Lukuviikko - Kirjaseikkailuja

"Lämpimästi tervetuloa mukaan tarinaan, astu tänne, kirjainten joukkoon. 

Mahdut hyvin, teen tilaa ihan jokaiselle mukaan haluavalle."

  

   

Arvostelukappale

    

Mustarunkoiset puut, niiden alla vihreät sammaleiset kivet ja mättäät, suuret aamukasteiset saniaiset, sammalten alla kiiltävien koppakuoriaisten ja matojen maailma, maatuneiden puiden ja sienirihmojen verkosto, luurankojen puutarha, mättäiden ympäröimänä outona kimmeltävä järvi. Ja sen pinnan alla jotakin ymmärryksen ylittävää. (s. 127)

  

Lukuviikon tämän vuoden teemana on "Lukemalla parempi maailma". Kun näin teeman, tiesin heti, mistä kirjasta bloggaisin tällä viikolla. "Kynä oli pahin ase." Veera Salmen Oboin kirja yhdistelee fantasiaa ja dystopiaa. Tämä kauniskantinen teos (kiitos Nelli Långstedtin) kertoo maailmasta, jossa kukaan ei osaa enää lukea ja kirjoja käytetään polttoaineena pitämässä vankilaa lämpimänä kuin Fahrenheit 451:ssä konsanaan. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voida löytää, niitä jää piiloon hämäriin nurkkiin, joista innokas lukija ne voi löytää. Vankilan asukit puolestaan ovat tavallisesta varsin poikkeavia persoonia. 

   

Jokin tässä kaupungissa oli vinossa, mutta mikä? (s. 37)

   

Tarinan maailma on todella kiinnostava. Päähenkilö, 13-vuotias Oboi karkaa vankilasta ja päätyy futuristiseen kaupunkiin, jossa kaikilla on kämmenessään älypuhelinta muistuttava kjammen-implantti. "Omaa ajattelua ei tarvittu enää ollenkaan, kun vain oli kämmenen valo." Näitä zombimaisia ihmisiä kutsutaan normoiksi, "jotka tuijottavat omaa kämmentään ja väistelevät piippailevia tolppia". Heillä ei ole kykyä ymmärtää aikaa – ei ole eilistä eikä huomista, vain tämä hetki. Eivätkä he osaa lukea. 

   

– Ihmiset eivät lue! Lukeminen kiellettiin iät ja ajat sitten. Kaikki kirjoitettu on lakkautettu. Kukaan ei osaa enää lukea, eikä sellaista taitoa mihinkään tarvitakaan, sillä missään ei lue mitään. (s. 60)

   

Hirmuhallitsija Wanda pitää ihmisiä orjinaan. On tuotettava sähköä kuntopyörillä ja viljeltävä kasveja biosfääreissä tuottamaan happea, vaikka maailma voi jo paremmin. Teoksen maailmassa ilmastonmuutos on tapahtunut, napajäät sulaneet ja moni kaupunki jäänyt nousevan veden alle. Tarinan maailmassa on kaikesta huolimatta samanlaista toiveikkuutta kuin Siiri Enorannan Maailmantyttärissä. 

   

– Siis onko täältä happi loppumassa? 

– Ei enää, mutta sellainen uhka oli olemassa noin 150 vuotta sitten. Maailma voi hyvin nyt. Ainoa ongelma on se, etteivät ohjelmoidut ihmiset tiedä sitä. He vain jatkavat ja jatkavat. Jonkun pitäisi lopettaa tämä! (s. 88)

   

Oboin kirja oli aika haastava tapaus. Sen ideassa on pitkälti samaa kuin Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Oboikin lukee kirjaa, joka kertoo hänestä, orpopojasta, jonka tehtävänä on pelastaa maailma. Tämä oli minusta kokonaisuutena klassikkoa parempi, mutta moni asia kuitenkin hiersi hampaankolossa. Erityisesti viruksen istuttaminen lepakkoihin meni hieman koronasalaliittoteorian tasolle. Salmen edellinen kirja, säeromaani Olin niinku aurinko paistais sijoittuu ensimmäisen koronakevään aikaan, mikä herättää kysymään olisiko korona siis jäänyt kummittelemaan kirjailijan ajatuksiin pidemmäksikin aikaa? Kirja olisi toiminut mainiosti ilman pandemiaakin. 

   

Kun torikauppias löi ensimmäisen räpistelevän lepakon pään poikki, tappavan vaarallinen virus lähti leviämään ympäri maailman

--

– Tapahtui niin, että tauti tarttui ihmiseen. Ja koska ihmiset kokoontuivat mielellään suurilla toreilla, kuuntelivat musiikkia suurissa konserttisaleissa, seurasivat urheilukilpailuja suurilla stadioneilla, tauti levisi nopeasti. -- sairaalat, krematoriot ja hautausmaat natisivat liitoksissaan. (s. 81 ja 91)

   

Teoksen vahvuutena on sen sisältämä viittailu kirjoihin. Sivuilla vilisee paljon tuttuja hahmoja. Lopusta löytyy lista kaikista kirjoista, jotka on tavalla tai toisella mainittu tekstissä. Lukuviikon teemaan sopien Oboi aktuaalisesti lukee maailmaa paremmaksi, sillä luetut kirjat todella muokkaavat teoksen todellisuutta. Oboi tapaa kirjan alkupuolella kiehtovan tytön, jota kutsutaan Thuleksi. Hänen ihonsa on aivan valkoinen, hiuksensa hopeiset ja huulensa siniset. Tuli mieleen Aino Joonas Riekkolan kirjasta Silkkomaahan kadonneet. Thule olisi voinut olla kirjassa mukana enemmänkin. Oboin kaksossiskot jäävät harmillisesti todella pieneen sivurooliin.  

  

– Tämä saattaa olla kaikkien aikojen paras kirja. 

Nostin kulmiani, hymyssä suin minäkin, ja sanoin:

– No, jokaisella on oma makunsa kirjojen suhteen. (s. 208)

  

Pidin joistakin kiinnostavasti kirjoitetuista lauseista erityisen paljon. Esimerkiksi "kastanjapuiden lehdet lensivät ilmassa kuin linnuilta irti revityt siivet", "vähän pölyyntynyt, niin kuin nyt ihmiset ovat, jos he elävät elämänsä vanhojen kirjojen keskellä", "sade nokki peltikattoja" ja "Sade oli liimannut hänen valkoiset hiuksensa poskiin kiinni, ja ne kulkivat ohuina noroina, saaden hänen ihonsa näyttämään särkyneeltä posliinilta". Välillä Salmi kuitenkin sortuu luetteloimaan, Oboi listaa asioita toisensa perään, vaikka yksikin esimerkki olisi jo välittänyt ajatuksen.

  

Kaiteita pitkin kipusi ylös runsaita kukkaköynnöksiä, jotka tuntuivat olevan ihan väärässä paikassa. -- käytävän sivuille aukesi kaksi valtavaa huonetta -- täynnä korkeita hyllyjä, ja hyllyt taas olivat pullollaan vanhoja pölyisiä kirjoja ja ruukkuja. Kaikista ruukuista luikerteli jokin pieni taimi, näytti kuin olisimme olleet jossain historiallisen kasvitieteellisen puutarhan ja kirjaston yhdistelmässä. (s. 51)

     

Oboin kirja on hyvin unenomainen – tai niin kuin eräs Goodreadsin käyttäjä kommentoi – psykedeelinen kirja. Salmi rikkoo useaan kertaan neljännen seinän ja teksti puhuttelee lukijaa suoraan. Tätä olisi kuitenkin voinut vielä hioa vähän, Oboi on raivostuttavan naiivi, juoni ennalta-arvattava ja kirjoitusvirheitäkin on jäänyt vielä muutama. Etenkin lopun "oliko kaikki vain unta" nyrjähdys oli harmillinen. Niin laiskaa taputella tarina kasaan kutsumalla tapahtumia vain kuumepainajaiseksi tai harhaksi. Lukija tosin saa itse päättää, pitääkö luettuja tapahtumia "tosina" vai ei. 
  

[Kirjat] olivat kuin se siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen. (s. 174)

  
Vapaaehtoisesti lapsettomana Lisäämö eli vauvatehdas hykerrytti, mutta tälle toiselle kohdalle pudistelin päätäni, sillä ollapa tuollainen tulevaisuus, ehkä maailman voisi silloin vielä pelastaa: "Maailmassa [ei] enää tarvittu tarinoita. Se osui sydämeeni kuin puukko, sillä minä olen kirjoittaja, enkä mitään muuta. Aivan samaan tapaan sinä järkyttyisit jos kuulisit, ettei lapsia enää tarvittaisi tulevaisuudessa mihinkään. (Älä pelkää, lapsia tarvitaan aina, se oli vain esimerkki.)"

  

Koko tilanne vaikutti ihan järjettömältä. Niin kuin minä olisin ollut joku helkkarin Liisa Ihmemaassa, enkä siis yhtään ihmetellyt, jos jostain olisi loikannut puhuva teepannu tai outo kani kello kädessään. (s. 55)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.
  
13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma.

  

304 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Nelli Långstedt

    

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Hiiri kirjahyllyssä

  

*****

     

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille, millainen voima kirjoilla on. 

Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia 

ja kylvää siemeniä joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää.

  

Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteeksi. 

Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä."

    

    

Arvostelukappale

  

Kuulemieni kehujen perusteella odotin Anna Jamesin fantasiasarjan aloittavalta Tilly ja kirjamatkaajilta vielä enemmän. Perusideahan tässä on tosi houkutteleva: päästä tapaamaan romaanihenkilöitä lempikirjoista ja puhumaan sekä seikkailemaan heidän kanssaan kirjoissaan. Mihin kirjaan sinä haluaisit lähteä seikkailemaan? 

  

Tilly, koko nimeltään Matilda Pages, asuu isovanhempiensa kanssa kirjakauppa Pages & kumppanien yläkerrassa. Hänen äitinsö on kadonnut vuosia sitten, poliisin mukaan hänellä saattoi olla synnytyksen jälkeinen masennus. Tillyllä on mehiläisriipus kaulaketjussa, ainoa linkki äitiin. Isästä puolestaan ei ole mitään tietoa.

    

"Kirja, joita me lapsuudessamme rakastamme, muovaavat meitä aivan erityisesti. Kirjojemme henkilöt auttavat meitä päättämään, millaiseksi haluamme tulla." (s. 41)

   

Tilly pääsee Vihervaaran Annan Prinssi Edwardin saarelle ja Liisan mukaan Ihmemaahan. Eikä vain lukemalla noita lempikirjojaan, vaan aivan fyysisesti tarinan imuun. Nämä kirjat kirjoista ovat aina houkuttavia paljon lukeneelle. Tillyn äidin lempikirjaa, Pikku prinsessaa, en ole vielä lukenut, mutta ehkä kesän klassikkohaasteeseen luen sen. 

  

Kadonneen äidin ja kuolleen isän tarina oli tässä varsin onnistuneesti uniikki. Isovanhemmat olivat ihastuttavia, mutta Tillyn sidekick Oliver jäi hieman litteäksi. Hänellä on lukihäiriö, mitä ei turhan usein näe kirjoissa. Onko muuten kenelläkään käsitystä, millainen mahtaa olla kirja, joka on "painettu sellaiselle paperille, jota lukihäiriöisten oli helpompi lukea kuin tavallista kirjasivua"?  Irvikissa oli suosikkihahmoni.

  

"Onko sinulta koskaan mennyt ajantaju jonkin kirjan lumoissa? tai oletko joskus katseen nostaessani hetkisen hämmästellyt, missä oikein olet? Onko sinulta hämärtynyt, mitä ympärilläsi tapahtuu, ja sinä sen kuin luet tekstiin uppoutuneena?" (s. 210)

  

Jotain jäi lukukokemuksestani puuttumaan, ehkä kaikki tapahtui lopulta liian helposti ja vahingossa oikein. Tilly joutuu huimiin, pelottaviinkin seikkailuihin (jotain samaa kuin Ebenezerinkadun ihmeessä), mutta pelastuu niistä todella helposti. Tämän kirjan lukijoille on helppoa suositella ainakin Talventaian tarinoita, Nevermoor-sarjaa sekä Amari ja yön veljiä. Lisää lukuvinkkejä löytyy postauksen lopusta.  

  

Harry Pottereihin viitataan kirjassa toistuvasti. Harmillisesti kyseisen sarjan kirjailija on viime vuosina puhunut niin vahingoittavasti transihmisistä, etten voi katsoa enää tuota kymmeniä kertoja lukemaani sarjaa samalla tavalla. "Voiko ihminen olla ihan paha, jos hänellä oli hyllyssään koko Harry Potter -sarja?" 

    

"Mummi, tuntuuko sinusta koskaan, että sinä luet kirjoista paljon enemmän kuin muut ihmiset" 

"No kyllä, totta kai. Luen kirjoja työkseni, joten ihan varmasti luen enemmän kuin monet muut."

--

"En tarkoita kirjojen lukumäärää vaan tekstiin uppoutumista. Tuntuuko sinusta joskus lukiessasi, että olet suorastaan mukana siinä kirjassa tai jotain semmoista?" (s. 122)

  

Kuten HarperCollins Nordilta aiemmin lukemassani Tulvan jälkeen, tästäkin jokaisen luvun viimeiseltä sivulta puuttuu sivunumero. Kirjan fontti on miellyttävän iso ja tekee välillä erikoisia juttuja sivuilla (ks. kuva alla), lisäksi tekstin seassa on niin pieniä kuin kokonaisen sivunkin kuvituksia tehden tästä todella nopealukuisen teoksen. Täytynee antaa kirjasarjalle vielä uusi mahdollisuus ja lukea jatko-osakin jossakin vaiheessa. Niitä näyttää tulevan suomeksi nopeaa tahtia.

  

Ja vastauksena pitkäaikaiseen debaattiin:

  

"Minäkin tykkään siitä", Oskar sanoi. 

"Olet siis lukenut sen?" 

"No, olen kuunnellut äänikirjan. Kelpaako se?" 

"Ilman muuta", Tilly vastasi. (s. 80)

    

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

TYTTÖKIRJOJEN TIMANTTI

  

Ainutlaatuisen lahjakas kirjailija tarjoaa taianomaisen sarjan, joka vangitsee lukijan otteeseensa.

  

11-vuotias Tilly on asunut isovanhempiensa kirjakaupan yläpuolella siitä lähtien, kun hänen äitinsä katosi mystisesti pian Tillyn syntymän jälkeen.

  

Eräänä päivänä Tilly huomaa, että klassisia lastenkirjojen hahmoja alkaa vaellella kaupassa. Hahmot hyppäävät kirjojen sivuilta oikeaan elämään mystisellä kirjoissa matkustamisen taialla. Apulaisinaan Vihervaaran Anna ja Ihmemaan Liisa, Tilly päättää ratkaista hänen äitinsä katoamisen mysteerin.

  

Hän astuu rohkeasti kohti tuntematonta tietämättä, millainen seikkailu häntä odottaa ja mitä vaaroja hänellä on edessään...

  
Suomentanut: Merja Helanen, 386 sivua, HarperCollins Nordic 2021
  
Alkuperäinen nimi: Tilly and the Bookwanderers (2018)

  

Kuvittanut: Paola Escobar

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Tilly ja kirjamatkaajat
• Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
• Tilly ja seikkailujen kartta (ilmestyy toukokuussa)

    

Luettu myös täällä: Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Kallellaan kertomuksiin, Kirjahullun päiväkirja, Kasoittain kirjoja

  

Samankaltaista luettavaa: Cornelia Funke: Mustesydän, Mila Teräs: Noitapeili ja Kadonnut kaupunki, Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 

Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 )

"Kyseessä on kirja kirjoista. Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne, romaanihenkilöstä joka karkasi sen sivuilta polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä. Se on tarina rakkaudesta, vihasta ja unelmista, jotka elävät tuulen varjossa."

  

  

Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukuteos

  

Carlos Ruiz Zafónin kehuttu Tuulen varjo oli Lukutoukat ja kirjanörtit Facebook ryhmän heinäkuun kimppalukuteoksena. Alkuperäinen postauspäivä teoksesta oli 31.7., mutta Klassikkohaasteen postaus osui samalle päivälle. Niinpä postaan teoksesta vasta tänään. Tällä kimppalukierroksella oli mukana mm. Hande. Oli huvittavaa huomata, että tässä kimppalukuteoksessa, niin kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessakin, mainittiin jouhipaita!

  

Selasin sivuja ja tunsin sen maagisen lupauksen tuoksun, joka uusista kirjoista aina huokuu. (s. 646)

  

Olen kuullut vuosien varrella paljon ylistäviä arvioita teoksesta. En kuitenkaan antanut niiden nostaa odotuksiani liian korkealle, vaan yritin tarttua teokseen mahdollisimman avoimin mielin. Jokin kuitenkin tökki koko lukuprosessin ajan, enkä kokenut, että olen käyttänyt aikana hyvin lukemallatätä teosta. Olin siis luettuani teokseni hyvin pettynyt, enkä ymmärrä teoksesta pitäneiden arvioita lukiessani, mikä minun lukukokemuksessani meni pieleen. Yhtenä syynä oli Tuulen varjon paikoittainen ennalta-arvattavuus, sillä jopa muutamasta, pitkään varjellusta juonenkäänteestä oli minulla aavistus jo varhaisessa vaiheessa teosta. 

  

Sen lisäksi kerronta oli suurimman osan teoksesta haahuilevaa ja tasapaksua, muutamien kauniiden lauseiden noustessa pinnalle. Hahmot olivat liian samalaisia keskenään, enkä muodostanut tunnesiteitä, joten hahmoihin kohdistuvat tapahtumat eivät herättäneet tunteita suuntaan tai toiseen. No, ehkä Fumero kuitenkin onnistui luomaan häivähdyksen inhoa. Ruiz Zafón turvautui myös samoihin tehokeinoihin liian usein, kuten kursiivilla kirjoitettuihin kymmenien sivujen mittaisiin muisteluihin, joita oli raskasta lukea. 

  

Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista, kirjat jotka ovat kadonneet ajan virtaan, elävät ikuisesti ja odottavat vain pääsevänsä jonain päivänä uuden lukija, uuden sielun käsiin. -- Jokaisen kirjan kannen takana avautui ääretön maailmankaikkeus, joka vain odotti tutkimusmatkailijaansa. (s. 11-12)

   

Tuulen varjo aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan, jonka neljäs teos Henkien labyrintti ilmestyy nyt elokuussa. Sarjan ensimmäinen teos kattaa ajanjakson 1945-1966. Kirja alkaa, kun kymmenvuotias Daniel pääsee isänsä mukana Unohdettujen kirjojen haustausmaalle ja valitsee sieltä omaksi teoksekseen Julián Caraxin Tuulen varjon. Teoksessa onkin mise en abyme -rakenne, eli teos teoksessa. Daniel lukee Tuulen varjoa ja pian hänen elämässään on samanlainen rakenne kuin kirjassa.  

    

Sivujen myötä kertomuksen rakenne alkoi muistuttaa venäläistä puunukkea, joka kantaa sisällään lukemattomia miniatyyrikokoisia kopioita itsestään. (s. 13)

   

Teoksen aikana Daniel yrittää ratkaista arvoituksen nimeltä Julián Carax. Hän selvittää tämän henkilöhistorian lapsuudesta alkaen ja kohtaa matkalla monenlaisia ihmisiä, joihin Carax on tavalla tai toisella jättänyt merkkinsä. danielin valoon nostamat salaisuudet osoittautuvat vaarallisiksi hänelle itselleenkin, sillä joku seuraa hänen jokaista askeltaan.

Nautin kuitenkin Ruiz Zafónin miljöön kuvauksesta, kuinka rakennusten yksityiskohdat, puistot ja pilvet järjestäytyvät Barcelonassa, joka maalautui minun silmieni eteen Euroopan isojen kaupunkien (mm. Praha, Dresden, Krakova) mallin mukaan, joissa olen vuoden 2011 road tripillä käynyt. Ruiz Zafónin kuvailu ei kuitenkaan auttanut luomaan eheää kokonaiskuvaa kaupungista monine nimettyine katuineen ja rakennuksineen, joista suurin osa lienee oikeastikin olemassa, vaan kuvittelin kaupungin mielessäni sumuisena sokkelona, josta vain pieni osa on kerrallaan nähtävissä.

  

Naisen heikko asema, naiseksi pukeutuvan miehen kohtalo ja aikalaisten homofobia herättelivät, vaikka asioiden käsittely ei jokaisessa tapauksessa ollutkaan kaikkein miellyttävin. Teos on luokiteltu maagisesi realismiksi, mutta minulle teos oli vain hyvin realistinen ilman häivähdystäkään fantasiasta. Jäin myös miettimään parin yksityiskohdan sopivuutta ajankuvaansa, esimerkiksi lasten kuvalliset lakanat ja kaksiteholinssit. Käännös on pääosin sujuva, eikä lukiessa herännyt ajatusta, kuinka jokin kohta tai sanonta on kuulunut alkuperäiskielisessä versiossa. 

  

Ajattelin tarttua hyvään kirjaan ja piiloutua maailmalta. (s. 301)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

...olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.

  

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. 

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavasti toistua hänen omassa elämässään...

  

Kiehtova kirjojen ystävän trilleri on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina.

  

"Tämän miehen kertojalahjat ovat ylivertaiset."

- El Mundo

"Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän."

- Turun Sanomat

"Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin esikoisromaani on niitä kirjoja, jotka voisivat muuttaa lukijankin elämän, jos sille antaa mahdollisuuden. Se on iätön rakkaudentunnustus kirjoille ja kirjoittamiselle ja samalla mukaansatempaava salapoliisiromaani."

- Trendi

  

Suomentanut: Tarja Härkönen, 646 sivua, Loisto-pokkari 2009 (11. painos, 1. painos Otava 2004)

   

Alkuperäinen nimi: La Sombra del Viento (2001)

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Tuulen varjo
• Enkelipeli
• Taivasten vanki
• Henkien labyrintti

  

Tuulen varjo on luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Kirja vieköön!

  

Samankaltaisia teoksia: Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut, Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki, Uinuvien kirjojen labyrintti, Anne Leinonen: Kirjanoita, Michael Ende: Tarina vailla loppua, Markus Zusak: Kirjavaras, Marcello Simoni: Kirjottujen kirjojen kauppias, Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Gustave Flaubert: Bibliomania, Arturo Perez-Reverte: Yhdeksäs portti, Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Lukupiirissä | Michael Ende: Tarina vailla loppua

"Jokainen todellinen tarina on Tarina vailla loppua."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Havaitse harvinaisuus: Harvinaisia eläimiä

Toukokuun lukupiirikirja

  

Harvoin kirjoitan lukupiiriteoksesta blogiin vasta piirin tapaamisen jälkeen. Michael Enden klassikkofantasiaa Tarina vailla loppua käsittelimme lukupiknikillä jo 13.6. mutta siitä bloggaaminen on jäänyt. Lähinnä koska teos oli niin puuduttavan tylsä ja sitä oli haastavaa lukea, koska se on kirjoitettu vihreällä ja punaisella fontilla. Luin kirjaa vielä lukupiiriä edeltävänä iltana, silloinkin jouduin pakottamaan itseni lukemaan n. 150 viimeistä sivua, koska teosta ei ollut pystynyt lukemaan kovinkaan pitkissä pätkissä aikaisemmin. Tästä blogipostauksesta tuli kauhean pitkä, voisin jopa väittää, että blogihistoriani pisin.

      

Hän ei koskaan ollut halunnut tyytyä siihen, että elämä muka oli niin harmaata ja yksitoikkoista niin kokonaan vailla salaisuuksia ja ihmeitä, kuin kaikki ne väittivät, jotka aina sanoivat: Jaa, jaa, sellaista se elämä on! (s. 158)

   

Tarina vailla loppua on kirja kirjassa. Päähenkilö Bastian Baltasar Bux, 10-vuotias koulukiusattu poika, jonka isä on hammasteknikko ja äiti kuollut joitakin vuosia aikaisemmin. Hän varastaa kirjan Karl Konrad Koreanderin (joka on hyvin Bilbomainen hahmo) antikvariaatista ja menee oppituntien sijaan koulun ullakolle lukemaan saalistaan, jonka nimi on Tarina vailla loppua, ja jonka päähenkilöksi Bastian itse tarinan loppupuolella päätyy. Lisäksi kirjassa on hahmo, joka kirjoittaa kirjan tapahtumia samaan aikaan kun ne tapahtuvat. 

  

Diana Duanen Haluatko velhoksi? alkaa muuten vähän samalla tapaa, että kiusaajiaan pakoon juokseva päähenkilö astuu sisään kirjahyllyjen väliin, tässä tapauksessa kirjastoon ja löytää sieltä poikkeuksellisen teoksen, joka muuttaa hänen eläänsä. Kiinnostaisi kyllä lukea tuo nuoruussuosikki uudelleen, koska Uudelleen luettua -haaste.

  

Hän, Bastian, oli sen saman kirjan henkilö, jonka lukijana hän oli itseään tähän saakka pitänyt! Ja kukapa sen tiesi, vaikka joku muukin lukija kokisi saman: lukisi kirjaa ja samalla tavalla luulisi olevansa pelkkä lukija, kunnes - ja niin jatkuisi ihan loputtomiin saakka! (s. 205)

  

Teoksen alkupuolella Bastianin lukemassa kirjassa päähenkilö on Antréju-niminen vihernahka, Bastianin kanssa samanikäinen, fiksu poika, joka on valittu etsimään ratkaisua Fantaasiaan uhkaavaan tuhoon. Se kuitenkion on vain puolet tarinasta ja loppu puoli eroaa siitä radikaalisti. Siinä missä Antréjun etsintämatka on kiinnostavaa ja päämäärätietoista, loppupuolella Bastianin astuessa kirjan maailmaan hänen seikkailunsa on enemmänkin epämääräistä hahauilua, jonka aikana poika on kadottaa minuutensa kokonaan.  

  

Hahmojen kehitys tarinan aikana on hienoa, etenkin silloin kun hahmot saavat uusia, kiinnostavia tai edes miellyttäviä piirteitä. Joskus harvoin hahmot kuitenkin muuttuvat teoksen (tai teossarjan) aikana sietämättömäksi. Bastianin kehitys oli juuri tällainen. Kun hänestä tulee osa lukemansa teoksen tarinaa, muuttuu hän täysin arvaamattomaksi ja inhottavavaksi hahmoksi. Fantasia oli tuhoutumassa ja Bastianin piti antaa Ikuisen lapsuuden valtiattarelle uusi nimi, jotta sykli alkaisi uudelleen. 

  

Bastian saa käyttöönsä jumalaiset luomislahjat, joilla hän muokkaa maailman mieleisekseen. Tähän sopiikin hyvin supersankarisarjakuvista tutuksi tullut toteamus: "With great power comes great responsibility". Tosin Bastianin muutosta edesauttaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren antama maaginen medaljonki AURYN, jota voi verrata Tolkienin valtasormukseen, joka korruptoi kantajansa.

  

Jollet koskaan ole kyyhöttänyt tuntitolkulla korvat hehkuen ja tukka pörrösssä kirjaa ahmien ja muun maailman tykkänään unohtaen, tietämättä nälästä tai vilusta... 

Jollet koskaan ole lukenut salaa taskulampun valossa täkin alla, koska isä tai äiti tai joku muu huolehtiva sielu on sammuttanut valot ja parastasi tarkoittaen käskenyt sinun nukku, kun aamulla kumminkin on niin aikainen herätys... 

Jollet koskaan edes salaa ole vuodattanut katkerana kyyneleitä, kun kiehtova tarina oli lopussa ja kun sinun oli erottava henkilöistä, joiden kanssa olit kokenut niin monta seikkailua ja joiden puolesta pelkäsit ja toivoit ja joiden seuraa vailla elämä sinusta tuntui tyhjältä ja turhalta...

Jollei sinulla ole tällaisesta mitään kokemuksia, et varmaankaan voi ymmärtää mitä Bastian nyt teki. --

Juuri tästä hän oli niin monasti uneksinut ja juuri tätä hän oli toivonut aina siitä saakka kun oli joutunut kirjojen pauloihin: tarinaa, joka ei koskaan päättyisi! Kirjojen kirjaa! (s. 11-12)

  

Pidin lapsena paljon teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta Päättymätön tarina, ja etenkin lohikäärmä Falkorista (joka kirjassa on Fuhhuur, tuo lentävä onnen symboli). Kirjaa lukiessani sain tietää, että elokuva on tehty sen ensimmäisestä (eli siitä paremmasta) puolikkaasta. Teoksen ideana on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, koska jokainen teos voi olla Tarina vailla loppua, eli ihana seikkailu, johon voi upota ja jonka henkilöksi voi itsekin kerronnan myötä tulla. 

   

Enden toteutus ei kuitenkaan toimi lukukärpäsen puraisuna, sillä se on hyvin pitkitetty ja toisteinen, eikä juoni jaksa kantaa loppuun saakka. Se tuntui todellakin nimensä mukaiselta teokselta, eikä valitettavasti positiivisessa mielessä. Atréju ja ja Fuhhuur olivat kiva kaksikko, joiden olisin toivonut olevan enemmänkin esillä loppupuolella. 

  

Ende toistelee tiettyjä lausahduksia kyllästymiseen asti. Näitä ovat mm. Fuhhuurin kutsuminen nimen yhteydessä joka ikinen kerta "tuoksi onnen symboliksi", sivujuonten ja päätarinaan liittymättömien knoppien heittely, jotka päättyvät aina toteamukseen "mutta se on jo toinen juttu" tai "jos kertoisen kaiken, siitä tulisi liian pitkä juttu" hieman eri mukaelmina.  

  

Lisäksi Ende on kirjoittanut hahmoilleen hieman liian monta Deus Ex Machina -juonenkäännettä. Myyttinen amuletti AURYN ja onnen symboli Fuhhuur antavat sekä Atréjulle ja Bastianille liikaa helppoja ja selittämättömiä ovia pois vaikeista tilanteista.

  

Tykkään pitkistä kirjoista, pisimmissä lukemissani on ollut peräti yli 1000 sivua (mm. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan teoksissa). Yli 300 sivuisissa kirjoissa pääsee uppoamaan paremmin tarinan miljööseen, tutustuu sen hahmoihin syvällisemmin ja kielen ollessa hiottua, myös nauttimaan esteettisistä kokemuksista. 

  

Mutta jos tarina ei vedä ja sen hahmot ovat paperiakin ohuempia, on lukukokemus kuin kivenä kengässä, puhumattakaan jos kirja on vielä vähän pidempi, ei lukukokemus tunnu sen lukemiseen käytetyn ajan arvoiselta. Muutamia hyviäkin hetkiä toki teoksella oli, yhtenä mainittakoon kirjalliset ja kulttuuriviittaukset, kuten valuvat kellot ja vaelteleva nenä, sekä Benjamin Buttonin tapaan vanhoina syntyvät ja imeväisinä kuolevat sassafraanit.

  

Vaikka Enden kerronta oli paikoitellen hyvääkin, oli huvittavaa lukea, että Bastianilla oli kotonaan kaikki mitä ikinä saattoi toivoa. Pitkässä luettelossa oli mainittu mm. kolmivaihdepyörä, sähkörautatie ja "joukko vitamiinipillereitä", mikä tuntui aika erikoiselta nuoren pojan toivelistalla. Suomennoskin oli monessa kohtaa hieman kömpelö ja kirjoitusvirheitä oli paljon, ja päivittämällä kieliasua tarinasta voisi saada hieman sujuvamman. 

  

Minun kirpparilta joitakin vuosia sitten osatammassani versiossa oli jokaisen luvun alussa koko sivun kokoinen, tulevan luvun tapahtumia ja esittelevä anfangi yksi jokaista aakkosta kohden A:sta Z:taan, järjestyksessä. Tämä on tuottanut muutamia käännöshaasteita, sillä suomekielessä ei ole järkevästi sanoja aivan jokaiseen kirjaimeen ja esimerkiksi Z:tassa ensimmäinen lause alkaa: "Zirk zark narisi lumi". Angangit ovat Roswitha Quadfliegin käsialaa. Hän kuulostaa hieman Fantaasiaan maailmaan hyvin istuvalta hahmolta. Tässä suosikkini: 

     

Vasemmalla Gigamin tähtiluostari, oikealla Muutosten talo.

  

Ende on luonut vaikuttavan laajan hahmogallerian monine eri lajeineen ja satuolentoineen. On mm. musta-kentaureja, villikissattaria, virvaliekkejä, painajaisia, ihmissusia, kulkulohkareita, peukaloisia, cefalopodeja (eli pääjalkaisia), huilueläimiä jne., joista osa on hyvin harvinaisia Fantaasian kaltaisessa satujen ja ihmeiden maailmassakin. Havaitse harvinaisuus -haasteeseen osallistun näillä lainauksilla:

  

Kukkatarhan yllä painajainen ennätti nähdä myös monenmosia harvinaisia eläimiä. Sireeni- ja kultasadepensaiden väliin jäävällä aukiolla kisaili joukko nuoria yksisarvisia ilta-auringossa, ja kerran painajainen jopa luuli nähneensä kuulun Fenix-linnun pesässään jättiläissuuren sinikellonkukan katveessa -- (s. 30) 

Nämä onnea symboloivat lentävät lohikäärmeet kuuluivat fantaasian valtakunnan harvinaisimpiin eläimiin. (s. 77)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Fantaasian valtakunnassa kaikkein vaarallisinta on kulkea Toiveiden Tien päähän

  

Eräänä sateisena marraskuun päivänä Bastian-poika kähveltää antikvariaatista vanhan silkkikantisen kirjan nimeltä Tarina vailla loppua. Hän piiloutuu ullakolle lukemaan ja joutuu kuin huomaamattaan mukaan kirjan tapahtumiin, taruolentojen kansoittamaan Fantaasian valtakuntaan, satujen ja seikkailujen kaleidoskooppiin.

  

Bastianista tulee ihan oikea sankari, joka pelastaa koko Fantaasian valtakunnan tuholta. Hän saa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelta palkkioksi medaljongin, jonka avulla kaikki on mahdollista, mutta selviytyäkseen takaisin ihmisten maailmaan on Bastianin toteutettava kaikkein vaikein käsky: Tee Mitä Todella Tahdot. Pidät kädessäsi Bastianin antikvariaatista löytämää kirjaa. Tämä on Tarina vailla loppua.

  

Saksalaisen Michael Enden (1929-1995) klassisen fantasiaromaanin pohjalta on tehty elokuva nimeltä Päättymätön tarina.

  

Suomentanut: Maija Kyrö, 463 sivua, Seven-pokkari 2002 (1. painos Otava 1982) 

Anfangit kuvittanut: Roswitha Quadflieg, Kansi: Joel Melasniemi

   

Alkuperäinen nimi: Die unendliche Geshichte (1979)

    

Fantaasiassa on matkattu myös täällä: Lukuisa, Villasukka kirjahyllyssä, Morren maailma, Lumiomena, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Hopeisella vuorella, Kirjatorni, Taivaidenmaisterit

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63