Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  

Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.

  

Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 

  

En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)

  

Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.

  

Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.

  

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)

  

Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 

   

Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)

  

Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 

  

Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)

  

Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  

  

Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 

  

Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)

     

Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 

   

Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.

  

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 

  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

       

353 sivua, Myllylahti 2016

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: IBBY Finland, The YA Diaries, Kirjamaailma, Oksan hyllyllä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, Lukujonossa, Sivujen välissä, Dysphoria

   

Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

Lukupiirissä | Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen

"Laskeudu, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulin aukkoon, jota Scartassin varjo koskettaa ennen heinäkuun ensimmäistä päivää, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten minä olen tehnyt."
~ Arne Saknussemm

   

    

Huhtikuun lukupiirikirja

   

Jules Vernen klassikkoromaanin Matka maan keskipisteeseen (jonka kolme ensimmäistä käännöstä nimellä Matkustus maan keskipisteeseen) perusidea lienee tuttu suurimmalle osaa ihmisiä. Professori Otto Lidenbrock löytää vanhan norjalaisen kirjan välistä pergamentin, jossa on riimukirjoitusta. Jotta viestin pystyy lukemaan, on ensin avattava salakirjoitus. Lopulta ratkaisun keksii professorin orpo veljenpoika Akseli. 

  

Viesti kertoo, kuinka 1500-luvulla elänyt alkemisti Arne Saknussemm on mennyt islantilaisen tulivuoren kraateriin ja löytänyt sieltä reitin maan keskipisteeseen. Akseli on hyvin epäileväinen, tarinan todenperäisyydestä, sillä hänen käsityksensä mukaan maan sisus on sulaa kiviainesta. Professori järjestää vastauseista huolimatta tutkimusmatkan Islantiin. Tapahtumia kuvataan Akselin näkökulmasta. Tie maapallon uumeniin kuitenkin löytyy lopulta ja siellä professori Lidenbrock, Akseli ja heidän islantilainen oppaansa Hans kohtaavat kaikenlaisia vaikeuksia. "Ajatus eksyä tähän pimeään sokkelomaailmaan oli kammottava." (s. 113)

  

Kaikki olettamukset, että tuo sisus olisi jotakin muuta kuin juoksevaa ja valkohehkuista massaa, olivat mielettömiä. (s. 87)

  

Miksihän kotiapulaisten nimi on lähes aina Martta? Onko kyseessä todella suosittu nimi, luokkaerojen osoittaminen, kutsumalla kaikkia palvelijoita geneerisesti Martaksi vai jonkinlainen titteli, eikä sinällään varsinainen etunimi, niin kuin Orjattaresi-romaanissa? Teoksessa ei ole kovinkaan montaa naista Martan lisäksi, mutta he edustavat monelaisia naiseuden osa-alueita. Professorilla on suojattina Graüben-niminen tyttö, joka on Akselin kihlattu. "- Minä olisin päinvastoin hyvin halukas lähtemään itse mukaan. Mutta minunlaisestani tyttörukasta siellä olisi vain vaivaa." Lisäksi Islannissa kohdataan 19 lapsen äiti ja pari muuta vaimoa.

Romaanin Islannissa kirjastonkirjat kiertävät kädestä käteen kaikkien saarelaisten luona "Sen sijaan, että antaisimme kirjojen homehtua rautaristikon takana kaukana tiedonhaluisten ulottuvilta" ja palaavat vasta vuoden tai parin päästä takaisin kuluneina ja loppuun luettuina, "sillä lukuhaku ikivanhalla ja jäisellä saarellamme on hyvin suuri" (s.56). Jokainen talonpoika ja kalastaja osaa lukea ja käyttää tätä taitoa. Voisipa samaa sanoa suomalaisistakin...

   

Olin saanut tämän retken aikana hämmästyä monta kertaa. Luulin olevani jo täysin parkkiintunut yllätysten varalta, mutta nähdessäni nämä kaksi kolmesataa vuotta sitten piirreetyt kaksi kirjainta, haukoin henkeäni. (s. 217)

Tämä oli ensimmäinen Verneni. Olen keräillyt vuosien varrella useita Vernen teoksia ja hyllyssä odottelee mm. Maailman ympäri 80 päivässä, Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä ja Höyrytalo. Näistä tietenkin eniten kiinnostaa ensin mainittu, koska pidin lapsena niin paljon samannimisestä animaatiosarjasta (saatoin olla jopa hieman ihastunut antropomorfiseen Phileas Foggiin, samoin kuin Prätkähiirten Turboon).

  

Kaikki on varmaan kuvittelua. Olen vain nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. (s. 40)

  

En tiennyt etukäteen, että iso osa tapahtumista sijoittuu Islantiin (missä tutkimusmatkailija syövät mm. skyriä!), yllätyin myös tekstin sujuvuudesta, joskin petyin hieman lopun antiklimaattisuuteen, sillä jännitettä oltiin kasvatettu koko kirjan ajan, eikä päätös palkinnut niin ruhtinaalisesti kuin potentiaalia olisi ollut. Teoksen voisikin tiivistää sanontaan "tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka sinne".

Hihittelin tahattomasti luettuani pimpsikivi-sanan, joka on googlaamisen perusteella hohkakiven vanha nimitys (on kyllä syystäkin vaihdettu). Lukemani painos on lyhennetty alkuperäisestä, enkä tiedä kuinka paljon vähemmän sisältöä tässä versiossa. Tarina tuntui kuitenkin loogiselta, enkä pysty sanomaan, mistä kohtaa tekstiä olisi leikattu pois. Muutamia todella outoja kenties kääntäjän tekemiä virheitä tekstistä kylläkin löytyy:

• Mainitaan, että on maanantai 1. heinäkuuta ja pari sivua myöhemmin puhutaan seuraavasta päivästä, joka on tiistai 30. kesäkuuta
• Tutkimusmatkaajilla on mittari, joka näyttää 150 asteeseen saakka, mutta teoksen loppupuolella mitataan 163 asteen lämpötila (miten ne ylimääräiset 13 astetta mahtuivat skaalaan?)
• Puhutaan sekaisin peräsimestä ja ruorista nopeasti kyhätyn lautan yhteydessä
• Mainitaan Ohio-joelta 1901 löytynyt fossiili, vaikka kirja on kirjoitettu 1864 ja tarina tapahtuu vuonna 1863 (tämä voi olla suomentajan tai myöhempien painosten lisäys)

   

Sitattikunniamaininta: "Oli meidän asetuttava yöksi autioon ja hyvin ränsistyneeseen mökkiin, missä arvattavasti kaikki pohjoisen tarujen peikot ja menninkäiset mielellään pitivät majaa." (s. 76)

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tänään on Jules Verne maailman luetuin kirjailija.

Ranskalaisen kertojamestarin Jules Vernen menestyksen salaisuus johtuu hänen kaukonäkijän kyvyistään. Osasihan hän jo 100 vuotta sitten kuvata tenhoavasti matkaa kuuhun ja kuun ympäri. Astronauttien saavutukset ovat tehneet hänen kuvitelmistaan tosia. Ei siis ihme, Jules Verne on jälleen ajankohtainen. 

"Matkustus maan keskipisteeseen" avaa "kuuman linjan" planeettamme uumeniin. romaanin sankari on saksalainen professori Otto Lidenbrock, joka veljenpoikansa Akselin ja islantilaisen oppaansa Hansin kanssa suorittaa jännittävän, jopa hengenvaarallisen matkan maan keskipisteeseen. Tutkimusretkeilijät selviytyvät toinen toistaan kiperimmistä tilanteista kylmäverisyytensä ja rohkeuetensa ansiosta. Jules Vernen kiehtovaa, huumorin sävyttämää kerrontaa seuraavat mielellään sekä nuoret että vanhat. Jännityksen latautuessa ja purkautuessa yhä uudestaan lukija pysyy juonessa tiiviisti mukana kirjan kannesta kanteen.

   

Lyhentäen suomentanut: Matti Karjalainen, 248 sivua, Valistuskirjat 1966 (ensimmäinen käännös ryúotsinnoksesta 1879, uusin käännös nimellä Matka maan keskipisteeseen 1974, Pentti Kähkönen, WSOY)

  

Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre (1864)

  

Maan uumeniin on matkattu myös täällä: Sonjan lukuhetket, Ihminen välissä
   
Samantyylisiä kirjoja: Virve Sammalkorpi: Paflagonia perilliset, Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia, Jeff Long: Helvetin piirit ja Helvetin sydän, Robin Cook: Kaappaus, Lincoln Child: Uusi Atlantis, Raymond Khoury; Merkki, Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

"Hehän eivät edes tiedä että minä olen homo.

En minä tiedä, miten voin kertoa heille jotakin sellaista

ja silti tuntea edelleen oloni samaksi vanhaksi Simoniksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 42. Kirja, jossa kuvaillaan vahvoja ystävyyssuhteita

  

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja on todella hyvä ja luulet, että se jatkuu vielä muutaman aukeaman verran, mutta löydätkin seuraavalta sivulta vain kirjailijan kiitokset? Ja sen tunteen, että kirjan haluaa lukea uudelleen heti, kun on päässyt sen loppuun?

  

Nämä kaksi ajatusta tulivat ensimmäisenä mieleen, kun olin ahminut Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiensin, joka on tähän mennessä vuoden ihanin lukukokemus (ja varmasti pysyy sellaisena vielä pitkään). Se pitää otteessaan, se hymyilyttää ja se saa silmäkulmat kostumaan. En voi kuin suositella tarttumaan tähän kirjaan. Mutta varoituksena sanottakoon, että tämän lukeminen saattaa aiheuttaa akuuttia Oreo-keksien himoa! Teoksen pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pitäisi saada ensi-iltansa vuonna 2018. 

  

Kuvan Double Stuffed Oreot katosivat melko pian parempiin suihin.

   

Teoksen päähenkilö on lukiota käyvä Simon, joka on homo. Hän ei ole tullut ulos kaapista, eikä ole aikonut vielä aikoihin tullakaan kaapista. Ei häntä sinällään pelota kertoa ihmisille, että tykkää pojista, mutta hän ei koe sille tarvetta juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Toisin kuitenkin käy, kun hän unohtaa kirjaantua sänhköpostistaan ja seuraavaksi koneelle istuva tyyppi vahingossa lukee Simonin keskustelun Blueksi kutsutun pojan kanssa. Bluen käyttäjänimen takana on joku samaa koulua käyvä homopoika, ainoa ihminen, jonka kanssa Simon on tämän puolen itsestään jakanut. 

  

Mulla on tällainen uusi iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa ihan uusi versio. (s. 234)

  

Kirjasta puolet koostuu Simonin ja Bluen sähköpostikeskusteluista. Simonia ahdistaa, että joku muu Bluen lisäksi tietää hänen olevan homo ja tämä kehtaa vieläpä kiristää häntä uhkaamalla paljastaa sen kaikille koulun juoruja julkaisevalla Tumblr-sivustolla. Kiristäjä on kiinnostunut Simonin ystävästä Abbysta ja sanoo, ettei julkaise kuvakaappauksia sähköposteista, jos pääsee Abbyn kanssa väleihin. Hommassa ei tietenkään käy hyvin kenellekään, mutta jokainen taho pyytää lopulta anteeksi.

  

Koko kirjan ajan on ilmassa jännitettä siitä, kuka Blue on ja paljastuuko Simonin salaisuus. Poikien sähköposteja on ihanaa lukea, ja vatsanpohjassa tuntuu perhosia, kun heidän suhteensa kehittyy. Lopussa Bluen henkilöllisyys paljastuu yllättävällä tavalla, enkä todellakaan arvannut oikein, kuka hän on. Simonin elämää seurataan muutaman kuukauden ajan. tutuiksi tulevat niin hänen ihastuttavan persoonallinen perheensä, luotettavat ja aidon tuntuiset ystävänsä kuin näytelmäryhmänsäkin henkilöt. Oreoiden ja Bluen lisäksi Simon rakastaa perheen kultaista noutajaa ja Elliott Smithin musiikkia.  

"Haluaisin ottaa sua kädestä kiinni", sanon hiljaa. 

"No ota sitten", hän sanoo. (s. 222)

Teoksessa vilahtelee paljon hauskoja Harry Potter-viittauksia ja bongailin innolla muitakin kirjallisuuden ja popkulttuurin teoksia tekstistä. Yleensä en pidä humoristisista teoksista, mutta Simonin luonne on vain niin ihana ja Albertallin tapa kirjoittaa tarinaa harvinainen yhdistelmä uskottavaa nuorten arkea ja komediaa. Tämä on teos, joka ei tarvitse yliluonnollisia elementtejä tai kauhistuttavalla tavalla väärin mennyttä tulevaisuuden maailmaa ollakseen koukuttava. Tätä olisi voinut lukea pitemmänkin kirjan verran. 

  

Sitaattikunniamaininta (termi lainattu Villikseltä) on toisinaan blogissani ilmenevä loppulause eli hassu lainaus, joka tuntuu eksyneen väärään teokseen tai kertoo esimerkiksi jonkin hauskan lukemiseen liittyvän anekdootin. Enimmäkseen olen kerännyt tunnisteen alle dystooppisia tunnelmia ei-dystooppisista teoksista. Tällä kertaa erityiskunnian saa seuraava pätkä: "Tuntuu kuin olisimme zombieapokalypsin viimeiset henkiinjääneet: Ihmenainen ja homoankeuttaja. Ei paras yhdistelmä lajinsäilymisen kannalta." (s. 46-47)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Onko kaikkien pakko tulla kaapista?

  

16-vuotias Simon rakastaa draamaa, mutta vain näyttämöllä. Kun luokkakaveri ryhtyy kiristämään Simonia, hänen salainen ihastuksensa on vaarassa päätyä parrasvaloihin.

  

Simonin on tehtävä hankalia valintoja, onhan pelissä mahdollisuus rakkauteen ihanan ja hämmentävän pojan kanssa. Kunhan Simon vain saisi selville, kuka hän on.

  

Becky Albertallin riemastutava ja sympaattinen romaani on kahminut palkintoehdokkuuksia. Sen oikeudet on myyty 26 maahan ja siitä on tekeillä elokuva.

"Huokailuttavan ihana kirja pojista, jotka rakastuvat toisiinsa."

- The Bulletin of the Center for Childres Book's

  

"Ratkiriemukas ja sydäntäsärkevä. -- Blue saattaa epäröidä, mutta lukijat hullaantuvat Simoniin."

- Publisher's Weekly

  

Suomentanut: Lotta Sonninen, 249 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda (2015)

  

Simoniin on ihastuttu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Vinopino kirjoja, Carry on reading, Sivujen välissä

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

Lukupiirissä | Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

"Haluaisin mieluummin olla oma itseni - oma itseni ja inhottava.

En kukaan muu, olipa hän kuinka hauska tahansa."

   

   

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 47. Kirja, jossa vietetetään lomaa ulkomailla

    

Ihme, kumma!
Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink’ ihminen on kaunis!
Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!

~ Shakespeare: Myrsky

Aldous Huxleyn klassikko Uljas uusi maailma esittää kuvan maailmasta, joka on kyllä uusi, mutta ei ehkä ihan niin uljas, kuin Shakespearen runossa, josta teos lainaa nimensä. Huxleyn teos esittelee lukijalleen millainen on 2500-luvun Lontoo (a.F. 632), jossa tuhannet identtiset kaksosryhmät on kasvatettu ja aivopesty erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, inhoamaan ja rakastamaan niitä asioita, joiden nähdään parhaiten edistävän kyseisen ryhmän työskentelyä ja kasvattavan kulutustottumuksia. Maailma, jossa itsenäistä ajattelua ei arvosteta ja jossa autotehtailija Ford on syrjäyttänyt jumalan ("Kaikista risteistä leikattiin yläosa, ja niin syntyi T.", s. 63) ja jonka ensimmäisen T-mallin valmistusvuosi (1908) on aloittanut uuden ajanlaskun.
   

Johtaa meidät luonnon pelkän orjallisen jäljittelemisen alueelta paljon mielenkiintoisempaan ihmimillisen kekseliäisyyden maailmaan. (s. 27)

 
Huxley on ollut osaltaan luomassa nykyisen science fictionin ja dystopioiden pohjaa yhdessä George Orwellin (Vuonna 1984, 1949) ja Ray Bradburyn (Fahrenheit 451, 1953) kanssa. Kaikki kolme teosta maalailevat kauhistuttavan tulevaisuuskuvan, joissa ihmisten vapautta rajoitetaan ja kulutustottumuksia ohjataan sen mukaan, miten kukin yhteiskunta haluaa. ”Onnen ja hyveen salaisuus on juuri siinä, että jokainen pitää siitä minkä on saanut tehtäväkseen.” (s. 30)

   

Huxleyn näkemys on näiden kolmen joukossa tieteellisin, sillä romaanin alku kuvaa hyvin tarkkaan, kuinka satapäiset keskenään identtiset kaksosten ryhmät valmistetaan ihmistehtaissa ja kuinka he luovat yhteiskunnan perustaa, johon kaikki hyvin toimivassa valtiossa nojaa. Huxleyn keskeisille henkilöille maailma on kuitenkin utopia, joka toimii täydellisesti, se on dystopiaa vain lukijan (sekä Johnin) näkökulmasta. Keskeisinä hahmoina seurataan Lenina Crowea ja Bernard Marxia, persoonatonta beeta-naista ja muista poikkeavaksi itsensä kokevaa alfa-miestä. "Jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama." (s. 100)

   

Teoksen maailmassa on mahdollista matkustaa raketilla Atlantin ylitse, käydä värähdystyhjiöhienrontakoneessa, pelata sähkömagneettista golfia ja napata pari grammaa somaa ja lähteä luvalliselle tripille. Vaatteita ei paikata vaan uusien vaatteiden ostaminen upotetaan jo lasten päähän hypnopedialla eli uniopetuksella. Yksi opetuksista, "Kaikki kuuluvat kaikille", on minusta varsin mielenkiintoinen, sillä ajan viettäminen vain yhden partnerin kanssa on epäilyttävää, hyviin käytöstapoihin kuuluu pitää useampaa kumppania, joita vaihdella eri päivinä. Jopa lasten kuuluu harrastaa "eroottista leikkiä".

  

Hissimies oli pieni apinamainen olento, yllään epsilon-miinus-semi-moronin musta pusero. (s. 69)

   

Huxleytä vaikuttaa kiinnostaneen enemmän tulevaisuuden ihmisten lammasmaisuus, tieteellinen pohjustus ja räikeät vastakohdat (moderni ja vanha, luonnollinen ja ihmisen valmistama, Lenina ja John), kuin niinkään juonellinen rakentaminen. Jopa vahvimmin persoonalliset hahmot, John, Mustafa Mond ja Helmholtz Watson tuntuvat ohuilta. Toki tähän kokemukseen vaikuttaa myös kirjan julkaisuajankohta ja se, kuinka romaanikerronta on muuttunut vuosien varrella. En pitäisi teoksen vahvuutena vahvaa tarinankerrontaa vaan pelottavaksi tarkoitetun tulevaisuuden visiota, jolle on pyritty luomaan tieteellisesti uskottava rakenne. Huxley ravistelee ihmisiä tajuamaan oman yhteiskuntansa rakenteita ja pyrkimään aktiivisesti teoksen kaltaisen maailman toteutumista vastaan.
   

Sanat voivat muistuttaa röntgensäteitä, jos niitä käyttää sopivasti: ne tunkeutuvat kaiken lävitse. Sinä luet ja sanat lävistävät sinut. (s. 80)

      

Voi Ford ja hänen hoppaheikkinsä. Petyin hieman teokseen. Sen eri osat olivat liian irrallisia, alkuun tykitetään tieteellistä kuvailua, josta ymmärtää vain pienen osan ja jäin kaipaamaan vahvempia hahmoja sekä koukuttavampaa juonta. Uskottavinta teoksessa on kulutusvelvollisuus, sillä pyöriihän maailma nytkin pitkälti helposti hajoavien, halpojen tuotteiden ympärillä (ks. dokumentti Hehkulamppuhuijaus) ja taidetta sekä kirjallisuutta pidetään turhuutena, mikä tuntuu olevan pitkälti esim. Suomen tämän hetken hallituksen kanta. Mutta hei, Uljaassa uudessa maailmassa ei ole ollenkaan työttömyyttä, tyytymättömyyttä, vanhuutta tai sairautta, mutta miten paljon tällaisen utopian saavuttaminen onkaan maksanut.

    

Kaikkein kiinnostavinta on retki ns. villien asuinalueelle, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa lapset edelleen synnytetään ja yksilöllisyys on luvallista ja normaalia. No, jos ei oteta huomioon Islantia ja muita saaria, joille läheteään poikkeavat yksilöt, jotka ovat kehittäneet persoonallisuuden ja itsenäisiä ajatuksia. Teos herätti kysymyksen ihmisen ja koneen suhteesta: miksi tehtailtiin ihmisiä, eikö roboteilla olisi saatu parempia tuloksia? Robottihan olisi erehtymätön, manipuloimaton ja helposti korjattavissa, mutta toisaalta robotit eivät kuluttaisi vaatteita, viihdettä ja somaa.
 

Alempien kastien jäsenien ei voitu sallia tuhlata yhteisön aikaa kirjojen ääressä. Aina oli olemassa vaara, että he saattaisivat lukea jotakin, mikä kumoaisi ei-toivottavalla tavalla jonkin heihin oloutetuista heijastusliikkeistä. (s. 35)

    

Lopun ratkaisu yllätti ja tuntui hämmentävältä, Olisin kaivannut esimerkiksi koko yhteiskunnan murenemista, henkistä kasvua ja ihmisten havahtumista todellisuuteen ("Hänestä tuntui kuin ikkunaluukku olisi avattu, esirippu vedetty syrjään", s. 215), mutta näin ei käynyt. Hahmot jäivät niin irrallisiksi, että piti jatkuvasti tarkastaa, kuka oli milloinkin äänessä Lenina vai Fanny, Bernard, Helmholtz vai Mustafa. Johniin oli helppo samaistua, sillä hän oli lähimpänä sitä ihmistä, millainen itsekin olen - vapaa ajattelemaan ja lukemaan kirjoja. 

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Tuntuu kuin tekisi mieli hyväillä häntä. Tiedäthän. Niin kuin kissaa." (s. 58)

  

Arvosana:

  
Etulieppeestä:

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.

   

Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymästä heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaisia häiriöitä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...

    

Suomentanut: I.H. Orras, 261 sivua, Tammi 2012 (12. painos, 1. suomenkielinen painos 1944)
  

Alkuperäinen nimi: Brave New World (1932)

Muita lukukokemuksia: Lukuneuvoja, Maailman ääreen, Kujerruksia, Nenä kirjassa, Mustelumo, Kirjaurakka, Mitenköhän tässä kaikessa käy

      
Samantyylisiä kirjoja: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce #3)

"Kapeine keltaisine renkaineen, vinoine peltisavupiippuineen, kaari-ikkunoineen 
ja oven molemmin puolin olevine taiten koristeltuine hyllyineen vankkurit näyttivät 
siltä kuin olisivat rymistelleet paikalle suoraan unimailmasta."

  

    

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn kolmas 11-vuotiaasta yksityisetsivästä, Flavia de Lucesta kertova teos. Agatha Christien salapoliisitarinoiden jalanjäljissä kulkevan Flavian tutkimuksia on aina ilo lukea, ja jopa yli 400 sivumäärä tuntuu lyhyeltä jouhevan tekstinkuljetuksen ansiosta. Monen ikäiset lukijat saavat näistä teoksista paljon irti, eikä kerronta oli murhista huolimatta ole liian veristä, siksi voisin suositella Flavia-sarjaa jo yläkoululaisillekin.

  

Kesä oli liian pitkällä seljankukkien näkemiseen tai niiden viehättävän tuoksun haistamiseen. japanilaisten päivänvarjojen rykelmiä muistuttavat valkoiset kukinnot olivat jo muuttuneet ruskeiksi ja kadonneet kesäkuun sateiden mukana. Oli hauskempaa miettiä sitä, että pian niiden paikalla roikkuisi seljapensaan violetinmustia marjoja täydellisen siisteinä terttuina vähän kuin rykelmä tummanpuhuvia mustelmia. (s. 40)

  

Tällä kertaa toiminta alkaa jo heti ensimmäisessa luvussa. Flavia menee markkinoilla ennustavan mustalaisnaisen telttaan ja kuultuaan, mitä tällä on sanottavanaan, aiheuttaa vahingossa teltan palamisen maan tasalle. Hyvityksenä hän tarjoutuu majoittamaan naisen Buckshawin kartanon maille. "Palings oli minulle kuin kadotetun paratiisin unohdettu kolkka." (s. 38)

Pian tämän jälkeen Flavia kuitenkin löytää naisen pahoinpideltynä vankkuristaan. Saatuaan apua Fenella-nimiselle mustalaiselle Flavia aloittaa omat tutkimuksensa. Miksi ja kuka tahtoi satuttaa yksinäistä naista? Myöhemmin Flavia löytää myös ruumiin, joka synnyttää lisää kysymyksiä kemiasta kiinnostuneen tytön aivoissa. Haudattu salaisuus paljastuu ja outo uskonnollinen lahko liittyy jotenkin muutama vuosi sitten kadonneeseen lapseen. Lopulta Flavia yhdistää pisteet toisiinsa ja päihittää jälleen paikalliset poliisit päättelykyvyllään. 

  

Ihastelen joka kerta teoksissa kuvattua  1950-luvun miljöötä, joka huokuu elämää, värejä, tuoksuja ja makuja. Bradleyllä on sana hallussaan, esim. ilmaisu vilkuttaa kuin villiintynyt pölymoppi tarttui heti mukaani. Löysin tällä kertaa erään kohdan, josta tuli heti suuri suosikkini, sillä se sopii kuvaamaan myös Fallout-pelisarjan maailmaa (niissähän ideanan on, että 1950-luvulla räjäytetyt atomipommit pakottivat ihmiset vetäytymään maanalaisiin bukkereihin yli 200 vuodeksi). 

Aidan takana oli ränsistynyt talo, joka näytti siltä kuin se olisi koottu käytöstä poistetuista ovista ja lommoisista ikkunaluukuista, ja hiekkapihalla oli selaista rojua kuten hylätty keitin, isot vanhanaikaiset lastenvaunut, joista puuttui kaksi pyörää, useita autonraatoja ja joka puolella oli läjäpäin tyhjiä säilyketölkkejä. (s. 31-32)

Bradley on luonut Flaviasta ihastuttavan hahmon: yhtä aikaa pikkuvanha tiedenainen, mutta silti särmikkäässä hahmossa on myös lapsen pyöreyttä (esimerkiksi silloin, kun Flavia puhuttelee polkupyöräänsä Gladysta). Nautin suuresti teoksen miljöönkuvauksesta ja juonenkäänteistä, jotka ovat raikkaan ennalta-arvaamattomia. 

