Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Runohaaste | Amber McBride: We Are All So Good at Smiling

"Everything starts in the middle
not the beginning or the end -
stories start in the middle"
  
  
Lukuhaasteissa: Runohaaste, Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita
  
Amber McBriden kauninkantinen YA-säeromaani We Are All So Good at Smiling on kuvaus masennuksesta ja lamauttavasta surusta, mutta myös juurevasta magiasta ja saduista, jotka heräävät säkeissä eloon odottamattomalla tavalla.
  
This is what I know:
my name is Whimsy & magic is real -
a fine glitter hovering in the air.
--
Hoodoo is real, witches & Fae people too.
--
Fairy Tales are real. (s. 3-5)
  
Päähenkilö on 18-vuotias Whimsy, joka sairastaa vakavaa masennusta. Hän tapaa viimeisimmän sairaalajaksonsa aikana samanikäisen pojan, jolla on mintunvihreä tukka. Aurinko paljastaa pojan salaisuuden: hänellä on siivet. Whimsyn maailmassa taikuus ja noidat ja keijut ovat totta. 
  
I think this is exactly how my mother magicked it
except it didn't work on me -
I am the only one in the universe
who remeber (most) of the truth
(s. 191)
  
Nautin suuresti teoksen kauniista kielestä, tämä on yksi runollisimpia säeromaaneja jonka olen lukenut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos kuvaus masennuksesta ja viittaukset itsetuhoisiin ajatuksiin eivät ahdista.
  
  
Arvosana:
            
Takakannesta:
They Both Die at the End meets The Bell Jar in this haunting, beautiful young adult novel-in-verse about clinical depression and healing from trauma, from National Book Award Finalist Amber McBride.
  
Whimsy is back in the hospital for treatment of clinical depression. When she meets a boy named Faerry, she recognizes they both have magic in the marrow of their bones. And when Faerry and his family move to the same street, the two start to realize that their lifelines may have twined and untwined many times before.
  
They are both terrified of the forest at the end of Marsh Creek Lane.
  
The Forest whispers to Whimsy. The Forest might hold the answers to the part of Faerry he feels is missing. They discover the Forest holds monsters, fairy tales, and pain that they have both been running from for 11 years.
  
277 sivua, Feiwel & Friends 2023
  
Samankaltaista luettavaa:

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 17 | Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

"Mutta pieni Maija oli luonteeltaan levoton, ja tuskinpa hän olisi ajan mittaan 
viihtynyt mehiläisten yksitoikkoisessa elämässä. Sekä eläinten että ihmisten joukossa 
on yksilöitä, jotka eivät voi mukautua muiden tapoihin; on syytä olla hyvin varovainen 
ja harkitseva, kun arvostelee heidän käyttäytymistään. Sillä levottomuus ei suinkaan 
aina johdu laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan sen pohjana usein on totinen 
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin arkinen elämä voi tarjota"
  
  
Klassikkohaasteen kierroksen 17 vetovastuussa oli Oksan hyllystä -blogi.
  
Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni suosikkianimaatiosarjoista, ja taisinpa lukea muutamia sarjakuviakin, joissa tuo pienen pieni mehiläinen ystävineen seikkaili. Niinpä olikin kiinnostavaa, kun heinäkuussa 2020 (muistelin ensin, että viime kesänä, mutta hups, ehtihän tuossa pandemian aikana vilahtaa useampikin vuosi välissä) löysin alkuteoksen kirpparilta. En edes tiennyt, että Maija lennähti pesästään ensimmäisen kerran itävaltalais-saksalaisen Waldemar Bonselsin kirjoittamassa romaanissa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä.
  
– Huoneessani asuu vanhahko ihminen. Hän hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, jota hän pitää piilossa nurkkakaapissa. (s. 64)
  
Jokainen luku on oma seikkailunsa, joissa "poikkeuksellisen luonteen" omaava Maija, joka "ei ole niin kuin muut mehiläiset" tutustuu elinympäristönsä muihin asukkaisiin, hän ei nimittäin halunnut raataa päivästä toiseen hunajaa hakien. Nämä retket olivat kirjan parasta antia, vaikka Maija joutuu vaaranpaikkoihinkin, useammin kuin kerran, kuten "häijyn" Tekla-hämähäkin seittiin. 
  
Maija tapaa muiden muassa ruusussa asuvan Peppi-nimisen ruusukuoriais-miehen, jonka rouva ei juo vettä "koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä", runoilevan leppäkertun, Hannibal-lukin jolta puuttuu yksi jalka sekä epäilevän tuhatjalkaisen nimeltään Hieronymus. Kaikkein erikoisin kohtaaminen on kuitenkin keijun kanssa.
  
Kukasta nousi aivan pieni ihminen. -- äkkiä puhkesi hartioista kaksi loistavaa siipeä, valkoista kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi.
--
– Me keijut elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.
--
– Uneksivatko ihmiset nukkuessaan? 
– Eivät vain silloin, sanoi keijukainen. Usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse vaipuneena etäisyyteen aivan kuin se tahtoisi nähdä taivaaseen saakka. (s. 110-112 ja 120-121)
  
Keiju kertoo, ettei voi näyttäytyä ihmisille kuin heidän unissaan ja haaveissaan. Samaan aikaan tässä mainitaan toistuvasti (ja omaan makuuni aivan liikaa) Jumala ja kuoleman kohtaaminen urhoollisesti. Maijakin tuntee "onnekasta uhrautumisen halua ja uljuutta" ja tahtoisi kuolla kuningattarensa puolesta, kun herhiläiset hyökkäävät kotipesään. 
  
– Ymmärrättekö myös ihmisten puhetta? 
– Se on kysymys, johon on vaikea vastata, pikku neiti, sillä ei ole vielä todistettu, osaavatko ihmiset puhua. (s. 56)
  
Mehiläisten keskuudessa ihmisistä puhutaan ylettömän ylistävästi ja Maijan opettaja Kassandra jopa kieltää häntä uskomasta muiden eläinten puheita ihmisistä. Esimerkiksi sudenkorento-Surri kertoo Maijalle taskusta, joka on "ihmisten uloimmassa nahassa oleva varastokammio" ja kuinka ihmisellä on keinotekoinen pistin, linkkuveitsi ja joskus "poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja huvikseen ja repineet niiltä siivet ja jalat". 
  
– Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, vihreät puut ja kukkaiset niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän minkä luonto on synnyttänyt. (s. 9)
  
Hieman hidastempoinenhan tämä on verrattuna moderneihin lastenkirjoihin ja sen ikä näkyi hieman negatiivisesti suomennoksessakin, jossa käytetään esimerkiksi sukupuolitettuja ilmaisuja ystävätär ja opettajatar, Maijaa haukutaan poroporvariksi, itsensä esitetään sen sijaan että esiteltäisiin ja sanojen taivuttaminenkin on erilaista kuin nykyään (esim. puolustihe, ylemmä). Uusin löytämäni versio kirjasta on viime vuodelta (äänikirja ikäsuosituksella 5+), mutta en tiedä, onko siihen tehty päivityksiä. 
  
Isoimman miinuksen klassikko saa kuitenkin siitä, että sen kirjoittaja oli tunnetusti antisemitisti. 
  
– Elämän koulussa kyllä vielä opitte. (s. 34) 
      
    
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Klassikkokirja Maija Mehiläisestä kertoo sekä itsenäistymisestä että uskollisuudesta yhteisölleen.
  
Maija Mehiläinen kasvaa mehiläispesässä ystävien ja perheen keskellä. Kun pesä käy ahtaaksi kaikille, on aika perustaa uusi siirtokunta. Utelias Maija haluaa neuvoista välittämättä lentää tutkimaan omin päin maailmaa.
  
Omille teilleen lähdettyään Maija kokee monia hauskoja seikkailuja, mutta jäätyään herhiläisten vangiksi, hän pääsee selville hurjasta suunnitelmasta tuhota mehiläiset! Maijasta tulee herhiläisodan sankari ja tarina pikku mehiläisestä kertookin paitsi itsenäistymisestä myös uskollisuudesta.
  
Waldemar Bonselsin Maija Mehiläinen ilmestyi Saksassa 1912 ja ensi kerran suomeksi vuonna 1919. Tarinasta on tehty useampi elokuva sekä 104-osainen suosittu piirrossarja. 
  
Suomentanut: Hannes Salovaara ja Kirsti Kunnas (runot), 167 sivua, WSOY 1987 (3. painos, 1. painos 1919)
  
Alkuperäinen nimi: Die Biene Maja (1912)
  
Kuvittanut: Eva Laurell

tiistai 6. kesäkuuta 2023

🌈 Boldizsár M. Nagy (toim.): Satumaa kuuluu kaikille

"Me kaikki tarvitsemme satuja. Sellaisia, jotka vievät meidät kaukaisiin aikoihin ja paikkoihin, sinne, missä sankarit lentävät lumotuilla ratsuilla ja taistelevat lohikäärmeiden kanssa ja 
keijukaiset pakenevat vankeudesta, mutta ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin me. 
  
Tämä satukokoelma on syntynyt, koska me tekijät uskomme satujen säilyvän sitä 
paremmin, mitä enemmän niitä käytetään. -- Nykyajan kokemukset saivat näkyä saduissa. 
Sankarit saattoivat mielellään olla sellaisia, joihin erityisesti vähemmistöisä ja 
marginaalissa elävät voisivat samaistua ilman, että teksti olisi didaktista."
    
  
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Queer-lukuhaaste: Alkuperäiskieli ei suomi tai englanti
  
Boldizsár M. Nagyn toimittama ja Lilla Böleczin kuvittama Satumaa kuuluu kaikille sisältää 17 satua 17 kirjoittajalta, mielenkiintoisilla tvisteillä. Tunnistin suurimman osan saduista, joista uudelleenkerronta oli tehty, mutta pari oli joko alkuperältään unkarilaisia tai kokonaan aivan uusia tarinoita, sillä ne eivät soitelleet kelloja. Sadun kerrontatyyli ja tapahtumien saamat yllättävät käänteet olivat silti klassisia esikuviaan vastaavia. 
   
– En minä edes halua naimisiin. 
– Tytöt kyllä menevät kaikissa saduissa naimisiin, ja elävät sitten onnellisina elämänsä loppuun asti. 
– Mutta minä en halua olla sellainen kuin satujen tytöt. Minä haluan olla sankari. Haluan oppia käsittelemään miekkaa, voittamaan turnajaiset ja surmaamaan lohikäärmeitä. 
– Vaikka olet tyttö? (s. 78)
  
Näissä saduissa oli ihania teemoja, kuten ihmisyyden moninaisuus niin ihonväreissä kuin siinä, kuka tykkää kenestäkin. Mukana oli niin naispari, ristiinpukeutumista, prinssi saa prinssin -tarina kuin transhahmoja. Pari eläintarinaakin oli ripoteltu sekaan. 
  
– Oletpas sinä suloinen tyttövasa, Ronanin äiti sanoi. 
Konni tunsi jostakin syystä pahastuvansa kehusta. 
– Minuahan ei tytöksi sanota, se ärähti
--
– Äiti! Milloin minulle kasvaa sarvet, että voin leikkiä muiden poikien kanssa? 
– Konni, sinun on jo korkea aika lopettaa tuo höpsiminen! Tiedät vallan hyvin, ettei sinulle koskaan kasva sarvia. Et voi enää leikkiä poikien kanssa. Sinun pitää tutustua toisiin tyttöihin. 
Toisiin tyttöihin. 
– Mitä sinä oikein tarkoitat, äiti? 
– Sinun täytyy jo lakata kuvittelemasta. Olet pian aikuinen! huokaisi emo ja jätti Konnin yksin. (s. 92 ja 96)
  
Kokoelman aloittaa kreikkalaisen mytologian taru, josta en muista aikaisemmin kuulleeni. Siinä neito nimeltään Kainis ei halua aviomiestä, vaan mieluummin haaveilee seikkailuista. Kohdattuaan Poseidonin, hän toivoo tämän muuttavan hänet mieheksi. Alkuperäistaru on vielä raaempi kuin tähän kokoelmaan mukaeltu versio, mutta ehdottoman mielenkiintoinen. Niin kuin sanottu, eivät transihmiset ole mikään nykyajan ilmiö, he ovat olleet täällä aina.
  
Suosikkejani olivat:
  • Judit B. Töthin Lumikuningas - naispari Pilvi ja Kupponen ♥
  • Dóra Gimesin Margaret Jättiläisensurmaaja - tyttö, joka haluaa seikkailla ja olla sankari, josta kerrotaan tarinoita
  • Edit Pengön Kaapattu kuninkaantytär - tästä tulivat mieleen Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa ja Jen Wangin The Prince and the Dressmaker
  • Sára Harkan Lahja ja Lilian - uudelleenkerronta Prinssistä ja kerjäläispojasta
  • Efin Onnea matkaan, Batbajan! - uudelleenkerronta Tuhkimosta, mutta poika rakastuu poikaan
  
Kerran, kun Viljami etsi kangasta pehmoeläimiä varten, hänen käsiinsä osui Helmin vanha mekko. Se oli yhtä kimalletta ja röyhelöä, epämukava ja epäkäytännöllinen asu - eihän siinä ollut edes taskuja! - eikä ollutkaan ihme, että Helmi oli tunkenut sen kaapin perälle. Viljami päätti kunnostaa mekon.
--
– Minähän en mekkoja pidä! Helmi ilmoitti taistelutahtoa äänessään. – Pue se itse päällesi! Se sopisi tukkaasi! 
Viljami katsoi ystäväänsä ällistyneenä. Pilkkasiko Helmi häntä? Viljami piti olkapäitä hipovista kultaisista kutreistaan.
--
– Saanhan minäkin pukeutua poikien vaatteisiin, miksi sinä et voisi tehdä samaa toisin päin? Ei siihen kuole! 
Mekko sopi Viljamille kuin valettu. Aivan kuin hän ei olisikaan kunnostanut sitä Helmille vaan itselleen. Viljami tunsi olonsa mukavaksi siinä. (s. 113-114)
  
Suomennoksessa oli käytetty hauskasti lokalisoituja ilmaisuja, kuten hymyillä kuin Hangon keksi ja haukkua pataluhaksi. Voin todellakin suositella kokoelman lukemista vaikka ei olisi lapsiakaan kenelle lukea. Jotkin kirjan teemoista voivat kuitenkin vaatia keskustelua lasten kanssa, kuten alkoholismi, lasten heitteille jättö sekä vanhemmat, jotka eivät hyväksy lastaan sellaisenaan.
    
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Kansainväliseksi ilmiöksi kiitänyt satukirja moninaisuudesta ja hyväksynnästä.
  
Unkarissa myrskyisän vastaanoton saanut ajaton ja samalla terävän ajankohtainen satukirja avaa portin satumaahan, jossa myös vähemmistöillä on onnellinen loppu.
  
Eri taustoista ponnistavan kirjoittajajoukon kokoelma nytkäyttää perinteisen sadun sijoiltaan. Se esittelee satumaan, jossa prinssi saa prinssinsä, Lumikin iho hohtaa kullanruskeana, lohikäärmeen ryöväämä prinsessa nautiskelee elämästään linnan ulkopuolella ja ystävyyden voima sulattaa lähiön ikitalven.
  
Satumaa kuuluu kaikille on noussut julkisuuteen muun muassa sen äänekkään poliittisen vastustuksen vuoksi. Lilla Böleczin värejä hehkuva kuvitus vie lukijan suorinta tietä satumaahan, jossa moninaisuutta juhlitaan.
    
Suomentanut: Saarni Laitinen, 221 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut:
Lilla Bölecz
  
Alkuperäinen nimi: Meseország mindenkié (2020)
  

sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Minna Canth: Ompelija ja muita kertomuksia & Pikku-Heikin merkillinen matka

"Tunsin niin tulista vihaa tuota miestä kohtaan, joka oli uskaltanut sellaista kirjoittaa.
--
rakkaus täydellisen vapaata, kaikki siteet pois, sillä miehen luonto on moniavioisuuteen, 
eikä naiset sitä pahakseen pane, ovat ne jo siihen tottuneet
--
Täytyy niiden viisaiden herrojen olla joko hulluja tai sokeita, kun voivat luulotella 
että emancipationliike vielä voitaisiin lakkauttaa, ja että naiset taantuisivat noin, 
muuttuisivat naisista naaraiksi."

- Minna Canth 16.5.1884
  
  
Kustantamo Helmivyö on julkaissut Minna Canthin novelleja kokoelmassa Ompelija ja muita kertomuksia (2019) sekä hänen ainoat kaksi satuaan teoksessa Pikku-Heikin merkillinen matka (2021). Saduissa seikkaillaan perinteikkäissä maisemissa, Kalevan kunnailla sekä Ahdin valtakunnassa ja suoritetaan klassisia vaihtokauppoja. Valitsin nämä Minna Canth -lukuhaasteeni teoksiksi, sillä pieneen sivumäärään mahtuu paljon lyhyitä tarinoita. Osa novelleista on varmaan syystäkin jäänyt vieraammiksi, sillä Canthille tuttua jämäkkää otetta ei löydy kaikista teksteistä.
  
Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua. (s. 43)
  
Nimikkonovelli Ompelija on kokoelman paremmasta päästä. Se kertoo eräästä ompelijasta, joka kutsutaan tekemään erään yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevan neidon kihlajaisasua. Hänelle tulee järkytyksenä, että sulhanen onkin hänelle tuttu, mies joka on saattanut ompelijan hankalaan asemaan. Ompelija on nimittäin raskaana. Tarinalla on todella surullinen, mutta ymmärrettävä loppu, sillä pari sataa vuotta sitten ei hyvällä katsottu naisia, joilla oli lapsia, mutta ei miestä. 
  
Kokoelman huvittavin novelli on Eräs Puijolla käynti. Huvittava tosin aika surullisessa merkityksessään. Siinä kaksi nuorta neitoa päättää käydä ilman lupaa Puijon tornilla ja jättävät vielä - voi kauhistus - kenkänsä metsään piiloon (tätä he pitävät suurimpana salaisuutenaan, josta voi puhua vasta vanhana ja seikkailuna, jollaiseen kukaan muu tyttö ei ole koskaan uskaltautunut). Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet tästä: nykyään ei yksikään nainen enää häpeile tulla nähdyksi avojaloin, mutta tuolloin oli riski, että tytöt olisivat voineet menettää paitsi kasvonsa, myös maineensa jäädessään kiinni moisesta törkeästä käyttäytymisestä, eikä kukaan olisi halunnut enää pyytää heidän kättään. Huh.
  
    
Vanha piika ja Eräänä sunnuntaina olivat niin ikään hyvin surullisia tarinoita. Ensin mainitussa eräs nainen muistelee nuoruuttaan, kuinka miehet ihastelivat häntä, mutta hän jäi odottamaan unelmiensa prinssiä (tai siis Venäjän suuriruhtinasta, joka oli häntä tanssittanut), eikä suostunut kenenkään vaimoksi, jääden lopulta yksin. Jälkimmäisestä en saanut paljoakaan irti. Siinä eräs nainen herää kokien suurta, koko vartalossa tuntuvaa surua, jonka voisi tulkita olevan esimerkiksi masennusta, sillä mikään ei tunnu oikein miltään (luin, että Canthkin todennäköisesti sairasti masennusta). Hän käy kirkossa, pettyy ja hakeutuu luonnon helmaan. Loppu oli hämmentävän mitäänsanomaton. 
  
Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni. (s. 87)
  
Kasvinkumppanit tuo suuresti mieleen Anniina Mikaman Myrryksen: tässäkin orpo poika on otettu ison talon pojan kanssa kasvatettavaksi, saaden aina haukut silloinkin kun ei ole syyllinen. Poloisesta pojasta kasvaa reipas renki, joka iskee silmänsä lähimökin tyttöön, mutta talon oma poika ehtii ensin. Ei hän tyttöä puolisokseen halua, kunhan vaan nopeaa huvittelua hakee ja se koituu niin tytön kuin renginkin suruksi. Tässä olisi ollut aineksia pidemmäksikin tarinaksi, nappasi mukaansa parhaiten koko kokoelmasta.
   
Toinen novelli, joka olisi kaivannut lisää sivuja oli Kohtalainen onni, joka näyttää kirjaimellisesti kaksi näkökulmaa saman kadun molemmilta puolilta. Kummassakaan ei päästä kovinkaan syvälle ja en aivan ymmärtänyt tarinan pointtia. Ehkä siinä pohdittiin sitä, kuinka toisen menestyminen näyttää aina niin helpolta, mutta tämäkin henkilö on voinut joutua tekemään paljon työtä päästäkseen siihen asemaan. 
  
Kodista pois oli jo tuttu, sillä luin sen viime vuoden haasteeseen näytelmäversiona
  
Novellien myötä päädyin googlaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi millainen sinivalkoinen lippu on mahtanut liehua huvilan lipputangossa vuonna 1894. Osa kokoelman ilmauksista olivat hieman vaikeita nykyihmisen ymmärtää ja keräsinkin tähän haastavien ilmaisujen parhaimmistoa:
  
• "Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan."
• "– Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?"
• "kirjeessä ei kumminkaan voinut tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat"
• "esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena"
• "Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan"
• "Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat."
• "kalman karva kasvoillaan"
• "– Ähmissään vaan parkuu."
• "Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka."
• "uudessa, havannaruunisessa leningissään"
   
Sisällysluettelo:
  • Juri Nummelin: Lukijalle
  • Ompelija (Suomen Kuvalehti, 1894)
  • Eräs Puijolla käynti (Novelleja II, 1892)
  • Vanha piika (Nuori Suomi, 1891)
  • Eräänä sunnuntaina (Excelsior-kalenteri, 1889)
  • Kasvinkumppanit (Vapaita aatteita, 1889, nimellä “Talon renki”)
  • Kahtalainen onni (Nuori Suomi, 1894)
  • Kodista pois (Valvoja, 1893)
  • Katkelmia kirjeistä
      
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Arvosana:
  
Takakannesta:
Ompelija ja muita kertomuksia sisältää Minna Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja novelleja, joita ei ole pitkään aikaan ollut saatavilla painettuna. Novellit käsittelevät tarkkanäköisesti miehen ja naisen - tai aviomiehen ja vaimon - välistä suhdetta, ja kirjailijan kriittinen näkemys tulee esille myös näissä tilapääkertomuksissa. Teoksessa on myös pieni valikoima Canthin kirjeistä.
  

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:

  
Novelleja ja pienosromaaneja:

lauantai 26. helmikuuta 2022

Fantastinen kotimainen kolmikko

"Talo tuntui katselevan heitä ystävällisesti lokakuisesta hämäryydestä."
    
  
Arvostelukappale
  
Mörkövahti-sarjastaan tutun Tuutikki Tolosen Agnes ja unien avain oli ihastuttava, mutta tämä sarjan toinen osa Agnes ja huvilan salaisuus oli vieläkin parempi. 
  
Hän -- juoksi salin läpi saniaisten, peikonlehtien ja varjoihin jäävien huonekalujen ohi. -- Hän tassutteli hiljaa omalle salaiselle ovelleen, avasi sen ja pujahti sisälle. (s. 11)
  
Agnesin perimää vanhaa huvilaa remontoidaan asuttavaan kuntoon. Pulla ja Agnes selvittelevät Agnesin isomummin lapsuutta, etsivät hänen päiväkirjoissaan mainitsemaa Ruusuhuonetta ja löytävät merkkejä jostakusta toisesta, jonka nimi alkaa E-kirjaimella. Remonttiryhmä löytää tapettien alta piilotetun kaapin täynnä astioita ja vähän myöhemmin palvelijoiden portaikon.
  
Oli tuskastuttavaa haluta niin kovasti tutustua johonkuhun, joka oli jo kuollut. -- Hänellä oli kyllä valtava pahvilaatikollinen isomummin päiväkirjoja, mutta se ei ollut sama asia kuin puhua isomummin kanssa, kuulla hänen äänensä oikeasti. (s. 30-32)
  
Agnesin isä kertoo pysäyttävän uutisen: hänelle syntyy keväällä pikkusisarus. Tyttö ei halua olla tulokkaan kanssa missään tekemisissä (ja minusta hänellä on täysi oikeus siihen, miksi kenenkään olisi pakko osallistua kenenkään toisen elämään, olipa tämä kuinka läheistä sukua tahansa). Tilanteessa on jotain samaa kuin Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjassa
  
"Saanko sanoa vielä tämän ihan viimeisen asian: Sinä olet sen vauvan isosisko, vaikka asuisitkin eri maassa. Ja mikään tässä ei ole sen vauvan syytä." (s. 90-91)
  
Huvilan palvelijoiden salaportaikossa kuuluu askeleita ja huoneissa leijuu kesäkukkien tuoksu, vaikka on jo myöhäinen syksy. Kirja on ihana sekoitus nykyhetkeä ja historiaa, salapoliisiromaania ja sydämellistä kummitustarinaa. Aikuisenakin sai olla jännittämässä, mitä seuraavaksi paljastuu. Kiusaaja-Alexista paljastuu myös uusia puolia.
   
"Luulitko sinä, ettei minua kiinnosta mikään muu kuin koripallo?"
--
"Oikeasti Alex, enhän minä tiedä sinusta paljon mitään. Ehkä ainoa asia, jonka minä sinusta tiedän, on se, että olit viime kesänä inhottava Pullalle ja vähän minullekin."
--
Agnesille tuli kummallinen olo. Oliko hän ollut liian tyly? -- Agnes puristi suunsa kiinni, koska sieltä livahti näköjään vain kaikkea hullua tänään. (s. 68)
  
Herkkävireinen tarina historian (menneen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1932) ja nykyhetken vuoropuhelusta. Kati Vuorennon kuvitus on tässä erittäin onnistunut. Pakko mainita vielä erityinen suosikkisanani tarinasta: pölykohtaus! "Mikä on pölykohtaus?" Agnes kysyi. "Et halua tietää", Pulla sanoi.
  
"Aitoa 1930-luvun ilmaa", Pulla sanoi ja köhi hieman. "Aika pölyistä, mutta tuntuu muuten yllättävän samanlaiselta kuin nykyilma." (s. 75)
    
Nuo pikkukuvat, jotka oli aseteltu tekstin lomaan toivat kirjaan paljon herkkyyttä.
Agnesin lukupesä-säkkituoli kelpaisi kyllä minullekin!
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Maagista realismia lapsille Mörkövahdin tekijältä!
  
Kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt Agnes-sarja jatkuu uudella mysteerillä. Mörkövahti-kirjoista tunnetun Tuutikki Tolosen lastenromaaneja on myyty jo yli 25 maahan.
  
Alakouluikäisille suunnattu Agnes-sarja liikkuu kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa. Agnes on perinyt äitinsä kanssa vanhan huvilan, johon liittyy jotain selittämätöntä. Huoneissa leijailee olemattomien kukkien tuoksua ja pianon kansi on aamuisin auki, vaikkei kukaan soita sitä. Ja miksi yläkertaan johtavista portaita kuuluu askeleita?
  
186 sivua, WSOY 2021
  
Kuvittanut: Kati Vuorento
    
Sarjassa ilmestyneet:
  
  
Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Ruukin salaisuus
  
*****
  
"- Miksi meitä sanotaan Pähkinäsydämiksi?
- Siksi, että meillä on pähkinän kokoinen sydän.
- Mutta eikös pähkinän kokoinen sydän ole hirvittävän suuri näin pienelle keijulle?
- Se on myös hyvin herkkä. Se särkyy kovin helposti. Sydän on siitä mielenkiitoinen kapistus,
että vaikka se vahingossa särkyisi, se korjaantuu ajan myötä yleensä melko ennalleen."
    
  
Arvostelukappale
  
Cristal Snow on kirjoittanut taidokkaasti klassisia satuja muistuttavan, mutta modernin tarinan 10-vuotiaasta keijutytöstä, Penni Pähkinäsydämestä, jonka naapuriin tulee kesän ajaksi uusi poika, Markka Meritähti. Markka käy Pennin hermoille syistä, joita tyttökään ei itse ymmärrä. "Tuo inhottava keijunnulikka sai Pennissä aikaan aivan kummallisia tuntemuksia."
  
Penni oli vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara. (s. 7)
  
Penni päättää puuttua asiaan kavereidensa Lianan ja Viliinan kanssa ja leipoo kadotuskakun, jolla saisi pojan katoamaan elämästään - samaisella kakulla mummo oli kuulemma kadotuttanut liikaa tyrniolutta juovan puolisonsa. Mutta kesän aikana, kun hän tutustuu poikaan, ei tämä niin kamala olekaan. Silti kakku päätyy pojalle ja Penni joutuu kantamaan tekonsa seuraukset.
  
- Tästä hetkestä alkaen -- julistan sodan kaikkia keljuja kollikeijuja, etenkin Markka Meritähteä, vastaan. (s. 35)
  
Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku on niin ikään Kati Vuorennon söpösti kuvittama ja täynnä ihanaa kielellistä ilotulitusta! Voisin nostaa tähän kymmeniä esimerkkejä, mutta tässä vähän maistiaisia: kirpalo, sosiolooginen psykomogia, non appelsiino, ompeluvemputin, sittiäisen pyllypaukut, asityyli-lyyli-mäistä happoa, ökkömötti, epäkaveri ja vihahenkilö... 
  
Henrietta oli muutenkin hyvin epätavallinen keijumummo -- Henrietta ei -- erityisesti pitänyt halailusta tai pienten keijupalleroiden sylissä pitämisestä. Hän inhosi keijulasten itkua, pikku jalkojen tömistelyä ja liian kimeää naurua. -- jos se olisi hänestä kiinni, kaikki keijut pysyisivät näkymättöminä ainakin kahteenkymmeneenensimmäiseen keijuvuoteensa asti. (s. 69)
  
Odotan mielenkiinnolla mihin Pennin seikkailut vievät seuraavaksi, joko hän saa lentoluvan ja voi luopua maitosiivistään. Suosittelen todellakin ottamaan tämän kirjan luettavaksi. Kustantajan ikäsuositus tälle on 7+, mutta luulen, että pikkuisen nuoremmatkin viihtyvät, jos heille lukee Pennin tarinan.
  
Jos pidätelty nauru ei pääse pakenemaan suun kautta, se saattaa karata myös takamuksesta. (s. 92)
     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kun sydän on suuri, se myös särkyy helposti…
  
Cristal Snow on luonut kokonaisen taikauniversumin, jollaisia tulee vastaan harvoin! Herkkävireinen ja lämpimän humoristinen lastenromaani ensi-ihastuksesta tempaa lukijansa keijujen kiehtovaan maailmaan. Tällä reseptillä ei voi epäonnistua!
  
Pienen peukalon kokoinen keijuipana Penni Pähkinäsydän närkästyy, kun hänen naapuriinsa muuttaa kesäksi kaikkitietävä keijupoika Markka Meritähti. Penni julistaa ystäviensä kanssa sodan sietämätöntä pojankloppia vastaan, ja he alkavat leipoa kadotuskakkua tämän pään menoksi. Resepti ei ole helppo, vaan taikataikinaan tarvitaan niin Markan hiuksia, naurua kuin kyyneleitäkin. Kun kakku lopulta valmistuu, Penni ei olekaan enää varma, miksi pojan täytyy kadota…
  
Snow'n esikoisromaani aloittaa kirjasarjan, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin. 
  
188 sivua, Tammi 2020
  
Kuvittanut: Kati Vuorento
  
Sarjassa ilmestyneet: 
  • Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
  • Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous 
  
  
*****
  
"-Valkea on kuin vettä, paitsi että se on valoa. Säilytämme sitä astioissa kaapissa, 
kunnes pimeän tullen se otetaan esiin. On olemassa eräs... kone, joka valmistaa sitä. 
Kutsumme sitä Valkeantuojaksi. Nyt se on varastettu."
   
  
Elina Rouhiaisen kirjoittamassa ja Kaisa Rannan kuvittamassa Valkeantuojassa on upea maailma, fantastisia eläimiä (kuten säihkyoravia ja karhupuhveleita), mieletön nelivärikuvitus ja jännittävä seikkailu. Teos on todella tasapainoinen paketti, joka saa janoamaan lisää Nelimaan tarinoita. Tämä hieman Hayao Miyazakin mielikuvituksellisia maailmoja muistuttava fantasia tarjosi yhden vuoden 2021 parhaista lukukokemuksista.
  
Nelimaassa asuu kolme kansaa, sanstelaiset, suomuskalaiset ja vaarroslaiset. Joskus muinoin kansoja oli vielä neljäskin, mutta nykyisin kömsteläiset ovat kadonneet. Lisää tietoa löytyy Nelimaan tarinoiden kotisivuilta. Tässä sarjan aloittavassa kirjassa päähenkilö on 13-vuotias samstelainen Taaro. Sain tarinasta sellaisen käsityksen, että jatko-osissa näkökulmahenkilö saattaisi vaihtua. Taaro nimittäin tapaa seikkailunsa aikana muiden kansojen nuoria.
  
Kaikki sanstelaiset lähtivät kolmetoistavuotiaana etsimään omaa kumpastaan eli eläintä, josta tulisi kumppani koko loppuelämän ajaksi -- Matka piti suorittaa yksin, eikä sille ollut ennalta määrättyä reittiä.
-- 
Taaro mietti, millaisen eläimen hän saisi. Linnun niin kuin isä, vai jotain suurempaa niin kuin äiti. Oli tietenkin myös kolmas vaihtoehto: mikään eläin ei hyväksyisi häntä kumppanikseen. 
Taaro tiesi, että se oli harvinaista. (s. 5-7)
  
     
Puut olivat vanhoja ja aluskasvillisuus runsasta, paksut sammalmättäät suorastaan kutsuivat heittäytymään niille. -- Siellä täällä maassa oli kaatuneita puita, joiden pinnalla kasvoi sieniä. (s. 41)
  
Pidin erityisesti kumpas-ideasta: "Kumpas ei ole -- lemmikki. Eläin ja ihminen ovat tasa-arvoisessa asemassa eikä kumpikaan omista toista" ja Vaarroksen teknologiasta, jonka alkuperä on unohdettu, eikä uusia koneita voida rakentaa. Kadonnut Kömsten kansa oli omiaan kutkuttamaan mielikuvitusta. Tarinan yllä roikkuu sodan uhka - kuinka ajankohtaista! "Vuorilla laulettiin yhä lauluja menneistä taisteluista, joissa oli menetetty paljon henkiä. Äidin mukaan niin tehtiin, koska tapahtumien ei haluttu toistuvan enää koskaan.
    
En malta odottaa, että pääsen lukemaan, kuinka tarina jatkuu! 
  
Auringon yhä tehdessä nousuaan he kiisivät kohti pohjoista, kohti kotia. Ja kaikkia niitä seikkailuja, joita heillä oli vielä edessään. (s. 133)
  
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Nelimaan tarinat – uuden lasten fantasiakirjasarjan jännittävä aloitus
  
Nelimaassa sijaitsee neljä herttuakuntaa, joiden kansat ovat hyvin erilaisia. Nelimaan rauhasta pitää huolen kansojen välinen sopimus, ja kaikki elävät omilla kunnaillaan omien tapojensa mukaan – aina tähän asti.
  
Sarjan aloitusosa Valkeantuoja on kiehtova ja omaperäisesti kuvitettu fantasiatarina Nelimaan lapsista, jotka joutuvat yhdistämään voimansa, jotta herttuakunnat eivät nousisi toisiaan vastaan.
  
Vaahkalinnan Valkeantuoja on varastettu. Ilman sitä herttuakunta uhkaa jäädä pimeyteen.
  
Joku on rikkonut Nelimaan kansojen sopimusta ja nyt valtakunnan rauha on uhattuna. Saako Vaahkalinna enää koskaan valoa? Ja mitä tekemistä Huojuvalla tornilla ja rosvojoukolla on asian kanssa?
  
136 sivua, Minerva 2021
  
Kuvittanut: Kaisa Ranta 
 

lauantai 15. toukokuuta 2021

Lumisia tarinoita

“Polvelleni laskeutui valkoinen kevyt jokin, melkein kuin höyhen.
Sen viereen laskeutui pian toinen, sitten kolmas,
ja äkkiä olin keskellä taivaalta putoavaa valkeaa untuvaa.”
   
    
Arvostelukappale
  
Hilkka Liitsolan Kajonsaari jatkaa kirjassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka alkanutta merirosvotarinaa.
  
Kajo ja hänen tätinsä kapteeni Kolmikolkka selvittävät, mitä Kajon äidiltään, Kolmikolkan kaksossisko Aavalta saama kartta esittää. Tortugan Erakon sanotaan tietävän kaikenlaista kartoista. Tämä kertookin heille, että kartassa on Kajonsaari, paikka pohjoisessa, josta kauhistuttavat merirosvot ovat yli kymmenen vuotta aiemmin tulleet. Pohjoisen kauhut, Kajon isän sukulaiset.
  
Tietäjä supisti suutaan. Hän tökkäsi kuhmuraisen sormensa kartan suurimman saaren kodalle. 
– Käärmeidensaari, hän sanoi ohuella, tietäjämäisellä äänellä. -- – Hyh-hyh. paha paikka. Sen tuntee kun näkee, uskokaa pois. -- Erakko pysäytti kärjen karttaan piirretyn pienen pisteen kohdalle ja totesi ykskantaan: – Kajonsaari. 
Kumarruimme kaikki yhtenä pidätettynä hengityksenä kohti pientä saarta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kärpäsen jätös vanhan kartan pinnassa. (s. 49-50)
   
Alkupuolella kirjaa valmistaudutaan matkaan, ostetaan turkiksia (tai eläimistä kovasti pitävän Joonan tapauksessa villalankaa, josta aikoo neuloa pakkastamineet itselleen), keskivaiheilla ollaan matkalla ja lopussa saavutaan perille, joskin monien mutkien kautta.
  
– Ettekö te oo kuullu neulomisesta? Alpakan villasta? Villasukista? hän puhisi. -- Joona oli mitä ilmeisimmin kuullut neulomisesta ja villasukista, koska oli ostanut monta kerällistä vaaleanharmaata paksua lankaa ja lisäksi pitkät piikit, joilla langasta oli tarkoitus tehdä lämmin vaate. -- – Se on puikko, Joona kertoi innoissaan. – Neulepuikko. -- – Niillä neulotaan, Joona kertoi ja heristi kaksikolle lankakeräänsä.
--
Arrrja tökkäsi lankakerää puikon terävällä päällä. 
– Ai! Mun käsi on täällä alla, Joona huusi ja pudotti kerän kannelle.
--
– Vaarallista touhuu tuo neulominen, Riki totesi. (s. 63-64)
   
Tarinan tempo on hyvin rauhallinen ja melko tapahtumaköyhä ensimmäiseen osaan verrattuna. Onneksi viimeinen kolmannes pelasti lukukokemuksen, kun Kajo pääsee pohjoisessa ihmettelemään lunta ja havupuita sekä näkemään, mitä punaisella rastilla merkityssä paikassa on.
  
Kolmikolkka oli ehdottanut kävelymatkalla, että emme toistaiseksi kertoisi saaren nimeä kaikille. Olin siitä kiitollinen. En kaivannut yhtään enempää huomiota kuin surkean syntyperäni ja pohjalaisen ulkonäköni vuoksi jo valmiiksi sain.
--
Arrrja tärisi vieressäni kuin olisi istunut vieterillä. Suoni hänen ohimollaan pullotti, ja hän näytti ilmiselvästi pinnistelevän.
--
Vene oli händin tuskin vinssattu niin lös, että kasvomme olivat nousseet reelingin yli, kun Arrrjan tärinä voimistui holtittomaksi ja hän pullautti kaikille läsnä oleville tiedoksi:

– Sennimionkajonsaari! -- Sitten hän lysähti voipuneena kasaan ja huohotti.
– Anteeks, pentu, Arrrja sanoi surkeana. – Mä en oo hyvä pitään salaisuuksii. (s. 54-55)
  
En muista, että olisin ensimmäisessä osassa ärsyyntynyt merirosvo Arrrjaan, mutta tällä kertaa hän oli aivan sietämätön. Liitsolan kielikuvat ovat ihastuttavan nokkelia ja Kajon perhe huikea.
  
Ohitimme liikkeen, jonka näyteikkunaan aseteltujen lukuisten kompassien neulat sojottivat kohti pohjoista.

– Kauko & Putki? luin oven yläpuolelle ripustetusta kyltistä. – Eikö luulisi, että siellä myytäisiin kaukoputkia?
--
– Jos sä kaipaat kaukoputkee, Kompa & Assi on paikka sua varten. (s. 57-58)
  
Tuleekohan tähän sarjaan kolmaskin osa? Lukisin kyllä mielelläni lisääkin!
  
Mitä kukaan meistä lopulta voi sille, mitä tapahtuu, kun tapahtumia liikuttavat voimat ovat sadoin verroin meitä isompia? Ei kukaan voi tehdä kuin parhaansa. (s. 121)
  
Arvosana:

Takakannesta:
Lumoavan hauska fantasia on ylistys tarinoiden kertomiselle. Merirosvoseikkailun toisessa osassa matkataan kylmään pohjoiseen.
  
Kapteeninasi ja tätinäsi minä kiellän sinua suunnittelemasta mitään hölmöyksiä. Ymmärrätkö?
  
Merenkiitäjä purjehtii kohti Kajonsaarta ja poimii samalla kyytiinsä Kajon äidin. Se tuntuu Kajosta kummalliselta, ja tunnelma iloisella merirosvolaivalla muuttuu hänen mielestään oudoksi.
  
Aluksen ankkuroituminen sankan sumun takia saa Kajon hermostumaan lopullisesti. Sen vuoksi hän viis veisaa kapteeninsa käskyistä ja päättää tehdä oman päänsä mukaan...
  
Kajonsaari on vauhdikas jatko-osa lastenromaanille Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Tarinassa on tuttuun tapaan yllätyksellinen juoni ja hurttia merirosvohuumoria. Suurin osa miehistöstä on edelleen naisia, mutta ensimmäisestä osasta tuttu trooppinen lämpö vaihtuu kaikille eksoottiseen kylmyyteen.
  
139 sivua, Mäkelä 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:
  
*****

“Kun tuulen pöllyttämä lumi hieman laskeutui, alhaalla tunturin suojassa 
näkyi valtava, jäinen linna, jonka laella hehkui hirveä, musta tuli.
Greta värisi, mutta ei kylmästä, vaan pahuudesta, joka linnasta huokui.”

  
Hannele Lampelan Talventaian tarinoita -sarja alkaa varsin tutusta sadusta inspiroituneella teoksella Lumikuningattaren lumous. Kirjassa on myös lukuisia muita viittauksia satuklassikoihin: on kaappi, jonka kautta mennään toiseen maailmaan, piiraan päällä on lappu, jossa lukee “Syö minut”, eräällä hahmolla on iho valkea kuin lumi ja hiukset mustat kuin eebenpuu… Uskallatko kurkistaa kaninkoloon?
  
Ikkunalaudalle oli tehty lukunurkkaus tyynyjen ja viltin avulla, ja lattialle oli pinottu iso kasa kirjoja. (s. 71)
  
Tarina alkaa aika hurjasti: Gretan ja Kain perhe muuttaa taas, sillä äiti ja isä riitelevät paljon ja toivovat muuton jälleen uuteen taloon ratkaisevan kaikki ongelmat. Isä kuitenkin paiskoo jo muuttopäivän iltana äidin uudet siniset astiat rikki ja lapset nukkuvat vieretysten samassa sängyssä, Gretan valvoessa pikkuveljensä unta. Hän istuu huoneensa ikkunalaudalla, jotta näkee, jos isä tulee takaisin kotiin.
  
Hän ei ollut koskaan puhunut siitä kenellekään. Ei koskaan. Kaikkien muiden kotonahan oli tavallista. Hän oli ainoa, jonka isä oli sellainen. Hirveä ja hävettävä. (s. 51)
  
Ulkona tapahtuu kummia, metsässä liikkuu outoja valoja. Seuraavana päivänä, kun 12-vuotias Greta herää, on täysi talvi, vaikka eilen oli vasta elokuu. Kaita ei löydy mistään ja vanhemmat eivät edes tiedä kuka tämä on tai ihmettele outoa sääilmiötä, sillä onhan kohta jo joulu. Greta päättää etsiä kadonneen pikkuveljen ja päätyy erikoisen, tyhjästä ilmestyneen talon sisällä olevan vaatekaapin kautta Talventaian kaupunkiin.
  
Asuintalojen lomassa oli pieniä puoteja ja kahviloita, joiden tummiin kyltteihin oli koukeroitu kauniilla kultaisilla kirjaimilla mitä hauskimpia nimiä Hurmaherkkupuoti, Tossu & Tumppu ja Mestarikertojien metkuja ja taitoja. (s. 66)
    
Hän saa kuulla olevansa yksi kolmestakymmenestä ehdokkaasta tarinankertojien kiltaan. Mukaan päsee, jos suorittaa hänelle tarkoitetun tehtävän eli Gretan tapauksessa onnistuu pelastamaan Kain. Hänellä on 21 päivää aikaa kerätä killan tarjoamilla oppitunneilla taidot selvitä Lumikuningattaren kohtaamisesta, sillä juuri tuo kammottava satuhahmo on veljen kaapannut. Tästä tuli vahvasti mieleen Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset.
  
“Talventaikaan ei päästä sattumalta. Me valitsemme, kenet otamme sisään.” (s. 54)
  
Alun synkkien sävyjen jälkeen lähti tarina hienosti lentoon. Lampela on luonut todella täyteläisen, Pottereihin verrattavissa olevan fantasiamaailman. Esimerkiksi Grimaldista tulee usein mieleen niin Dubledore kuin Jupiter Pohjoinen ja pöydät kattavat jokut ovat kuin Tylypahkan kotitonttuja tai Hayao Miyazakin nokipalleroita.
  
“Ai passaavat muita tällä tavoin”, Greta närkästyi. “Eivätkö he saa palkkaa siitä?”
--
“Ei tarvitse palkkaa, minä vain tämmöisen huonon tein. Ehkä se ei ihan maistu, mutta toivottavasti vähän maistuu, vaikka hirveän, hirveän huono tuli”, se kimitti. (s. 90)
   
Useilla Kiltaan kuuluvilla ja ehdolla olevilla lapsilla tuntuu olevan haasteita elämässään (kotona ei saa ruokaa, tytöt eivät voi käydä koulussa), mutta samaan aikaan he ovat hyviä kertomaan tarinoita. Jos heidät valitaan mukaan, voivat heidän tarinansa muovata maailmaa “onnellisempaan ja parempaan suuntaan”.
  
“Greta. Sinä luulet, että olet ainoa, jonka perhe on onneton, mutta asia ei suinkaan ole niin. Kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vaan. -- Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin. -- Me haluamme pysäyttää sen kierteen.” (s. 63)
  
Tämä oli todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelisin kolmasluokkalaisista eteenpäin aina yläkoululaisille asti. Aikuinenkin nauttii kirjasta suuresti lukuisten viittausten ja kannattelevan tarinankerronnan ansiosta. Ihan kaikkein herkimmille, joilla voi olla kotona Gretan kanssa samanlaisia ongelmia, kirja ei välttämättä sovi tai ainakin sen teemoista olisi hyvä keskustella aikuisen kanssa.
  
Tästä väitteestä Doctor Who olisi eri mieltä: “Kirja oli aika säälittävä ase, mutta oli se kai parempi kuin ei mitään.
  

Arvosana:
  
Takakannesta:
Kuvittele, jos kaikki kuulemasi tarinat olisivatkin totta.
  
Gretan pikkuveli Kai on kadonnut, mutta vanhemmat ovat kuin Kaita ei olisi koskaan ollutkaan. Yrittäessään pelastaa pikkuveljeään Greta päätyy sadunomaiseen Talventaikaan ja Tarinankertojain killan kokelasjäseneksi.
  
Ennen kuin Greta on valmis pelastamaan Kain, hänen on opittava kertomaan oma tarinansa. Onko se satu Lumikuningattaresta? Ainakin Gretan on killan jäseneksi päästäkseen voitettava kylmyyden kuningattaren lumous. Taistelusta tulee vielä hurjempi kuin kukaan on uskaltanut edes kuvitella.
  
256 sivua, Otava 2020
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Lumikuningattaren lumous
  • Lohikäärmeen kirous (tulossa syyskuussa)
  
  
Samankaltaista luettavaa: Jennifer Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Salla Simukka: Sisarla, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Ilkka Auer: Kymnaasi, C.S. Lewis: Narnia - Velho ja leijona, Michael Ende: Tarina vailla loppua