiä taisteluita ja lause: "Yö oli pitkä kuin ikuisuus ja kauhuja täynnä." (s. 229) Ei, kyseessä ei ole George R.R. Martinin Game of Thrones-sarja vaan Astrid Lindgrenin klassikkosatu veljesrakkaudesta sekä hyvän ja pahan taistelusta, Veljeni, Leijonamieli.

  

Lindgrenin kirjat olivat lapsuuteni suosikkeja. Veljeni, Leijonamielen lisäksi Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio tekivät suuren vaikutuksen, ja luinkin ne useampaan kertaan ala-asteen aikana. Jostain syystä en kuitenkaan tutustunut Lindgrenin muuhun laajaan lastenkirjatarjontaan. Peppi pitkätossu ei minua kiinnostanut ja Vaahteramäen Eemeli maistui paremmin tv-sarjana. Näyttääkin siltä, että oli jo varsin nuorena fantasian ystävä, vaikken tuota sanaa tiennytkään asuessani maalaiskylässä. 

   

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljestä, 13-vuotiaasta Joonatanista ja 10-vuotiaasta Kaarlesta. Tarina kerrotaan Kaarlen näkökulmasta. Hän on sairas pieni poika, joka viettää päivänsä lepäämällä sängyssään. Joonatan kertoo pikkuveljelleen, jota kutsuu hellyyttävästi Korpuksi, maailmasta nimeltään Nangijala, jonne ihmiset menevät kuoltuaan. "- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika." (s. 7) Molemmat pojat tietävät, että Kaarle on lähellä kuolemaa, mutta yllättävän tulipalon vuoksi Joonatan lähteekin Nangijalaan ensimmäisenä, pelastettuaan ensin Kaarlen. Joonatan kuitenkin lupaa tulla pian kyyhkysenä noutamaan Kaarlenkin Nangijalaan.

  

Joonatan sanoi, että oli asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia. (s. 72)

  

Eikä aikaakaan, kun pojat ovat taas yhdessä. Kaarlen mielestä isoveli on kuin satuprinssi, niin kaunis ja rohkea. Heillä on oma pieni talo Kirsikkalaaksossa, joka on kirsikankukkien valkoisen ja ruohon vihreän täplittämä. Kaarle ei ole enää sairas ja hänen jalkansa ovat suorat ja voimakkaat. "- Täällä Niagijalassa kai jokainen saa kaiken mitä on ikänä toivonut." (s. 36) Nangijala ei kuitenkaan ole sellainen onnela kuin aluksi kuulostaa, sillä läheistä Ruusulaaksoa hallitsee ilkeä Tengil ja Joonatan on mukana laakson vapautuksen puolesta taistelevassa kapinallisten joukossa. 

  

Ehkä kaikki oli määrätty jo satujen esiaikoina. Ehkä Joonatan jo silloin määrätiin Ruusulaakson tähden Orvarin pelastajaksi. Ja ehkäpä oli olemassa joitakin salamyhkäisiä satuolentoja, jotka ohjasivat askeliamme meidän sitä tietämättä. (s. 217)

  

Kaarle toteaa useaan otteeseen, että Nangijala on kuin unesta. Onkin esitetty, että tapahtumat olisivatkin Kaarlen unta, ja se hetkin aivan teoksen lopussa, kun pojat hyppäävät kalliolta päästäkseen seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, olisi se hetki, jolloin Kaarle kuolisi oikeasti, sillä kirja päättyy Kaarle sanoihin, että hän näkee valon. Joidenkin lukijoiden mielestä loppu on aika synkkä lastenkirjalle, sillä pojat tekevät käytännössä itsemurhan ja että se houkuttelisi lapsia hyppäämään korkeilta paikoilta päästäkseen itsekin satujen maailmaan. Toisten mielestä lapsilukijat ovat viisaampia kuin aikuiset aliarvioivat tai että hyppääminen selittyisi lapsilukijalle/kuuntelijalle satulogiikkana (vrt. Liisa ja kaninkolo), ei siis itsetuhoisena tekona. Aikuislukijaa loppu kuitenkin ravistelee. 

