Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #1)

"Ihmiskunta on kuollut.
Minä seison sen mätänevän ruumiin päällä ja olen olemassa."

     

   

Arvostelukappale

     

Nora Robertsin apokalyptinen romaani Ensimmäinen vuosi herätti huomioni kevään kirjojen katalogissa kauniilla kannellaan. Olen kyseisen stockikuvan nähnyt aiemminkin, mutta sen pelkistetty tyyli sopii hyvin tälle kirjalle. Minun suhteeni Robertsin tuotantoon on kahtia jakautunut: joistakin teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta toiset ovat jättäneet kaipaamaan ei vain enempää, vaan paljon paremmin kirjoitettua maailmaa ja hahmoja.

  

Minä en ymmärrä tätä maailmaa. En tiedä, miten siinä pitäisi elää. (s. 147)

    

Olen lukenut Robertsilta useammankin kirjan, realistisimpana Menneisyyden vangit, mutta tutumpia ovat hänen spefielementtejä sisältävät teokset, kuten lukiossa suuresti pitämäni Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso), hänen J.D. Robb -salanimellä kirjoittamansa viihdyttävät futuristiset Eve Dallas -dekkarit (blogissa juttua kahdesta viimeisestä suomennoksesta Kuolema ovella ja Kuoleman salaliitto) sekä kahta edellämainittua jäljittelevä O'Dwyerin serkukset -sarjan ensimmäinen osa Varjojen ratsu, joka on varsinainen pohjakosketus. Minulla onkin teoria, että Nora Roberts on työryhmä Karolyn Keenen ja Erin Hunterin tapaan. Sen verran paljon häneltä ilmestyy koko ajan uusia ja toisteisia kirjoja. 

   

"Ehkä ne säilyvät yhtä pitkään kuin Twinkiesit." 

Rachel naurahti. "Zombieland. Mahtava elokuva. Lohdullista ajatella, että niin huonosti kuin asiat ovatkin, ainakaan zombit eivät ole vallanneet maapalloa." (s. 293)

  

Olin siis hieman varautunut tarttuessani tähän kirjaan. En halunnut kohottaa ennakko-odotuksia kovin korkealle, toivoin ainoastaan viihdyttävää lukukokemusta ja siihen tämä kirja pystyi vastaamaan. Kokonaisuus on hyvin Robertsille tyypillinen: noloja, kliseisiä kuvauksia, mutta myös taidokkaampaa tarinan kuljetusta ja kiinnostavia, realistisia miljöökuvailuja. 

  

"Uskoakseni kyse on tasapainosta. Meille on annettu enemmän tai kykymme ovat nousseet pintaan, jotta voisimme rakentaa maailman uudelleen ja tehdä siitä valoisamman. Ystävällisemmän ja suvaitsevamman." (s. 236)

  

Olin positiivisesti yllättynyt hahmojen selviytymisen ja sivistyneen yhteiskunnan tuhon kuvauksista, mutta naurahtelin epäuskoisena jo niin nähtyjen hahmokuvailujen ja kömpelöiden romanttisten juonikaarien takia, puhumattakaan, että keskeiset hahmot saavat eeppisiä supersankareiden voimia. Mukana on myös ylikäytetty juoniväline eli ennustuksia ja naiivin kömpelöitä loitsuja, joiden lukeminen aiheutti lähinnä myötähäpeää. 

  

Nyt, ajan syntymän ja kuoleman välisenä hetkenä, heräävät niin pimeyden kuin valon voimat horroksestaan. Ne käyvät veriseen taisteluun. Kun salama iskee ja äiti kärsii lapsivuoteella, syntyy valittu, joka tartuu miekkaan. Moni menettää henkensä, ja sinä olet heistä ensimmäinen. Sota kestää pitkään, eikä sen loppua näy. (s. 15)

  

Ensimmäinen vuosi kertoo vuodesta, kun erään muinaisen skotlantilaisen kivikehän suojaus murtuu ja pahan voimat pääsevät valloilleen. Surmaksi nimetty tauti tappaa suuren osan maailman ihmisistä, ja jäljelle jääneet, Tuatha De'Danannin perilliset saavat erikoisia voimia tai menettävät järkensä. Kerronnassa seurataan muutamaa joukkoa näkökulmahenkilöä vaihdellen. Lopulta ryhmät yhdistyvät, mutta selviytyminen muuttuneessa maailmassa ei ole helppoa. Valon puolella olevat immuunit, olipa näillä kykyjä tai ei, perustavat oman uuden yhteisön, mutta onnea ei kestä kauhean pitkään. Parasta teoksessa onkin sen melankolinen tunnelma.

  

Hän tarkisti aina muutaman supistuksen jälkeen, näkyikö lasta, ja pohti, pystyisikö hän tämän jälkeen enää koskaan harrastamaan kenenkään naisen kanssa seksiä. 

-- 

"Tiedän, että sinuun sattuu. En tajua, minkä takia sen täytyy sattua niin paljon. paska systeemi, mutta palkinto on jo lähellä." (s. 394-395)

  

Guilty pleasure tyyliin on kyllä luettava sarjan toinenkin osa Toinen koitos, joka ilmestyy jo syksyllä vaikka ensimmäinen osa ei ihan täysin lumonnutkaan. Onhan se nyt nähtävä mihin luvattu messiaalinen pelastaja pystyy. Oletan nimittäin, että luvassa on hyppy ajassa eteenpäin. Ja kuten sanottua, tämä oli hyvin viihdyttävä kirja, eli jos tarttuu teokseen vailla ennakko-odotuksia, tai pitää Robertsin tyylistä, tämän lukee ahmien.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva kertomus, jonka ainekset ovat toivo ja kaaos, hyvä ja paha.

  

Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

  

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

  

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.

  

Loppu on tullut. On uuden alun aika.

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 404 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Year One (2017)
  

Luettu  myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

Samankaltaista luettavaa: Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät, K.K. Alongi: Kevätuhrit

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä - Eteläraja-trilogia 3

"Rakennamme majan unien leviatanin kylkiluista. Käännämme 

selkämme todelliselle maailmalle, koska sitä ei enää ole olemassa."

       

    

Arvostelukappale

     

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia on herättänyt paljon huomiota erikoisuudellaan. Trilogia alkoikin vahvasti, sillä Hävitys oli jotain aivan omanlaistaan ja vaikeasti määriteltävä lukukokemus. Teos piti ahmaista kerralla ja se jätti jälkeensä kymmeniä kysymyksiä. Odotinkin kovasti Hallinnan ilmestymistä. Oli pienoinen pettymys, kuinka VanderMeer lähti viemään kerrontaa eteenpäin jatko-osissa. Uudet hahmot ja tapahtumat sarjan toisessa teoksessa eivät olleet riittävän kiehtovia pitämään kiinnostusta yllä. 

   

Hyväksyntä on jossain kahden edeltäjänsä rajamaastossa. Paikoin kirjailija pääsee lähelle ensimmäisen osan tunnelmaa, mutta sortuu välillä turhaan hämärtämiseen. Toiveet siitä, että Alue X paljastaisi salaisuutensa on syytä heittää. Jos olisin tiennyt, kuinka VanderMeer jatkaa tarinaa, olisin varmaankin jättänyt lukemisen Hävitykseen. Kolmannen osan kansikuva on kuitenkin trilogian kaunein.

   

Hän käveli majakkaa kohti polkua pitkin, mutta kuu valui verta hopeiseen kehäänsä, ja hän tajusi, että Maalle oli täytynyt tapahtua jotain kammottavaa, koska kuu teki kuolemaansa ja oli putoamaisillaan taivaalta. Valtameret olivat täynnä jätevuoria ja kaikkia niitä saasteita, joita luontoon oli aikojen saatossa syydetty. Niukoista raaka-ainevaroista käydyt sodat olivat tehneet useista maista pelkkiä kuoleman ja kärsimyksen kenttiä. Sairaudet olivat levinneet kaikkialle ja elämäalkanut mutatoitua, saada toisenlaisia muotoja, vaikeroida ja inistä aikoinaan suurten kaupunkien saastaisissa, roihuavissa jäänteissä, joita ruumiiden savuavia luita rätisyttävät, loimuavat tulipalot valaisivat. (s. 119)

   

Kerronnassa on käytetty paikoin upean runollista kieltä, välillä tarina puolestaan lähtee ennalta-arvaamattomille happotripeille. Lukijalle tarjoillaan uusia näkökulmia, sillä ääneen pääsevät toisessa osassa esiteltyjen Controlin ja Haamulinnun (kahdennentoista retkikunnan biologin klooni) lisäksi majakanvartija Saul sekä Etelärajan johtaja ja kahdennentoista retkikunnan psykologi Gloria/Cynthia, jonka kokemuksista kerrotaan sinä-passiivissa. 

   

Useampi alueen halki kulkeva patikoija oli näyttänyt yllättyneeltä nähdessään majakanvartijan astelemassa maankamaralla tornin ympärillä, ikään kuin hän olisi ollut kuorensa hylännyt erakkorapu. (s. 25)

    

Parasta antia teoksessa kansikuvan ja runollisuuden lisäksi ovat majakanvartijan elämä ja suhde Charlieen, Glorian lapsuus majakan varjossa sekä Controlin ja Haamulinnun vaellus Alue X:n halki. Eri aikatasoilla avautuva kerronta taustoittaa Alue X:n historiaa, kun paikkaa kutsuttiin edelleen vain unohtuneeksi rannikoksi. Mukaan mahtuu myös "Valopääosastoksi" kutsuttu joukkio, jonka toiminta on hyvin hämärää. 

   

Naureskelin Goodreadsissa olevalle kuvaukselle: "Hyväksyntä on trilogian järisyttävä päätösosa, jossa Alue X:n mysteeri paljastuu." Alue X ei halua paljastaa mitään, vaan jätti ainakin tämän paljon enemmän odottaneen lukijan kylmäksi. Tällä kertaa ei lukukokemus onnistunut järisyttämään, mutta vihdoin löysin oikeutuksen Lost-viittaukselle, joka on painettu jokaisen trilogian osan takakanteen. 

   

Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa: "Eteläraja oli mennyttä, vaikka ihmisiä lymyäisi tiedeosastolla sata vuotta, vaikka heistä kehittyisi kalpea luolakansa, joka eläisi pelossa ja jonka jälkeläiset kuulisivat varoittavia tarinoita kammottavasta maanpäällisestä maailmasta." (s. 166)

    

Suosittelen teosta niille, jotka tahtovat saattaa sarjan loppuun - mutta varoitan: älkää asettako toiveitanne liian korkealle. Kerronnasta voi silti nauttia, kunhan on maltillisilla mielin matkassa. 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Salaisuudet paljastuvat

Alue X on haudannut alleen hallituksen salaisen Eteläraja-laitoksen. Ryhmä tuhosta selviytyneitä agentteja etsii totuutta mystisen alueen synnystä ja maailmaamme uhkaavasta laajentumisesta.

Hyväksyntä on maailmanmenestykseksi kohonneen ja useita palkintoja voittaneen Eteläraja-trilogian järisyttävä päätösosa.

      

Samantyylisiä kirjoja: Arkadi & Boris Strugatski: Stalker, Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho, H.P. Lovecraftin tuotanto, Franz Kafka: Muodonmuutos

   

Suomentanut: Einari Aaltonen, 365 sivua, Like 2016

    

Alkuperäinen nimi: Acceptance (2014)

  

Eteläraja-trilogian päätösosa on luettu myös täällä: Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Sunnuntaisatuja, Kirjavuoksi

Sarjassa ilmestyneet: 

• Hävitys (2014) - Annihilation
• Hallinta (2015) - Authority
• Hyväksyntä (2016) - Acceptance 

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

"Sumunsalpaaja putosi unestaan todellisuuden kovalle maankamaralle, 
hän säpsähti pudotessaan ja potkaisi hahtuvahöyhenpeittonsa lattialle. 
Tosimaailma nappasi hänet lujiin kouriinsa niin nopeasti, 
ettei hän ehtinyt viettää montakaan henkäyksen kymmenystä unen ja valveen 
pehmoisessa, soljuvassa välitilassa, missä mikään ei totta ja sksi kaikki saatoi olla.

   

"Muukalaisia", sumunsalpaaja sanoi. "Uusia lintuja!"

         

   

Olin kuullut Siiri Enorannan uutukaisesta paljonkin syksyn aikana. Fantasia ei ole maistunut viime aikoina, itseasiassa pariin vuoteen, (mutta esimerkiksi Siri Pettersenin Odininlapsi on alkanut nyt kiinnostaa, niin paljon sitä on kehuttu). Viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Enorannan haastattelun teoksestaan Surunhauras, lasinterävä, päätin ottaa sen lukulistalleni. Laitoin varauksen kirjastoon ja melko nopeasti sainkin sen luettavakseni. (Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin kanssa homma ei mennyt niin kuin Strömsössä. En lähtenyt varaamaan sitä, sillä jonossa oli yli 60 ihmistä. Toivottavasti pukki muistaa minua kovalla lahjalla!)

  

Toisin kuin Enorannalta aikaisemmin lukemani ja vaikutuksen tehnyt Nokkosvallankumous, tuntui Surunhauras, lasinterävä hieman naiivilta ja kiinnostavasta maailmastaan huolimatta vähemmän koukuttavalta. Lukemiseen kuluikin useampi päivä. ja sivujen kääntäminen tuntui välillä suorastaan pakotetulta. Enorannan kieli oli edelleen kaunista ja kokeilevaa, mutta takerruin moniin lillukanvarsiin, kuten nimiin. Niin hahmojen, eläin- ja kasvilajien kuin paikkojen nimet ärsyttivät minua suuresti. Poikkeuksena maagisia kykyjä omaavat sirot surukauriit.

  

Surukauriiden saaret, Virtaava ja Ahmima ovat saaneet olla rauhassa vuosisatojen ajan. Eristyksissä asuneet ihmiset ovat kehittäneet oman kulttuurin, joka suuresti eroaa siitä, millaisen käsityksen heidän saarelle saapuneet esi-isänsä omasivat. Esimerkiksi heidän uskontonsa on muovautunut surukauriiden ympärille. Surukauris kertoo jokaiselle saarelaiselle kuusivuotissyntymäpäivänä kuinka paljon surua tämä tulee kokemaan elämänsä aikana. 

  

Toisaalla on Läntinen merimanner ja sen merkittävin alue, Sidrineian niemimaa. Sidrineiassa naiset ovat olleet vallan kahvassa viimeisten 500 vuoden ajan. Miesten arvostus on pikkuhiljaa laskenut sille tasolle, että näistä on vain muutamiin inhottavimpiin töihin. Ja lasten tekemiseen. (Vrt. Jan Salminen: Äidinmaa). Niemimaan hallitsijana on nuori Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineian merkittävin vientituote on lasi, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Lasiesineitä tekevät prinsessan hovinaiset, lasittaret, maan parhaat lasinpuhaltajat. 

  

Kuten odottaa voi, ennen pitkää nämä kaksi ihmisryhmää kohtaavat ja erilaisilla maailmankatsomuksilla varustettuina konflikteilta ei voi välttyä. tarinaa kerrotaan usean kokijan kauta, jolloin saadaan syvyyttää erilaisissa miljöissä asuneiden hahmojen päänsisäiseen maailmaan. Vaikka en muutama vuosi sitten arvostanutkaan Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogiaa kovinkaan korkealle, jälkeenpäin katsottuna ja Enorannan teokseen verrattuna, oli heidän maailmanluonnissaan paljon onnistumisen hetkiä. Kaksikon kirjasarjassa on nimittäin myös kahden kulttuurin yhteentörmäys, joka paljastaa hahmoista enemmän kuin tämä vaisuksi jäävä esitys.

  

Surunhauras, lasinterävä ottaa aikansa avautuessaan. Kerronta on viipyilevää. Viimeiset 100 sivua ovat kuitenkin hyvin toiminnallisia. Jäin silti odottamaan lopputaistelulta paljon enemmän. Sana voi olla miekkaa mahtavampi, mutta jo Stephenie Meyerin Aamunkoissa nähtiin vastaava eeppisen, kauan pohjustetun taistelun kasaan kuivuminen. Sarjojen kirjoittaminen ei Enorantaa kiinnosta, vaan työn alla on jo uusi teos. Kaikkea ei paljasteta. vaikka Surukauriin saarille ei enää palata. Hahmot jäävät kuitenkin elämään viimeisen sivun jälkeen. ja heidän kohtalonsa on lukijan vastuulla. Plussaa kirjailijalle naispareista, oman ajanlaskun ja uskonnon keksimisestä! 

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteet. Kirjavinkkien Heidi V. piti henkilöiden, paikkojen ja eläinlajien nimiä mainioina. Mustemaailmani -blogin VJ jäi laillani kaipaamaan lisää toimintaa, eikä teos iskenyt erityisesti. Kirjakko ruispellossa -blogin Mari Saavalaiselle Surunhauras. lasinterävä oli puolestaan syksyn merkittävin kirja. Lisää linkkejä teoksesta kirjoitettuihin arvioihin löytyy postauksen lopusta. 

       

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

  

Samantyylisiä kirjoja: Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia (Tähystäjäneito, Korkea puoliso, Kapinallinen), Anu Holopainen: Syysmaa -sarja

  

472 sivua, WSOY 2015

   

Surukauriin saarille on purjehdittu myös täällä: Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Risingshadow, Éniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria

Laura Lindstedt: Oneiron

"Ajatus oli makaaberi, mutta silti myös oudon tenhoava. He olivat

kaikki samaa ainesta,  yhtä ja samaa tuonpuoleista tomua, 

ja sittenkin jokin jatkuu, kuolema ei merkinnyt KAIKEN loppua."

      

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon ehdokkaat paljastettiin 6. marraskuuta, eikä ollut ollenkaan ihme, että myös Laura Lindstedtin Oneiron löytyi listalta. Palkintolautakunnan perusteluissa teoksen sanotaan sisältävän uudenlaisia temaattisia ja kerronnallisia ulottuvuuksia. Lindstedt tekee sanoilla näkyväksi sellaista, mitä ei voi kuvata -- hän kehittelee teemojaan sekä outoja ja tuttuja tunnelmia luomalla tuoretta sanataidetta koskettavasti ja kuulaasti.

  

Oneironin keskiössä on naiseus, niin ruumiillinen kuin henkinen. Seitsemän kielelliseltä ja kulttuuriselta taustaltaan erilaista naishahmoa kohtaa kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Valkeus on vailla muotoja, äärettömyys, jota katkaisevat vain naisten vartaloiden mentaaliset representaatiot. Yksitellen saapuneet naiset tajuavat pikkuhiljaa oman tilanteensa ja pyrkivät jäsentelemään uuden todellisuutensa ääriviivoja. He palauttavat mieleensä kuolinhetkensä ja kysyvät, onko heidän kokemuksensa valkoisessa ainutkertainen vai onko kyseessä toistuva ilmiö.

  

Lindstedtin hahmot edustavat moninaisia naiseuden malleja, joiden joukosta löytyy paitsi erilaisia äitejä, myös aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori itävaltalainen, mallin urasta haaveileva senegalilainen, alkoholisoitunut venäläinen lukutoukka, kaksosia odottava ranskalainen, anoreksiastaan taideperformanssin rakentanut amerikanjuutalainen, sydämensiirrosta selviytynyt brasilialainen yksinhuoltaja ja räiskyvän punaiseen peruukkiin pukeutunut syövän nujertama hollantilainen.

  

Aika on käsitteenä vaikea, sillä välitilassa ei ole mitään keinoa mitata sen kulumista. Ainoastaan naisten kertomat tarinat rytmittävät ääretöntä, mise en abyme, tarinoita tarinassa. Oneiron onkin kuin suomalainen Decamerone, sillä poikkeuksella, että naiset eivät keksi kertomaansa vaan paljastavat toisilleen palasia elämästään, jonka aikana he ovat kokeneet fyysistä väkivaltaa, julkista paheksuntaa, pitkiä sairaalajaksoja tai äitiyden iloja ja suruja.

  

Lindstedtin teosta pystyy kutsumaan feministiseksi, sillä välitilassa ei ole yhtään miestä. Lisäksi jokaisella naisella on elämänsä aikana ollut negatiivisia kokemuksia vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Lindstedt onkin ehkä halunnut korostaa naisten sisarellisuutta tilanteessa, jossa kaikki totuttu on riisuttu pois. Kuinka erilainen tarina olisikaan, jos kuvattavana olisi ollut sekaryhmä tai pelkistä miehistä koottu joukko.

  

Oneiron tarkoittaa kreikaksi unelmaa, mutta sanavartalo oneiron- suffikseineen viittaa myös henkilöön, joka uneksiessaan tajuaa näkevänsä unta, kokee pystyvänsä matkustamaan toisten ihmisten uniin (ns. unitelepatiaa) tai sairastaa tautia, joka ilmenee toistuvina pahoina unina. Määritelmät sopivat hyvin kuvaamaan myös Lindstedtin kirjaa ja sen hahmojen elämää ja uskottavuutta. Kirjan loppupuolella eräs hahmo nimittäin ajattelee, onko kaikki välitilassa koettu vain hänen tai naisista jonkun toisen uneksimaa.

  

Oneiron on ennalta-arvaamaton, episodimainen teos, joka väistelee määrittelyä. Se kokeilee muotoa ja haastaa lukijansa. Lindstedt sekoittelee rohkeasti eri tyylilajeja, proosan seasta löytyy niin litteraatioita vuoropuheluista, satu, lehtileikkeitä uutisista ja kuolinilmoituksista kuin myös luento-performanssin puhe. Teos vertautuu helposti Leena Krohnin vuonna 1992 Finlandia-palkittuun novellikokoelmaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia ja Johanna Sinisalon tuotantoon.

  

Monitasoisesta Oneironista ei yhdellä lukemalla saa irti kaikkea. Teos ei silti ole tarkoituksellisen kikkaileva, vaan siitä löytää arkisempiakin, samaistuttavia kohtauksia, jotka avautuvat helposti. Lindstedt on luonut tuoreen kuvitelman kuolemanjälkeisestä elämästä korostamatta erityisesti kristillistä kuvastoa.

  

Aikuisille suunnattu teos, jossa susi kuristaa nuoren tytön ja siirretty sydän paljastaa salaisuutensa uudelle kantajalleen saattaa kuulostaa ensisilmäyksellä psykedeeliseltä. Huumaava Oneiron todella onkin, mutta keskeisenä oleva ruumiillisuus juurruttaa lukijansa reaalimaailmaan ja antaa hänelle elämän kokoisen, ajatuksia herättävän matkan toisennäköisiin ihmiskohtaloihin ja tuonpuoleiseen.

  

  

Finlandia ehdokkuus oli Lindstedtille jo toinen. Hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli lisäksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon jakoi 26.11. Heikki Harma eli Hector. Hänen valintansa osui Oneironiin. Kerrankin olin lukenut ehdokkaista kaksi (Oneironin lisäksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat) ja ennakkosuosikkina ollut teos voitti. Toisenlaiseen valintaan olisin ollutkin pettynyt. Oneironissa oli juuri sitä, jota Hector tässä haastattelussaan kaipaa hyvältä kirjalta. 

     

   

Takakannesta:

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta – paitsi sanojen, kertomusten avulla.

  

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. 

  

Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

   

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

       

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Giovanni Boccaccio: Decamerone

  

432 sivua, Teos 2015

   

Myös täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club

Diana Gabaldon: Muukalainen

"Missään muualla maailmassa ei kohtaa niin paljoa vanhoja uskomuksia ja taikuutta
arkielämään sekoittuneena kuin Skotlannin ylämailla."

       

   
Nettilukutoukkien kimppalukuhaaste
Lukuhaasteissa: Goodreds 50: 29. A book set somewhere you’ve always wanted to visit

   

Diana Gabaldonin Muukalainen lienee tässä vaiheessa enää tuskin kenellekään tuntematon tapaus. Blogistania on kuhissut niin teoksesta kuin sen pohjalta tehdystä tv-sarjastakin jo hyvän tovin. Itse luin Muukalaisen ensimmäisen kerran joskus yliopisto-opintojeni alkuvuosina, todennäköisesti vuonna 2009, eli toisin kuin jossain taisin väittää lukeneeni sen jo lukiossa, näin ei kuitenkaan ollut. Siskoni kyllä suositteli teosta minulle tuolloin, mutten halunnut lukea sitä sen sisältämän runsaan erotiikan määrän vuoksi. 

  

Teos alkaa vuodesta 1945, juuri toisen maailmansodan jälkeen. 28-vuotias Claire on ollut sodassa sairaanhoitajana ja hänen miehensä Frank rintamalla. Usean sotavuoden aikana pari on nähnyt toisiaan vain muutaman päivän ajan, joten rauhan myötä he päättävät uudistaa liittonsa viettämällä ns. toisen kuhertelukuukauden Skotlannissa. Claire ja Frank saapuvat Invernessiin Beltanen eli toukokuun ensimmäisen päivän aikoihin. Frank on historianopettaja ja käyttää loma-aikansa alueen historiaan tutustuen ja oman sukuhistoriansa tutkimiseen. Paikallisten arkistojen avulla hän uppoaa 1700-luvun puolen välin tienoilla eläneeseen esi-isäänsä Jonathan "Musta Jaska" Randalliin, punatakkikapteeniin. 

Claire puolestaan kiertää nummilla keräilemässä kasveja ja tutustumassa niiden kansanomaiseen lääkekäyttöön. Läheisellä Graigh na Duinin keiju-kukkulalla on muinainen Stonehnege-tyyppinen kivikehä, jonka luokse Frank ja Claire menevät katsomaan salaa modernien druidien tanssia. Myöhemmin Claire löytää kehän kivien juurelta lemmikkien-heimoon (ovelasti englanniksi Forget Me Not) kuuluvan kasvin ja joutuu sen myötä kosketuksiin kehässä olevan haljenneen kiven kanssa. Tämä käynnistää uskomattoman tapahtumien ketjun ja eeppisen seikkailun: Claire putoaa ajan halki vuoteen 1743. Aikaan, jolloin Skotlanti oli vielä villi ja miehet tuoksuivat myskiltä. Hän tapaa punatukkaisen jättiläisen, Jamien ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Aloin hyväksyä sen järjettömältä vaikuttavan tosiasian, että olin mitä suurimmalla todennäköisyydellä siirtynyt 1700-luvulle. (s. 84)

Muukalaisen vajaan tuhannen sivun aikana kuluu lähes vuosi, mutta vauhdikkaista käänteistään huolimatta Clairen ja Jamien tarina jää kesken.  Jos ensimmäinen Matkantekijä-sarjan kirja koukuttaa, suosittelen lukemaan ainakin sen monista jatko-osista Sudenkorennon, joka jatkaa tarinaa suunnilleen suoraan siitä mihin ensimmäinen teos loppuu. Nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan lyhimmät teokset, seuraavat osat ovat jo tuhtia luettavaa ollen reilusti yli tuhannen sivun järjäleitä. Romaanien lisäksi sarjaan kuuluu Exile-sarjakuva, jossa Muukalaisen tapahtumat kuvataan Jamien näkökulmasta.

  

En osaa sanoa teoksesta paljoakaan. Paitsi että Jamie on suosikkini fiktiivisistä miehistä.

Jamien evoluutio ensimmäisestä näkemästäni fanikuvasta alkaen siihen,

kuinka Sam Heughanista lopulta tuli "Se Oikea" (kuvissa 2 ja 3 kanadalainen malli Gabriel Aubry)

  

Teosten ainoana heikkoutena on runsaus. Kerrontaa olisi voinut paikoin tiivistää ja osa kohtauksista katkaisee tarinan soljuvan eteenpäin viemisen kun kirjailija jää fiilistelemään sitouttaen hahmot yhteen paikkaan pitkäksi aikaa. Nämäkin kohdat ovat siis yleensä mielenkiintoisia ja uutta tietoa antavia, joskin muutoin toiminnallisessa teoksessa hieman hitaampia. 

   

Illan koittaessa alkoi tuulla, ja lepattavat lehdet saivat varjot tanssimaan. Saatoin hyvin uskoa, että kukkulalla oli keijukaisia, jotka tanssivat noiden varjojen kanssa ja puikkelehtivat solakoiden puunrunkojen lomassa sulautuakseen metsän syvyyksiin. (s. 300-301)

   
Outlander tv-sarja on todella laadukkaasti tehty. Siinä on panostettu autenttisiin, jylhiin maisemiin, ihokarvat pystyyn nostattavan hienoon musiikkiin (josta vastaa Bear McCreary) ja kauniiseen puvustukseen. Päähenkilöitä näyttelevät Caitriona Balfe ja Sam Heughan. Heidän välisensä kemia on uskottava, ja etenkin Sam Jamiena tekee uskomattoman hienoa työtä. En voisi kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Muutoinkin näyttelijävalinnat ovat hyviä, vaikka kaikki hahmot eivät olekaan samannäköisiä kuin testissä kuvataan. Ymmärrän esimerkiksi Caitrionan valinnan Claireksi, vaikka hänen versionsa hahmosta onkin hieman litteämpi ja vähemmän vahva kuin teoksessa. Olen seurannut sarjnaa maailman tahtiin ja odotan mielenkiinnolla viimeisiä neljää jaksoa. Seuraavasta kaudesta on jo tehty sopimus, eli Sudenkorento muuttuu myös eläväksi todennäköiseksi ensi kevääänä.
   

Kirja ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Ensimmäisen kauden alkupuoli (9 ensimmäistä jaksoa) seuraa alkuperäisteosta hyvin uskollisesti, mutta loppupuolella joissain vähemmän merkittävissä juonenkäänteissä on toteutuksessa otettu enenevässä määrin luovia vapauksia. Osassa tapauksia nämä muutokset toimivat paremmmin kuin kirjan ratkaisut (esimerkiksi Clairen katoamishetkellään käyttämä kukkamekko on korvattu valkoisella mekolla ja tv-sarjassa on näytetty myös Frankin näkökulma tapahtumiin), mutta toisinaan tuntuu oudolta miksi muuttaa jo valmiiksi hyvää konseptia (esimerkiksi tanssiva Murtagh laulavan sijaan).

  

Outlander - Matkantekijä tv-sarja alkaa YLE TV 1:llä tänään 14.5. alkaen. Tv-sarjasta on kirjoitettu mm. Vinttikamarissa-blogissa.

     

Arvosana:

 
Takakannesta:

Toinen maailmansota on juuri ohi, kun Claire ja Frank Randall lähtevät lomalle Frankin esi-isien synnyinseudulle Skotlannin ylämaalle. Sillä aikaa kun Frank tutkii vanhoja papereita, Claire vaeltelee nummilla ja keräilee lääkekasveja. Pahaa aavistamatta Claire astuu muinaisen kivikehän halkeamaan. Yhtäkkiä hän löytää itsensä keskeltä 1700-lukua ja klaanisotien riepomaa Skotlantia.

  

Clairen on pakko hyväksyä uskomaton tosiasia: hän on siirtynyt ajasta toiseen ja hänestä on tullut muukalainen. Claire saa pian vakoojan ja noidan leiman otsaansa, siksi oudolta hän sairaanhoitajan taitoineen vaikuttaa. MacKenzien klaanin suojissa hän kokee pakoretken toisensa perään. pian Claire saa havaita, että hänellä on aviomies yhdellä ja rakastaja toisella vuosisadalla. 

    

Alkuperäinen nimi: Outlander (1991), Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, 824 s. Gummerus 2002

     

Muukalainen on ihastuttanut mm. täälläkin: Kirsin kirjanurkka, Kirjamaailma, P.S. rakastan kirjoja, Kirja käsilaukussa, Kirjakirppu, Saraseenin maailma ...mutta ei kirja ole ollut aivan kaikkien makuun: Hurja hassu lukija, La petite lectrice, Kujerruksia, Oksan hyllyllä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Muukalainen, 2002 (Outlander, 1991)
• Sudenkorento, 2003 (Dragonfly in Amber, 1992)
• Matkantekijä, 2004 (Voyager, 1993)
• Syysrummut, 2005 (The Drums of Autumn, 1996)
• Tuliristi, 2006 (The Fiery Cross, 2001)
• Lumen ja tuhkan maa, 2007 (A Breath of Snow and Ashes, 2005)
• Luiden kaiku, 2010 (An Echo in the Bone, 2009)
• Sydänverelläni kirjoitettu, 2014 (Written in My Own Heart's Blood, 2014)

  

Samantyylisiä kirjoja: Susan Price: Sterkarmin poika, Elaine Coffman: Mustan Douglasin morsian, Alistair MacLeod: Cape Bretonin laulu

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

"Maailma todella on mätä. Se olisi voinut olla upea. Mutta nyt se on mätä, ja on 
aika tehdä sille jotakin. Siksi sinä olet täällä. Muuttaaksesi sen paremmaksi."

      

        

Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset on ensimmäinen Terry Pratchettilta suomennettu teos (Jalavan kauhusarja no 17, 1992). Se alkaa nykyään olla varsin harvinainen kirja. Lukemani, Limingasta seutulainattu teos on oulunseudun ainoa, ja sekin hyvin palvellut kappale (sivut olivat repeilleitä ja osasta jopa puuttui pieniä paloja), mutta selkämyksen liimaus oli edelleen napakka ja teos muutoin hyvin lukukelpoinen. 

      

Hyviä enteitä ei ole järjestyksessään ensimmäinen Pratchettin kirjoittama romaani, joka siis on vuonna 1983 ilmestynyt Magian värit (suomennettu vasta vuonna 2000). Kiekkomaailmoja ei ole jostain syystä suomennettu järjestyksessä, ja ensimmäinen suomeksi käännetty osa sarjasta on KM#4 Mort, vuonna 1994. 

    

Sekä Pratchett että Neil Gaiman ovat sittemmin tunnustettuja kulttiklassikkokirjailijoiksi. Gaiman oli alunperin sarjakuvakäsikirjoittajaja ja hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Sandman-sarjakuvat, joita ilmestyi vuodesta 1989 alkaen. Hyviä enteitä on Gaimanin ensimmäinen romaani. Pratchettilta olen lukenut aikaisemmin Valtion ja kimppalukuhaasteeseen yhdessä Stephen Baxterin kanssa kirjoitetun Pitkän Maan. Gaimanilta puolestaan olenut lukenut vain Coraline varjojen talossa.

  

Nimestään huolimatta Hyvien enteiden aihepiiri on hieman synkkä: maailmanloppu uhkaa. Vastasyntynyt antikristus tuodaan vaihdokkaana maan päälle ja yhdentoista vuoden päästä hänen tekonsa päättävät kumpi, Taivas vai Helvetti, voittaa. Ihmiskunnan tulevaisuus on ennustettu jo 1500-luvulla, kun noita Agnes Nutter kirjoitti näkynsä ylös. Hän ei aina ymmärtänyt kaikkea ja muistiinpanot ovatkin lievästi ilmaistuna monitulkintaisia. Niinpä Agneksen viimeinen elossaoleva perillinen, Anathema Nippell edeltäjineen on onnistunut tulkitsemaan suurimman osan ennustuksista vasta jälkeenpäin. 

  

- Väitäkö siis, ettei lapsi itsessään ole paha? hän kysyi verkkaan. 

- Se on potentiaalisesti paha. Ja luultavasti potentiaalisesti hyvä. Pelkkä suunnaton mahdollisuus, joka odottaa muotoutumistaan, Crowley sanoi ja kohautti olkapäitään. (s. 62)

  

Paholaisen vahingossa väärään kotiin sijoitetun pojan sijaan teoksen päähenkilöitä ovat mielestäni Crowley-demoni (nimi lienee tuttu ainakin Supernaturalin faneille) ja Aziraphale-enkeli, toisilleen vuosien saatossa läheiseksi tulleet, mutta vastakkaisia puolia edustavat yliaistilliset olennot. Tuhansia vuosia ihmisten joukossa elettyään, kaksikko on kuitenkin huomannut pitävänsä ihmisistä enemmän kuin omista joukoistaan ja niinpä he yrittävät vaikuttaa suuntaan, johon vaakakuppi kallistuu.

  

Kaikki oli mennyt niin hyvin, hänellä oli ollut homma todella hallussa näiden muutaman viime vuosisadan ajan. Niin se käy, sitä luulee olevansa maailman huipulla ja sitten isketään Harmageddon päälle. Suuri Sota, Viimeinen Taistelu, Taivas vastaan Helvetti, kolme erää, yksi Lankeemus, katkeraan looppuun saakka puolin ja toisin. Ja siinä sitten kaikki. ei enää maailmaa vaan loputonta Taivasta tai, riippuen siitä kuka voitti, loputonta Helvettiä. Crowley ei tinnyt kumpi olisi pahempaa. (s. 26-27)

  

Kerronnasta on vaikeaa erottaa, kumman kirjailijan kynästä mikäkin osuus on. Päällimmäisenä se kuitenkin maistuu hyvin paljon Pratchettilta. Kerronta on hyvin humoristista ja tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Tunnusomaisinta Pratchettin teoksilla on kuitenkin tekstissä olevat alaviitteet, joissa selitetään joitakin päätekstiin tarpeettomia, mutta yhtä kaikki erikoislaatuisia asioita.

    

Tekstissä olevat viittaukset olemassa oleviin ilmiöihin ja yhteiskuntakritiikki ovat ihastuttavan ajankohtaisia edelleen. teoksesta löytyy mm. langanlaihoja malleja, Burger Lord (ja sen maskotti klovni McLordy) sekä sympaatisesti vanhentunutta teknologiaa (kenkäpuhelimet ja sylimikrot). Kansikuvassa olevat moottoripyörät muuten kuuluvat neljälle Ilmestyskirjan ratsastajalle... tai tässä tapauksessa siis bikerille: Kuolemalle, Nälänhädälle, Sodalle ja Saastumiselle (Rutto jäi eläkkeelle vuonna 1932 mutisten jotain penisiliinistä). 

    

Vaikka teos mielenkiintoisesti herätteleekin nauruhermoja, ei se aina osunut ainakaan tämän lukijan kanssa samoille taajuuksille. Vaikka osa vitseistä menee ohitse, monihaarainen ja lavealti polveileva juoni on tupaten täynnä enemmän tai vähemmän tärkeitä hahmoja, jaksaa teos silti viihdyttää kelvollisesti. Nautin etenkin Crowleyn ja Hornanhurtan hahmoista suuresti. suosittelen teosta erityisesti Kiekkomaailman faneille, jotka eivät teosta ole vielä lukeneet. Tämän on nimittäin sanottu muistuttavan kaavaltaan paljon niitä. (Minulla odottelee ensimmäinen Kiekkomaailmani, Viikatemies lukupinossa.)

    

Arvosana:

    
Takakannesta:

Noita Agnes Nutter kirjoittaa Hienoissa ja Oikeissa Ennustuksissaan, että maailmanloppu koittaa eräänä lauantaipäivänä. 

  

Demoni Crowleylla ja hänen vanhalla ystävällään - ups, vihamiehellään siis - enkeli Aziraphalella on miettimistä. Miten estää maailmanloppu, kun maan päällä oikeastaan on niin mukavaa? 

  

Ei auta, On estettävä Helvetin enkelten eteneminen, on pysäytettävä noidanmetsästäjäin armeija (kaikki kaksi soturia), ja, huhhuh, nitistettävä itse Antikristus. 

  

Mikä häpeä. Antikristus on nimittäin mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies...

  

Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sarjakuvakäsikirjoittajina tunnetut Terry Pratchett ja Neil Gaiman irvailevat maailman menoa häpeämättömästi ja kutkuttavan osuvasti. Tosikot älkööt vaivautuko.

  

Samantyylisiä kirjoja: 

  
Suomentanut: Marja Sinkkonen, 398 sivua, Kustannus Oy Jalava 1992

    

Alkuperäinen nimi: Good omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch (1990)

   

Myös näissä blogeissa on luettu Taivaan ja Helvetin kädenväännöstä: Risingshadow, Aikakone (Johanna Sinisalo), Taikakirjaimet, Hurja hassu lukija, Kirjojen viemää, Kirjaurakka

Katso myös: YLE: Tieteisgurut listasivat parhaat maailmanloput

Jenna Kostet: Lautturi

"Minä olen muukalainen, joka halusi nähdä maailman."

         

     

Blogistanian Kuopuksen voittaja 2014
  

Tunnelmamusiikkia: Sibelius: Sydämeni laulu, Moonsorrow: Matkan lopussa, Tenhi: Kuolleesi jokeen, Amorphis: Enigma
  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 36. A book set in high school, I Spy: 25. Occupation

  

Blogistanian palkintojenjakotilaisuudessa esikoiskirjailija Jenna Kostet kertoi, että Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. Laitoinkin teoksen saman tien varaukseen, kun tilaisuus loppui. Vaikka teoksen kalpeaa päähenkilöä, Tuonelan lautturin poikaa Kaita verrataankin välillä vampyyriin ja joiltakin osin teos saattaa tuntua paranormaalin romantiikan lukijoille tutulta, on Kostet kuitenkin mennyt rohkeasti omia polkujaan. Esimerkiksi vainajien lautturina toimii yleensä Tuonen Tytti, siis naishahmo. 

  

Lautturin kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa muutamien kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina. Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 

   

Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)

  

Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.

    

"Hei, mä tiedän nämä vampyyritarinat ja muut. Oletko sä olevinas joku yliluonnollinen olento?" puuskahdin kyllästyneenä. -- Vampyyriltä se kyllä näyttikin kalpeine ihoineen

--

"En", se sanoi kuin olisi kuvitellut mun olevani tosissaani

--

"Mutta?" vaadin. (s. 115)

   

Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Ira ei ole liian tumma, jota häntä olisi kiusattu "mamuna". Hänessä on juuri sopivasti eksotiikkaa, jotta hänen vierasperäiset piirteensä eivät pelota vaan houkuttelevat. Jokainen aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija. .

  

Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri. Iralle tapahtuva onnettomuus sitoo Kain ja Iran toisiinsa siteillä jotka ovat vahvempia kuin mikään muu. Ne kestävät tästä maailmasta seuraavaan, eikä Ira ei enää kesän jälkeen pelkää kuolemaa. 

   

Marssin sisälle tuttuun kahvilaan kirjaston vieressä ja ravistelin sadepisarat eteisen lattialle. Tilasin kupillisen kahvia ja etsin itselleni paikan kahvilan nurkasta. Sisällä tuoksui sakoitus kahvin aromeja ja tuoksuja, jotka toivat mieleeni mukavia asioita. Olin istunut kahvilassa useaan otteeseen hyvän kirjan kanssa. Tämä oli paikka, jonne tulin yksin. En kelpuuttanut muita mukaan, halusin pitää jotain itselläni. (s. 117-118)

   

Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä ei ole itsetarkoituksellinen maaginen realismi vaan nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita, vaikka Päivi Heikkilä-Halttunen HS:n kritiikissään pitääkin niitä kliseisinä. Minusta molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään. ja vaikenee niitä.
  
Lautturissa astutaan rohkeasti toisen saappaisiin ja rankat kuvaukset kirjallisuudessa ovat omiaan herättämään empatiaa - ehkä joku jossain saa teoksesta voimaa astua kaltoinkohtelijaansa vastaan tai puuttuu koulukiusaamiseen. Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta. 

      

Akseli Gallen-Kallela maalanukset Tuonelasta:
Lemminkäisen äiti 1897 ja Tuonelan joella 1903

 
Kalevala ja Tuonela ovat kautta aikain inspiroineet monia  niin musiikin kuin muidenkin alojen taiteilijoita. Kostetin tuoreemman tartunnan lisäksi klassikoista  mm. Sibelius ja Gallen-Kallela kuuluvat tähän joukkoon. Paitsi Gallen-Kallelan maalaus, mm. myös Amorphiksen kappale Shaman kertoo Lemminkäisen äidistä. Tuonelan joen lisäksi sillä uivasta valkoisesta joutsenesta löytyy paljon viittauksia taiteesta ja musiikista. Kostet puolestaan ei mainitse tuota uljasta lintua, vaan puhuu Tuonelan koivuissa laulavista huilunokista ja kehrääjälinnuista. 

     

Kirjat kertovat tästä maailmasta. Historiankirjasta huomaan kuvan, jonka on maalannut Gallen-Kallela. Hän on kuvitellut minun kotini, mutta hän ei tiedä kaikkea ja minua hymyilyttää, kun lehteilen sivua. Isä aina sanoi, että ylhäällä sielut kuvittelevat millaista lopussa on, mutta eivät koskaan ymmärrä. Sen voi tietää vasta sitten kun on nähnyt kaiken. 

Kuvasta tulee hyvä mieli, vaikka maisema onkin erilainen kuin sen kuuluisi olla. (s. 33)

   

Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumääräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää. Ja esimerkiksi Kirjaneito kehui teosta siitä, että kyseessä on yksittäinen kirja, eikä nyt niin suositun trilogiamittaisen sarjan avaus. 

   

Minun mielikuvani Kaista näyttää tältä.
Malli: Tait Hughes Geijer - Kuva täältä

Kertojista pidin Kaista enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole vaikutusta siihen. Irassa en pitänyt hänen tavasta esittää parempaa kuin muut ja toisaalta joutua alistumaan dominoivalle isälleen - koin paljon tyydytystä loppuratkaisusta. Kostet on luonut molemmille omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua saaden hahmot tuntumaan kokonaisilta ja aidoilta.

   

Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Se tulee ilmi myös lyhyiden, otsikoimattomien lukujen rakenteessa. Jokainen sana on tarkkaan harkittu. Teos jättää vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Ei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, mutta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. Suosittelen teosta lukijalle, joka saa perinteistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagissen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä kliseistä ja tuo mukaan suomalaisia vivahteita. Oli ilo lukea tämä bloggaajien ylistämä teos!

    

Kostet kirjoittaa jo uutta kirjaa. Vielä nimetön, aikuisempaan makuun sopiva teos ilmestyy alkutietojen mukaan syksyllä 2015.

      

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kai ei ole kotoisin täältä.  Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.  Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä. 

  

Minusta tuntuu, 

että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, 

mutta mitä voisin sanoa? 

Minä lähdin koska kaipasin.

  

Ira on täällä. Hän hymyilee ja  hänen naurunsa kuplii kuin vesi.  Mutta Kai näkee sen,  mitä muut eivät näe ulospäin. 

  

Lautturi on spekulatiivinen fiktio  kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta.  Tulevaisuus on käden ulottuvilla,  mutta todellisuus vie eri suuntaan  minne unelmat haluavat johdattaa.

    

Kansi: Johanna Lumme, 199 sivua, Robustos 2014
   

Kirja on herättänyt ajatuksia täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihone, Anna minun lukea enemmän, Todella vaiheessa, Kujerruksia, Morren maailma,

  

Kirjailijan kotisivut: Kaikkitietämättömät kertojat

  

Samantyylisiä kirjoja: Veera Laitinen: Surunsyöjät, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Lauren Kate: Fallen, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Mia Vänskä: Saattaja ja Valkoinen aura, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

"Pidä silmät auki ja hyppää!"

   

 
Lukuhaaste 14. A nonfiction book
    

No niin, ehdinpäs viimein lukea tämän arvostelukappaleena saamani tietoteoksen, ja aivan aluksi on pakko mainita kirjan ihana samettimainen pinta. 

   

Morren maailmasta tuttu Hanna Matilainen on koonnut yksien kansien väliin tuhdin tietopaketin joka on kuitenkin pukeutunut varsin siroon ulkoasuun. Tietokirjaa ei lueta samoin kuin romaaneja, vaan Matilaisen teosta tulisikin käyttää osioittain tiedonhaun tukena. Mitä kummaa on opas spefin ihmeelliseen maailmaan ja se näyttää lukijalleen katsauksen alan kirjallisuushistoriaan, esittelee kattavasti muun muassa niin eri genrejä kuin suomalaisia julkaisukanavia, fandomeita, kirjailijoita alkaen Erkki Ahosesta päättyen Helena Warikseen sekä tutkijoita.  

   

Matilainen aloittaa esipuheen hyvin henkilökohtaisella muistolla: kuinka sattuman kautta Nummelan ponitallilaiset vaihtuivat fantasiaan. Kirjoittajalle tuo portti oli David Eddingsin Kiven vartija. Pystyn samistumaan tähän muistoon, sillä olin itsekin heppatyttö ja luin kaikki Nummela-sarjan teokset, jotka vain sain käsiini. Yläasteella perheeni muutti kaupunkiin ja naapuritalossa sattui olemaan kirjasto. 13-vuotiaana tutustuin siis aivan uuteen valikoimaan kirjoja ja löysin oman porttiavaimeni: Anu Holopaisen Kristallien valtakunnan. Mikään ei ole ollut ennallaan teokseen tartuttuani. Sain spefikuumeen, jota olen "sairastanut" siitä saakka. 

No mitä tämä spefi sitten tarkoittaa? Spekulatiivinen fiktio on kattotermi scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuudelle sekä uuskummalle. Matilainen pureutuukin heti alussa tähän termiin ja sen määrittelyyn: "Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman." (s. 17) Rajanveto siihen, missä spefikirjallisuus loppuu ja realismi alkaa, on vaikeaa tehdä ja tästäkin on teoksessa kerrottu. Samoin jokainen genreryhmä on avattu ja esitelty useita niiden alle kuuluvia suurempia ja pienmpiä kirjallisuuden lajeja, kuten steampunkkia ja maagista realismia.

   

Mitä kummaa on tarkoitettu oppaaksi spekulatiivisen fiktion kotimaisille poluille, ja sopii niin kokeneemmaalle alan harrastajalle kuin lajityyppiin tutustuvallekin. Tämä teos on luonteeltaan enemmän esittelevä kuin tutkiva. se on ikään kuin ponnahduslauta hypyssä tuntemattomaan. (s. 12)

  

Mitä kummaa - Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on nimensä mukaisesti juuri sitä. Se ei kerro tyhjentävästi kaikkea vaan ohjaa tiedonhakua ja esittelee jokaista ilmiötä muutamalla lauseella niin, että ihan tavislukijakin saa käsityksen mistä puhutaan. Matilainen onkin selvästi panostanut kirjalliseen ilmaisuunsa, sillä pieneen tilaan on saatu mahtumaan uskomaton määrä faktaa sen tuntumatta kuitenkaan kuivalta. 

  

Parasta antia minulle teoksessa oli katsaus fandomiin ja coneihin, sillä itse olen ollut pitkälti sivussa niiden toiminnasta, poikkeuksena heti ensimmäisten joukossa mainittua Risingshadowta. Teos soveltuu  aloittelevalle, spefin ihmeelliseen maailmaan tutustuvalle lukijalle ja kartaksi tutkimattomalle seudulle aloittelevalle  mutta hieman pidemmälle edennytkin voi teoksesta saada irti jotain uutta.

   

Kuten Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä - Kirjablogikirjan  kanssa, en anna tällekään tietoteokselle varsinaista arvosanaa, vaan kiitän suuresti Hanna Matilaista niistä tunneista, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt koneella istuen. Olen varma, että tähän teokseen tullaan viittaamaan vielä useasti eri tutkimuksissa ja artikkeleissa. Etenkin kun puhutaan spefin määrittelystä ja etsitään listoja genren suomalaisista kirjailijoista.

   

Kiitos Morre! ♥

   

191 sivua, Avain 2014

   

Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Lukulamppu, Espoon fantasia, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Kirjasfääri, Satun luetut, Päiväunien salainen elämä

   

Kirjailijan blogi

Wikipediassa