Halloween-kirjoja perheen pienimmille

"Ei ole mitään sellaista järjestystä kuin hyvä noita tai huono noita. 

Ei noituuttaan voi menettää tai peruuttaa, vaikka epäonnistuisi loitsussa toisensa perään.

Loitsujen punominen vaatii harjoitusta!"

  

  

Ursula Mursun luoma ihastuttava pikkunoita Myrtti seikkailee jo toisessa kirjassaan, jossa tehdään tällä kertaa kudelmataikoja. Kun koulu menee kiinni köhäpöpön takia, pääsee Myrtti asumaan tätinsä Tuuven luokse Kuuilmaan. Isi vaan ei tiedä, että Tuuve ja Myrttikin ovat noitia vaan luulee siskonsa asuvan syrjäisellä maaseudulla. 

  

Syksyn lehdet olivat jo oransseja mutta vielä puissa, kun kaikki muuttui. Isin -- kasvoille ilmestyivät -- painaumat koko päivän tai yön pidetyistä suojamaskeista. -- Yhtäkkiä se oli kaikkialla ja kaikkien puheissa: köhäpöpö. (s. 7-8)

  

Noidat asuvat ihmisten tietämättä maapallon keskellä ja heillä on monia erilaisia tapoja sekä noitamaisuuksia, joihin Myrtti pääsee nyt tutustumaan läheisemmin. Esimerkiksi erilaisten taitojen kurssit ja tukkakekkerit, joilla juhlistetaan noitataitojen heräämistä, kun maitotukka on tippunut pois ja upouusi noitatukka on alkanut kasvaa. Periaatteessa kyseessä on siis uuden noitayhteisön jäsenen debyytti.

  

Hän yritti kurkistella söpöjen otusten suuntaan ja huomasi astuneensa johonkin kellertävään ja limaiseen. 

"Räästäisiä", Loviisa nauroi. "Jättävät jälkeensä räkävanan, mutta muuten harmittomia pikku otuksia." (s. 110)

   

Kudelmataikojen opettaja Rafael.

  

Myrtti osallistuu uuden ystävänsä Loviisan kanssa kudelmataikojen alkeiskurssille, jossa on oppilaita lapsista ihan aikuisiin asti - onhan jokaisen aloitettava uusien taitojen opettelu samalta viivalta. 

  

Myrtti kantoi Fuugan itkien keittiöön ja täti ehti jo säikähtää, että Myrtti itse oli murtanut jonkin raajansa, mitä epäilystä saattoi omalta osaltaan lietsoa Myrtin onneton "Se katkesi!" -huuto.

--

"Ei ole mitään hätää, kullanmuro", täti sanoi ja silitti puolestaan Myrttiä. "Hoidetaan se kuntoon. -- tässähän sinulle avautui erinomainen mahdollisuus harjoitella kudelmataikuuttasi. Voisitkin ommella repeämän kiinni itse. Tekemällä oppii." (s. 84-85)

  

Pidin tästä edellistä osaa enemmän. Kuten Dess Terentjeva sanoo tässä videossaan, on kirjalla paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Yksi kirjan teemoista on nimittäin se, että ei haittaa, kun kokeilee uutta eikä heti onnistu, kunhan ei lannistu ja myös ihan ok, jos jokainen asia ei ole sinun juttusi. 

  

"Alvar ei ole tyttö eikä poika, mutta joskus hänestä tuntuu enemmän tyttömäiseltä ja joskus enemmän poikamaiselta. Sitten voi pukea vaatteet ja laittaa tukan sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, ja vaihtaa vaikka lounasaikaan, jos siltä tuntuu. Siksi hänellä on kaksi nimeäkin. Voi pukea niistä ylleen sen, joka tuntuu sopivalta." (s. 78)

  

Kuinka mahtavaa, että lastenkirjaan on sisällytetty sateenkaarevuutta näin kivasti! Fuugan puhetapa on myös hurmaava, "Päivää että pätkähti!". Kirjassa myös muistutetaan, että on hyvä kysyä lupa, ennen kuin halaa ketään (henkilökohtaisesti tämä tuntui mahtavalta huomaavaisuudelta). Apila Pepitan kuvituksessa on ihastuttava violetti-turkoosi -värimaailma.

    

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kankaisiin punottuja tunnetaikoja ja yllätyksiä yllätysten perään

  

Myrtti on hiljattain saanut tietää olevansa noitien sukua. Nyt hän on muuttanut noitien asuttamaan Kuuilmaan, onton maapallon sisäpinnalle.

  

Kuuilmassa edessä on tukkakekkerit, yksi noitien suurimmista juhlista. Siellä päivänsankareina ovat pienet noidat, joiden maitotukka on vastikään tipahtanut ja noitatukka alkanut kasvaa. Tukkakekkereissä on tapana, että päivänsankarit esittelevät pieniä punomiaan loitsuja.

 

Myrtti aloittaa kudelmataikojen oppiryhmässä, jossa kankaisiin punotaan erilaisia tunteita. Taikapa ei kuitenkaan taivu pikkunoidan tahtoon ihan tuosta vain, ja sekös Myrttiä harmittaa.

  

Myrtti ja kudelmataika jatkaa leikkisää ja sydämellistä Kuuilma-sarjaa, jossa pieni Myrtti-noita opettelee elämään kahden todellisuuden välissä.

 

144 sivua, Kumma kustannus 2022

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Myrtti ja noitatukka
• Myrtti ja kudelmataika

  

*****

   

"Valitettavasti ainoa rään säilytykseen käypä astia oli tuo hiihoppaava kattila, 

joka oli muina kattiloina pompannut hyllyyn ja yritti piiloutua Nykypäivän noita

 ja höyrykoneet -nimisen hyvin pölyisen opuksen taakse."

  

  

Arvostelukappale

  

Tuukka Sandströmin kirjoittama ja Varpu Erosen kuvittama Rontti-kissa noitakoulussa oli aivan pakko lukea, sillä minulla oli nuorempana Rontti-niminen kissa. En ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, Rontti-kissan kummallinen kesä, mutta nämä ovat sen verran itsenäisiä osia, että luulen, ettei haittaa, vaikka hyppäänkin mukaan tästä. Toki edellisen kirjan tapahtumiin viitattiin, mutta se ei lukemista haitannut.

   

Sitä taloa eivät nähneet kuin noidat sekä muut sellaiset olennot, joilla oli huomaamiseen taipumusta. 

Kissoilla sitä taipumusta on, varsinkin sellaisilla kissoilla, jotka ovat altistuneet keijupölylle. Ja Rontti-kissa oli kesällä sattunut saamaan aika ison annoksen keijupölyä nenäänsä, minkä vuoksi hän oli alkanut kärsiä ajoittain leijumiskohtauksista. 

Tyttökin huomasi talon varsin helposti. Hänen nimensä oli Vermiselli, ja hän oli melkein noita. Ei siis aivan täysi noita, mutta noidahko. Juuri siksi hän puhui tai oikeastaan naukui kissaa niin sujuvasti. Ja siksi hän myös näki kaikki värikkäät ja jännittävät talot, jotka on loitsuin kätketty tylsien betonirakennusten sekaan mahdollisimman pitkästyttäviin paikkoihin. (s. 9)

  

Rontti-kissa päätyy vahingossa oppilaaksi noitakouluun, vaikka ainoastaan 8-vuotiaan Vermisellin piti aloittaa siellä. Rontti halusi vain hakea apua leijumisongelmaansa, jonka vuoksi hän ei enää uskalla lähteä ulos yksin, jotta ei leijaile taivaalle. Koulussa on oma linjansa taikavoimaisille kissoille, mutta Rontti ei oikein koe sopivansa joukkoon. Lisäksi jokin tuntuu olevan pielessä koulussa, kun aikuistenkin tekemät loitsut menevät pieleen ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Saadaanko koulun ongelmat ratkaistua, ennen kuin se lakkautetaan?

  

Tämä oli ihana! Paljon kielellä leikittelyä (myös noitakoulussa tehdään digiloikka ja opetetaan koodaamista, Wilman sijaan oppilaiden vanhemmat saavat viestejä Welhon kautta) ja hurmaava kuvitus, suosittelenkin ehdottomasti ääneen luettavaksi. Rontti on arka kissa, joka joutuu uskaltamaan ja kohtaamaan pelkonsa. Hän ei ole toiminnan kissa, joka etsii seikkailuja, ne vain sattuvat löytämään hänet. On kuitenkin juuri Rontin ansiota, että koulun päiväjärjestys palautuu normaaliin. 

  

– Kuulkaahan, naukui Rontti-kissa. – Minulla on ajatus. 

Kaikki näyttivät äkkiä hämmästyneiltä, ja kaikkein hämmästyneimmältä näytti Rontti-kissa. Ajattelu ei ei yleensä kuulunut hänen vahvuuksiinsa, mutta nyt hän todella tunsi, että hänen kissanaivoissaan oli kehkeytynyt aivan oikea ajatus. (s. 126)

  

Miinustan puoli tähteä täydestä viidestä, sillä tässä oli nykyaikaiseksi lastenkirjaksi vähän liikaa ulkonäköön liittyvää, negatiivista kommentointia, kuten isoon nenään, pyöreyteen tai "kuivankälpäkkyyteen" (mitä se ikinä onkaan) liittyen. Lisäksi kirjassa mainittiin villakoira, jolla on lakatut kynnet - tarpeetonta ja jopa vaarallista, koska tästä voi joku saada idean lakata oman koiransa kynnet. 

  

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Rontti-kissa pääsee noitakoulun kissalinjan oppilaaksi. Pian oudot tapahtumat tempaavat Rontin pyörteisiinsä. Oppitunneilla menee kaikki pieleen, eikä koulunkäynnistä tule yhtään mitään. On kuin koko koulu olisi kiukustunut oppilaille ja opettajille. Mutta miksi?

  

Muinaisen ennustuksen mukaan vain Kohtalon Kissa voi ratkaista arvoituksen ja pelastaa noitakoulun. Mutta mistä löytyy tuo mystinen sankari?

  

Lastenromaani Rontti-kissa noitakoulussa on itsenäinen jatko-osa teokselle Rontti-kissan kummallinen kesä.

  

Kirjailija Tuukka Sandström ja kuvataiteilija Varpu Eronen sekä heidän kaksi lastaan asuvat vanhalla maatilalla Haminassa. Heillä on kaksi kissaa, joista kummankaan nimi ei ole Rontti.

  

134 sivua, Avain 2022

  

Kuvittanut: Varpu Eronen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Rontti-kissan kummallinen kesä
• Rontti-kissa noitakoulussa

  

  

*****

    

Loppuun vielä pari lyhytvinkkausta.

  

Barbara Cantinin Mortina ja hurja Halloween-yllätys on Mortina-sarjan viides osa.

  

Oletko aina ihmetellyt, missä Mortinan vanhemmat ovat? No, nyt siihen tulee selitys, vaikka itse toki tiesin, mitä tapahtui eräälle laivalle vuonna 1912, lapsilukijalle tämä luultavasti on uutta tietoa. Aivan kuten sekin, että kaikki Mortinan perheessä kuolevat muuttuvat aina zombeiksi!

  

Aika surullista, kun miettii, sillä se tarkoittaa että Mortinakin on kuollut, vaikka hänen olemassaolonsa jatkuukin zombina - aiemmin olen nimittäin jäänyt siihen käsitykseen, että hän olisi syntynyt zombiksi. Syytä hänen kuolemalleen ei kerrota, mutta ehkä kyseessä on jokin epidemia, kuten espanjantauti, joka sopisi hyvin ajallisesti. 

  

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta kuvituksen perusteella ei olla aivan nykyajassa vielä. Varovainen veikkaukseni on 1940-luku, toisen maailmansodan jälkeen, sen verran voimakkaasti kaupungin talojen savupiiput tupruttavat. Aivan ihastuttava, paikoin fotorealistinen kuvitus tarjoaa paljon tutkittavaa. 

  

Ikäsuositus 5+, 56 sivua, suom. Katariina Heilala, Tammi 2022

  

  

David Walliamsin kirjoittama ja Adam Stowerin suloisesti kuvittama Pikku hirviöt kertoo pikkuisesta ihmissudesta, joka ei kuulu joukkoon. Kaikki nauravat hänen kimeälle ulvonnalleen. Vanhemmat lähettävät hänet hirviökouluun, mutta jopa opettaja turhautuu ja lähettää hänet kotiin. Pikku ihmissudesta ei opettajan mielestä koskaan tule kunnollista hirviötä. Kotimatkalla surullinen ihmissusi kuitenkin tapaa joukon hirviöasuisia ihmislapsia, jotka kutsuvat hänet mukaansa, sillä onhan Halloween!

  

Tämä oli hurmaava kirja erilaisuudesta, hyväksynnästä ja oman paikan löytämisestä. Paljon samaa henkeä kuin Mortina ja Isadora Kuu -sarjoissa. 

  

Ikäsuositus 3+, 29 sivua, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2021

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 18 | Jouluisia lastenkirjoja

  

Eilen joulukalenterin luukku avautui Kirjaluotsi-blogissa. Huominen luukku puolestaan ilmestyy Luettua ja maistettua -blogiin. Lista kaikista joulukalenterin tekemiseen osallistuvista blogeista löytyy Kirjamies-blogista. Tämänpäiväisessä luukussa 18 esittelen neljä jouluista lastenkirjauutuutta. 

  

Olipas ihanaa kirjoittaa tätä postausta! Joulukuussa blogi on ollut tahattomasti hiljaa, koska kesästä saakka käyttämäni Chromebook päätti lakata yllättäen toimimasta viikko-pari sitten (alkoi sammumaan aivan odottamattomasti). Hankimme sen puolison kanssa muistaakseni jo alkuvuodesta 2018 ja se toimi varakoneena hänen pöytäkoneensa sanottua sopimuksen irti 2019. Uutta hän joutuikin sitten odottamaan muutaman kuukauden, sillä striimatessa tarvitaan koneen, joka kestää raskasta kuormitusta, mikä tarkoitti pakollista lomaa. 

  

Hyvä, että tuo Chromebook oli edelleen olemassa, sillä vuorostaan minun iäkäs pöytäkone hajosi kesän kuumuudessa. Nyt minulla on aivan tuliterä läppäri, Lenovon Legion 5, jolla pystyy myös pelaamaan, mitä en ole aikoihin voinut tehdä (jopa Minecraft oli liian raskas vanhukselle ja toimi varmaan sen pyövelinä). Tässä on aivan ihana true strike -näppäimistö, joka on periaatteessa mekaaninen näppis - teksti soljuu kuin aivan itsestään tällä kirjoittaessa. Mutta sitten asiaan.

    

"- Joku uusi influenssa-aalto on liikkeellä.

Siihen sairastuneet ovat enää vain varjo itsestään."

  

   

Arvostelukappale

  

Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Varjot - Kirja 1: Helähdys on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana. Parvela-Pitkänen kombo on yleensä ollut tae laadukkaasta kirjasta. Varjot-sarjan ensimmäinen osa on sekin lukijansa yllättävä ja varsin jännittävä teos ollakseen joulukirja - jo kannesta näkee, että varsin uhkaavissa tunnelmissa liikutaan.

  

Päähenkilö on 13-vuotias Pete (jota ei tule sekoittaa Parvelan jo Ella-kirjoista tunnettuun ja sittemmin omassa sarjassaan seikkailevaan hahmoon Pateen, hieman siis harhaanjohtava nimi). Hänen paras ystävänsä Sara on vakavasti sairaana, eikä toivoa ole näköpiirissä. Vaikka Pete ei enää usko Joulupukkiin, hän kertoo tavaratalon pukille toiveensa Saran parantumisesta. Eräänä iltana Pete saa oudon vieraan, joka lupaa toteuttaa toiveen, yhdellä ehdolla.

  

- Mitä minun sitten pitäisi antaa, jotta Sara paranee? Pete kysyi ääni värähtäen.

--

- Varjon.

- Varjon? Minkä varjon? -- Sateenvarjon?

- Tyhmä lapsi. Sinun varjosi. Sen, mikä seuraa sinua kaikkialle.

--

Ei se tietenkään kuulosta kovin paljolta. Eihän hän juuri koskaan edes kiinnitä huomiota varjoonsa. -- Mitä väliä sillä edes on, onko hänellä varjoa vai ei? Ja siitä huolimatta Petestä tuntuu, että hän ei ikimaailmassa halua luopua varjostaan, Se on osa häntä. Se on... niin, omituista kyllä, mutta kun sitä ajattelee... rakas. (s. 20-21)

  

Peten lisäksi seurataan myös Uudit-nimisen tytön seikkailua pohjoisessa. Näistä osioista pidin enemmän ja niistä tuli hieman mieleen Tuutikki Tolosen Mörköreitti. 

  

Parvela on kiinni ajanhermossa. Peten isä on muuttunut viime aikoina oudoksi. Nauravaisen miehen tilalla on ihminen, joka syyttää pakolaisia työpaikkansa menettämisestä. "- Ne ituhipit yrittävät taas piilotella pakolaisia koteihinsa, isä murisee jollekin, mitä lukee lehdessä. - Ihmisten pitäisi pysyä siellä, mihin ovat syntyneet." Samalla linjalla on myös presidentinvaalien ainoa naisehdokas: "- Oma kansa ensin, nainen julistaa. - Meidän ei tule välittää muista kansoista. Tähän maahan ei saa päästää ketään ylimääräistä. Me huolehdimme vain itsestämme."

    

Uutisissa kerrotaan, kuinka kriisit uhkaavat maailmanjärjestystä. Viha valuu ja polttaa kaiken tieltään. (s. 137)

  

Varjot on suunnattu selkeästi vanhemmille lukijoille. Sen huomaa edellisten lainausten lisäksi hyvin esimerkiksi siitä, kun kadotettuaan varjonsa Pete alkaa tiuskimaan, ettei halua tavata "vanhoja kuselta haisevia mummoja ja pappoja". Vaikka tässä onkin tonttuja, ei tämä todellakaan ole iloinen ja kepeä tarina vaan paikoin aivan puhdasta kauhua. Teemat ja jännite ovat sellaisia, joiden perusteella suosittelisin kirjaa 12-vuotiaasta eteenpäin ja yläkoululainenkin saa varmasti paljon irti tästä (kustantajan suositus on 9+, mutta kannattaa miettiä lukijakohtaisesti, kenelle tämä sopii). 

  

Ai että, kuinka sieppasi lukiessani erään sivuhahmon kohtelua. Kyseessä on isompikokoinen koulukiusaaja, jota ainakin kerran sanotaan satakiloiseksi ja verrataan niin siirtolohkareeseen, mastodonttiin kuin pakastekaappiinkin, ja (tietysti) hän haisee hikiseltä. Pete myös kommentoi tyypin sanavaraston pienuutta... Miksi pitää alentua fatsheimaamaan? Miksi pitää liittää tietyn kokoiseen hahmoon negatiivisia attribuutteja? Ei näin. Parvela ja kustannustoimittajasi, tehkää paremmin.

   

En osaa sanoa vielä, luenko ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa. Tämä kyllä päättyi aikamoiseen cliffhangeriin. Ja sivulauseessa mainittu tonttusota kiinnostaa.

  

Joulupukki on maailman hyvien ajatusten, toiveiden ja epäitsekkyyden tiivistymä. Hän on lukko, joka vielä pitää tonttujen ja ihmisten maailmoja yhdessä suuren tonttusodan jälkeen. Hän muistuttaa ihmisiä jouluisin hyvyydestä ja siitä yhteydestä, joka maailmojen välillä muinoin vallitsi. (s. 125)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Tontut liikkuvat vain pimeässä.

  

Pete tekee kohtalokkaan vaihtokaupan pelastaakseen ystävänsä. Mitä menetät, kun luovut varjostasi? Trillerimäisessä seikkailussa joulun myytti paljastuu aivan erilaiseksi kuin kukaan on kuvitellut.

  

Pete Valo on epätoivoinen. Sara, hänen paras ja ainoa ystävänsä, on sairas, eikä parannuskeinoa ole. Viimeisenä keinonaan 13-vuotias Pete kuiskaa toiveensa tavaratalon joulupukin korvaan. Hän saa lupauksen, että Sara paranee, mutta vain yhdellä ehdolla: Peten on annettava vastalahjaksi varjonsa. Se ei kuulosta paljolta, mutta on enemmän kuin kukaan on osannut kuvitella.

  

Kansainvälisesti menestyneen tekijäkaksikon Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen uutuussarjassa Tolkien ja Nesbø kohtaavat. Jännittävä seikkailu vie halki lumen ja jään kohti pohjoista Aurorian valtakuntaa, jossa varjonparsija Uudit selvittää, mitä joulupukille oikein on tapahtunut.

  

185 sivua, WSOY 2021
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria (tulossa kesäkuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Talo oli... niin, miten sen nyt sanoisi, kamalan yksinäinen.

Siinä oli jotain surumielistä."

    

    

Arvostelukappale

  

Joulukalenterikirjoista eli tarinoista, jotka on jaettu 24 lukuun, on selvästi muodostumassa minulle perinne. Olen kahtena edellisenä jouluna lukenut Maja Lunden kirjoittaman ja Lisa Aisaton kuvittaman Lumisiskon sekä Karin Erlandssonin kirjoittaman ja Peter Bergtingin kuvittaman Yöjunan. Tarinaltaan Eva Frantzin kirjoittama ja Elin Sandströmin kuvittama Ruukin salaisuus nousee ykköseksi näistä, mutta kaipaan kuvituksiin enemmän samaa runsautta kuin Lumisiskossa - Yöjunassa ja Ruukin salaisuudessa kuvia kun on vain yksi/luku.

  

Hän seisoi tornihuoneen kynnyksellä, ja huone oli kuin suoraan hänen haaveistaan. Korkeat kirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, niin että tuntui kuin olisi ollut kirjoilla verhotun putken sisällä.  (s. 234)

  

Ruukin salaisuus on jännittävä ja maaginen tarina eräästä suvusta ja heidän kartanostaan. Flora Winter matkaa äitinsä kanssa joulukuuksi pieneen kylään. He ovat vuokranneen ränsistyneen kartanon portinvartijan tuvan, jotta äiti saa kirjoittaa rauhassa uusimman kirjansa. Äiti on pakannut oranssin kirjoituskoneensa mukaan (ihana, minäkin haluaisin sellaisen!). Isä on kuollut vain vähän aikaisemmin sairastettuaan pitkään, eikä joulussa tunnu olevan samaa tunnelmaa kuin ennen.

  

Viisikymmentä vuotta sitten von Hiemsin ja Martonin suvut olivat ilmeisesti yrittäneet tehdä sovinnon naittamalla poikansa ja tyttärensä.

--

Jokin naimakaupoissa oli selvästikin mennyt pieleen. -- Siksi suvut olivat edelleen tukkanuottasilla.

--

Se oli aivan järjettömän typerää. Miksi ihmiset eivät voineet olla ystävällisiä toisilleen? (s. 183)

  

Floran seikkaillessa kartanon mailla, hän kuulee outoja kuiskuttelevia ääniä ja näkee valkoisen oravan. Hän saa kuulla kartanoon liittyvistä mysteereistä ja päättää ratkaista ne, sillä jos hän ei nyt toimi, on kartano vaarassa joutua puretuksi hotellin tieltä. Samastuin suuresti Floraan, joka on "aina tuntenut itsensä vieraaksi omassa ajassaan".

  

Ehkä kartanolla on jokin salaisuus, jonka se haluaa kertoa minulle. (s. 29)

  

Oli hauskaa huomata, että tapahtumat sijoittuvat vuoden 1975 jouluun (isosiskoni oli tuolloin vuoden vanha). Pidin myös suuresti kartanon tarinasta, joka avautuu seepianvärisillä sivuilla. Kun Flora hoitaa kartanon pihalta löytämiään kasvinversoja, mieleen tuli Salainen puutarha (tyttökirjaklassikoista puheenollen, Vihervaaran Anna on mainittu kirjassa muutamaankin otteeseen). Flora ihastelee kartanoa ja harmittelee "miksi tällaisia ei tehty enää? -- paljon hienompia kuin rumat kuutionmuotoiset kerrostalot."

  

Flora oli aina pitänyt vanhoista taloista. Hän toivoi, että jonakin kauniina päivänä hän saisi asua oikein isossa vanhassa ja hienossa talossa tylsän kaupunkiasunnon sijaan. (s. 14)

  

Suosittelen Ruukin salaisuutta etenkin niille lukijoille, jotka ovat nauttineet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista, sekä Frantzin aiemmista teoksista Osasto 23 ja Yön kuningatar (minusta tämä on paras näistä kolmesta). Kirja sopii seitsemänvuotiaasta eteenpäin ääneen luettuna, mutta ison kokonsa ja tekstin haastavuuden vuoksi itseluettuna ehdottaisin tätä vasta yhdeksänvuotiaille ja vanhemmille, eikä 12-vuotiaskaan kirjan ääressä kyllästy.  Aikuinenkin viihtyy hyvin tämän kanssa, vaikka jotkin juonenkäänteet arvaakin ennakkoon. 

  

- Minä en ole erityisen kiinnostunut vanhoista, rikkaista suvuista. 

- Mikset? 

- Minusta heidän elämänsä on ollut aika tylsää. Tyttöjen varsinkin. Heidän piti mennä rikkaisiin naimisiin, synnyttää paljon lapsia, kuolla nuorena, eikä heillä ollut ollenkaan omaa tahtoa, mahdollisuutta päättää omista asioista... (s. 75)

  

Instagramissa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, kuinka lapsia seksualisoidaan heteronormatiivisesti todella paljon ja tarpeettomasti. Esimerkiksi, jos alakoululaiset tyttö ja poika ovat kavereita, äidit mielellään alkavat parittamaan heitä. Tässäkin äiti kysyy Floralta ensimmäiseksi, onko hänen tapaamansa poika hyvännäköinen. Miksi? 

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Huiman jännittävä adventtiseikkailu

  

On joulukuu. Kaksitoistavuotias Flora ja hänen äitinsä ovat matkustaneet kuukaudeksi Helmerinkylään. He ovat vuokranneet mökin erään hylätyn ja ränsistyneen kartanon mailta.

  

Äidin kirjoittaessa uutta kirjaansa Flora tutustuu kartanon tiluksiin. Mutta jotain outoa on tekeillä. Flora kuulee varjoista kuiskuttelua ja näkee vitivalkoisen oravan, jota kukaan muu ei tunnu näkevän. Lisäksi hän tapaa puutarhassa pojan, joka väittää asuvansa kartanon mailla.

  

Onko kartano todella hylätty? Entä mitä tapahtui sen omistaneelle von Hiemsin perheelle?

  

Kihelmöivän jännittävä tarina jakautuu 24 lukuun, jotka ovat mainiota luettavaa joulua odottaessa.

  
Suomentanut: Anu Koivunen, 268 sivua, S&S 2021
  
Alkuperäinen nimi: Hemligheten i Helmersbruk (2021)
  
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?, Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin, Lastenkirjavuosi

  
Samankaltaista luettavaa: Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Ilkka Auer: Domowik, David O'Connell: Karkkitehtaan kummitus

   

*****

  

"Mitä dickensiä täällä tapahtuu?"

  

      

Arvostelukappale

   

Catherine Doyle on minulle tuttu teoksistaan Myrskynvartijan saari ja Kadonneet merenväkiset. Ebenezerinkadun ihme on uudelleen tulkinta klassikosta Saiturin joulu. Äidin kuoltua onnettomuudessa joulunaikaan Georgen isä muuttui ja kielsi joulun kokonaan, eikä George ole nähnyt serkkujaankaan kolmeen vuoteen. Tarvitaan kolme ihmettä, jotta isä muistaisi taas värit ja ilon.

  

Hyllyllä oli pyrypalloja. Oli kirkkoja, taloja, kaupunkeja ja kyliä, kokonaisia maailmoja pikkuruisine asukkaineen höyhenenkeveinä pyörteilevien lumihiutaleiden seassa. 

--

Georgen hengitys huuruuntui pyrypalloa vasten. 

Tämä ei ollut mikä tahansa lumiukko. 

Se oli Georgen lumiukko. 

He olivat tehneet sen kolmisin mummun vanhan talon pihaan jouluaaton aamuna, pyörittäneet, pinonneet, taputelleet ja kaivertaneet naurun kalistessa hampaissa, isän nenän punertuessa ja äidin sormien menettäessä tuntonsa. (s. 18-19)

    

George ostaa ihmeitä tekevän pyrypallon joulumarkkinoilta löytämästään puodista, jonka nimi on Marleyn jouluerikoisuuksia. Hän ei kylläkään ostaessaan palloa tiedä, millaisiin seikkailuihin se johtaa. Isä ei halua nähdä tai kuulla mitään jouluun tai äitiin liittyvää. George puolestaan ei mitään muuta haluaisikaan. Niinpä hän yrittää toivomuksillaan muuttaa isänsä mielipiteen joulusta, sillä juhlan kieltäminen ei auta kenenkään särkynyttä sydäntä.

  

"Meillä on kaikki hyvin näin." 

"Meillä ei ole kaikki hyvin. Me olemme kohmeessa."

--

"Olet p-p-p-pelkkä KITUPIIKKI!"

--

"Mikä ihmeen Kitupiikki?"

--

"Jotain mistä puuttuu ilo täysin ja kokonaan." (s. 32-34)

  

Aivan kuten Helähdyksessä, tässäkin lopun käänteet olivat jo aika pelottavia (oikeasti pohdin, pääseekö George koskaan takaisin oikeaan kotiinsa, sillä sivut olivat vähällä loppua ennen grande finalea ja sumuinen maailma, missä poika oli eksyksissä ahdisti). Joulukirjoiksi varsin ankeita nämä kolme: kuolleita vanhempia ja kauhunväristyksiä (samoin Poika nimeltä Joulussa, Tytössä, joka pelasti joulun, Lumisiskossa ja Yöjunassakin). 

  

Olisiko iloinen joulukirja sitten tylsä vai miksi ei sellaisia näissä ole tullut vastaan - kuvakirjoissa kylläkin on sellaisia paljon. Ei siis tarvitsisi olla mikään karnivalistinen utopia, missä kaikki pitävät toisiaan kädestä ja laulavat kumbaya, mutta jotakin iloisempaakin voisi näissä tapahtua. 

    

"Minä haluan, että maailmamme tulee taas täyteen väriä!" George jatkoi tuntien olonsa nyt rohkeammaksi. "Ihan niin kuin silloin kun äiti eli!" 

Isä pomppi ylös ja alas, raastoi hiuksia päästään. "Lopeta tuo pötypuuha heti paikalla!" 

"Haluan että maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka rakastavat meitä!"

--

"Meidän on hyväksyttävä todellisuus sellaisena kuin se on ja lakattava yrittämästä muuttaa sitä. -- Yritä olla murehtimatta liikaa. Enää yksi vuorokausi, niin joulu on taas jäänyt taa. Sitten voimme palata normaaliin." 

Normaaliin. Sana pisteli Georgea. Heidän talossaan, tuossa oudossa, ontossa paikassa, ei ollut mitään normaalia. Se tuntui kuin hautausmaalta, yksinäisyys tihkui sen seinistä kuin kosteus. (s. 107-109)

  

Flo-mummo oli mainio hahmo! Olisin halunnut kuulla lisää hänen seikkailuistaan. Jos tälle tulisi jatkoa, tahtoisin sen olevan ns. esiosa ja siinä hypättäisiin Florencen villiin nuoruuteen. Jekkunen -niminen  tonttu, joka haluaa aina kiivetä hyllynreunalle istumaan (viitannee Elf on the shelf -perinteeseen, mikä ei varmaan kovinkaan monelle suomalaislapselle ole tuttu) oli todella kriippaava hahmo, sillä hänen maalattu hymynsä ei koskaan muutu. 

  

Pilvet olivat viimein antautuneet lumilastinsa alla ja sirottelivat nyt joulua Lontoon ylle kuin kimalletta. (s. 42)

  

Yleensä en ole kaikkein innostunein Jaana Kapari-Jatan käännösten lukija, sillä en pidä tavasta, kuinka osa erisnimistä käännetään, mutta ei kaikkia (hyvä esimerkki on Luna Lovekiva, jolta on käännetty on vain sukunimen loppupuoli). Tässä kirjassa ei kuitenkaan käännös tökkinyt, vaikka tarinan melankolisuus saikin lukukokemuksen kallistumaan hieman alaspäin. Tästä kirjasta löytyy muuten Whamin Last Christmas, eli jos leikkimielisesti välttelet sitä, tämä luettu kohtaaminen kappaleen kanssa saattaa joillakin aiheuttaa Whamageddonin häviämisen.

  

"Taikuuden ainoa este on ihmisen mielikuvituksen rajallisuus." (s. 97)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Valloittava uudelleentulkinta Charles Dickensin rakastetusta Saiturin joulusta!

  

On kulunut kolme pitkää vuotta siitä, kun Georgen äiti kuoli ja hänen isänsä päätti peruuttaa joulun. Sen jälkeen elämä on ollut harmaata ja ankeaa. Mutta kun George löytää jouluputiikista mystisen lumisadepallon, jotain erikoista tapahtuu. Pallon sisällä oleva näkymä on kuin suoraan Georgen menneisyyden joulusta — joulusta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

  

Sinä iltana George ja hänen isänsä pyyhkäistään seikkailuun, joka vie heidät kolmeen eri jouluun — menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Kun mukaan saadaan pari uutta ystävää ja ripaus taikaa, pystyykö George tuomaan perheeseen takaisin kaiken kadotetun ilon ja värin?

  

Catherine Doyle on monia palkintoja saanut irlantilainen kirjailija, jonka teokset ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri maailman. Doylelta on ilmestynyt suomeksi Myrskynvartija-trilogian kaksi ensimmäistä osaa.

  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 228 sivua, Kumma kustannus 2021

Alkuperäinen nimi: The Miracle on Ebenezer Street (2020)

Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Lue meille äitikulta, Unelmien aika

  

*****

  

"Yöllinen myräkkä oli tuonut tullessaan lumiukon, 

jonka lapset olivat edellisenä talvena rakentaneet!"

    

  

Arvostelukappale

  

Sirkka Knuutilan kirjoittama ja Olga "Olya" Badulinan kuvittama Rosmariini ja valkoinen joulu jatkaa jo vuonna 2007 ilmestyneessä Rosmariini ja joulun taika teoksessa esitellyn tonttutyttö Rosmariinin seikkailuja. Tällä kertaa huolena on eteläisen Suomen musta joulu. Kuvituksessa on vanhanajan lastenkirjojen henkeä.

Tämä joulukalenterikirja on suunnattu aivan nuorimmille kuuntelijoille, sillä teksti on tarkoitettu mitä luultavammin ääneen luettavaksi. Alle kahden sivun mittaiset luvut muodostavat yhdessä muutaman päivän mittaisen kokonaisuuden, vaikka kannessa kerrotaankin teoksen sisältävän 24 tarinaa, joka voi antaa kuvan, että jokainen luku olisi oma pieni satunsa.

Rosmariini kodin lähelle tekee pakkolaskun pieni noitalapsi, joka ei heti uskalla kertoa nimeään, Peeveli Pahkeinen. Hänellä on tärkeä viesti tädilleen, joka on noita. Viestin toimittamisessa on kuitenkin mutka jos toinenkin. Peeveli ei tykkää puurosta, hiusten harjaamisesta tai saunomisesta.

Rosmariinilla on kahdeksan jo koulussa käyvää isosiskoa (Minttu, Neilikka, Muskotti, Salvia, Timjami, Kaneli, Kamomilla ja Vanilja) ja pikkuveli Lipstikka. Heidän sukunimensä on Mausteinen, minkä vuoksi kaikki lapset on nimetty mausteiden mukaan. Rosmariini tykkää lumessa peuhaamisesta, mutta häntä surettaa, etteivät eteläisen Suomen lapset voi mennä laskemaan pulkkamäkeä, luistelemaan tai hiihtämään.

  

- Turkinpippuri oli sitä mieltä, että ei niitä talvitavaratoiveita kannata toteuttaa. Lisäävät vain lasten pahaa mieltä. (s. 86)

  

Noita Anelma Alviina on värikäs, kiinnostava hahmo, vaikka häntä sanotaan höpsöksi ja turhamaiseksi. Osa kirjan sanastosta on erikoista, etenkin eri murrealueiden ihmisille. Rönttökeli, töntätä (tönäistä?) ja taikatörpäkät eivät välttämättä avaudu heti kaikille. Kirjan ehdottomasti ärsyttävin hahmo on Pyrypoika, joka jokaisessa lauseessaan sanoo ratiritiralla. Viittauksia joululauluihin onkin paljon, kuten lauluun, jossa pohditaan, voiko Joulupukki tulla, jos jouluna ei maassa ole lunta.

  

Tässäkin vihjailtiin tylsästi tykkäämisjutuista, kun Rosmariini lähetti kirjeen poikatontulle (kyseessä oli kutsu seikkailuun) ja Rosmariinin antaessa suukon eräällä lahjan saavalle pikkupojalle, en myöskään arvostanut Anelma Alviinan kuvaamista massiiviseksi ja Peevelin kutsumista kummajaiseksi, oudoksi ja omituiseksi. En osaa sanoa, kuinka hyvin lapset tällaisiin tarttuvat, mutta ainakin tällainen antanee kuvan, että erilaista ulkonäköä saa kummastella ja jopa haukkua. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta nyt ei kolahtanut. 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Rosmariini ja valkoinen joulu on kiehtova tarina joulunodotuksesta tonttukylässä.

  

Rosmariini on pieni, touhukas tonttutyttö, joka yrittää järjestää etelänkin lapsille valkoisen joulun. Rosmariinin mukana seikkailuun tempautuvat kylän muiden tonttulasten lisäksi myös noitapoika Peeveli Pahkeinen ja huoleton, iloisesti rallatteleva Pyrypoika. Eikä Talven Ihmemaasta palannut lumiukkokaan jää toimettomana pönöttämään pihamaalle. Entä Anelma Alviina Myhkyränryömä? Tuo turhamainen, mutta pelottavakin noitanainen? Suostuuko hän pistämään taikavoimansa likoon valkoisen joulun puolesta? Se paljastuu kirjan 24 sadussa, joista jokainen päättyy kutkuttavan jännittävästi.

  

Tämän tarinan kertoja on Sirkka Knuutila, markkinoinnin ja mainonnan moniosaaja, mutta ennen kaikkea äiti ja isoäiti, joka on aina vienyt lapset satumatkoille tarinoillaan. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Rosmariini ja joulun taika sekä kokkikirja Tavattoman hyvää.

  

102 sivua, Avain 2021
  
Kuvittanut: Olga "Olya" Badulina
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Rosmariini ja joulun taika (Kolibri 2007, kuvittanut Taru Castrén)

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

"Pilli oli hiukan

sarjakuvakissa

Karvisen näköinen.

Se oli pullea

ja punertavan

raidallinen.

Siitä sai hienoja valokuvia."

  

 
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 24. Surullinen kirja
  

Mervi Heikkilä on tuttu nimi Kummajaisten kylä -sarjan toisena kirjoittajana. Huomasin koulukirjastoharjoittelussani häneltä ilmestyneen selkokirjan Kissatalon asukit ja laitoin sen kirjastoon varaukseen. Luin sen yhdeltä istumalta, eikä selkokieleen ollut vaikeaa tottua.

  

Jesse, sankarikissa

    

Kirjaan mahtuu 11 kissakohtaloa. Jokainen kissa ja sen tarina on erilainen, mutta kissoista jokainen päätyy tavalla tai toisella kissataloon. Marjo Nygård on tehnyt kissoista persoonalliset kuvat tarinoiden yhteyteen. Tämä suloisen pörröinen ja koskettava kokoelma sopii niin kissojen ystävälle kuin eläintensuojelusta kiinnostuneelle sekä aiheesta opettamiseen. 

  

En osaa sanoa minkä tasoiselle lukijalle kirja sopisi parhaiten, mutta yksittäiset novellit ovat kolmesta kuuteen sivua pitkiä, ne ovat sanastoltaan pääosin melko helppoja ja muutamia vaikeampia sanoja on selitetty lyhyesti. Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, pidemmät sanat ovat omalla rivillään. Sisällöllisesti teos sopii monen ikäiselle lukijalle.

  

   

Kahdeksas tarina Gorbasta aiheutti minulle pienen tutkimusmatkan internettiin. Olin nimittäin ihan varma, että Gorba ja Miisu ovat kirjailija Anni Nupposen kissoja - ja olin oikeassa! Minusta on tosi hienoa, että Virossa pelastetaan katukissoja ja niistä osa lähetetään Suomeen. Ei sillä, etteikö Suomessakin ole ihan liikaa hylättyjä kissoja, melkein 20 000 vuodessa! 

  

Toisella siskollani on ollut useiden vuosien ajan kolme rescue-kissaa ja toinenkin innostui ottamaan kaksi joulun seutuun. Hänen perheensä halusi ottaa pennun, mutta tämä pentu annettiin vain yhdessä vanhemman tyttökissan kanssa, joka oli adoptoinut kissataloon tulleen pentueen pahnanpohjimmaisen. Ihan huikea kaksikko kuvien perusteella. Toivottavasti pääsen kevään aikana katsomaankin uusia tulokkaita. Siskoni kun asuu Keski-Suomessa niin täytyy erikseen suunnitella reissu siihen suuntaan.

  

Teos on yhdistelmä tieto-ja kaunokirjallisuutta. Pelkistetystä ilmaisusta huolimatta jokaisesta kissasta syntyy niin eläväinen mielikuva, että ne tassuttelevat suoraan sydämeen. Lämmin suositus!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kissatalon asukit kertoo 11 erilaisen kodittoman kissan tarinan selkokielellä. Jokaisella kirjan kissalla on esikuvansa elävässä elämässä. Ne kaikki on hylätty tai ne ovat syntyneet ulkoilmaan vailla kotia ja ihmisperhettä. Värikkäiden ja vauhdikkaidenkin käänteiden jälkeen ne ovat kuitenkin löytäneeet rakastavan kodin. Kirja muistuttaa myös siitä, että eläimestä on huolehdittava hyvin koko sen elämän ajan. Kissa on veikeä perheenjäsen ja tuo omistajalleen paljon iloa.

  

Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija sekä kirjastotoimenjohtaja. Marjo Nygård on graafinen suunnittelija ja palkittu kuvittaja

71 sivua, Avain 2017

   

Muita lukukokemuksia: Tuijata - Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka

   

Yle: Jo puolella miljoonalla suomalaisella vaikeuksia ymmärtää lukemaansa – "Ei ole häpeä lukea selkokieltä" (13.8.2017)

Lukupiirisssä | David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

"Tämä on liian sekavaa ihmispolon järjenjuoksulle."

   

  

Elokuun lukupiirikirja

   

David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista sisältää 40 muutaman sivun pituista novellia mahdollisista (ja mahdottomista) kuvitelmista siitä, mitä tuonpuoleinen voisi olla. Osa tarinoista muistuttaa toisiaan (esim. ne novellit, jotka alkavat sanoilla "Mitään tuonpuoleista ei ole"), mutta alun samankaltaisuuksien jälkeen kerronta saa nopeasti eriäviä käänteitä. Kokoelma on hieman tasapainoisempi kuin moni muu lukemani novellikokoelma tai antologia. Suomennoksesta vastaa joukko kääntämiskurssin opiskelijoita, tästä huolimatta kokoelman kieli on hyvin tasalaatuista.

  

Mikä on kerran luotu, se säilyy. (s. 109)

  

Mukaan mahtuu useita novelleja, joissa Jumalalta on riisuttu valta pois. Yhdessä novellissa on kiehtova ajatusleikki, entä jos jumala olisikin mikrobien jumala, eikä siis edes tietäisi ihmisten olemassaolosta, sillä me olemme sille liian suuria käsitettäväksi. Tällaisia pieni-suuri asetelmia oli muitakin, kuten esimerkiksi novellissa nimeltään Jätitär. Eagleman on leikitellyt myös Jumalan sukupuolella ja ulkonäöllä, sekä esittämällä yhden jumalan sijaan monta.

  

Eagleman on luonut myös joukon erilaisia tiedemiehiä, jotka haluavat kartoittaa koko Maan tai ratkaista elämän tarkoituksen (vrt. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille). Myös näyttelijöitä oli kahdessa varsin erilaisessa novellissa: toisessa kuolleet ihmiset "kummittelivat" nukkuvien unissa, toisessa kuolleet palaavat esittämään erilaisia rooleja arkipäiväisissä tilanteissa. 

  

Jos sinua kyllästyttää, voit lähteä kulkemaan mihin tahansa suuntaan, eikä käytävistä ja penkkirivistöistä tule loppua. Muutaman päivän käveltyäsi huomaat, että ihmiset näyttävät erilaisilta, ja korviisi alkaa kantautua vieraita kieliä. Ihmiset pysyttelevät omiensa parissa ja rajaavat ympärilleen elintilan maanpäällisen mallin mukaisesti: on kuin kulkisit merettömällä maailmankartalla. (s. 28)

  

Yksi tuonpuoleinen, on kuin lentokenttäterminaali, eräässä toisessa novellissa taivas esitetään sellaisena kuin suuri osa ihmisistä sen kuvittelee (pilviä, enkeleitä ja harppuja, sekä valkoisia kaapuja), yksi erikoisimpia tuonpuoleisia on koottu ihmisten jälkeensä jättämästä informaatiosta, jonka pohjalta ihmiset on koodattu kuin hahmot tietokonepelissä. Muutamassa novellissa kuolemanjälkeinen elämä on tarkoitettu vain syntisiten rankaisemiseksi ja muut ihmiset saavat maatua rauhassa yhden hyvän elämän jälkeen. 

  

Suosikkini olivat novellit 32. Häviämättömyys, 39. Jatkuva haku ja 33. Narkissos. Häviämättömyys kertoo ylienergisestä kvarkkihiukkasesta, joka piirsi maailman. Jatkuva haku päätyi suosikkeihin ihastuttavan kuvailevan kielensä ansiosta, joka poikkesi hieman muusta kokoelmasta. Narkissos puolestaan kertoo syyn ihmisen vaeltamisvietille ja sille, miksi nautimme rakkaimpiemme kosketuksesta.

   

Kun vieras sivilisaatio lopulta törmää Maahan, se pystyy heti päättelemään millaisia ihmiset olivat. Kuolemankytkimet jäljittelevät yhteiskuntaa niin täydellisesti, että koko sosiaalinen verkosto on uudelleen rakennettavissa. Planeetan muistot elävät nollina ja ykkösinä. (s. 77)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä mitä tuonpuoleinen kertoo elämästämme maan päällä? 

  

Tuonpuoleiseen saavuttuasi saatat huomata, että Jumala onkin mikrobin kokoinen ja autuaan tietämätön olemassaolostasi. Tai että tapaat vain ne ihmiset, jotka ovat jääneet mieleesi elämäsi varrella. Joissakin tuonpuoleisessa joudut kohtaamaan kaikki ne minäsi, joiksi olisit voinut tulla, toisissa sinut luodaan uudestaan luottokorttitietojesi perusteella.

  

David Eaglemanin kertomuskokoelma esittelee 40 kuvitelmaa siitä, mitä tapahtuu, tai ei tapahdu, täältä lähdettyäsi. Tiedettä ja fantasiaa yhdistelevät tarinat luovat hauskuuttavia, hämmentäviä ja haikeita mielikuvia paitsi mahdollisista tuonpuoleisista, myös itsestämme tässä ja nyt. Ne tekevät kunniaa olemassaolon arvoitukselle tarkastelemalla ihmisyyden perimmäistä olemusta: toivoa, rakkautta ja kuolemaa.

  

Suomentanut: Itä-Suomen yliopiston opiskelijat Kaunokirjallisuuden kääntäjät -kurssilla keväällä 2011, 127 sivua. Avain 2011

  

Alkuperäinen nimi: Sum - Forty Tales from the Afterlife (2009)

Myös näissä blogeissa on kuviteltu tuonpuoleista: Morren maailma, Amman lukuhetki, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Aamuvirkku yksisarvinen, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kiiltomato, Kirjanurkkaus, Limalepakon kirjablogi

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

"Pidä silmät auki ja hyppää!"

   

 
Lukuhaaste 14. A nonfiction book
    

No niin, ehdinpäs viimein lukea tämän arvostelukappaleena saamani tietoteoksen, ja aivan aluksi on pakko mainita kirjan ihana samettimainen pinta. 

   

Morren maailmasta tuttu Hanna Matilainen on koonnut yksien kansien väliin tuhdin tietopaketin joka on kuitenkin pukeutunut varsin siroon ulkoasuun. Tietokirjaa ei lueta samoin kuin romaaneja, vaan Matilaisen teosta tulisikin käyttää osioittain tiedonhaun tukena. Mitä kummaa on opas spefin ihmeelliseen maailmaan ja se näyttää lukijalleen katsauksen alan kirjallisuushistoriaan, esittelee kattavasti muun muassa niin eri genrejä kuin suomalaisia julkaisukanavia, fandomeita, kirjailijoita alkaen Erkki Ahosesta päättyen Helena Warikseen sekä tutkijoita.  

   

Matilainen aloittaa esipuheen hyvin henkilökohtaisella muistolla: kuinka sattuman kautta Nummelan ponitallilaiset vaihtuivat fantasiaan. Kirjoittajalle tuo portti oli David Eddingsin Kiven vartija. Pystyn samistumaan tähän muistoon, sillä olin itsekin heppatyttö ja luin kaikki Nummela-sarjan teokset, jotka vain sain käsiini. Yläasteella perheeni muutti kaupunkiin ja naapuritalossa sattui olemaan kirjasto. 13-vuotiaana tutustuin siis aivan uuteen valikoimaan kirjoja ja löysin oman porttiavaimeni: Anu Holopaisen Kristallien valtakunnan. Mikään ei ole ollut ennallaan teokseen tartuttuani. Sain spefikuumeen, jota olen "sairastanut" siitä saakka. 

No mitä tämä spefi sitten tarkoittaa? Spekulatiivinen fiktio on kattotermi scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuudelle sekä uuskummalle. Matilainen pureutuukin heti alussa tähän termiin ja sen määrittelyyn: "Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman." (s. 17) Rajanveto siihen, missä spefikirjallisuus loppuu ja realismi alkaa, on vaikeaa tehdä ja tästäkin on teoksessa kerrottu. Samoin jokainen genreryhmä on avattu ja esitelty useita niiden alle kuuluvia suurempia ja pienmpiä kirjallisuuden lajeja, kuten steampunkkia ja maagista realismia.

   

Mitä kummaa on tarkoitettu oppaaksi spekulatiivisen fiktion kotimaisille poluille, ja sopii niin kokeneemmaalle alan harrastajalle kuin lajityyppiin tutustuvallekin. Tämä teos on luonteeltaan enemmän esittelevä kuin tutkiva. se on ikään kuin ponnahduslauta hypyssä tuntemattomaan. (s. 12)

  

Mitä kummaa - Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on nimensä mukaisesti juuri sitä. Se ei kerro tyhjentävästi kaikkea vaan ohjaa tiedonhakua ja esittelee jokaista ilmiötä muutamalla lauseella niin, että ihan tavislukijakin saa käsityksen mistä puhutaan. Matilainen onkin selvästi panostanut kirjalliseen ilmaisuunsa, sillä pieneen tilaan on saatu mahtumaan uskomaton määrä faktaa sen tuntumatta kuitenkaan kuivalta. 

  

Parasta antia minulle teoksessa oli katsaus fandomiin ja coneihin, sillä itse olen ollut pitkälti sivussa niiden toiminnasta, poikkeuksena heti ensimmäisten joukossa mainittua Risingshadowta. Teos soveltuu  aloittelevalle, spefin ihmeelliseen maailmaan tutustuvalle lukijalle ja kartaksi tutkimattomalle seudulle aloittelevalle  mutta hieman pidemmälle edennytkin voi teoksesta saada irti jotain uutta.

   

Kuten Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä - Kirjablogikirjan  kanssa, en anna tällekään tietoteokselle varsinaista arvosanaa, vaan kiitän suuresti Hanna Matilaista niistä tunneista, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt koneella istuen. Olen varma, että tähän teokseen tullaan viittaamaan vielä useasti eri tutkimuksissa ja artikkeleissa. Etenkin kun puhutaan spefin määrittelystä ja etsitään listoja genren suomalaisista kirjailijoista.

   

Kiitos Morre! ♥

   

191 sivua, Avain 2014

   

Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Lukulamppu, Espoon fantasia, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Kirjasfääri, Satun luetut, Päiväunien salainen elämä

   

Kirjailijan blogi

Wikipediassa

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja

"Varmaa on, että kaikkien kirjojensa keskellä ja jokaisen rivin välissä 

kirjablogaajat ovat kirjojen ja kirjallisuuden asialla."

 

  

Varasin tämän kirjastosta heti kun huomasin, että tämä ilmestyi hankintalistaan. Olinkin neljäntenä varausjonossa. Vei kuitenkin oman aikansa ennen kuin oli minun vuoroni noutaa kirja. Tämä pieni kirjanen kun sisältää niin paljon asiaa, että edelliset lukijat olivat ilmeisesti uppoutuneet sen rivien väliin perusteellisesti. Kenties koko kuukaudeksi, jonka tätä lainattua ihanuutta saa pitää itsellään. Minulta kirja jatkaa matkaansa seuraavan varauksen tehneen luokse. Nokian slogania mukaellen: "Books. Connecting people." Mikä ihana ajatus!
   
Paljoa en lähde kirjan sisältöjä avaamaan, mutta joitakin päätemoja voisin esitellä. Kirjassa käydään läpi blogistanian lyhyttä historiaa ja lukupiirien siirtymistä live-tapaamisista verkkoon sekä pohditaan mitä tulevaisuudessa voisi olla luvassa.  Aineistoa on kerätty kirjablogaajilta kyselylomakkeen avulla, johon mm. itsekin vastasin sekä poimimalla lainauksia useista eri blogeista ja kirjallisuuteen liittyviltä sivustoilta.
  
Jo parin vuoden blogaamisen aikana on suuri osa kirjan esittelemistä tempauksista, säännöistä ja muista kirjablogaamiseen saumattomasti yhteenkuuluvista asioista tullut tuttuja - mutta vasta aloittavalle tai blogin perustamista harkitsevalle tämä on suorastaan kultaisen käytöksen opaskirja. Voi kun olisin voinut lukea tämän ennen kuin aloitin oman blogaajan "urani", paljon piti oppia kantapään kautta. Toisaalta kokemukset blogin pitämisessä ja sen kehittämisessä ovat opettaneet paljon.
  
Jalkanen ja Pudas käsittelevät kirjassa paljon kevään aikana käynnissä ollutta kirjallisuuskeskustelua kirjablogaajien ja kriitikoiden yhtäläisyyksistä ja eroista. Toukokuussa ilmestynyt teos onkin hyvin aikansa tasalla ja se on ispiroinut jo mm. kirjablogistanian yhteiseen lukumaratoniin. Vaikka osa faktoista varmaan muuttuu ja vanhenee nopeasti, uskon että vielä vuosienkin päästä tämä elegantisti pinkki tietolipas tulee olemaan paitsi historiikki tämän hetken ilmiöistä, myös opastava ystävä niille monille uusille kirjallisuudesta nauttiville, jotka tahtovat jakaa kokemuksiaan muille kaltaisilleen.
  
Kirjablogikirja on ensimmäinen tietokirja, jonka olen blogissani esitellyt. Olisikin kiinnostavaa jatkaa tästä eteenpäin laajemminkin tietokirjapuolelle. Mutta harvaa tietoteosta voi kuvailla sanoilla herkullinen, paljastava ja ennen kaikkea yhteinen. Tämä on kirjablogaajilta toisille kirjablogaajille ja muille asiasta kiinnostuneille.
 

Kiitos Katja ja Hanna!

168 sivua, Avain 2013

 

Kirjasta kirjoitettu mm täällä: Luutii, Anna minun lukea enemmän, Sinisen linnan kirjasto, Kirsin kirjanurkka, Morren maailma, Kirjavalas, Kirjasfääri, Käännä jo sivua, La Petite lectrice, Leena Lumi, Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuhetki, Rakkaudesta kirjoihin, Lukuisa, Tarukirja, Pikkurilli, Järjen ääni, Kultuuri kukoistaa,

   

Katja Jalkasen blogi: Lumiomena

Hanna Pudaksen blogi: Kirjainten virrassa