Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."

  

  

Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.

  

Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 

  

– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 

– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 

– Mitä? 

– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.

--

Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 

– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)

  

Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 

  

Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 

R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.

--

– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)

  

Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 

  

Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)

  

Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.

  

1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.

  

Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.

  

Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)

  

Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.

  

– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.

--

– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.

--

– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)

  

Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 

  

Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.

--

– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.

--

Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)

  

Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 

  

Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.

--

Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.

--

Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)

  

Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 

  

– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.

--

– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:

1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
7. Pebble in the Sky (1950)
8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
10. Säätiö (Foundation, 1951)
11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

      

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista

ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

      

Arvosana:

        

Takakannesta:

Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.

  

Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974

  

Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)

  

Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 23 - Jenny Bayliss: Jouludeitti x 12

  

  "Lumi putoili ääneti maahan suurina, valkoisina hiutaleina ja peitti uinuvan maan 

vaippaansa katseilta salassa. Vain Kate oli hereillä sitä todistamassa - Kate ja pöllöt ja 

ketut, joiden kanssa hän jakoi tämän yön. Maailma heräsi aamulla talven ihmemaahan, 

mutta Kate oli ainut, joka oli ollut näkemässä lumouksen syntyä."

    

  

Eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huominen, luukku 24 avataan Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana luomassa ja avaamassa kirjasomen joulukalenteria vuosimallia 2024!

  

Halusin lukea jouluksi jonkin söpön hömppäkirjan ja arvelin, että Jenny Baylissin Jouludeitti x 12 olisi ollut täydellisesti sellainen. No, en saanut aivan sitä Hallmark-elokuvaa, jota toivoin - lukekaa mieluummin Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit, jos etsitte sitä tunnelmaa. Oli suorastaan joulun ihme, että sain kirjan luettua luukkua varten ja olin niin helpottunut, kun sain tämän urakan loppuun - takakannen lupaama hilpeys oli kyllä kaukana. Seuraa siis ärsyyntymistä ja juonipaljastuksia, jatka lukemista omalla vastuulla. Suosittele minulle kommenteissa jotain oikeasti hyvää jouluaiheista hömppää!

  

Kate on palannut asumaan takaisin lapsuutensa kotikylään, vanhempiensa taloon, jonka on rempannut omannäköisekseen. Hänen parhaat ystävänsä asuvat myös kylässä, Laura, joka on töissä pukudraaman miljööksi kelvollisessa kartanossa tapahtumajärjestäjänä ja Matt baristana omassa pikkukahvilassaan. Alun perin kahvila oli Mattin äidin, mutta hän ja Mattin sisko kuolivat onnettomuudessa Mattin ollessa vielä teini.

   

Kate riisui nilkkurinsa ja kiipesi ikkunasyvennykseen. Hän veti polvet rintaa vasten puoliksi toivoen, että olisi ollut siellä yksin vain hyvä kirja seuranaan. (s. 265)

  

Kate kävi pyörähtämässä isossa maailmassa hankkimassa kokemuksia ja ammatin - hän suunnittelee kankaita ja kirjassa onkin siis monta ihanaa kohtaa, kun Kate ottaa kuvia talvisesta luonnosta ja maalaa vesiväreillä. Nämä kauniit luontokuvaukset ja taidetuokiot olivat kirjan parasta antia. Laura on sitä mieltä, että Kate tarvitsee miehen elämäänsä ja painostaa tämän osallistumaan jouludeittipalveluun. Joulukuun aikana järjestetään siis kahdettoista sokkotreffit, tosin jokaisesta mahdollisesta partneriehdokkaasta saa vähän ennen treffejä muutaman tiedon, kuten nimen, valokuvan, ammatin sekä statuksen (mm. onko ollut naimisissa ja lapsiluvun).

  

Koska kyseessä on romanttinen komedia, kuuluu luonnollisesti tarinan kaareen, että ainakin osa treffeistä menee aivan penkin alle. Katen tapauksessa tosin lähes jokainen tapaaminen epäonnistuu mitä oudommilla tavoilla. Yksi deitti ei koskaan saavu paikalle, yksi on tiukkapipoinen päällepäsmäri, yksi besserwisseröi kaikkien ärsytykseksi, yksi on homo (näin hänet muuten aivan Ncuti Gatwan näköisenä, kiitos viime päivien Doctor Who -maratonin, oli kyllä hieno kausi, pakko suositella), yksi välttelee ottamasta kontaktia ja yksi palaa takaisin ex-kumppaninsa luokse. Ja Kate surkuttelee, kun joutuu lähtemään yksille treffeistä - kauhistus - joululeivonnaisilta tuoksuen. 

  

Treffit pakottivat hänet lähtemään ulos neljän seinän sisältä. -- Kate oli huomannut nauttivansa levollisesta elämästään. Levollinen elämä oli kuitenkin mennyt jo niin pitkälle, että hän oli alkanut erakoitua, eikä hänellä ollut ollut mitään sitä vastaan. -- Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

  

Ainakin yhdet deitit menevät jopa ihan mukavasti, mutta silläkin kertaa tyyppi aiheuttaa lukijassa epäilyksiä. Äijän käppänäinen kun on kävelevä punainen lippu koko olemuksessaan. Kate ei vaan jostain syystä tätä näe, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Etenkin kun hän koko ajan kommentoi miestä, kuinka häijynkomea tämä on, miten hänen katseessaan vilahtaa jotain paholaismaista, kuinka hän ei siedä häviämistä ja tahtoo osoittaa, että hänellä on paljon rahaa tuhlattavaksi, kuinka hän on hyvin itseensä tyytyväinen ja itseään esille tuova tapaus. Kun Kate sitten lopulta pusuttelee miekkosen kanssa ovat "heidän suudelmansa -- niin tulisia, että ne olisivat voineet porata reikiä jäähän." No, onhan tuo kai karvan verran parempi kuvaus kuin Nora Robersin Varjojen ratsussa ollut unohtumaton kohtaus, kuinka seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". 

  

Kirjassa on paitsi törppöjä miehiä, myös toksista maskuliinisuutta - edellisen parisuhteen perään itkevä kasvissyöjä tituleerataan "vollottavaksi vegaaniksi", sillä onhan se nyt suorastaan oksettavaa, kun miehellä on tunteita, vaikka myöhemmin miesten kykyä näyttää tunteita sitten kehutaankin. Loppupuolella taas uudelleen kyseenalaistetaan miesten tunnetaitoja: "keskusteleminen tunteista parikymppisen jätkän kanssa on kuin altistaisi Draculan auringonvalolle". 

Ainakaan turhan moderniksi ei siis tätä kirjaa voi haukkua asenteiltaan, Katekin kun pariin otteeseen harmittelee, että hänen "lady gardeninsa" ei ole trimmattu, vaan rehottaa kurittomasti ja toteaa, että hänen edellisestä "seksikerrasta oli niin kauan, että hän epäili immenkalvonsa saattaneen kasvaa takaisin" sekä kuinka "tyyppi oli saanut hänen munasarjansa kihisemään". Merkkaapa hän mielessään yhden deitin potentiaaliseksi spermanluovuttajaksi. Toisekseen, ei kai kenelläkään ole enää fyysistä puhelinvastaajaa 2020-luvulla, hyvänen aika. 

  

"Olin huolesta suunniltani", Richard sanoi. "Ei erityisen miehekästä, tiedän." 

"Miehekkäämpää se on kuin että ei olisi yhtään huolissaan", Kate sanoi. "Miehillä tuntuu olevan sellainen kummallinen käsitys, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki, vaikka asia on oikeasti täysin päinvastainen." (s. 140)

  

Katen äiti on kammottava: sarjapetti hänen isäänsä, hyppäsi kiinteistönvälittäjän mukaan Espanjaan ja elää tytärtään paljon villimpää elämää. Tässä oli yllättävän vähän lukuja pituuteensa nähden, vain 13, yksi jokaista deittiä kohden sekä prologi, minkä takia yksi luku oli aina tavattoman pitkä tehden lukemisesta uuvuttavaa maratoonaamista. Kertoo kyllä todella paljon kirjasta, että tein mieluummin mitä tahansa (harkitsin jopa tiskaamista) kuin luin kirjaa. Onneksi tarina noudatti sitä tuttua kaavaa, että kiireinen bisnesnainen on pikkukylässä joulun aikaan, rakastuu kahvilanomistajaan, kokee jonkinlaisen konfliktin, mutta palaa takaisin. 

  

Tässä lisäkierroksia tuohon trooppiin tuo se, että Matt ja Kate olivat ystäviä jo lapsuudessa, eikä Kate ollut koskaan tajunnut miestä kohtaan tuntemiensa tunteiden syvyyttä (huvittavaa kyllä, yksi deiteistä on sanonut Katelle, että tämä saattaa "hyvinkin olla tunneälykkäin ihminen" jonka on kokemuksen aikana tavannut - Kate, joka ei edes tajua isänsä löytäneen uuden rakkauden elämäänsä ja kuinka paljon Matt haluaa haleutua hänen seuraansa millä tahansa tekosyyllä), vaikka joka ikinen kylän asukas näki sen jo kilometrien päähän. Hidasteena parisuhteelle toimii Mattin tyttöystävä, mutta kirjailija raivaa hänet näppärällä kierrepallolla pois kuvioista. 

  

Petula vetäisi mittanauhan taskustaan ja kietaisi sen salamannopeasti Katen rintavarustuksen ympäri. 

"Piti vain varmistaa, etteivät nuo ole paisuneet sitten viime joulun", hän sanoi nyökäten Katen rintojen suuntaan. (s. 202)

  

Voin kyllä sanoa, että tämän kokemuksen perusteella en tule jatkossa tarttumaan tämän kirjailijan teoksiin uudestaan. Tiesin kyllä odottaa hömppää, mutta halusin kivaa hömppää, en tälläista kohellusta, naiiviutta, kuumenevia reisiä, tai naisiin kohdistuvaa suorastaan hyväksikäytöksi kutsuttavaa käyttäytymistä (vedonlyöntejä kuinka monen nainen pöksyihin pääsee ja pettämistä). Tässä oli itselleni liikaa sellaisia kohtia, jotka jättivät pahan maun suuhun. Esimerkiksi tarjoilija, joka yrittää kiskoa täyden lautasen Katen kädestä. Ei lainkaan uskottavaa käyttäytymistä. 

   

Samoin Katen vauvakuume kumppanin kanssa tai ilman ei ole omalla mukavuusalueellani. Tässä oli myös sietokykyni ylittävä määrä typoja ja erikoisia sanavalintoja sekä sanontoja (kuten "lumi teki geimeistä lopun", "juna oli kuin nuijalla lyöty" ja "hänen äänensä soi Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi"). Positiivisena sanottava kuitenkin se, ettei kirjassa ollut ainoatakaan kuumaa kohtausta, vaikka pusuja tässä vaihdellaankin sitten senkin edestä. Ja kyllä, lopussa päärynäpuusta löytyy peltopyy - siihenhän kirjan nimikin pohjimmiltaan viittaa. Varmasti joku tykkää tästäkin.

  

"Muutama tuhma tekstari ei vielä anna hänelle oikeutta pöksyjesi avaimiin."

--

Hän oli vannonut itselleen, että pitäisi kaikki karvaiset osastonsa siisteinä ja sheivattuina siltä varalta, että pöksyavainten tarve tulisi yllättäen eteen. (s. 279-280)

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!
  
Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?

  

Suomentanut: Taina Wallin, 455 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Twelve Dates of Christmas (2020)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Penni kirjoistasi

  

Samankaltaista luettavaa: 

• Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  

Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 

  

Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.

  

Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.

  

Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.

  

Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.

  

Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.

  

"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."

  *****

    

"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)

  

Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.

  

Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)

  

Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.

  

"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)

  

Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.

  

"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)

  

Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.

      

*****

    

Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!

  

Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 

  

Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 

  

Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)

  

Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 

  

  

Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

1. Yöpöydän kirjat
2. 
   
3. 
   
4. Bibliofiilin päiväunia
5. Lukutoukan luetut sivut
6. Kirjamies
7. Tuulevin lukublogi
8. Amman lukuhetki
9. Tuulevin lukublogi
10. Kirjasähkökäyrä
11.  @pikkuuset_kirjat
12. Hemulin kirjahylly
13. Kirsin Book Club 
14. Kirjaluotsi
15. Kirjan jos toisenkin
16. Mrs Karlsson lukee
17. Kirjojen kuisketta
18. @pikkuuset_kirjat
19. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
20. Tarukirja
21. Matkalla Mikä-Mika-Maahan
22. Kulttuuri kukoistaa
23. Yöpöydän kirjat
24. Jotakin syötäväksi kelvotonta

Lukupiirissä | Delia Owens: Suon villi laulu

"Ei oo karhut pelkona mulla."

  

  

Lukupiirin elokuun kirja

   

Ilmiömäisen suosittu ja elokuvaksikin taipunut Delia Owensin Suon villi laulu oli vetämäni lukupiirin elokuun kirjana. Minulla on aina todella varautunut suhtautuminen näihin hypetettyihin kirjoihin ja siksi en tätäkään ollut aiemmin lukenut. Onneksi epäluuloni osoittautui vääräksi.

  

"Rakkaus vaan menee niin monesti pieleen. Mutta silloinkin, kun siinä epäonnistuu, se yhdistää meitä toisiimme, eikä meillä loppujen lopuksi muuta ole kuin nää yhteydet toisiimme." (s. 276)

  

Päälle neljän sadan sivun kirjaan mahtui niin paljon kaikkea: upeaa luontokuvausta, kasvutarina, romantiikkaa, parisuhdeväkivaltaa, löydetty perhe, murhatutkinta ja oikeudenkäynti. Tarina avautuu kahdessa aikalinjassa, jotka lopussa sulautuvat yhteen. Alussa eletään vuotta 1952 ja päähenkilö Kya on kuuden vanha. Kerronta vuorottelee Kyan lapsuuden sekä nuoruuden ja nykyhetken, vuoden 1969 murhatutkinnan välillä.

  

Koko kylä näytti väsähtäneen luonnonvoimien kanssa kamppailuun ja repsotti ikään kuin periksi antaneena. (s. 27)

  

Kyan äiti ja vanhemmat sisarukset lähtevät yksitellen kotoa, pois alati humalassa olevan, väkivaltaisen isän nyrkkien alta. Vain pikkuinen Kya jää kotiin, eikä mene kovin pitkään, kun isäkään ei tule enää kotiin. Kya jää yksin mökinrähjään marskimaan keskelle. Luonnosta tulee hänen opettajansa, vanhempansa ja keino selvitä hengissä (myös sydämellinen tummaihoinen puodinpitäjä Jumpin ja hänen vaimonsa Mabel auttavat osaltaan). Kaikki muuttuu, kun poika nimeltä Tate tulee mukaan kuvioihin ja haluaa opettaa Kyan lukemaan, tyttö kun kävi koulussa vain yhden päivän - kiitos naureskelevien luokkatovereiden.

  

"Vähän kuin ei olisi ikinä nähnyt tähtiä ja sitten saisi yhtäkkiä nähdä ne." (s. 319)

  

Pidin eniten kirjan alkupuolesta ja Kyan kasvutarinasta sekä huiman eläväisestä luontokuvauksesta, mutta lopun iso juonikäänne pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Vaikka tässä on niin mahdottoman paljon kaikkea, mikään osa ei tuntunut turhalta tai syönyt jonkin toisen teeman vaikuttavuutta. Syystäkin on siis tämä tarina saanut niin paljon huomiota. Pitänee katsoa myös filmatisointi tästä. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Sydäntä särkevä kasvutarina, murhamysteeri ja lumoava kertomus luonnon kauneudesta.
  
Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään.
  
Suon villi laulu on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys Yhdysvalloissa, minkä lisäksi se ilmestyy yli 40 muussa maassa. Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on ostanut teoksen filmatisointioikeudet.

  

Suomentanut: Maria Lyytinen, 414 sivua, WSOY 2020
  
Alkuperäinen nimi: Where the Crawdads Sing (2018)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• Megan E. Freeman: Alone
• Tara Westover: Opintiellä
• Beth Lewis: Suden tie
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Rick Yancey: 5. aalto
• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
• Anni Kytömäki: Kivitasku
• Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
• Murray Bail: Eukalyptus
• Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
  

Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta