Naistenviikko | Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

"Monet näyttivät kärsimättömiltä, sellaisilta joita ärsytti jo valmiiksi niin moni asia, 
että tuntemattoman jutustelu olisi voinut nykäistä esiin ikävän reaktion."

    

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 20. heinäkuuta viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta

  

Maarit Verrosen edellinen teos Hiljaiset joet oli viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin häneltä ilmestyvän tänä kesänä novellikokoelman Muutama lämmin päivä. Teoksella on kauniin vähäeleinen kansi. Kokoelmassa on 23 novellia, joista pidin erityisesti kuudesta. Suosikeiksini nousivat Luovuttaja, Kapteeni, Arkkitehti, Virkamies, Tytär ja Laulu.
 

Nuoriso ja sen mikrokuplamaailma; ne kulkivat julkisilla paikoilla mitään näkemättä ja kuulematta ja törmäilivät ihmisiin. (s. 79)

  

Luovuttaja on kokelman ensimmäinen novelli. Se kertoo miehestä, joka on innostunut auttamaan luovuttamalla. Ensin hän luovuttaa verta ja spermaa, mutta pian hän on jo luovuttamassa luuydintä ja liittyy maksa- ja munuaislistalle. Novellin todellisuus keikahtaa vahvemmin fiktion puolelle, kun mies haluaa antaa pois toisen kätensä, koska joku muu tarvinnee sitä enemmän. Olisin voinut lukea luovuttajan tarinaa enemmänkin, sen verran eriskummallinen sen asetelma on.
 

- Olen vakuuttunut siitä, että joku tarvitsisi vaikkapa oikeaa kättäni kipeämmin kuin minä itse. Olen vasenkätinen.
--
Yksikätisyys ei haitannut elämää kovin paljon. Miko ajatteli invalidipysäköintiä ja muita odotettavissa olevia etuja aivan kuin kokeeksi vähän virnistellen. (s. 13-14)  

   
Novellissa Virkamies palkataan freelance-graafikko kartoittamaan erästä asuinaluetta ja etsimään siellä huhujen mukaan sijaitsevay ränsistyneet hökkelit. Alueesta ei ole karttoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ja sen kadut on suunniteltu sekoittamaan kulkijansa. Pikku hiljaa paljastuu, ettei mitään hökkeleitä enää ole, mutta arvoitukseksi jää, miksi GPS-paikannus ei toimi alueella. Novellilla olisi ollut paljon potentiaalia kääntyä spefimpään suuntaan, mutta tällä kertaa Verronen on jalat vakaasti maassa. Onneksi erään hahmon suhteen on jätetty mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Hän oli toistuvasti aloittanut laidalta aikomuksenaan kulkea mahdollisimman suoraan koko alueen halki, mutta olikin aina päätynyt kaartamaan oikealle, niin ettei ollut koskaan päässyt keskelle. Joten hänellä oli aineistoa jo melko paljonkin, mutta keskeltä puuttui noin hehtaarin kokoinen vinoneliö. (s. 128)

   
Tytär on kertomus äidistä, joka hallitsee esikoisensa elämää tiukoin ottein. Tytär on hiljainen ja myöntyväinen, hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa vasta lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Novellin luettuani jäin pohtimaan, onko Verrosella itsellään lapsia, vai onko tämä kenties vapaaehtoisesti lapseton.

Sanoi, ettei äiti tiennyt hänestä tai hänen elämästään nyt enää yhtään mitään, eikä ollut koskaan tiennyt paljon. Että äidillä ei ollut koskaan hänen asioihinsa mitään sanomista, ja että jos hän olisi noudattanut äidin neuvoja, hän olisi nyt onneton, masentunut ihminen, auskultoimassa jossakin koulussa ja odottamassa neljääkymmentä lohdutonta, mielenterveyden tuhoavaa vuotta työssä, joka ei sopinut hänelle. (s. 28)

Kapteeni kertoo huonomaineisen lentoyhtiön kapteenista. En suosittele sen lukemista lentopelkoisille, sen verran absurdilta kyseisen firman toimintamalli kuulostaa. Novellissa Arkkitehti päähenkilö joutuu kaapatuksi salaiseen huoneeseen. Laulussa erään artistin keikka ei mene ihan putkeen. Hän on halunnut laulaa jonkin vierailemansa maan kansanlauluista, mutta sillä on arvaamattomia seurauksia. Tästä novellista tuli mieleen yksi Black Mirror-sarjan jaksoista. 

   

Kokoelma oli hieman epätasainen niin novellien pituuden kuin sisällönkin suhteen. Osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia pintaraapaisuja, joissa ei päässyt ollenkaan tekstin maailman ja hahmojen sisälle. Toiset tekstit taas olivat todella hienoja kokonaisuuksia, jotka olisivat kannatelleet pidempääkin teosta. Jäin myös kaipaamaan Verroselta aiemmin lukemieni teosten kaltaista scifiin kallellaan olevaa tyyliä, vaikka monissa hahmoissa olikin tutun verrosmaista lakonisuutta ja melankoliaa. Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. 

  

Maarit Verrosen novellikokoelman päähenkilöt ovat tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa ne, jolla valtaa ei ole. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä, ja myös sellaisia jotka aiheuttavat kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin, hyvääkin tarkoittaviin, tavoitteisiinsa. 

  

Kokoelman avausnovellissa Luovuttaja päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän jo luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä.
    

193 sivua, Aviador 2019

    

Myös täällä on tutustuttu Verrosen tuokiokuvauksiin: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman)

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, 
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."

  

    

Arvostelukappale

  

Tässä on yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista. Maarit Verrosen varsin lyhyt, vain 177 sivuinen Hiljaiset joet oli pakko ahmia nopeasti. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Karsintavaihe ja minusta tuntuu, että Verrosesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani.

Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.

Tehtiin se mitä ehdittiin. Olennaista oli, että mahdollisimman monilla säilyi mahdollisimman pitkään toivo selviytymisestä. (s. 118)

Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.

Etelätaivaan outo kajo ei ollut aurinko. (s. 67)

  

Verronen menee heti asiaan. Maailmanloppu on kirjan ensimmäisen luvun kolmas sana. Lukija tietää siis jo tässä vaiheessa, millaiseen kirjaan on tarttunut. Aluksi syyt maailman tuhoutumiseen ovat epämääräisempiä ja ne tarkentuvat kirjan edetessä. Huolimatta alati pahenevista tuhoarvioista, teoksen selviytyjillä, Lialla ja lapsiviisikolla on alati eteenpäin vievää voimaa.

He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.

Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.

Kenelläkään ei enää voinut olla epäilystä siitä, että tässä oli tosi kyseessä. Vähintään viisi miljardia kuollutta oli varovainen arvio. (s. 65)

Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta.  Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!

 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.

  

Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.

   

177 sivua, Aviador 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kauppalehti, Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Hemulin kirjahylly