"Tunsin niin tulista vihaa tuota miestä kohtaan, joka oli uskaltanut sellaista kirjoittaa.
--
rakkaus täydellisen vapaata, kaikki siteet pois, sillä miehen luonto on moniavioisuuteen,
eikä naiset sitä pahakseen pane, ovat ne jo siihen tottuneet
--
Täytyy niiden viisaiden herrojen olla joko hulluja tai sokeita, kun voivat luulotella
että emancipationliike vielä voitaisiin lakkauttaa, ja että naiset taantuisivat noin,
muuttuisivat naisista naaraiksi."
- Minna Canth 16.5.1884
Kustantamo Helmivyö on julkaissut Minna Canthin novelleja kokoelmassa Ompelija ja muita kertomuksia (2019) sekä hänen ainoat kaksi satuaan teoksessa Pikku-Heikin merkillinen matka (2021). Saduissa seikkaillaan perinteikkäissä maisemissa, Kalevan kunnailla sekä Ahdin valtakunnassa ja suoritetaan klassisia vaihtokauppoja. Valitsin nämä Minna Canth -lukuhaasteeni teoksiksi, sillä pieneen sivumäärään mahtuu paljon lyhyitä tarinoita. Osa novelleista on varmaan syystäkin jäänyt vieraammiksi, sillä Canthille tuttua jämäkkää otetta ei löydy kaikista teksteistä.
Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua. (s. 43)
Nimikkonovelli Ompelija on kokoelman paremmasta päästä. Se kertoo eräästä ompelijasta, joka kutsutaan tekemään erään yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevan neidon kihlajaisasua. Hänelle tulee järkytyksenä, että sulhanen onkin hänelle tuttu, mies joka on saattanut ompelijan hankalaan asemaan. Ompelija on nimittäin raskaana. Tarinalla on todella surullinen, mutta ymmärrettävä loppu, sillä pari sataa vuotta sitten ei hyvällä katsottu naisia, joilla oli lapsia, mutta ei miestä.
Kokoelman huvittavin novelli on Eräs Puijolla käynti. Huvittava tosin aika surullisessa merkityksessään. Siinä kaksi nuorta neitoa päättää käydä ilman lupaa Puijon tornilla ja jättävät vielä - voi kauhistus - kenkänsä metsään piiloon (tätä he pitävät suurimpana salaisuutenaan, josta voi puhua vasta vanhana ja seikkailuna, jollaiseen kukaan muu tyttö ei ole koskaan uskaltautunut). Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet tästä: nykyään ei yksikään nainen enää häpeile tulla nähdyksi avojaloin, mutta tuolloin oli riski, että tytöt olisivat voineet menettää paitsi kasvonsa, myös maineensa jäädessään kiinni moisesta törkeästä käyttäytymisestä, eikä kukaan olisi halunnut enää pyytää heidän kättään. Huh.
Vanha piika ja Eräänä sunnuntaina olivat niin ikään hyvin surullisia tarinoita. Ensin mainitussa eräs nainen muistelee nuoruuttaan, kuinka miehet ihastelivat häntä, mutta hän jäi odottamaan unelmiensa prinssiä (tai siis Venäjän suuriruhtinasta, joka oli häntä tanssittanut), eikä suostunut kenenkään vaimoksi, jääden lopulta yksin. Jälkimmäisestä en saanut paljoakaan irti. Siinä eräs nainen herää kokien suurta, koko vartalossa tuntuvaa surua, jonka voisi tulkita olevan esimerkiksi masennusta, sillä mikään ei tunnu oikein miltään (luin, että Canthkin todennäköisesti sairasti masennusta). Hän käy kirkossa, pettyy ja hakeutuu luonnon helmaan. Loppu oli hämmentävän mitäänsanomaton.
Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni. (s. 87)
Kasvinkumppanit tuo suuresti mieleen Anniina Mikaman Myrryksen: tässäkin orpo poika on otettu ison talon pojan kanssa kasvatettavaksi, saaden aina haukut silloinkin kun ei ole syyllinen. Poloisesta pojasta kasvaa reipas renki, joka iskee silmänsä lähimökin tyttöön, mutta talon oma poika ehtii ensin. Ei hän tyttöä puolisokseen halua, kunhan vaan nopeaa huvittelua hakee ja se koituu niin tytön kuin renginkin suruksi. Tässä olisi ollut aineksia pidemmäksikin tarinaksi, nappasi mukaansa parhaiten koko kokoelmasta.
Toinen novelli, joka olisi kaivannut lisää sivuja oli Kohtalainen onni, joka näyttää kirjaimellisesti kaksi näkökulmaa saman kadun molemmilta puolilta. Kummassakaan ei päästä kovinkaan syvälle ja en aivan ymmärtänyt tarinan pointtia. Ehkä siinä pohdittiin sitä, kuinka toisen menestyminen näyttää aina niin helpolta, mutta tämäkin henkilö on voinut joutua tekemään paljon työtä päästäkseen siihen asemaan.
Kodista pois oli jo tuttu, sillä luin sen viime vuoden haasteeseen
näytelmäversiona.
Novellien myötä päädyin googlaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi millainen sinivalkoinen lippu on mahtanut liehua huvilan lipputangossa vuonna 1894. Osa kokoelman ilmauksista olivat hieman vaikeita nykyihmisen ymmärtää ja keräsinkin tähän haastavien ilmaisujen parhaimmistoa:
• "Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan."
• "– Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?"
• "kirjeessä ei kumminkaan voinut tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat"
• "esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena"
• "Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan"
• "Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat."
• "kalman karva kasvoillaan"
• "– Ähmissään vaan parkuu."
• "Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka."
• "uudessa, havannaruunisessa leningissään"
Sisällysluettelo:
- Juri Nummelin: Lukijalle
- Ompelija (Suomen Kuvalehti, 1894)
- Eräs Puijolla käynti (Novelleja II, 1892)
- Vanha piika (Nuori Suomi, 1891)
- Eräänä sunnuntaina (Excelsior-kalenteri, 1889)
- Kasvinkumppanit (Vapaita aatteita, 1889, nimellä “Talon renki”)
- Kahtalainen onni (Nuori Suomi, 1894)
- Kodista pois (Valvoja, 1893)
- Katkelmia kirjeistä
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
Arvosana:
Takakannesta:Ompelija ja muita kertomuksia sisältää Minna Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja novelleja, joita ei ole pitkään aikaan ollut saatavilla painettuna. Novellit käsittelevät tarkkanäköisesti miehen ja naisen - tai aviomiehen ja vaimon - välistä suhdetta, ja kirjailijan kriittinen näkemys tulee esille myös näissä tilapääkertomuksissa. Teoksessa on myös pieni valikoima Canthin kirjeistä.
Minna Canthin tuotantoa:
Näytelmiä:
Novelleja ja pienosromaaneja:
