Dekkariviikko | Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat (Flavia de Luce #10)

"Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun 

kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua? 

   
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus."

     

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko, Helmet 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Kirjankansibingo: Yö

  

Heti alkuun halua huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot. (s. 9)

  

Alan Bradleyn luoman ihastuttavan mysteeerien ratkaisijan ja myrkkyjen asiantuntijan Flavia de Lucen seikkailut ovat saaneet jo kymmenennen osansa. Pikkuhiljaa sarjan ensimmäisten osien myötä hullaannuin aivan täysin tuon pikkuvanhan neidon persoonasta. Ja muutamassa viimeisimmässä sarjan osassa myös de Lucejen yleismies (hovimestari, autonkuljettaja, puutarhuri...) Dogger on saanut enemmän tilaa. 

   

Flavian ja Doggerin keskusteluhetket ovat aina olleet kiinnostavia, mutta nyt Flavia on perustanut Doggerin kanssa etsivätoimiston ja kaksikon terävät aivot ratkovat hyvin eriskummallisia tapahtumia, jotka eivät vaikuta mitenkään liittyvän toisiinsa. Flavian sisko Ophelia eli Feely on menossa naimisiin Dieterin kanssa. Hääkakkua leikatessa herkun keskeltä löytyy irti leikattu sormi. 

     

Brookwood ei ensinkään muistuttanut Highgaten hautausmaata, missä sammaloituneet, rapistuneet enkelit ja kallistuneet hautakivet olivat tehneet Kuolemasta taidetta. (s. 65)

  

Bishop's Laceyyn saapuu kaksi lähetystyöntekijää neidit Stonebrook ja Pursemaker, sillä pappilassa on joukko "vallatonta energiaa pursuavia nuorukaisia". Neidit osoittautuvatkin varsin erikoiseksi kaksikoksi - "Mutta Flavia-neiti, kun asiaa ajattelee tarkemmin, me kaikki olemme erikoisia." (s. 236) - ja Flavia haluaa ottaa selvää heidän aikeistaan. Tutkimusten tuoksinassa hän tapaa yhden kristillisen oulun opiskelijapojista, joka vaikuttuu nuoren päähenkiön itsenäisestä luonteesta. Teoksessa perehdytään kaiken muun lisäksi myös homeopatian saloihin.  

   

En tiedä, oletko koskaan avannut kuollutta rottaa, mutta minä voi kuvata tapahtumaa vain yhdellä sanalla: se on riemastuttavaa. (s. 273)

  

Flavialle vastatakseni: Olen avannut rotan. itseasiassa kaksikin. Kävin lukiossa valinnaisen biologian kurssin kahdesti, vain jotta olisin päässyt avamaan rotan uudelleen. Ensimmäisellä kerralla syksyllä koko luokka avasi rahoituksen puutteen takia yhdessä yhtä rottaa, kun taas keväällä jokainen pöytäryhmä sai oman rotan työstettäväkseen. 

   

Maija Heikinheimon käännös on jälleen timanttinen! Bradley käyttää varsin lennokkaita kielikuvia ja kertaakaan kirjan aikana ei tullut ajatusta, että kuinkahan tämä lause tai sana on mahtanut olla alkuperäiskielisessä teoksessa. Tässä oli muuten sama lastenloru, kuin Elly Griffithsin Korppikuninkaassa: "leppäkerttu, leppäkerttu, palaa jo kotiin"... 

  

"Huikkasin Daphne-neidille, mutta hän ei halua tulla teelle. Istuu nenä kiinni kirjassa. Kirjan nimi on Älyseos tai jotain sellaista, ja sen on kirjoittanut joku Joyce-niminen nainen. Ei kuulosta hyvältä. Mutta kuka minä olen arvostelemaan." (s. 92)

  

Tähän asti sarjan kirjoja on suomennettu kaksi vuodessa, yksi keväällä ja toinen syksyllä, kunnes julkaisutahti saatiin kiinni ja kymmenes osa ilmestyi vain hieman alkuperäisen jälkeen. Jatkosta ei ole vielä tietoa. Bradley oli ilmeisesti aluksi sopinut kirjoittavansa 10 osaa, yhden vuodessa (ja siihen nähden on ihan uskomatonta, kuinka tasokkaana sarja on pysynyt) ja kirjan viimeiset rivit ovatkin hyvin sen oloiset, että kirjailija hyvästelee Flavian ja Doggerin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole oikeasti viimeinen teos, juuri kun kaksikko on perustanut etsivätoimistonsa. Jos lisää osia ei kuitenkaan saada, oli tämä kuitenkin hyvin onnistunut viimeinen osa, vaikka osa Flavian perheeseen liittyvistä arvoituksista on edelleen selvittämättä (Felicity-täti, sormeni osoittaa sinua).  

   

   

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Häähumua, kermakakkua ja irtileikattu sormi

Syksy on saapunut Bishop’s Laceyn kylään Englannin maaseudulla. Muutoksen tuulet puhaltavat Buckshawin kartanossa, jossa päämajaansa de Lucen perheen ohessa pitää Arthur Dogger & Associates -etsivätoimisto. Kesän väistymisestä huolimatta kylän tunnelma on aurinkoinen, sillä kaksitoistavuotiaan mestarikemisti Flavia de Lucen sisar Ophelia on viimein valmis astumaan avioliiton satamaan.

Hääseremonia ei kuitenkaan suju aivan perinteisen kaavan mukaan, sillä bestman katoaa kuin tuhka tuuleen ja häävieraiden huomion varastaa vihkimisen sijaan spontaani vatsastapuhujan esitys. Outojen sattumien ketju huipentuu, kun Ophelia iskee kakkulapionsa valtavaan hääkakkuun ja huomaa kermaherkun sisältä pilkottavan irtileikatun sormen.

Arvoituksellisia murhia rakastavalle Flavialle sormi on paljon kakkua herkullisempi tapaus, ja vasta perustettu etsivätoimisto ottaa kernaasti tapauksen ratkottavakseen. Ketä syyttävä sormi lopulta osoittaakaan?

   

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 363 sivua, Bazar 2019

    

Alkuperäinen nimi: The Golden Tresses of the Dead (2019)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä:  Kirjasähkökäyrä, Kirjan vuoksi 

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013)
6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
9. On hieno paikka haudan povi (2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)
10. Kuolon kultaiset kiehkurat (2019) / The Golden Tresses of the Dead (2019)

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi (Flavia de Luce #9)

"Flavia", Claire sanoi, "olet sanalla sanoen hämmästyttävä. 

Kerta kaikkiaan. Ja myös pelottava."

--

"Olen sellainen ihminen, joka vielä muuttaa maailmaa", sanoin hänelle.

  

  

Onni suosii rohkeita tyttöjä (s. 202)

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste

  

Alan Bradleyn sarja nerokkaasta myrkkyasiantuntijasta ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Lucesta on edennyt jo yhdeksänteen suomennettuun osaansa, On hieno paikka haudan povi. Eletään kesää 1952. De Lucejen perhettä on kohdannut taas yksi murhenäytelmä ja sisaret Flavia, Ophelia ja Daphne ovat lomailemassa Doggerin, perheen palveluksissa olevan isän uskollisen ystävän kanssa. Ja kuinka ollakaan, Flavia onnistuu taas löytämään ruumiin. Hassua, kuinka paljon murhia brittiläisellä maaseudulla tapahtuukaan! 

  

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti! (s. 63)

  

Flavia tapaa tutkimustensa aikana pojan, joka muistuttaa hämmentävän paljon häntä itseään. Flavia ei ole tällä kertaa yhtä pikkuvanha kuin aikaisemmin, hän kasvaa kohti aikuisuutta - tai ainakin hän uskaltaa myöntää, kun ei tiedä jotain. Hieman ärsyttävä hän kuitenkin osaa olla näytellessään tietämätöntä, mutta onneksi hän muutamaan otteeseen näyttää myös todelliset kasvonsa. En muuten ole aikaisemmin tiennyt, että aikoinaan apteekkarit myös kehittivät kuvia. 

  

Orlando Whitbredin murhaaja oli tuhon oma. Tästä hetkestä lähtien hänellä ei ollut minkään valtakunnan mahdollisuuksia päästä karkuun parivaljakolta Dogger & De Luce. (s. 100-101)

  

Parasta tässä osassa on Flavian ja Doggerin suhde. Flavia on aina ollut hyvin etäinen perheensä kanssa, mutta uskoutuu Doggerille monista asioista. Dogger kohtelee nuorta ystäväänsä vertaisenaan ja he ratkovat joesta löytyneen nuoren miehen kuolemaa yhdessä. Olen aivan täpinöissäni tästä käänteestä, sillä vainuan, ettei kaksikon työskentely pääty tähän osaan. Ja mikä parasta, seuraava osa saadaan jo ensi keväänä, kun The Golden Tresses of the Dead ilmestyy suomeksi. Tavalliseen tapaan on jälleen kerran kiitettävä kääntäjä Maija Heikinheimoa, joka tekee upeaa työtä näiden teosten kanssa. 

  

"Miten voit tietää siitä?" hän kysyi. "Oletko noita?" 

"Olenhan minä", sanoin tilanteesta nauttien. "Harjoitan aivan erityistä noituutta, jota kutsutaan ajattelemiseksi. se on salaperäinen kyky." (s. 218) 

-- 

"Miten ihmeessä sinä voit tietää?" 

"Naisellisen intuition avulla", vastasin. Se oli silkka valhe. Naisellinen intuitio ei ole itään muuta kuin hyväksyttävä tekosyy naisen aivoille. (s. 299)

  

Minkä näköisenä muuten olette ajatelleet Flavian ja Doggerin? Minulle hahmot näyttävät Wednesday Addamsilta vuoden 1991 The Addams Family -elokuvasta, näyttelijänä Christina Ricci ja Edwin Jarvisilta Agent Carter -tv-sarjasta, näyttelijänä James D’Arcy. 

  

Juuri kun luulin hahmottavani mikä hän on miehiään, hän paljastaa aivan uuden ja yllättävän puolen itsestään. (s. 327)

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kuolema ei lomaile

  

12-vuotias Flavia de Luce yrittää löytää sisältöä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä järkyttävän perhetragedian jälkimainingeissa. Perheen uskollinen palvelija Dogger haluaa saada Flavian ajatukset muualle ja vie hänet isosiskoineen idylliselle jokiretkelle keskelle Englannin kauneinta maaseutua. Matkalla heidän veneensä lipuu ohi kirkon, missä pahamaineinen pastori on hiljattain saattanut kolme seurakuntalaistaan mullan alle myrkyttämällä ehtoollisviinin syanidilla.

  

Flavia lepuuttaa kättään vedessä, kun jokin yhtäkkiä hipaisee sitä. Flavia tarraa reaktiomaisesti kiinni pinnan alla odottavaan yllätykseen ja riuhtaisee sen ylös odottaen joutuvansa kasvokkain hölmistyneen kalan kanssa. Hänen otteessaan on kuitenkin jotain aivan muuta, ja löytö herättää kemian salat tuntevan ja rujoista henkirikoksista kiinnostuneen Flavian mielenkiinnon välittömästi.

  

Mikäpä muu voisikaan pyyhkiä surun paremmin pois Flavian mielestä kuin arvoituksellisen murhan ratkaiseminen – vaikka ratkaisu uhkaakin viedä harrastelijasalapoliisin ennenaikaiseen hautaan.

   

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 393 sivua, Bazar 2018

    

Alkuperäinen nimi: The Grave's a Fine and Private Place (2018)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä:  Kirjan vuoksi, Hima Saimi

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
9. On hieno paikka haudan povi (2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)
10. The Golden Tresses of the Dead (2019) - Ilmestyy suomeksi keväällä 2019

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (Flavia de Luce #8)

"Pelkään, että maailmamme on muuttumassa, Flavia-neiti",

Dogger sanoi viimein, "eikä välttämättä parempaan suuntaan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 39. Lue kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste

  

Saisin luultavasti palaa helvetin tulessa monta ikuisuutta niin häikäilemättömän hätävalheen takia, mutta siitä minä viis veisasin. Paratiisi sai luvan tulla toimeen ilman minua. (s. 93)

   

Alan Bradleyn ihastuttava dekkarisarja on saanut jo kahdeksannen suomennetun osansa Kolmasti naukui kirjava kissa. Pidän suuresti tämän kannen värimaailmasta ja siinä olevasta kissasta. Kirjan alussa 12-vuotias harrastaja kemisti-salapoliisi Flavia on palannut Kanadasta, Neiti Bodycoten tyttökoulusta ja kuulee, että hänen isänsä on sairastunut vakavasti keuhkokuumeeseen ja on sairaalassa. Buckshawnin kartanon hiljaisuus ahdistaa, eikä siskojen tai serkkutyttö Undinen seura Flaviaa kiinnosta.

    

Onneksi hän saa tehtäväkseen kuljettaa viestin lähikylän puunveistäjälle, mutta löytääkin tämän kuolleena Vitruviuksen miestä muistuttavassa, joskin päälaelleen käännetystä asennosta. Teoksen aikana ratkotaan siis kuolleen miehen mysteeriä ja nokkela etsivätyttö tulee samalla paljastaneeksi monta muutakin salaisuutta. Yksi edellisestä osasta tuttu opettajakin on auttamassa Flaviaa. Pysyttelemällä touhukkaana Flavia ottaa etäisyyttä isänsä sairaistumiseen, vaikka se vaivaakin häntä aina noustessaan ajatusten pinnalle, sillä hän ole päässyt katsomaan Havilandia.

    

Tämä osa sarjasta tuo mukanaan ehkä kaikkein suurimpia muutoksia, mitä tähän mennessä on nähty.  Viimeisten rivien jälkeen jäin hetkeksi suu auki (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti) ja onnittelin mielessäni Bradleyta, että hän teki sen, mitä olin lukiessani epäillytkin. Bravo, todella kunnioitettavaa juonenkuljetusta. jälleen! Seuraava osa On hieno paikka haudan povi ilmestyy syyskuussa. En malta odottaa, kuinka Bradley vie tarinaa eteenpäin. Suosittelen lukemaan sarjan osat järjestyksessä, mutta varoitan, että näihin jää koukkuun!

  

Vaikka sitä inhotti myöntää, viime kuukausien tapahtumat olivat järkyttäneet minua pahasti. En todellakaan ollut se Flavia de Luce, joka olin ennen ollut. En vielä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, mutta ennen sen selviämistä tunne oli kuin valtava, näkymätön taakka: koko maailman paino. (s. 45)

      

Suosikkihahmoni (Flavian lisäksi) on hovimestari-yleismies Dogger, johon Flavialla tuntuu olevan läheisempi suhde kuin isäänsä. Asetelmasta tulee usein mieleen Bruce Waynen ja Alfred Pennyworthin kumppanuus. Tässä teoksessa onkin monta hienoa hetkeä, joissa kaksikkoa kuvataan. "Meidän piti olla hiljaa, koska sanottavaa oli aivan liikaa." (s. 265) Sodan henkisesti arpeuttaman miehen ja nuoren naisen alun sanaton viestintä on herkistävää luettavaa. 

  

Mainitsin Lauren DeStefanon teoksen A Curious Tale of the In-Between päähenkilöstä, että hän muistuttaa Flaviaa. Flavia sanoo tässä osassa sarjaa lauseen, josta puolestaan tuli mieleen DeStefanon teos: "Ei kuolleita tarvitse pelätä. ajattelin, vaan eläviä. Ainoastaan elävät voivat painaa toisen maahan kuolleiden joukkoon."

  

Ihastelen aina Maija Heikinheimon nerokasta suomennosta, kuinka hän kääntää Bradleyn mainioita ilmaisuja kuten "Hänen äänensä jäi roikkumaan ilmaan kuin ammuttu peltopyy", "niskakarvani nousivat pystyyn kuin käärmeenlumoojan pauloihin joutunut kobra", "Juna oli lisäämässä vauhtia kuin puuskuttava lohikäärme", "Ajatus jäi ilmaan huojumaan kuin ruumis hirsipuussa", "Minun mielestäni vauvat ovat vain väliaikaisia kiusankappaleita: pelkkä metamorfoosi munasta aikuiseksi", "Pöydän päässä oli se, mitä uunikanasta oli jäljellä: kuin Hindenburgin onnettomuuden lopputulos", "kumpikin oli kuin kevyesti lämmitetty kuolema" ja "Loistin kuin vastasyntynyt galaksi koko hehkullaan". 

    

Kun viimein olin yksin omassa laboratorioissani, painoin selän lujasti ovea vasten ikään kuin sen takana riehuisi taistelukirvein varustautunut barbaarilauma. (s. 104)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kaksitoistavuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on karkotettu koruttomasti neiti Bodycoten maineikkaasta tyttökoulusta Kanadassa.

  

Hän on kuitenkin innoissaan seilatessaan yli Atlantin kohti kotiansa Englannin maaseudulla. Riemuisan jälleennäkemisen sijaan Flavia kohtaa uutisen: Hänen isänsä on sairastunut, ja vierailu sairaalaan ei tule kysymykseen ennen kuin isän vointi paranee riittävästi.

  

Rasittavien sisarusten ja ärsyttävän serkun seurassa Flavia kokee Buckshawin kotikartanon samaan aikaan sekä liian levottomaksi että autioksi. Paetakseen sukulaisiaan Flavia tarttuukin oikopäätä tilaisuuteen auttaa pastorin rouvaa kuljettamalla viestin seudun erakoituneelle puunveistäjälle. Perillä häntä odottavat veistäjän eloton ruumis ja vieras kissa, joka on jostain syystä julman rikoksen tapahtumapaikalla kuin kotonaan.

  

Flavian uteliaisuus herää silmänräpäyksessä, ja synkät pilvet haihtuvat hänen mielestään uuden ratkottavan mysteerin edessä. Hän ei kuitenkaan voi aavistaa, kuinka perin pohjin johtolankojen vyyhdin päässä odottava totuus tulee hänen elämänsä mullistamaan.

