maanantai 13. toukokuuta 2019

Lukupiirissä | Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

"Olen opiskellut sen verran historiaa, että ymmärrän sen. 
Kulttuurit romahtavat, yhteiskunnat luhistuvat 
ja pieniä ihmissaarekkeita jää jäljelle, rippeitä ja pakolaisia, 
jotka koettavat parhaansa mukaan löytää syötävää, 
varustautua nälkiintymistä tai sairautta tai rosvoja vastaan 
samalla kun ruoho kasvaa palatsin lattioiden läpi ja temppelit sortuvat."
     
     
Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin, Mennään metsäänJoka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 
  
Jean Heglandin post-apokalyptinen Suojaan metsän siimekseen oli pitkästä aikaa omintakeinen genressään. Toki siitä löytyi kliseitä ja epäjohdonmukaisuuksia, kuten liian nopeasti pilaantuvaa ruokaa (tällä kertaa eltaantunutta teetä), josta valitin niin Nora Robertsin Ensimmäisen vuoden kuin Max Brallierin ja Douglas Holgaten Maailman viimeisten tyyppien postauksissa. Tässä tosin myös seulotaan hyönteisiä jauhoista, aivan niin kuin minun äitinikin teki maalla asuessamme. 

Tuntuu kuin olisimme pelkkää ruokahalua, aivan kuin ihminen olisi vain tarpeiden ryväs, joka imee maailmaa kuiviin. Ei ihme että on sotia, ei ihme että maa ja vesi ja ilma ovat saastuneet. (s. 178)
  
Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kirjallisuuden gradupiirissä, jonka osallistujista eräs oli kirjoittamassa teoksesta ekofeminismin näkökulmasta. Tuolloin en kiinnostunut kirjasta, mutta myöhemmin googlaillessani kirjan idea alkoi kuulostaa potentiaalisesti lukemisen arvoiselle. Ehdotin sitä vetämälleni lukupiirille ja se päätyi maaliskuun teokseksi. 
  
Tapahtumat kerrotaan muistelmamaisesti. Päähenkilö on 17-vuotias Nell. Hän asuu metsän ympäröimässä talossa isänsä ja 18-vuotiaan siskonsa Evan kanssa, jolta hän sai muistikirjan tapahtumien tallentamiseksi. Tytöt ovat hämmentävästi kotikoulutettuja siihen nähden, että heidän isänsä on opettaja, Nell kuitenkin haluaa yläasteelle kaupunkiin, mutta hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä: "Me emme pitäneet sinua poissa koulusta vuosikausia, jotta nyt aloittaisit koulunkäynnin. Minä en keksi paljon sen hapattavampaa kokemusta kuin yläaste." (s. 34)

"Me voisimme olla maailman ainoat jäljellä olevat ihmiset", Eva sanoi äänellä, josta ei kuultanut pelkoa eikä surua. Minä nyökkäsin hieman haaveksien ja vastasin samaan sävyyn: "Niin voisimme." (s. 247-248)

Äiti ei myöskään halunnut, että Eva lähtisi hänen tavoin balettitanssijaksi, koska se tekisi hänestä neuroottisen, anorektisen, narsistisen, nivelsärkyisen ja oppimattoman. Äiti loukkaantui tanssiessaan ja haluaa tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta Eva pitää päänsä. Hän ei haluaisi päästää tyttöjä lähimetsään, sillä hän pelkää kaikkea, mitä siellä on. Hän kielsi Nelliä ja Evaa syömästä ikinä mitään metsässä kasvavaa.

Heidän äitinsä on kuitenkin kuollut alle vuotta aikaisemmin syöpään. Aluksi koko perhe on surusta turtana, eikä huomaa, mitä maailmalla tapahtuu, "vuosikymmenten varoitusten ja ennustusten jälkeen asiat todellakin alkoivat mennä pieleen." (s. 21) Puhutaan sodasta, San Andreaksen siirroksen lähellä oleva ydinvoimala tuhoutuu maanjäristyksen takia ja uudenlaiset, entistä pahemmat taudit tappavat ihmisiä, "mietin, mahtoiko kaikkien noiden katastrofien yhteisvaikutus johtaa meidät tähän pysähdykseen." (s. 25)
 
Otsonikerroksessa oli reikiä, metsämme hupenivat, viljelysmaamme vaativat yhä enemmän lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä ja tuottivat yhä vähemmän - ja yhä myrkyllisempää - syötävää. Työttömyys oli kammottavissa luvuissa, sosiaalihuolto ylikuormitettu -- Koululaiset ampuivat toisiaan välitunneilla. (s. 26)
   
Nell oli suunnitellut hakevansa yliopistoon ja Eva tanssijaksi isoon kaupunkiin, mutta romahdus muuttaa kaiken. Modernin sivistyksen murentuessa Nell perheinen sulkeutuu metsän suojaan. Syrjässä, keskellä valtion metsää he saavat turvaa toisistaan, mutta metsissä liikkuu villisikojen ja käärmeiden lisäksi myös muita vaaroja. Sähkö ja bensiini loppuvat, Nell ja Eva linnoittautuvat kotitaloonsa kuin luolaan. Ruoan alkaessa käydä vähiin tytöt joutuvat hoitamaan kasvimaata ja tutustuvat metsästä löytäviin syötäviin kasveihin. En ollut aikaisemmin kuullut, että esimerkiksi tammenterhoja voi syödä, mutta ilmeisesti niistä tulee hyvää, puuromaista ruokaa. 
  
Yllätyin teoksen seksikohtauksista, on niin masturbointia (joka kuvataan ouroboksena), rakastelua "tosin hapuilu on luultavasti parempi sana sille, mitä meidän välillämme tapahtui" (s. 158) ja raiskaus. On puhetta kuukautisista, kun ne alkoivat ensimmäisen kerran ja kuinka ilahduttavaa niiden alkaminen on maailmanlopun jälkeisessä maailmassa, jonne ei haluaisi synnyttää lapsia, jotka eivät tiedä ollenkaan aikaisempaa maailmaa. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja lapsia syntyy edelleen, vaikka maailma olisikin muuttunut peruuttamattomasti.
  
Tuolla hetkellä minä olin morsian, seikkailijatar, uudisraivaaja. (s. 168)

Teoksen kieli on välillä kauniin runollista. Isän suru muodostaa hänen sisälleen itseensä luhistuvan mustan aukon, Nellin suru puolestaan on kuin piripintainen vesimalja, jota täytyy varoa töytäisemästä toisiaan vasten hiertävillä muistoilla, jotta se ei läikkyisi ylitse. Vaahterat muuttuvat kullaksi, nuput näyttävät kireiltä nänneiltä, papujen sirkkalehdet levittäytyvät mullasta kuin siivet, metsässä kasvaa minttutöpäs, kasvit läähättävät kuumuudessa. Kaakaomuki tarjoaa yksityistä suklaanlämpöä, katto vuotaa kuin uppoava laiva, villisiat ovat aavemaisia jyrsimiä, sormenpäiden kierteet näyttävät vuorilta, Nell ja Eva olivat lapsina kuin toisiaan kiertävät kaksoistähdet, Nell voi kuulla mahlan nousevan aavemaisessa metsässä ja hän tuntee uuden linnunradan puhkeavan sisällään.
  
Suosittelen tätä kirjaa dystopioihin ja maailmalopun kertomuksiin aiemmin pettyneille. Tarina saavuttaa loppua kohden hieman unenomaisia piirteitä, jotka hieman rikkovat aiempaa realismia, mutta muutoin maailma pysyy kasassa, vaikkakin raunioina. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva

Minä aivan kuin tunsin naissukupolvien jatkuvan kauas meidän taaksemme ja kurkottavan toisaalla eteenpäin. Koin yhteyden sekä esiäiteihin että tulevaisuuteen ja tunsin - kaikesta huolimatta - jatkuvuuden tyydytystä luissani asti. (s. 263)

Arvosana:
  
Takakannesta:
Kun sivilisaatio romahtaa, Nellillä ja Evalla on vain yksi vaihtoehto: paluu luontoon.
  
Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenne on hajoamassa. Sähköä ei enää ole, bensa on lopussa, kaupat ryöstetty tyhjiksi ja virustaudit tappavat ihmisiä. Seitsemäntoistavuotias Nell ja kahdeksantoistavuotias Eva asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa.
  
Isän kuoleman jälkeen tytöt jäävät yksin. Heidän henkiinjäämistaistelunsa apuna on tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset – ja oma maalaisjärki. Vaarallisimmaksi ei kuitenkaan osoittaudu villi luonto, vaan toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät, ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon.
   
Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola, 315 sivua, Otava 1998
  
Alkuperäinen nimi: Into the Forest (1996)
  
Myös näissä blogeissa on kuljettu metsän siimeksessä: Aikakone: Eijan kirjat 3Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan, Voima: Rakkaudesta dystopiaan (Oona Juutinen), Kirjavinkit, Lukuneuvoja, Kirjamielellä

Samankaltaista luettavaa: Cormac McCarthy: Tie, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Beth Lewis: Suden tie, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti