Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 23 - Jenny Bayliss: Jouludeitti x 12

  

  "Lumi putoili ääneti maahan suurina, valkoisina hiutaleina ja peitti uinuvan maan 

vaippaansa katseilta salassa. Vain Kate oli hereillä sitä todistamassa - Kate ja pöllöt ja 

ketut, joiden kanssa hän jakoi tämän yön. Maailma heräsi aamulla talven ihmemaahan, 

mutta Kate oli ainut, joka oli ollut näkemässä lumouksen syntyä."

    

  

Eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huominen, luukku 24 avataan Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana luomassa ja avaamassa kirjasomen joulukalenteria vuosimallia 2024!

  

Halusin lukea jouluksi jonkin söpön hömppäkirjan ja arvelin, että Jenny Baylissin Jouludeitti x 12 olisi ollut täydellisesti sellainen. No, en saanut aivan sitä Hallmark-elokuvaa, jota toivoin - lukekaa mieluummin Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit, jos etsitte sitä tunnelmaa. Oli suorastaan joulun ihme, että sain kirjan luettua luukkua varten ja olin niin helpottunut, kun sain tämän urakan loppuun - takakannen lupaama hilpeys oli kyllä kaukana. Seuraa siis ärsyyntymistä ja juonipaljastuksia, jatka lukemista omalla vastuulla. Suosittele minulle kommenteissa jotain oikeasti hyvää jouluaiheista hömppää!

  

Kate on palannut asumaan takaisin lapsuutensa kotikylään, vanhempiensa taloon, jonka on rempannut omannäköisekseen. Hänen parhaat ystävänsä asuvat myös kylässä, Laura, joka on töissä pukudraaman miljööksi kelvollisessa kartanossa tapahtumajärjestäjänä ja Matt baristana omassa pikkukahvilassaan. Alun perin kahvila oli Mattin äidin, mutta hän ja Mattin sisko kuolivat onnettomuudessa Mattin ollessa vielä teini.

   

Kate riisui nilkkurinsa ja kiipesi ikkunasyvennykseen. Hän veti polvet rintaa vasten puoliksi toivoen, että olisi ollut siellä yksin vain hyvä kirja seuranaan. (s. 265)

  

Kate kävi pyörähtämässä isossa maailmassa hankkimassa kokemuksia ja ammatin - hän suunnittelee kankaita ja kirjassa onkin siis monta ihanaa kohtaa, kun Kate ottaa kuvia talvisesta luonnosta ja maalaa vesiväreillä. Nämä kauniit luontokuvaukset ja taidetuokiot olivat kirjan parasta antia. Laura on sitä mieltä, että Kate tarvitsee miehen elämäänsä ja painostaa tämän osallistumaan jouludeittipalveluun. Joulukuun aikana järjestetään siis kahdettoista sokkotreffit, tosin jokaisesta mahdollisesta partneriehdokkaasta saa vähän ennen treffejä muutaman tiedon, kuten nimen, valokuvan, ammatin sekä statuksen (mm. onko ollut naimisissa ja lapsiluvun).

  

Koska kyseessä on romanttinen komedia, kuuluu luonnollisesti tarinan kaareen, että ainakin osa treffeistä menee aivan penkin alle. Katen tapauksessa tosin lähes jokainen tapaaminen epäonnistuu mitä oudommilla tavoilla. Yksi deitti ei koskaan saavu paikalle, yksi on tiukkapipoinen päällepäsmäri, yksi besserwisseröi kaikkien ärsytykseksi, yksi on homo (näin hänet muuten aivan Ncuti Gatwan näköisenä, kiitos viime päivien Doctor Who -maratonin, oli kyllä hieno kausi, pakko suositella), yksi välttelee ottamasta kontaktia ja yksi palaa takaisin ex-kumppaninsa luokse. Ja Kate surkuttelee, kun joutuu lähtemään yksille treffeistä - kauhistus - joululeivonnaisilta tuoksuen. 

  

Treffit pakottivat hänet lähtemään ulos neljän seinän sisältä. -- Kate oli huomannut nauttivansa levollisesta elämästään. Levollinen elämä oli kuitenkin mennyt jo niin pitkälle, että hän oli alkanut erakoitua, eikä hänellä ollut ollut mitään sitä vastaan. -- Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

  

Ainakin yhdet deitit menevät jopa ihan mukavasti, mutta silläkin kertaa tyyppi aiheuttaa lukijassa epäilyksiä. Äijän käppänäinen kun on kävelevä punainen lippu koko olemuksessaan. Kate ei vaan jostain syystä tätä näe, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Etenkin kun hän koko ajan kommentoi miestä, kuinka häijynkomea tämä on, miten hänen katseessaan vilahtaa jotain paholaismaista, kuinka hän ei siedä häviämistä ja tahtoo osoittaa, että hänellä on paljon rahaa tuhlattavaksi, kuinka hän on hyvin itseensä tyytyväinen ja itseään esille tuova tapaus. Kun Kate sitten lopulta pusuttelee miekkosen kanssa ovat "heidän suudelmansa -- niin tulisia, että ne olisivat voineet porata reikiä jäähän." No, onhan tuo kai karvan verran parempi kuvaus kuin Nora Robersin Varjojen ratsussa ollut unohtumaton kohtaus, kuinka seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". 

  

Kirjassa on paitsi törppöjä miehiä, myös toksista maskuliinisuutta - edellisen parisuhteen perään itkevä kasvissyöjä tituleerataan "vollottavaksi vegaaniksi", sillä onhan se nyt suorastaan oksettavaa, kun miehellä on tunteita, vaikka myöhemmin miesten kykyä näyttää tunteita sitten kehutaankin. Loppupuolella taas uudelleen kyseenalaistetaan miesten tunnetaitoja: "keskusteleminen tunteista parikymppisen jätkän kanssa on kuin altistaisi Draculan auringonvalolle". 

Ainakaan turhan moderniksi ei siis tätä kirjaa voi haukkua asenteiltaan, Katekin kun pariin otteeseen harmittelee, että hänen "lady gardeninsa" ei ole trimmattu, vaan rehottaa kurittomasti ja toteaa, että hänen edellisestä "seksikerrasta oli niin kauan, että hän epäili immenkalvonsa saattaneen kasvaa takaisin" sekä kuinka "tyyppi oli saanut hänen munasarjansa kihisemään". Merkkaapa hän mielessään yhden deitin potentiaaliseksi spermanluovuttajaksi. Toisekseen, ei kai kenelläkään ole enää fyysistä puhelinvastaajaa 2020-luvulla, hyvänen aika. 

  

"Olin huolesta suunniltani", Richard sanoi. "Ei erityisen miehekästä, tiedän." 

"Miehekkäämpää se on kuin että ei olisi yhtään huolissaan", Kate sanoi. "Miehillä tuntuu olevan sellainen kummallinen käsitys, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki, vaikka asia on oikeasti täysin päinvastainen." (s. 140)

  

Katen äiti on kammottava: sarjapetti hänen isäänsä, hyppäsi kiinteistönvälittäjän mukaan Espanjaan ja elää tytärtään paljon villimpää elämää. Tässä oli yllättävän vähän lukuja pituuteensa nähden, vain 13, yksi jokaista deittiä kohden sekä prologi, minkä takia yksi luku oli aina tavattoman pitkä tehden lukemisesta uuvuttavaa maratoonaamista. Kertoo kyllä todella paljon kirjasta, että tein mieluummin mitä tahansa (harkitsin jopa tiskaamista) kuin luin kirjaa. Onneksi tarina noudatti sitä tuttua kaavaa, että kiireinen bisnesnainen on pikkukylässä joulun aikaan, rakastuu kahvilanomistajaan, kokee jonkinlaisen konfliktin, mutta palaa takaisin. 

  

Tässä lisäkierroksia tuohon trooppiin tuo se, että Matt ja Kate olivat ystäviä jo lapsuudessa, eikä Kate ollut koskaan tajunnut miestä kohtaan tuntemiensa tunteiden syvyyttä (huvittavaa kyllä, yksi deiteistä on sanonut Katelle, että tämä saattaa "hyvinkin olla tunneälykkäin ihminen" jonka on kokemuksen aikana tavannut - Kate, joka ei edes tajua isänsä löytäneen uuden rakkauden elämäänsä ja kuinka paljon Matt haluaa haleutua hänen seuraansa millä tahansa tekosyyllä), vaikka joka ikinen kylän asukas näki sen jo kilometrien päähän. Hidasteena parisuhteelle toimii Mattin tyttöystävä, mutta kirjailija raivaa hänet näppärällä kierrepallolla pois kuvioista. 

  

Petula vetäisi mittanauhan taskustaan ja kietaisi sen salamannopeasti Katen rintavarustuksen ympäri. 

"Piti vain varmistaa, etteivät nuo ole paisuneet sitten viime joulun", hän sanoi nyökäten Katen rintojen suuntaan. (s. 202)

  

Voin kyllä sanoa, että tämän kokemuksen perusteella en tule jatkossa tarttumaan tämän kirjailijan teoksiin uudestaan. Tiesin kyllä odottaa hömppää, mutta halusin kivaa hömppää, en tälläista kohellusta, naiiviutta, kuumenevia reisiä, tai naisiin kohdistuvaa suorastaan hyväksikäytöksi kutsuttavaa käyttäytymistä (vedonlyöntejä kuinka monen nainen pöksyihin pääsee ja pettämistä). Tässä oli itselleni liikaa sellaisia kohtia, jotka jättivät pahan maun suuhun. Esimerkiksi tarjoilija, joka yrittää kiskoa täyden lautasen Katen kädestä. Ei lainkaan uskottavaa käyttäytymistä. 

   

Samoin Katen vauvakuume kumppanin kanssa tai ilman ei ole omalla mukavuusalueellani. Tässä oli myös sietokykyni ylittävä määrä typoja ja erikoisia sanavalintoja sekä sanontoja (kuten "lumi teki geimeistä lopun", "juna oli kuin nuijalla lyöty" ja "hänen äänensä soi Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi"). Positiivisena sanottava kuitenkin se, ettei kirjassa ollut ainoatakaan kuumaa kohtausta, vaikka pusuja tässä vaihdellaankin sitten senkin edestä. Ja kyllä, lopussa päärynäpuusta löytyy peltopyy - siihenhän kirjan nimikin pohjimmiltaan viittaa. Varmasti joku tykkää tästäkin.

  

"Muutama tuhma tekstari ei vielä anna hänelle oikeutta pöksyjesi avaimiin."

--

Hän oli vannonut itselleen, että pitäisi kaikki karvaiset osastonsa siisteinä ja sheivattuina siltä varalta, että pöksyavainten tarve tulisi yllättäen eteen. (s. 279-280)

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!
  
Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?

  

Suomentanut: Taina Wallin, 455 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Twelve Dates of Christmas (2020)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Penni kirjoistasi

  

Samankaltaista luettavaa: 

• Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Siri Kolu: Hohtavat

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween lukuhaaste: Musta kansi

  

Siri Kolun Hohtavat oli yksi kirjasyksyn eniten odottamiani teoksia. Harmillisesti kirja ei täyteläisestä ja tiiviistä, mutta samaan aikaan kauniista ja kiihkeästä kielestään huolimatta onnistunut koukuttamaan minua puolelleen.

  

Idea hohtavista olennoista, jotka ilmoittavat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa, on kutkuttava, mutta Kolu nojaa aivan liian voimakkaasti kristilliseen kuvastoon, joka ei itseäni ateistina puhuttele ollenkaan. Maailmaloppu ja LGBTIQA+ hahmot antavat toiveen, että teos olisi täysin omalla lukumakuvyöhykkeelläni, mutta voihan pöh, kun tämä osoittautui varmasti yhdeksi vuoden huonoimmista lukukokemuksista.

  

Päähenkilö on päivä ennen hohtavien paluuta 17-vuotta täyttävä Aniara (nimetty Harry Martinsonin Aniaran mukaan). Hän on seurustellut vuoden ulkona viihtyvän Kaprin kanssa. Tässä on paljon samaa kuin Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat, Mats Strandbergin Loppu ja Sini Helmisen Kunnes kuolen teoksissa - mutta älkää antako toiveiden kohota liian korkealle (pun intended).

  

– Meillä on viikko. -- – Tapahtuu joku juttu, josta jenkit on tehneet tuhat elokuvaa. Komeetta. Ydinsota. Avaruussäteily. Jäämyrsky. Planeetantappaja.

--

Kuolisimme? Katoaisimme? Ylösnousisimme? Lakkaisimme olemasta (s. 50-51)

  

Osa ihmisistä saa hohtavilta hehkuvan kädenjäljen kehoonsa ja kutsun paikkaan, jonka annetaan olettaa olevan ikuisen valon kaupunki, ihmiskunnan viimeinen arkki tai jokin vastaava kristillistä paratiisia vastaava paikka valituille. Moni kutsuukin hohtavia enkeleiksi, jotka ilmoittavat suuren ilon ihmiskunnalle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä merkin saaneille tai ilman sitä jääneille lokakuun 21. päivä tapahtuu. Mutta eipä sitä tiedä lukijakaan, sillä loppu on niin avoin ja vapaa tulkinnoille.

  

Nojaamalla rohkeammin fantasiaan tai scifiin, omiin kuviteltuihin maailmoihin ja olentoihin, tämä olisi toiminut paljon paremmin. Loppuratkaisu jakaa varmasti paljon mielipiteitä, ja se olisi voinutkin olla hyvä, jos ei olisi jäänyt niin mitäänsanomattomaksi. Olisin halunnut paljon selkeämmän lopun, vaikka tavallaan ymmärrän tämänkin kerrontaratkaisun.

  

En kyllä osaa suositella tätä kenellekään, sillä vaikka teos on todella lyhyt, karvan alle 200 sivua (viimeisillä sivuilla on nimittäin kirjalistaus kaikista teoksessa mainituista tai sen inspiraationa toimineista teoksista, jopa se Raamattukin), niin ei tämä kyllä täytä omia kriteereitäni eteenpäin vinkattavasta kirjasta vaikka kielellisestä tyyli onkin mainio.

  

Kaikki on kaunista.

Kaikki on kesken.

Kaiken lävitse käy tuuli. (s. 93)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

"Sinulla ja minulla, rakkaudellamme, on viikko aikaa."

  

Palkitun kirjailijan hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta. Voiko kohtalonsa vielä valita?

  

Hohtava juna ilmestyy asemalle vähän ennen syyslomaa, kello 18.10. Junasta ilmestyy Hohtavia, olentoja, jotka saapuvat merkkaamaan ihmisiä valolla. He kertovat, että ihmiskunnalla on viikko aikaa. Koskeeko varoitus vain merkittyjä?

  

Lukiolaiset Ani ja Kapri ovat rakastaneet toisiaan vuoden. Kaikki on alussa, kaikki on mahdollista. Kunnes Hohtavien saapuminen muuttaa suunnitelmat, maailman - ja heidät. Mitä ehtii vielä viikossa? Mitkä salaisuudet täytyy kertoa ennen maailmanloppua? "Lupaa että me valitsemme toisemme, kävi tässä maailmassa miten tahansa."

  

200 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä

  

Samankaltaista luettavaa:

• Adam Silvera: Lopussa molemmat kuolevat
• Mats Strandberg: Loppu
• Sini Helminen: Kunnes kuolen

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 12

  

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 12! Eilen luukku avattiin Tuulevin lukubogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirsin Book Clubin sivuille avaamaan luukku 13. Lista kaikista kalenteriin osallistuvista blogeista löytyy ensimmäisestä luukusta. 

  

Ihanaa joulua kaikille!

  

  

Liina Putkosen kirjoittama ja Nora Surojeginin kuvittama Monen mutkan tonttumatka on ensimmäinen osa Revontuulen ratsastajat -sarjasta ja se on kirjoitettu joulukalenterinkirjan muotoon - lukujen sijaan teos onkin jaettu 24 luukuksi. 

   

Päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Pyryä. Hänen vanhempansa riitelevät ja koulussa Manni-niminen poika on ottanut Pyryn silmätikukseen. Erään pelottavan illan aikana Pyry tutustuu Tuisku-nimiseen tyttöön, joka kertoo olevansa tonttulas, siis tonttuoppilas, ja että Pyryä tarvitaan tärkeään tehtävään. Kaksikon on autettava Mannia. Pyry oppii paljon uutta itsestään ja äitinsä menneisyydestä - tämä kun ei ole koskaan kertonut mitään esimerkiksi perheestään, koska hän on omien sanojensa mukaan orpo. 

   

Kun Pyry pysyi tarinassaan, vanhemmat muistuttivat, että 11-vuotiaalla on jo vastuu puheistaan. Noin iso lapsi ei voinut päästää suustaan ihan mitä tahansa mieleen tuli.

--

– Olet lukenut lapselle aivan liikaa kaiken maailman keksittyjä tarinoita. Senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevään, vaikka matematiikkaan! (s. 78-79)

  

Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta, oli kirjan lukeminen minulle todella takkuisaa. Tuli aivan sellainen tunne, että nyt ajetaan Stigalla mäkeä alas jarrut pohjassa. Kirjaan tarttuminen tuntui suorittamiselta ja oli hyvin lähellä aiheuttaa lukujumin. Putkonen leikittelee kielellä, mutta ei osunut minun tikkatauluni napakymppiin. Sanavalinnat olivat usein haastavia aikuisenkaan ymmärtää, puhumattakaan teoksen varsinaisesta kohderyhmästä. 

  

Olen aina sitä mieltä, että kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta on hyvä viljellä lanussa, mutta tässä tuli tunne, että oltiin valittu kyllä erikoisuuden tavoittelu lukutaidon kehittämiseen sijaan. esim. ihmisen tössykkä, kiusimus, ok on lyhenne sanoista ollos kollos, ronttoset, huithamppi, vänkyttää, rönttäiset huppariteinit, tilpehöörin tönttiäiset, vöyrinä, ilon kikatuskakatusaalto, hepslaagi, hörsiä, ilontallaaja...

  

Jouluisuutta korostettiin liaallisuuksiin asti mm. nimissä. Tontotus on eläinhahmoinen tonttu, tontessori tonttuprofessori, Tasavallan pääkaupunki on Jojoululu ja muita mainittuja paikkoja olivat Vitivalla ja Ritiralla (kartta olisi ollut kiva). Myös tunnetaitojen opettaminen oli aivan liian alleviivaavaa, monet asiat olisi voinut käsitellä paljon hienovaraisemminkin. Tonttuakatemia, valoloitsu kirkastus maksimus, muistitaiat ja tonttujen suojasielu sekä villimieli toivat mieleen Tylypahkan ja suojeliukset. (Kirjailija itseasiassa kiittelee lopussa J.K. Rowlingia, mikä on vähintäänkin kyseenalaista näinä aikoina.)

  

– Se ping on se lisä, jota teillä ihmisillä ei ole. Joku kutsuu sitä taikuudeksi, joku ihmeeksi. Joku ei edes usko koko hommaan, koska sitä ei voi ihmismaailman puolella todistaa. (s. 62)

  

Kirja kaiken lisäksi alkoi ensi sivullaan paradoksaalisesti: väitetään samaan aikaan, että on marraskuun viimeinen ja joulukuun ensimmäinen sunnuntai. Manni kutsuu Pyryä pupupalloksi, mutta ensimmäisellä kerralla termi onkin kanipallo. Hieman tarkkuutta ja uudelleenlukua olisi siis tarvittu. Odotin Tammelta paljon korkeampaa tasoa kustannustoimittamisessa, etenkin kun lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan jo valmiiksi aivan liian vähän. 

  

Toivon, että olen yksin näiden tunteiden kanssa ja muille (etenkin lapsilukijoille) tämä maistuu paremmin. Ihannemaailmassa haluaisin, että kaikki julkaistu kirjallisuus olisi timanttista jokaisesta lukijasta, mutta realistisesti joskus osuu kohdalle teos, joka ei vaan kolahda. Nora Surojeginin kuvitus oli kirjaan sopivaa kuin talven ihmemaa, ja etenkin pidin tekstin sekaan asetelluista pienistä kuvista. Jostakin syystä lapsihahmojen kasvot olivat kuitenkin todella pelkistettyjä verrattuna muiden hahmojen yksityiskohtaisempiin kasvoihin.

   

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Pelottavia kiusaajia pakenevan 11-vuotiaan Pyryn arki muuttuu hetkessä, kun hän saa rantakahvilassa eteensä erilaisen kermavaahtokaakaon. Pyry napsii juoman päälle ripotellut värilliset vaahtokarkit oikeassa järjestyksessä ja poksahtaa salaperäisen tonttulas Tuiskun luo. Yhdessä he hyppäävät revontuulen selkään ja ratsastavat suoraan Tonttujen tasavaltaan.
  
Pyry ja Tuisku päätyvät elämänsä hurjimpiin seikkailuihin, jotka vievät heidät pimeän Kalmakurun perukoille Hukkaholviin sekä petollisen kauniille Sirpalesuolle. Tonttujen tasavallassa on kamalia kolkkia, mutta myös niin ihania ihmeitä, ettei Pyry koskaan haluaisi palata takaisin huolien täyttämään ihmisarkeensa. Satavuotinen tietäjä Kuura Kukkanen paljastaa hänelle lopulta kaikkein suurimman salaisuuden, jonka myötä Pyryn koko perheen elämä mullistuu…
  
Koukuttava seikkailu tarjoaa lukemisen iloa sekä uskoa hyvän voittoon pahasta niin ihmisessä itsessään kuin monimutkaisessa maailmassammekin. Vauhdikkaan tarinan kautta käsitellään myös syvempiä teemoja: rohkeuden ja arkuuden tasapainoa, ystävyyttä ja sen vaatimaa työtä sekä keinoja kohdata vaikeita asioita kuten surua.

  

368 sivua, Tammi 2023

  

Kuvittanuut: Nora Surojegin 

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot-sarja, Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

Dekkariviikko | Lapset ratkovat ongelmia niin Maassa kuin Kuussakin

"Oliko pölypallero herännyt eloon? Oliko sille kasvanut jalat ja tietoisuus?

    

– Oletko sinä Pölykoira? T-bot huusi piilostaan.

  

– Qwark! otus haukahti."

  

  

Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin kynäilemä Pet Agents -sarja on ollut todella kiehtova sekoitus scifiä ja söpöjä eläimiä (etenkin Peliin kätketyt oli huima), mutta tällä kertaa ei kolahtanut. Olisin halunnut pitää enemmän, mutta ei. Tässä oli kaiken lisäksi useita kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi alkaen siitä, että kirjan nimi on typotettu selkämykseen "Tehtäva Kuussa".

  

– Uskotteko, että on muita planeettoja, joilla on elämää? X kysyy.

--

– Minä en usko avaruusolioihin, sanoi Kati-e

--

– Sinäkin olet avaruusolio, Timi sanoi Kati-elle vakuuttavalla äänellä. – Tiedekeskuksessa sanottiin, että kaikki aineet, joita ihmisissä on, ovat syntyneet tähtien ytimissä. Olet tähtien lapsi. (s. 44-45)

  

Sarjan kahdeksannessa osassa ollaan tosiaan Kuussa ja voisi kuvitella, että tarjolla olisi vielä enemmän scifiherkkuja kuin aikaisemmin ja noh, olihan niitä. Samaan aikaan tämä vaan oli kaikkein epäuskottavin teos tähän mennessä. Kyllä, minä olen se ihminen, joka olettaa ja vaatii lastenkirjoiltakin loogisuutta - samaan aikaan, kun hyväksyy, että kuusivuotias voi koodata robotin, joka puhuu eläinten kielillä. Lukijaa ei kuitenkaan tule iän perusteella aliarvioida. Seuraa juonipaljastuksia, jotka kannattaa lukea harkiten eteenpäin.

  

En usko hetkeäkään, että jos jollakin on olemassa androidin rakentamiseen tarvittava teknologia, Nasaa vastaava Nao tuskin käyttäisi laatikkomaisia robotteja, joilla on monotoninen ääni. Siis hyvänen aika, Kati-en rakentaman Ti-bot on niin paljon edistyneempi! Yksi uusista hahmoista on pahasti allerginen ja jäin miettimään, eikö tuota vaivaa (joka on itselleni harmillisen tuttu) ole vieläkään ratkaistu. Kun tällä hetkellä on jo tutkimuksia esim. kissa-allergian vastaisesta rokotteesta.

  

Ja jos avaruustukikohdan vieressä olisi vuosikymmeniä ollut ulkoavaruudesta kotoisin oleva avaruusvalas ja sen telepaattinen matkustaja, miten kummassa se olisi voinut säilyä piilossa. Ja miksi vasta kuu-turismi oli vaarantava tekijä, ei pysyvä kaupunki kivenheiton päässä? Ja miksi kummassa Nao pyytäisi apua joukolta lapsia, kun heillä on käytössään planeetan terävimmät tyypit?

  

– Esittelen vielä robottimekaanikkomme Selene Lyyran. Hän on kyborgi. 

Kuvaan tuli nainen, joka heilautti konekättään. 

– Tiedättekö mikä on kyborgi? Selene kysyi. 

– Ihminen, johon on yhdistetty teknologiaa, Timi tiesi. 

– Aivan oikein, Selene sanoi. – Minulla on robottikäsi. Tavallaan myös ihmiset, joilla on vaikkapa kuulokoje tai sydämentahdistin, ovat kyborgeja. (s. 30-33)

  

Teoksen nykyaikaamme edistyneemmässä maailmassa tuskin kutsuttaisiin mekaanisen proteesin käyttäjää kyborgiksi (viittaus kuulolaitteen tai sydämen tahdistimen käyttäjiin on myös liian antiikkinen). Tuollainen proteesi olisi joko täysin arkipäiväinen tai tilalle olisi tyyliin kasvatettu petrimaljassa uusi käsivarsi. Kyborgi tuntuukin vain inhottavalta slurrilta.

  

Toinen slurri on sanan "hullu" runsas viljely, esim. lemmikit ovat tulleen "kuuhulluiksi". Kati-e käyttäytyy epäloogisesti hahmollensa, sillä hänestä on tullut someriippuvainen perustettuaan lemmikkiaiheisen tubekanavan (mikä tuntuu askeleelta taaksepäin vrt. nykyhetken levysoitin intoilu). Miksi läppärikin näyttää samalta kuin nykyään, eikä esimerkiksi hologrammiprojektiolta (teknologia kun on teoksen maailmassa olemassa).

  

En voinut kuin painaa kämmenen otsaani kirjan lopussa olevaan vinksahtaneen androidin masinoimaan robotit vs. lemmikit taisteluun. Olisi edes menty samanlaisella meiningillä kuin Wall-essa huoltoa kaipaavien robottien karatessa riehumaan, mutta ei. Tämä ei ollut viihdyttävä ratkaisu. Ja niin hyvä alku kuin tällä olikin Earth hourissa, en ollut uskoa, että lopussa päädyttiin tällaiseen kakofoniaan.

  

Tässä tuntui olevan paljon viittauksia suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi identtisten lentäjäsiskojen sukunimi on Wright (lentäjäveljekset Wright), Kuun ainoan kaupungin nimi on Artemis (Andy Weirillä on  teos, joka sijoittuu niin ikään kuukaupunki Artemikseen) ja avaruusvalas näyttää lähtiessään aivan Final Spacen Mooncakelta. Mutta pakko antaa plussaa karhukaisista! Odotin koko ajan, että ratkaisu Kuun lemmikkiongelmiin olisi liittynyt jotenkin mycelial networkiin (tai vastaavaan), niin kuin Star Trekissä, mutta olikin paljon tylsempi. Jospa seuraava osa olisi tasollaampi.

  

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit matkalla avaruudessa!

  

Pet Agents -sarjan kahdeksannessa osassa lemmikkiagentit kutsutaan Kuuhun selvittämään kimuranttia avaruusmysteeriä.

  

Kun kuuaseman eläimet alkavat käyttäytyä kovin oudosti, Lemmikkiagentit saavat jännittävän tehtävän. Mutta selviääkö arvoitus koskaan, kun Kati-e ratkoo Kuustakin käsin vain maapallon lemmikkiongelmia huippusuositulla YouTube-kanavallaan? Ja voiko Ti-bot olla oikeassa… Onko syyllinen sittenkin avaruusolento?  

  

176 sivua, Tammi 2023

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla
• Lumen saartamat
• Eläinten kaupunki
• Tehtävä Kuussa
• Viidakon valtiaat (tulossa joulukuussa 2023)

  

*****

  

"– Meidän kaikkien valinnoista riippuu, millainen maailma on tulevaisuudessa."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

  

Operaatio IlmastoAreena päätyi lukulistalleni tavattuani kirjailija Päivi Tuulikki Koskelan Oulun kirjallisuuden talon kirjagrammaajaillassa tammikuussa. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella, sillä sen Goodreads-keskiarvo oli vain 2,5 tähteä, enkä löytänyt teoksesta ainoatakaan arvostelua netistä. En ymmärrä, miksi tästä ei puhuta enempää, sillä teoksessa on kiinnostava teema, hyvät hahmot ja upeaa kieltä. 

  

Niilolla oli ollut mummulassa selittelemistä, kun hän oli ilmestynyt yltä päältä mudassa ja naarmuilla. Mummu oli kuitenkin suhteutunut asiaan tyynesti. 

– Seikkaillessa joskus ryvettyy, mitäpä siitä. (s. 60)

  

Nea ja Niilo matkaavat junalla Helsingistä Ouluun. Heidän on tarkoitus viettää osa kesälomastaan Iissä asuvien mummon ja papan luona. Heidän ystävänsä Venla on päässyt myös mukaan ja kolmikko odottaa innoissaan, mitä kaikkea loman aikana ehtii tekemään.

  

Yhtäkkiä oli kuin he olisivat ajaneet satukirjaan. Tie kapeni. Vanhat puutalot valkoisiksi maalattuine ristikkoikkunoineen reunustivat tietä. Koivu huojui leppeästi tuulessa, sinisenä välkehtivä joki vilahteli talojen välissä, kukkaruukut ikkunalaudoilla pursuivat erivärisiä kukkia. (s. 7)

  

Aivan mainio teos siitä, kuinka lapset ja nuoret käyvät monikansallista jättifirmaa vastaan paljastaakseen heidän päästöhuijauksensa. Clean Energyllä ei olekaan ihan niin puhtaat paperit taskussa kuin se antaa olettaa. Tuulivoimaloiden sijaan sähköä tuotetaankin paljon törkyisemmillä menetelmillä, mutta toiminta on piilotettu nerokkaasti. Äärimmäisen ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos kaikenikäisille.

   

– Älytöntä, että jotkut tekee rahan takia tuollaista, vaikka ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa. (s. 111)

  

Menee hyvin esimerkiksi Geoetsivien ja Ryhmä Errorin lukijoille, joskaan alakoululaisista kaikkein nuorimmat eivät välttämättä saa teoksesta sen koko tehoa irti. Aikuislukijana viihdyin myös todella mainiosti, vaikka loppupuolta olisikin voinut hieman venyttää, nyt palaset loksahtelivat paikalleen ihan pikkuruisen liian helposti. Onnellinen loppu saa kuitenkin luottamaan nuorten sukupolven kykyyn muuttaa asioita tulevaisuudessa parempaan suuntaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kesälomareissu saa odottamattoman käänteen, kun dronen avulla löydetään salaperäinen laitos keskeltä suota. Nea, Niilo ja Venla koettavat uusien ystäviensä kanssa paljastaa suuren luokan huijauksen koko maailmalle. Onnistuvatko he? Onko koko maapallo lopulta vaarassa?

  

Operaatio IlmastoAreena vie lukijansa jännittäviin seikkailuihin, joiden lomassa saadaan myös ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa.

  

Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin yksitoista lastenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Operaatio IlmastoAreena on Päivi Tuulikki Koskelan toinen ympäristöteemainen lasten seikkailukirja. Ensimmäinen, Seikkailu Itämeressä, julkaistiin 2021.

  

129 sivua, Atrain & Nord 2022

  

Kuvittanuut: Hanna Kenakkala

     
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Seikkailu Itämeressä
• Operaatio IlmastoAreena
• Varastettu metsä (ilmestyy heinäkuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.

- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?

  

Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 

Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   

Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  

  

- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)

  

Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 

  

Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.

  

Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  

  

Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 

- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)

     

Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.

  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:

• Bitti ja Moodi
• Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
• Papu (ilmestyy keväällä 2023)
• Mir (ilmestyy syksyllä 2023)

    

*****

  

"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."

    

  

Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 

 

Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)

 

Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 

 

Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.

 

Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.

 

Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.

  

    

Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.

    

Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.

   

Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.

  

Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.

  

Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 

   

Arvosanat:

Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥

       

Takakannesta:

Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.

  

---

  

Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.

  

Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...

  

Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.

    

60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Aksu etsii kotia
• Iki-ihana Jekku
• Ilkiö nimeltä Raipe

  

Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly