lauantai 16. lokakuuta 2021

Astetta synkempi lastenkirjakimara

"Lehtensä pudottaneiden puiden laihat, 
alastomat oksat kurottivat taivasta peittäviä mustia pilviä kohti. 
Sää tuntui korostavan aavemaista tunnelmaa, joka oli taas kerran vallannut heidän elämänsä."
  
  
Anu Holopaisen lastenkauhusarja Iik! on edennyt jo kuudenteen osaansa, Demonikuiskaaja.
  
Tämänkertaisen tarinan juonessa on paljon tuttua kaikille Manaaja-elokuvan nähneille: löytyy niin projektiili oksentamista, sängyn yllä leijumista kuin se itse manaaminenkin. Yllättävän pelottava lastenkirjaksi. Voin vain kuvitella, millaiset väristykset selkäpiissä meneekään sillä lukijalla, jolle tämä on ensikosketus Manaajaan
  
Saku ja Sussa vierailevat vanhempiensa ja pikkusiskonsa Siirin kanssa naapurikaupungin museossa. Muut luokkakaverit kävivät siellä jo aiemmin, mutta kaksosten piti jäädä kotiin, koska olivat kipeänä. Erikoista kyllä Siiri on todella kiinnostunut näyttelyn esineistä, jotka on löydetty vain vähän aikaisemmin arkeologisilta kaivauksilta Itä-Euroopasta, aiemmin tuntemattomasta kaupungista. Esineiden joukossa on shakaalinpäänmuotoinen veistos, joka katoaa näyttelykaapin yllättäen hajotessa. 
  
Samastuin paljon ohimennen mainittuun nuoreen museo-oppaaseen, joka oli "pukeutunut muinaisasun jäljennökseen". Olen nimittäin itsekin ollut kuukauden verran museo-oppaana kouluryhmille kivikauden kylässä, pukeutuneena asiaankuuluvaan ruskeaan asuun. Paita ja housut olivat ruskeaa kangasta, mutta niiden päälle vedettiin nahkainen mekko. Asuun kuului myös pörröinen ketunnahka, jossa oli pää, tassut ja häntä mukana (se oli muistaakseni eläinpuistossa vanhuuteen kuolleen ketun nahka eli ei tarkoituksella asua varten metsästetty). 
  
Siirillä on uusi mielikuvitusystävä Heissulivei, jonka nimestä tulee vahvoja Superhessu viboja. Hän alkaa nähdä painajaisia pian museovierailun jälkeen. Isoveli Luikku vertaa Siiriä Emily Roseen. Hänen oireitaan yritetään selittää lääketieteellisesti unihalvauksen ja mahapöpön aiheuttamina, mutta Saku ja Sussa löytävät yliopistolta tutkijan, jonka mielestä kaikkea ei voi selittää tieteellisesti. "Psykologien ja lääkärien mielestä riivaukset on sairauksia, jotain harvinaisempia vain, tai eri sairauksien epätavallisia yhdistelmiä.
   
 Jos niissä maasta kaivetuissa kamoissa olikin joku muinainen virus tai bakteeri, Sussa ehdotti. - Semmoinen tauti, jota ei enää tunneta. 
-- 
Saku mietti, mutta pudisti sitten päätään. 
 Vaikea kuvitella, että kukaan muu ei olisi saanut tartuntaa. Onhan siellä kaivauksilla ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä töissä, ja näyttelyesineitä on kuljeteltu pitkin maailmaa. Varmaan olisi jo huomattu, jos niissä olisi jotain haitallista. (s. 59)
    
Nopeatempinen ja lyhyt kirja on omiaan neljäs-kuudesluokkalaisille lukijoille, jotka eivät pelkää yöunten menettämistä. Välillä aikuislukijaakin kauhistuttaa. Minusta on aina hauskaa bongailla kirjoista viittauksia toisiin kirjoihin. Esimerkiksi Demonikuiskaajassa Siiri lukee Magdalena Hain Painajaispuoti-kirjaa.
  
– Miksi sun pitää tämmösiä lukea? Saku ihmetteli. – Eikö meidän hirviöseikkailuissa ole ollut tarpeeksi? 

 Ei se ole pelottava, Siiri kikatti. – Saat lukea sen sitten kun mä olen lukenut sen uudestaan. Jos uskallat! (s. 45)
  
Arvosana:

 
Takakannesta:
Manaajat tulevat! Alakouluikäisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan tarinat ovat helppolukuisia, maltillisen pituisia ja sopivan jännittäviä – juuri sopivia houkuttelemaan myös vähemmän lukevia lapsia kirjan pariin.
  
Sarjan kuudennessa osassa kaksoset Sussa ja Saku perheineen tekevät retken museoon, jossa esitellään muinaisen kaupungin esineistöä. Eräs vitriini särkyy äkillisesti, ja teknisen vian katkaistessa valot pikkusisko Siiri hiipii pimeyden turvin lasinsirpaleiden keskelle.
  
Pian uutisissa kerrotaan, että vitriinissä ollut pieni hyeenanpääpatsas on kadonnut, ja Siirikin saa kertoa poliisille kaiken mitä asiasta tietää. Veistoksen arvellaan päätyneen rikkoutuneen lasin mukana kaatopaikalle, mutta Sakulla ja Sussalla on omat epäilyksensä – varsinkin kun Siiri alkaa nähdä painajaisia jopa keskellä päivää. Vähitellen alkaa tapahtua vieläkin oudompia. Kun kaksosille selviää, että hyeenaveistoksessa saattaa asustella vaarallinen demoni, on apua saatava nopeasti!
  
116 sivua, Myllylahti 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:
*****
  
"Syysaurinko paistoi puiden lomasta. Oli melko lämmintä lokakuuksi."
  
  
Arvostelukappale
  
On heti alkuun varoitettava, että Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Pax-sarjan toinen osa Tuonenkoira ei sovi herkemmille lukijoille tai koiraihmisille. Ikäsuosituksena sanoisin, että varauksella viides-kuudesluokkalaisille, eikä seiskaluokkalaisellekaan näissä ole liian lapsellinen meininki. Verta ja suolenpätkiä nimittäin riittää.
  
Loitsusauvassa alkanut hurja tarina veljeksistä, jotka saivat sijaiskodin pieneltä paikkakunnalta jatkuu nopeatempoisesti harvinaisesti luvusta 20. Sarjaa voinee siis pitää yhtenä, pienempiin osiin jaettuna kirjana. Poikien äiti on alkoholisti, eikä voi siis pitää huolta heistä. Sijaisvanhemmat Laylah ja Anders ovat kivat, mutta koulussa poikia piinaa Simonin johtama poikaporukka. Simonin isä on opettaja, joka ei suostu uskomaan veljeksiä, jotka kertovat Simonin kiusaamisesta. Kaksikolla kun oli jo tullessaan hankalien lasten leima huostaanoton takia, ennen kuin kukaan edes on ehtinyt tutustua heihin.
  
Veljistä nuorempi Viggo on todella tuliluontoinen kaveri, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa ja kiipeilee puissa huomiohakuisesti. Hänen jatkuva "Katsokaa minua!" -huutelunsa on hieman ärsyttävää. Jopa Alrik kommentoi, kuinka on "aika kyllästynyt siihen, että [Viggon] pitää ain olla huomion keskipiste". Hänen keskittymiskykynsä puuttuminen vanhan, maagisen kirjaston opusten parissa lupaa Viggolle aika haastavaa tulevaisuutta, ovathan pojat ennustuksen mukaiset valitut sankarit, joiden tulee taistella pahaa vastaan. 
    
Kuvia vielä saattoi sietää, mutta Viggo vihasi lukemista. Heti luettuaan yhden lauseen hän oli jo unohtanut sen. Kun hän jatkoi seuraavaan ja sitä seuraavaan lauseeseen, hän ei ymmärtänyt mitään.  
-- 
 Vihaan kirjoja, Viggo mutisi. – Varsinkin homeelta haisevia!(s. 81-82)
  
Isoveli Alrik on harkitsevampi ja pitää koirista. Mariefredissä nähdään arka kulkukoira samaan aikaan, kun jokin iso koirankaltainen olento raatelee ihmisiä öisin. Alrik on varma, ettei hänen ruokkimansa koira ole vastuussa hyökkäyksistä, mutta kuinka hän voisi muuttaa yleisen mielipiteen - pidetäänhän häntä itseäänkin hieman arveluttavana. Alrik lukee kirjoja erilaisista yliluonnollisista koiruuksista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista myyttisistä karvaisista nelijalkaisista, mutta mikään kuvaus ei tunnu aivan istuvan.
  
Kirjaston vanhat vartijat Estrid ja Magnar saavat varsin vaikuttavannäköisen, yllättävän vieraan. Damir ajaa moottoripyörällä ja kertoo olevansa varattoman soturipiirin velho. "Viggo ja Alrik hämmästyivät, että hän näytti niin nuorelta. Eivätkö moottoripyörillä aja vain vanhat äijät?" Hauskasti eräs sivuhenkilö harrastaa geokätköilyä.
  
Miehellä oli pitkä musta parta, joka roikkui letitettynä rinnalla. Myös hiukset oli letitetty, ja letti ulottui pitkälle selkään. 
Hän saattoi olla pisin ihminen, jonka Alrik ja Viggo olivat koskaan nähneet. 
-- 
Mies näytti erilaiselta kuin kukaan heidän tapaamansa. -- Jo pelkkä nenä oli erikoinen. Se oli ikään kuin litistynyt, ja siinä oli kaksi pitkulaista sierainta kuin viirut keskellä pölyisiä kasvoja. (s. 41-43)
   
    
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jännittävä kauhufantasiasarja vie keskelle pohjoismaisen mytologian karmivimpia seikkailuja ja hirvittävimpiä otuksia.
  
Ruotsalaiskaupunki Mariefredin rauha rikkoutuu, kun tuntematon peto alkaa hyökkäillä eläinten ja ihmisten kimppuun. Veljekset Alrik ja Viggo joutuvat selvittämään, millainen epäluonnollinen olento on oikein kyseessä ja ennen kaikkea miten se taltutetaan. Samaan aikaan heidän vartioimaansa salaiseen kirjastoon ilmestyy neuvojen toivossa noitamestari, jonka aikeet vaikuttavat epäilyttäviltä.
  
Tarinaa vauhdittaa upea sarjakuvamainen kuvitus.
     
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 185 sivua, Otava 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

*****
  
"Usein on perempi olla hieman syrjässä, koska siten näkee paremmin."
  
  
Arvostelukappale
     
Eva Frantzin toinen lastenkirja Yön kuningatar alkaa aika hurjasti: siinä eletään 1700-luvun loppua ja nainen, jota syytetään lapsensa murhaamisesta ollaan mestaamassa. Melkoisen karmaiseva alku lastenkirjalle! Suosittelisinkin tätä 10-vuotiaasta eteenpäin.
  
Kirjan päätarina kuitenkin sijoittuu vuoteen 1915. 12-vuotias Viktor on muuttanut vuotta aikaisemmin Pariisista Helsinkiin. Hänen äitinsä on oopperalaulaja. Äidillä on ollut vaikeaa, mutta nyt häntä pyydetään Venäläisen teatterin Taikahuiluun Yön kuningattareksi. Roolin aiempi haltija on loukkaantunut harjoituksissa. 
    
Miksi olin niin kauhuissani? Mitä kummallista siinä muka oli, että teatteritalon käytävällä kulki hyräilevä nainen? Silti sydämeni hakkasi rinnassani kuin bassorumpu, ja näköjään olin unohtanut myös hengittää. (s. 32)
    
Teatterin pimeillä käytävillä kuuluu surumielistä laulua. Viktorin uusi ystävä Agnes kertoo, että sen täytyy olla Musta primadonna, joka on kuollut vuosikymmeniä aikaisemmin. Primadonnan lisäksi teatterilla on jotakin muutakin yliluonnolista. "Mikä hirvittävä olento pimeydessä piileskeli?"   
  
Sääliksi kävi Viktoria, jota ei kotona huomaa kukaan. Ei halveksiva isoäiti tai välinpitämätön äiti. Ainoat, jotka tuntuivat pitävän pojasta, olivat kotiapulainen Helmi ja Agnes. Lisäksi häntä kiusaa yksi luokan pojista. Välillä Viktor on todella nokkela, mutta toisinaan hänellä kestää hyvin pitkään yhdistellä yksinkertaisia johtolankoja ja tuntuu ikäistään nuoremmalta.
  
Toisinaan mietin, miltä tuntuisi olla pidetty. Olla koko perheen silmäterä, saada paljon leikkikavereita ja tavata ihmisiä, jotka haluaisivat olla seurassasi. Saada joka päivä halauksia ja suukkoja, rakastavia sanoja ja kehuja. (s. 43)
  
Pidin tarinan sijoittumisesta 1900-luvun alkuun. Kirja oli hyvin raikas, eikä alleviivannut ajankuvaa liikaa. Aina toisinaan vihjaistaan, kuinka kaduilla kulkee vossikoita ja teatterin pukuhuoneiden vanhalla puolella on kaasulamput uuden puolen sähkön sijaan. Pari kertaa mietin anakronismeja, koska en tiedä riittävästi tuosta ajasta, etenkään kirjan lopussa mainitusta ensimmäisestä maailmansodasta. 
  
Esimerkiksi, kun Viktor syö perunamuusia ja lihapullia havahduin ajattelemaan, että onko tuo ruokalaji ollut olemassa tosiaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Nopea googlaaminen paljasti, että lihapullat ovat tulleet Pohjolaan jo 1700-luvun alussa, kiitos Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n vierailtua Turkissa. Kyllä lukeminen kannattaa aina, en tätäkään välttämättä muutoin olisi tullut selvittäneeksi.
  
Teatterin ullakko oli täynnä vanhoja lavasteita, risoja kattukruunuja ja tuoleja, joista puuttui yksi jalka tai käsinoja. 
Ullakko oli pölyinen, likainen ja todella jännittävä paikka. Tarpeettomiksi jääneissä kalusteissa oli jotakin kaunista ja surumielistä. (s. 100-101)
      
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
  
Arvosana:

 
Takakannesta:
Jännitys tiiviistyy teatterin kulisseissa
  
Eletään vuotta 1915, ja 12-vuotias Viktor uneksii pääsevänsä pois Helsingistä. Hän asuu Bulevardilla äitinsä ja isoäitinsä hienossa asunnossa, mutta heti pihalla hän törmää talonmiehen poikaan Algotiin kumppaneineen. Kukaan ei tunnu pitävän Viktorista, paitsi ehkä Helmi-sisäkkö.
  
Kun he vielä asuivat Pariisissa, Viktorin äiti Margareta oli arvostettu oopperalaulaja. Helsingissä hän saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin Taikahuilussa, ja kaikki näyttää lupaavalta. Myös Viktor viihtyy teatterissa ja saa ystävän lavastajan tyttärestä Agnesista, jolla vaikuttaa olevan selvännäkijän kykyjä. Mutta kuka on nainen, joka laulaa niin kammottavasti äidin huoneen ulkopuolella? Ja miksi teatterissa sattuu yhtenään erikoisia onnettomuuksia, erityisesti Yön kuningattarelle?
  
Jotakin kauhistuttavaa ja pahantahtoista on piiloutunut teatterirakennuksen perustusten alle. Mutta uskaltaako Viktor todella puuttua peliin ja pelastaa äitinsä ennen kuin on liian myöhäistä?
  
Yön kuningatar on Eva Frantzin toinen lastenkirja. Sen edeltäjä, Osasto 23, palkittiin Runeberg Juniorilla 2019.
  
179 sivua, S&S 2021
 
Eva Frantzilta julkaistuja lastenkirjoja:
  
Kirja on luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura

"Kuka olisi arvannut, että näin pieni koulu voi olla näin täynnä draamaa?"
    
  
Syyskuun teos nuortenkirjalukupiirissä oli Zoe Suggin ja Amy McCullochin dark academia henkinen The Magpie Society - Salaseura. Kyseessä on nopealukuinen teinimysteeri, joka sijoittuu sisäoppilaitokseen.  "Hemmetti, koulunkäynti on jo ihan riittävän monimutkaista ilman, että siihen lisätään murhia, salaseuroja ja peittelyä." Tarina avautuu kahden näkökulmahenkilön vuorotellessa. Harmillisesti muutamaa hienoa miljöökuvailua lukuunottamatta, ei tarina saanut koukutettua minua.
  
Se on kuin suoraan jonkin shakespearelaisen elokuvan lavasteista - pitkä suorakulmainen tila, jossa tummat, mahonkiset kattoparrut risteilevät laivan luurangon lailla kermanvärisen katon alla. Seinillä roikkuu valtavia gobeliineja, joihin on kuvattu kohtauksia myyteistä ja legendoista. (s. 74)
  
Audrey muuttaa yhdysvalloista Isoon-Britanniaan, Illumen Hall -nimiseen kouluun, jota kuvaa sanoilla ankeampi versio Tylypahkasta, "se sai minut tuntemaan, että olen astunut ajassa taaksepäin ja tyystin eri vuosisadalle. Koulurakennus on kuin suoraan keskiajalta."
  
Hän jakaa huoneen toisen kertojaäänen, Ivyn kanssa. Molemmat jäävät harmillisesti etäisiksi hahmoisi. Minulle kyllä kelpaisi heidän huoneensa erkkeri, jonka Audrey kertoo olevan ihanteellinen lukunurkaksi. "Jopa minä saattaisin tuntea houkutusta käpertyä siihen silloin tällöin kirjan kera". Plussaa myös Ivylle, että hän lukee Orjattaresi-romaania. 
  
Minulla on kotoisa tunne ensimmäistä kertaa viiden koulussa viettämäni viikon aikana, ja pystyn nauttimaan ympäristöstäni. Kuten kirjastosta. En ollut aiemmin juuri piitannut koko paikasta, mutta nyt se on minun silmissäni kuin suoraan jostakin viktoriaanisesta romaanista. Siellä leijuu vahva hylätyn tuntu, mutta samanaikaisesti epäilen, että jos tietäisin salasanan, voisin löytää miljoonia sen uumeniin haudattuja mysteereitä. Salissa on tikkaita, joita myöten pääsee käsiksi ylempiin hyllyihin, jotka on kielletty kaikilta muilta paitsi kahden viimeisen vuoden oppilailta (eli meiltä) ja kirjastonhoitajalta sekä opettajilta. (s. 201)
  
Ollakseen hyvin kirjavastainen, Audrey kyllä tietää todella paljon kirjallisia viittauksia - tai ainakin kirjoihin pohjaavien elokuvien ja tv-sarjojen (kuten Game of Thrones) viittauksia. Ivy puolestaan vertaa yläsiipeä, jossa säilytetään vanhoja kirjoja Tylypahkan kiellettyjen kirjojen osastoon. Koulu on eksoottinen yhdistelmä vanhaa ja uutta, rakennuksista uusimmat ovat viktoriaaniselta ajalta, mutta kirjaston katalogi on iPadilla, monissa kirjoissa on GPS-paikannin, ovissa on sähkölukot ja valvontakameroita on kaikkialla.
  
Kummallakin nuorella on lähimenneisyydessään traaginen kokemus. Audrey halusi tapahtumien vuoksi muuttaa pois kotimaastaan ja joutuu kohtaamaan uudessa koulussa toisen. Yksi Illumen Hallin oppilaista kuoli kevätlukukauden päättävissä juhlissa. Nyt joku on alkanut tekemään podcastia, jossa väitetään, ettei kuolema ollutkaan onnettomuus, niin kuin poliisit ovat tutkinnoissaan todenneet, vaan siihen liittyisi rikos ja selvittämättömiä johtolankoja. Podcastin jokaisessa jaksossa tuntematon ääni paljastaa omien tutkimustensa satoa.
  
Herra Tavistockin mökki on kuin suoraan satukirja sivuilta. Ikäkulut seinätiilet eroavat toisistaan niin koon kuin värinkin suhteen, mutta sopivat silti jollain ilveellä täydellisesti yhteen. Olkikatto roikkuu ulko-oven päälle, ja villiviini kohoaa köynnöskehikolla. Kuunvalossa paikka näyttää aivan mielettömän hurmaavalta. Juuri tällaiseksi minä Englannin kuvittelin, ennen kuin saavuin tänne. (s. 222)
  
Kirjan harakkatematiikka oli kiinnostavaa. Koulun mailla asuu paljon harakoita, niille uhrataan pikkurahoja ja muuta kiiltävää suihkulähteeseen ja onpa olemassa huhu, että joskus vuosikymmeniä aikaisemmin koulussa olisi toiminut Harakkaseuraksi kutsuttu ryhmä, joka suojeli opiskelijoita ja taisteli korruptiota vastaan. Koulu on täynnä salaisia, pölyisiä käytäviä. Audrey ei voi olla ajattelematta, "että jokaisen seinän taakse on piilotettu salakäytävä".
  
"Koulun pohjapiirros on takuulla samanlainen kuin Winchesterin mysteerikartanossa." (s. 266)
  
Tässäkin käännöksessä eräs poika käyttää verkkareita, vaikka kyseessä ovat todennäköisimmin sweat pantsit eli collegehousut, jotka ovat materiaaliltaan erilaiset ja sopivat paremmin eliittikoulun oppilaalle. (Verkkarit aiheuttavat aina kunnon flasbackin ala-asteen kammottaville liikkatunneille.) Audrey toivoo yhdessä vaiheessa erittäin samaistuttavasti, kuinka "olisi mahtavaa, jos [kahvin] saisi annosteltua suoraan suoneen tippaletkun välityksellä". Alkoi kyllä kovasti tehdä mieli hänen tilaamaansa kurpitsalattea. 
  
Ensimmäinen kirja päättyy samhain-juhlaan, joka ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Jatko-osa Siivenisku ilmestyy marraskuussa 2021.
  
Valo lankeaa lattialle vanhasta säröilleestä ikkunasta, ja seinillä roikkuu lukinseittejä kuin Halloween-koristeita. (s. 214)
    
Jos muuten osaatte vinkata hyviä dark academia kirjoja, niin jättäkää kommenttia alle!
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Tähtivloggaajan uutuus!
  
Tähtivloggaaja Zoe Suggin a.k.a Zoellan ja kirjailija Amy McCullochin yhdessä kirjoittama kirja on villi, salaperäinen ja vetävä tarina eliittisisäoppilaitoksen varjoelämästä.
  
Magpie Society yhdistää Girl Onlinen ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Illumen Hallin lukuvuoden päättäjäisbileissä järvenrantaan ajautuu oppilaan ruumis. Uhrin selkään on tatuoitu valtava, taidokas harakka. Uusi oppilas Audrey, joka pakenee omia salaisuuksiaan, joutuu vasten tahtoaan keskelle murhamysteeriä, sillä hänen kämppiksensä Ivy oli murhatun tytön paras ystävä. Vaikka Audrey ja Ivy eivät voi sietää toisiaan, jokin tuntematon vetää heitä kohti koulun synkkiä salaisuuksia. The Magpie Society julkaistaan syksyllä 2020 suomeksi samana päivänä alkuteoksen kanssa.
  
Suomentanut: Inka Parpola, 333 sivua, WSOY 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Magpie Society - One For Sorrow (2020)
   
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja
  
Samankaltaista luettavaa: Katharine McGee: Tuhat kerrosta -sarja, Libba Bray: Kauhun ja kauneuedn valtakunta, Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

lauantai 9. lokakuuta 2021

Lastenkirjoja Halloween-mausteilla

"Huokailevat haamut sentään, että minä sitten rakastan kurpitsoja."
    
  
Arvostelukappale
   
Laura Ellen Andersonin kirjoittama ja kuvittama Amelia Kulmuri -sarja sai vähän aikaa sitten kolmannen osansa. Nämä ovat todellisia helmiä lastenkirjallisuuden laajalla merellä. Sarjassa on paljon huumoria, mutta myös ajatuksia herättäviä syvällisiä teemoja. Tällä kertaa reipas Amelia ratkoo kadonneiden muistojen arvoitusta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä synkempää meno on, mutta loppu on onnellinen. 
  
Amelian kouluun on tullut vaihto-oppilaita Valon valtakunnasta. Sarjan edellisessä osassa paljastui, että yksisarviset olivat levittäneet propagandaa Valon ja Pimeän olennoista toisilleen ja luoneet pelon ilmapiirin. Vaihdossa on saatu myös keittotaidon opettaja. Jeti-Floora ja Kalmo Niittomies eivät kuitenkaan kokkaamisesta innostu, vaan onnistuvat vain häiritsemään Amelian ja Tanginen (puoliksi vampyyri, puoliksi keiju, tuleva kuningas) keksien leipomista. Amelia haluaa ottaa tehtävän tosissaan, sillä eniten keksjä myynyt ryhmä saa liput Kurpitsaparatiisi-nimiseen huvipuistoon.
  
Amelian syntymäpäiväjuhlat - tai oikeastaan syntymäyöjuhlat - lähestyvät. Juhlien valmisteluja varjostaa Amelian riitä äidin kanssa. Amelia kun haluaa opiskella kurpitsojen tutkijaksi eikä toteuttaa perinteisen vampyyrittaren roolia juhlien järjestäjänä. Kun Amelian yhdestoista syntymäyö koittaa, ei juhlapaikalla olekaan ketään, sillä kaikki ovat unohtaneet. Ja mikä vielä pahempaa, Tanginen isä tiedä oma nimeään tai sitä, että on kuningas, eikä hän ole ainoa, jota vaivaa paha muistinmenetys. Kaikki tuntuvat unohtaneen, ettei Pimeän ja Valon valtakuntien asukkaiden tarvitse enää pelätä toisiaan. On Amelian tehtävä ratkaista mysteeri.
  
Tämä on oivallinen kirja esimerkiksi jos joku läheinen on muistisairas ja siitä haluaa lapsen kanssa keskustella, mutta tämä toimii mainiosti myös muutoinkin.
  
"Taisin taas sotkea itseni peikonlimasuperliimaan", Amelia sanoi. "Olen melko varma siitä, että olemme  tarttuneet toisiimme... 
-- 
"Vai niin", äiti sanoi. "Meidän täytyy sitten kai halata ikuisesti!" 
"Ei kuulosta hullummalta", Amelia sanoi (s. 212)
  
Arvosana:


Takakannesta:

Amelia Kulmurin, kaikkien suosikkivampyyrin, seikkailut jatkuvat!
  
Amelian isot ja huikeat syntymäiltajuhlat ovat aivan nurkan takana, ja hän on TODELLA innoissaan. Mutta Yösydämen asukkaat ovat alkaneet käyttäytyä oudosti. Kukaan ei tunnu muistavan mitään — kuten omia nimiään tai Amelian juhlia.
  
Alkaa näyttää siltä, että joku varastelee heidän muistojaan. Pystyykö Amelia selvittämään syyn ja pelastamaan perheensä ja ystävänsä ennen kuin kaikki unohtavat, kuka hän on?
    
Suomentanut: Sarianna Silvonen, 212 sivua, Kumma kustannus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Memory Thief (2018)
 
Sarjassa ilmestyneet:
  
  *****

"Pikkuisia lumihiutaleita oli alkanut putoilla. 
Ne näyttivät pikkiriikkisiltä pyörähteleviltä ballerinoilta."
    
  
Harriet Muncasterin kirjoittamaa ja kuvittamaa Isadora Kuu -sarjan on tullut kaksi osaa lisää. Viime vuonna julkaistiin kaksi ensimmäistä kirjaa. Toivottavasti loputkin sarjasta suomennettaisiin. Näitä on englanniksi jo 15 osaa! Sarjassa ei ole jatkuvaa juonta, vaan teoksia voi ensimmäisen kirjan jälkeen lukea aika vapaassa järjestyksessä.
  
Isadora Kuu on puoliksi vampyyri, puoliksi keiju ja hän käy ihmisten koulua, jossa jokainen on erilainen. Isadora kokeekin sopivansa sinne paremmin kuin vanhempiensa käymiin kouluihin. Vanhempien omalaatuisuus aiheuttaa välillä päänvaivaa, niin kuin nyt, kun he ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi valvojiksi koulun retkelle. 
  
Vampyyri-isä nukkuu liian pitkään eikä ehdi kammata hiuksiaan ja hän joutuu turhamaisuutensa vuoksi lentämään junan kiinni. Keiju-äidin mielestä kaupungissa on liian harmaata, mutta kukkien taikominen julkisella ei välttämättä ole kaikkein fiksuinta.

 "Uskomatonta, että sinä et ole matkustanut ennen junalla!" päivitteli Zoe -- "Kaikki ovat matkustaneet junalla aiemmin." 
-- 
Rautatieasema oli suuri ja harmaa ja meluisa. Junat näyttivät valtavilta metallisilta perhosen toukilta, jotka ryämivät raiteita edestakaisin. (s. 43-44)
  
Isadora ja hänen eläväksi taiottu vaaleanpunainen pehmokaninsa Pinnki-pupu pitävät baletista ja toivovat joskus olevansa itsekin balleriinoja kuten idolinsa Tatjana Tutu. Koulun retki Liisa Ihmemaassa -balettiin onkin ihana tilaisuus nähdä Tatjana lavalla, mutta Pinkki-pupu katoaaa. Ja kuka itkee pukuhuoneessa? Kirjassa on lempeä opetus siitä, kuinka tärkeää on aina olla ystävällinen, pienissäkin asioissa. Voisin itsekin mielläni mennä katsomaan tuon balettiesityksen.
  
Kuten Ameliakin, myös Isadoralla on synttärit, mutta hän haluaa viettää syntymäpäivänsäkin ihmisten tapaan. Siitäkös melkoinen soppa syntyykin, kun vanhemmat päättävät järjestää Isadoran juhlat omalla maagisella tavallaan.
  
"Älkää muuttuko", Zoe pyysi. "Me rakastamme sinua ja perhettäsi sellaisina kuin olette, Isadora." 
"Juuri niin", Oliver sanoi. "On hauskaa, kun perheenne on erilainen." (s. 93)
  
Arvosanat:
 ja 
  
Takakannesta:

Isadoran äiti on keiju, isä vampyyri, ja hän itse on vähän kumpaakin. Isadora rakastaa yötä, lepakoita ja mustaa tutuaan, mutta hän rakastaa myös auringonpaistetta, taikasauvaansa ja Pinkki-pupuaan. Pinkki on Isadoran paras ystävä, sillä Isadoran äiti loihti Pinkin eläväksi.
  
Isadora ja Pinkki-pupu ovat innoissaan baletista, he harjoittelevat keskenään ja pitävät esityksiä Isadoran perheelle. Kun Isadoran luokka lähtee katsomaan oikeaa balettinäytäntöä, Isadora on on innoissaan, kunnes hänen vanhempansa ilmoittavat lähtevänsä vapaaehtoisiksi retkelle...
  
--
  
Isadoralla on pian syntymäpäivä, ja hän haluaa kutsua juhliinsa ihmisystäviään, koska siitä lähtien, kun hän aloitti ihmiskoulun, hän on ollut monilla kaveriensa syntymäpäivillä. Isadora ei halua järjestää kavereilleen vampyyrisyntymäpäiviä, koska ne järjestetään yön pimeimmällä hetkellä, eikä myöskään keijusyntymäpäiviä, koska niihin kuuluu uimista hyvin kylmässä vedessä, jossa on paljon kaloja... millaiset siis Isadoran syntymäpäiväjuhlista tuleekaan?
  
Isadora Kuu on erityinen, koska hän on erilainen. Kaksivärinen vampyyrikuvitus. Ei kun keijukuvitus. Ei kun... no, joka tapauksessa: erityisen hieno kuvitus!
  
Suomentanut: Maarit Varpu, 212 sivua, Aurinko kustannus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Isadora Moon has a Birthday (2016), Isadora Moon Goes to the Ballet (2016)
  
Sarjassa ilmestyneet:

lauantai 2. lokakuuta 2021

Syyskuun luetut

  
Menipäs syyskuu uskomattoman nopeasti! Ihan niin paljon kuvia en ulkona ehtinyt kuukauden aikana ottaa kuin halusin, kun plantaarifaskiitti vaivaa. Täällä blogin puolellakin on ollut kamala postausjumitus. Ei vaan millään ole tullut tartuttua Chrome Bookiin ja näpytellä. Olen miettinyt, jos jatkossa tekisin enemmän lyhyitä postauksia useammasta kirjasta kerrallaan. Halloween-lukuhaaste alkaa tänään ja kestää kuukauden loppuun asti. 
  
Luin syyskuun aikana 17 kirjaa (3813 sivua), joista seitsemän sarjakuvaa Aami-lukumaratonin aikana. Parhaat lukuhetket vietin 5/5 Valkeantuoja-lastenkirjan ja Beasts of Burden - Animal Rites -sarjakuvan parissa. Muita loistavia teoksia olivat Kepler62 - Terra: Kloonit (sarjan toiseksi viimeinen osa, loppu häämöttää jo), suloinen  The Tea Dragon Society -sarjakuva ja Auschwitzin tatuoija.
 
  • Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
  • Maami Snellman: Merena ja lumottu peili
  • Elina Rouhiainen & Kaisa Ranta: Valkeantuoja  
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Terra: Kloonit
  • Sari Peltoniemi: Vaihdokaat
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus
  • Anniina Mikama: Myrrys
  • Heather Morris: Auschwitzin tatuoija
  • Kay O'Neill: The Tea Dragon Society
  • Minna & miehet - Minna Canthiasarjakuvana
  • Aino LouhI: Mielikuvitustyttö
  • Emilia Carroll: Through the Woods
  • Rui Tenteiro: Metsän pidot
  • Evan Dorkin & Jill Thompson: Beasts of Burden - Animal Rites
  • Fábio Moonin & Gabriel Bá: Daytripper
  • Yoko Ogawa: Muistipoliisi
  • Siri Pettersen: Rautasusi
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
3. Historiallinen romaani - Anniina Mikama: Myrrys  
6. Kirja kertoo rakkaudesta - Heather Morris: Auschwitzin tatuoija 
21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan - Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus 
43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä - Yoko Ogawa: Muistipoliisi 
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija - Siri Pettersen: Rautasusi 
  
Lokakuun lukupino:
  
  • Agatha Christie: Kurpitsajuhla 
  • Diana Wynne Jones: Noidan veli 
  • Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura 
  • Sarah Waters: Silmänkääntäjä 
  • Evie Wyld: Me olemme susia 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Halloween -lukuhaaste (1.-31.10.2021)

    
Se tulee taas! Odotettu Halloween -lukuhaaste järjestetään jo kuudennetta kertaa. Haaste kestää koko lokakuun ja sen aikana luetaan mitä vain teemaan sopivaa eli esimerkiksi teoksia, joissa on noitia, ihmissusia, vampyyreitä, zombeja tai kummituksia, tarina sijoittuu syksyn tai Halloweenin aikaan, tai kirja aiheuttaa kylmiä väreitä (tähän sopivat niin kauhu, historia, dystopia kuin dekkaritkin).
  
Jokainen voi siis itse määritellä, miten luettu kirja sopii teemaan. Lukuvinkkejä voi poimia esimerkiksi edellisten vuosien koosteista 2020, 2019, 2018, 2017 ja 2016.
  
Jos siis kiinnostuit haasteeseen osallistumisesta, kommentoi tämän postauksen alle, niin tiedän, että olet mukana. Somessa voi käyttää aihetunnistetta #halloweenlukuhaaste.
    

🍁 🎃 🍁 Tervetuloa mukaan! 🍁 🎃 🍁


Mukana lukuhaasteessa:

torstai 2. syyskuuta 2021

Elokuun kooste

   
Elokuuhun ehtikin mahtua kaikenlaista. Vietettiin toista kertaa Tove Janssonin päivää ja pari lukuhaastetta päättyi Instagramissa. Kävin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen Kuopiossa ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvan äitini luona. Kollaasista löytyykin pari Kuopiossa otettua ulkokuvaa sekä siskoni perheen uusi rescuekissa Tuutikki. Kävin myös kirpparilla ekaa kertaa sitten pandemian alkamisen ja ostin muutaman kirjan. Niistä kuvaa alempana. Ostin kirpparita myös hyvin aidon näköisiä tulppaaneja (jotka näkyivät jo lukumaratonilla lukemieni kirjojen kuvissa), sillä en kannata leikkokukkabisnestä, en ainakaan Instakuvia varten. 
  
En malta odottaa syksyä (joka minusta tosin alkaa jo elokuussa), ruskan värejä, viileitä iltoja, metsäretkiä, sieniä (joita vain kuvaan, en syö) ja tietysti kaikkia huikeita uutuuskirjoja. Kirjamessuille en tänäkään vuonna uskalla lähteä, eli kirjakamut, tavataan sitten ensi vuonna! Täytän syysjuun puolivälissä 35 ja hieman ikäkriiseillyt sen kanssa. Yritän syyskuussa saada kirjoitettua rästipostauksia, eli madaltaa työpöydän kulmalle kertynyttä valtavaa luettujen teosten pinoa. 
  
Elokuussa luin yhteensä 18 teosta (4126 sivua), joista neljä oli romaaneja ja loput sarjakuvaa. Luin vuoden parhaan kirjan eli jo toukokuussa aloittamani TJ Klunen Talon taivaansinisellä merellä loppuun. Muita hienoja lukukokemuksia tarjonneita teoksia olivat erityisesti hurmaava Pilvilinna, samaistuttava Quiet Girl in a Noisy World, feministinen Tympeät tytöt ja ihastuttava Kuutamo ja muita kertomuksia. Kokeilin lukea useampaa kirjaa vuorotellen ja vain Maata jalkojen alle jäi kesken, siirtyen syyskuun ensimmäiseksi kirjaksi.
  
Kuten mainittua, osallistuin viime viikonloppuna Oksan hyllyltä -blogin venetsialaisten lukumaratoniin, jonka aikana luin kahdeksan sarjakuvaa, 1189 sivua. Vuoden pisin luettu teos tähän mennessä on elokuun lukupiirikirjana ollut Kivitasku (645 sivua). Luin myös ensimmäistä kertaa Tähtiveltaja-urani aikana englanninkielisen teoksen, Persephone Stationin, joka esitellään lehdessä 4/2021.
  
Huomasin vähän aikaa sitten, että tänä vuonna on tullut luettua paljon elämäkertoja, etenkin omaelämäkerrallisia sarjakuvia. Tässäkin kuussa tuollaisia teoksia mahtui mukaan kolme, Debbie Tungin, Robin Han ja Katja Klengelin sarjakuvat. Koko vuoden saldo on jo 13.
     
Kaikki elokuussa luetut:
  • TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä 
  • Tove Jansson: Muumipeikko ja marsilaiset 
  • Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story
  • Robin Ha: Almost American Girl 
  • Gabby Rivera & Celia Moscote: Juliet Takes a Breath 
  • Kerstin Gier: Pilvilinna 
  • Rino Mizuho: Maaginen suklaapuoti 19 
  • Makoto Hagino: A Tropical Fish Yearns for Snow 1 
  • Anni Kytömäki: Kivitasku
  • Hugleikur Dagsson: Sallittu kaikille
  • Katja Klengel: Girlsplaining 
  • Riina Tanskanen: Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä
  • Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia 
  • Anne Muhonen: Älä unohda minua 
  • Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut 
  • Hannu Leimu: Kadonneet 
  • Robert Kirman: The Walking Dead - Book Fifteen
  • Stina Leicht: Persephone Station 
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
23. Kirja jota liet ulkona - Stina Leicht: Persephone Station 
  
Jäljellä on enää viisi täyttämätöntä kohtaa haasteesta. Ei siis pitäisi olla vaikeaa saada tätä valmiiksi loppuvuoden aikana.
  
Kontista löysin kolme pokkaria kahdella eurolla, eli:
- Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray
- S.J. Watsonin Kun suljen silmäni 
- Lauren Katen Passion 
  
Toiselta kirpparilta löysin pitkään puuttuneen osan yhtä nuoruuteni suosikkimangasarjaa, eli Mia Ikumin Tokyo Mew Mewin osan 3. Puoliso löysi pitkään lukulistallani olleen Orson Scott Cardin Ender's Gamen. Huomasin vasta kuvan otettuani, että näissä on useammassa tuijottava silmä selkämyksessä. 
  
Tätä kirjoittaessani on jo syyskuun ensimmäinen ja sain tänään toisen annoksen Comirnatya. Käytiin puolison kanssa samalla kirpparikierroksella täällä Oulussakin, mutta matkaan ei tarttunut yhtään kirjaa. Löysin kuitenkin söpön keraamisen pöllön (Lintupajan käsintehty 1,50€) ja ihanan pehmeän, mustavalkoisen huivin tulevaa syksyä ja talvea varten kahdella eurolla. Pöllö tullaan näkemään pian Instagramissa, eli kannattaa ottaa tilini seurantaan.
    
Syyskuun lukupino:
  • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla
  • Leigh Bardugo: Tuho ja roihu
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus 
  • Anniina Mikama: Myrrys
  • Heather Morris: Auschwitzin tatuoija 
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Terra: Kloonit 
  • Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat 
  • Maami Snellman: Merena ja lumottu peili 

maanantai 16. elokuuta 2021

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."
  
   
Lukupiirin toukokuun kirja
  
Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)
  
Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.
  
Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)
  
Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.
  
Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)
  
Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 
  
Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 
- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)
  
Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 
  
Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)
  
Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 
  
Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)
  
Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 
  
Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)
    
Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."
  
- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)
  
Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.
  
Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.
  
Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.
  
Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.
  
Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019
  

maanantai 2. elokuuta 2021

Heinäkuun luetut

   
Heinäkuun kuvissa näkyy kesän kukkaloistoa Tuiran rododendron-puistosta ja kasvitieteelliseltä puutarhalta. Aivan yhtä helteinen ei kuukausi onneksi ollut kuin kesäkuu, ja sainkin luettua paljon (24 kirjaa, 3651 sivua), joista ensimmäisenä luin loppuun kesäkuun puolella aloitamani Emma Luoman ihon alle menneen Perhosten ajan. Iso osa on sarjakuvaa ja lastenkirjoja, jotka luin kesälukumaratonin aikana. Luin myös kaksi novellikokoelmaa.
     
Kuukauden teoksista peräti kolmessa oli päähenkilö tyttö, joka näkee kuolleita (Hurme, Kuolleetkin ghostaa, Rubiininpuna), kahdessa oli woc päähenkilö ja kaksi oli omaelämäkerrallisia, toinen vieläpä säeromaanin muotoon kirjoitettuna. Kuukauden parhaat hetket vietin maalaiseläinkääkäri James Herriotin ja Rubiininpunan aikamatkaajien parissa. Lukumaratonin lempparini olivat Pieni kujeskelukirjaMaalarisiskot, Purkissa, The Arrival ja They Called Us Enemy
  
Kaikki heinäkuussa luetut:
  • Emma Luoma: Perhosten aika
  • Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
  • Reetta Niemelä & Emmi Jormalainen: Pieni kuljeskelukirja
  • Lucy Fleming: Ella etsii valoa
  • Kari Tapola & Karoliina Pertamo: Lyhtyjen maa
  • Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Vihreäsilmäinen lohikäärme
  • Hertta Vierula & Nora Surojegin: Valaankantaja
  • Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Sinä yönä tuli talvi
  • Sanna Pelliccioni, Maami Snellman & Kiti Szalai: Muistan sinua rakkaudella
  • Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
  • Deborah Marcero: Purkissa
  • Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
  • Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
  • Virpi Salmi: Olisin mieluummin raptähti ja muita naisajatuksia taiteen maailmasta
  • Susanna Silvander-Rosti & Nadja Sarell: Sulon ja Elsin uudet naapurit
  • Riika Ruottinen: Keskenmenosaappaat - Sarjakuvia lapsettomuudesta
  • JP Ahonen: Villimpi Pohjola #1
  • Shaun Tan: The Arrival
  • George Takei, Justin Eisinger, Steven Scott & Harmony Becker: They Called Us Enemy
  • Sini Helminen: Hurme
  • Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa
  • Dino Buzzati: Noiduttu takki
  • James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
  • Kerstin Gier: Rubiininpuna
    
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa - Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi 
36. Kirjassa liikutaan ajassa - Kerstin Gier: Rubiininpuna 
44. Kirjassa on reseptejä - Sanna Pelliccioni, Maami Snellman & Kiti Szalai: Muistan sinua rakkaudella
48. Kaksi kirjaa samasta aiheesta - Emma Luoma: Perhosten aika
49. Kirja on julkaistu 2021 - Sini Helminen: Hurme 
     
Kirjojen lisäksi heinäkuuhun mahtui myös toisen harrastuksen herättely. kun tein myyntiin kirjakuviin ja sisutkseen sopivia helminauhoja. (Lisää kuvia ja tilauohjeet täällä.)
    
Tein heinäkuussa muutaman kirjahankinnan. Huomasin paikallisessa ilmaisen tavaran kierrätysryhmässä annettavana Stephen Kingin Musta torni -sarjan kolme ensimmäistä osaa ysäreillä julkaistuina pokkareina, joten olihan ne käytävä pelastamassa. Toisessa kuvassa puolestaan on kirjaston poisto-osaston aarteita. Eräällä kirjastoreissulla puoliso oli nähnyt ilmoituksen ja kävi kertomassa minulle erittäin edullisista hinnoista. Kahdella eurolla sain koko pinon. 
  
Kaikki muut ovat lukulistallani, paitsi Ilki ihana, jonka olen vuosia sitten lukenut (vähän ennen blogin perustamista) ja etsinyt omaan hyllyyn. Olin vähällä jättää sen ostamatta, koska en muistanut onko minulla jo tämä vai jatko-osa Sala kavala. Onneksi otin, sillä juurikin tämä osa puuttui. Kolmannen osan (englanniksi) löysin kirpparilta juuri ennen pandemian alkua. Sääli, että sarjan kääntäminen lopetettiin.  
  
  • Diana Wynne Jones: Noidan veli 
  • Melissa Marr: Ilki ihana
  • Terhi Rannela: Ganesha, Goa ja minä
  • Brian Selznick: Hugo Cabret 
  • Miina Supinen: Mantelimaa 
  • Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella 
  • Mary Wesley: Kamomillapiha 
  • Ben. H. Winters & Jane Austen:  Järki ja tuneet ja merihirviöt
    
Elokuun lukupinossa:
  
Elokuusta on tulossa järkäleiden kuukausi. Lukupiirikirjana on tuhti Kivitasku ja olen kirjoittamassa ensimmäistä kertaa englanninkielisestä teoksesta Tähtivaeltajaan, kun pääsen tutustumaan Persephone Stationiin. Yhteenlaskettu sivumäärä näillä viidellä kirjalla on 2442. Toivottavasti ehdin näiden lisäksi lukemaan sarjakuvaakin. Ehkä joku pitää elokuussa lukumaratonin?
  
  • Anni Kytömäki: Kivitasku 
  • Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
  • Stina Leicht: Persephone Station
  • Beth O'Leary: Vaihtokauppa 
  • Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella 
      

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 13 | James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

"Tunsin talon hoitamattomasta muratista, joka verhosi tiilisinän ylimmän kerroksen ikkunoihin asti. Niin kirjeessä oli sanottu - ainoa talo, jonka seinää peitti muratti. 
Tämä siis oli paikka, jossa ehkä aloittaisin työni eläinlääkärinä."
  
  
  
Yritin lukea James Herriotin (oik. nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) omaelämäkerrallisen Kaikenkarvaiset ystäväni ensimmäistä kertaa seiskaluokan kirjaesitelmään. Kirja ei kuitenkaan vienyt mukanaan, vaikka olen aina ollut kirjoja ahmiva lukutoukka. Tajusin vasta tarttuessani kirjaan uudelleen klassikkohaasteen kynnyksellä, että syy, miksi kirja jäi tuolloin lukematta liittyi varmasti siihen, että olin juuri muuttanut kaupunkiin perheemme maatilalta, joka oli pitänyt velkojen takia pakkohuutokaupata. 
    
Kaikki näytti pysähtyneen täällä kauan sitten. Katsoin taakseni, ennen kuin menin portista pihaan, ja minusta tuntui yhtäkkiä kuin olisin kulkenut jonkin vanhan kirjan kuvan poikki; oli autio villiintynyt puutarha, takana korkea hiljainen talo. En ikinä oppisi uskomaan, että se oli siinä ja että minä olin osa sitä. (s. 46)    
  
Tällä kertaa lukieminen kuitenkin sujui hyvin pienikokoisesta fontista huolimatta. Kiitos kuuluu varmasti osin teokselta pohjalta vähän aikaa sitten tehdylle uudelle tv-sarjalle, joka maalailee 1930-luvun lopun Yorkshiren miljöön upeasti. Herriotin kaksi vuotta kattava päiväkirjamainen kerronta kannattelevaa ja lukujen pituus vaihtelee parista sivusta kymmeneenkin, jolloin lukemista oli helppoa jaksottaa. Voinkin suositella lämpimästi tämän lukemista, joskin eritekammoisille tämä ei sovi. "Minulle oli jo kauan ennen valmistumistani sanottu, että maaseutueläinlääkärin työ on likaista ja haisevaa."
  
– Olet aina ollut kiltti. Omituinen kaveri, mutta kiltti.
– Omituinen? Siegfriedin kiinnostus heräsi.
– Ei, et omituinen. Väärä sana. Erilainen. Olet aina ollut helkkarin erilainen.
– Erilainen? Siegfried ihmetteli -- – Siinä sinä kyllä olet väärässä. (s. 361)
  
Vuonna 1938 Herriot saa töitä itseään vain muutaman vuoden vanhemman Siegfried Farnonin klinikalta ja jos luulet filmatisoinnin perusteella, että hänen hahmonsa on epäuskottavan hämmentävä, niin kirjassa hän on vielä raivostuttavasti ristiriitaisempi. Chaotic Good kuvaa erinomaisesti Siegfirediä, joka yhtenä päivänä neuvoo Herriotia tekemään asian tietyllä tavalla ja toisena aivan päinvastaista. Hän ei myöskään usko tilikirjaan vaan sijoittaa tienestinsä tinatuoppiin.
  
Kirjoja oli kaikkialla; osa niistä oli takan kummallakin puolella olevilla hyllyillä, osa pinoissa huoneen nurkissa. Takanreunustalla oli tinatuoppi. Se olikin kiinnostava tuoppi. Se oli sullottu täyteen  šekkejä ja seteleitä, joista osa oli pursunut ulos ja varissut takkaan. (s. 17)
  
Jokaisessa luvussa tavataan persoonallisia eläimiä ja niiden omistajia. Nummien korkeimmilla huipuilla asuvia tohtori kuvaa mielenkiintoimmiksi, koska sivilisaatio mukavuuksineen oli heistä kaukana. Enimmäkseen nuori Herriot hoitaa karjaa (lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia), mutta muutamia lemmikkejäkin mahtuu mukaan, kuten kannestakin löytyvä kiinanpalatsikoira Tricki Woo, josta kirjassa kerrotaan useassakin luvussa. Osa tapauksista on tuttuja tv-sarjasta, mutta niiden lisäksi hoidetaan paljon rutiininomaisiakin tapauksia, jotka eivät juurikaan erotu massasta. 
  
Kukkulan laella tasainen nummi levisi valkeana aaltoilevana kenttänä horisonttiin, ja taivas yläpuolella oli kuin tumma huopa. Näin Claytonin tilan, ja sekin näytti erilaiselta kuin kesällä; se oli kuin hiilipiirros valkeiden pulleiden kukkuloiden taustaa vasten. Rinteiden mäntymetsä erottui tummana läiskänä, mutta muuten maisemasta puuttuivat lähes kaikki sen tutut piirteet. (s. 285) 
  
Herriotille sattuu ja tapahtuu aina jotain, olipa kyseessä autoon liittyvä ongelma, naudan sisään kadonnut lämpömittari tai hankaluudet naisten kanssa. Olikin ilahduttavaa lukea, kun Herriot tapaa Helenin ja menee aivan solmuun. He käyvät pareilla treffeillä, jotka kummatkin menevät pieleen, mutta lopulta palaset loksahtavat paikalleen. "Helen naurahti. - Voi, minä olen vahva. Eikä minua pelota. Olen tottunut eläimiin." Erityisen paljon pidinkohdista, joissa Herriot pysähtyy ihastelemaan nummimaisemaa. Tuntui aivan kuin olisin itsekin ollut paikan päällä.
  
Katselin inhoten hampaanhoitovälineitä - hurjan näköisiä pihtejä, joissa oli yli puolimetriset varret, teräväleukaisia leikkureita, suukapuloita, vasaroita ja talttoja, viiloja ja raspeja; näkymä oli kuin inkvisiittorin työkammiosta. (s. 247)
  
Vähän samaan tapaan kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmateoksissa, myös Herriot kommentoi lääketieteen kehittymistä. Moni tapaus olisi nykyaikaisemmilla menetelmillä voitu hoitaa, mutta tapahtuma-aikanaan ei sellaisia tapoja oltu vielä tarjolla. Jatkuvasti kehittyvällä alalla tuli kuitenkin koko ajan uusia lääkkeitä ja vanhoista, usein jopa haitallisista tavoista oltiin luopumassa. Lääkkeitä ei tarvinnut enää tehdä itse klinikalla ja esimerkiksi erään kissan pentue pystyttiin pelastamaan uudella rokotteella.
  
Monet pulloista olivat kauniin muotoisia, niissä oli painavat lasitulpat, ja latinalaiset nimet oli kaiverrettu syvään niiden kylkeen; nämä nimet olivat olleet lääkäreille tuttuja vuosisatojen ajan. Ja kullakin oli oma vuosien saatossa kertynyt tarustonsa. 
Seisoimme katsellen kiiltäviä rivejä aavistamatta, että lähes kaikki olivat hyödyttömiä ja että vanhojen lääkkeiden aika oli melkein päättynyt. Pian uusien keksintöjen ryntäys työntäisi ne unohduksiin, eivätkä ne enää koskaan palaisi. (s. 24)
  
Tv-sarjaan ei ollut päätynyt (ainakaan muistikuvieni mukaan) Mallock-nimistä miestä, jonka "nimellä oli tuomiopäivän kaiku". Hänen luokseen päätyivät ne sairaat ja kuolleet eläimet, joita ei voinut käyttää ihmisten ruoaksi. Mallock myi tuoretta lihaa koiranruoaksi ja valmisti lopuista teurastetuista lihajauhoa, josta tuli sikojen ja kanojen rehua, luista tehtiin lannoitetta, eivätkä nahkatkaan menneet hukkaan. Myös saippuaa myytiin tuossa "painajaismaisessa" paikassa. Harmillisesti moni isäntä luotti enemmän Mallockin diagnooseihin kuin eläinlääkäriin. Esimerkiksi "mato hännässä" oli suosittu vaiva, vaikka kyseistä ilmiötä ei lääketiede tuntenut. Hoitokeinona tuohon oli hännänpään katkaiseminen, mitä Herriot piti brutaalina.
  
Menimme peltojen poikki joen yli vievälle sillalle, ja kävellessäni kapeaa siltaa hänen jäljessään tulin ajatelleeksi jotakin; tämä naisten uusi tapa käyttää pitkiä housuja oli ehkä hiukan vallankumouksellinen, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. (s. 219)
  
Ajankuva näkyi joissakin hieman kyseenlaisissa ilmauksissa. Erästä eläinlääketieteen opiskelijaa hänen ohjaajansa kuvaa naismaiseksi, lannan kuorruttama Sigfried on kuin "fidžisaarelainen" ja hänen nuorempi veljensä Tristan tykkää käydä hakemassa "hoitureita" eli sairaanhoitajia tansseihin. Naisten miellyttämisen halua Herriot pitää valloittavana ominaisuutena, huoh. Näitä kohtia on kuitenkin tekstissä lopulta hyvin vähän, sillä muistelmien kirjoittamisen aikaan moni asia lienee jo unohtunut sekä jäänyt vuosien mittaan pois yleisestä käytöstä.
  
Siellä oli kissojakin, joten navetan täytyi olla lämmin. Mikään eiläin ei ole niin hyvä mukavuuden ilmaisin kuin kissa. Nämä oljilla karvapalloina nukkuvat kissat olivat valinneet parhaan paikan pilttuun väliseinän vierestä, johon virtasi lämpöä väliseinän taknaa olevista suurista eläimistä. (s. 323)
  
Yläasteella luin kotikirjahyllystä löytynyttä Valittujen palojen lyhennettyä versiota. Tämän täysimittaisen pokkaripainoksen olen ostanut kirpparilta joitakin vuosia sitten nauretavan halvalla, 0,50€:lla (alkuperäinen hinta on painettu takakanteen, 24 markkaa ja 50 penniä), ja se saa jäädä asumaan hyllyyn. Mitä selailin netistä eri painoksia kannesta, on tämä Maija Karman kuvittama versio eniten omaan mieleeni (etenkin kovakantisena painoksena, jossa ei ole Salamanteri-sarjan oransseja kehyksiä). Siitä tosin erikoisesti puuttuu iso musta koira.
  
Katselin varhaisaamun utuisessa auringonpaisteessa hehkuvia voikukkia; pelto oli niitä täynnä, ja tuntui kuin olisi istunut väreilevässä keltaisessa meressä. (s. 190)   
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
   
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
       
Arvosana:
  
Takakannesta: 
Yorkshirelainen eläinlääkäri James Herriot on saavuttanut kirjoillaan yksimielisen sydämellisen vastaanoton niin Suomessa kuin muuallakin. Kaikenkarvaiset ystäväni on rakastetun kirjailijan esikoisteos, joka on viihdyttänyt eläinten ystäviä myös samannimisenä TV-sarjana.
  
Harvoin lukija saa käsiinsä näin valloittavaa muistelmateosta. James Herriot on loistava kertoja, lämmin ja huumorintajuinen luonnon ja kaiken elollisen ystävä ja ymmärtäjä. Työ vie hänen vauraisiin ja köyhiin koteihin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin – usein on yorkshirelainen isäntämies hoitotoimille suurempi vastaus kuin potkiva tai pureva potilas! Oman lisävärinsä teokselle antavat nuoren eläinlääkärin herkullisen omalaatuiset työtoverit, joiden seurassa kommelluksen ja seikkailut seuraavat toistaan. – Romantiikkaakin mahtuu sopivasti työvaatteiden ja navetantuoksun lomaan.
  
Toden totta hyväätekevä kirja kaikenikäisille: hauska, sydämellinen, nokkela ja viisas.
  
Suomentanut: Heidi Järvenpää 383 sivua, Otava/Salamanteri 1981 (1. suomenkielinen painos 1974)
  
Alkuperäinen nimi: All Creatures Great and Small (1972)
     
  
Samankaltaista luettavaa: