Viimeisimmät luetut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusintaluku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uusintaluku. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. helmikuuta 2020

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Dumbledore otti lippaan sisältä ison karkeatekoisen puupikarin. Se olisi ollut aivan mitättömän näköinen, jollei se olisi ollut piripintaan täynnä leimuavia sinivalkeita liekkejä."
   
   
Arvostelukappale
   
J.K. Rowlingin luoma velhomaailma ei ollut aluksi suosikkejani, sillä törmäsin Harry Potterin nimeen joka paikassa. Blogiani pitkään lukeneet sattavat tietääkin, etten pidä yleensä paljon hehkutetuista kirjoista sekä taustatarinan, kuinka minusta tuli Pottereiden lukija - mutta kerrataanpa uusien lukijoiden varalta.
 
Harry oli heidän taloonsa yhtä tervetullut kuin homesieni. (s. 14)
 
Sarjassa ehti ilmestyä kolme osaa suomeksi, ennen kuin itse tutustuin Harryyn, mikä sekin tapahtui vanhimman isosiskoni sinnikkyyden ansioista. Hän on peruskoulun ensimmäisten luokkien opettaja ja tuntee hyvin lastenkirjallisuuden, minkä lisäksi hän perheeni muiden jäsenten tapaan innokas lukutoukka. Kun kerroin hänelle, etten ollut lukenut Pottereita, enkä oikein haluakaan, hän eräällä kahdeksannen luokan lomallani luonaan vieraillessaan istutti minut olohuoneen sohvalle, antoi ensimmäisen kirjan käteeni ja avasi sen pyytäen lukemaan edes enimmäisen sivun.
 
No, eihän sen perusteella voinut vielä mitään sanoa, niinpä luin vähän pidemmälle. Ja sille tielle jäin. Odottelinkin jo sitten innokkaana neljännen osan ilmestymistä ja sain sen kesällä 2001 lahjaksi toiselta isosiskoltani, oltuani lastenvanhtina hänen esikoiselleen, hänen itsensä ollessa synnyttämässä kummipoikaani. Kävin rippikoulun vain vähän ennen kastejuhlaa, vaikka en uskovainen olekaan. Se nyt vain sattui olemaan perheen tapa ja sainhan olla kesäleirillä samanikäisten nuorten kanssa.
 
   
Liekehtivään pikariin liittyy siis vahva tunnesiden ja kirja toimii joka lukukerralla. Tämä oli varmaan jo järjestyksessään 12. kerta, kun luin teoksen (en ole aivan varma, menin jossain vaiheessa sekaisin laskuissa, ollaan kuitenkin helposti yli kymmennessä lukukerrassa). Luin kirjan edellisen kerran 2016  ja postaus siitä löytyy täältä. Teoksen kuvitettu versio oli yksi kirjavuoteni 2019 odotetuimmista uutuuksista ja se tulee aina olemaan kirjahyllyni aarre. Olen lukenut myös kolme aiempaa kuvitettua versiota. Ne lainasin kirjastosta, mutten niistä tullut kirjoittaneeksi blogiin. 
 
Mutta nyt hänen edessään seisoi lyhyt ja kiukkuinen velho, joka kieltäytyi suoralta kädeltä uskomasta että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö - kieltäytyi uskomasta että Voldemort olisi voinut nousta taas. (s. 435)
   
Jokaisella lukukerralla kirjassa keskittyy eri asioihin, tunnelma on siis aina yksilöllinen. Tällä kertaa luennassa yhdistin Kuolonsyöjät ja äärioikeiston nousun, mikä antoi paljon synkempiä sävyjä kirjalle kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin kun loppupuolella pimeyden lordin uutta tulemista kyseenalaistettiin paljon. Myös lehdistön sananvapaus ja fake news -ilmiö nousivat voimakkaammin esille reaalimaailman viimeaikaisten tapahtumien valossa. Jästilehdistäkin kun löytyy useampia Rita Luodikon oppikunnan kannattajia.
   
   
P.S. toivottavasti liimasimme tarpeeksi postimerkkejä. 
-- 
Harryn oli vaikea pidätellä naurua. Kuori oli ääriään myöten täynnä postimerkkejä, lukuun ottamatta etupuolelle jätettyä neliötuumaa, johon oli piirreetty pienellä käsialalla Dursleyn osoite. (s. 20-21)
 
Toisin kuin kolmessa aikaisemmassa Potterissa, vaikka kirja käytännössä alkaa huispauksen maailmamestaruuskisoista. ei tässä kouluvuoden aikana ole lainkaan tupien välistä huispausta, velhomaailman keskeistä urheilulajia. Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa nimitäin järjestetään pitkän tauon jälkeen kolmivehoturnajaiset. Linnaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun opiskelijoita ja jokaista koulua edustaa yksi oppilas. Mutta kuinka ollakaan, omituisten juonenkäänteiden myötä myös Harry päätyy kilpailijaksi.
   
Harry yritti olla ajattelematta murjottavaa Myrttiä syöksymässä putkea pitkin pytyn sisällön kera. (s. 291)
 
   
Harmilliseti kuvia oli vähän vähemmän kuin toivoin (etenkin lukujen aluissa oli kuvitus hyvinkin pelkistettyä aiempaan verrattuna) ja pari mielestäni hieman outoa kuvitusvalintaa oli päätynyt teokseen, kuten Dursleyden lentävä sähkötakka. Moni koko aukeaman kuva puolestaan oli sitten sitäkin onnistuneempia. Niihin täytyy palata uudelleen ja käydä läpi pienintäkin yksityiskohtaa myöden.
   
Pidin todella paljon Jim Kayn näkemyksestä Viktor Krumin, Cedric Diggoryn ja Draco Malfoyn suhteen. Harry itse ei aina ollut ihan edukseen kuvissa, vaan onnistui näyttämään todella epäilyttävältä. Hermionea en puolestaan voi kuvitella kuin Emma Watsonin näköisenä, mutta Kayn versio Hermionesta on kuitenkin paljon armollisempi kuin Mika Launiksen tai edes Rowlingin itsensäkään.
 
   
Rowlingista puheenollen, lukuintoni hänen teoksiaan kohtaan sai pahan kolauksen kirjailijan twiitattua tranfobisesti. Onkin sen jälkeen ollut hieman vaikeaa kokea olevansa Korpinkynsi tai erottaa kirjailijan persoonaa teoksistaan. Pottereiden ihanin puoli kun yleisesti tunnustaen on ollut se suvaitsevaisuus, jota erikoisemmatkin persoonat kokevat, vaikka mm. Luna ja Neville joutuvatkin silmätikuiksi. 
 
"Kuulkaa", Harry sanoi lujasti. -- "muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää tarvitaan tavallista enemmän naurua." (s. 450)
   
Tästä kuprusta huolimatta, oli ihanaa palata taas Tylypahkaan ja taikamaailmaan. Odotan innolla seuraavaan kuvitettua osaa ja suosittelen kaikkia lukemaan Potterit myös kuvitettuina, vaikka tarina olisi jo läpeensä tuttu. Kuvat kun antavat aivan uutta pureskeltavaa tekstin ohessa.
   
Takakannesta:
Kolmivelhoturnajaiset kutsuvat!
  
Jim Kayn upeasti kuvittama neljäs Harry Potter -teos on täynnä taikaa. 
  
"Koetuksia on kolme; ne ovat tasavälein kouluvuoden mittaan, ja niissä koetellaan ottelijoita monin eri tavoin... heidän taikataitojaan - urheuttaan - päättelykykyään - ja tietenkin kykyään pärjätä vaaratilanteissa."
  
Harry Potterin neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen. Kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu.
    
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 451 sivua, Tammi 2019
 
Kuvittanut: Jim Kay
  
Lukemisiin: klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Lukuviikko 16.-22.4.2018 Mun tarina | Sylvia Louise Engdahl: Lumotar

"Mitä enemmän jollakulla on valtaa,
sitä suuremmat ovat pikkuasioiden seuraukset."
  
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (Jaana Kapari-Jatta), Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 5. Lue kirja, jonka olet lukenut lapsena tai nuorena, YA-lukuhaaste: Kirja, jonka olet aiemmin lukenut
     
    
Sylvia Louise Engdahlin Lumotar teki suuren vaikutuksen nuoreen minuun. Pidin siitä jopa esitelmän lukion äidinkielen puhetaidon kurssilla, joskin luulen, etten tuolloin osannut kertoa kirjasta tavalla, joka olisi kuvannut sitä oikein saati saanut jonkun tarttumaan teokseen. Olen ostanut kirjan vuosien varrella omaksikin taka-ajatuksella, että lukisin sen joskus uudelleen.

Kirjoitin teoksesta suosikkikirjalistauksessa kesäkuussa 2011, kun blogini oli vasta kuukauden vanha. Toisen kerran olen nostanut Lumottaren esiin Top Ten Tuesdayssa toukokuussa 2016 Kymmenen uudelleen leuttavaa käännöstä-postauksessa. Kun Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi kirjabloggaajat vinkkaamaan omia lempikirjoja Lukuviikolla, ajattelin, että nyt on tullut aika lukea tämä uudelleen, sillä en tullut lukeneeksi sitä viime vuoden lukuhaasteessani Uudelleen luettua. Lukuviikon haasteeseen osallistuvien postauksia julkaistaan pitkin päivää tunnin välein.

Lumottaren päähenkilö on Elana, ensimmäistä vuottaan federaation laitoksessa opiskeleva nuori nainen. Hänen isänsä ja useita vuosia aikaisemmin kuollut äitinsä olivat molemmat laitoksessa työskenteleviä agentteja, antropologeja, joiden tehtävänä on suojella nuoriskulttuureja. Elana on halunnut opiskella agentiksi siitä asti, kun oppi mitä nuorismaailmat ovat. Laitoksen ihmiset ovat kotoisin useilta eri planeetoilta, jotka ovat edenneet kehityksessään tasolle, jolla he voivat hyödyntää psyykkisiä kykyjä, kuten psykokinesiaa, telepatiaa ja muodostaa suojaavan kilven mielen voimallaan.

Vaikka tärkein tavoitteemme on tutkia nuorisia, silloin tällöin syntyy tilanteita, jolloin toimimme. Aina joskus saatamme pelastaa maailman - tai siis sen ihmiset orjuudelta tai sukupuutolta. Emme sekaannu planeettojen sisäisiin asioihin -- Yritämme kuitenkin pelastaa nuoriskansat toisiltaan aina kun voimme. (s. 27)

Laitoksen tehtävänä on suojella nuorisia, eli vähemmän kehittyneitä maailmoja. Osa maailmoista on tekniikaltaan vielä hyvin varhaisessa vaiheessa, muistuttaen meidän keskiaikaamme. On myös maailmoja, jotka ovat jo ottaneet käyttöön avaruusteknologiaa ja kaikenlaisia maailmoja siltä väliltä. Pidemmälle edistyneet valloittavat niin asutettavakseen kuin luonnonvarojen takia uusia planeettoja. Asumattomien planeettojen hyödyntäminen ei federaatiota haittaa, mutta jos kehittyneempi nuoriskansa yrittää rakentaa siirtokunnan planeetalle, jolla asuu jo alemman tason nuoriskulttuuri, he puuttuvat mahdollisuuksiensa mukaan asiaan mahdollisimman huomiota herättämättomasti, jotta kummankaan kansan kehityksen taso ei häiriinny korkeamman kulttuurin vaikutuksesta.
 
Muut olivat jo ulkona ja jouduin käytettyyn ilmalukkoon. Kun sen ulompi ovi liukui auki, hengitin ihanan raikasta ilmaa ja auringonpaistetta -- Mikä lapsi olinkaan seisoessani siinä kynnyksellä, olin ensimmäisellä uudella planeetallani ja odotin suruttomana suurenmoista ja loisteliasta seikkailua! (s. 35)
 
Elanan ei olisi tarkoitus vielä moneen vuoteen astua nuorisplaneetan kamaralle, mutta hän piiloutuu Andresia-nimiselle planeetalle laskeutuvaan alukseen ja joutuu kasvamaan henkisesti paljon selvitäkseen koettelemuksista, mitä lapsellinen teko aiheuttaa. Imperiumiksi kutsuttu valloittajakansa on perustanut leirin andresialaiseen metsään. Paikalliset luulevat, että lumotussa metsässä on lohikäärme, mikä oikeasti on kallionjauhin, jolla muokataan maaperää. Kone jopa hönkii lieskoja polttaessaan maanpäällyskasveja.

"Te lääkintämiehet tunteilette alkuasukkaiden vuoksi, mutta että muka ihmisiä - se menee jo vähän liian pitkälle. 'Ihmisen kaltaisia', mutta eivät sentään ihmisiä. Nämä ovat kaukana ihmisen alapuolella. Kuka tahansa hölmö näkee sen." (s. 61)

Tapahtumia seurataan Elanan serkulleen kirjoittaman kirjeen kautta. Välillä päästään kurkistamaan myös andresialaisen Georynin ja imperiumilaisen Jarelin ajatuksia. Imperiumilaiset eivät pidä itseään vähemmän kehittyneitä kansoja edes ihmisinä, mikä onkin kätevä oikeutus heidän alistamiseensa. Kohtelu muistuttaa kovin paljon esimerkiksi tummaihoisten ja juutalaisten kokemaa omassa historiassamme.

Jarel kuitenkin on sitä mieltä, että valloitetun planeetan alkuperäiset ovat ihmisiä, eivät vain ihmisen kaltaisia. Hän toisaalta lipsahtaa hieman jalon villin ajatukseen ja glorifio, kuinka vähemmän kehittyneet kansat ovat kuin lapsia, jotka eivät tiedä todellisista vaikeuksista mitään. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, kuten Elana pääsee todistamaan lähikylässä, missä on paljon nälkää näkeviä lapsia, köyhyyttä ja sairautta. Hyvin inhimillistä kärsimystä, josta Jarel ei tiedä mitään, eikä vasta vähän opiskellut Elanakaan aiemmin.

"Minulle on monasti kerrottu, että sinun maailma on erilainen kuin omieni, mutta että se olisi tällainen! Tämä on sietämätöntä, Georyn! Miten ihmiset voivat elää tällaisessa maailmassa?"
--
En usko että olin sen sinisilmäisempi kuin federaation kansalaiset keskimäärin. Kuka muu kuin psykologian, historian tai muinaisen kirjallisuuden tuntija olisi missään tilanteessa törmännyt sellaiseen tietoon? (s. 156 ja 159)

Elana, hänen isänsä ja tuleva puolisonsa Evrek kehittävät juonen imperiumilaisten karkottamiseksi Andresiasta, mutta siihen he tarvitsevat paikallisten apua. Sattumalta puunhakkaajan neljä poikaa kulkee federaatiolaisten leirin ohitse matkallaan kuninkaan luokse - ha haluavat taistella lohikäärmettä vastaan. Nuorin veljistä, Georyn osoittautuu henkisiltä lahjoiltaan täydelliseksi mieheksi suunnitelman toteuttamiseksi. Niinpä hänen psyykkisiä kykyjään koulutetaan. Samalla Elana kiintyy nuorukaiseen, vaikka tietääkin, että lopulta he kuuluvat eri maailmoihin.

Ehkä avaruusmatkailun keksiminen oli mustin täplä muutenkin mustassa historiassamme, ehkä todella viisaat kansat hallitsivat väestönkasvua ja pysyvät kotonaan siellä minne kuuluvat. (s. 192)

En tällä toisella lukukerralla pitänyt kirjasta niin paljoa kuin nuorena. Koko lukukokemusta häiritsi tunne liiallisesta helppoudesta, millä asiat tapahtuvat. Kuvailu on hyvin satukirjamaista vailla jatkuvaa syvyyttä, jota välillä pilkahtelee kerronnassa, kuten edellä mainitussa kylä-kohtauksessa. Hahmoista, miljööstä ja kulttuurista vain vihjaistaan vähän siellä täällä menemättä kuitenkaan kovin tarkkoihin yksityiskohtiin. Teos muistuttaa suuresti pari vuotta myöhemmin ilmestynyttä Ursula K. Le Guinin Maailma, vihreä metsä-romaania. Le Guin on Lumottaren etulieppeen mukaan Engdahlin lempikirjailijoita.
 
Ison miinuksen tekee myös teoksen käännös, joka tökkii sanavalinnoillaan. Käännöksestä vastaa palkittu Jaana Kapari-Jatta ja hän lienee hakenut teokseen tarkoituksellakin hieman vanhahtavaa tyyliä etenkin andresialaisten puheeseen, mutta sanat kuten uumoilla ja turhanaikainen nousivat hieman häiritsevästi esiin lukiessa. Minua kiinnostaisikin joskus lukea teos alkuperäiskielellä, sillä Lois Lowry mainitsee esipuheessaan, kuinka hienosti kirjailija on luonut jokaiselle eriasteisen kulttuurin edustajalle omanlaisensa puhetavan ja sanaston, mikä harmillisesti ei tule suomennoksessa kovin selvästi esille. Olisi kiinnostavaa tietää millä tavoin kirjailija on muokannut tarinaa vuosien 1970 ja 2001 versioiden välillä. 
  

  
Loppuun listaan vielä muutamia nuortenkirjasuosikkejani, jotka olen lukenut ensimmäisen kerran ennen kirjablogia:

...ja blogin aikana:
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Minä en saisi itkeä. En saisi antaa yksityisten tunteideni sotkeutua tähän. Miten tytöstä voi milloinkaan tulla kenttäagenttia, jos hän liikuttuu joka kerta näin? Ehkä olen tolaltani Georynin vuoksi. Tai ehkä en ollenkaan sovellu antropologiseen laitokseen?
   
Elenan ei olisi alun perin kuulunut olla mukana ryhmässä, joka laskeutui keskiaikaiselle Andresian planeetalle. Mutta Elena oli luvannut hyvittää poissaolonsa opistosta valmistautumalla tutkintoon avaruusaluksella. Elenan isä toimii tutkimusryhmän johtajana.
   
Elenan on kuitenkin äkkiä astuttava vanhemman kenttäagentin, Illuran, tilalle Andresiassa, jota imperiumilaiset uhkaavat. Hänen on puututtava andresialaisten elämään ilman että he itse tietävät sitä. Elenasta tulee lumotar ja Elenan isästä tähtiinnäkijä. Se, mikä on heille ja muille federaation planeettojen asukkaille tiedettä, onkin andresialaisille taikuutta. Georyn, andresialainen puunhakkaajan poika, joutuu elämänsä suurimpaan tulikokeeseen. Niin myös Elena!
    
Suomentanut: Jaana Kapari, 313 sivua, Tammi 2003
  
Alkuperäinen nimi: Enchantres from the Stars (1970, uusittu laitos 2001 Lois Lowryn esipuheella)
  
Samankaltaista luettavaa: Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Anu Holopainen: Kristallien valtakunta, Susan Price: Sterkarmin poika, Veronica Roth: Viillot, Diana Gabaldon: Muukalainen
Lukemisiin: klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , ,

lauantai 30. joulukuuta 2017

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Suoraan sanoen esi-isillämme ei tunnu olevan aihetta kerskailuun. He jättivät
meille sodat ja pilatun planeetan, he eivät selvästikään välittäneet vähääkään
siitä, mitä tapahtuu heidän jälkeensä tuleville ihmisille. "
  
   
Haasteissa: Uudelleen luettua
  
Linkit aiempiin postauksiin: Nälkäpeli, Vihan liekit, Matkijanärhi
   
Olen jo pitkään halunnut lukea Suzanne Collinsin nuorten dystopioiden genressä jo klassikon asemaan nousseen Nälkäpeli-trilogian uudelleen. Löysin kirjat omaan hyllyyn kirpparilta edullisina pokkariversioina, ja vaikka aluksi olin ajatellut lukevani nyt vain ensimmäisen osan, huomasin ahmivani joulunalusviikolla koko sarjan. 
  
Nähtyäni teosten pohjalta tehdyt elokuvasovitukset lukemisten välissä, olin kiinnostunut erityisesti kolmannen osan, Matkijanärhen uudelleen lukemisesta. En pitänyt siitä ensimmäisellä lukukerralla, mutta elokuvaversio avasi aivan uudenlaisia näkökulmia, mitä en ollut huomannut aiemmin. En siis ollut kauhean yllättynyt, kun nostin Goodreadsissa teokselle aiemmin antamani arvosanan kahdesta ja puolesta neljään. 
  
Pormestari kertoo Panemista, maasta joka nousi Pohjois-Amerikaksi kutsutun paikan tuhkasta. Hän puhuu katastrofeista, kuivuudesta, myrskyistä, tulipaloista ja tulvivista meristä, jotka hautasivat alleen ison osan maata, hän puhuu kauheasta sodasta joka tuhosi melkein kaiken. Niiden jälkeen syntyi Panem, jossa on upea pääkaupunki Capitol ja kolmetoista vyöhykettä. -- Sitten koitti synkkä aika, jolloin vyöhykkeet nousivat Capitolia vastaan. Kaksitoista vyöhykettä kukistettiin ja kolmastoista pyyhkäistiin maan tasalle. Valtiopetoksen jälkeen saimme uudet lait ja Nälkäpelin vuosittaiseksi muistutukseksi siitä, että synkät aja eivät saa toistua.  
Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. -- Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle -- Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti -- Viimeinen tribuutti on voittaja. Capitol vie lapset vyöhykkeiltämme ja pakottaa heidät tappamaan toisiaan yleisön silmien edessä - se on Capitolin tapa muistuttaa meille, että olemme heidän armoillaan. (s. 24, Nälkäpeli)
  
Tällä lukukerralla maailma oli jo tuttu, mutta hahmot ja paikat saivat maustetta elokuvista (jotka katsoin jouluaattona uudelleen, kun olin lukenut koko trilogian). Keskityin aiempaa enemmän miljöön kuvaukseen ja Katnissin kokemuksiin, jotka muokkaavat häntä koko trilogian ajan. Kuten hän itse toteaa: "Tunnen olevani taikinaa, jota vaivataan ja muotoillaan kerran toisensa jälkeen." (s. 180, Vihan liekit). 
  
Katniss herättää vahingossa kapinan liekin ja joutuu sen takia toistuvasti eri valtapelaajien nappulaksi. Presidentti Snow on yksi näistä pelaajista, mutta saa toiminnallaan lopulta liekehtivän tytön vain ruokkimaan kapinallisten tulta. Lopulta Katniss nousee koko vastarantaliikkeen kasvoiksi, vaikka on areenan tapahtumien haavoittama niin fyysisesti kuin henkisestikin. 
  
On uskomatonta kuinka normaalilta minut on saatu näyttämään ulkoapäin, vaikka olen sisäisesti täysin tuhoutunut. (s. 339, Matkijanärhi)
  
Kirjoista toinen osa herätti vähiten uusia ajatuksia, vaikka se on sarjan sivumääräisesti pisin. Sen pohjalta tehty elokuva on mielestäni uskollisin alkuperäisteokselle. Päätösosa puolestaan on lyhyin, mutta sisällöltään täyteläisin osa. Se etenee aiempia osia hitaammin, ei vain toimintakohtauksesta toiseen (vaikka toki niitäkin löytyy), paljastaen maailmasta sen syvyyden - löysin esimerkiksi viittauksen dystopian klassikkoon Fahrenheit 451. Kokonaisuudessaan erittäin hyvä uudelleenlukukokemus.
   
Katniss tajuaa maailmansa hienorakenteisen verkoston, jossa näkymättömät langat kytkevät kaiken toisiinsa, päätyen lopulta jonkun vaikutusvaltaisen ihmisen käsiin. Ei olekaan ihme, että hän haluaa katkaista itseensä liitoksissa olevat marionettinarut. Jännittävästi en edellisellä kerralla pitänyt teosten poliittisesta sisällöstä ja tällä kertaa se oli suorastaan niiden parasta antia. Aika selkeästi muuttaa ihmistä joiltakin osin. 
   
Minä pilasin hänen sadistisen Nälkäpelinsä, sain Capitolin vaikuttamaan naurettavalta ja horjutin presidentin valta-asemaa. -- Järjestelmän täytyy olla hyvin hauras, jos kourallinen marjoja voi kaataa sen. (s. 25 ja 29, Vihan liekit)
 
Edellisellä lukukerralla olin enemmän team Galen kannattaja, mutta nyt näin hänen kapinan muuttaman hahmonsa pelottavana ja ihmisyytensä kadottaneena. Hänestä tuli aivan yhtä julma kuin Capitolin pelinrakentajista. Niinpä team Peeta tuntuikin yllättävän hyvältä vaihdoehdolta. Ovathan Katniss ja hän kokeneet niin paljon yhdessä ja pystyvät tukemaan toisiaan niin hyvinä kuin heikkoinakin aikoina. 
  
En tarvitse selviytyäkseni Galen tulta, jota ruokitaan raivolla ja vihalla. Minulla on riittävästi tulta omasta takaa. Minä tarvitsen keväisen voikukan. Kirkasta keltaista, joka merkitsee uudelleensyntymää eikä tuhoa. Lupauksen siitä, että elämä voi jatkua, olivatpa menetyksemme kuinka kipeitä tahansa. (s. 358, Matkijanärhi)
Lukemisiin: klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , ,

tiistai 26. joulukuuta 2017

Uudelleen luettua -haasteen kooste

   
On aika koostaa tammikuussa alkanut Uudelleen luettua -haaste. Tavoitteenani oli lukea mahdollisimman monta lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjaani uudelleen. Alla on lista teoksista, jotka olin aluksi suunnitellut lukevani. Niistä luin vain neljä + yhden trilogian. Tulen varmaan lukemaan loputkin uudelleen jossain vaiheessa, osan varmaan jo ensi vuoden aikana. Holopaisen Sonja-sarjasta tai Houkutuksesta en ole vielä blogannut, mutta ainakin Nälkäpeli-trilogiasta olisi tarkoitus tehdä yhteispostaus vielä tämän vuoden puolella. 
    
  • Ann Aguirre: Enclave 
  • Bernard Beckett: Genesis
  • Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia - Luettu 
  • Marianne Curley: Muinainen taika 
  • Sylvia Louise Engdahl: Lumotar 
  • Diana Gabaldon: Matkantekijä 
  • Anu Holopainen: Kristallien valtakunta - Luettu 
  • Robin Jarvis: Kuolontuoksu 
  • Stephenie Meyer: Houkutus - Luettu 
  • Susan Price: Sterkarmin poika 
  • Philip Reeve: Kävelevät koneet 
  • Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa
 
Luin lisäksi monta etukäteen suunnitelematonta teosta, joista kaksi lukupiirissä (Molemmin jaloin, Velho ja leijona). Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste oli hyvä lisäporkkana innostamaan lukemaan näitä:

Parhaat uudelleen luetut kokemukset sain Genesiksen ja Nälkäpeli-sarjan parissa. Etenkin jälkimmäisen dystopian viimeisestä osasta tuli nyt ensimmäistä lukukertaa paljon parempi. Ensimmäisellä kerralla annoin teokselle vain kaksi ja puoli tähteä, nyt peräti neljä. Lukukertojen välissä katsottu elokuva-sarja auttoi ymmärtämään joitakin asioita paremmin. Vähiten uudelleen lukemista kesti Houkutus, vaikka ei sekään aivan kamala ollut. 
  

Tähän postaukseen voi linkata oman koosteensa. Linkin jättäneiden kesken arvotaan kirja-aiheinen palkinto tammikuun ensimmäisen viikon aikana. Voittajaan ollaan yhteydessä sähköpostitse. 

Haasteeseen luettuja teoksia:
 
Kiitos kaikille hasteeseen osallistuneille!
Lukemisiin: klo 18 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

torstai 24. elokuuta 2017

Enid Blyton: SOS ja aution talon vanki | Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen kooste

"- Mutta emmekö me voisi ratkaista jotain salaisuutta tai muuta sellaista?"
  
  
  
Huomasin vähän aikaa sitten Twitterissä kuvan yhdestä Enid Blytonin SOS-sarjan teoksesta. Luin koko sarjan samaan aikaan (eli peruskoulun ensimmäisten kuuden vuoden aikana) kuin 3 etsivää- ja Merja Jalon Nummelan ponitallilaiset -sarjojen kirjoja. 
  
Laitonkin sitten kuvan innoittamana SOS-sarjan ensimmäisen osan Aution talon vanki varaukseen ja luin sen elokuun lukumaratonilla. Jostain syystä luin vain nämä SOS-kirjat enkä yhtään Viisikkoa (tai Salaisuus-sarjan teosta), vaikka seurasinkin siitä tehtyä sarjaa tv:stä. Lyhykäisen kirjan lukemisessa ei paljoa aikaa kulunut ja huomasin, etten muistanut enää yhtään mitään tästä sarjasta.
  
SOS on seitsemän lapsen salaseura, jonka perustaminen oli sisaruspari Peterin ja Janetin idea. Muut jäsenet ovat Pam, George, Jack, Barbara ja Colin, unohtamatta spanieli Bellaa. Ryhmä kokoontuu Peterin ja Janetin luona puutarhavajassa, joka on lämmin talvellakin vieressä olevan kasvihuoneen lämmityksen ansiosta.
  
Eletään joulun jälkeisiä päiviä, ehkä jo tammikuuta, kun Peter ja Janet keksivät, että ryhmän voisi kutsua taas koolle. He pohtivat yhdessä, mitä salainen seura voisi tehdä. Heillä on tunnussana ja merkkinappi, mutta ei vielä salaisuuksia ja mysteereitä ratkaistavaksi.
  
Kun porukka on viettänyt koko päivän lumiukkoja tekemällä, huomaa Jack pudottaneena nappinsa pellolle ja menee yöllä etsimään sitä. Samalla retkellä hän näkee auton vetävän erikoista peräkoppia, josa kuuluu outoja ääniä. SOS saa ensimmäisen tehtävänsä, selvittää aution talon vangin.
  
Tarina oli paikoin epäuskottava, mutta herttaisen lastenkirjamainen. Aikuislukijalle mysteerin ratkaisu paljastuu jo alkumetreillä, mutta lapsilukijalle tämä saattaa olla hyvinkin jännittävä. Jäin kyllä ihmettelemään lasten talvivaatteita, sillä itse olen aina pukeutunut Michelin-mieheksi talvisin. 
     
Takakannesta:
SOS oli salainen kerho, jolla oli oma tunnussana, oma merkki ja omia jännittäviä asioita hoidettavina. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Jack hukkasi merkkinsä ja hiipi myöhään illalla ulos sitä etsimään. Ellei niin olisi sattunut, hän ei olisi koskaan nähnyt salaperäistä autoa eikä kuullut vangin pelästynyttä huutoa autiosta talosta. Näin joutui SOS-kerho ensimmäiseen vaaralliseen seikkailuunsa, joka ei suinkaan jäänyt viimeiseksi.
  
Suomentanut: Vilho Hokkanen, 79 sivua, Tammi 1989
     
Alkuperäinen nimi: The Secret Seven (1949)
  

Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen kooste

  
Luin haasteen aikana viisi lapsuuden suosikkiani. Lindgrenin teokset ovat jokaisella lukukerralla aina yhtä vaikuttavia. SOS ja 3 etsivää palauttivat mieleen lapsuuden kesät, jolloin luin niitä, sekä Salapoliisin ja Vakoilijan käsikirjat. Peter Pania puolestaan oli kivaa lukea ensimmäistä kertaa itse ja kaikkein alkuperäisimmässä asussaan. Se oli suosikki iltasatujani, joita siskoni luki minulle, kun en vielä osannut lukea itse. 
  
Tässä vielä linkit kaikkiin luettuihin:
Lukemisiin: klo 6 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , ,

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lukupiirissä | Anu Holopainen: Molemmin jaloin

"Haluatteko tuntea ainutlaatuisen luomisen ilon? 
Haluatko lähteä kokemusmatkalle entisihmisten aikaan? 
Haluatko elää harvojen ja valikoitujen joukossa luonnon keskellä? 
Anna oma osasi Yhteisölle tärkeimmällä mahdollisella työllä: uusilla ihmisillä!"


Lukuhaasteissa: Uudelleen luettua
Heinäkuun lukupiirikirja
  
Anu Holopaisen Molemmin jaloin on yksi niistä kirjoista, joita luen yhä uudelleen. Tartuin siihen jälleen kerran heinäkuun lukumaratonissa. Edellisestä lukukerrasta on jo vuosia, joten pääsin taas yllättymään teoksen parissa, vaikka perusidea olikin tuttu. Luin teoksen ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen, kun valmistuin lukiosta ja silloin nuorten naisten vapaaehtoinen työllistyminen synnytyskoneiksi yhteiskunnan ylläpitämiseksi tuntui todella kuohuttavalta. Olen ostanut kirjan omaksikin, mutta lainasin kirjan kirjastosta, sillä oma kappaleeni on siskolla lainassa.
   
Hän ei osannut edes ajatella ketään siinä tilassa "naisena" vaan jonkinlaisena hautomiskoneena. (s. 109)
  
Nyt keskityin näennäisen päähenkilön Livian sijaan enemmän laitosten henkilökunnan ajatuksiin. Livia on valmistumassa Katariina Suurelta nimensä lainanneesta nuorisokeskuksesta, jota voisi verrata lukioon. Viimeisen vuoden keväällä on valittava, miten kukin nuori aikoo palvella yhteiskuntaa. Äitiys on korkeimmalle arvostettu ja paraspalkkaisin työ, jonka maksimipalvelus on 8-10 vuotta, ja lapsia syntyy kerralla kahdesta viiteen. Äitikeskusten mainokset kaunistelevat asioita ja niinpä Liviakin lähtee ystävänsä kanssa äitilinjalle.
  
Kaikki yhteisön ihmiset ovat käytännössä androgyynejä hormoneja säätelevän inhibiittorin ansiosta. Niinpä, kun inhibiittori sammutetaan, käyvät äiti-ja isäkokelaat läpi murrosiän pikakelauksella ja sen mukanaan tuomat muutokset voi olla joillekin nuorille liian haastavia käsitellä. Ihmiset on jaettu lunteenpiirteiden mukaisesti ja esimerkiksi empaattisiin ja taiteellisiin tyyppeihin. 
  
Koska tämä mieletön tasapainottelu ihmisyyden ja luonnonvoimien välillä päättyisi - nuorallakävely joka vaati joka vuosi uhreja? (s. 196)
  
Syntyvyys on ollut jo pidemmän aikaa laskussa, minkä lisäksi uusia äitiejä ja isiä (jotka ovat käytännössä vain sperman luovuttajia) on aina vain vähemmän. Äitikeskukset oli tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes keinokohdut ja kloonaaminen korvaisisivat biologisen lisääntymisen, mutta nämä edistyneen lääketiteteen keksinnöt eivät ole vielä saavuttaneet sellaista tasoa, että ne voisivat tuottaa terveitä yksilöitä.
  
Luonnosta eristetyn Yhteisön ulkopuolella elää ns. villien heimo, saramandit. 300 vuotta aiemmin käydyn sodan aikana käytetty biologinen ase, torakkakuume oli pyyhkäistä ihmiskunnan sukupuutoon, vain pieni osa ihmisiä pelastui geneettisen manipuloinnin ansiosta ja sulkeutumalla kliinisiin yhdyskuntiin. Saramandien alkuperäinen johtaja ja seuraajien joukko oli albiinoja, jotka ovat immuuneja epidemialle. Sodan jälkeen pääkieleksi tuli kiina, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin fennoskandiaan. 
  
Luontoa! Se on kuin toisella planeetalla ja silti niin lähellä, alkaa heti territorioiden muurien ulkopuolella ja jatkuu... joka suuntaan, kauas. (s. 23)
  
En muistanut, että teoksessa on monta näkökulmahenkilöä. Olin jostain syystä jäänyt siihen käsitykseen, että koko teos kerrottaisiin Livian kautta, mutta hänen osuutensa jäi varsin pieneksi. Lopun käänteet pääsivät nekin yllättämään, sillä muistelin, etä tarina olisi loppunut paljon töksähtävämmin. Aiemmin harmittelinkin, kun tarina ei jatkunut, nyt olen ihan tyytyväinen siihen, kuinka tarina kerrottiin. Jäin silti miettimään maailman yksityiskohtia, joista kirjassa vain vihjaistiin. Fantasian vahvojen naisten kuvaajana tunnettu Holopainen on kirjoittanut toisenkin dystopian, Ihon alaiset. 

Arvosana:
   
Takakannesta:
Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset.
 
Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa…

Anu Holopainen tunnetaan omaleimaisena ja selkeästi naisen näkökulmasta maailmaa tarkastelevana fantasiakirjailijana, jonka uskollisiksi lukijoiksi monet nuoret aikuiset tunnustautuvat. Nyt kirjailija tekee rohkean retken scifin alueelle pitäytyen kuitenkin tutuissa teemoissaan. Tuloksena on vangitseva, mielikuvitusta kiihottava tarina, joka vertautuu ansiokkaasti moniin nimekkäisiin tieteisromaaneihin.
  
197 sivua, Karisto 2006
   
Luettu myös täällä: Vinttikamarissa, Mustemaailmani, Täydellisyys on ihmisen luomaa

Samankaltaisia teoksia: Emmi Itäranta: Teemestarin kiria, Jan Salminen: Äidinmaa, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Margaret Atwood: Orjattaresi, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa
Lukemisiin: klo 6 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Lastenkirjalauantai | Robert Arthur: 3 etsivää ja kauhujen linna

"Eihän luuranko ollut kuin joukko luita ja ettei se heille mitään tekisi."

  
     
Pseudonyymi Carolyn Keenen Neiti etsivät olivat minunkin lapsuudessani tyttöjen suosikkiteoksia. Minua ne eivät kuitenkaan kiinnostaneet, vaan luin mieluummin Merja Jalon Nummelan ponitallilaisten seikkailuista, jotka saivat useinkin salapoliisiromaaneista tuttuja juonenkäänteitä. Luin myös kaikki Kolmen etsivän tutkimukset, jotka koulun pihalle saapuvasta kirjastoautosta löysin. 
  
Tuohon aikaan niiden kirjoittajaksi oli merkitty - vähän klikkiotsikon tapaan -  Alfred Hitchcock, mutta oikeasti sitä on kirjoittanut useampi henkilö. Sarjan osat 1-9 ja 11 on kirjoittanut Robert Arthur. En muista enää tarkalleen, olenko lukenut Kauhujen linann aikaisemmin, mutta ainakin sen aikaisempi kansikuva (ks. postauksen lopusta) tuntuu hyvin tutulta. Dekkariviikko päättyy osaltani tämän lapsuussuosikin myötä. 
  
Jupiter "Jupe" Jones asuu romutarhan omistavan setänsä ja tämän vaimon kanssa. Hän on hieman tukeva, hyvin tiedonjanoinen nörttipoika. On hänen ideansa perustaa etsivätoimisto kahden kaverinsa kanssa, mikä tekee hänestä operaatioiden aivot. Pete Crenshaw on joukon urheilullisin ja Bob Andrews on silmälasipäinen lukutoukka. 
  
Jupiter on osallistunut akuankkamaiseen kisaan, jossa on arvattava kuinka monta papua lasipurkissa on. Voittaja saa käyttöönsä Rolls Roycen ja kuljettajan kuukaudeksi. Kuinka ollakaan. Jupiter voittaa sen. (Tuo auto oli mielikuvissani hieno limusiini, sillä en tiennyt ollenkaan millainen se on oikeasti.) Kuljettaja on brittiläinen Worthington, joka paljastuu kiinnostavammaksi kuin ensisilmäyksellä voisi kuvitella.
  
- Tuota - me emme ole niin hienoja ja arvokkaita kuin ne joita tavallisesti kyyditsette, Jupiter tunnusti. - Ja saatamme pyytää ajamaan aika epätavallisiin paikkoihin... Tämä ehkä selittää. 
Hän ojensi Worthingtonille Kolmen etsivän edustuskortin, ja Worthington tutki sitä vakavana. 
- Luulen ymmärtäväni, sir, hän sanoi. - Tämän kertainen komennus vaikuttaa sangen lupaavalta. On hauska kyyditä vaihteeksi nuoria ja seikkailunhaluisia ihmisiä. Enimmäkseen minulla onkin ollut vanhoja ja varovaisia. (s. 21)
  
Kolmen etsivän ensimmäinen tehtävä ei ole heille suoranaisesti annettu, vaan Jupiter on kuullut erään Hollywood-elokuvaohjaajan etsivät kuvauspaikaksi kartanoa, jossa kummittelee oikeasti. Hän pyytää kirjastossa osa-aikaisena työskentelevää Bobia etsimään tietoa kartanosta, joka kulkee nimellä Kauhujen linna, sillä tekemällä palveluksen kuuluisalle ohjaajalle, heidän etsivätoimistonsa saisi julkisuutta ja uusia tapauksia tutkittavaksi.
   
Kauhujen linnan nimi oli aluksi Terrilin linna, sen rakennuttajan Stephen Terrilin mukaan. Mies oli ollut tunnettu mykkäelokuvien näyttelijä, jonka rooleihin kuuluivat niin merirosvot, ihmissudet, vampyyrit kuin "elävät ruumiit". Osa linnan rakennusmateriaaleista on kerätty ympäri maailmaa rakennuksista, joissa uskottiin kummittelevan, mm. seinähirsiä japanilaisesta temppelistä ja kiviä Reinin varrella olevasta linnasta. 
  
Kun mykkäelokuvat jäivät teknologian kehittymisen myötä pois muodista ja Terril siten työttömäksi, hänen autonsa löydettiin ruttaantuneena vuoristoisen rantatien varrelta, mutta hänen ruumistaan ei. Epäiltiin, että Terril oli ajanut tahallaan alas vuorelta, sillä hän oli jättänyt työhuneensa pöydälle kirjeen, jossa kiroaa linnansa ja uhkaa jäädä sinne kummittelemaan. Eikä kukaan ole ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen voinut viipyä linnassa koko yötä.
  
Kolme etsivää tekee tutkimuksiaan Kauhujen linnassa ja yrittää viipyä siellä pidempään kuin muut aikaisemmin. Kummitelulle löytyykin lopulta mielenkiintoinen syy, mutta sitä ennen pojat joutuvat moneen seikkailuun, joka palkitsee heidät uudella arvoituksella, johon liittyy änkyttävä papukaija. 
   
Teos on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, joten se sopii uudenkin sukupolven lukijoille, jotka haluavat kevyttä jännittystä. En tiennytkään, että näistä on otettu 2010-luvullakin uusia painoksia ja jälleen uudella kannella. Tämä onkin paras versio, millä olen sarjaa nähnyt,
   
Näistä aikaisemmista kansityyleistä tuo oikeanpuolimmainen, Matti Louhen kuvittama on se, jollaisena luin sarjaa lapsena.
   
Kolme etsivän tutkimuksia on ilmestynyt englanniksi yli 40 teosta ja Saksassa, jossa sarjaa ilmestyy edelleenkin, jo enemmän kuin alkuperäisiä osia. Itävallassa on ilmestynyt kaksi elokuvaakin poikien tutkimuksista. 
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Uusi etsivätoimisto saa ensimmiäisen tehtävänsä: tunnettu elokuvaohjaaja etsii kuvauspaikaksi aitoa kummituslinnaa.
  
Bob onnistuu löytämään salaperäisen Kauhujen linnan, josta kerrotaan kaameita tarinoita. Vuosikausiin kukaan ei ole uskaltanut astua sinne jalallaan, mutta Jupiterin johdolla etsivät aloittavat rohkeasti tutkimuksensa. Linnan aave ei kuitenkaan helposti paljasta salaisuuksiaan. Kolmella etsivällä on edessään mahdottomalta tuntuva arvoitus.
  
Legendaarinen etsivätoimisto Kolme etsivää on valmiina ratkaisemaan arvoituksia, selvittämään salaisuuksia ja etsimään vastauksia salaperäisiin kysymyksiin. Etsivätoimiston operaatiot suunnittelee pyöreä ja teräväpäinen Jupiter Jones. Pete Crenshaw astuu esiin kun vaaditaan voimaa, seikkalunhaluinen lukutoukka Bob Andrews vastaa kirjallisista tutkimuksista.
     
Suomentanut: Laura Tetri, 174 sivua, Gummerus 2010 (1. painos 1968)
  
Alkuperäinen nimi:  The Three Investigators in the Secret of Terror Castle (1974)
  
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)