Max Porter: Surulla on sulkapeite

"En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua."

   

Lukuhaasteissa: Runohaaste 2018, Helmet 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
  

Max Porterin esikoisteos Surulla on sulkapeite ei herättänyt huomiotani katalogissa, mutta silti se tarttui silmääni jossain. Nyt en vaan saa mieleeni missä, vaikka yritin tosissani kelata, kuinka tämä kirkkaanvihreä kansi sekä teoksen synopsis lumosivat minut. Teoksen on kuvattu välttelevän tiukkaa määrittelyä, sillä sen voi lukea romaanina, runona tai näytelmänä - lukija voi valita näistä yhden tai antaa tekstin virrata lajista toiseen. Minä luin tämän runona.

  

Kuinka isä ja hänen kaksi pientä poikaansa selviävät, kun äiti kuolee? Siitä tilanteesta Surulla on sulkapeite alkaa. Viisi päivää kuolemantapauksen jälkeen ovikello soi. Varis on saapunut. Kertojina vuorottelevat pojat, isä ja varis. 

    

Olen piirtänyt hänet sellaisena kuin hän oli ennen pois viemistä, kellopelimäisesti pingottuneet kylkiluut levällään ja kuolleita lintuja soittamaan sävelmää hänen luillaan. (s. 23)

  

Teos on jaettu kolmeen osaan, Yön häivä, Pesän puolustaminen ja Lupa lähteä. Keskimmäinen osa on  näistä pisin, mutta siitä minulla syntyi vähiten sanottavaa. Päälimmäinen ajatukseni teoksesta on, kuinka kaunista, surullista ja rajuakin kieltä Porter on käyttänyt surun kuvauksessaan. Äidin kuoleman syytä ei avata, mutta rivien väleistä voi tehdä omia tulkintojaan.

  

Teksti tulee lähelle. Olin 13, kun isäni kuoli. En siis aivan yhtä nuori kuin teoksen pojat, mutta vanhemman kuolema ja etenkin sen äkillisyys hätkähdyttää aina sydänjuuria myöten. Lisäksi nyt, kun olen naimisissa ja elänyt yhdessä mieheni kanssa hieman yli kahdeksan vuotta, en voinut olla kuvittelematta millaista puolison menettäminen on.

    

On aika siirtyä eteenpäin, se tuuba on tyhmiä varten, koska jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että sureminen vie aikansa. Kieltäydyn kiirehtimästä. Älköön kukaan tulko jarruttelemaan, jouduttamaan tai lääkitsemään meille sysättyä tuskaa. (s. 105)

  

Teksti ei ole tyyliltään puhtaan  realistista, sillä varis puhuu. ja sen voi tulkita monin tavoin. Oikeana variksena, joka alkaakin yllättäen juttelemaan, maagisena olentona tai ruumittomana suruna, jolle haluaa antaa kiinteän hahmon, jotta siihen voi suhtautua jotenkin, läheisinä ihmisinä, jotka auttavat tai sosiaaliturvan kautta tulleena avustajana. Jokainen lukija varmasti tulkitsee linnun eri tavalla. Minulla varis on luonteeltaan sekoitus kuin Nanny McPheetä ja Painajainen ennen joulua -elokuvan Jack Skellingtonia. 

  

Nautin Porterin tulkitsijan, eli kääntäjä Irmeli Ruuskan kielellisestä leikittelystä, kuten  sanavalinnaoista unipunos ja surukelmu. Kohta "Suukotin liinanöyhtää (varvastöhnäistä köhnää)" lähes surisee ja kihelmöi kielellä. Se on yksi kohta, jonka varis sanoo ja sen puheenvuorot ovatkin kirjan parasta antia. "Eläköön kuvitellut eläimet, siellä ovat, missä on tarve."
  

LINTU Tiesin, että kun lähettäisit varis-esseesi lopullisen version kustantajalle, minun työni olisi tehty. 

MIES Olisin siis selvinnyt surusta? 

LINTU Ei, et suinkaan. Olisit selvinnyt toivottomuudesta. Surutyö jatkuu yhä, etkä tarvitse siihen varista. (s. 108-109)

  

Teos on hyvin nopealukuinen, tummasta teemastaan huolimatta ja vaikka lukemaansa jäisikin maistelemaan. Suosittelem lämpimästi tarttumaan tähän, etenkin jos runous ei tunnu omimmalta genreltä, sillä tämä yllättää. 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa.

  

Sitten saapuu vierailija.

  

Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. 

  

Max Porterin pienoisromaan on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään noepilla siiveniksuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin - ja takaisin. Kirja sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus.

  

Suomentanut: Irmeli Ruuska, 119 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: Grief is the Thing With Feathers (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Nannan kirjakimara, Kosminen K, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Beth Lewis: Suden tie

"Minä olin nähnyt pahaa unta. Kymmenen vuotta painajaista, 

ja muistin nyt vasta sen yksityiskohdat. "

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Suden tie on englantilaisen Beth Lewisin esikoisteos ja sellaiseksi hämmästyttävän hienosti rakennettu tarina, jossa totuus avautuu lukijalle pikku hiljaa. Lewis on luonut uskottavan kuuloisen tuhon jälkeisen maailman uusine pelisääntöineen.

  

Post-apokalyptinen teos sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, muutama vuosikymmen Toiseksi konfliktiksi kutsutun sodan jälkeen, jonka pommit ovat tuhonneet kaupungit ja palauttaneet villin lännen kaltaisen elämäntyylin. Tapahtumapaikkana on BeeKoo, kirjainlyhenne ”sen oikeasta nimestä, jonka melkein kaikki ovat unohtaneet tai jota eivät halua muistaa” eli Brittiläinen Kolumbia.

Ihmiset ovat tappaneet paljon enemmän susia kuin sudet ihmisiä. Tiedän, kumpaa minä pelkään enemmän. (s. 222)

  

Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Elka, joka on asunut Ansastajaksi kutsutun miehen kanssa kymmenen vuotta. Hänen vanhempansa lähtivät pohjoiseen ”keltaisen metallin” perässä ja jättivät pienen tyttärensä mummonsa hoiviin. Ydinsodan seurauksena myrskyt ovat muuttuneet tuhovoimaisemmiksi ja Elkan ollessa seitsemän koti tempautuu tuulen mukaan. Harhaillessaan yksin metsässä hän törmää Ansastajan mökkiin.

  

Vuodet Ansastajan kanssa opettavat Elkalle selviytymistä villissä erämaassa ja virittämään ansoja. Kun Ansastaja lähettää Elkan lähimpään asumiskeskukseen käymään kauppaa, tytön mielikuva miehestä saa ensimmäisen särön, joka käynnistää lopun teosta kestävän kissa ja hiiri leikin. Elka joutuu pohtimaan mikä on totta ja mikä valhetta palasten pikkuhiljaa muodostaessa kokonaiskuvan, joka on aikaisemmin ollut sumun peitossa.

 

En liiemmin tykkää teistä. Tiet ovat jonkun toisen polkuja, joita väki seuraa kyselemättä. Älä luota kenenkään muun polkuun, oli se sitten todellinen, maahan tallattu polku, tai sitten hänen elämänsä mutkikkaat tapahtumat. (s. 125)

  

Elkan kieli on värikästä ja rouheaa, mikä sopii hyvin hahmolle. Hän kutsuu sotaa osuvasti Hiton typeryydeksi ja näkee sen tuhoja kulkiessaan erämaan halki etsiessään tietä vanhempiensa luokse. On alueita, joilla luonto ei ole vielä palautunut ennalleen ja myrkkyjärviä, joiden pohjalla makaavista pommeista vuotaa kemikaaleja ja säteilyä ympäristöön. Elka viettää talven tällaisen järven rannalla, sillä alue pysyy koko ajan lämpimänä ja lumettomana.

  

Elkan matkaa ja itsetutkiskelua seurataan vuoden ajan. Kirjailija on laatinut haastavan polun tytön kulkea. Hän kohtaa pakonsa aikana ihmisiä, joista kaikki eivät ole hyviä ja rehellisiä, vaan joiden tapa selviytyä vahingoittaa muita. Lewis on tuonut hyvin esille ihmisen pimeämmän puolen, herättäen samalla kysymyksen, onko meillä kaikilla aineksia samaan. Teos tuo mieleen vahvasti Cormac McCarthyn Tien.

Penelope oli saanut miehensä. Entä minä? Paskat, minä en miestä tarvinnut tai halunnut. (s. 395)

   

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

”Ansastaja oli koko perheeni. 

Hän ei ollut verisukulaiseni, ei ollut sukua, 

hän oli minun valintani. Ja minä valitsin väärin.”

  

Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan. Vuosien saatossa Ansastaja on opettanut hänet selviytymään villissä erämaassa, jossa sivilisaatio on muisto vain ja ihmiset luonnon ja toistensa armoilla. Mutta mies, jonka Elka on kuvitellut tuntevansa, on piilotellut kauhistuttavaa salaisuutta. Mies on tappaja. Hirviö. Elka ryntää pakomatkalle jäätävään erämaahan vakaana aikomuksenaan löytää oikeat vanhempansa ja vastaukset kysymyksiinsä. Mutta kummassa suunnassa todellinen vaara piilee – edessä vai takana?

  

”Armoton psykologinen trilleri erämaassa selviytymisestä ja menneisyyden haamuista.” 

– Booklist

  

”Unohtumaton odysseia häkellyttävän kauniiseen erämaahan ja Elkan sisukkaaseen mieleen.” 

– Publishers Weekly

  

Suuomentanut: Elina Koskelin, 410 sivua, Like 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Wolf Road (2016)

      

Muita lukukokemuksia: Etelä-Suomen Sanomat, Mustetta paperilla, Taikakirjaimet, Kulttuuri kukoistaa, Pihin naisen elämää, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Loputonta lukemista  

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  

Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.

  

Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 

  

En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)

  

Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.

  

Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.

  

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)

  

Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 

   

Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)

  

Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 

  

Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)

  

Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  

  

Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 

  

Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)

     

Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 

   

Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.

  

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 

  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

       

353 sivua, Myllylahti 2016

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: IBBY Finland, The YA Diaries, Kirjamaailma, Oksan hyllyllä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, Lukujonossa, Sivujen välissä, Dysphoria

   

Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

"Turvallisuus ei ole kaikki kaikessa.

Elämä on muutakin kuin hengissä pysymistä."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, Havaitse harvinaisuus (harvinainen sairaus)

  

Nicola Yoonin YA-teos Kaikki kaikessa ilmestyy Suomessa ensipainoksena leffakannella (ensi-ilta 19.5.2017). Teoksen alkuperäinen kansi olisi miellyttänyt silmääni enemmän, mutta ymmärrän tämän ratkaisun ja pehmeiden kansien pyrkivän houkuttelemaan teoksen kohderyhmää tarttumaan siihen. Tarina toimii myös vanhemmallekin lukijalle, sillä ainakin itse ihastuin Maddyyn, jännitin hänen puolestaan ja pidätin hengitystäni lähes koko lukemisen ajan. Loppu yllättää ja tekee lukukokemuksesta sen vuoksi vieläkin onnistuneemman. 

  

Olen lukenut paljon enemmän kirjoja kuin sinä. Ihan riipumatta siitä, montako olet lukenut. Olen lukenut enemmän. Usko pois. Minulla on ollut aikaa. (s. 7)

  

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Madelinesta, joka on allerginen maailmalle. Hänen kotinsa on tarkasti kontrolloitu, ilmatiivis kupla. Ilma käsitellään koneellisesti, vierailijat puhdistetaan ilmalukossa, pintamateriaalit, pesuaineet ja ruoka on tarkasti valittu niin, ettei Maddy saisi niistä hengenvaarallisia oireita. Hän asuu lääkäri-äitinsä kanssa, isä ja isoveli ovat kuolleet auto-onnettomuudessa Maddyn ollessa niin pieni, ettei muista heitä ollenkaan. 

   

Maddyn ainoat kosketukset ulkomaailmaan tapahtuvat hoitaja-Carlan, elokuvien, kirjojen ja internetin kautta. Mutta "puun kuvaus ei ole puu" ja "valju puolielämä ei todellisuudessa ole elämää". Kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, jonka lukioikäinen poika Olly kiinnittää heti saapuessaan Maddyn huomion. Rakkaus ei ehkä vie henkeä, mutta sen tavoittelu saattaa hyvinkin vaarantaa terveyden.
 

  

Maddy on ihastuttava nuori nainen, joka rakastaa kirjoja (etenkin Pikku prinssiä) ja kirjoittaa niistä arvioita Tublriin. Hän on sairaudestaan huolimatta tavallinen nuori vaikka elääkin hyvin poikkeuksellista elämää. Hän opiskelee Skypen välityksellä ja haluaa olla isona arkkitehti, vaikka tietääkin, että unelman toteutuminen ei ole kovin todennäköistä. On helppoa verrata tarinaa John Greenen Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, mutta sillä on myös aivan omat erikoismausteensa. 

  

Kirjasta voi löytyä elämän takoitus, jos lukee riittävän paljon. (s. 96)

  

Vaikka Yoonin kuvaus SCID-sairaudesta ja "kuplalapsesta" onkin saanut jonkin verran kritiikkiä, minulle Maddyn kokemukset tuntuivat uskottavilta. Miksi sairauden kanssa 17 vuotta elänyt tyttö kertoisikaan päiväkirjamaisessa teoksessa tarkkaan kaikesta sairauteensa liittyvästä? Sivuilla on silti kuvattu kattavasti asunnon erikoisvalmistelusta ja jatkuvista terveydentilan mittauksista, jotta syntyy käsitys sairauden vakavuudesta. Maddyn sairautensa hyväksyminen ja sopeutuminen rajattuun tilaan tuntuu sekin hyvin todenmukaiselta, sillä ihminen tottuu vallitseviin olosuhteisiin ja useimmiten pyrkii tekemään parhaansa niillä korteilla, jotka hänelle on jaettu. 

  

Maddyn nopea ihastuminen naapurinpoikaan on sekin hyvin uskottavaa, sillä kun hänen rajatun maailmansa reunalle ilmestyy yhtäkkiä uusi kirkas taivaankappale, tietenkin hänen kiinnostuksensa herää. Kuka ei katselisi sellaista aikaisemmin samanlaisena toistuneesta arjesta poikkeavaa ilmiötä, joka kaiken lisäksi "liikkuu aivan kuin painovoima ei vaikuttaisi häneen samalla tavalla kuin meihin muihin". Olly on paratiisilintu varpusten asuttamassa autiokaupungissa, vaikka pukeutuukin kokomustaan.

"Oletko kummitus? Se tuli ensimmäisenä mieleen kun näin sinut muuttopäivänä ikkunassa. Olisi niin minun tuuriani että naapurin sievä tyttö ei olisi varsinaisesti elävä." (s. 53-54)

    

Tästä teoksesta on hankalaa blogata paljastamatta liikaa, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Ihanaa, kun viime aikoina on ilmestynyt suomeksi todella kovatasoisia YA-teoksia kuten tämä ja Minä, Simon, Homo Sapiens. Jos mahdollista, elokuva vaikuttaa jopa kirjaa paremmalta, sillä jo trailerin perusteella on huomattavissa, että muutama asia on ratkaistu siinä hieman eri tavalla, tehden parista teoksen mahdollisesta ongelmakohdasta loogisempia.

Kun luet tämän, olemme jo tavanneet. Se on sujunut loistavasti. (s. 77)

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ehkä kaikkea ei voi ennustaa, mutta jotakin voi. 

Kuten esimerkiksi sen, että olen rakastumassa Ollyyn.

Ja siitä tulee lähes varmasti katastrofi.

  

Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle. Hän sairastuu jo pelkästä henkäyksestä ulkoilmaa. Sairautensa vankina hän pysyy kotonaan, puhtaan ilman kuplassa. Eräänä päivänä naapuriin muuttaa poika. Ikkunasta Maddy näkee Ollyn ja Olly Maddyn. Maddy ymmärtää, että eläminen tarkoittaa muutakin kuin hengissä pysymistä. Joskus rakkaus on kaikki kaisessa; Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 316 sivua, Tammi 2017

  

Alkuperäinen nimi: Everything, everything (2015)

  

Maddyn kanssa kuplassa on oltu myös täällä: Tarinoiden syvyydet, Notko, se lukeva peikko, Lukulahnan luola, It's just my life,

  

Samantyylisiä kirjoja: John Greene: Tähtiin kirjoitettu virhe, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Rainbow Rowell: Eleanor & Park, Jennifer Niven: All the Bright Places, Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Jay Asher: Kolmetoista syytä

"Miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään.

 Useimmiten emme tiedä siitä mitään."

   

     

Kiinnostuin Jay Asherin YA-romaanista Kolmetoista syytä, kun aloin kuulla monesta suunnasta sen pohjalta tehdystä samannimisestä Netflix-sarjasta. Pakko katsoa se nyt kun kirja on luettu, vaikka versioiden välillä onkin ilmeisesti jonkin verran eroavaisuuksia. Tämä kirja kuuluu kategoriaan lukukokemuksesta saa eniten irti, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Kolmetoista syytä on Asherin esikoisteos. Kirjailijalta on suomennettu myös Sinä ja minä sitten joskus.

  

Teos kertoo Hannah Bakerista, lukiotytöstä, joka päätyi tekemään itsemurhan. Tarina avautuu Hannahin c-kaseteille nauhoittamien kolmelletoista eri henkilölle suunnatun puheen kautta. Jokaisen kasetin yhdellä puolella hän kertoo syyn, kuinka kukin henkilöistä vaikutti hänen elämäänsä ja sen päättymiseen.

    

Toivon että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi ja jos kuuntelet näitä kasetteja, sinä olen yksi syy siihen. 

Säännöt ovat yksinkertaiset. Niitä on vain kaksi. Sääntö numero yksi: kuuntele kasetit. Sääntö numero kaksi: lähetä ne eteenpäin. Toivon mukaan kumpikaan ei ole sinulle helppoa. (s. 9-10)

  

Kasetit kiertävät järjestyksessä jokaisen mainitun henkilön kuunneltavana. Kirjan alussa kasetit saa Clay Jensen, joka on ollut kauan ihastunut Hannahiin, mutta ei ollut ujona paljoakaan puhunut tai muutenkaan tutustunut tyttöön. Hannahin puheen rinnalla kuullaan Clayn ajatuksia ja reaktiota tytön paljastuksiin.

  

Jokin muistoissani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. (s. 117)

  

Clay kuuntelee kasetit yhden päivän aikana ja kiertää kartan kanssa siihen merkkityjä kohteita, joissa on tapahtunut jotain merkittävää Hannahin kertoman kannalta. Tytön kohtalo avautuu pikkuhiljaa, kun palapelin palat liittyvät toisiinsa. Lukija odottaa Clayn kanssa, missä vaiheessa on pojan vuoro olla Hannahin tarinan osa ja kuulla mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

   

Lukukokemuksena teos on melankolinen ja herättää ajatuksia. Aiheestaan huolimatta kerronnan rytmi koukuttaa ja on kuin hypnotisoituna luettava eteenpäin, jotta Hannahin kohtalo avautuu. Nenäliinoille saattaa tulla tarvetta. 

Huomasitteko arpia, joita jätitte? (s. 62)

Kiitos kuvausrekvisiitasta, Hanna!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?

  

16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.

   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 252 sivua, Otava 2014

  

Alkuperäinen nimi: Thirteen Reasons Why (2007)
  

Kasetit on kuunneltu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Kirjaston kummitus, Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä, Narseskan kirjanurkkaus

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

"Jokainen kirja luetaan joskus."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.

  

Aloitin Hanna Kauppisen esikoisteoksen heti sen ilmestyttyä helmikuussa. Tuolloin oli kuitenkin väärä ajankohta lukea sitä, sillä en päässyt sisälle tarinaan ja sivulla 20 päätin jäädä odottelemaan parempaa hetkeä teokselle. Ja nyt se tuli. Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut sijoittuu joulun aikaan ja olikin siis paljon luontevampaa tarttua siihen nyt. Edellisen kerran kankeus puuttui kokonaan ja lukukoneen saranat oli öljytty. Ahmaisin kirjan yhdeltä istumalta - kuinka sopivaa tarinan kannalta. 

  

Kauppinen on nuori kirjailija, joka täytti 18 vuotta kirjan julkaisemisviikolla. Teos kertoo rakkaudesta kirjoihin ja lukemisen yllättävistä vaaroista. Luettu kirja jättää aina merkin lukijaansa, mutta mitä kirja ottaa lukijalta? Teosta on helppoa verrata Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunkiin ja Marcus Zusakin Kirjavarkaaseen, mutta se seisoo omilla vaikkakin hieman huojuvilla jaloillaan.

  

Minä olin metsästäjä.  

Minä tunsin saaliini tavat. Ne pesivät kirjahyllyissä ja yöpöydillä. Uutuuksiin en aikonut koskea. Siistit kulmat ja ehjät kansipaperit ajoivat minut kauemmas. Minä etsin kulumaa ja arvoa, joka miattiin rakkaudessa. (s. 5)

  

Päähenkilönä seurataan Mila-nimistä kotoaan karannutta nuorta, jolla on suuri salaisuus. Mila työskentelee pimeästi antikvariaateissa ja divareissa tienatakseen ruokarahaa. Hän jopa usein yöpyy myymälöissä kauppiaiden luvalla. Vähän ennen joulua kaupungissa avataan uusi kirjakauppa, josta liikkuu outoja huhuja. Mila lähetetään tutkimaan Tarinataivasta. Periltä hän löytää maagisen kaupan, joka tarjoaa jokaiselle tarkkaan valitsemalleen lukijalle yhden täydellisen kirjan, jonka jälkeen ei kaipaa enää muita. Tuon teoksen voi lukea vain kerran, mutta sekin kerta saattaa tuhota elämän, sillä lukija on saavuttanut onnellisuuden huipun.

  

Kirjat imivät kunnioitustani määrällään ja vaarallisuudellaan. Kuinka moni niistä olisi valmis imemään osan minua itseensä, josa vain päästäisin ne kyllin lähelle? Onko minulla niillä mitään annettavaa? Riitinkö minä kaikille? (s. 17)

  

Mila rakastaa lukemista, muttei elämäntilanteensa vuoksi voi omistaa kuin kaksi teosta. Hän metsästää kolmatta, valmiiksi rakastettua kirjaa, joka tyydyttäisi hänen lukuhalusa. Tarinataivas tarjoaa tuon kirjan tytölle, mutta vasta kun Mila on otettu osaksi eriskummallista perhettä, jolle kirjakauppa kuuluu. Kun kaupunkiin saapuu demoninmetsästäjä, tarina luisuu hieman kliseiden piiriin. Soihdut kädessä marssivat kaupunkilaiset tuovat muutoin kiehtovaan maagisen realismin teokseen kioskipokkarimaisen sivumaun. Milan hahmo jää hieman vajaaksi, sillä hänen menneisyydestään ei kerrota muutamaa lausetta enempää.

   

Minä olin satuolento hänenkaltaisilleen ihmisille. Pieni menninkäinen, jota tuli hoitaa ja hoivata, jotta sen tassut paranivat ja se pääsi taas jaloilleen. (s. 22)

  

Tarkka lukija saattaa turhautua teoksessa vilisevien kirjoitusvirheiden ja erikoisten, välillä hieman ontuvien kielikuvien takia. Teksti olisi hyötynyt suuresti vielä yhdestä tarkkasilmäisen kustannustoimittajan oikolukukerrasta. Tarina itsessään on esikoiseksi omaääninen, se sisältää mise en abyme -rakenteen ja esittelee ajatuksia, joita ei ole kulutettu loppuun. Teoksen loppu herättää paljon kysymyksiä; onko tarina saamassa joskus jatkoa, miksi hahmot päätyvät lopussa kulkemaan omia polkujaan ja miksi Mila ei kertonut Tarinataivaassa omasta erityislaatuisuudestaan? Nähtäväksi jää mihin suuntaan Kauppinen kehittyy kirjailijana, sillä hänen uransa tuskin jää tähän teokseen. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Fantastinen kertomus rakkaudesta kirjoihin – ja ihmisiin.

  

Mila etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, kantaa omaisuuttaan olkalaukussaan ja hengittää kirjapölyä.

  

Kun kaupunkiin avataan uusi kirjakauppa, Mila löytää läheisyyttä ja ymmärrystä tarinoiden lisäksi myös ihmisistä. Herra H:n omalaatuinen kauppa vetää Milaa puoleensa magneetin lailla, samoin tähtihilesilmäinen Toni.

  

Sekä Milan että kirjakaupan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, kun kaupungin rauhaa astelee uhkaamaan herra Kunnas. Hän kun löytää vaarallisia ajatuksia ja noituutta juuri sieltä, mistä haluaa niitä etsiä.

   

198 sivua, Myllylahti 2016

  

Kirja on luettu myös täällä: Savon Sanomat, Kirjaneidon tornihuone, Kirjavarkaan tunnustuksia, Unemien aika, Todella vaiheessa, Kirjakaapin kummitus, Kiiltomato