tiistai 25. lokakuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua", Ron sanoi iloisesti, 
"ja tämä on vähän kumpaakin."
   
   
Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 6)
  
Olen lukenut J. K. Rowlingin kirjoittaman fantasiasarjan alkupuolen teoksia useaan otteeseen, neljännen varmaan jo yli kymmenen kertaa. Kolmea viimeistä osaa en ole jostain syystä lukenut yhtä innokkaasti, viidennen kolmasti ja nyt vasta toistamiseen sarjan kaksi viimeistä osaa. Harry Potter ja kuoleman varjelukset olikin nyt kuin uusi kirja, jonka luen ensimmäistä kertaa. Tämä on kirja toisensa jälkeen synkkenevän sarjan teoksista se, jota kohtaan mielipiteeni tällä uusintakierroksella muuttui kaikkein radikaaleimmin.

Muistin yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän pääpiirteitä, mutta muutoin kaikki oli ennalta-arvaamatonta ja se tuntui itseasiassa hyvälle. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran sen ilmestyessä suomeksi, olin suunnattoman pettynyt siihen. Nyt kun aika on antanut pölyn laskeutua - kirjaimellisestikin - kirjan päälle, sen tarina tuntuu paljon kiinnostavammalta, syvällisemmältä ja mukanaan vievämmältä.

"Jouduin" ahmimaan teoksen nopeaan tahtiin, sillä halusin kokemukseni siitä blogiin ennen kuin lähden Helsingin Kirjamessuille, Okklumeus-haaste päättyy nimittäin maanantaina 31.10., jolloin olen vielä Helsingistä palaavassa lentokoneessa (ja jolloin vietetään niin Halloweenia kuin Harryn vanhempien kuoleman vuosipäivää).

Elämä, jonka hän oli menettänyt, oli tuskin koskaan tuntunut niin todellisesta kuin juuri nyt, kun hän tiesi, että saisipian nähdä sen paikan missä se oli häneltä riistetty. (s. 353)

En halunnut ottaa paksua kirjaa matkaan reissuun, sillä käsimatkatavaralaukussa ei ole paljoa tilaa, etenkin jos *köh* satun ihan vahingossa messuilta hankkimaan uusia kirjoja. Jonkin ohuemman teoksen otan kuitenkin matkaan käsilaukussa (en ole vielä päättänyt minkä, ehdokkaina olisi mm. Richard Mathesonin Olen legenda, Henrik Ibsenin Peer Gynt, Pierce Brownin Red Rising ja Hanna Kauppisen Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut), vaikka olen varmasti ihan puhki jokaisen messupäivän jälkeen. En vain osaa olla täysin ilman kirjaa kodin ulkopuolella tai mennä nukkumaan lukematta ensin edes muutaman sivun,
  
Mutta sitten itse asiaan, eli Kuoleman varjeluksiin: Harry täyttää 17, eli saavuttaa täysi-ikäisyyden ja saa viimein taikoa Tylypahkan velhojen ja noitien koulun ulkopuolella. Samalla häntä Dursleyden luona suojelevat loitsut raukeavat ja niinpä Feeniksin kilta päättää saattaa Harryn ja tämän sukulaiset turvaan. Voldemort ja hänen Kuolonsyöjänsä toimivat avoimesti ja viaton veri vuotaa.

"Oih, [Harry] sinä näytät paljon maukkaammalta kuin Grabbe ja Goyle", Hermione sanoi. (s. 59)

Harry on "Epämieluisa No:1", ja hänen kuviaan on painettu etsintäkuulutuksiin, joita on liimattu jokapuolelle Viistokujaa, Päivän profeetta on kuolonsyöjien hallinnassa ja se suoltaa Harryn vastaista propagandaa. Feeniksin killan jäsenet ja muut Voldemortia vastustavat velhoyhteisön jäsenet ovat vaarassa ja he piiloutuvat maan alle vahvojen suojaloitsujen avulla. 
 
Harry suorittaa Puoliverisessä prinssissä Dumbledorelta saamaansa tehtävää: tuhota hirnyrkit: voimakkaat taikaesineet, joiden sisään Voldemort on piilottanut sielun palasiaan. Harryhan on tuhonnut yhden hirnyrkin aikaisemminkin, sillä Valderon päiväkirja Salaisuuksien kammiossa oli yksi niistä.  Hirnyrkkien lisäksi myös teoksen nimi on merkittävässä roolissa tarinassa.

Feeniksin killassa perustettu Albuksen kaarti yhdistää jälleen voimansa ja kapinoi Tylypahkan muurien sisäpuolella. Neville on tässä kirjassa uskomattoman rohkea hahmo, ja ehdottomasti kiinnostavampi kuin Harry.

Viimeisessä Poterissa on pureuduttu syvälle samanarvoisuuden teemaan. Voldemort ei pidä jästisyntyisistä (eikä myöskään puoliverisistä) noidista ja velhoista, joita hän ja seuraajansa kutsuvat kuraverisiksi. Harry osoittaa huomaavaisuutta ja lempeyttä kotitonttuja (etenkin Dobbya, mutta myös Oljo saa oman osansa - tästä uudesta Oljosta minäkin tykkään) ja muita ei-ihmisiä kohtaan.

Lisäksi Hermione kohtaa niin peräänhuutelevia humalaisia kuin arkipäivän seksismiä ei-niin-hauskalla telttaretkellä Harryn ja Ronin kanssa, sillä ruoan hankkiminen ja valmistaminen jää hänen tehtäväkseen, sillä hän on tyttö. Onneksi Hermionessa on pippuria, eikä hän suostu hyväksymään moista.

Mikään ei silti ollut muuttunut yhtä dramaattisesti kuin kotitonttu, joka nyt kiiruhti Harrya vastaan yllään lumivalkoinen pyyheliina, korvakarvat puhtaana ja pöröisenä kuin puuvillavanu. (s. 248)
Niin synkkä ja painostava kuin talo olikin se oli ollut heidän ainoa turvapaikkansa, jopa eräänlainen kotikin nyt, kun Oljosta oli tullut niin paljon iloisempi ja ystävällisempi. (s. 299)
  
Kuoleman varjelusten lukeminen on kuin olisi tipahtanut vahingossa George R.R. Martinin fantasiaepookkiin, siihen malliin teoksessa esitellään uusia hahmoja ja kuolee vanhoja. Muutama keskeinenkin hahmo hyvästellään taisteluissa. Yllätyksekseni uusintakerralla pidin tästä viimeisestä Potterista paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Jopa niin paljon, että se kilpailee Azkabanin vangin kanssa kolmannesta sijasta. 
  
Toimintaa tuntui olevan enemmän kuin muistin, vaikka ison osan tarinasta lohkaiseekin pitkät jatkot leirielämää ja epämääräistä odottelua. Hyvän ja pahan taistelu on toteutettu varsin mallikkaasti, ei niin kuin Houkutus-sarjan päätöksessä (puhumalla) vaan oikeasti tarttumalla aseisiin. Jopa suuri pettymykseni, viimeinen luku (josta Rowling kertoi aikoinaan eräässä haastattelussa, että säilyttää hahmojen tulevaisuudesta kertovaa lukua kassakaapissa) tuntui nyt paljon tyydyttävämmältä, sillä olen kuullut, että kahdeksas tarina Kirottu lapsi jatkaa suunnilleen siitä, mihin tarina nyt jäi. 

He olivat vain kolme telatassa asuvaa teiniä, joiden ainoa saavutus oli se, etteivät he olleet vielä kuolleet. (s. 339)

Ainoa miinus muutoin niin paljon edellistä miellyttävämmällä lukukerralla tulee jatkuvasta odottamisesta ja paineen kasaantumisesta viimeisiin lukuihin - vaikka kyllä toimintaa riittää myös pitkin teosta. Koska Harry. Ron ja Hermione eivät ole Tylypahkassa, teoksesta puuttuu aikaisemmista osista tuttu oppituntien ja huispausharjoitusten luoma rytmi. Tyhjyys on siis pitänyt täyttää jollakin ja kolmikko vaihtaakin maisemaa jatkuvasti ja uutta leiripaikkaa kuvaillaan kaavamaisesti. Onneksi tämä vaihe kirjassa on kuitenkin kiinnostavampi kuin filmatisoinnissa.

Loppuun voisin laittaa kevennykseksi pari kontekstistaan irrotettua kohtaa, jotka saivat ainakin minut naurahtamaan, vaikka eivät oikeassa asiayhteydessä olleetkaan niin koomisiksi tarkoitettuja: "Harryn teki melkein mieli painaa kätensä pyylevän Bathildan pakaroille" (s. 371) ja "vähäinen pehmeä pullistuma vatsan tienoilla" (s. 789). Nämä voittavat melkein sen Liekehtivässä pikarissa olleen kohdan, jossa Cedrick antaa Harrylle vihjeen, että kannattaa mennä munan kanssa kylpyyn. Nyt sitten odottelemaan 8.11. ilmestyvää suomennosta Kirotusta lapsesta
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?
  
J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari. 
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 828 sivua, Tammi 2008
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)
  

2 kommenttia:

  1. Siitä on nyt jo aikaa, kun olen lukenut Potterit viimeeksi ja pitkin tätä vuotta (syytän osittain sitä että niin moni on lukenut Pottereita uudestaan) on tehnyt hirveästi mieli lukea ne uudestaan. En ole laittanut kirjoja paremmuusjärjestykseen, enkä tiedä, haluanko edes, mutta olisi kiva virkistää muistia sen suhteen, mitä kaikkea kirjoissa oikein tapahtuu ja miten paljon tykkäsinkään niistä. Ehkä luen ne uudestaan ensi vuonna?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle syntyi halu lukea Potterit uudelleen jo viime vuoden lopulla ja päätin ottaa näiden uudelleen lukemisen vuoden 2016 ohjelmaan. Ekan Potterin luin kuitenkin jo joululomalla. Sitten kun Alan Rickman kuoli (R.I.P.) ja Hyllytonttu laittoi haasteen pystyyn oli kaksinkertainen porkkana lukea kaikki uudelleen. Ja kuten sanottua, kolmesta viimeisestä teoksesta minulla oli todella heikot mielikuvat. leffatkin niistä olen nähnyt vain kertaalleen ja katsoin ne viikonloppuna putkeen. Välillä ihmetelin kuinka paljon jotkin kohdat erosivat kirjoista, etenkin Puoliverisen prinssin kanssa, mutta kaksiosaisen Kuoleman verjelukset filmatisoinnin kanssa pääsin yllättymään positiivisesti kuinka uskollinen se on teokselle. Pottereista on helppoa sanoa paras (4) ja heikoin (5) kirja, muut menevät sitten siihen välille vähemmän lukittautuneesti.

      Poista