  

Daffy itse nautti yli kaiken siitä, että sai asettautua kirjan kanssa höyryävään kylpyammeeseen, missä viipyi niin kauan että vesi oli viilentynyt. (s. 90)

  

Flavian lisäksi de Lucejen perheeseen kuuluu isä ja kaksi vanhempaa siskoa, Ophelia (17) ja Daphne (13). Tyttöjen äiti Harriet on kuollut Flavian ollessa pieni ja jostain syystä isosiskot syyttävät Flaviaa tämän kuolemasta ja kiusaavat häntä jatkuvasti (sympatiani ovat täysin Flavian puolella). "Mitä ihmettä olin tehnyt, että he inhosivat minua niin paljon?" (s. 208) On selvää, että äidin kuolemassa on jotain epäselvää. Lisäksi sarjan kolmatta osaa varjostavat isän taloudelliset ongelmat. Harriet ei jättänyt testamenttia ja tämä johtaakin moniin haastaviin tilanteisiin. 

  

Vaikka isä oli monesti puhunut rahahuolistaan, ne eivät olleet tuntuneet uhkaavilta: ne olivat kaukainen varjo, kuin sota tai kuolema. Niiden olemassaolosta tiesi, mutta ei niitä murehtinut kaiken aikaa. (s, 249)

  

Halloween-teemaa ei tästäkään puutu, siksipä sitaattikunniamaininta napsahtaakin seuraavalle pätkälle: "Sateen läpi erotin juuri ja juuri kaukaisuudessa Jack O'Lanternin, pääkallon muotoisen kalliomuodostelman." (s. 281)

  

Arvosana:

    
Takakannesta:

Nokkela harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce saa kylän markkinoilla mustalaisnaiselta ennustuksen, joka järkyttää hänet pahanpäiväisesti. 

  

Vielä enemmän Flavia on kauhuissaan, kun samainen nainen löytyy pian kotikartanon mailta henkihieverissä. Mahtoiko joku kostaa vuosientakaisia tapahtumia? Flavia ymmärtää hyvin kalavelkojen maksun päälle, sillä hänellä on kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta…

  

Bishop´s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka oli hiljan yllätetty sukukartanosta luvattomissa askareissa. Mitä kummaa kylässä on tekeillä? 

    

Vaarallisen nokkela Flavia viilettää idyllisen kotikylän katuja uskollisella polkupyörällään, nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta.

  

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa Flavia de Luce -dekkarisarjassa, jossa nuori sankaritar ratkoo murhatapauksia 1950-luvun Englannissa.

    

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 419 sivua, Bazar 2015

    

Alkuperäinen nimi: A Red Herring Without Mustard (2011)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Cats, books & me, Hurja hassu lukija, Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasähkökäyrä

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012)
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

Lukupiirissä | Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti

"Hän oli suunnistanut tiettömien aavikoiden ja tiheiden sademetsien läpi, 

kuinka kummassa hän saattoi eksyä museoon keskellä New Yorkia?"

   

Toukokuun lukupiirikirja
Osallistun teoksella Dekkariviikkolle, Helmet -lukuhaaste: 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

En lue yleensä paljoa dekkareita, ja teoksen täytyykin olla jotenkin erityinen sarjassaan, jotta se löytää tiensä lukupinooni. Kun olin ala-asteella, muut tytöt lukivat Neiti Etsiviä, minun etsiväkirja valintani oli poikamaisempi Kolme etsivää (joita en kylläkään lukenut järjestyksessä). Suosikkeihini vähäisestä lukemieni määrästä ovat kuuluneet viime vuosien aikana J.D. Robbin (aliaksen takana Nora Robets) futuristiset Eve Dallas-kirjat ja Alan Bradleyn 1950-luvulle sijoittuva Flavia DeLuce-sarja. Olen lukenut jopa kaksi klassikkodekkariakin, Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran (molemmat lukupiiriteoksina). 

  

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Ihmeiden kabinetti on oikeasti Pendergast-sarjan kolmas osa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestynyeet Relic (1995) ja Reliquary (1997), mutta sarjan suomentaminen aloitettiin erikoisesti vasta tästä kolmannesta osasta. 

Rakennustyömaalta löydetään maan alle rakennettu tila, joka on täynnä silvottuja ruumiita 1800-luvulta. New Yorkin pahamaineisin, mutta nimettömäksi jäänyt murhaaja on sata vuotta aikaisemmin paloitellut köyhien ruumiita kuin etsien jotain. Agentti Pendergast kuulee tapauksesta ja päättää ratkaista vanhat murhat, vaikka New Yorkin poliisilaitos ei pidäkään tapausta tärkeänä.
  

Ihmeiden kabinetti on ihan ok dekkariviihdettä. Kovakantisessa painoksessa teosta määritellään myös kesäkirjaksi, sillä ovathan dekkarit monelle juurikin lomaluettavaa. Pidän itse enemmän kirjoista, jotka haastavat lukijaa tai herättelevät ajattelemaan, tämä oli hieman valmiiksi pureskeltu kliseisine lausahduksineen (esim. tiedottomuuden viitta kietoi hänet syleilyynsä ja pimeys oli kietonut tienoon kaapuunsa). Tuhdinpaksuisesta teoksesta voisi mielestäni myös leikata sivuja pois reippaalla kädellä, sillä sisältöä ei tarjota aivan niin paljoa, että näin monelle näkökulmalle ja sivujuonteella olisi tarvetta. Tästä huolimatta kirjan lukee hyvin nopeasti.  

  

Erikoiset murhat, ihmeiden kabinetit ja agentti Pendergast ovat teoksen parasta antia. Pendergastissa on jotain samaa kuin Sherlock Holmesissa, joskin ensinmainittu on paljon jälkimmäistä miellyttävämpi osoittamastaan laajasta tietämyksestä ja varakkuudestaan huolimatta. Pendergast vaikuttaa kuvailujen perusteella albiinolta (hyvin vaalea iho ja hiukset, siniset silmät), ja välillä jopa hieman yliluonnolliselta olennolta (eräs lukupiiriläinen sanoi, että hänessä on Dr. Whon piirteitä). Mies nimittäin pystyy matkustamaan mielessään yksityiskohtaisia aikamatkoja. Minäkin haluan tuollaiset mielenvoimat! 

  

Sivuhahmot ovat hyvin kliseisiä (lukuunottamatta Puckia ja Wreniä, kahta persoonallista varastonhoitajaa): teoksesta löytyy niin korruptoituneita johtajia, ylipainoisia poliiseja kuin hyvin vähän aktiivisesti toimivia naisia. Jopa pääpahis oli hieman tylsä, mutta tämä oli sentään motiiveiltaan kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen hahmo. 

  

Keskeisiä hahmoja Pendergastin lisäksi ovat arkeologi Nora Kelly, joka auttaa Pendergastia 1800-luvun ruumiiden tutkimisen kanssa, Noran poikaystävä, ärsyttävän spontaani lehtimies William Smithback (joka laittaa uransa Noran edelle) ja oopperasta nauttiva, irlantilainen poliisikomisario Patrick O'Shaughnessy. Tein Pinterestiin kollaasin, johon etsin mahdollisimman paljon mielikuvaani vastaavat kasvot keskeisille hahmoille. 

  

Loppuratkaisu ei yllättänyt, vaikka en osannut sitä ennalta arvata. Toivottavasti sarjan myöhemmissä osissa jännite kasvaa enemmän (ne kun löytyvät jo omasta hyllystä uusinta lukuunottamatta), nyt teos oli kuin vedellä jatkettua kesäkeittoa, jonka ainoa väripilkku oli Pendergast.
 
Preston ja Child ovat liittäneet teokseensa pari aiheeseen sopivaa kirjallisuusviittausta: "Edes Sherlock Holmes ei olisi kyennyt parempaan." (s. 478), "Koko kuulustelu oli pahaenteisen kafkamainen." (s. 493) ja "Tilanteesta olisi tuskin saanut herkullisempaa, vaikka juonen olisi kopionut Agahta Christien murhamysteereistä." (s. 517)

  

"Anteeksi vain, mutta olen arkeologi enkä suinkaan etsivä." 

Pendergast kohotti kulmiaan. "Onko niissä jotain eroa?" (s. 74)

  

Arkeologian osuus teoksessa yllätti ja alaa muutaman vuoden opiskelleena se esitettiin erittäin uskottavasti. Joskin dinosaurusten luut kannattaa jättää paleontologin tutkittaviksi, ts. terminologiassa oli välillä hieman horjuntaa. Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tämä kekustelu: "Näkyikö Tutankhamonia?" -- "Voi paska, täytyy toivoa, ettei tämä ole mikään arkeologinen juttu." (s. 13)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

ERIKOISAGENTTI PENDERGAST RATKAISEE

  

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään säpsähdyttävä löytö. Työmaan alla sijaitsevassa kellarissa lepää 36 ihmisen silvotut jäännökset. Pikainen tutkimus paljastaa jokaisen uhrin selkärangassa samanlaiset leikkuujäljet.

  

Paikallisen poliisin mielestä yli sata vuotta sitten sattuneet surmatyöt kuuluisivat pikemminkin historiantutkijoille kuin lainvalvojille. FBI:n erikoisagentti Pendergast on kuitenkin eri mieltä. Hän rekrytoi puoliväkisin mukaan tutkimuksiinsa New Yorkin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän paleontologi Nora Kellyn ja tämän yliuteliaan reportterisulhasen William Smithbackin.

  

Kun Central Parkissa tapahtuu uusi murha, jonka tekotapa muistuttaa yli sadan vuoden takaisia surmia, agentti Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Mitä Pendergast oikein salaa poliisilta ja kollegoiltaan?

  

Pyörryttävä sukellus Manhattanin muinaiseen alamaailman johdattaa Pendergastin kumppaneineen Harlemissa sijaitsevaan ränsistyneeseen herraskartanoon, joka on hylätty mutta kaikkea muuta kuin tyhjä. Astuessaan sisään tuttuun taloon agentti Pendergast tietää kohdanneensa pitkän uransa aikaisista vihollisista kauheimman.

   

Suomentanut: Pekka Marjamäki, 653 sivua, Gummerus 2010 (4. painos, 1. painos 2009)

    

Alkuperäinen nimi: Cabinet of Curiosities (2002)

  

Erikoisesta Pendergstista on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Rakkaudesta kirjoihin, Kasoittain kirjoja, Kirjus

Sarjassa ilmestyneet suomennokset:

• #3: Ihmeiden kabinetti (2009)
• #4: Kuoleman asetelma (2010)
• #5: Tulikivi (2011)
• #6: Veljensä vartija (2012)
• #7: Kuolleiden kirja (2013)
• #8: Pimeyden pyörä (2015)
• #9: Kuoleman naamio (ilmestyy heinäkuussa 2016)

Mila Teräs: Noitapeili

"Kaupunki tuntui kätkevän asiallisen harmaan siluettinsa alle aivan uudet, salaiset kasvot."

       

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
 
Helmet -lukuhaaste: 6. Kirjastosta kertova kirja
    

Mila Teräs tekee uuden aluevaltauksen Noitapeilillä, joka on reipas satufantasia varhaisnuorille. Hänen aikaisempaan tuotantoon kuuluu muun muassa kuvakirjoja ja nuorten fantasiaa. Noitapeili aloittaa myös uuden sarjan nimeltä Salainen kirjasto.
 

Eteiskäytävää reunustivat tiiviisti täytetyt kirjahyllyt, jotka ulottuivat lattiasta aina korkeaan kattoon asti. Hämärä käytävä saatteli heidät utuiseen aluaan. Tilan vasemmalla puolella oli tiski, jonka yläpuolella luki Kirjasto. Ja kirjoja, niitä oli paitsi pöydällä myös kaikkialla muuallakin: niitä oli joka paikassa, minne Hugo vain silmänsä käänsi. (s. 23)

 
Noitapeili on vauhdikas seikkailu, joka saa alkunsa kirjastosta. Pakurin vanha kirjasto on unohdettu metsän keskelle, mutta siitä huolehtivat edelleen vanha kirjastonhoitaja Kauko J. Leopold, entinen työntekijä Ermiida Tiheikkö ja kirjastokoira Taru. Kaksikko pelastaa unohdettuja ja hylättyjä kirjoja. He asuvat kirjastossa, jonka käytävillä tarinat tuntuvat heräävän henkiin. Huonokuntoisimmista kirjoista jauhetaan inspiraatioteetä.

Läpi teoksen on havaittavissa lukemiseen liitettyä positiivista pohjavirettä. Esimerkiksi molemmat päähenkilöt pitävät lukemisesta, minkä lisäksi Hugo tanssii hiphopia ja Lydia harrastaa parkouria ja pelaamista. Teräs kantaa näin kortensa kekoon lasten ja nuorten vähentyneen lukuharrastuksen elvyttämiseksi.

- Kirjat ovat hiljaa, ne eivät juurikaan melua. Mutta jos annatte niille mahdollisuuden, tunnette niiden kutsun. Oikeat kirjat osuvat kohdalle, kun niiden on aika. Siinä on kirjojen salaisuus ja taika. Mutta senhän te jo tiedättekin, ystäväiseni. (s. 37)

 
Teräksen kieli saa paikoin hyvin runollisen ilmaisun, joka sopii teokseen maailmaan luontevasti. Hugo ja Lydia löytävät kirjastosta salaisen reitin Kyöpelinvuorelle, jonka laaksossa asuva ihastuttavan omalaatuinen noitaväki tuo värikkyyttä ja yllättäviä juonenkäänteitä tarinaan. Jännitystäkään ei puutu, sillä Lydia joutuu maagisen peilin vangiksi. Hugo lähtee pelastamaan häntä, mutta päätyy varsin tukalaan tilanteeseen, josta ulospääseminen vaikuttaa hyvin epävarmalta.
 
Teräksen hahmoilla on ihastuttavan modernit perhekuviot, jotka tuovat tuoretta särmää lastenkirjallisuuden perinteisille asetelmille. Hugon äiti on koirien uimakoulun opettaja ja isä on entinen pikajuoksija, nykyinen valmentaja, joka on muuttanut Afrikasta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Lydian vanhemmat puolestaan ovat eronneet. Hänen isänsä on kaivinkoneen kuljettaja ja hänen äitinsä asuu naisystävänsä Pionin kanssa työllistäen itsensä Volle-vitamiinien maahantuojana.
 
Noitapeili vertautuu vaivattomasti J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjassa esiteltyyn taikamaailmaan. Hahmoissa ja noitakulttuurissa on hieman samankaltaisuuksia, vaikka suoria viittauksia kirjailija ei teekään. Esimerkiksi suuri osa noidista asuu ihmisten keskuudessa tekeytyen tavallisiksi kansalaisiksi niin sanottuina kaappinoitina. Toisaalta Kyöpelin asukkaissa on myös paljon klassisia piirteitä, jotka käyvät nopeasti esiin omituisten ruokalajien ja ruokailutapojen kautta. Piristävää on kuitenkin huomata, että Teräksen noidat pysyvät erossa pimeästä taikuudesta.

Milloin lähdetään taas kirjastoon? (s. 187)

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan sarjan seuraava osa lähtee tarinaa kuljettamaan. Pakurin kirjasto toiminee jälleen porttina uuteen seikkailuun. Nähtäväksi jää, jatkavatko Hugo ja Lydia tarinan päähenkilöinä, vai onko sarjan jokaisella osalla omat keskushahmonsa.

Mila Teräs kertoo Noitapeilistä ja rakkaudestaan kirjastoon

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Tuntui samalta kuin silloin, kun jokin hyvä kirja oli juuri loppunut ja piti taas palata arki mailmaan." (s. 184)

  

Arvosana;

   

Takakannesta:

Jos sattuu löytämään vanhan kirjan välistä kartan, johon on piirretty ympyrä, se on merkki. Seikkailun alku. Ehkä kerran elämässä ihmiselle tarjotaan sisiliskon sihisimaa. Ja kyytiä lentävällä varrella!

Noitapeili-kirjan välistä löytynyt kartta jodattaa Hugon ja Lydian unohdettujen tarinoiden kirjastoon ja sieltä salareittiä Kyöpelinvuorelle. Kyöpelin kaupungissa on alkamassa suuri Noitakonferenssi juhlallisine noitapeilin paljastamisineen. Mutta ilkeällä Peilien Valtiaalla on kyntensä pelissä. Yhtäkkiä Hugon silmien alla tapahtuu jotain hyvin pelottavaa.

Kiehtova saturomaani täynnä taikuutta, jännitystä ja huumoria.

Samantyylisiä kirjoja: J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, Angie Sage: Magiaa, Roald Dahl: Matilda, Kuka pelkää noitia, 

   

187 sivua. Otava 2016