   

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 363 sivua, Bazar 2018

    

Alkuperäinen nimi: Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen kskellä, Tuulevin lukublogi, Taru Luojola, Kirjasähkökäyrä

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
9. On hieno paikka haudan povi (ilmestyy elokuussa 2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille

"Tämä on varmasti kaameaa luettavaa jokaiselle, joka tosimielessä tutkii perheen historiaa.

Elämä sisältää kuitenkin yhtä paljon traagisia kuin onnellisia hetkiä."

   

  

Naistenviikko päättyy tänään. 24. päivä nimipäiväänsä viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja.

Minulla oli viime vuoden Naistenviikon jälkeen ajatuksena, että olisin lukenut tällä kertaa jokaiselle päivälle nimipäiväsankarien mukaisten kirjailijoiden teoksia, mutta olinkin lähes koko viikon äidin ja siskojeni luona. Hyvä tapa viettää naistenviikkoa sekin. Ompelin mm. toisen siskoni kanssa minulle uuden hameen Hel-YA festivaalia varten. 

   

Mutta nyt päivän teokseen. Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille on Jennifer Worthin viimeinen muistelmateos, jonka aiemmat osat olen lukenut aikaisempina kahtena vuotena tälle viikolle (ensi vuonna ehkä luvassa Jenniferin siskon muistelmat). Hän oli 1950-luvulla kätilönä ja sairaanhoitajana Lontoon vaarallisella itäpuolella, tehtaiden ja sataman alueella, joka oli pahoin tuhoutunut toisen maailmasodan aikana ja missä asuivat kaikkein köyhimmät.

  

Kovina aikoina pubeilla menee hyvin; ihmiset ryyppäävät aina, vaikka perheet kuinka kärsisivät. (s. 167)

  

Worthillä on tapa kirjoittaa vuoroin romaanimaisesti, vuoroin tietokirjamaisesti omasta elämästään ja naisen asemasta sekä kätilöyden historiasta 1800-1950-luvuilla. Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan näihin teoksiin, ne ovat todellinen silmiä avaava kokemus. Nautin suuresti näistä kerronnallisista historiateoksista, kun teksti ei ole kuivan tieteellistä vaan elätyn makuista. 

    

Tässä muistelmien osassa Chummy löytää rakkauden ja menee naimisiin, niin kuin kirjan tv-sarjasta poimittu kansikuvakin kertoo. Ihastuttava sisar Monica Joan pääsee kertomaan omasta nuoruudestaan. Mukana on myös kaksossynnytyksiä ja tuberkuloosi- ja aborttifaktaa. Opin mm. miksi maitoa aloitettiin pastöroimaan 1920-luvulla. 

  

Naisten oikeutta päättää omasta ruumiista pidetään nykyisin niin itsestään selvänä, että nuoremmilla ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että raskaudenkeskeytys on joskus ollut Britanniassa rikos. -- Vuonna 1803 säädetty laki oli voimassa 165 vuotta. Se kumottiin vasta vuonna 1967. (s. 255)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Elämä 1950-luvun Itä-Lontoossa on rankkaa. Tubi leviää ahtaissa oloissa, lapset leikkivät raunioissa ja etenkin köyhät naiset joutuvat kokemaan kovia. Yhteisö pitää kuitenkin huolen omistaan, vaikeuksista selvitään lämmöllä ja huumorilla. 60-luvulle tultaessa satamatyöläisten ja nunnien asuinalue Thamesin rannalla alkaa muuttaa muotoaan. Nuori kätilö Jenny jättää haikeat jäähyväiset rakastamalleen yhteisölle suositun trilogian viimeisessä osassa.

  

Jenny, Chummy ja muut Nonnatus Housen riemukkaat hahmot ovat tuttuja myös YLE TV1:n esittämästä BBC:n menestyssarjasta.

  

Suomentanut: Jaana Iso-Markku, 365 sivua, Otava 2015

    

Alkuperäinen nimi: Farewell to the East End: The Last Days of the East End Midwives (2009)

   

Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Kirjojen keskellä, Lukijan kirjahylly, Täysin arkista

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

Dekkariviikko | Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce #6)

"Yhdessä hetkessä olin sama Flavia de Luce joka olin aina ollut, ja seuraavassa hetkessä
- klik - olin sama Flavia de Luce kuin aina, mutta silti erilainen.

En olisi osannut selittää eroa, vain se oli varmaa että jokin muutos oli tapahtunut."

  

  

Arvostelukappale
  

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 24. Kirjassa selvitetään rikos

   

Dekkariviikko käynnistyy tänään maananaina 12.6. tempauksella, jossa klo 22 asti ilmestyy tunnin välein dekkariaiheisia postauksia mukaan ilmoittautuneissa blogeissa.

  

Mukana ovat seuraavat blogit:

• Tuntematon lukija - klo 10
• Hurja Hassu Lukija - klo 11
• Kirjan pauloissa - klo 12
• Kirjojen elämänmullistava taika - klo 13
• Tuijata - Kulttuuripohdintoja - klo 14
• Orfeuksen kääntöpiiri - klo 15
• Oksan hyllyltä - klo 16
• Yksi pieni lukupäiväkirja - klo 17
• Kirja vieköön! - klo 18
• Tuulevin lukublogi - klo 19
• Kirsin kirjanurkka - klo 20
• Kirja hyllyssä - klo 21
• Sivutiellä - klo 22

     

Minä aloitan dekkariviikkoni Alan Bradleyn uusimmalla Flavia de Luce suomennoksella, Kuolleet linnut eivät laula ja saattaa olla, että tällä viikolla Flavia esiintyy muissakin blogeissa. Sanon jo heti alussa, että tästä taisi tulla suosikkini koko sarjasta. 

  

Monet pitkään varjellut salaisuudet paljastuvat viimein ja niiden mukana kelautuu auki de Lucejen sukuhistoria pidemmältäkin ajalta. Kaikki alkaa huhtikuisena aamuna, jolloin Bishop's Laceyyn saapuu juna, jonka mukana on kauan kadoksissa ollut äiti. Höyryjunamaisesti tahtia kiihdyttävä kirja koukuttaa lukijansa mukaan Flavian elämän murroskohdassa.

  

Tämä oli yksi niistä ajatuksista, jotka olivat viime aikoina alkaneet vaivata minua: ne olivat uudenkarheita eikä niihin voinut kunnolla luottaa. Vähän kuin olisi välillä ajatellut jonkun toisen aivoilla. Se liittyi jotenkin siihen, että täyttäisin kohta kaksitoista vuotta enkä ollut aivan varma hyväksyinkö sitä täysin (s. 41-42)

    

Joillekin lukijoille Flavian kasvaminen ja sen myötä tuleva muutos on varmaankin vaikeaa, mutta minä en voisi odottaa innokkaampana Flavian tulevia seikkailuja. Seuraava suomennos, Nokisen tomumajan arvoitus ilmestyy lokakuussa ja sen verran uskallan paljastaa, että miljöö tulee sen myötä muuttumaan radikaalisti. Toivottavasti - luultavasti - tämä ei kuitenkaan tarkoita lopullisia hyvästejä maalaiskylälle ja Buckshaw'n kartanolle. 

  

Flavian tammikuussa 18 vuotta täyttänyt isosisko, Ophelia (Feely) on menossa pian naimisiin Dieterin kanssa ja Daphne (Daffy) täyttää 14 vuotta samana päivänä kuin Flavia kaksitoista (paljastus: minulla ja 18-vuotta vanhemmalla siskollani on myöskin sama syntymäpäivä). Näin ollen de Lucejen perhe on muidenkin suurten muutosten kourissa.  

  

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia - omia ajatuksiani, eikä muiden puhkikuluneita mietteitä. (s. 200)

  

Bradleyllä on sana hallussaan. Nautin suuresti hänen kuvailuistaan ja Flavian partaveitsen terävistä huomiosta. Flavian tutkimuksista on ilo lukea, vaikka tiedänkin, etteivät kaikki pidä tytön tavasta pimittää todistusaineistoa poliisilta. Tai kuten hän itse asian muotoisee: "Jollain kummallisella tavalla sain tyydytystä ja nautintoa siitä, että hallussani oli tietoa jota muilla ei ollut." (s. 182)

  

Toisin kuin aiemmat osat, Kuolleet linnut eivät laula ei toimi itsenäisesti vaan se on parasta lukea Loppusoinnut kaiku kalmistossa jälkeen, sillä tuo edellinen osa jäi merkittävään cliffhangeriin, josta tämä teos jatkuu käytännössä suoraan. Suosittelen Flaviaa aina kaikille lukijoille, niin Agatha Christien faneille kuin dekkareista vähemmän kiinnostuneillekin. Näissä on paljon tasoja monenlaiseen lukumakuun.

  

Niin kuin aina ruumiiden kanssa, minut valtasi hetkeksi irrationaalinen pelko siitä, että vainaja pomppaa yhtäkkiä pystyyn, huutaa "Pöö!" ja tarttuu käteeni kuolettavan kylmällä otteella. (s. 169)  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Aurinkoisena huhtikuun aamuna vuonna 1951 yksitoistavuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla odottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä Harrietin paluuta. 

  

Mutta juuri kun juna on saapumassa piskuiseen Bishop’s Laceyn kylään, Flavian luo tulee pitkä muukalainen, joka kuiskaa kryptisen viestin hänen korvaansa. Vain hetkeä myöhemmin mies heittää henkensä, kun joku asemalle kerääntyneestä väkijoukosta työntää hänet junan alle. 

Kotona Buckshaw’ssa, de Lucen suvun kovaa vauhtia rapistuvassa kartanossa, Flavia saa taas laittaa kaikki etsivänkykynsä testiin. Ullakolta löytyvä vanha filminauha lennättää hänet kohti uusia johtolankoja, joita seuraamalla Flavia saa lopulta selville de Lucen klaanin tarkimmin varjellut salaisuudet. Kuka olisi arvannut, että niihin kytkeytyy itse Winston Churchill!

  

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 333 sivua, Bazar 2017

    

Alkuperäinen nimi: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Sinihanhi

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
• Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
• Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
• Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
• Nokisen tomumajan arvoitus (ilmestyy syksyllä 2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
• Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
• The Grave's a Fine and Private Place (ilmestyy syyskuussa 2017)

Richard Matheson: Olen legenda

"Ihminen tottuu pakon edessä melkein mihin vain."

  

     

Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda on kuvailtu Bram Stockerin Draculan lisäksi tärkeimmäksi vampyyriklassikoksi. Se on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta sai ensimmäisen, palkitun suomennoksensa vasta 2007, kiitos Vaskikirjojen. 

  

Olen yrittänyt lukea teosta alkuperäiskielellä keväällä 2009, mutta vanhaa englantia oli paikoin haastavaa lukea. Olinkin yllättynyt, kuinka ajaton teos oli, ei vain tuoreen suomennoksen vuoksi, vaan myös sisällöltään, kun sen viimein luin kokonaan. Jos on nähnyt Will Smithin tähdittämän, vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen elokuvan (joka on itseasiassa jo kolmas filmatisointi), voi kirjaa lukiessaan yllättyä, kuinka erilaisia nämä kaksi ovat. Vaikka pidin aikoinaan paljon tuosta leffasta, menee kirja sen edelle. 

   

Oli kuin jokin musta yöllinen olisi ryöminyt ihmisten keskuuteen suoraan keskiajalta, epäuskottavana, ilman vertauskohtaa. Jokin, joka kiistatta esiintyi ainoastaan fantasiakirjallisuuden maailmassa. Vampyyrit kuuluivat menneeseen aikaan: Montague Sommersin teoksiin tai Stockerin melodramaattiseen romaaniin, ne olivat roskakirjallisuuden raakamateriaalia ja kehnojen kauhuelokuvien vakiohahmoja, joisin saatettiin ohimennen viitata tietosanakirjassa. hatara legenda, joka oli kulkeutunut vuosisadasta toiseen. (s. 22)

  

Teoksen päähenkilö on 36-vuotias Robert Neville, joka on linnoitautunut omaan kotiinsa. Hän on laudoittanut ikkunat ja ripustanut joka puolelle itsekasvattamistaan valkosipuleista tehtyjä vampyyrinkarkottimia. Vampyyrit tulevat esiin aina kun aurinko laskee ja kerääntyvät Neville talon eteen heittelemään kiviä ja yrittävät päästä juomaan miehen verta.

   

Teos alkaa tammikuusta 1976 (eli kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen kirjan kirjoittamishetkestä), noin vuoden päästä siitä, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Amerikka on jonkin oudon flunssamaisen taudin kourissa, eikä kukaan tiedä mistä on kyse. Ihmisiä alkaa kuolla ja lopulta kunnollisten hautajaisten sijaan kuolleet viedään vain poltettavaksi isolle kuopalle. Immuuni Neville on menettänyt taudille niin tyttärensä kuin vaimonsakin ja on varma siitä, että on viimeinen elossa olevan ihminen.

   

Neville tutkii tapoja tappaa ja karkottaa vampyyrejä ja tekee tieteellisiä kokeita selvittääkseen, mikä aiheutti vampyyri-epidemian. Viimeksi mainittu oli ehkä kirjan tylsin ja epäuskottavin osuus: kuinka mies, joka joutuu lainaamaan kirjastosta kirjoja mikroskoopin käytöstä voisi yllättäen onnistua löytämään vampirismin alkulähteen, jota lääketieteeseen perehtyneet tutkijatkaan (silloin kun sellaisia vielä oli) eivät keksineet. 

  

Teos jakaantuu kolmeen osaan ja ne kertovat katkelmia Nevillen elämästä aina tammikuuhun 1979 saakka. Neville pohtii yksinäisyyden vaikutuksia, ja sitä, kuka onkaan oikeasti paha tässä uudessa maailmassa, missä hän elää. Tämä on teoksen vahvuus ja saa lukijan ajattelemaan, kuinka itse selviytyisi samassa tilanteessa. Kirjan lopussa Neville toteaa: "Minä olen poikkeava, luonnoton. Enemmistö määrittelee, mikä on normaalia, ei yksi mies." 

    

Tässä valtavassa kivirakennuksessa, jossa menneen maailman kirjalliset aarteet uinuivat, hiljaisuus oli erityisen ahdistavaa. (s. 71)

  

Olen legenda sisältää muutamia kohtia, jotka tuntuvat kovin tutulta. Olen The Walking Dead fani ja tarina sai välillä sellaisia muotoja, jotka tuntuvat vaikuttaneet mm. Robert Kirkmanin luomaan maailmaan. Mathesonin vampyyreillä kun on myös zombiemaisia piirteitä. Löysin lukiessani myös Fallout-pelisarjan maailmaan sopivia viittauksia, esimerksi ydinpommien mutatoimista superhyönteisistä. Suosittelen teosta lukijalle, joka pitää vampyyreistä ja zombeista, sillä niin ajankohtainen ja tuore tämä klassikko on edelleen.

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

  

Richard Mathesonin (1926-2013) Olen legenda on sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen. Samalla se on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Kokonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa, ja kirja on vaikuttava elämys yhä viisi vuosikymmentä kirjoittamisensa jälkeen. Vuonna 2007 kirjasta valmistui myös uusi elokuvasovitus.

Suomentanut: Vuokko Aitosalo, 163 sivua, Vaskikirjat 2007

Alkuperäinen nimi: I Am Legend (1954)

Kauhuklassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Kirjailijan Kellarissa,

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce #5)

"Teetä, verta ja suolenpätkiä."

  

   

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja kuuluu blogissani niihin harvinaisiin sarjoihin, jonka osia olen ahminut nopealla tahdilla. Edellinen vastaava tapaus oli Ann Aguirren Razorland-trilogia. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja ehkä kiinnostavin tähän mennessä. Tämä on ensimmäinen pikalainana lukemani kirja, sillä tiesin, että kahden viikon laina-aika on enemmän kuin riittävästi tämän lukemiseen.

Arkeologiryhmä on tullut avaamaan Bishop's Laceyn pyhimyksen Tancredin haudan tämän juhlavuoden kunniaksi. Pyhimyksen haudasta löytyy tosin hieman tuoreempikin ruumis ja Flavia on tietenkin mukana tapahtumien keskipisteessä.

  

Tapahtumat ajoittuvat pääsiäisen aikaan. Aikaisemmat neljä osaa kattoivat yhden vuoden, eli Flavia on pian 12-vuotias. Voisin päätellä, että sarja tulee jatkamaankin samaan tahtiin. Kuudes osa ilmestyy ensi vuoden toukokuussa, enkä tiedä kuinka jaksan odottaa sitä. Suomennoksen nimi tulee olemaan "Kuolleet linnut eivät laula" ja päätellen siitä, kuinka tämä osa päättyi ja mitä seuraavasta kerrottiin Bazarin kuvastossa, osa de Lucejen isoista salaisuuksista paljastuu viimein.

  

Vasta nyt, polkiessani kastanjakujaa pitkin kotiin päin, huomasin miten nukkavierulta ja ränsistyneeltä täällä näytti. -- Kartano näytti laiminlyödyltä, ja se repi minun sydäntäni. (s. 96-97)

   

De Lucejen tulevaisuus on epävarma, sillä Buckshaw ilmoitetaan myytäväksi isän rahatilanteen heikennyttyä entisestään. Edellisessä osassa esitettiin yksi keino pelastaa perheen koti, mutta Haviland ei tarttunut oljenkorteen. Reagoin tilanteeseen samoin kuin Flavia: "Senkin itsepäinen hölmö!" olisin halunnut huutaa hänelle. (s. 163)

  

Flavia on vain niin ihana hahmo. Hän inhoaa puuroa (ihan niin kuin minäkin), jakelee ajatuksissaan myrkkyjä avokätisesti, kuuntelee levysoittimellaan niin Griegiä kuin Mozartia, ihmettelee, miksi kaikki aina siteraavat Hamletia halutessaan antaa itsestään viisan vaikutelman ja ovelana tyttönä hän on lukenut lääketieteen kirjoja kirjastossa vaihtamalla kansia Enid Blytonin Seikkailu -sarjan teosten kanssa. Yksi uusi hahmo (joka välillä näyttää Irvikissalta), jopa kohtelee Flaviaa kuin aikuista, sen jälkeen kun hän kertoo, ettei pidä itseään lapsena.

   

Flavia kutsuu nenäliinaa töräyttelyliinaksi ja koska luin kirjaa syksyn/alkavan talven toisen flunssan aikaan (hyggeillen peiton alla), otin tuon ilmaisun käyttöön omaan sanavarastooni. Yhdessä kohtaa Flavia toteaa, että toisten ihmisten tavaroiden tutkiminen on nautinnollista ja voin allekirjoittaa tämän täysin. Kävin yläasteella usein mummoni luona ja siivoilin mielellään hänen kaappejaan, vaikka oma huoneeni oli aina luovassa kaaoksessa. 

  

Kirjat nostavat sielun lentoon. (s. 156)

  

  

Opin tästä teoksesta paljon, sillä välillä oli pakko käydä googlaamassa joitakin faktoideja, että pitävätkö ne todella paikkaansa. Tällaisia olivat mm. meriveden käyttö verensiirrossa, sisältääkö maniokki tosiaan syanidia, oliko toisen maailmansodan aikaan oikeasti Mikki Hiiri -kaasunaamareita, eikö luonnonkukkia todellakaan saa tuoda alttarille Englannissa (ev.lut. kirkossa kun niitä saa olla)?

  

Tämä olisi ollut oikein oivallista luettavaa Halloweenin aikaan, mutta dekkarit sopivat hyvin myös marraskuulle. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Flaviaan, sillä hänessä on jotain kiehtovaa. Loppuun erityisen sitaattimaininnan saa seuraava karmiva kohta: "En tiedä, mitä kirkkoherran rouvan mielessä liikkui, kun hän näki saastaisen, tahranaamaisen, lemuavan ilmestyksen ryömivän ylös haudasta aivan silmiensä edessä." (s. 94)

  

Arvosana:

 
Takakannesta:

Flavia de Luce, 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä, on tottunut kaivelemaan esiin johtolankoja kemian avulla myös sietämättömien sisartensa päiväkirjoista. Mutta ruumiita hän ei ole aiemmin kaivellut esiin.

  

Kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy, halutaan pyhimyksen hauta avata asiaan kuuluvin menoin. Ja kukapa muu olisi ensimmäisenä kirkon kryptassa kurkistamassa hautapaaden sisään kuin Flavia? Juhlapäivän järjestelyt joudutaan kuitenkin äkkiä pysäyttämään, kun kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin ruumis selittämättömästi naamioituna. 

  

Kuka kylässä on hautonut kostoa urkuriparalle? Ja miksi hänen naamioitu ruumiinsa on piilotettu pyhimyksen hautaan? Lannistumaton Flavia päättää selvittää asian. Ja se mitä hän kalmistosta kaivaa esiin, ei välttämättä kestä päivänvaloa. 

 

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 410 sivua, Bazar 2016

    

Alkuperäinen nimi: Speaking from Among the Bones (2013)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Kirja vieköön!, Lukijan kirjahylly

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
• Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
• Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
• Kuolleet linnut eivät laula (ilmestyy toukokuussa 2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
• As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
• Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (Flavia de Luce #4)

"Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa 
muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa."

   

   

Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyivät mitä omituisimmissa paikoissa. (s. 133)

  

Filminauha kohtalon käsissä on neljäs teos Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa. Moni bloggaaja on kommentoinut, että lukiessaan tätä tai edellistä osaa (Hopeisen hummerihaarukan tapaus) 11-vuotiaan suloisen pikkuvanhan myrkynkeittäjän ja harrastelija salapoliisi Flavian käytös on ärsyttänyt ja lukeminen tökkii. etenkin hänen tapaansa salata todistusainistoa nähtiin negatiivisena. Minusta eniten teoksessa häiritsi sen nimi, joka antaa hieman väärän kuvan mistä tarinassa on kyse, itse ainakin luulin, että tässä tutkittaisiin kadonnutta filmikelaa. Kansikuvat oksineen ja pastellivärimaailmoineen ovat puolestaan tässä sarjassa olleet aivan ihastuttavia.

  

Minulle tämä, jo toinen tässä kuussa lukemani sarjan osa oli kuitenkin erittäin onnistunut: luin teoksen supernopeasti ja nautin siitä, kuinka teräväsanainen ja älykäs tyttö ratkoo murhaa (vaikka kyllä pistää ihmetyttämään, kuinka paljon murhia pienessä englantilaisessa maalaiskylässä voikaan tapahtua näin lyhyellä aikavälillä, näiden neljän kirjan tapahtumat kun sijoittuvat käsittääkseni ajallisesti samalle vuodelle). Pidin erityisesti siitä, että opin tuntemaan lisää de Lucejen kartanosta ja sen asukkaiden erikoisista suhteista. Murhan tutkimisen lisäksi Flavialla on tavoitteena napata Joulupukki. 

    

Ulkona hämärä oli laskeutunut ja lunta satoi edelleen niin sankasti, että olisi voinut luulla maailmanlopun olevan koittamassa. (s. 242)

On joulukuu ja Flavian äidiltään perimä polkupyörä Gladys on talviunilla. Filminauha kohtalon käsissä on Agatha Christiemäinen suljetun huoneen dekkari (ja mainitaanpa tuo salapoliisiromaanien kuningattareksikin tituleerattu kirjailijatar myös teoksessa). Yksipuolisen miljöön vuoksi osa aiempien teosten viehätyksestä kuitenkin jää puuttumaan. Buckshawin kartanolle saapuu hieman ennen jouluaattoa kuvausryhmä näyttelijöineen tarkoituksenaan filmatisoida Korpin huuto kirja. Kun Flavia löytää yhden vieraista murhattuna, on syyllistä etsittävä niin kuvausporukan kuin lumimyrskyn takia kartanoon vangiksi jääneiden Bishop's Laceyn kyläläisten joukosta. 

  

Hänen kaulansa ympärillä oli pätkä filminauhaa sidottuna tiukaksi mutta siistiksi mustaksi rusetiksi kuin kuoleman kaulakoru. (s. 153)

    

Aivan ensimmäisillä sivuilla Flavia kertoo, kuinka on muuttanut muotokuvagallerian luistiradaksi. Minulle kohtauksessa on jotain hyvin Pikku Myyn tyylistä ja kohtauksen sanavalinnoista tulee mieleen myös hieman Frozenin Elsa. "Kylmyys ei ollut tähän saakka juurikaan häirinnyt minua, mutta nyt se hyökkäsi päälleni kuin Atlantilla raivoava talvimyrsky laivasaattueen kimppuun: se oli kipakkaa, purevaa, halvaannuttavaa - haudan kylmyyttä." (s. 11)

  

Ihastelin jälleen kaunista miljöönkuvausta ja kielikuvia, kuinka Bradley kuvaa lukutoukkia ja viljelee hienovaraisia kirjallisia viittauksia pitkin teosta. Esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh nousee esille näissä kahdessa lainauksessa: "Olin istunut niin paljon rappusten puolivälissä, että oloni oli kuin Risto Reippaalla." (s. 71) ja "Dieterin traktori seisoi siellä lumen peittämänä kuin Ihaa: harmaa kyyristelevä hahmo valkoisen huovan alla." (s. 177) Sain myös sanavarastooni uuden söpön sanan, kirjastohiiri. 

  

Daffylle raha tarkoitti kirjoja, ja vaikka Buckshawissa oli enemmän kirjoja kuin Bishop's Laceyn yleisessä kirjastossa, siskoni mielestä niitä ei silti ollut tarpeeksi. (s. 224)

Hän liu'uti etusormea kirjanselillä samaan tapaan kuin kaikki kirjoja rakastavat tekevät. (s. 229) 

      

Lisäksi teoksessa on pari kohtaa, jotka tuovat väistämättä mieleen juuri loppuun lukemani Harry Potter -sarjan. etenkin: "Komero rappusten alla oli oikeastaan pelkkä suorakulmainen kolmio, jonka katosta riippui hehkulamppu." (s. 244), vaikka tällainen komero olisikin vain klassisen englantilaisen arkkitehtuurin ilmentymä.   

   

Kaksikymmentäneljä tuntia tuntuu ikuisuudelta, jos joutuu olemaan sisätiloissa ja on se aika vuodesta, kun päivä on lyhimmillään. (s. 248-249)

     

Tämä osa sarjasta sai miettimään Flavian äidin kuolemaa kaukaisella vuorella. Mitä jos äiti ei olekaan kuollut, vaan mielisairaalassa ja Flavia on perinyt äidiltään tämän sairauden? Mitään varsinaisia perusteita ei ajatukselleni ole (tosin jossain aiemmassa osassa siskot sanoivat Flavialle, että heidän äitinsä masentui hänen syntymänsä jälkeen), mutta jäin kummastelemaan Flavian sisaren Feelyn (Ophelia) kommenttia: "Luuletko tosiaan, että minä vihaan sinua? Voi kunpa vihaisinkin! Silloin asiat olisivat paljon yksikertaisempia!" (s. 257) sekä "Annetaan hänen olla rauhassa", Daffy [Daphne] sanoi. "Tuossa milentilassa hän ei ole kelvollista seuraa." (s. 313) Toki sisarten käytös voi johtua aikaisemminkin esille tulleesta eripurasta, ja siitä, kuinka Flavia on niin äitinsä näköinen.

   

Harriet oli esimerkiksi ollut nimeltään de Luce ennen avioitumistaan isän kanssa, joten hänen ei ollut tarvinnut luopua tyttönimestään. (s. 217)

 

Pohdin edellistä osaa lukiessani, mikseivät de Lucen sisaret ole koulussa ja tässä teoksessa mainittiin entinen kotiopettaja. Ilmeisesti Flavian epäonnistunut kemiallinen koe pelotti opettajan irtisanoutumaan. (Vrt. Ada Gootti, jolla myös on ollut epäonnea kotiopettajien kanssa). Uutta opettajaa ei varmaankaan palkattu Havilandin huonon rahatilanteen vuoksi (ja siinä myös syy, miksi kartanolla pyörii tässä kirjassa elokuvalan ihmisiä). Harriet ei jättänyt testamenttia ja ilmeisesti 1950-luvun englantilaisten perimyslakien mukaan aviomies ei peri vaimoaan - vai onko asiassa lisäksi joitakin muita, vielä kertomattomia salaisuuksia?

  

Aivan teoksen viimeisillä sivuilla avautuu mahdollisuus pelastaa sukukartano ja maksaa velat pois. ja onkin mielenkiintoista lukea seuraava osa Loppusoinnun kaiku kalmistossa (jonka varasinkin heti kirjastosta, olen nyt sijalla 18), jotta selviää tarttuiko Haviland tähän pelastusnuoraan ja aikooko hän mennä uudelleen naimisiin niin kuin sisarensa ehdotti. Loppuun vielä lainaus, johon suurelta osin samaistun: "Kaikki tiesivät, että oikeasti hyvät lahjat ovat kovia" (s. 309). En malta odottaa, että Flavia de Luce -sarjasta suunniteilla oleva tv-sarja toteutuu. Tulee olemaan todella kiinnostavaa nähdä millaiset näyttelijät sarjaan valitaan. 

    

Arvosana:

Takakannesta:

Joulu lähestyy ja mestarimyrkyttäjä Flavia de Luce valmistautuu juhlaan omalla tavallaan, keittämällä laboratoriassaan linetä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Flavia de Lucen kotikartanossa valmistaudutaan joulunviettoon. 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä Flavia valmistautuu omalla tavallaan, keittelemällä laboratoriossaan lientä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Mutta pian Flavia saa muuta ajateltavaa, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop’s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Miten filminauha liittyy kuolemaan? Ja kuka on voinut lavastaa niin kylmäävän kohtauksen?

Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja.

    

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 317 sivua, Bazar 2016

    

Alkuperäinen nimi: I Am Half-Sick of Shadows (2011)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Nousu, Oksan hyllyltä, Hyllytontun höpinöitä, Cats, books & me, Hemulin kirjahylly

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012) 
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)