Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

Chi Ta-Wei: Kalvot

"Mikä olikaan totuus maailmasta ikkunan takana?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, Pride-lukuhaaste

  

Ensi alkuun on sanottava, että kirjavuoteni 2024 on ollut todella omituisten kirjojen värittämä, eikä Chi Ta-Wein Kalvot ole poikkeus tästä joukosta - pikemminkin päinvastoin, se on niin erikoinen, että on jopa vaikeaa pukea sanoiksi, mitä juuri luin. Ehdottomasti suositeltava, ajaton queer-klassikko tämä joka tapauksessa on.

Jokin teki hänestä erilaisen, sellaisen joka ei kuulunut joukkoon. (s. 6)

Osasin kyllä varautua siihen, että kirja olisi hämmentävä, mutta se matka, jolle kirjailija vie teokseen tarttuvan vaatii paitsi turvavyön, myös jääpalapussin, jolla voi hoitaa äkillisten suunnanvaihdosten aiheuttamia mustelmia. Kerrankin voin sanoa yllättyneeni, sillä ennakkoarvailuistani vain yksi osui lähellekään totuutta ja sekin vain vähän sinne päin.

2100-luvun vaihteessa merenpohjassa elävien ihmisten oli vaikea kuvitella, millaista elämä oli ollut yli 100 vuotta aiemmin. (s. 26)

Vaikka kirja on alun perin ilmestynyt jo 1995, ei se tuntunut kärsineen ajan hampaissa lainkaan. Moni teoksessa esitelty tekninen laite ja ilmastoon liittyvä havainto on kirjoittamisajankohtana ollut vasta scifin kuvastoa, mutta meille jo nykyhetkessä todellisuutta. Onkin huimaa pohtia, kuinka kirjailija on keksinyt heittää tarinaan sellaisia ideoita ja ilmiöitä, joista suuri osa on edelleen tunnistettavia ja uskottavia.

No niin, mutkikas taustatarina on nyt saapunut päätökseensä.. (s. 132)

Päähenkilö on pian 30 täyttävä nainen nimeltään Momo. Hän asuu merenpohjaan rakennetussa kaupungissa, sillä mantereista on tullut elinkelvottomia 50 vuotta aiemmin ja niitä asuttavat käytännössä enää keskenään taistelevat robotit. Momolla on menestynyt kauneushoitola, mutta hän viettää hyvin eristäytynyttä elämää.

Momo, sinä olet kuin kummajainen, joka ei suostu tulemaan ulos kalvostaan. (s. 22)

Tarina avautuu hitaasti, kuin kuorisi persikkaa. Persikat ja erilaiset kalvot ovatkin teoksen ehdottomasti keskeisin teema, jota toistellaan paljon, mutta joiden merkityksen tajuaa hienovaraisten vihjeiden kautta, varsinkin etenkin lopun suurten paljastusten myötä. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vuonna 2100 ihmiskunta on paennut otsonikatoa ja ilmastokriisiä merenpohjaan. Uutta maailmaa suojakalvojen alla hallitsevat mediajätit, ja raskaat työt on sälytetty androideille.
  
30-vuotias palkittu ihonhoitospesialisti Momo ei tunne sopivansa maailmaan ympärillään, vaan pysyttelee omissa oloissaan. Häntä kalvaa etääntyminen äidistä, joka katosi hänen elämästään, kun Momo joutui pikkutyttönä vaikeaan leikkaukseen.
  
Äidin yllättävä yhteydenotto 20 vuoden jälkeen panee Momon hiljalleen kyseenalaistamaan sukupuolensa, muistinsa, koko todellisuutensa rajat.
  
Kalvot on kaunis ja hämmentävä, pikkuhiljaa auki punoutuva mysteeri, jota on verrattu esimerkiksi Kazuo Ishiguron teoksiin.

  

Suomentanut: Rauno Sainio, 179 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: 膜 [Mó] (1995) 

    

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Kirjavinkit, Kirjakko ruispellossa, Kirjakaapin avain, Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija

  

Samankaltaista luettavaa:

• Han Kang: Vegetaristi
• Agustina Batzterrica: Rotukarja
• Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
• Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä
• Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?
• Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
• Kat Falls: Veden alla
• Neal Shusterman: Unwind
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Alastair Chisholm: Orion Lost & Adam-2

"There was a ship, in space, lost.

A colony ship, taking a group of brave new-worlders off to some distant settlement."

   

  

Across all of known space, it seemed inevitable that the most likely threat was not the vacuum, not asteroids, not even alien life forms - it was other humans. (s. 52)

  

Alastair Chisholmin Orion Lost on ahmittavaa varhaisnuorten (middle grade) scifiä. Joukko ihmisiä on matkalla kohti uutta kotiplaneettaansa, mutta jokin menee pieleen. Vain kuusi 11-13-vuotiasta lasta herää matkaa nopeuttavan avaruushypyn jälkeen.

  

"There has been an accident. There was an Event. As a result of this Event, it was necessary to carry out an emergency Jump. -- The emergency Jump was compromised. -- In event of no active crew members, command falls to any viable crew member with sufficent Command Training. -- The remaining candidates are Vihaan Joshi and Beth McKay. -- Beth McKay, you are the most senior viable candidate for command. You are therefore designated acting captain of the starship Orion and all its crew."

--

She laughed. "Ship, I'm not the captain! I can't be! I'm only thirteen! I'm a kid!" (s. 78-80 ja 84)

  

Heidän on korjattava jättimäisen avaruusaluksen ongelmia ja yritettävä samalla pysyä väleissä, sillä aluksen tietokone valitsee kapteeniksi päähenkilö Bethin, eikä kapteenin poikaa Vihaania. Kaksikon välillä onkin paljon kahnauksia, mutta mitä tapahtuu, kun nuoret tajuavat, että asiat ovat vielä enemmän sekaisin kuin he ovat aluksi tajunneetkaan? Kuka valehtelee ja miksi?

  

"We're never alone. Ship is alway watching us." (s. 119)

  

Tässä on paljon samaa kuin Lost in Space -tv-sarjassa, Kenta Shinoharan Astra - Avaruuden haaksirikkoiset -mangassa, Beth Revisin Across the Universe, K.A. Applegaten Remnants ja Timo Palvelan Kepler62 -sarjoissa sekä Eliot Schreferin The Darkness Outside Us -kirjassa.

  

"This is an unexpected situation but not an emergency. We have a ship that can keep us alive for as long as we need. We don't know how to repair the Jump drive, yet - but we'll figure it out. We're not helpless. and we're not alone. We've got Ship to help us, keep us safe. We will get home. It's just a question of figuring out how." (s. 116)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

After a catastrophic Unknown Event leaves the colony ship Orion stranded deep in space, it’s up to thirteen-year-old Beth and her friends to navigate through treacherous and uncharted territory and reach safety. But a heavily damaged ship, a mysterious alien species, space pirates, and an Artificial Intelligence which Beth suspects may be lying to her mean that getting home has never been so difficult.

  

Hugely gripping, with incredible twists and a fast-paced, action-packed story, this is an unputdownable science fiction adventure – perfect for fans of Mortal Engines and Star Wars.

  

361 sivua, 2020 Nosy Crow
  

*****

    

"In Father's world, there were those in charge, and those below. They ruled the world, Father and those like him. They lived with unimaginable wealth, and they treated the million, billions people below as if they didn't even matter. -- There were riots. And strikes - the peple refused to work, demanded change. But to a man like Father, the solution was simple - build better workers."

  

  

Luettuani Orion Lostin katsoin olisiko kirjaston kokoelmaan hankittu enemmänkin Chisholmin teoksia. Adam-2 osoittautui kivaksi lukupalaksi joulukiireiden keskellä. Adam on robottiprototyyppi, joka on viimeiset 200 vuotta asunut rakentajansa (jota hän kutsuu isäksi) talon kellarissa. Eräänä päivänä hänen päivärutiininsa häiriintyvät, kun kaksi ihmistä tunkeutuu lukitsemattomasta ovesta. Adamin isä on sanonut, että sen tulee harjoitella hyvänä poikana olemista ja se ei saa lähteä kellarista.

  

Shattered houses, rubble, spikes of raw metal pointing at the sky, drifts of old material fluttering in the morning breeze. Everything was blackened and hollow, squares of empty windows with the glass blown out, weeds reclaiming the stones. Most of the buildings were either partly or wholly destroyed.

--

"Is it like this everywhere?" he asked. He still found it difficult to process. "The whole world?"

--

"There might be others out there, but we can't reach them. As far as we know... we're all that's left." (s. 32 ja 94-95)

  

Ihmiset ovat nuorempi tyttö Runa ja Linden-niminen muunsukupuolinen nuori (hänen pronomininsa ovat ze ja hir). Alun hankaluuksien jälkeen Adam lähtee nuorten mukaan ja suojelee heitä, käyttäytymismalli, jota ihmisten on vaikea ymmärtää, sillä Funksit (eli robotit, joilla on Functional Consciousness, toiminnallinen tietoisuus) tappavat ihmisiä.

  

"You are Runa. You are humam female." It turned towards Linden. "You are Linden. You are a human female-" 

"No I'm not", snapped Linden. 

The machine's eyes moved horribly, blinking. "Your bone structure suggests-" 

"Linden's non-binary", said Runa. "NB, enby, yes? No defined gender. Do you know what that means?" 

"Of course", it said. "Linden is neither male nor female. -- Which pronouns would you prefer me to use?" (s. 12-13)

  

Adam oppii, että maailma on muuttunut paljon niiden vuosien aikana, kun se on ollut suljettuna yhteen huoneeseen. Tapahtumia seurataan Adamin ja Lindenin näkökulmista. Ihan huimaa, että tässä on ei-binäärinen hahmo ja kuinka toiseutta voidaan tuoda nerokkaasti esille laittamalla toiseksi kertojaksi robotti.

  

Midwinter was coming soon, she said, and there would be a celebration. One day she pulled Adam to the window and they watched as an enormous pine tree, five meters tall or more, was dragged up through the gates of Keep and into the courtyard. (s. 140)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Adam-2 has been locked in the basement of a lost building for over two hundred years – until he emerges into a world ruined by a civil war between humans and advanced intelligence. Hunted by both sides, Adam discovers that he holds the key to the war, and the power to end it – to destroy one side and save the other. But first, Adam must decide who – and what – he really is.

  

320 sivua, 2021 Nosy Crow

🌈 Queer romantiikkaa maailmanlopun jälkeen | Erik J. Brown: All That's Left in the World

"We weren't made for a world like this. 

Before the bug, there were rules and regulations and laws. 

We had years of moral code ingrained in our minds and now non of it matters. 

Does anything matter?"

    

  

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 42) Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, Queer-lukuhaaste: Nuorten tai YA-kirja, YA-lukuhaaste: LGBTIQA+, Scifi-lukuhaaste: LGBTIQA+

  

Varoitus! Tämä kirja on niin hyvä, että se saattaa aiheuttaa yllättävää unettomuutta, koska sitä on niin vaikea laskea käsistään.

  

Eliot Schreferin The Darkness Outside Us joutuu nyt väistymään vuoden parhaan kirjan paikalta yhden portaan alemmas, sillä huh, All That’s Left in the World on niin hyvä. Kannatti kyllä pyytää kirjastoa hankkimaan tämä. Erik. J. Brown kertoo teoksen lopussa, että kirjoitti tarinan, koska post-apokalyptisiä queer tarinoita ei ole.

  

It was as if no one learned anything from the other viruses that came before. Spanish flu, Hong Kong flu, Ebola, HIV and AIDS, swine flu, and more recently Covid. All the diseases the news used to compare this virus to when nothing was like this. They thought civilisation would be fine because it was before, The world gave us warnings but they went unheeded. At the cost of everything. (s. 22)

  

Koronan jälkeen tulee vielä pelottavampi pandemia, joka tappaa arviolta 99,99% väestöstä. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä. Andrew on astunut karhunrautaan ja nilkuttaa pari päivää myöhemmin Jamisonin mökin ovelle. Sen sijaan, että Jamie ampuisi vieraan pojan, hän ottaakin tämän hoidettavakseen.

  

Wake up, smile: the apocalypse has provided a cute boy to nurse us back to health.

--

what are the odds that I stepped in a bear trap and meet another gay guy in the middle of the Pennsylvania woods after a viral apocalypse? -- how many queer people my age could be left? (s. 32 ja 57)

  

Andrewilla on deadline, jolloin hänen täytyisi olla parin osavaltion päässä nykyisestä sijainnistaan, niinpä loukkaantuminen tulee hyvin harmilliseen väliin. Tosin elämä Jamien kanssa mökillä on niin mukavaa (onhan poika aikamoinen silmäkarkki), että Andrew harkitsee jäävänsä sinne pysyvästi. Kun maailma yllättäen ilmoittaa, että aivan kaikki eivät olekaan kuolleet tai yhtä ystävällisiä, pojille tulee valinnan paikka, mitä he haluavat.

  

The world ended and there's nothing left but shit.

And him.

Us. 

So that's all right, then. (s. 300)

  

Tämä kirja aiheuttaa sydämen tykytyksiä sekä kynsien pureskelua Andrewin ja Jamien tutustuessa toisiinsa ja opetellessaan uuden maailman pelisääntöjä.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jamie and Andrew are strangers, and two of the last people on Earth. They don't know what they'll find on their perilous journey ... but they may just find each other. A queer romance about courage, hope and humanity - this is How I Live Now with the heart of Simon Vs The Homo Sapiens Agenda.

  

When the Superflu wipes out most of the population, Jamie finds himself completely alone in a cabin in the woods - until an injured stranger crosses his path.

  

Life is dangerous now and, armed with a gun, Jamie goes to pull the trigger. But there's something about Andrew... something that stops Jamie in his tracks. Jamie takes him in, and as Andrew heals and they eventually step out into the strange new world, their relationship starts to feel like more than just friendship...

  

But trouble isn't far behind. As the boys make a perilous journey south, they'll come face to face with a world torn apart and society in ruins. And who, or what, will they find waiting for them at the end of it all?

  

354 sivua, Hodder Children’s Books 2022

Lapset pelastavat maailman, taas

"Me pelastetaan koko maapallo kuin meidät olisi luotu sitä varten."

  

  

Max Brallierin kirjoittaman ja Douglas Holgaten kuvittaman Maailman viimeiset tyypit -sarjan kuudennessa osassa, Luurankotie, Jack, Quint, June ja Dirk lähtevät roadtripille - tai kuten kirjassa on suomennettu, autoreissulle. Matkasta tuleekin paljon huimempi kuin mihin he ovat varautuneet. 

  

Kyllähän mä tiesin, että meidän täytyy lähteä etsimään Thrullin Tornia jonakin päivänä. Mutta tähän mennessä se oli aina joskus kaukana tukevaisuudessa. Nyt se on kuitenkin täyttä totta ja mä alan tajuta, että meidän täytyy lähteä pois Wakefieldistä. (s. 55)

  

Päästään siis viimein Wakefieldin ulkopuolelle ja Jackille paljastuu, kuinka paljon on muuttunut. "Maisema on outo ja erilainen." Kohdataan hurjia toismaailmallisia olentoja ja päästään askeleen verran lähemmäksi Thrullin tuhoamista ja siten estämään Rezzochin pääsy tähän todellisuuteen.

  

"Horisontissa häämöttää suurtakin suurempi hirviö: se on ihan kosmisen jättimäinen." (s. 83)

   

Jackilla on paha fomo - hän haluaa tietää aina kaiken, mitä hänen kaverinsa puuhaavat silloin, kun hän ei ole heidän kanssaan. Hän kokee suoranaista eroahdistusta, jos ei ole koko ajan tapahtumien keskipisteessä. 

"Minä olen pannut merkille, että zombit eivät hajoa tai mätäne. Ne eivät ole sellaisia kuin sarjakuvissa, leffoissa ja telkkarissa. Tätä on kestänyt jo yli vuoden, mutta zombit näyttävät aika samalta kuin silloin, kun kaikki alkoi."

--

Sehän oli ihan nerokasta. 

Miksi turhaan lähettää omaa armeijaa, kun voi lähettää zombeja, jotka muuttavat koko väestön loputtomiksi legiooniksi kuuliaisia zombisotureita. (s. 124-125)

Dirkistä saadaan tietää tässä kirjassa paljon lisää. Ennen maailmanloppua hän oli koulukiusaaja, mutta nyt hän kasvattaa porkkanoita. Dirkin isä oli lupaillut pojalleen vuosia, että he vielä joskus menisivät roadtripille katsomaan erikoisia nähtävyyksiä. Hän myös väitti olleensa todellinen turbomies, mutta Dirk on aina epäillyt juttujen olevan jos ei täysin valheita, niin ainakin suuresti liioiteltuja. Mutta jos isä on valehdellut saavutuksistaan, silloin ei hänen lupauksiinsakaan voi luottaa, ja Dirk haluaa pitää tiukasti kiinni unelmistaan.

Mä olen käynyt kymmeniä eri kouluja. Ja jos mä jotain olen oppinut niin sen, että koulukiusaajia -- voi tulla millaisista oloista vain. Ne ei mahdu mihinkään lokeroon. (s. 57)

Sarjan edetessä Maailman viimeisten tyyppien seikkailut ovat muuttuneet jatkuvasti hurjemmiksi ja vaarallisemmiksi. Nyt, kun ollaan jo selvästi lopputaistelun lähettyvillä, alkaa todellakin jännittää nuorten päähenkilöiden puolesta. Mahtaakohan syksyllä ilmestyvä Tuomiopäivän taisto olla jo sarjan viimeinen kirja? Käännökseen on jäänyt yksi virhe, sivulle 230. Dirk nimittäin vastaa omaan kysymykseensä, vaikka lukijalle välittyy keskustelusta selkeä kuva, että Dirk kysyy ja Quint vastaa. 

  

"Meidän matka taitaakin olla vasta alussa", mä sanon. (s. 196)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Zombeja, huumoria, vauhdikasta menoa! Täydellistä luettavaa Neropatin ystäville.

  

Jack ja kumppanit lähtevät etsimään pahiksista kammottavinta: Thrullia ja hänen luurankoarmeijaansa. Viholliset rakentavat portaalia, jonka avulla kosminen voima Maailmojen tuhooja pääsee takaisin maailmaan. Tyypit joutuvat lähtemään Wakefieldistä ja edessä onkin eeppinen, hurja ja mässyntäyteinen AUTOREISSU! 

  

Suomentanut: Aila Herronen, 311 sivua, WSOY 2022

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth and the Skeleton Road (2020)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit

  

*****

  

"Missä vaiheessa aikuiset alkoivat ajatella, että maailman pelastaminen on lasten tehtävä?"

    

  

Kepler62-sarjan kolmannen ja viimeisen kauden, Terran toinen ja samalla koko sarjan viimeinen osa Sydän on Bjørn Sortlandin kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama. Seitsemän vuotta sitten alkanut tarina päättyy 13-osaisena. Harmillisesti loppu ei ollut aivan niin hyvä kuin olisin toivonut, onneksi sentään jossakin määrin valoisa. Kaikki tosin tuntui tapahtuvan aivan liian helposti, vaikka oli loppuun saatu vähän räjäyttelyäkin. T.S. Eliotia lainatakseni: "This is the way the world ends. Not with a bang but a whimper."

  

– Neuvoni teille on: älkää kiusatko ketään vaan kohdelkaa kaikkia reilusti. Nyt eletään kovia aikoja, eikä koskaan voi tietää, milloin vastassa yhtäkkiä onkin vaarallinen, aseistettu tyttö. (s. 38)

  

Sortlandin kirjoittamat osat ovat minusta aina olleet Parvelan osia heikompia ja paljon väkivaltaisempia. Lentäjä Amelia Heart oli kylläkin hauskasti nimetty! Kuvitus on Pitkäsen tuttua tyyliä, mutta sekään ei saavuta samaa tasoa kuin muissa kirjoissa. Kannen väreistä tulee mieleen Ukrainan lippu, mihin vaikuttaa varmasti suuresti ajoitus kirjan lukemisesta tähän maailman aikaan. Toivotaan, että sota päättyisi pian. 

  

Ihmiset ovat vaarallisimpia olentoja mitä on. Juuri he ovat tuhonneet kaiken. Ja valmiita tuhoamaan aina vain lisää. (s. 9)

  

En muista, että aiemmissa osissa olisi ollut aivan näin lyhyitä lukuja, suurin osa on sivun, kahden mittaisia. Kieli oli yksinkertaista, lauseet enimmäkseen hyvin lyhyitä - muutamia timanttisiakin tekstinpätkiä tässä onneksi oli, kuten kommentaareja ihmisen pahuudesta ja luontotuhoista. Mutta kuka lapsi haluaisi iltapalalla maitokahvia?

  

Melkein kukaan ei luota enää kehenkään. Kukaan ei halunnut tarttua ongelmiin. Sotiin. Saasteisiin. Pakolaisuuteen. Köyhyyteen. Me tuhosimme kaiken, mikä oli hyvää, poltimme metsät, syydimme meret täyteen muovia ja saastutimme surutta, niin että norsut ja mehiläiset kuolivat sukupuuttoon, ilma muuttui raskaaksi ja vaaralliseksi ja vesistöt rehevöityivät. Mitä tapahtui? Mitä ihmettä tapahtui? Miksi me unohdimme oman sydämemme? (s. 45)

  

Marie on hahmona vähemmän kiinnostava kuin Ari ja Joni tai X. Hän mieluummin mököttää nurkassa ja marisee, kun ei ole ystäviä, vaikka onhan hänellä. "Minua ei ole luotu viettämään pitkiä aikoja ihmisten seurassa." Lopussa tyttö sietää jo haleja, mutta näh, hänessä ei vain ole syvyyttä. "Se, että tiedän Las Vegasin lentokentän nimen, tekee heihin selvästi ison vaikutuksen." Tai sitten ei... 

  

Täällä ei ole mitään, paitsi jättimäisiä, syvälle hiekkaan iskettyjä legopalikoita. -- en näe aavikon keskellä mystiseksi Stonehenge-rakennelmaksi aseteltujen isojen titaanipalikoiden lisäksi muuta.

--

Monet mielivaltaiset hallitsijat ja diktaattorit kautta aikain ovat rakentaneet vastaavia järjettömyyksiä, kuten pyramideja, riemukaaria, linnoja ja pilvenpiirtäjiä. Ehkä diktaattorit rakentavat isoja juttuja, jotta heitä rakastettaisiin, mutta en usko, että isä rakasti koskaan ketään. (s. 118-120)

  

Mariella on tietoa, joka auttaa taistelussa tekoäly-ylilordia Scorpionia vastaan, mutta ei hän kehtaa jakaa sitä muille, ettei tunnelma latistuisi. Eiköhän ystävän kuolema huonon valmistautumisen takia latistaisi ihan pikkuisen enemmän. 

  

– Kaikki ei ole vain mustaa, Marie. Toivoa on. (s. 53)  

       

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun Kepler62 -sarjan päätösosa.
  
Avaruusseikkailijat ovat palanneet tekoäly Scorpionin valtaamalle kotiplaneetalleen, mutta Marien kaulassa sykkii Sydän, joka voi ratkaista vielä kaiken!
  
Paluu Maahan on Marielle shokki ja hän jättää ystävänsä. Hän lähtee kohti lapsuudenkotiaan, valtavaa linnaa, jossa voisi elää loppuelämänsä turvassa. Marien kaulassa roikkuu kuitenkin koru, sydänriipus, jonka äiti antoi hänelle vuosia sitten. Marielle valkenee, että korun sisällä piilee heidän ainoa toivonsa kukistaa Scorpion, mutta sen käyttäminen vaatii uhrauksia. Onko Marie valmis ottamaan riskin ja taistelemaan elämän puolesta? 

  

Kepler62-sarja avaruuteen lähetetyistä uudisraivaajalapsista on kerännyt lukijoita ja menestystä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Sarjaa on käännetty yli 20 kielelle ja sitä on myyty Suomessa yli 100 000 kappaletta. Sydän on sarjan 13. kirja ja viimeinen osa

  

Suomentanut: Outi Menna, 195 sivua, WSOY 2022

   

Alkuperäinen nimi: Hjertet (2022)

   

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

  

1. kausi:

• Kutsu
• Lähtölaskenta
• Matka
• Pioneerit
• Virus
• Salaisuus

  

2. kausi, Uusi maailma:

• Kaksi heimoa
• Saari
• Kuiskaajien kaupunki
• Luola
• Gaia

  

3. kausi, Terra:

• Kloonit
• Sydän

  

Luettu myös täällä: Unelmien aika, Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen (Arla Kanerva)

Kuinka scifi taipuu aikuisten kuvakirjaksi ja nuorten selkokirjaksi?

"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen 

auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."

  

  

Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)

  

Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö. 

  

Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)

  

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.

  

Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)

  

En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia. 

    

Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)

  

Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.

  

Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)

  

Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.

  

Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)

  

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Matkalla autioituvan Amerikan halki.

  

Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.

  

Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.

  

Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.

  

Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.

   

Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020

   
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Konsolifin, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Kun puhumme avaruusaluksista,

puhumme koneista.

Koneet ovat metallia ja lasia,

joku on rakentanut ne.

Mutta tämä alus ei ole metallia."

   

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.

  

Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.

  

Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,

jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)

  

Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin. 

  

Mutta aluksessa on jotakin erikoista.

--

Olen varma,

että hän salailee jotakin.

Otan selvää,

mitä se on. (s. 27)

  

Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä. 

  

Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,

jotta osaamme puolustautua.

Emme voi tietää,

millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.

Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)

  

Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Scifiromaani selkokielellä

  

On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?

  

Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa

  
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020

   

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja,  Kirjailijan haastattelu: Ketju-lehti

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet

"Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt 

uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla."

  

  

Arvostelukappale. Arvostelin Silkkomaahan kadonneet myös Tähtivaeltajaan 2/2021

  

Ensimmäinen ajatus luettuani Joonas Riekkolan esikoisteoksen Silkkomaahan kadonneet oli: "Huh! Olipas tässä menoa ja meininkiä." Kyseessä on hengästyttävän nopeatempoinen teos, jossa on paitsi Mad Max rymistelyä, myös paljon ajatuksia herättävää maailmanrakennusta. Teoksessa ei ole unohdettu huumoriakaan. Nostan myös isosti hattua Ilveksen mummolle, joka toteaa: "Vuosin verta neljäkymmentä vuotta joka kuukausi. Siihen tottuu."

  

Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. (s. 10)

  

Ilves löytää erään kotikylänsä vanhuksista kuolleena metsästä. Pian tämän jälkeen hänen elämänsä muuttuu totaalisesti. Ilves on jo pitkään halunnut selvittää vanhempiensa katoamisen. Nämä lähtivät pohjoiseen suuren kuivuuden aikaan, mutta eivät koskaan tulleet takaisin. Niinpä heidän oletetaan kuolleen. Mutta oletus ei tuliluontoiselle Ilvekselle riitä.

  

Esiin astui lyhyt, sänkitukkainen nainen, joka heitti olalleen minua pidemmän kiväärin. Hän nosti suojalasit silmiltään. Silmienympärykset olivat ainoat puhtaat kohdat hänen kasvoillaan. (s. 78)

  

Tavattuaan Aino-nimisen muukalaisen, jolla on hopeiset hiukset ja sileä iho, Ilves lähtee muutaman mutkan jälkeen matkalle hänen ja lapsuudenystävänsä Västäräkin kanssa kohti vanhempiensa matkan määränpäätä. Aino on todella kiehtova jäänne menneisyydestä.

   

"Noin sata vuotta aiemmin kaltaiseni joutuivat taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Meidät tunnustettiin lopulta ihmisiksi lähes kaikkialla. Ainakin lakien puolesta. Käytäntö oli eri asia. Jotkut pitivät meitä liian vieraina ja jopa vaarallisina." (s. 60)

  

Retki Silkkomaan halki ei ole helppo ja sekä Ilves että Västäräkki saavat siitä kehoonsa pysyviä jälkiä muistoksi. Tosin jälkiä syntyisi kotonakin pysymällä. Kylän lähellä olevan joen vedessä kun on jotain pielessä ja ihmiset saavat sitä juotuaan valkoisia raitoja hiuksiin ja läiskiä ihoon.

  

Kolmantena päivänä löysimme merkkejä vanhasta asutuksesta. -- Luonto olo ottanut omansa takaisin ja haudannut kaiken kiinnostavan.

--

Kaupunki oli enää hädin tuskin tunnistettavissa muinaiseksi ihmisasumukseksi. Vuodet ja kasvit olivat repineet hajalle kaiken, mihin olivat koskeneet. (s. 71-77) 

  

Suosittelen kirjaa viides-kuudesluokkalaisesta eteenpäin ja tämä sopii mainiosti yläkoululaisillekin. Tässä on paljon puhetta ilmastonmuutoksesta ja luonnon saastumisesta. Ilves joutuu elämään maailmassa, joka muuttui edeltävien sukupolvien ahneuden ja välinpitämättömyyden takia. Viime aikojen tapahtumien vuoksi kirjakin on saanut aivan uudenlaisia sävyjä. (Olin muuten aivan oikein bongannut seuraavassa lainauksessa olevan silmäniskun Fallout-pelisarjan sloganiin.)

  

"Ei täällä ole sotia", Västäräkki sanoi. 

"Jossain varmasti on", Aino sanoi. "Ihmiset löytävät uusia syitä ja tapoja tappaa toisiaan. Sota muuttuu aina." (s. 80-81)

  

Riekkolan luoma tuhon jälkeinen maailma on rikas ja syvä, luontonimineen, hautajaismenoineen, erilaisine ihmisryhmineen ja tapoineen sekä mutatoituneine eläimineen (kahdentuvat tvoravat olivat ihastuttavan kammottavia ylimääräisine surkastuneine raajoineen, monine häntineen ja ylimääräisine silmineen). On ilo lukea näin täyteläisestä maailmasta, joka avautuu orgaanisesti tarinan myötä ilman infodumppaamista. Tästä tuli vähän mieleen Reijo Vahtokarin Joonas ja seikkailu Metsienmaassa, mutta sen lukemisesta on jo lähes puoli ihmisikää.

  

"Miksi ihmiset ovat niin tyhmiä?" (s. 179)

  

Ehdottomasti yksi vuoden 2021 parhaista kirjoista! En malta odottaa, mitä Riekkolalta tullaan julkaisemaan jatkossa - jatkoa tälle ei kuitenkaan ihan heti tulla saamaan, vaikka Ainon seikkailuista kertovia kirjoja olisi jo kirjoitettuna seuraavakin osa. Pakko pohtia kuinka paljon julkaisuajankohdan lisäksi myös valittu kansi vaikutti myynteihin, vaikka Karin Niemen kannet ovat yleensä olleet paljon tätä hienompia. Kannattaa muuten katsoa Riekkolan Luova ruho - YouTube-kanavaa, mistä löytyy kirja-arvosteluita, ja esimerkiksi tällä videolla hän kertoo millainen esikoiskirjailijan vuosi oli.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Nuorten tieteisseikkailu ympäristökatastrofin turmelemassa Suomessa

  

Vaaroja kuhiseva Silkkomaa vei Ilveksen vanhemmat. Hän haluaisi lähteä selvittämään näiden kohtaloa ystävänsä Västäräkin kanssa. Kun metsästä löytyy kuollut kyläläinen ja sitten muukalainen nimeltä Aino, Ilves huomaa tilaisuutensa tulleen. Ainoa ajetaan takaa ja hän on pakenemassa Silkkomaahan, joten Ilves lähtee mukaan, vaikka Ainolla onkin hopeiset hiukset ja salaperäisiä valoja ihon alla. Mutta mikä uhkaa nuoria eniten: takaa-ajajat, Silkkomaan hirviöt vai ehkä Aino itse?

  

202 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Lukujonossa, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Lastenkirjainstituutti

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 | Vonda N. McIntyre: Unikäärme

"Käärmeet, ihmiset eivätkä muutkaan eloonjääneet 

olleet vielä sopeutuneet maailmaan, sellaisena kuin se nyt oli."

   

    

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14, Helmet 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

  

Klassikkohaasteen kierrokselle 14, jota vetää tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija, halusin lukea taas naisen kirjoittaman scifiklassikon, vaikka tämä Vonda N. McIntyren Unikäärme onkin merkitty jostakin syystä mm. omassa kirjastossani fantasiaksi. Tätä oli todella miellyttävää lukea ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Ei ihme, että kirja on saanut merkittävät Hugo, Nebula ja Locus -palkinnot. 

  

Kraatterit olivat niin suuria niitä oli niin laajalti, että niitä oli niin laajalti, että niillä saattoi olla vain yksi aiheuttaja: ydinräjähdykset. Itse sota oli loppunut jo kauan sitten ja jo melkein unohtunutkin, sillä se oli tuhonnut jokaisen, joka tiesi tai välitti siitä, miksi se oli käyty.

--

Tällaisissa paikoissa sodan jäljet olivat säilyneet - jotkut paljaina, jotkut näkymättöminä - Käärmeen aikaan asti. Ne pysyisivät siellä vuosisatoja hänen jälkeensäkin. (s. 57)

  

Unikäärme on mainio feministinen klassikko, joka sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan. Ydinsodan jälkeen ihmiset ovat hajaantuneet pieniin vaeltaviin heimoihin tai sulkeutuneet omiin kaupunkeihinsa. Parantaja nimeltään Käärme kulkee eri ihmisryhmien luona, välillä ylittäen vaarallisia aavikoita ja hoitaa sairaita sekä rokottaa mm. jäykkäkouristusta vastaan. Kaikki eivät ole rokotemyönteisiä, mutta Käärme yrittää parhaansa mukaan saada heidätkin ymmärtämään rokottamisen hyödyt - kuinka ajankohtainen teema!

  

"Ao, kun minä rokotan toiset, annatko minun rokottaa sinutkin?" 

Keräilijä näytti epäilevältä. "Ryömiväiset, myrkyt, taikuus, noidat - ei, ei meitä varten." 

"Sitten minun täytyy viedä kaikki tuo roina keskelle keidasta ja upottaa se." 

"Tuhlausta!" keräilijä huusi. "Ei! Likaat veden? Häpäiset ammattini. Häpäiset itsesi." 

"Minusta tuntuu samalta, kun sinä et anna minun suojata sinua tauteja vastaan. Tuhlausta. Tarpeettomia kuolemia." (s. 84)

  

Kun Käärmeen tärkein apulainen, vaaleanvihreä pikkuruinen unikäärme nimeltään Ruoho tapetaan, alkaa kuumeinen seikkailu. Kukaan ei tiedä, kuinka unikäärmeet lisääntyvät, mutta eräässä kaupungissa on maan ulkopuolelta kotoisin olevia olentoja, joilla voisi olla niitä - nuo erikoislaatuiset käärmeet kun ovat nekin toisesta maailmasta. Parantajien ei tosin ole koskaan sallittu astua tuon suljetun kaupungin sisälle. Käärmeen on saatava Ruohon tilalle uusi unikäärme tai ei voi kutsua itseään enää parantajaksi, vaikka hänellä on myös albiinokobra Usva ja kalkkarokäärme Hiekka. Matkan aikana Käärme tapaa niin kauniita miehiä kuin itsekkäitäkin ihmisiä, hän harrastaa suostumuksellista seksiä ja adoptoi lapsen. Samaan aikaan eräs mies etsii häntä. Mies, josta Käärme uneksii.

   

Jossain mustan hiekan alla oli sileä, peräänantamaton pinta. Muinainen tie? Hän oli nähnyt jäännöksiä muualla, murentuvaa betonilihaa ja ruostuvia teräsluita paikoissa, joissa keräilijät eivät olleet vielä työskennelleet. (s. 214-215)

  

Unikäärmeen maailma on huima. Tässä on selkeän polyamorisia perheryhmiä, useamman aikuisen kumppanusliittoja. Ihmiset ovat kehittäneet kyvyn säädellä omaa lisääntymistään muuttamalla kehonsa osien lämpötilaa ja jopa abortoida ei-toivotun lapsen. Käärme on immuuni useimmille sairauksille ja syövälle, sekä käärmeiden puremille, minkä vuoksi hän - kuten parantajat lähes aina - on steriili. Parantajat adoptoivat lapsensa ja kutsuvat kaikkia joukossaan tasa-arvoisesti perheekseen. Ei ihme, että tämä on ollut Otherwise -retropalkintoehdokkaana.

  

Hänen kansansa, samoin kuin kaikki muut maan kansat, olivat liian itsekeskeisiä, liian sisäänpäinkääntyneitä. Ehkä se oli väistämätöntä, sillä heidän oli ollut pakko eristäytyä.

--

Maa oli väkisin eristetty muista maailmoista ja liian monet ihmisryhmät olivat omasta aloitteestaan eristäytyneet toisistaan. (s. 302-303)

  

Tämän ajattoman klassikon soisi olla tunnetumpikin. Pidin tästä enemmän kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakesta (molemmissa on geenimanipulaatioita). Tässä on vahvaa #metoo-henkeä. Käärmeen päätös adoptoida tulipalossa loukkaantunut tyttö kaupungista, jonka ihmiset ovat tunnettuja kauneudestaan, syntyy halusta erottaa hänet holhoojastaan, joka on käyttänyt lasta hyväkseen. 

  

Käärme vihastui hiljalleen yhä enemmän, hän muuttui vaarallisen myrkylliseksi. Arpisella, loukkaantuneella ja pelästyneellä lapsella oli yhtä suuri oikeus lempeään seksuaaliseen nautintoon kuin kauniilla ja itseensä luottavilla ihmisilläkin - ehkä jopa suurempi oikeus. Melissaa oli kuitenkin vain arpeutettu, loukattu ja peloteltu lisää. Ja nöyryytetty. (s. 172)

  

Harmillisesti käännökseen on jäänyt paljon kirjoitusvirheitä ja osa sanoista puuttui osin tai kokonaan viimeisessä kolmanneksessa, mikä luultavimmin kertoo kiireestä. Unikäärmeen kansikuva olisi voinut olla kiinnostavampikin, sen kellastuneet värit eivät ole omaan makuuni. Tein kollaasin viidestä englanninkielisestä kansiversiosta, joista etenkin ensimmäinen vasemmalta olisi suosikkini kirjan uusintapainokselle.

  

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

     

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Fantastinen, aistillinen ja jännittävä seikkailuromaani. Upea nainen nimeltään Käärme auttaa kärsiviä ja sairaita. Hän tuo lohdun niillekin potilaille, jotka ovat jo parantavan avun ulottumattomissa.

  

Typerät ja pelokkaat ihmiset tappavat Käärmeen tärkeimmän apurin, unikäärmeen, jonka avulla ihminen voi voittaa kuolemanpelon ja valmistautua tuonpuoleiseen rauhallisin mielin. Valitettavasti parantajat eivät tiedä, miten nuo äärimmäisen harvinaiset ja arvokkaat käärmeet lisääntyvät. Käärmeen on pian löydettävä uusi unikäärme, muuten hän ei voi jatkaa parantajan ammattiaan. Tehtävä tuntuu mahdottomalta.

  

Käärme kohtaa matkallaan monia vaaroja, mutta onneksi hänen elämässään on myös intohimoa, hyvyyttä ja onnea.

  

Unikäärme on Vonda McIntyren vuonna 1978 kirjoittama romaani, joka on nykyään korotettu klassikon asemaan. Se on voittanut mm. Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Unikäärme on käännetty jo viidelletoista kielelle, nyt vihdoin siis myös suomeksi.

  

Yhdysvaltain Seattlessä asuva McIntyre on kirjoittanut 12 teosta. Myös hänen viimeisin romaaninsa Aurinko ja kuu palkittiin Nebulalla.  

  

Suomentanut: Paula Merjamaa 323 sivua, Like 2002
  
Alkuperäinen nimi: Dreamsnake (1978)
  
Teos on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjavinkit, Taikakirjaimet