Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä