lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

"Tämä on melkein kuin satu tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös."
  
   
  
Mikä on kirja, jossa on lohikäärmeitä, pettureita, eeppisiä taisteluita ja lause: "Yö oli pitkä kuin ikuisuus ja kauhuja täynnä." (s. 229) Ei, kyseessä ei ole George R.R. Martinin Game of Thrones-sarja vaan Astrid Lindgrenin klassikkosatu veljesrakkaudesta sekä hyvän ja pahan taistelusta, Veljeni, Leijonamieli.
  
Lindgrenin kirjat olivat lapsuuteni suosikkeja. Veljeni, Leijonamielen lisäksi Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio tekivät suuren vaikutuksen, ja luinkin ne useampaan kertaan ala-asteen aikana. Jostain syystä en kuitenkaan tutustunut Lindgrenin muuhun laajaan lastenkirjatarjontaan. Peppi pitkätossu ei minua kiinnostanut ja Vaahteramäen Eemeli maistui paremmin tv-sarjana. Näyttääkin siltä, että oli jo varsin nuorena fantasian ystävä, vaikken tuota sanaa tiennytkään asuessani maalaiskylässä. 
   
Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljestä, 13-vuotiaasta Joonatanista ja 10-vuotiaasta Kaarlesta. Tarina kerrotaan Kaarlen näkökulmasta. Hän on sairas pieni poika, joka viettää päivänsä lepäämällä sängyssään. Joonatan kertoo pikkuveljelleen, jota kutsuu hellyyttävästi Korpuksi, maailmasta nimeltään Nangijala, jonne ihmiset menevät kuoltuaan. "- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika." (s. 7) Molemmat pojat tietävät, että Kaarle on lähellä kuolemaa, mutta yllättävän tulipalon vuoksi Joonatan lähteekin Nangijalaan ensimmäisenä, pelastettuaan ensin Kaarlen. Joonatan kuitenkin lupaa tulla pian kyyhkysenä noutamaan Kaarlenkin Nangijalaan.
  
Joonatan sanoi, että oli asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia. (s. 72)
  
Eikä aikaakaan, kun pojat ovat taas yhdessä. Kaarlen mielestä isoveli on kuin satuprinssi, niin kaunis ja rohkea. Heillä on oma pieni talo Kirsikkalaaksossa, joka on kirsikankukkien valkoisen ja ruohon vihreän täplittämä. Kaarle ei ole enää sairas ja hänen jalkansa ovat suorat ja voimakkaat. "- Täällä Niagijalassa kai jokainen saa kaiken mitä on ikänä toivonut." (s. 36) Nangijala ei kuitenkaan ole sellainen onnela kuin aluksi kuulostaa, sillä läheistä Ruusulaaksoa hallitsee ilkeä Tengil ja Joonatan on mukana laakson vapautuksen puolesta taistelevassa kapinallisten joukossa. 
  
Ehkä kaikki oli määrätty jo satujen esiaikoina. Ehkä Joonatan jo silloin määrätiin Ruusulaakson tähden Orvarin pelastajaksi. Ja ehkäpä oli olemassa joitakin salamyhkäisiä satuolentoja, jotka ohjasivat askeliamme meidän sitä tietämättä. (s. 217)
  
Kaarle toteaa useaan otteeseen, että Nangijala on kuin unesta. Onkin esitetty, että tapahtumat olisivatkin Kaarlen unta, ja se hetkin aivan teoksen lopussa, kun pojat hyppäävät kalliolta päästäkseen seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, olisi se hetki, jolloin Kaarle kuolisi oikeasti, sillä kirja päättyy Kaarle sanoihin, että hän näkee valon. Joidenkin lukijoiden mielestä loppu on aika synkkä lastenkirjalle, sillä pojat tekevät käytännössä itsemurhan ja että se houkuttelisi lapsia hyppäämään korkeilta paikoilta päästäkseen itsekin satujen maailmaan. Toisten mielestä lapsilukijat ovat viisaampia kuin aikuiset aliarvioivat tai että hyppääminen selittyisi lapsilukijalle/kuuntelijalle satulogiikkana (vrt. Liisa ja kaninkolo), ei siis itsetuhoisena tekona. Aikuislukijaa loppu kuitenkin ravistelee. 
  
Siinä missä John Boynen nuori päähenkilö romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa oli hieman liiankin naiivi, Kaarlen ikäistään nuoremman käytöstä on helppoa ymmärtää. Onhan poika pienikokoinen ikäisekseen, sekä viettänyt suurimman osan elämästään sairaana, neljän seinän sisällä. Ja tästä huolimatta Kaarle on koko ajan iloinen ja toiveikas lapsi, ei haastavan elämän liian pian kasvattama ja lapsenuskonsa kadottanut, niin kuin voisi helposti olla. 
 
Niin loppui taistelun päivä Ruusulaaksossa. Moni antoi henkensä vapauden edestä. (s. 260)
  
Tästä Lindgranin teoksesta minulla oli kolmesta alussa mainitsemastani heikoimmat mielikuvat. Sen muistin, että veljekset kuolivat ja päätyivät toiseen maahan, mutta taistelua (kenties viittauksena Vietnamin sotaan) ja kauheaa lohikäärme-Katlaa (mikä kenties viittaisi aasialaisiin kulttuureihin) ja sen luolasta tehtyä vankilaa en olisi osannut kuvailla etukäteen. Muistan myös, että olisin itkenyt kirjaa lukiessani parikymmentä vuotta sitten, joskin nyt silmät pysyivät kuivina. Vaikka aika surullinen tarina ja hurja seikkailuhan tämä on, eikä siksi sovellukaan aivan pienimille tai herkille lukijoille. Nyt pitää vielä lukea Mio, poikani Mio uudelleen, niin on sitten kerrattu taas nämä muutaman vuoden ajaksi. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Saturomaani hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta
  
Kaarle "Korppu" Leijona on sairas pieni poika, joka ihailee rohkeaa ja ystävällistä isoveljeään Joonatania. Tämä kertoo Korpulle kauniista Nangijalasta - maasta, johon tullaan kun kuollaan. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin. Yllättäen Joonatan lähtee Nangijalaan ensimmäisenä, ja Korppu seuraa häntä pian. Maan ihanuutta häiritsevät kuitenkin julmat valloittajat, ja myös pojat osallistuvat taisteluun heitä vastaan. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan, ennen kuin Leijonan veljeksistä tulee Leijonamieliä...
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kaarina Helakisa, 283 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1974)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Bröderna lejonhjärta (1973)
  

17 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta! Olen juuri lukemassa ekaluokkalaiselle tytölleni Ronja Ryövärintytärtä ja tämäkin olisi tarkoitus lukea lähiaikoina. Astrid Lindgrenin kirjat ovat kestäneet hyvin ajan hammasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ronja on ihana hahmo ja samastuin lapsena maalla asuessani vahvasti häneen. Vaikka en koko kesää ulkona asunutkaan (menin ihan normaaliin tapaan sisälle nukkumaan), niin päivät vaeltelin metsissä ja laitumilla koiran kanssa ja rakentelin majoja. Pari vuotta sitten näin Ronjan näytelmäversionakin ja oli uskomattoman hieno kokemus.

      Lindgrenillä on sadunkerrontataitoa lasta aliarvioimatta. Aina suuria teemoja mukana, jotka herättävät ajattelemaan. Nämä eivät ole vanhentuneet, vaikka ikää lähes 50 vuotta jo, ja veikkaan, että kestävät vielä tulevienkin sukupolvien lukea. Oli pakko varata Mio, poikani Mio lähikirjastoon, sillä sekin on aivan ihana, surullinen ja jännittävä kirja, jota suosittelen ääneenlukukirjaksi. Siskoni teki opekoulutuksessa ollessaan työryhmän kanssa teoksesta kuunnelman, joka piti alunperin julkaista cd:nä, mutta Lindgrenin perilliset eivät sitten antaneetkaan lupaa, mutta sain siskoltani demoversion - ja vielä yläasteellakin kuuntelin sitä varmaan kerran kuussa, sen verran lumoava tarina kyseessä.

      Poista
  2. Kannattaa lukea hyvin kirjoitettu Astrid Lindgrenin elämänkerta. http://www.kirja.fi/kirja/jens-andersen/astrid-lindgren-tama-paiva-yksi-elama/9789510414620/
    Siinä käsitellään myös Veljeni Leijonamielen loppua eli tuota hyppäystä. Lindren oli kirjoittanut sitä pitkään, uudelleen ja uudelleen koska ei halunnut sen kuvaavan itsemurhaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Pitääpä lukea varsinkin tuota kohtaa silmällä pitäen, sillä kiinnostaa kyllä kuulla, mitä kirjailija itse on kohdasta sanonut.

      Poista
  3. Minusta on ollut tosi hauskaa lukea näitä nostalgisia teoksia, koska meneillään on useita lukuhaasteita, jotka inspiroivat tarttumaan niihin juuri nyt. :) Dahleja luin viime vuonna urakalla, koska vietettiin Dahlin juhlavuotta. Vielä olisi muutamia teoksia häneltäkin lukematta. Osa on pysynyt yhtä hyvänä ja saanut uusia tasoja sitten lapsuuden, mutta muutamissa teoksissa on aika ollut vähemmän hellä sisällölle. Yleisesti kyllä suosittelen lukemaan lapsuuden suosikkeja uudelleen. :)

    VastaaPoista
  4. Blogistani löytyy postaus samasta elämäkerrasta.
    https://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2016/03/astrid-lindgren-tama-paiva-yksi-elama.html
    Minä olen Peppi Pitkätossu-fani, mutta Lindgreniltä luen mitä vain ja tykkään.
    Kiitos hienosta postauksesta ja iloista vappua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa vappua sinnekin! On kyllä niin koleaa ja lumisadetta luvattu, että taidan juoda simani ja syödä munkkini tällä kertaa sisätiloissa. Toivottavasti pian lämpenee ja tulee keväisemmät kelit. Haluaisi jo lähteä kirjan kanssa pihalle. ♥

      Poista
  5. Muistan lapsena yhtä aikaa ahdistuneeni ja vaikuttuneeni tästä kirjasta. Se jäi pitkäksi aikaa mieleen. Haluaisin lukea Lindgrenin kirjat uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on samantyyppinen tunnetilamuisto tästä ja Mio, poikani Miosta. Luin aika lyhyellä aikavälillä molemmat. Olisi ihana ostaa omaan hyllyyn tämä ja Mio, Ronja minulla jo onkin. Syystäkin saavuttaneet klassikon aseman.

      Poista
  6. Minä en jostain syystä lukenut lapsena Lindgreniltä muuta kuin Vaahteranmäen Eemelistä jonkun kokoelman ja yhden muistaakseni tätini vanhan Peppi Pitkätossun. Veljeni Leijonamielen luin vasta jonkin kasvatustieteen kurssin oheislukemistona, ellen ihan väärin muista. Olin hämmästynyt siitä, kuinka paljon kirja muistutti vaikkapa Tolkienia, siis että kirja on tosiaan fantasiakirjallisuutta, niin kuin kirjoitat. Eemelit ja Pepit ovat kuitenkin aika toisentyylisiä. Sittemmin olen lukenut myös Mio, poikani Mion, josta innostuin juuri tuon yllämainitun mainion elämäkerran myötä. Vastikään on ilmestynyt myös Lindgrenin päiväkirjoja sota-ajalta, ja niihinkin kyllä heräsi kiinnostus tuo elämäkerran lukemisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka sadut voikin usein luokitella fantasiakategoriaan, tässä on kyllä aineksia ihan puhtaaseen fantasiaankin. Pitää kyllä tutustua tuohon elämäkertaan, kun niin paljon saa suositteluja. :)

      Poista
  7. Ihana postaus! Nyt tekisi mieli tarttua tähän kirjaan, se löytyisi omasta hyllystäkin (löysin kierrätyskeskuksesta hyvässä kunnossa 2 eurolla <3!). En ole ikinä lukenut tätä, mutta lapsena elokuva tuli katsottua useammankin kerran. Muistan vain, että se oli todella jännittävä ja loppu nimenomaan jäänyt hyvin päähän. Ronja ryövärintyttären luin joskus muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran ja sekin oli iloinen yllätys! Lindgreniltä tutumpia ovat Peppi, Lotta ja Eemeli. :D Yritän kuitenkin tänä vuonna näihin kaikkiin tutustua uudelleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Minä en muista, että olisin nähnyt leffaa tästä. Ronjasta kylläkin. Nämä ovat todella vaikuttavia teoksia. ♥

      Poista
  8. Veljeni, leijonamieli on ollut yksi niistä lapsuuteni rakkaimmista kirjoista. Pitää ottaa se uusintalukuun, jahka ehdin. :) Kirjoituksesi on niin kaunis, ja muistutti mieleeni aikaa, jolloin luin kirjaa ensimmäistä kertaa.^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todellakin niitä kirjallisuuden helmiä, jotka jättävät jäljen lukijaansa. ♥ Pakko antaa kiitosta 3-4lk:n opelle, joka järkkäsi koulussa lukuviikkoja ja muita tempauksia. Ronjankin luin, kun joku luokkakavereista toi oman kappaleensa koulun kirjanvaihtoviikolle (itse en ollut yhtä hyvä vinkkaaja vielä tuolloin). Se oli niin hyvä, että innostuin lukemaan lisääkin Lindgrenin teoksia - no ainakin tämän ja Mion. Palasin lukiessani niiden tunnelmiin, joita kirja nuoressa minussa herätteli ja nyt vanhempana tajusin kirjasta vielä lisää tasoja. Nostalginen ja tuore lukukokemus yhtä aikaa.

      Poista
  9. Kuulostaa koskettavalta ja kauniilta kirjalta. Tätä en olekaan lukenut, vaikka Lindgrenin muita teoksia luin lapsuudessa. Ja tuon hänen elämäkertansa haluan ehdottomasti lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan, jos Lindgrenin tarinankerronta tyylista tykkää. On tosiaan niin kuin kirjoitat kaunis ja koskettava tarina. Hyvää ääneenlukumateriaalia sanoisinko 7+ kuuntelijalle. Välillä aika jännittävä, mutta kun vertaa vaikka Harry Potteriin niin se jännitys saa kyllä monet lapset juurikin kiinnostumaan.

      Poista