maanantai 20. heinäkuuta 2020

Naistenviikko | Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

"Toisin sanoen on esitettävä tavalliseksi ihmiseksi kutsuttua mielikuvaa, joka meillä kaikilla on sisällämme. Samoin konbinissa kaikki näyttelevät myyjäksi kutsuttua kuvitteellista olentoa."
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 20.7. viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat- lukuhaaste
  
Olipahan erikoinen kirja. Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin lukenut Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Tulee vähän mieleen Han Kangin Vegetaristi. En kokenut kirjaa humoristisena, pikemminkin surullisena ja ahdistavanakin, sillä päähenkilön tapaa elää kyseenalaistettiin jatkuvasti. 
  
Keiko on ollut lähikaupassa töissä 18 vuotta ja on nyt 36-vuotias. Tuon ikäisen osa-aikatyössä käyminen ja sinkkuus herättää suuresti kummastusta kaikissa ihmisissä, koska "epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus". Keikon pitäisi siis olla naimisissa ja tehdä lapsia tai kokopäivätyössä, koska niin yhteiskunta odottaa hänen tekevän. Keiko kertoo, että päivä, jolloin lähikauppa aukesi ja hänestä tuli myyjä, hän syntyi uudelleen, pääsi viimein osaksi maailmaa.

Uuden päivän alku. Aika, jolloin maailma avaa silmänsä ja yhteiskunnan rattaat alkavat pyöriä. Minustakin tulee jälleen yksi noista rattaista. Kuljen eteenpäin muiden mukana. Olen osa toimiva yhteiskuntaa pyöriessäni rattaan lailla tämän aamuksi kutsutun ajan halki. (s. 9-10)
  
Minusta tuntuu, että Keikolla on autismikirjon erityispiirteitä, sillä hän joutuu toisia matkimalla ja rooleja ottamalla olemaan "normaali", minkä lisäksi hänellä on aika erikoisiakin ajatuksia. Hän toteaa olleensa hieman omituinen lapsi, jota eivät kiinnostaneet lelut ja namit. Hän ei myöskään pidä veden maustamista tarpeellisena, niinpä hän nauttii keitetyn veden sellaisenaan, ilman teepussia. 

Vauva alkoi itkeä. Sisareni kiirehti keinuttelemaan ja rauhoittelemaan sitä. Katselin veistä, jolla olimme jakaneet leivoksen kahtia. Olisi niin helppo saada vauva kerrasta hiljaiseksi. Mikä hässäkkä mokomasta. (s. 50)
  
Minun kävi sääliksi Keikoa, jota kaikki halusivat olla muuttamassa. Hänen siskonsa pyytää itkien Keikoa parantumaan omituisuudestaan, menemään terapiaan, vaikka jos tällä todellakin on autismi, lieväkin, niin ei tästä voi parantua, voi vaan opetella elämään sen tuomien haasteiden kanssa. Lisäksi Keiko vaikuttaa oevan aseksuaali.

Olin taitava matkiman meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat. (s. 18)
  
Vielä erikoisempi hahmo kuin Keiko on eräs vain vähän aikaa konbinissa työskentelevä mies, jonka kanssa Keiko vähän aikaa asuu, jotta näyttäisi yhteiskunnan silmissä tavallisemmalta. Miehen lempipuheenaihe on, kuinka nykyaika on vain valeasuun verhoutunut kivikausi ja kuinka kauneimmat naiset parveilevat parhaan metsästäjän ympärillä. Hän haukkuu kaikki konbinin työntekijät pohjasakaksi. Keikonkin hän haukkuu nuhraantuneeksi, käytetyksi tavaraksi, vaikka olisi neitsyt, hän ei saisi erektiota Keikon kanssa ja että tämän kohtu taitaa olla jo rapistunut. 

Kielellisesti Muratan teos ei herätä vahvoja ajatuksia, mutta pariin otteeseen löysin lauseita, jotka soljuvat runomaisesti (kuten "Kuljin läpi laulukaskaan tyhjän kuoren kaltaisen maailman") sekä lauseita, jotka herättivät vain kummastusta (kuten jatkuvasti toistettu lausahdus sillan alle kuolemisesta).
   
Saatoin tuntea, miten naiskaksikon kohdut moukuivat yhteen ääneen. (s. 34)
 
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Keiko on 36-vuotias. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää, ja hän on ollut töissä samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Hänen perheensä toivoo, että hän löytäisi kunnon työn. Ystävät kummastelevat, miksi hän ei mene naimisiin. Mutta Keiko itse tietää, mikä hänet tekee onnelliseksi. Lähikaupasta ja sen joka päivä toistuvista askareista hän on löytänyt rauhan ja elämänsä tarkoituksen.
  
Lähipiirille ei kuitenkaan kelpaa, että naimaton nainen tyytyy täyttämään kaupan hyllyjä. Paine kasvaa löytää uusi työ – ja vielä pahempaa, aviomies – jolloin Keikon täytyy turvautua epätoivoisiin tekoihin.
  
Lähikaupan nainen on yllättävä ja tarkka kuvaus nyky-Japanista, sen työkulttuurista ja sopeutumispaineista. Kirja on niin kuin sen päähenkilö Keiko: omituinen/erikoinen/kummallinen ja rakastettava.
    
Suomentanut: Raisa Porrasmaa, 126 sivua, Gummerus 2020
  
Alkuperäinen nimi: Konbini ningen (2016)

11 kommenttia:

  1. Minäkin luin ja bloggasin tämän tuossa aiemmin keväällä. Tämän teoksen kohdalla on ollut jotenkin ironista huomata, että vaikka kirja pohdiskelee "normaaliuden" rajoja, monet lukijat ovat kokeneet suurta tarvetta luokitella päähenkilön vaikkapa juuri autistiksi, "ei-normaaliksi", jotta voivat saada otetta kirjasta.

    Epäilen kyllä hieman kulttuurierojakin, sillä teoksen kerronnassa on jonkin verran samaa kuin länsimaisissa autistisista päähenkilöistä kertovissa kirjoissa. Murata on kuitenkin kertonut, ettei itse ajatellut päähenkilöään autistiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Japanilainen kulttuuri on jossain määrin minulle tuttu opiskeltuani kieltä japanilaisen opettajan johdolla kansalaisopistossa vuosia sitten ja luettuani yli 15-vuotta mangaa. Tokihan sellainen ei anna kattavaa kokonaiskuvaa mistään kulttuurista, mutta sentään jotain pohjaa.

      Itsekin olen ihminen, jonka olemassaolo on antanut joillekin syyn luokitella minut oudoksi, poikkeavaksi ja erilaiseksi, tyypiksi, jonka voi jättää ulkopuolelle (puhun siis etenkin koulukiusaajistani). En silti sanoisi että koin erityistä tarvetta luokitella Keikon mihinkään lokeroon, mutta tällaisen mielikuvan hän minussa herätti. Vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton demiseksuaali, en silti saa ajatuksia vauvojen pistämisestä veitsellä (toki hän ei toteuttanut sitä, mutta onhan tuo aika epätavallista).

      Poista
    2. Minullakin on jonkin verran pohjaa yleisesti japanin kulttuurista tietokirjallisuuden, televisiosarjojen, pelien yms. kautta, mutta en osaa kieltä enkä ole (siten?) kovin syvällisesti perehtynyt kirjallisuusperinteeseen. En osaa itse sanoa suoraan, onko arvelullani mitään pohjaa. Oletko pitkäaikaisena Japani-harrastajana ja kirjallisuusihmisenä huomannut eroja autismin/epäneurotyypillisyyden käsittelyssä Japanissa ja länsimaissa? Ajatus ainakin on kiehtova, kun perusarvot ovat niin erilaiset.

      Ulkopuolisuuden kokemukset ovat hyvin tuttuja ja samoin se, että muilla ihmisillä on vahvoja näkemyksiä siitä, millaisia asioita itse pitäisi tehdä tai haluta. Sen takia ehkä tämä teos puhuttelikin kapinallisuudessaan. Tunnistin sieltä monia ajatusprosesseja, joskin kaikki kaunokirjallisesti liioiteltuina.

      Teoksessa vallitsevat vahvasti liioittelevat, pelkistävät ja kärjistävät tyylikeinot, ja liioittelun piikkiin luin itse myös tuon vauvakohdan. Ehkä siinä oli älyttömyydessään myös ripaus japanilaiselle huumorille tyypillistä absurdiutta. Ei siis siksi, että vauvan pistäminen itsessään olisi hauskaa, vaan koska ajatus vauvan pistämisestä on niin absurdi ja samalla lapsen suusta jotenkin häiriintyneen ja häiritsevän looginen. Mutta en kyllä näe toisaalta niinkään, että vauvan pistämisen ehdottaminen tekisi Keikosta jotenkin erityisen autistisen oloisen.

      Poista
    3. Olisi kyllä ihanaa opiskella lisääkin Japanista (siis nyky-Japanista, arkeologian muinais-Japanin kurssi ei auta kauheasti tämän hetken tilanteen ymmärtämisessä).

      Seuraan YouTubessa yhtä pariskuntaa, missä Rachel on amerikkalainen ja Jun japanilainen. Kanavalla köydään läpi paljon amerikkalaisesta näkökulmasta erikoisia japanilaisia asioita (mm. että ulkomaalaiset eivät voi saada kissaa löytöeläintalosta, koska heillä on kuulemma suurempi riski muuttaa maasta ja hylätä kissa). Uusimmassa videossa kertoivat mm. torakoista japanilaisissa asunnoissa, niitähän oli tässäkin Keikon patjakomerossa.

      Olisi kyllä kiinnostavaa tietää lisää tuosta, kuinka hahmo koetaan länsimaissa (tai ainakin useassa suomalaisessa blogissa yms.) autistiksi ja kuinka hahmo puolestaan koetaan Aasiassa. Ja vaikka kirjailija ei olisi tarkoittanut hahmoaan autistiseksi, niin olisiko hän silti voinut vahingossa luoda sellaisen?

      Minustakin oli hienoa, kuinka Keiko ei halunnut puolisoa ja piti työstään kaikesta ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta. Hänen vauvan kitinän lopettamiseen liittyvä ajatuksensa on minusta siinä mielesä sopivaa autismin kirjoon, että monet autismin kanssa elävät eivät pidä kovista, korkeista änistä (minkä ymmärrän hyvin, olen itsekin ääniherkkä ja ovikellon soiminenkin saa minut pomppaamaan säikähdyksestä, ja tämä onkin yksi monista syistä, miksen lapsia halua).

      Japanilainen huumori ja etenkin kauhu ovat kyllä omaa luokkaansa. Mitkään muut kauhuleffat eivät ole saaneet minua näkemään painajaisia. Sitten joskus jos maailma vielä palautuu koronasta, olisi ihanaa matkustaa japaniin. Alunperin oli tarkoitus mennä tänä vuonna, onneksi ei ehditty varata matkoja...

      Poista
    4. Rachelia ja Junia on itsekin tullut katsottua aika paljon, myös Abroad in Japan -kanavan Chrisin videoita. Lisäksi loistava "lokalisoitu" lähde on ollut Pelaaja-lehdessä julkaistu Idän lumo -blogi. Ja nythän on myös Areenassa podcast-sarja Mitä ihmettä Japani, jossa on aina hyviä asiantuntijoita studiossa.

      Niinpä, kirjallisuusperinteet kuitenkin aina vaikuttavat tekstiin ja lukemiseen. Viime vuonna kun otin projektikseni lukea aasialaista kirjallisuutta, törmäsin yhä uudestaan ongelmaan: täydellinen kontekstin puute. En ymmärtänyt, miten teos kehystyy kulttuurillisesti, millaiseen jatkumoon se asettuu, mitä siitä pitäisi erityisesti huomata. Länsimaisen kirjallisuuden kanssa tuntee edes perinteiden pääkohdat. Ja vaikka aasialaisessa kirjallisuudessa on tietysti paljon myös länsimaisia vaikutteita ja nojaudutaan myös länsimaiseen perinteeseen, ne aasialaiset perinteet jäävät silti kokonaan ymmärtämättä. Pitäisi lukea paljon enemmän ja ehkä tutkimustakin, että alkaisi hahmottaa kokonaisuuksia.

      Kysymys "autistisesta hahmosta", vaikka kirjailija ei olisikaan sellaista tarkoittanut luoda, tuo mieleen parikin asiaa. Ensinnäkin on totta, että teosta voidaan lukea ja tullaan lukemaan myös ilman kirjailijan intentiota. Mutta minusta ei ole ylipäätään perusteltua diagnosoida fiktiivisiä hahmoja, vaikka teoksesta kuinka välittyisi tunnistettavia toimintatapoja. Hahmot ovat kuitenkin aina lopulta fiktiota, ja diagnoosit ovat oikeita ihmisiä varten.

      Minä en pidä ollenkaan kauhusta, joten se jäänee jatkossakin katsomatta. Uskon silti, kun niitä kehutaan. Huumori on tutumpaa.

      Toivottavasti matkanne vielä toteutuu!

      Poista
  2. Niina, kiitos naistenviikkohaasteeseen osallistumisesta! Myös minä valitsin Lähikaupan naisen viikolla postattavaksi. Minulle japanilainen kulttuuri on tuttu vain elokuvien ja kaunokirjallisuuden kautta, joten pystyn lukemaan kirjan vain oman kulttuuritaustani kautta. Uskon erilaisten yhteisöpaineiden olevan kuitenkin luonteeltaan samantyyppisiä, ja siksi Keikon tapa tulkita paineet ja ratkaista niitä kiinnostivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija, että järjestit haasteen taas! Tähän on aina niin kiva osallistua. ♥ Yhteisöpaineita, varsinkin työpaikalla on kyllä jokaisessa kulttuurissa ja kolmekymppisenä, joka ei elä aivan kaikkein perinteisintä elämää (olen esimerkiksi vapaaehtoisesti lapseton), ymmärsin ja samastuin Keikon tilanteeseen hyvin.

      Poista
  3. Minäkin tämän taannoin luin ja tästä kirjoitinkin. Minulle japanilainen kulttuuri on vierasta ja koin etenkin konbinin työkulttuurin hyvin erikoisena. Sen sijaan erilaisuus (vaikkapa sitten jonkin asteinen autismi? ja aseksuaalisuus) taitavat olla ongelmia (muille) lähes kaikissa kulttuureissa. Miksi on niin vaikeaa antaa jokaisen olla oma itsensä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä löytyy todella paljon postauksia blogeista, mikä on aina kiva, kun aasialaista kirjallisuutta suomennetaan niin vähän.

      Minulla on jonkinlainen kuva japanilaisesta kulttuurista, mutta konbinien maailma oli minullekin vieras. Toki joissakin vlogeissa olin nähnyt, kuinka Japanissa reissaavat kävivät lähikaupoista hakemassa ruokaa, mutta tuo paikallisen/työntekijän näkökulma oli uusi.

      Outous on toki aina kulttuurisidonnaista ja siihen tartutaan niin kovin hanakasti. Omakohtaisestikin tiedän, kuinka peruskoulun oppilaat kokivat minut erilaiseksi ja siksi sopivaksi kohteeksi kiusata, kyseenalaistaa ja jättää ulkopuolelle. Tiedä sitten mikä siinäkin oli taustalla.

      Olen siitä huolimatta aina pitänyt omasta tavastani olla ja elää ja siten ymmärsin hyvin Keikon näkemyksen siitä, että kun hän oli löytänyt oman paikkansa konbinista ja se oli hyvä, vaikka toiset ajattelisivat hänestä mitä tahansa.

      Poista
  4. Lähikaupan nainen on tuttu ja bloggasin siitä keväällä. Minua viehätti siinä monikin asia. Aasiassa asuneena kulttuurissa on tuttua ja opin siitä mielelläni jatkuvasti lisää.
    Minäkin olen lukenut jostain, että kirjailija ei pitänyt Keikoa autistisen kirjon piirteitä omaavana, mutta lukiessani ajattelin, että hän toimii juuri niin. Tässähän oli paljon kirjailijan omaa taustaa, joten ehkä hän ei siksi näe asioita samanlailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja varmasti näyttäytyy aivan eri tavoin ihmiselle, joka on asunut maassa (tai ainakin läheisessä kulttuuriympäristössä), johon teos sijoittuu.

      Japanin kulttuuri, niin historiassa kuin nykyäänkin kiehtoo minua suuresti, mutta tokihan katson silti kaikkea länsimaalaisten lasien lävitse. Yritän silti aina oppia uutta ja pyrkiä varistamaan kliseitä ja streotypioita, joita ympäristö tyrkyttää.

      Tuollainen omakohtaisuus voisi tosiaan olla se tekijä, jonka vuoksi tulee sokeaksi tekstilleen eikä sitten osaa nähdä sitä asiaa, jonka ulkopuolinen osoittaa. Kiehtova teos ja herättää kyllä ajatuksia.

      Poista