  

Siinä missä John Boynen nuori päähenkilö romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa oli hieman liiankin naiivi, Kaarlen ikäistään nuoremman käytöstä on helppoa ymmärtää. Onhan poika pienikokoinen ikäisekseen, sekä viettänyt suurimman osan elämästään sairaana, neljän seinän sisällä. Ja tästä huolimatta Kaarle on koko ajan iloinen ja toiveikas lapsi, ei haastavan elämän liian pian kasvattama ja lapsenuskonsa kadottanut, niin kuin voisi helposti olla. 

 

Niin loppui taistelun päivä Ruusulaaksossa. Moni antoi henkensä vapauden edestä. (s. 260)

  

Tästä Lindgranin teoksesta minulla oli kolmesta alussa mainitsemastani heikoimmat mielikuvat. Sen muistin, että veljekset kuolivat ja päätyivät toiseen maahan, mutta taistelua (kenties viittauksena Vietnamin sotaan) ja kauheaa lohikäärme-Katlaa (mikä kenties viittaisi aasialaisiin kulttuureihin) ja sen luolasta tehtyä vankilaa en olisi osannut kuvailla etukäteen. Muistan myös, että olisin itkenyt kirjaa lukiessani parikymmentä vuotta sitten, joskin nyt silmät pysyivät kuivina. Vaikka aika surullinen tarina ja hurja seikkailuhan tämä on, eikä siksi sovellukaan aivan pienimille tai herkille lukijoille. Nyt pitää vielä lukea Mio, poikani Mio uudelleen, niin on sitten kerrattu taas nämä muutaman vuoden ajaksi. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Saturomaani hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta

  

Kaarle "Korppu" Leijona on sairas pieni poika, joka ihailee rohkeaa ja ystävällistä isoveljeään Joonatania. Tämä kertoo Korpulle kauniista Nangijalasta - maasta, johon tullaan kun kuollaan. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin. Yllättäen Joonatan lähtee Nangijalaan ensimmäisenä, ja Korppu seuraa häntä pian. Maan ihanuutta häiritsevät kuitenkin julmat valloittajat, ja myös pojat osallistuvat taisteluun heitä vastaan. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan, ennen kuin Leijonan veljeksistä tulee Leijonamieliä...

  

Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.

   

Suomentanut: Kaarina Helakisa, 283 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1974)

  

Kuvittanut: Ilon Wikland

  

Alkuperäinen nimi: Bröderna lejonhjärta (1973)
  

Nangijalaan on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Villasukka kirjahyllyssä, Lukuisa, Karvakasan alta löytyi kirja, Morren maailma, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin avain

Klassikkohaaste osa 4 | C.S. Lewis: Velho ja leijona

"Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy. 

Tämä on kertomus siitä, mitä heille tapahtui, kun heidät oli

sodan aikana lähetetty pois Lontoosta pommitusten takia."

  

    

Tammikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 4, Helmet 2017: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, Uudellen luettua, Ajattomia satuja ja tarinoita, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja

   

Olen lukenut C.S. Lewisin Narnian tarinoiden ensimmäisen teoksen, Velho ja leijona kerran aikaisemminkin, 1990-luvulla ollessani ala-asteen 3.-4. luokalla, eli aika kauan sitten ja lukukokemus on varsin haalistunut. Muistan vain, että lukemani painos oli punainen kovakantinen versio ja siinä oli kuvitusta. Kuvitusta löytyy tästä pokkariversiostakin, mutta sijoitettuna jokaisen luvun alkuun. Tarina toki on tuttu mm. teoksen pohjalta tehdyn filmatisoinnin ansiosta. 

  

Olen halunnut jo pitkään lukea tämän uudelleen, joten tuntui luontevalta ottaa klassikkohaasteteoksekseni, kun alkuperäinen teosvalintani, James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni ei tälläkään lukuyrityksellä käynnistynyt. En ole kuitenkaan luopunut vielä toivosta tuon klassikon suhteen, ehkä haasteen seuraava kierros ja kesän helteet on parempi ajakohta teokselle.

  

Tarkoitukseni on tutustua sarjan muihinkin osiin (ehkä jo tänä vuonna), sillä en ole niitä vielä lukenut. Teosten lukemisjärjestyksestä on olemassa kaksi koulukuntaa: toisen mukaan teokset luetaan ilmestymisjärjestyksessä, toinen kannattaa tapahtumien kronologista järjestystä, joka on Lewisin itsensä mukaan virallinen tapa. Sarjan kuvittamaton yhteispainos löytyy omasta hyllystäni, mutta se oli hieman painava ja Velho ja leijona on vain 93 sivun mittainen osuus tuosta tiiliskivestä. Niinpä lainasin teoksen yksittäisenä pokkarina lähikirjastosta ranteiden säästämiseksi.

Lewisin kerrotaan saaneen innostuksen teoksen kirjoittamiseen, kun toisen maailman sodan aikana hänen luokseen saapui joukko lapsia evakkoon. (Toisen maailmansodan mainitseminen teoksessa oli niitä yksityiskohtia, jotka minulta olivat jo unohtuneet.) Lewis oli J.R.R. Tolkienin ystävä ja he kuuluivat samaan kirjailijapiiriin. Tolkien ei pitänyt Lewisin teoksesta ja aluksi se ei myynyt kovin hyvin. Kaksikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se kuitenkin valittiin Times -lehden äänestyksessä toiseksi suurimmaksi kirjasuosikiksi Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas -teoksen jälkeen. (Lähde: Wikipedia)

Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) 

Tuskin on montaa sellaista lukijaa, joka ei tiedä edes pääpiirteittäin mistä Narniassa on kyse. Tämä ensimmäinen osa esittelee maagisen maailman nimeltään Narnia. Sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat Lontoon pommitusten takia muuttaneen erikoisen professorin luokse maaseudulle. Professorin talo on vanha ja suuri, ja kun lapset eräänä sateisena päivänä tutkivat sen lukuisia käytäviä ja huoneita he löytävät erikoisen vaatekaapin muutoin tyhjästä huoneesta. Tuo kaappi on portti toiseen maailmaan.

  

Lucy on ensimmäinen, joka sattumalta löytää tuon maagisen reitin Narniaan, lasten leikkiessä piilosia. Kun hän kertoo löydöstään, kukaan hänen sisaruksistaan ei usko pienen tytön puheita, vaan he pitävät niitä pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myöhemmin Edmund seuraa Lucya kaappiin tytön tietämättä ja tapaa tarinan ilkeän Valkean Velhon, jonka takia Narniassa vallitsee ainainen talvi. Velho lumoaa Edmundin ja pyytää tätä tuomaan loputkin sisarukset hänen "vieraikseen". On nimittäin olemassa ennustus neljästä ilmislapsesta, jotka saapuessaan päättävät Velhon valtakauden, eikä Velho voi sallia sen toteutuvan.

  

"Mutta oletteko tosiaan sitä mieltä, herra professori", Peter sanoi, "että voisi olla olemassa toisia maailmoita - kaikkialla, aivan nurkan takana?" (s. 66)

  

Kun nuo kaksi Aatamin poikaa ja kaksi Eevan tytärtä lopulta saapuvat Narniaan, Edmund ei onnistukaan houkuttelemaan muita mukaansa. Hän kuitenkin kuulee kilteiltä Narnian asukkailta tietoja, joita arvelee velhon pitävän arvokkaina ja onnistuu muiden huomaamatta livistämään velhon linnaan. Veljensä petturuudesta typertyneet lapset lähtevät pakoon, ennen kuin Velhon kätyrit saapuvat ottamaan heidät kiinni. Matkalla tavataan mm. Joulupukki ja majesteettinen Aslan, leijona, jota voisi kutsua tarinan Dumbledoreksi, sillä se on ainoa, jota Velho pelkää koko maailmassa. 

  

Velho ja leijona on klassinen tarina hyvän ja pahan taistelusta: Aslanin armeija kohtaa lopulta Velhon joukot taistelukentällä. Mutta kuinka päihittää tuo kylmä, sydämetön Lilithin perillinen, joka pystyy muuttamaan vihollisensa kiveksi? Teos on täynnä kristillistä allegoriaa, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Lisäksi Lewisin luomassa fantasiamaailmassa asustaa monenlaisia kreikkalaisen mytologian olentoja, kuten fauneja, kentaureja ja minotauroksia.

  

Enpäs muistanutkaan, kuinka inhottava hahmo Edmund on. "Et ajatellut yhtään mitään", Peter sanoi, "siinäpä se. Olet aina kiusannut pienempiäsi. Johan se nähtiin koulussa." (s. 61) Hän kasvaa kuitenkin tarinan aikana enemmän kuin sisaruksensa. Harmillisesti teoksen naiskuva on. kirjoitusajankohdan vuoksi hieman tyypillinen: kun tytöt kattavat pöydän, Peter menee kalastamaan herra Majavan kanssa ja kun on aika taistella, tytöt eivät siihen saamistaan aseista huolimatta saa osallistua.

"Miksi en, sir?" Lucy kysyi. "Minusta tuntuu - en tiedä - mutta minusa tuntuu että pystyisin." 

"Siitä ei ole kysymys", sanoi joulupukki. "Mutta taisteleminen on rumaa naisten työksi." (s. 139). 

Narnia on maailmana kiehtova. Se herättää halun kurkistaa jokaiseen vanhaan vaatekaappiin, jos sieltä vaikka sattuisi löytymään reitti toiseen maailmaan. Teos sopii parhaiten n. 7-10 vuotiaille lapsille (varsinkin ääneen luettuna), sillä he eivät takerru teoksen kristillisyyteen, vaan keskittyvät jännittäviin tapahtumiin, kuten uuden talon tutkimiseen, Edmundin petokseen ja lopun taisteluun. Odotan kovasti sarjan muiden osien lukemista, sillä niistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä.

Tietenkin te pääsette takaisin Narniaan jonakin päivänä. -- Mutta älkää yrittäkö käyttää samaa tietä kahdesti. Toden totta, älkää ensinnäkään yrittäkö päästä sinne. Joudutte sinne silloin, kun ette sitä odota. (s. 237- 238)

   

Naureskelin lukiessani, kun Lucy menee kaappiin: "Hän jätti tietenkin oven auki, koska tiesi, että on tavattoman typerää sulkeutua vaatekaappiin." (s. 13) Olen nimittän suunnilleen niihin aikoihin kuin luin kirjan ensimmäisen kerran tehnyt juuri tuon: siis mennyt kaappiin ja sulkenut oven. Ja jäänyt sinne jumiin. Kaiken lisäksi sain idean päähäni, kun vain pari kuukautta kuukautta nuorempi pikkuserkkuni oli kyläilemässä.

  

Menimme molemmat yhtä aikaa vierekkäisiin komeroihin, tyhjennettyämme molemmista ensin alimman hyllyn - tilaa ei siis ollut paljoa, mutta lapsen mentävä kolo kuitenkin. Minulla ei tosiaankaan tullut mieleen, että olisimme menneet vuorotellen komeroon ja kokeilleet ensin, saako ovea auki sisältä ja toinen jää ulkopuolelle auttamaan. Olikin sitten odotettava aika kauan, että äitini tuli navettatöistään ja kuuli huutomme ja tömistyksemme ja vapautti meidät omasta ansastamme. Opinpahan ainakin, ettei sellaiseen kaappiin kannata mennä, jota ei saa auki sisäpuolelta. Komeroiden ovissa ovissa oli tällaiset lukot.
     

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984

     

Arvosana:

 
     

Takakannesta:

C.S. Lewisin (1898-1963) kirjoittama Narnia-sarja on englantilaisen lantenkirjallisuuden klassikkoja. sarja seitsemän kirjaa kertovat Narniasta, mielikuvitusmaasta, jonka olemassaolosta vain harvat tietävät. ja tähän ihmeelliseen, uskomattomaan maahan pääsevät vain lapset.

   

Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen, 238 sivua, Loisto 2009 (1. painos 1960, Otava)

    

Alkuperäinen nimi: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)

    

Kaappiin ovat astuttu myös täällä: Lumiomena, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjanainen, Sivutiellä, Lukemisen kartasto, 

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Velho ja leijona (1950/1960) 
• Prinssi Kaspian (1951/1961) 
• Kaspianin matka maailman ääriin (1952/1963) 
• Hopeinen tuoli (1953/1976) 
• Hevonen ja poika (1954/1977) 
• Taikurin sisarenpoika (1955/1959) 
• Narnian viimeinen taistelu (1956/1979)

Lukupiirissä | Richard Adams: Ruohometsän kansa

"Esikkojen aika oli ohi."

     

      

Toukokuun lukupiirikirja.
  

Tunnelmamusiikkia: Miriam Stockley: Perfect Day, S.J. Tucker: Rabbit's Song

  

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikkoteos, jonka pohjalta tehty elokuva aiheutti monille sukupolveni edustajille lapsuudentraumoja. Puhuva eläin kun ei aina tarkoita, että teos on sallittu kaikenikäisille, vaikka romaanin takakansi toista väittäisikin. Onneksi romaaniversio oli kuitenkin paljon hillitympi, vaikka sisältääkin paljon teemoja, jotka eivät mielestäni kuulu lastenkirjallisuuteen. Näitä ovat muiden muassa kaniinien veriset tappelut ja synnytys- ja tunnelin kaivuukoneiksi alistetut passiiviset naaraat. Näin ollen sanoisin, että teoksen kohderyhmää ovatkin enemmän aikuiset lukijat. 

  

Eikä mikään muu estä heitä [kaivamasta tunneleita] -- kuin se että kanikoiraat eivät kaiva. Eivät suostu kaivamaan, ei niin etteivät osaisi. (s. 120)

  

Kerronta alkaa, kun yksi kaneista, Viikka-nimeltään, saa ennenäyn rauhaisaa kaniiniyhteisöä kohtaavasta tuhosta ja houkuttelee veljensä Pähkinän avulla pienen vapaiden, nuorten urosten joukon pakomatkalle. Kymmenisen kaniinia vaeltaa uutta kotien etsien seikkaillen halki englantilaisen, niittyjen ja peltojen tilkuttaman maiseman. Matka ei ole turvallinen ja muutaman kaniinin juoksu katkeaa, niin kuin ne tapaavat sanoa kuoleman hetkellä. Tarinan alussa on paljon tuttua Kaukametsän pakolaiset tv-sarjaa lapsena katsoneille. Senkin taustalla on kirja tai oikeastaan Colin Dannin kirjoittama samanniminen seitsenosainen kirjasarja The Animals of Farthing Wood (1979-1992). 

  

Ruohometsän kansa vahvuutena on kirjailijan viitseliäisyys kaniinien kielen lapiinin kehittämisessä, kaniinimyologian laatimisessa (jonka tarinoita kerrotaan mise en abyme-tyyppisesti) ja luvut aloittavien, tulevien tapahtumien teemaa esittelevien mottolauseiden etsimisessä. Lainauksia on niin Raamatusta, Shakespearelta, Dylan Thomasilta, Dostojevskilta kuin Jane Austeniltakin. Näin on luotu maailmalle paljon syvyyttä. Suosikkisanojani lapiinista ovat Inlé (kuu), Frith (aurinko), hrududu (auto tai traktori), hraka (papana), elil (vihollinen), pfeffa (kissa), yona (siili), homba (kettu) ja lendri (mäyrä). Teos saa myös filosofisia tasoja Viikan esittäessä kysymyksen "olemmeko täällä vai siellä?", tarkoittaen paikkaa, jonne mennään kun nukutaan tai kuollaan.

  

Kaniinit käyttäytyvät suhteellisen uskottavasti (koska kirjailija käytti apunaan R.M. Lockleyn teosta The Private Life of the Rabbit), vakka niitä onkin inhimillistetty runsaalla kädellä (esim. lausahdus "saitko viestin pieniltä vihreiltä hiiriltä, jotka laulelivat sienen alla?" [s. 340] ja kaniinien etenkin talviaikaan harrastama uhkapeli nipula). Mytologiassa ja sanonnoissa (esim. "jokapäiväinen ruoho") on paljon yhtenevyyksiä kristinuskoon (tai mihin vain monoteistiseen uskontoon). Aurinko, Frith, joka liikuttelee eläimiä ja ihmisiä, on tulkittavissa jumalaksi. Eeppinen sankarikaniini El-ahrairah puiolestaan on kuin Aatami, ensimmäinen kaniini jonka jälkeläiset täytävät maan. 

 
Teoksessa on selvä ekokriittinen sanoma: "Maailmassa on suurta pahuutta. Se on lähtöisin ihmisistä", sanoi Rautatammi. "Kaikki muut elilit tekevät mitä niiden pitääkin tehdä ja Frith liikuttaa niitä niin kuin hän liikuttaa meitä. Ne elävät maassa ja tarvitsevat ruokaa. Mutta ihmiset eivät lepää ennen kuin ne ovat pilanneet maan ja tuhonneet eläimet." (s. 137-138) Pohdimme yhdessä lukupiiriläisten kanssa, oliko kaniinien pakomatka ihmisten laajenevat asuinalueen tieltä metafora idyllisen maaseudun ja pastoraalien ajan katoamiseen.

Lisäksi keskeisten kaniinien tapaamat lähialueen muut kaniinilaumat saavat jopa dystooppisia piirteitä. Kaniinien kohtaamat vakeudet tuntuvat olevan allegorisia viittauksia johonkin kenties aikalaistapahtumaan. Lukupiirissä keskustelimme mahtaako teos viitata kylmään sotaa, Vietnamin sotaan vaiko natseihin, jos mihinkään näistä. Eräs osallistujista totesi kuitenkin, että kaiken pahan ei aina tarvitse viitata Toisen maailmansodan kauheuksiin, vaikka sen tapahtumat ovatkin olleet kirjailijoiden runsaudensarvena.
  

Kirja hämmensi aluksi oudolla fonttivalinnalla, jollaista en taida aikaisemmin olla kohdannut kirjallisuudessa. Ruohometsän kansassa on myös alaviitteitä, niin kuin Terry Pratchettin kirjoissakin. Niissä selitettiin usein esimerkiksi lapiininkielisten nimien etymologiaa. Kirjailija myös rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijaa: "Niinpä kaniinien huolet ja vaikeudet vuorta kiivetessä olivat toisenlaiset kuin ne jotka lukija kohtaisi watershipin vuorella." (s. 114)
 
Kaikenkaikkiaan teos oli eteenpäin kevyesti rullaava, helppolukuinen ja paikoin hyvinkin toiminnallinen. Koskaan ei pystynyt etukäteen päättelemään mihin suuntaan tarina menee, sillä Adams heitteli soppaan monia odottamattomia tekijöitä, kuten lokki-Kehaarin. Kaniinien monipäisyys vaikeutti välillä kerronnan seuraamista ja minun pitikin kirjoittaa ylös nimilistaa pienen hahmokuvauksen kera, jotta hahmottaisin kuka milloinkin on äänessä. Suosittelen tätä myös muille lukijoille (tai katsomaan listaa Wikipediasta, jos ei pelkää saavansa juonipaljastuksia). 

  

Teos sopii Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingon kohtaan ELÄIN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit, Ruohometsän koko unohtumaton kansa kirjassa joka on valloittanut maailman. Ruohometsän kansa, Watership Down, on tarina kaikenikäisille, jännittävä, liikuttava, riemastuttava koko perheen lukuteos, jonka suosiosta kertovat myös monet suuret kansainväliset palkinnot.

     

Samantyylisiä kirjoja: Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset-kirjasarja 

  

Suomentanut: Kersti Juva (lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen), 414 sivua, WSOY 1987

    

Alkuperäinen nimi: Watership Down (1972)

   

Myös täällä on hypätty kaniiniperspektiiviin: Risingshadow, Kalaksikukon klassikkokatsaus, Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka