Lukupiirissä | Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

"Yö on oma aavemainen maailmansa, lumikinokset kohoavat kimmeltävinä tavoitellen kuuta. Alastomat puut hohtavat hopeisina. Hengitykseni huuruaa pieninä pilvinä."

    

      

Arvostelukappale

Lukupiirin marraskuun kirja

  

Charlotte McConaghyn kauniskantinen Täällä oli susia kätkee sisäänsä todella vahvan ekofeministisen sanoman, siitä kuinka sekä luonto että nainen ovat miehen vallalle alisteisia. Tämä välittyy kirjasta hyvin voimakkaasti naisiin kohdistuvana väkivaltana, luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen ja metsien merkittävyyden vähättelynä sekä avoimena, kaiken nielevänä susivihana.

  

Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo. (s. 279)

  

Päähenkilö, Inti Flynn, haluaa palauttaa sudet takaisin Skotlantiin, josta ne systemaattisen metsästyksen jälkeen on tapettu sukupuuttoon. Sudet auttavat maata villiintymään, nimittäin pitämällä kasvinsyöjien kannat hallinnassa metsät pääsevät elpymään ja kasvamaan. Tätä eivät kuitenkaan useimmat ihmiset ymmärrä, sillä susiviha sumentaa heidän kykynsä ymmärtää tieteellisiä selityksiä.

  

Pian meitä ympäröivät puut. Sammal peittää maata limenvihreänä mattona. Täällä kasvaa saniaisia, jotka ulottuvat minua olkapäähän. Koskettelen karkeita puunrunkoja ja sileitä oksia, juoksutan sormiani pehmeiden lehtien läpi ja pistävien neulasten yli -- jokaisen lehden päässä killuu kimmeltävä pisara. (s. 242)

  

Inti on aivan upea hahmo, sillä hänellä on peilikosketussynestesia, eli hän tuntee vaikkapa sen, jos joku koskettaa kädellään omaa poskeaan niin kuin häntä itseään kosketettaisiin poskeen. Intillä on myös kaksossisko Aggie, joka ajoittain lakkaa puhumasta, mutta käyttää erilaisia kaksosten jo lapsena kehittämiä viittomia. Tosin välillä hän sulkeutuu kokonaan omaan sisäiseen maailmaansa. Siskot kokivat parisuhdeväkivaltaa, joka rikkoi Aggien mielen ja ruumiin. Takaumissa päästään kurkistamaan heidän lapsuuteensa ja aiempiin vaiheisiinsa.

  

Runkojen lomassa kävellessäni koskettelen lohkeilevaa kaarnaa, hivelen pisteleviä neulasia sormenpäillä. Sanon niille mielessäni, että toivon ihmisten jättävän ne rauhaan, mutta tiedän, että se on turha toivo. (s. 101)

  

Skotlannin luonnon kuvaus on juurevaa, lehtevää ja täynnä erilaisia aistimuksia, tuoksuja, tekstuureja ja pakkasen puraisuja. Se herää sivuilta henkiin ja lukiessaan aivan kuulee korvissaan susien ulvonnan, metsien huminan ja lumen narahduksen saappaan alla. Onneksi luontoa ja susien elämää kuvataan paljon vastapainona useiden naisten kokemalle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle, sillä en mielelläni lue kurjuuskirjallisuudesta. Onneksi kamaluuksia ei kuitenkaan kuvata mässäillen.

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Villisydäminen romaani täynnä luonnon lumoa.
  
Täällä oli susia on pakahduttavan kaunis romaani Viimeisen muuttolinnun tekijältä, "poikkeuksellinen teos, joka vangitsee sielun ja särkee sydämen vain korjatakseen sen uudelleen." (Newsweek)
  
Inti Flynn saapuu Skotlannin ylämaille kaksossiskonsa Aggien kanssa. Inti johtaa biologitiimiä, jonka tehtävänä on vapauttaa susilauma takaisin luontoon. Varautunut Inti alkaa laskea suojauksiaan huomatessaan, että sudet sopeutuvat: sekä luonnolla että hänellä itsellään on mahdollisuus parantua menneisyyden haavoista. Mutta sitten lähistöltä löytyy maanviljelijä kuolleena, ja syyttävät sormet osoittavat Intin rakkaita susia.
  
Charlotte McConaghy asuu Australian Sydneyssä. Hän on opiskellut elokuvakäsikirjoittamista ja kirjoittanut muun muassa useita nuortenkirjoja. Viimeinen muuttolintu (WSOY 2021) oli hänen ensimmäinen romaaninsa aikuisille. McConaghy rakastaa luontoa ja vahvojen naisten tarinoita.

    

Suomentanut: Saara Pääkkönen, 358 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Once There Were Wolves (2021)

    

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut, Me olemme susia
• Celia Owen: Suon villi laulu
• Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

"Tämä on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Olen melko varma, että omenavarkaudesta saa ruohotahroja housuihin."

  

  

Arvostelukappale

  

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli yksi eniten odottamiani syksyn kirjoja. Eikä, herttinen sentään, tarvinnut todellakaan pettyä - päin vastoin, en edes osannut varautua siihen, kuinka voimakkaan lukukokemuksen kohtalaisen viattoman näköinen teos sisäänsä piilottikaan. Samaistuin vahvasti Been autismiin (esimerkiksi aistiyliherkkyyksiin) ja muunsukupuolisuuteen, mutta kyllä Konstan ahdistuneisuus ja erään sivuhahmon aseksuaalisuus kolkuttelivat myös itselle tuttuja keloja.

  

Kertojaäänenä on rikas ja voisipa myös sanoa väärinymmärretty 17-vuotias Konstantin Sinclair. Nimi, joka on yhtä tuttu kuin Fazerin sininen ja Fiskarsin sakset. Pojan vanhemmat ovat tavattoman tiukkoja, äiti uhkailee häädöllä pienimmästäkin virheestä ja pakottaa Konstan osallistumaan kampanjoihin, jotka ovat hänen periaatteidensa vastaisia. Äiti esimerkiksi kannattaa eheytyshoitoja ja vastustaa uudistettua translakia. Sinclairin nimi tulee isän puolelta, joka on kuitenkin kohtalaisen poissaoleva kirjan aikana - eipä häntä juurikaan poikansa elämä vaikuta kiinnostavankaan.

  

"Mä vihaan näitä", sanon ja temmon kaulapaitani kaula-aukkoa. "Näytän ihan rikkaalta paskiaiselta."

  

"Sähän olet." (s. 17)

  

Konsta aloittaa uudessa lukiossa ja kappasta vain, hänen perivihollisensa Bee Stark on siellä myös. Kaksikko aloittaa heti väärällä jalalla ja rikkovat lasioven - tosin aivan vahingossa. Tapahtuman johdosto rehtori pakottaa heidät tekemään kaikki ryhmätehtävät yhdessä, koska työelämässäkään ei voi kollegoitaan valita. Tällainen pakotettu läheisyys johtaa mielenkiintoisiin tilanteisiin. Sellaisiin koomisuutta lähenteleviin, mitä näkee usein vaikkapa korealaisessa romanttisessa draamassa.

  

Nuo tilanteet ovat toki lukijalle koko teoksen herkku, sillä ne eivät ole pelkästään mehukkaita kaksikon suhteen kehittymisen suhteen, vaan ne antavat myös eniten taustatietoa Konstasta. Hänen elämänsä on kovin ahdistava ja ankea. Esimerkiksi, kun hän käy ensimmäisen kerran Been kotona (oppilaskunnan Halloween-bileiden suunnittelun takia), hän ajattelee, että tällaistako sen pitäisi olla oikeassa kodissa.

  

"Mä en ole enää sitä mieltä, että pojat on parempia kirjoissa." (s. 289)

  

Iso suositus tälle! Jos et ole vielä lukenut tai aikomassa lukea tätä, lisääpä pika pikaa lukuslistalle. Tämä menee kirjahyllyssäni lue joskus uudestaan -osastolle, koska tässä oli aivan hurmaava, vatsanpohjaa kutkuttava tunnelma jo heti alkusivuilta lähtien ja hahmot, joihin on uskomattoman helppo samaistua. Kun Bee sanoo, ettei jaksa tätä neuronormaalien rakentamaa maailmaa, nyökyttelin aivan RuPaulina, että Can I Get an Amen.

 

Arvosana:

        

Takakannesta:

Ahmittavan kuuma enemies to lovers -romaani!

  

Nimekkään suvun perijä, Konstantin aloittaa uudessa lukiossa ja ottaa heti yhteen muunsukupuolisen Been kanssa. Sammuttaessaan someskandaalin lieskoja nuoret ovat pakotettuja yhteistyöhön. Salaman vetävä romanssi täyttää kaikki fanien odotukset.

  

Fazerin sininen, Fiskarsin sakset ja Sinclairin arvokellot. Konstantin Sinclair kantaa nimeä, jonka tuntevat kaikki. Konservatiivisella perheellä on hänen tulevaisuuttaan varten valmiit suunnitelmat, mutta ponnistellessaan toisten unelmien eteen Konsta on irrottanut itsensä omista tunteistaan.

  

Bee Stark, ylienerginen Twitch-striimaaja, nappaa oppilaskunnan puheenjohtajan paikan Konstan nenän edestä. Riitely päätyy someen, ja nuoret joutuvat liittoutumaan puhdistaakseen maineensa. Kun kilpailuasetelma heidän välillään muuttuu joksikin syvemmäksi, Konsta tajuaa mitä hän oikeasti elämältään haluaa – ja mistä hän on valmis luopumaan saadakseen sen.

  

Annukka Salama (s. 1980) on tamperelainen kirjailija, joka on tunnettu kirjasomen palkitsemista nuortenromaaneistaan Ripley – Nopea yhteys sekä Faunoidit-trilogiasta.

  

340 sivua, WSOY 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Aiden Thomas: Hautausmaan pojat
• Casey McQuiston: Pu­nais­ta, val­kois­ta ja ku­nin­kaan­si­nis­tä
• Simon James Green: Heartbreak Boys
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Alice Oseman: Heartstopper 

Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen

Koskaan ennen en ole pelännyt

pistettä

.

  

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaanihaaste: Kirjagramista bongattu

  

Sini Helmisen uunituore, dystooppinen säeromaani (ehkä jopa ensimmäinen laatuaan, Alone kun ei ole tyylipuhtaasti dystooppinen) Kunnes kuolen on nopealukuinen, ajatuksia herättävä ja yllättävä. Sen kieli on tenhoavaa esitellessään kiehtovan, joskin kohtalaisen raadollisen maailman - kuinka paljon voikaan mahtua lyhyeen sivumäärään ja ilmavaan tekstiin.

  

Auguuri-algoritmin avulla pystytään laskemaan jokaisen ihmisen elinaika ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan varhaisessa lapsuudessa kaikkien nähtäväksi. Ihmiset on jaettu kolmeen ryhmään, nuorena kuoleviin päiväperhosiin, perenniaaleihin, joilla on normaalin mittainen elämä, sekä metusalemeihin, jotka elävät kolminumeroisen summan vuosia. Aani, tarinan kannalta vähemmän yllättävästi, kuuluu ensimmäiseen ryhmään, elinvuosia hänellä on luvassa vain 17.

  

Vain vähän aikaa elävät jakavat mielipiteet: miksi heihin pitäisi tuhlata rajallisia resursseja, esimerkiksi koulussa käyminen koetaan heille tarpeettomana, koska ennen aikuisikää kuolevat eivät ehdi maksaa velkaansa takaisin valtiolle ja laittaa taitojaan käyttöön. Toisaalta pohditaan, pitäisikö heillekin turvata tavallinen nuoruus. Tämä on etenkin nykyisen hallituksen rikottujen koulutuslupausten aikana varsin puhuttelevaa.

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
  
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
  
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
  
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa.
  
”Lohduksi yksinäisille, häpeäville ja pelokkaille.” – Kirsti Kuronen
  
Sini Helminen on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kotimaisesta mytologiasta ammentava Väkiveriset-sarja, jonka avausosa Kaarnan kätkössä oli Kuvastaja-ehdokkaana, sekä Lujaverinen-trilogia, joka on ollut sekä Topelius- että Kuvastaja-palkintoehdokkaana. Hän on innokas lukemisen puolestapuhuja ja pitää myös nuortenkirjallisuuteen keskittynyttä For YA -youtubekanavaa.

  

158 sivua, Myllylahti 2024

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat

Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."

  

   

Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 

- Millä tavalla tyhmiä? 

- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?

  

Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?

  

10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.

  

Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?

  

192 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho

  

*****

  

"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."

    

  

Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.

  

12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!

  

– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 

– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi mysteerisarja alkaa!

  

Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!

  

12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.

  

Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?

    
256 sivua, WSOY 2024

   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

Lukupiirissä | Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

"Fasismin tumma pilvi oli levittäytynyt Euroopan ylle kuin virus, mutta nyt se alkoi hälvetä."

  

  

Helmikuun lukupiirikirja

Kirja saatu kustantajalta

  

Voiko toisen maailmasodan aikaan sijoittuva kirja tarjota hyvänmielen lukukokemuksen? Kyllä voi!

  

Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri on sympaattinen tarina kirjakauppaa pitävästä Gertiestä. Hänen hyvä ystävänsä ehdottaa vähän ennen sodan alkua, että Gertie voisi tarjota juutalaisvainoja pakoon lähteneelle lapselle kodin. Alun pienen vastustelun jälkeen Gertien ja hänen koiransa Hemingwayn kotiin muuttaa teini-ikäinen Hedy, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

  

Seuraava kierros järjettömiä kuolemia. Taas yksi sukupolvi, joka tulee suremaan ikuisesti niitä, jotka eivät koskaan palaa kotiin -- Miten voi olla mahdollista, että se tapahtuu jälleen, ja milloin se loppuu? (s. 155)

  

Kirja on täynnä rakkautta: niin romanttista kuin rakkautta ystäviin, koiriin ja tietysti kirjoihin. (Ja onpa kirjassa yksi sateenkaareva hahmokin, joka on menettänyt rakastamansa ihmisen sodan takia.) Gertien kirjakauppa toimii monen rakkaustarinan näyttämönä, sillä yksi jos toinenkin hahmo kohtaa siellä elämänsä rakkauden. Ah, kirjojen ihmisiä yhdistävä voima.

  

Hän nautti kovasti tämän suloisen bibliofiiliromanssin kehkeytymisen seuraamisesta. (s. 24)

  

Kirjan nimi viittaa Gertien ideaan tuoda iloa ja hengähdystauko sodan kauhujen keskelle järjestämällä kirjakauppansa kellariin sijoittuvaan pommisuojaan lukupiiri. Teoksen lopusta löytyy listaus kaikista mainituista kirjoista, joukossa on toki tapahtuma-ajastaan johtuen paljon klassikoita, joista hauskasti moni on luettu vetämässäni lukupiirissä (mm. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Christien Hänet täytyy tappaa, Dickensin Saiturin joulu, Doylen Baskervillen koira) - aivan kuten tämäkin kirja!

  

"Rakkauden ei pitäisi olla niin vaarallista, niin riippuvaista kohtalon oikuista." (s. 217)

  

Vaikka kirja on kirjoitettu nykyajasta käsin, se tuntuu tavoittavan aikalaishengen uskottavasti. Teos on täynnä loistavia sitaatteja kuvaamaan myös omaa aikaamme, kuten: "Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat." (s. 35) Voin suositella kirjan lukemista lämpimästi.

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lontoo 1938. Vanhaa kirjakauppaa pitävä Gertie Bingham on surun murtama: rakas aviomies Harry on kuollut, ja seuraa Gertielle pitää enää vanha labradorinnoutaja Hemingway. Samaan aikaan Euroopassa tuhannet juutalaiset pakenevat Hitlerin Saksasta turvallisempiin maihin. Yksi heistä, teini-ikäinen Hedy, päätyy Gertien hoteisiin.

Sitten Saksa aloittaa sodan, ja pian Hitlerin pommikoneet levittävät varjonsa myös Lontoon ylle. Ilmahälytyksistä ja pommisuojaan juoksemisesta tulee arkipäivää, mutta Gertie ja Hedy saavat idean pommisuojan uumenissa kokoontuvasta lukupiiristä. Nalle Puh ja Humiseva harju tulevat tutuiksi lukupiiriläisille samalla kun maailma ympärillä palaa.

Yksi pommi muuttaa kuitenkin kaiken, eivätkä lukupiiriläiset pysty enää sulkemaan muuta maailmaa ulkopuolelleen. Surun ja menetysten keskellä ystävyyden ja tarinoiden voima osoittautuu kuitenkin sotaakin väkevämmäksi.

Annie Lyons on brittiläinen bestseller-kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Ennen kirjailijanuraansa hän on toiminut muun muassa kirjakauppiaana. Pommisuojan lukupiiri on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

   

Suomentanut: Anna-Mari Raaska, 344 sivua, Aula & Co 2023
  
Alkuperäinen nimi: The Air Raid Book Club (2023)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Amman lukupiiri, Kirjakaapin kummitus

  

Samankaltaista luettavaa:

• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Markus Zusak: Kirjavaras
• Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta

Chi Ta-Wei: Kalvot

"Mikä olikaan totuus maailmasta ikkunan takana?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, Pride-lukuhaaste

  

Ensi alkuun on sanottava, että kirjavuoteni 2024 on ollut todella omituisten kirjojen värittämä, eikä Chi Ta-Wein Kalvot ole poikkeus tästä joukosta - pikemminkin päinvastoin, se on niin erikoinen, että on jopa vaikeaa pukea sanoiksi, mitä juuri luin. Ehdottomasti suositeltava, ajaton queer-klassikko tämä joka tapauksessa on.

Jokin teki hänestä erilaisen, sellaisen joka ei kuulunut joukkoon. (s. 6)

Osasin kyllä varautua siihen, että kirja olisi hämmentävä, mutta se matka, jolle kirjailija vie teokseen tarttuvan vaatii paitsi turvavyön, myös jääpalapussin, jolla voi hoitaa äkillisten suunnanvaihdosten aiheuttamia mustelmia. Kerrankin voin sanoa yllättyneeni, sillä ennakkoarvailuistani vain yksi osui lähellekään totuutta ja sekin vain vähän sinne päin.

2100-luvun vaihteessa merenpohjassa elävien ihmisten oli vaikea kuvitella, millaista elämä oli ollut yli 100 vuotta aiemmin. (s. 26)

Vaikka kirja on alun perin ilmestynyt jo 1995, ei se tuntunut kärsineen ajan hampaissa lainkaan. Moni teoksessa esitelty tekninen laite ja ilmastoon liittyvä havainto on kirjoittamisajankohtana ollut vasta scifin kuvastoa, mutta meille jo nykyhetkessä todellisuutta. Onkin huimaa pohtia, kuinka kirjailija on keksinyt heittää tarinaan sellaisia ideoita ja ilmiöitä, joista suuri osa on edelleen tunnistettavia ja uskottavia.

No niin, mutkikas taustatarina on nyt saapunut päätökseensä.. (s. 132)

Päähenkilö on pian 30 täyttävä nainen nimeltään Momo. Hän asuu merenpohjaan rakennetussa kaupungissa, sillä mantereista on tullut elinkelvottomia 50 vuotta aiemmin ja niitä asuttavat käytännössä enää keskenään taistelevat robotit. Momolla on menestynyt kauneushoitola, mutta hän viettää hyvin eristäytynyttä elämää.

Momo, sinä olet kuin kummajainen, joka ei suostu tulemaan ulos kalvostaan. (s. 22)

Tarina avautuu hitaasti, kuin kuorisi persikkaa. Persikat ja erilaiset kalvot ovatkin teoksen ehdottomasti keskeisin teema, jota toistellaan paljon, mutta joiden merkityksen tajuaa hienovaraisten vihjeiden kautta, varsinkin etenkin lopun suurten paljastusten myötä. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vuonna 2100 ihmiskunta on paennut otsonikatoa ja ilmastokriisiä merenpohjaan. Uutta maailmaa suojakalvojen alla hallitsevat mediajätit, ja raskaat työt on sälytetty androideille.
  
30-vuotias palkittu ihonhoitospesialisti Momo ei tunne sopivansa maailmaan ympärillään, vaan pysyttelee omissa oloissaan. Häntä kalvaa etääntyminen äidistä, joka katosi hänen elämästään, kun Momo joutui pikkutyttönä vaikeaan leikkaukseen.
  
Äidin yllättävä yhteydenotto 20 vuoden jälkeen panee Momon hiljalleen kyseenalaistamaan sukupuolensa, muistinsa, koko todellisuutensa rajat.
  
Kalvot on kaunis ja hämmentävä, pikkuhiljaa auki punoutuva mysteeri, jota on verrattu esimerkiksi Kazuo Ishiguron teoksiin.

  

Suomentanut: Rauno Sainio, 179 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: 膜 [Mó] (1995) 

    

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Kirjavinkit, Kirjakko ruispellossa, Kirjakaapin avain, Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija

  

Samankaltaista luettavaa:

• Han Kang: Vegetaristi
• Agustina Batzterrica: Rotukarja
• Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
• Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä
• Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?
• Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
• Kat Falls: Veden alla
• Neal Shusterman: Unwind
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Rebecca Yarros: Siivenisku

"Tämä -- ei ole mikään satu, jossa kaikki selviävät hengissä."

  

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjassa on vammainen henkilö, Fantastinen kesä: Romantasia, Trooppinen kesä: Vihollisista rakastavaisiksi

  

"Pysy ihan helvetin kaukana Xaden Riorsonista." (s. 24)

  

Rebecca Yarrosin ilmiöksi noussut Siivenisku oli juuri niin koukuttava kuin sitä on hehkutettukin, ei tosin niiden spicyjen kohtien takia - ne kun oli kirjoitettu kaikkein heikoimmin koko kirjasta. Less is more, mutta onneksi Yarros pidättäytyi sentään vain kahdessa kohtauksessa - ei todellakaan sillä sisällöllä mässäillä, toisin kuin suurin osa näkemistäni kritiikeistä ja mainoksista hehkuttaa. Ei siis sen enempää päästy lakanoiden väliin kuin YA:ssakaan.

  

"Ole kiltti ja anna minun pelastaa sinut."

"Et sinä voi", kuiskaan. (s. 52)

  

Tarinasta saa eniten irti silloin, kun siitä ei tiedä paljoa etukäteen, joten jatka lukemista omalla vastuulla (vaikka ei tässä varsinaisia spoilereita ole tulossa).

  

Päähenkilö on 20-vuotias Violet, joka on koko ikänsä ajatellut seuraavansa isänsä jalanjäljissä kirjuriksi, mutta äiti päättää toisin. Ovathan Sorrengailit nyt sentään tunnetusti lohikäärmelentäjiä, nuorimman tyttären tulee siis toteuttaa tätä agendaa, vaikka hänen kehonsa onkin erilainen. Violetin luut katkeavat herkästi ja hänen nivelensä menevät helposti pois paikoiltaan.

  

"Tämä paikka voi muuttaa melkein kaiken ihmisestä, Vi. Se riisuu kaiken paskan ja kohteliaisuudet ja paljastaa sen, millainen syvällä sisimmässäsi olet." (s. 70)

  

Pidin Violetista ja hänen enemies to lovers vastapuolestaan suuresti. Ja koska tämä oli vallan ennalta-arvattava, totta kai Violet saa lohikäärmeen (kuinka tämä muutoin voisikaan olla sarjan ensimmäinen kirja viidestä), jolla on hurmaava tapa puhutella päähenkilöä. Ihan lempihahmoni tarinasta. Joitakin yllätyksiäkin tarina toki tarjoilee, joten tylsää ei päässyt tulemaan. Mukana on myös koko joukko huikeita sivuhahmoja. Enpäs muista, milloin viimeksi olisin tykästynyt lukemani teoksen henkilöihin ja maailmaan näin paljon.

  

Kaikkein tehokkaimmat myrkytkin tulevat kauniissa pakkauksissa, ja sellainen Xaden nimenomaan on - yhtä kaunis kuin tappavakin. (s. 278)

  

Lukemisen jälkeen tuli pitkästä aikaa se monille tuttu tyhjä olo. Kuinka jatkaa elämää Siiveniskun jälkeen, kun on vielä aikaa ennen kuin jatko-osa Rautaliekki ilmestyy marraskuussa? Luulenpa, että minun on joskus luettava uudelleenkin tämä.

  

"Todennäköisyydet ovat aina meitä vastaan." (s. 102)

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lukuelämys johon et ollut valmistautunut. Antaudu tulikuumaan taisteluun.

  

Jos pidit Nälkäpelistä, The Witcheristä tai Game of Thronesista, tämä kirja on sinulle. Siivenisku on kertomus elitistisestä ja brutaalista sotakorkeakoulusta, josta valmistuu lohikäärmetaistelijoita.

  

“Jännittävä, seksikäs ja uskomattoman viihdyttävä ensimmäinen kirja Yarrosin uudessa sarjassa ilahduttaa romanttisen, toiminnantäyteisen fantasian ystäviä.” – Booklist, tähtiarvio

  

Kaksikymmentävuotiaan Violet Sorrengailin on ollut tarkoitus erikoistua historiaan ja elää hiljaista elämää kirjojen keskellä. Nyt Navarren valtakunnan ylin komentaja Sorrengail, Violetin äiti, on määrännyt Violetin liittymään satojen kokelaiden joukkoon, joista muokataan pieni mutta voimakas eliittijoukko lohikäärmeratsastajia. Suuri osa kokelaista kuolee koulutuksen aikana.

  

Violet on pienikokoinen ja hauras, joten selviämisen mahdollisuus on pieni. Lohikäärmeet eivät valitse taisteluparikseen ihmisistä heikoimpia vaan polttavat heidät tuhkaksi.

  

Oppilaat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa myös toistensa joukossa: koska lohikäärmeitä on vähemmän kuin kokelaita, kilpailijoista yritetään hankkiutua eroon. Moni kostaisi Violetille myös tämän pahamaineisen piinkovan äidin takia. Erityisen pahalla silmällä häntä katsoo Xaden Riorson, voimakkain ja säälimättömin lennoston kapteeni, jonka perheen komentaja Sorrengail on mestauttanut.

  
Suomentanut: Laura Haavisto, 574 sivua, WSOY 2024
  
Alkuperäinen nimi: Fourth Wing (2023)

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Siivenisku
• Rautaliekki (ilmestyy marraskuussa 2024)
• Onyx Storm (tulossa keväällä 2025)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Ruusun nimi, Lukutoukan luetut sivut

  

Samankaltaista luettavaa:

• Christopher Paolini: Eragon
• Veronica Roth: Outolintu
• Anne McCaffrey: Pernin lohikäärmeritarit 1) Lohikäärmeen lento 
• Suzanne Collins: Nälkäpeli
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
• Leigh Bardugo: Varjo ja riipus