Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

"Olemme koko ajan olleet kuoleva laji."

   

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut teoksen myös Tähtivaeltajaan 2/2019, joka ilmestyy lähiaikoina. 

  

Olen lukenut Anni Nupposen tuotannosta aikaisemmin vain Kauheat lapset, ja olikin kiinnostavaa huomata hänen viimeisimmän teoksen olevan täysin minun kujallani: Valkoisen kaupungin miljöönä on nimittäin ekokatastrofin jälkeinen maailma - meidän maailmamme. Vielä muutamia vuosia aikaisemmin ilmastopakolaiset vaelsivat maasta toiseen turvallista paikkaa etsien. Nyt viimeinen pakolaisia kuljettava lentokone laskeutunut ja maailma jäätynyt,. Kuten sarjakuvaan perustuvassa elokuvassa Snowpiercer: on pysyttävä liikkeellä tai jäätyy. 

   

Maailman hiljalleen kylmetessä Valkoiseen kaupunkiin evakuoitiin ihmisten ohella loputon määrä tavaraa Euroopasta, Venäjältä ja Aasiasta. (s. 17)

    

Valkoisesta kaupungista tulee mieleen myös elokuva The Day After Tomorrow, etenkin tässä kohdassa: "Kuolema on kaikkialla ympärillämme. Toisinaan tuuli puhaltaa kaupungin katuja peittävän lumen merelle. Silloin kinosten alta yhä paljastuu kuoliaaksi jäätyneiden pakolaisten ruumiita.-- Suurten Pakkasten aikaan -- asukkaita jäätyi kaduille, sillä jotkut eivät vain pystyneet tai suostuneet ymmärtämään, miten kylmäksi maailma oli muuttunut." (s. 49)

  

Menneen talven otsikoinnit lumesta ja pakkasesta sopisivat hyvin teoksen taustoittajiksi valkoisine kurittajineen ja lumi-infernoineen. Nupponen on valjastanut viime vuosina kasvaneen huolen ilmastokriisistä ja näyttää teoksensa lukijoille millainen maailmamme voisi olla, jos emme tartu ajoissa kulutustottumuuksiimme ja pyri tekemään parhaamme ilmaston sekä luonnon puhtaana pitämiseksi.

   

"Moni tuliparempien elinolojen toivossa, pakoon levottomuuksia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia." 

"Ilmastonmuutoksen?" 

"Niin, olet sen verran nuori, ettet ehkä muistakaan. Ennen pakkasia, 20-luvun lopulla, mannerta koettelivat vuoroin kuivuus ja vuoroin rankkasateet." (s. 212)

  

Päähenkilö Sonja elää yhdessä viimeisistä kaupungeista, joista ihmiselämää yhä löytää. Hän on sitkeästi päättänyt elää maan päällä huolimatta miinus kolmenkymmenen lämpötilasta, sillä toinen vaihtoehto olisi vetäytyä kallioon louhittuihin Maasydämen luolastoihin. Pelkkä ajatusksin aiheuttaa klaustrofobisia tunteita Sonjalle. Kolmas vaihtoehto ei ole hänen ulottuvillaan. Rikkailla on nimittäin ollut mahdollisuus ostaa paikka futuristiseen Reunaan, joka muistuttaa menneen maailman elitististä kulutusparatiisia.  

  

Valkoisen kaupungin asukkaille Reuna on maailman reuna: sen tuolla puolen on vain kylmä, raivoava meri, jota joskus sanottiin Tyyneksi valtamereksi. -- jos se jäätyy, kaikki romahtaa lopullisesti. (s. 94)

  

Sonja elää "repaleisessa, ihmisistä lähes tyhjäksi jäätyneessä" myymällä muistoja ja kuolleen taiteilija-isänsä töitä. Valkoisen kaupungin rahayksikkö on pesokrediitti ja yleiskieli on englannin, espanjan ja portugalin sekoitusta, sillä viimeiset ihmiset asuvat Etelä-Amerikassa. Sonja loukkaantuu eräässä kaupunkia riepottelevissa myrskyissä ja menettää toisen kätensä. Onnettomuuden jälkeen Sonjalle kuitenkin mahdollistuu muutto Reunaan, jossa asuu hänen isänsä taiteen ihailija. Tämä rahakas yksilö on valmis maksamaan Sonjan käden hoidon, jos tämä kertoo missä taiteilijan viimeinen teos on. 

  

Kaikkien Valkoisessa kaupungissa ja Maasydämessä asuvien lapsettomien tulee rekisteröityä vähintään yhden potentiaalisen lisääntymiskumppanin kanssa ja osallistua iltamiin, joissa kumppanittomat ihmiset tapaavat toisiaan. Vaikka maailma on tullut lähes loppuunsa, on yhä varmistettava seuraavan sukupolven syntyminen. Tämä oli aika mielenkiintoista, sillä rajallisten resurssien takia syntyvyyttä pitäisi kai ennemmin rajoittaa kuin kannustaa. Antaa lupa tulla raskaaksi vasta, kun joku kuolee tai ottaa talteen sukusoluja, joita voidaan hyödyntää tarvittaessa, kun populaatioon tarviaan diversiteettiä. Sonja ei kuitenkaan lapsia halua, vaikkei sitä voikaan julkisesti ilmoittaa.

  

Me kaikki tiedämme, että jonain päivänä vanha maailma on kaluttu loppuun. (s. 38)

   

Ruoka on varmasti suurin ongelma pakkasen runtelemassa maailmassa. Hyötylaboratorioissa kasvaa etäisesti lehmää muistuttavia hyötynautoja, joista tulee mieleen Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessa olleet gemakot, ihmisten elimiä geenimanipuloidusti kasvattavat emakot sekä Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin unohtuneessa scifiklassikossa Avaruuden kauppamiehet ollut Pikku Kana, josta vuollaan proteiinia. Sonjan äiti kutsuu hyötynautoja kasvannaisiksi. Lisäksi yhdeltä viljelmältä saadaan lakkoja, joista tehdään mm. alkoholia, keltaisten omenoiden tarha ja laitos, joka tuottaa loputtomasti hyönteisproteiinia. 

   

Parasta kaupungissa on kirjasto, jonne on viety kaikki jäätyneestä maailmasta pelastetut teokset. Sonja on ollut auttelemassa taidekirjojen osalta, kun kirjat viedään niiden viimeiseen turvapaikkaan, Maasydämeen. Kirjastossa on myös useita kissoja, jotka taisivat olla ainoat lemmikit jotka mainittiin. Erästä hahmoakin kuvattiin kissamaiseksi: "Hän hymyilee unissaan ja vetää jalkansa koukkuun sohvalle kuin kirjaston kissat silloin, kun niiden herkkiä tassuja palelee." (s. 54)

Jos vielä on mehiläisiä, on ehkä vielä toivoa. (s. 222)

  

Kuten Osuuskumman teoksissa aina, on tässäkin edustettuna ihmisyyden kirjoa laidasta laitaan, etenkin sateenkaarevuuden osalta, osaltaan tehden moninaisuudesta normin poikkeuden sijaan. Sonja itse on panseksuaali, minkä lisäksi puhutaan ainakin muunsukupuolisista sekä transihmisistä, joiden hoidot jäivät kesken ilmaston radikaalin muutoksen takia ja ovat nyt "jäätyneet kehonsa vangiksi". 

   

On myös uskonnollissävytteinen joukko, joka kutsuu itseään katuvaisiksi. He kulkevat kolmen kaupungin välillä, ruoskivat itseään katumusharjoituksena eivätkä anna itsensä juurtua minnekään. Sonjaa katuvaiset kammottavat etenkin siksi, että hän voisi olla yksi heistä, jos hän olisi astunut eemmän syrjään tai hänen mielensä olisi nyrjähtänyt. Mutta koska hän on niin tylsänjärkevä kuin on, hän ei ole kurittamassa itseään uskoen maailman siten lämpenevän jälleen.

  

Thea tulee luokseni sinihiuksisen naisen kanssa. 

"Upeat hiukset", sanon. 

"Istutteet", Min sanoo ja vie kätensä pitkän irokeesinsa läpi. "Ajalta ennen lopullista romahdusta. Aikanaan ne saattoi ohjelmoida vaihtamaan väriä, mutta nyt ne ovat jämähtäneet tällaisiksi." (s. 131)

   

Teoksen rytmitys on vähän epätahtinen. Alussa on pitkään tasaista, tapahtumatonta, kunnes yhtäkkiä kerronta nytkähtää liikkeelle kuin mäen laelta työnnetty auto, jonka eteneminen kuitenkin päättyy äkkipysähdykseen. Tässä vaiheessa kirjailija unohtaa maailman kuvailun ja keskittyy todella pitkään Sonjan seksuaaliseen seikkailuun. En nyrpistä nenääni seksikohtausten kuvaamiselle, mutta sietokykyni oli hieman koetuksella, koska sille oli annettu niin runsaasti sivuja melko lyhyestä teoksesta. 

  

Loppupuolella alkaa uusi mielenkiintoinen juonne, joka lupaa vastata siihen kysymykseen, miksi maailmasta tuli niin kylmä, mutta sitten kirja aivan ilmoittamatta loppuu. En tiedä, onko Nupposella tarkoitus jatkaa tarinaa myöhemmin, mutta jäin kyllä hieman nalliksi kalliolle, koska olisin halunnut lukea lisää teoksen maailmasta. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä alle 300 sivuinen kirja on melko lyhkäinen. Ehkä kirjailija halusi jättää lukijansa siihen mielentilaan, jossa maailmaa ei ole selitetty puhki ja tämä haluaa lukea lisää, keksimään itse, kuinka tarina jatkuu. 

   

Mutta maailma on jäässä ja me olemme täällä. Me selviämme jo, emme ole enää kuolemassa. Eikö meidän pitäisi luoda jotain uutta sen sijaan, että istumme kuin hautovat kanat raunioiden päällä. (s. 227)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nainen kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa.

  

Maailma on jäätynyt ilmastokatastrofin seurauksena ja ihmiskunnan rippeet ovat vetäytyneet suljettuihin kaupunkeihin. Sonja, kuuluisan taiteilijan Sasha Marun tytär, haluaa oppia tuntemaan edesmenneen isänsä. Valkoinen kaupunki on romaani taiteesta, kylmyydestä, rajoista ja niiden ylittämisestä.

   

277 sivua, Osuuskumma 2019

    

Myös täällä on paleltu ikuisen talven viimoissa: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet

  

Anni Nupposen haastattelu Osuuskumman sivuilla.

  

Samankaltaista luettavaa: Jyrki Kiiskien: Kaamos, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Margaret Atwood: Oryx ja Crake, Antti Eronen: Talvi, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Juka Parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar, Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas, Kat Falls: Veden alla