Naistenviikko | Päivi Tuulikki Koskela: Varastettu metsä

"Suo tuoksui voimakkaasti, Tuoksu toi mieleen maatuvat kasvit ja jonkin muinaisen

 ja alkukantaisen, ikään kuin he olisivat siirtyneet aikakoneella menneisyyteen."

  

   

Arvostelukappale, jonka lahjoitan siskoni luokkaan 5.-6.-luokkalaisten luettavaksi

  

Oli ilo tulla kutsutuksi Päivi Tuulikki Koskelan kirjoittaman ja Hanna Kenakkalan (jonka nimipäivää vietettiin naistenviikolla jo 21.7.) kuvittaman kolmannen Ympäristöseikkailun, Varastettu metsä, julkistustilaisuuteen tiistaina 18.7. Sain tilaisuudessa kirjan molempien tekijöiden nimmareilla varustettuna sekä kirjan tunnelmallisella kuvituksella olevan kirjanmerkin. 

– Yksikään Suomessa oleva kasvi- tai eläinlaji ei joutuisi uhanalaiseksi, vaikka avohakkuut lopetettaisiin kokonaan. Sen sijaan avohakkuiden ja tehometsätalouden takia satoja lajeja on nyt häviämisuhan alla. (s. 58)

  

Olen lukenut Ympäristöseikkailu-sarjasta aiemmin vain edellisen osan Operaatio IlmastoAreena, joka vakuutti tyylillään lukemaan tämän heti tuoreeltaan. Varastettu metsä on huikea tietopaketti, joka kertoo lapsille (ja aikuistenkin olisi hyvä lukea tästä) mitä luontokato on. Vauhdikkaan seikkailun lomassa puhutaan mm. soiden kuivaamisen ja avohakkuiden haitoista, lajikadosta, uhanalaisista eläimistä, pölyttäjien katoamisesta sekä metsäpaloista, jotka aiheutuvat huolimattomasti heitellyistä tupakantumpeista.

  

– Mitä hemmetin hyötyä meille on niistä 52 eri kääpäläjista? -- – Matalaksi vaan kaikki. Naurettavaa viherpiipertelyä kaikki ötökkähommat ja kääpätutkimukset.

--

– Ötökät selviävät ilman ihmistä, mutta ihmiset eivät selviä ilman ötököitä, hän sanoi pohtivasti. (s. 57 ja 66)

  

Tällä kertaa sisarukset Nea ja Niilo ystävänsä Venlan kanssa seikkailevat Hossan kansallispuistossa, jonne he pääsivät Venlan vanhempien mukana. Kun aikuiset tekevät etänä töitään, nuoret sankarimme tutustuvat luontokohteen tarjoamiin aktiviteetteihin. Eräällä reissullaan he huomaavat valkoisia merkitsemättömiä rekkoja, joiden pressujen alla kuljetetaan vanhojen puiden runkoja. He päättävät selvittää, onko puut kaadettu suojellulta alueelta ja siinä heitä auttavat edellisen seikkailun aikana tavatut iiläiset veljekset Eetu ja Eero, josta jälkimmäisellä on yhteyksiä hakkeriverkostoon.

  

– Ja se ministeri selitti ihan pokkana, että ne uhanalaiset lajit voivat aina siirtyä metsäkuviolta toiselle, jos jotakin avohakataan. -- kerro tuo pohjanhyytelöjäkälälle, niin uhanalainen jäkälä hilpaisee vikkelästi metsäpalstalle odottamaan jokusen sata vuotta, että sopivaa lahopuuta on taas saatavilla. (s.120-121)

  

Koskelan luontokuvailu on ihastuttavaa, lukekaa vaikkapa nämä rivit: "Metsä näytti täällä erilaiselta kuin Etelä-Suomessa. Se näytti karulta ja kesyttämättömältä." ja "Heidän ympärillään levittäytyi jylhää vanhaa metsää. Jotkut puut olivat paksuja kuin antiikin temppeleiden pylväät." Vetoaa ainakin minuun. Kielen rikkaudesta kertoo myös verbi "umplahtaa", puhuttaessa kuinka jalka uppoaa suonsilmäkkeeseen. Aivan täydellinen sana kuvaamaan tuota tilannetta! 

  

– Jos joku laji kuolee sukupuuttoon, niin sitä ei enää saa takaisin, hän sanoi hiljaa. – Se on yksi syy, miksi valokuvaan luontoa. Että tulevaisuuden ihmiset näkevät, mitä ennen oli. Niin moni laji on katoamassa. (s. 99)

    

Suosittelen kirjan lukemista lämmöllä saatesanoilla, jotka poimin Koskelan lehtihaastattelusta: lapsia ei voi suojella ilmastonmuutokselta, mutta heille voi antaa tietoa mitä tapahtuu ja mitä luonnon kannalta voi tehdä paremmin yksittäisenä ihmisenäkin. Teoksen lopussa on nimittäin listattu lisää infoa, josta voi keskustella lasten ja varhaisnuorten kanssa.  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Nea, Niilo ja Venla lähtevät lomalle Hossan kansallispuistoon, mutta törmäävät arvoitukseen. Mitä tunnuksettomien valkoisten rekkojen kyydissä kuljetetaan, ja minne? Lasten uteliaisuus vie heidät röyhkeiden rikollisten jäljille... ja suureen vaaraan. Varastettu metsä -kirjassa saadaan seikkailun myötä myös tietoa luonnon monimuotoisuudesta ja lajikadosta. 

  

Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Varastettu metsä on Päivi Tuulikki Koskelan kolmas ympäristöteemainen seikkailukirja. Aiemmin ovat ilmestyneet Seikkailu Itämeressä ja Operaatio IlmastoAreena.

  

171 sivua, Atrain & Nord 2023

  

Kuvittanuut: Hanna Kenakkala

     
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Seikkailu Itämeressä
• Operaatio IlmastoAreena
• Varastettu metsä
• Koodinimi susi (ilmestyy kesällä 2024)

Marja Aho: Puunhalaaja

"Vain harvat ihmiset tajusivat, kuinka kallisarvoisia metsät olivat. 

Metsiä täytyi alkaa suojella toden teolla, ennen kuin oli liian myöhäistä."

    

     

Lukuhaasteissa:  YA-lukuhaaste: Kirjan kannessa on jokin kasvi, Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

  

Luin vähän aikaa sitten Marja Ahon Loukuttajan ja paloin sen jälkeen halusta lukea sen melko itsenäisen jatko-osan Puunhalaaja mahdollisimman pian. Viimein elokuun alussa ehdin tarttumaan tähän kauniskantiseen teokseen, jonka kävin kuvaamassa Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, kuinka muuten kuin saniaisten joukossa. Puunhalaaja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn, kun puut heräävät aina siihen, kun ne valmistautuvat seuraavaan talveen. 

  

Vaahteroiden latvat leimusivat oranssinpunaisina ja keltaiset koivut täplittivät rantaa. -- Puista irronneet lehdet lipuivat punaisina pursina alajuoksuun ja nousivat keltaisina lyhtyinä syyskuun taivaalle. (s. 127)

  

Vaikka olen ollut Loukuttajan Usvan tavoin koulukiusattu ja pyöräkkä teini, samastuin silti enemmän Puunhalaajan kipakkaan ja sanavalmiiseen Unnaan. Unna halaa puita rentoutuakseen (pitäisikin kokeilla sitä) ja kirjoittaa runoja (aivan kuten minäkin). Metsät puineen ja luonto ylipäätään ovat minulle rakkaita, niin itseisarvona kuin paikkana mennä ja inspiraation lähteenä. Teoksen loppu sai minut itkemään, mihin vain harva kirja on pystynyt. Ahon kieli on riemukkaan ilotulittelevaa ja hänen luontokuvauksensa maalaa kauniita maisemia. 

  

– Luonto on täynnä salaisia, minikokoisia maailmoja. Sammalia ja jäkäliä kuvatessani mä olen löytänyt kivien ja lahopuiden päältä kokonaisia rinnakkaistodellisuuksia, joissa kasvaa minimetsiä. (s. 73)

  

Unnan persoona ei ole kaikkein ihanin, hän tiuskii, tuhahtelee ja tekee äkkinäisiä johtopäätöksiä. Hänenherkästi syttyvä luonteenlaatunsa voi ainakin osittain johtua turhautumisesta siihen, kuinka vähän ihmiset arvostavat metsiä, vaikka ei se oikeutakaan tällaista käytöstä yhtään enempää. Unna kuitenkin pehmenee hieman kirjan aikana, kun hän tekee pari väärää tulkintaa.

   

– Saatpa nähdä, että joskus kuiskaus kuuluu kauemmas kuin huuto (s. 131)

  

Unnan kodin lähellä on Rantalehto, satumaisen lumoava pieni metsä, jonka vanhojed puiden varjossa Unna kirjoittaa vihreitä ajatuksiaan aina mukanaan kantamaansa vihkoon ja missä hänen parhaat ystävänsä, kuten voimapuu, ikiaikainen mänty kasvavat. Kun eräänä päivänä puihin on kiinnitetty punaista nauhaa hakkuiden merkiksi, Unnan raivo roihahtaa kuin tulivuori ja hän aloittaa yhden naisen ristiretkensä puolustessaan paitsi puu-ystäviään, myös eläinten oikeutta asua kelopuissa ja vuosikymmenten aikana kaivetuissa pesäkoloissaan. 

  

Nauhan taakse jäivät myös tiheä vatukko, josta Unna poimi kesäisin vadelmia, ja tutut naavapartaiset kuusivanhukset, jotka terävine latvoineen muodostivat lehdon hämyisään kolkkaan juhlavan katedraalin. (s. 9)

  

Kuvia kotialbumistani.

  

Unna katsoi ylös ja näki valtavan puun siluetin kurkottavan korkealle kohti taivaita. Puun latvus oli leveä kuin jättimäinen haikaranpesä ja sen vahvat oksat piirtyivät vihreinä viuhkoina sinistä taivasta vasten. (s. 17)

  

Metsässä Unna tapaa myös punatukkaisen huppari-poika Konstan, johon tutustuminen käynnistyy varsin värikkäästi. Myöhemmin Unna oppii tuntemaan Konstan paremmin ja saa kuulla, että tämä on luontokuvaaja, potentiaalinen hengenheimolainen, ehkä jopa sielunkumppani. Ryppyjä kuitenkin mahtuu matkalle, kuten voi temperamenttiselta Unnalta odottaakin.

   

– Mä olen kuvannut siellä melkein kaikki eläimet -- – Paitsi en hirveä, enkä kettua. 

Unna katseli poikaa mietteliäänä ja sanoi sitten: – Tule joku kerta meille uudestaan, niin voit kuvata toisen niistä. 

-- 

– Voinko mä tulla heti huomenna? 

-- 

– Mitä täällä siis on?  

Unna katseli häntä huvittuneena. Poikaa näytti melkein pelottavan.  

– Lohikäärmeitä, Unna vastasi.  

Poika naurahti hermostuneesti.  

– Sen mä melkein voisin kyllä uskoakin. En yhtään ihmettelisi, vaikka sulla olis niitä täällä jemmassa. (s. 32-36)

  

Patsi Rantalehdon pelastamiseen ja poika-ongelmiin, kirjassa keskitytään myös metsään laitonta kaatopaikkaa kasanneeseen törppöön. Unna saa Konstasa oivallisen taisteluparin ja tasapainottajan helposti läikähteleville tunteillensa.  

  

– Kohta täällä on Himalajan kokoinen luvaton jätekasa, eikä kukaan tee mitään! -- – Mä en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa metsässä törmää polkupyöränraatoihin ja vessanpyttyihin. (s. 48 ja 58)

  

Olisin mielelläni lukenut Unnan runoja. Kirja olisi saanut täydet 5/5, jos Unna ei olisi välillä mennyt hieman liian korkealle asteelle puidenpalvonnassaan. Osa hänen puheistaan kun oli sellaista materiaalia, jota kirjastosta voisi löytää lähinnä rajatieto-osastolta. En myöskään arvostanut, että Unnan löytöeläintaloa pyörittävän äidin miesystävä Ii-Pee kommentoi, että Unna jää vanhaksi piiaksi äksyilynsä takia. Ei kovin modernia tuollainen ajatusmaailma. Tästä huolimatta voin helposti suositella tätä kirjaa luettavaksi, jos sen aihepiirit kiinnostavat. Täsäkään kirjasta ei ole kukaan muu blogannut. 

  

Unna ei voinut käsittää, miksi niin moni ihminen väheksyi puita. Miksi suuri osa luonnontilaisista metsistä oli hävitetty? Metsistä tehtiin tasapäistä keinotekoista puupeltoa, jossa puut kasvoivat etäällä toisistaan, suorarunkoisina tupsupäinä kuin vessaharjat. (s. 19)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Unnan keväinen koiranulkoilutusretki kodin lähellä sijaitsevassa lehdossa päättyy järkytykseen. Metsä on merkitty punaisin hakkuunauhoin. Lehdon tiheälatvuksiset lehtipuut, persoonalliset pahkapuupökkelöt ja Unnan oma voimapuu, kilpikaarnainen ikihonka, on merkitty kaadettaviksi.

  

Tulisieluisen Unnan silmittömän vihan saavat kokea kaikki, kun hän päättää estää hänelle rakkaan metsän ja puuystäviensä kaadon. Hän käyttää kaikki keinot, niin lailliset kuin laittomatkin, suojellakseen metsää moottorisahoilta ja metsätyökoneilta. 

  

Lehdossa hänen edesottamuksiaan seuraa salaperäinen nuori poika, Konsta. Hän kertoo Unnalle kuusikkoon piilotetusta luvattomasta jätekasasta ja Unna löytää pian itsensä selvittämästä ympäristörikosta, johon Konstan naapuri näyttää sekaantuneen. Unna joutuu kuitenkin epäilemään Konstan tarkoitusperiä, kun hän löytää tämän kamerasta salaa otettuja kuvia itsestään.

  
151 sivua, Atrain & Nord 2019

Marja Aho: Loukuttaja

"Eläinten seurassa oli niin helppo olla, ajatteli Usva. Eläimet eivät arvostelleet, 

eivätkä kiusanneet. Ne eivät välittäneet, vaikka Usva olisi pukeutunut rehusäkkiin. 

Niiden kanssa oli mutkatonta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.

  

Usva huokaisi turhautuneena. Miksi ihmeessä hän ei sitten osannut kommunikoida 

oman lajin kanssa? Sen jonka kanssa hän jakoi yhteisen kielen."

      

          

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste 2020: Suomalaisen kirjailijan kirjoittama

  

Marja Ahon Loukuttaja on ensimmäinen osa kirjaparista, joka kertoo siskoista, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia. 

  

Hän oli kuin palapeliin sopimaton, ylisuuri pala, jota ei saanut sopimaan koloon vaikka kuinka survoi. (s. 101)

  

Tässä ensimmäisessä osassa päähenkilö on Usva, yläkouluikäinen nuori, joka kiusaamisen takia on menettänyt kykynsä puhua koulussa. Hän haluaisi kertoa luokkalaisilleen äitinsä pyörittämästä löytöeläintalosta, etenkin niistä lukuisista kissoista, jotka etsivät kotia ja valistaa toisia oikeanlaisesta eläintenhoidosta, mutta kurkku kuroutuu umpeen ja huulet tuntuvat kuin yhteenliimatuilta aina, kun hän vain ajatteleekin toisille puhumista. Yksi iso teema onkin Usvan matka oman äänensä löytämiseksi.

  

Hän, kyyryssä kävelevä lapamato, joka ei koskaan nostanut katsettaan. Tuplazero, joka olisi saanut rauhassa sulautua luokan takaseinään ja kadota näkyvistä ilman, että kukaan edes huomaisi. Hän, joka väisteli anteeksipyydellen jopa pihalla pyöriviä puunlehtiä ja jonka itsetunto oli niin mitätön, että se olisi mahtunut tulitikkuaskiin. Miten sellainen hylkiö voisi yhtäkkiä avata suunsa? (s. 27)

  

Usva on jätetty kokonaan porukan ulkopuolella ja hänen itsetuntonsa poljettu maan rakoseen, vain koska hänelle eläimet ovat tärkeämpiä kuin viimeisin trendin mukainen kynsilakka. Hän käyttää kirpparivaatteitta ja viettää kaiken vapaa-aikansa äidin ja isosisko Unnan kanssa loukuttamalla kissoja ja hoitamalla kotoa löytyvää suoranaista eläintarhaa, sillä heillä on aasi, hevonen, possuja, kanoja, kaneja sekä koiria, jotka on tavalla tai toisella pelatettu, ja toki niitä kissoja. Lisäksi he pitävät huolta villieläimistäkin.

  

Usvasta tuntui, että äiti oli hautautua taakkansa alle. Maailma oli täynnä pelastettavia eläimiä, loukutettavia kissoja ja oman onnensa nojaan jätettyjä eläinpoloja. (s. 12)

  

Kirjalla on monta tärkeää sanomaa, mutta osa niistä hautautuu hieman toisteisuuden ja ärhäkän Unnan sanomisten alle, "makkara on murha". Nämä teemat ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja kirja voi ollakin hyvä herättelemään ajatuksia, jos aiheisiin ei ole koskaan aiemmin törmännyt.

    

1. älä ota kesäkissaa, lemmikkiin tulee sitoutua myös sen pentuajan jälkeen
2. älä hylkää kissaa luontoon tai lopeta tervettä eläintä, vaan etsi sille uusi koti tai luovuta se jollekin järjestölle
3. adoptoi koditon kissa sen sijaan, että ostaisit pennun
4. mieti, kannattaako syödä niin paljon lihaa, jonka tuottaminen lisää eläinten kärsimystä
5. turkistarhaaminen tulisi kieltää
6. älä osta pikamuotia eli halpoja, heikkolaatuisia ja nopeasti ohimenevän muotiilmiön mukaisia vaatteita, jotka kuluttavat tuhansia litroja juomakelpoista vettä/vaate, vaan suosi kirppareita ja kierrättämistä
7. (koulu)kiusaaminen on todella julmaa ja jättää syvät arvet, mieti siis tarkkaan, mitä sanot muille kasvotusten tai somessa

  

Usva olisi halunnut mennä kuvaukseen kirpputorin vaateosastolta löytyneessä paidassa, mutta ongelman muodostivat jälleen kerran luokan tytöt. -- hänen muista poikkeavaa asuvalintaansa oli kritisoitu ankarasti Jennan ja muiden tyttöjen toimesta. (s. 41)

    

En lainkaan arvosta takakannen kuvailua Usvasta, "kissanpissalta haiseva kummajainen", sillä missään kohtaa teosta ei löydy tuollaista lausahdusta. Eivät edes kiusaajat käyttäneet hänestä näin julmaa nimitystä, monia muita kylläkin. Usvaa kuvataan pitkin tarinaa ylipainoiseksi (virtahevon nielaissut karkkikeppien vieressä, hammastikkujen sekaan pyörähtänyt petankkipallo), mutta en ole aivan varma, pitääkö hän vain itse itseään luokkansa tyttöjä isompikokoisena. 

  

Usva ei halunnut syödä lihaa. Hän olisi mieluummin vaikka työntänyt nuppineulan varpaansa kynnen alle ja potkinut sitä seinään, kuin syönyt lihaa. -- Eläimet olivat hänen ystäviään. Ne olivat persoonallisia ja tunteikkaita otuksia, joiden ei Usvan mielestä pitäisi päätyä lautaselle kenenkään ruoaksi. -- ilman lihaakin pärjäsi (s. 24-25)

  

Ahon kieli on ihastuttavan värikästä ja hän käyttää ilmaisuja, joihin harvemmin törmää, kuten kielipuoli, jonka kohtasin jo uudelleen parhaillaan lukemassani, Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taidossa. Töppötassu kissoista puhuttaessa ja paahtuvan popcornin tavoin pomppivat marsut olivat vallan söpöjä. Erityisesti tyttöjen äidin uusi miesystävä Ii-Pee käyttää luovaa kieltä, kuten "houlimouli", "tsili kon karmeeta ja kuokkamoolea" ja "dalmatimaalainen". Huomasin kirjailijan käyttäneen Ylen kuuden vuoden takaista artikkelia sienten nimistä, sillä mainituista liki jokainen löytyi kirjasta. Toki kaikille lukijoille tällainen kielellä leikittely ei ole kaikkein mielekkäintä tai helpointa lukea. 

      

Rapsutelin viime kesänä Kuopiossa kotieläinpihassa Arska-possua.
Usvalla on kirjassa kaverinaan Hiski-niminen minipossu, joka sekin nauttii rapsutuksista.

  

Isällä oli ollut paljon suuria suunnitelmia Onnenpesän varalle vuosiksi eteenpäin. Ainoa asia, mikä ei kuulut isän suunnitelmiin, oli kuolema. (s. 74)

    

Isosisko Unna on Usvaa radikaalimpi. Hän osallistuu turkistarhauksen vastaisiin mielenosoituksiin ja kritisoi kovaäänisesti äidin uuden poikaystävän lihansyöntiä. Unna pääsee ääneen jatko-osassa Puunhalaaja, joka löytyy jo lukupinosta ja tulen sen varmaankin lukemaan heinäkuussa. Todella kauniit kannet myös tällä kaksikolla! On sääli, jos nämä kirjat jäävät lukematta esimerkiksi sen takia, että ovat ilmestyneen pieneltä kustantamolta.

  

Harmittavan vähäiselle huomiolle kirjasomessa jäänyt Loukuttaja oli minulle vahva lukukokemus, sillä olen itsekin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu, isäni kuoli, kun oli kahdeksannella luokalla ja eläinten hyvinvointi on minullekin tärkeää. Kaikki perheeni kissat (siskojeni kissat mukaan lukien) ovat olleet rescueita. 

  

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Usva on luokan hyljeksitty, kissanpissalta haiseva kummajainen, joka vapaa-ajallaan haluaa mieluummin loukuttaa pakkasessa värjötteleviä kulkukissoja, kuin osallistua luokan rientoihin. Hän haluaisi palavasti puhua eläinten oikeuksista eläinsuojeluneuvojana toimivan, löytöeläintaloa pyörittävän äitinsä tavoin, mutta häneltä puuttuu rohkeus sanoa epäkohdista ääneen. Hän tietää, että jos hän koulussa avaisi suunsa kertoakseen Jennalle ja luokan muille tytöille mielipiteensä näiden huonosta lemmikkien kohtelusta, saisi hän koko luokan ivat päälleen. Koulun ruokalassa hän katsoo surullisena, kun muut syövät lihaa. Hän haluaisi kertoa kaikille, millaisissa oloissa tuotantoeläimet joutuvat elämään.

  

Usva ihailee isosiskoaan Unnaa, muiden mielipiteistä vähät välittävää aktivistia, joka luontoa ja eläimiä suojellakseen ja niiden kaltoinkohtelulle huomiota saadakseen on valmis vaikka köyttämään itsensä kettingillä puuhun tai turkistarhan oveen. Usvan isäpuoli Ii-Pee yrittää valaa arkaan tyttöön itseluottamusta puujalkavitseillään ja rennolla elämänasenteellaan.

  

Usvan rohkeus ja ääni ovat kadoksissa, kunnes eteen tulee tilanteita, jotka pakottavat hänet avaamaan suunsa ja pihisemään ilmoille mielipiteensä. Siitä rohkaistuneena hän puuttuu Jennan eläinten kohteluun ja huomaa löytäneensä sen, mikä on piilotellut aivan liian kauan syvällä hänen sisuksissaan - oman äänensä.

     

174 sivua, Atrain & Nord 2019

Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja & Jemina Kuisma: Terra Antiqua

"Avaruusasema kiersi Maata noin 380 kilometrin korkeudessa. Unalle oli tullut yllätyksenä se, kuinka isolta tuttu planeetta korkealta kiertoradalta käsin näytti. -- pikkutarkalta, eloisan pyöreältä ja tasaisesti pyörivältä taideteokselta keskellä suurta rauhallista koskemattomuutta."

   

    

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Popsugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character  

  

Taru Kumara-Moisio on opettaja, joka halusi kirjoittaa nuorille sicfi-kirjan, joka ei olisi dystopiaa vaan suhtautuisi toiveikkasti tulevaisuuteen. Ihmisversoja ei aivan vastaa tätä toivetta, sillä siinä on sama ongelma kuin Katharine McGeen Tuhat kerrosta - Pudotus romaanissa.

Maailmassa on dystooppisia elementtejä, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja kuivuutta sekä ilmastopakolaisia, eikä matkustamiseen ole varaa kuin rikkaimmilla. Varsinaisia ratkaisuja ongelmiin ei kuitenkaan anneta, heitellään vain muutamia sivuhuomioita Marsin uudisraivaajista ja siitä, kuinka voisimme tehdä asiat paremminkin, mutta tahtotila puuttuu. Toiveikkuus jää siis hyvin pieneen sivurooliin. Jos siis tiedät erinomaisia lukuvinkkejä hopepunkista tai solarpunkista, jätäthän kommenttia!

 

Toivottavasti avaruusmatkavuosi ei olisi loppuun saakka tällaista, pelkkää joogaamista ja jorinaa. Milloin jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtuisi? Milloin hän voisi vihdoin tuntea elävänsä? (s. 38)

  

Putosin kirjan immersiosta useaaan otteeseen, kun avaruusaseman opettaja Anuliza raportoi kuinka on onnistunut valittujen nuorten tukemisesta kohti unelmiaan ja oman äänen löytämisestä (kyseenalaistin toistuvasti hänen ammattietiikkaansa ja pohdin mielenterveyden tilaansa). Näissä jaksoissa käytetään paljon pedagogista jargonia, mikä tuntui vieraannuttavalta, sillä olisin halunnut lukea romaanin nuorista pohtimassa tulevaisuutta sekä ihmisen suhdetta teköälyyn, en opettavaista ja saarnaavaa manifestia. Tätä jäin kummastelemaan, etenkin kun kirjan ensisijainen kohderyhmä on yläkoululaiset.
 

Ajattelin, että minusta tulisi nyt opettajien opettaja, sellainen joka kuuntelisi jokaisesta oppilaastaan niin täydellisesti, että olisi samalla kaikki maailman opettajat. -- unohtaisin itseni ja rakastaisin heidät ehjiksi. -- Vain heillä oli väliä, sillä he olisivat tulevaisuuden ihmisiä, parasta ihmisyyttä mitä voimme maailmankaikkeudelle tarjota. (s. 17-18)

 
Päähenkilönä seurataan 16-vuotiasta Unaa, joka näkee ensimmäistä kertaa muita nuoria päästyään mukaan opettamiskokeiluun. Kuitenkin minulle vihreä, sammalpeitteinen Nuur oli paljon kiehtovampi hahmo. Pörröisellä Nuurilla kun on erikoisen ulkonäkönsä lisäksi synestesia, mikä on minusta todella jännittävä ominaisuus. Muut nuoret, Helm, Dana ja Ed jäävät todella etäisiksi, mitä nyt mainitaan aivan ohi mennen kilpauija-Edin kidukset ja Danan halu lisätä kyborgisia osia kehoonsa. 

  

Loppupuolella on iso juonipaljastus, joka muuttaa merkittävällä tavalla aiempia tapahtumia. Itse harmillisesti arvasin tuon keskeisen juonenkäänteen ennakkoon, koska olen lukenut vastaavanlaisen tarinan aikaisemminkin. Se on kuitenkin todella hieno käänne, jota ilman kirja olisi jäänyt väljähtyneen vichyn tasolle. Sinne tänne ripotellut Unan äidin kirjoittamat runot olivat toivat teokseen oman mausteensa, etenkin aivan viimeisillä sivuilla oleva pidempi teksti, sillä niissä kerrotaan paljon tarinan kannalta kiinnostavia taustoituksia.
 

"Estinan lisäksi voisimme ryhtyä taas opiskelemaan myös paikallisia kieliä ja innostua sitä kautta tutkimaan identiteettien monimuotoisuutta. Ottakaamme opetuskäyttöön bibliofiilien rakastamat kirjastot sekä puistot ja museot. Entisaikojen massakouluja emme tarvitse, eikä niitä taida hyväkuntoisina enää monia ollakaan jäljellä." (s. 100)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tarina sijoittuu vuoteen 2119 ja kertoo opiskelusta avaruudessa, ensirakkaudesta, elämänsuunnan ja identiteetin etsimisestä sekä oikeudesta tehdä omia valintoja. Päähenkilö Una on 16-vuotias arka tyttö, joka oppii avaruusvuosiseikkailunsa aikana uskomattomia asioita itsestään. Teos herättelee erityisesti teinityttöjä kiinnostumaan tekoälystä ja maailmankaikkeudesta viihdyttävällä tavalla.

Romaani on suunnattu yläasteikäisille ja hiukan vanhemmille.

165 sivua, Atrain & Nord 2019

   

Kirja luettu myös täällä: Kosmoskynä, Siniset helmet

YLE: Dystopiat, genrehybridit, hopepunk ja solarpunk – tässä ovat scifi-kirjallisuuden kuumat trendit: "Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa" (10.7.2019)

  

Samankaltaista luettavaa: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Tuomo Jäntti: Verso 

  

   

"Pieni valkoinen perhonen liihotteli sekasotkun keskellä ja istahti sitten sementtimöhkäleen päälle aukomaan siipiään. Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta se näytti tavattoman kauniilta ja hauraalta pölyn ja sotkun keskellä. Jos sekin selvisi täällä, kai minunkin piti."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään, Popsugar Reading Challenge: A book by an author with flora of fauna in their name

  

Jemina Kuisman Terra Antiqua on yksi parhaimpia omakustanteita, joita olen lukenut. Toki teoksesta huomaa, ettei sitä ole kustannustoimitettu, mutta tarinan kivijalka on vakaa. Tekstissä on muutamia piirteitä, jotka paljastavat kotikutoisuuden, esimerkiksi ladonta sivulla poikkeaa hieman siitä, millaista romaaneissa on tottunut näkemään, sillä kappaleiden väleihin on jätetty tyhjä rivi ja vasemman sivun numerointi kulkee sisäreunassa. Kieltäkin olisi voinut paikoin vielä hioa. Nämä kuitenkin pystyy antamaan helposti anteeksi.

  

Tartuin kirjaan hieman varautuneena, sillä aikaisemmat kokemukseni omakustanteista ovat saaneet minut epäröimään. Tarina pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Tässä kotimaisessa nuortendystopiassa kun oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: ydinlaskeuma, Kehämuurin takana eli entisessä Helsingissä kupolin alla asuvat ihmiset, matka pohjoiseen Uuleoon eli alueelle, joka tunnetaan omana aikanamme paremmin Ouluna, valheet, joita maailmasta kerrotaan ja luonnonvarojen riisto.

  

Se oli jokin vanha dokumentti ydinvoimalaonnettomuudesta sadan vuoden takaa 2010-luvulta. -- oletin videolla puhuttavan kielen olevan japania. -- Vologdan voimalan posahdettua Venäjällä vuonna 2034 kukaan ei tietenkään enää järkyttynyt vastaavista kuvista joissain toisella puolen maapalloa. (s. 7)

  

Päähenkilö Inna pääsee ensimmäistä kertaa Kehämuurin ulkopuolelle. Kaikki siellä on todella vihreää ja elävää, mutta mihinkään ei saa koskea. Kun hän näkee poikaystävänsä pussailevan toisen tytön kanssa, lähtee Inna päästelemään höyryjä metsään. Pian tyttö kuitenkin huomaa eksyneensä. Inna kastuu sateessa ja vilustuu. Hän näkee kuumehoureista unta pojasta, mutta jotekin tämä tuntuu elävämmältä kuin vain mielikuvitukselta.

  

- Pakotatko sä mut riskeeraamaan terveyteni lähtemällä jonnekin... jonnekin zombikaupunkiin? kimpaannuin. (s. 33)

  

Kuisman luomat miljööt ovat kiinnostavia, vaikka paljoa ei Kehämuurista kerrotakaan sen lisäksi, että kaikki siellä on hyvin säädeltyä, jopa lasten määrä on rajattu yhteen. Teos olisikin saanut paljon syvyyttä esimerkiksi takaumien kautta. Uuleon huudit olivatkin sitten itselleni tutumpia. Löytyvät niin Toripolliisi kuin Kaukovainion asuinalue. Olikin helppoa kuvitella Inna Oulun kaduille. Juoni on hieman rosoinen (etenkin kun Inna kulkee todella pitkiä matkoja jalan valittamatta), mutta kannattaa lukijaansa riittävästi, jotta kirjailijan ideasta saa kiinni ja mielikuvitus täydentää aukkoja. Tämä on loistava pohja, josta laajentaa pidemmäksikin romaaniksi. 

  

Erityisesti aivan loppuun olisin halunnut jotakin lisää, sillä se tuntui paikoin kiirehdityltä. Jäin myös kaipaamaan hieman enemmän joihinkin sivulausessa mainittuihin seikkoihin, kuten lasten geneettiseen suunnitteluun. Innan olisi nimittäin pitänyt syntyä tummatukkaisena, sillä sellaisen vauvan vanhemmat olivat tilanneet, mutta jossain tapahtui virhe. Vaaleanhiuksisten kun uskottiin aikaisemmin olevan altiimpia ydinsäteilylle, vaikkei kukaan enää kovinkaan tosissaan ajattelekaan näin. Silti Inna värjää hiuksiaan, koska vaaleat kutrit eivät ole vieläkään muodissa. 

  

Joku saattaisi sanoa, ettei Terra Antiqualla ollut tulevaisuutta. Siinä katsellessani, kuinka yksinäinen leppäkerttu taapersi kiveä pitkin ja pysähtyi välillä paistattelemaan auringon helliviin säteisiin, jotain liikahti pysyvästi sisälläni. Ei elämästä voinut koskaan tietää. (s. 128)

  

En voinut olla vertailematta tätä ja sitä ennen lukemaani teosta eli Taru Kumara-Moision Ihmisversoja, näissä kun oli paljon samaa. Esimerkiksi ne ovat molemmat kotimaista nuorten scifiä, jonka kirjoittaja on opettaja, niiden tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, niissä pohditaan niin tekoälyä kuin kloonaamista. Lisäksi teosten yhtenä teemana on odottamaton rakkaus ja kummassakin on poika, joka nuuskii todella paljon päähenkilötyttöä. Tämä on kuitenkin kaksikosta rehellinen dystopia/post-apokalyptinen teos, vaikka kauhean lohduttomasti ei Innalle teoksessa käy. Mutta voihan Matti, sille olisin suonut paremman kohtalon.

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sinä päivänä meidän oli tarkoitus aloittaa parin viikon mittainen retkemme Terra Antiquan asumattomiin metsiin, äärelle hiljentyneiden lampien ja tienpiennarten. Aluetta kutsuttiin Terra Antiquaksi virallisissa tutkimusraporteissa, asiakirjoissa ja dokumenttielokuvissa. Sen latinankielinen nimi, Terra Antiqua, tarkoittaa muinaista maata, mutta sekään ei varsinaisesti kuvannut aluetta millään tavalla. Me tiesimme siitä niin kovin vähän, tai niin minä ainakin luulin.

Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, koska muu maa on saastunut elinkelvottomaksi. Inna eksyy opiskelutovereistaan ja päätyy harhailemaan vaarallisille alueille, missä moni asia onkin aivan toisin kuin hän on luullut. Seuratessaan jännittäävää oudon maailman opastaan hän tulee tehneeksi ratkaisun, josta ei ole enää paluuta. Terra Antiqua on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu lähitulevaisuuteen sijoittuva kirja.

    

411 sivua, omakustanne / BoD 2019

   

Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa

"Siinä meni sitten tämä elämä pilalle, 15-vuotiaana. Parantumaton sairaus
-- En saa koskaan enää elää normaalia elämää. Joudun miettimään
 koko ajan jotain suolta, joka on ällöttävin osa ihmistä."

  

        

Olen lukenut Maija Haavistolta aiemmin teoksen Marian ilmestyskirjan ja novellin Silloin kun en katso Osuuskumman kokoelmasta Naamiot. Haavisto on kirjoittanut romaanien lisäksi tietokirjoja mm. fibromyalgiasta, autoimmuunisairauksista ja erityisruokavalioista, eikä olekaan siksi outoa, että hänen romaaneissaan on usein jokin sairaus tai lääketieteellinen teema. Perhonen vatsassa on nuortenkirja, joka kertoo Crohnin tautiin sairastuneesta Tuuliasta. Crohnin tauti ei ole mediaseksikäs (jos mistään taudista voi sanoa niin), sillä se on suolistosairaus joka aiheuttaa kovaa vatsakipua ja ripulointia. Tuulia nolosteleekin vaivojensa kanssa kauan, ennen kuin kertoo vanhemmilleen ja hakee apua. 

  

Vatsassa ryömii käärme. Niin kuin Sirjan rakastamissa Alien-leffoissa. Se tahtoo vain ulos. (s. 11)

  

Sairaus on yksi monista contemporary nuorten/YA-kirjallisuuden teemoista. Viime vuosina onkin ilmestynyt paljon kirjoja nuorista, joilla on erilaisia sairauksia tai muita terveyteen vaikuttavia oireita, kuten John Greenen Tähtiin kirjoitettu virhe (syöpä), Holly Bournen Oonko ihan normaali? (OCD, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö), Nicola Yoonin Kaikki kaikessa (allerginen koko maailmalle), R.J. Palacion Ihme (geenivirhe) ja Satu Mattila-Laineen Parantola (epilepsia).

  

Sairaudet eivät ole mailmanloppuja, vähän vain. (s. 223)

  

Tuulian vanhemmat ovat eronneet. Hän on asunut äidin luona ja tavannut isäänsä säännöllisesti. Yläasteen viimeinen vuosi alkaa pian, mutta Tuulia haluaa muuttaa isänsä luokse ja uuteen kouluun. Kun kukaan ei tunne entuudestaan, on helpompaa unohtaa sairaus. Jouduttuaan leikkaukseen ja olemaan pitkän aikaa poissa koulusta, Tuulia valehtelee, että yhdessä hänen luomistaan oli melanooma. Asia eskaloituu nopeasti ja varomattomia sanoja ei voi vetää takaisin ennen kuin on liian myöhäistä. 

  

Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en osaa. Maailmani pyörii oman napani ympärillä, tai varsinkin tiertyn pisteen, joka sijaitsee lähellä napaa. Siellä asuu Crohn, ja se vie valtavasti tilaa elämässäni. Jokainen ihminen on uusi tungettelija, jonka ei kuulu saada tietää. (s. 61)

  

Vanhempien lisäksi Tuulialla on elämässään myös äidin räväkkä sisko Anitta, joka esimerkiksi käy Ropeconissa. Noin puolivälissä kirjaa Tuulia tapaa myös isän uuden kumppanin ja tämän pojan, joka on hieman Tuuliaa vanhempi. Näiden kahden välille kehittyykin muutama kiinnostava tilanne, joiden kehittymistä olisin mielelläni lukennut pidemmällekin. 

  

Elämäni on muuttunut kummallisemmaksi kuin edes Salkkarit. (s. 153)

  

Kirjassa on yksi kohtaus, mikä herätti kyseenalaistamisreaktion. Täti nimittäin antaa Tuulialle omaa reseptilääkettään, jota käytetään Suomen ulkopuolella alkuperäisen tarkoituksensa lisäksi myös lääkkeenä Crohnin tautiin, mutta Tuulian kysyttyä asiaa lääkäriltään, tämä ei suostunut kirjoittamaan reseptiä. Lääke jopa mainitaan nimeltä. 

  

- Eli kyseessä oli siis suklaan puutostila, Ilmo sanoo. - Annostellaan tarvittaessa suonensisäisesti. (s. 143)

  

Haavisto on kirjoittanut teokseen nykyajan ilmiöistä luontevasti. Tuulian koulussa käy eräs tyttö, joka on kuuluisa tubettaja ja toinen, joka haluaa mennä armeijaan. Tuulia itse pitää podcasteista ja teoksen aikana hän innostuu tekemään itsekin oman podcastin. "Podcastit ovat intiimejä. Vähän niin kuin kirja vastaan elokuva." (s. 220) Olen itsekin pyörittänyt ideaa podcastin/vlogin perustamisesta ja samaistun vahvasti tähän: "Ääneni kuulostaa kamalalta nauhoitettuna, lapsellista sössötystä." (s. 185)

  

Onneksi minulla on kuulokemaailma mukana. Tällä kertaa sinä ei ole höpötysohjelma, vaan Margaret Atwoodin äänikirja. -- Kirja on samaan aikaa huumaava ja kylmäävä. (s. 62)

  

Teoksessa on pari feministä kohtausta. Puhutaan kuukautisista ja seksistä. Nämä ovat minusta teoksen parhaiten onnistuneita kohtauksia, joista kiitän kirjailijaa. Jyri Paretskoikin kirjoitti teoksessaan K15 Saran suuhun seuraavan repliikin: "- Oikeastaan ihan virkistävää, että joku puhuu [seksistä]. Siis niin kuin yleisellä tasolla. En mä tiedä, miksi siitä ei sai puhua. Mehän ollaan seksuaalisia olentoja kuitenkin."(s. 62)

  

Sirja aina paasaa, että naisia syyllistetään seksistä, mutta miehiä ei. Koko neitsyyden käsite on vain tyttöjen alistamista ja kontrollointia varten keksitty. Ekaa kertaa ei kannata kokea kännissä puskassa, mutta ei se kuitenkaan ole mikään enkelit soittavat pasuunaa -hetki. (s. 182)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Vähän ennen näytelmäkerhon ensi-iltaa kasiluokkalainen Tuulia sairastuu Crohnin tautiin. Tärkeintä on, etteivät kaverit saa tietää kivuista ja ripulista, ei edes paras ystävä Sirja. Roolipeleihin hurahtaneen Anitta-tädin kanssa voi sentään puhua vapaasti, ja kesälomalla löytynyt uusi harrastus vie sairastamista pakoon kuulokemaailmaan.

Peruskoulun viimeiseksi vuodeksi Tuulialla on suunnitelma. Uudessa koulussa hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksiä itsensä uudelleen, vaikka sellaiseksi kuin tyylikäs ja salaperäinen Helmi.

Tuulia ei ole ainoa, joka piilottelee jotain itsestään, mutta pian sairaus vaatii järeämpiä valheita. Menivätkö ne jo liian pitkälle?

Maija Haavisto (s. 1984) on Amsterdamissa asuva helsinkiläiskirjailija, jolta on aiemmin julkaistu kuusi aikuistenromaania, viisi tietokirjaa, runokokoelma ja lastenkirja. Valtaosa hänen teoksistaan käsittelee pitkäaikaissairauksia.

  

244 sivua, Atrain & Nord 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka