lauantai 18. joulukuuta 2021

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 18 | Jouluisia lastenkirjoja

  
Eilen joulukalenterin luukku avautui Kirjaluotsi-blogissa. Huominen luukku puolestaan ilmestyy Luettua ja maistettua -blogiin. Lista kaikista joulukalenterin tekemiseen osallistuvista blogeista löytyy Kirjamies-blogista. Tämänpäiväisessä luukussa 18 esittelen neljä jouluista lastenkirjauutuutta. 
  
Olipas ihanaa kirjoittaa tätä postausta! Joulukuussa blogi on ollut tahattomasti hiljaa, koska kesästä saakka käyttämäni Chromebook päätti lakata yllättäen toimimasta viikko-pari sitten (alkoi sammumaan aivan odottamattomasti). Hankimme sen puolison kanssa muistaakseni jo alkuvuodesta 2018 ja se toimi varakoneena hänen pöytäkoneensa sanottua sopimuksen irti 2019. Uutta hän joutuikin sitten odottamaan muutaman kuukauden, sillä striimatessa tarvitaan koneen, joka kestää raskasta kuormitusta, mikä tarkoitti pakollista lomaa. 
  
Hyvä, että tuo Chromebook oli edelleen olemassa, sillä vuorostaan minun iäkäs pöytäkone hajosi kesän kuumuudessa. Nyt minulla on aivan tuliterä läppäri, Lenovon Legion 5, jolla pystyy myös pelaamaan, mitä en ole aikoihin voinut tehdä (jopa Minecraft oli liian raskas vanhukselle ja toimi varmaan sen pyövelinä). Tässä on aivan ihana true strike -näppäimistö, joka on periaatteessa mekaaninen näppis - teksti soljuu kuin aivan itsestään tällä kirjoittaessa. Mutta sitten asiaan.
    
"- Joku uusi influenssa-aalto on liikkeellä.
Siihen sairastuneet ovat enää vain varjo itsestään."
  
   
Arvostelukappale
  
Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Varjot - Kirja 1: Helähdys on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana. Parvela-Pitkänen kombo on yleensä ollut tae laadukkaasta kirjasta. Varjot-sarjan ensimmäinen osa on sekin lukijansa yllättävä ja varsin jännittävä teos ollakseen joulukirja - jo kannesta näkee, että varsin uhkaavissa tunnelmissa liikutaan.
  
Päähenkilö on 13-vuotias Pete (jota ei tule sekoittaa Parvelan jo Ella-kirjoista tunnettuun ja sittemmin omassa sarjassaan seikkailevaan hahmoon Pateen, hieman siis harhaanjohtava nimi). Hänen paras ystävänsä Sara on vakavasti sairaana, eikä toivoa ole näköpiirissä. Vaikka Pete ei enää usko Joulupukkiin, hän kertoo tavaratalon pukille toiveensa Saran parantumisesta. Eräänä iltana Pete saa oudon vieraan, joka lupaa toteuttaa toiveen, yhdellä ehdolla.
  
- Mitä minun sitten pitäisi antaa, jotta Sara paranee? Pete kysyi ääni värähtäen.
--
- Varjon.
- Varjon? Minkä varjon? -- Sateenvarjon?
- Tyhmä lapsi. Sinun varjosi. Sen, mikä seuraa sinua kaikkialle.
--
Ei se tietenkään kuulosta kovin paljolta. Eihän hän juuri koskaan edes kiinnitä huomiota varjoonsa. -- Mitä väliä sillä edes on, onko hänellä varjoa vai ei? Ja siitä huolimatta Petestä tuntuu, että hän ei ikimaailmassa halua luopua varjostaan, Se on osa häntä. Se on... niin, omituista kyllä, mutta kun sitä ajattelee... rakas. (s. 20-21)
  
Peten lisäksi seurataan myös Uudit-nimisen tytön seikkailua pohjoisessa. Näistä osioista pidin enemmän ja niistä tuli hieman mieleen Tuutikki Tolosen Mörköreitti
  
Parvela on kiinni ajanhermossa. Peten isä on muuttunut viime aikoina oudoksi. Nauravaisen miehen tilalla on ihminen, joka syyttää pakolaisia työpaikkansa menettämisestä. "- Ne ituhipit yrittävät taas piilotella pakolaisia koteihinsa, isä murisee jollekin, mitä lukee lehdessä. - Ihmisten pitäisi pysyä siellä, mihin ovat syntyneet." Samalla linjalla on myös presidentinvaalien ainoa naisehdokas: "- Oma kansa ensin, nainen julistaa. - Meidän ei tule välittää muista kansoista. Tähän maahan ei saa päästää ketään ylimääräistä. Me huolehdimme vain itsestämme."
    
Uutisissa kerrotaan, kuinka kriisit uhkaavat maailmanjärjestystä. Viha valuu ja polttaa kaiken tieltään. (s. 137)
  
Varjot on suunnattu selkeästi vanhemmille lukijoille. Sen huomaa edellisten lainausten lisäksi hyvin esimerkiksi siitä, kun kadotettuaan varjonsa Pete alkaa tiuskimaan, ettei halua tavata "vanhoja kuselta haisevia mummoja ja pappoja". Vaikka tässä onkin tonttuja, ei tämä todellakaan ole iloinen ja kepeä tarina vaan paikoin aivan puhdasta kauhua. Teemat ja jännite ovat sellaisia, joiden perusteella suosittelisin kirjaa 12-vuotiaasta eteenpäin ja yläkoululainenkin saa varmasti paljon irti tästä (kustantajan suositus on 9+, mutta kannattaa miettiä lukijakohtaisesti, kenelle tämä sopii). 
  
Ai että, kuinka sieppasi lukiessani erään sivuhahmon kohtelua. Kyseessä on isompikokoinen koulukiusaaja, jota ainakin kerran sanotaan satakiloiseksi ja verrataan niin siirtolohkareeseen, mastodonttiin kuin pakastekaappiinkin, ja (tietysti) hän haisee hikiseltä. Pete myös kommentoi tyypin sanavaraston pienuutta... Miksi pitää alentua fatsheimaamaan? Miksi pitää liittää tietyn kokoiseen hahmoon negatiivisia attribuutteja? Ei näin. Parvela ja kustannustoimittajasi, tehkää paremmin.
   
En osaa sanoa vielä, luenko ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa. Tämä kyllä päättyi aikamoiseen cliffhangeriin. Ja sivulauseessa mainittu tonttusota kiinnostaa.
  
Joulupukki on maailman hyvien ajatusten, toiveiden ja epäitsekkyyden tiivistymä. Hän on lukko, joka vielä pitää tonttujen ja ihmisten maailmoja yhdessä suuren tonttusodan jälkeen. Hän muistuttaa ihmisiä jouluisin hyvyydestä ja siitä yhteydestä, joka maailmojen välillä muinoin vallitsi. (s. 125)
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Tontut liikkuvat vain pimeässä.
  
Pete tekee kohtalokkaan vaihtokaupan pelastaakseen ystävänsä. Mitä menetät, kun luovut varjostasi? Trillerimäisessä seikkailussa joulun myytti paljastuu aivan erilaiseksi kuin kukaan on kuvitellut.
  
Pete Valo on epätoivoinen. Sara, hänen paras ja ainoa ystävänsä, on sairas, eikä parannuskeinoa ole. Viimeisenä keinonaan 13-vuotias Pete kuiskaa toiveensa tavaratalon joulupukin korvaan. Hän saa lupauksen, että Sara paranee, mutta vain yhdellä ehdolla: Peten on annettava vastalahjaksi varjonsa. Se ei kuulosta paljolta, mutta on enemmän kuin kukaan on osannut kuvitella.
  
Kansainvälisesti menestyneen tekijäkaksikon Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen uutuussarjassa Tolkien ja Nesbø kohtaavat. Jännittävä seikkailu vie halki lumen ja jään kohti pohjoista Aurorian valtakuntaa, jossa varjonparsija Uudit selvittää, mitä joulupukille oikein on tapahtunut.
  
185 sivua, WSOY 2021
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Helähdys
  • Auroria (tulossa kesäkuussa 2022)
  
Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjojen keskellä
  

*****
  
"Talo oli... niin, miten sen nyt sanoisi, kamalan yksinäinen.
Siinä oli jotain surumielistä."
    
    
Arvostelukappale
  
Joulukalenterikirjoista eli tarinoista, jotka on jaettu 24 lukuun, on selvästi muodostumassa minulle perinne. Olen kahtena edellisenä jouluna lukenut Maja Lunden kirjoittaman ja Lisa Aisaton kuvittaman Lumisiskon sekä Karin Erlandssonin kirjoittaman ja Peter Bergtingin kuvittaman Yöjunan. Tarinaltaan Eva Frantzin kirjoittama ja Elin Sandströmin kuvittama Ruukin salaisuus nousee ykköseksi näistä, mutta kaipaan kuvituksiin enemmän samaa runsautta kuin Lumisiskossa - Yöjunassa ja Ruukin salaisuudessa kuvia kun on vain yksi/luku.
  
Hän seisoi tornihuoneen kynnyksellä, ja huone oli kuin suoraan hänen haaveistaan. Korkeat kirjahyllyt ulottuivat kattoon saakka, niin että tuntui kuin olisi ollut kirjoilla verhotun putken sisällä.  (s. 234)
  
Ruukin salaisuus on jännittävä ja maaginen tarina eräästä suvusta ja heidän kartanostaan. Flora Winter matkaa äitinsä kanssa joulukuuksi pieneen kylään. He ovat vuokranneen ränsistyneen kartanon portinvartijan tuvan, jotta äiti saa kirjoittaa rauhassa uusimman kirjansa. Äiti on pakannut oranssin kirjoituskoneensa mukaan (ihana, minäkin haluaisin sellaisen!). Isä on kuollut vain vähän aikaisemmin sairastettuaan pitkään, eikä joulussa tunnu olevan samaa tunnelmaa kuin ennen.
  
Viisikymmentä vuotta sitten von Hiemsin ja Martonin suvut olivat ilmeisesti yrittäneet tehdä sovinnon naittamalla poikansa ja tyttärensä.
--
Jokin naimakaupoissa oli selvästikin mennyt pieleen. -- Siksi suvut olivat edelleen tukkanuottasilla.
--
Se oli aivan järjettömän typerää. Miksi ihmiset eivät voineet olla ystävällisiä toisilleen? (s. 183)
  
Floran seikkaillessa kartanon mailla, hän kuulee outoja kuiskuttelevia ääniä ja näkee valkoisen oravan. Hän saa kuulla kartanoon liittyvistä mysteereistä ja päättää ratkaista ne, sillä jos hän ei nyt toimi, on kartano vaarassa joutua puretuksi hotellin tieltä. Samastuin suuresti Floraan, joka on "aina tuntenut itsensä vieraaksi omassa ajassaan".
  
Ehkä kartanolla on jokin salaisuus, jonka se haluaa kertoa minulle. (s. 29)
  
Oli hauskaa huomata, että tapahtumat sijoittuvat vuoden 1975 jouluun (isosiskoni oli tuolloin vuoden vanha). Pidin myös suuresti kartanon tarinasta, joka avautuu seepianvärisillä sivuilla. Kun Flora hoitaa kartanon pihalta löytämiään kasvinversoja, mieleen tuli Salainen puutarha (tyttökirjaklassikoista puheenollen, Vihervaaran Anna on mainittu kirjassa muutamaankin otteeseen). Flora ihastelee kartanoa ja harmittelee "miksi tällaisia ei tehty enää? -- paljon hienompia kuin rumat kuutionmuotoiset kerrostalot."
  
Flora oli aina pitänyt vanhoista taloista. Hän toivoi, että jonakin kauniina päivänä hän saisi asua oikein isossa vanhassa ja hienossa talossa tylsän kaupunkiasunnon sijaan. (s. 14)
  
Suosittelen Ruukin salaisuutta etenkin niille lukijoille, jotka ovat nauttineet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista, sekä Frantzin aiemmista teoksista Osasto 23 ja Yön kuningatar (minusta tämä on paras näistä kolmesta). Kirja sopii seitsemänvuotiaasta eteenpäin ääneen luettuna, mutta ison kokonsa ja tekstin haastavuuden vuoksi itseluettuna ehdottaisin tätä vasta yhdeksänvuotiaille ja vanhemmille, eikä 12-vuotiaskaan kirjan ääressä kyllästy.  Aikuinenkin viihtyy hyvin tämän kanssa, vaikka jotkin juonenkäänteet arvaakin ennakkoon. 
  
- Minä en ole erityisen kiinnostunut vanhoista, rikkaista suvuista. 
- Mikset? 
- Minusta heidän elämänsä on ollut aika tylsää. Tyttöjen varsinkin. Heidän piti mennä rikkaisiin naimisiin, synnyttää paljon lapsia, kuolla nuorena, eikä heillä ollut ollenkaan omaa tahtoa, mahdollisuutta päättää omista asioista... (s. 75)
  
Instagramissa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, kuinka lapsia seksualisoidaan heteronormatiivisesti todella paljon ja tarpeettomasti. Esimerkiksi, jos alakoululaiset tyttö ja poika ovat kavereita, äidit mielellään alkavat parittamaan heitä. Tässäkin äiti kysyy Floralta ensimmäiseksi, onko hänen tapaamansa poika hyvännäköinen. Miksi? 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Huiman jännittävä adventtiseikkailu
  
On joulukuu. Kaksitoistavuotias Flora ja hänen äitinsä ovat matkustaneet kuukaudeksi Helmerinkylään. He ovat vuokranneet mökin erään hylätyn ja ränsistyneen kartanon mailta.
  
Äidin kirjoittaessa uutta kirjaansa Flora tutustuu kartanon tiluksiin. Mutta jotain outoa on tekeillä. Flora kuulee varjoista kuiskuttelua ja näkee vitivalkoisen oravan, jota kukaan muu ei tunnu näkevän. Lisäksi hän tapaa puutarhassa pojan, joka väittää asuvansa kartanon mailla.
  
Onko kartano todella hylätty? Entä mitä tapahtui sen omistaneelle von Hiemsin perheelle?
  
Kihelmöivän jännittävä tarina jakautuu 24 lukuun, jotka ovat mainiota luettavaa joulua odottaessa.
  
Suomentanut: Anu Koivunen, 268 sivua, S&S 2021
  
Alkuperäinen nimi: Hemligheten i Helmersbruk (2021)
  
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin, Lastenkirjavuosi
  
Samankaltaista luettavaa: Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Ilkka Auer: Domowik, David O'Connell: Karkkitehtaan kummitus
   
*****
  
"Mitä dickensiä täällä tapahtuu?"
  
      
Arvostelukappale
   
Catherine Doyle on minulle tuttu teoksistaan Myrskynvartijan saari ja Kadonneet merenväkiset. Ebenezerinkadun ihme on uudelleen tulkinta klassikosta Saiturin joulu. Äidin kuoltua onnettomuudessa joulunaikaan Georgen isä muuttui ja kielsi joulun kokonaan, eikä George ole nähnyt serkkujaankaan kolmeen vuoteen. Tarvitaan kolme ihmettä, jotta isä muistaisi taas värit ja ilon.
  
Hyllyllä oli pyrypalloja. Oli kirkkoja, taloja, kaupunkeja ja kyliä, kokonaisia maailmoja pikkuruisine asukkaineen höyhenenkeveinä pyörteilevien lumihiutaleiden seassa. 
--
Georgen hengitys huuruuntui pyrypalloa vasten. 
Tämä ei ollut mikä tahansa lumiukko. 
Se oli Georgen lumiukko. 
He olivat tehneet sen kolmisin mummun vanhan talon pihaan jouluaaton aamuna, pyörittäneet, pinonneet, taputelleet ja kaivertaneet naurun kalistessa hampaissa, isän nenän punertuessa ja äidin sormien menettäessä tuntonsa. (s. 18-19)
    
George ostaa ihmeitä tekevän pyrypallon joulumarkkinoilta löytämästään puodista, jonka nimi on Marleyn jouluerikoisuuksia. Hän ei kylläkään ostaessaan palloa tiedä, millaisiin seikkailuihin se johtaa. Isä ei halua nähdä tai kuulla mitään jouluun tai äitiin liittyvää. George puolestaan ei mitään muuta haluaisikaan. Niinpä hän yrittää toivomuksillaan muuttaa isänsä mielipiteen joulusta, sillä juhlan kieltäminen ei auta kenenkään särkynyttä sydäntä.
  
"Meillä on kaikki hyvin näin." 
"Meillä ei ole kaikki hyvin. Me olemme kohmeessa."
--
"Olet p-p-p-pelkkä KITUPIIKKI!"
--
"Mikä ihmeen Kitupiikki?"
--
"Jotain mistä puuttuu ilo täysin ja kokonaan." (s. 32-34)
  
Aivan kuten Helähdyksessä, tässäkin lopun käänteet olivat jo aika pelottavia (oikeasti pohdin, pääseekö George koskaan takaisin oikeaan kotiinsa, sillä sivut olivat vähällä loppua ennen grande finalea ja sumuinen maailma, missä poika oli eksyksissä ahdisti). Joulukirjoiksi varsin ankeita nämä kolme: kuolleita vanhempia ja kauhunväristyksiä (samoin Poika nimeltä Joulussa, Tytössä, joka pelasti joulunLumisiskossa ja Yöjunassakin). 
  
Olisiko iloinen joulukirja sitten tylsä vai miksi ei sellaisia näissä ole tullut vastaan - kuvakirjoissa kylläkin on sellaisia paljon. Ei siis tarvitsisi olla mikään karnivalistinen utopia, missä kaikki pitävät toisiaan kädestä ja laulavat kumbaya, mutta jotakin iloisempaakin voisi näissä tapahtua. 
    
"Minä haluan, että maailmamme tulee taas täyteen väriä!" George jatkoi tuntien olonsa nyt rohkeammaksi. "Ihan niin kuin silloin kun äiti eli!" 
Isä pomppi ylös ja alas, raastoi hiuksia päästään. "Lopeta tuo pötypuuha heti paikalla!" 
"Haluan että maailmamme on täynnä ihmisiä, jotka rakastavat meitä!"
--
"Meidän on hyväksyttävä todellisuus sellaisena kuin se on ja lakattava yrittämästä muuttaa sitä. -- Yritä olla murehtimatta liikaa. Enää yksi vuorokausi, niin joulu on taas jäänyt taa. Sitten voimme palata normaaliin." 
Normaaliin. Sana pisteli Georgea. Heidän talossaan, tuossa oudossa, ontossa paikassa, ei ollut mitään normaalia. Se tuntui kuin hautausmaalta, yksinäisyys tihkui sen seinistä kuin kosteus. (s. 107-109)
  
Flo-mummo oli mainio hahmo! Olisin halunnut kuulla lisää hänen seikkailuistaan. Jos tälle tulisi jatkoa, tahtoisin sen olevan ns. esiosa ja siinä hypättäisiin Florencen villiin nuoruuteen. Jekkunen -niminen  tonttu, joka haluaa aina kiivetä hyllynreunalle istumaan (viitannee Elf on the shelf -perinteeseen, mikä ei varmaan kovinkaan monelle suomalaislapselle ole tuttu) oli todella kriippaava hahmo, sillä hänen maalattu hymynsä ei koskaan muutu. 
  
Pilvet olivat viimein antautuneet lumilastinsa alla ja sirottelivat nyt joulua Lontoon ylle kuin kimalletta. (s. 42)
  
Yleensä en ole kaikkein innostunein Jaana Kapari-Jatan käännösten lukija, sillä en pidä tavasta, kuinka osa erisnimistä käännetään, mutta ei kaikkia (hyvä esimerkki on Luna Lovekiva, jolta on käännetty on vain sukunimen loppupuoli). Tässä kirjassa ei kuitenkaan käännös tökkinyt, vaikka tarinan melankolisuus saikin lukukokemuksen kallistumaan hieman alaspäin. Tästä kirjasta löytyy muuten Whamin Last Christmas, eli jos leikkimielisesti välttelet sitä, tämä luettu kohtaaminen kappaleen kanssa saattaa joillakin aiheuttaa Whamageddonin häviämisen.
  
"Taikuuden ainoa este on ihmisen mielikuvituksen rajallisuus." (s. 97)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Valloittava uudelleentulkinta Charles Dickensin rakastetusta Saiturin joulusta!
  
On kulunut kolme pitkää vuotta siitä, kun Georgen äiti kuoli ja hänen isänsä päätti peruuttaa joulun. Sen jälkeen elämä on ollut harmaata ja ankeaa. Mutta kun George löytää jouluputiikista mystisen lumisadepallon, jotain erikoista tapahtuu. Pallon sisällä oleva näkymä on kuin suoraan Georgen menneisyyden joulusta — joulusta, jolloin kaikki oli vielä hyvin.
  
Sinä iltana George ja hänen isänsä pyyhkäistään seikkailuun, joka vie heidät kolmeen eri jouluun — menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Kun mukaan saadaan pari uutta ystävää ja ripaus taikaa, pystyykö George tuomaan perheeseen takaisin kaiken kadotetun ilon ja värin?
  
Catherine Doyle on monia palkintoja saanut irlantilainen kirjailija, jonka teokset ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri maailman. Doylelta on ilmestynyt suomeksi Myrskynvartija-trilogian kaksi ensimmäistä osaa.
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 228 sivua, Kumma kustannus 2021

Alkuperäinen nimi: The Miracle on Ebenezer Street (2020)

Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?, LastenkirjahyllyLue meille äitikultaUnelmien aika
  
*****
  
"Yöllinen myräkkä oli tuonut tullessaan lumiukon, 
jonka lapset olivat edellisenä talvena rakentaneet!"
    
  
Arvostelukappale
  
Sirkka Knuutilan kirjoittama ja Olga "Olya" Badulinan kuvittama Rosmariini ja valkoinen joulu jatkaa jo vuonna 2007 ilmestyneessä Rosmariini ja joulun taika teoksessa esitellyn tonttutyttö Rosmariinin seikkailuja. Tällä kertaa huolena on eteläisen Suomen musta joulu. Kuvituksessa on vanhanajan lastenkirjojen henkeä.

Tämä joulukalenterikirja on suunnattu aivan nuorimmille kuuntelijoille, sillä teksti on tarkoitettu mitä luultavammin ääneen luettavaksi. Alle kahden sivun mittaiset luvut muodostavat yhdessä muutaman päivän mittaisen kokonaisuuden, vaikka kannessa kerrotaankin teoksen sisältävän 24 tarinaa, joka voi antaa kuvan, että jokainen luku olisi oma pieni satunsa.

Rosmariini kodin lähelle tekee pakkolaskun pieni noitalapsi, joka ei heti uskalla kertoa nimeään, Peeveli Pahkeinen. Hänellä on tärkeä viesti tädilleen, joka on noita. Viestin toimittamisessa on kuitenkin mutka jos toinenkin. Peeveli ei tykkää puurosta, hiusten harjaamisesta tai saunomisesta.

Rosmariinilla on kahdeksan jo koulussa käyvää isosiskoa (Minttu, Neilikka, Muskotti, Salvia, Timjami, Kaneli, Kamomilla ja Vanilja) ja pikkuveli Lipstikka. Heidän sukunimensä on Mausteinen, minkä vuoksi kaikki lapset on nimetty mausteiden mukaan. Rosmariini tykkää lumessa peuhaamisesta, mutta häntä surettaa, etteivät eteläisen Suomen lapset voi mennä laskemaan pulkkamäkeä, luistelemaan tai hiihtämään.
  
- Turkinpippuri oli sitä mieltä, että ei niitä talvitavaratoiveita kannata toteuttaa. Lisäävät vain lasten pahaa mieltä. (s. 86)
  
Noita Anelma Alviina on värikäs, kiinnostava hahmo, vaikka häntä sanotaan höpsöksi ja turhamaiseksi. Osa kirjan sanastosta on erikoista, etenkin eri murrealueiden ihmisille. Rönttökeli, töntätä (tönäistä?) ja taikatörpäkät eivät välttämättä avaudu heti kaikille. Kirjan ehdottomasti ärsyttävin hahmo on Pyrypoika, joka jokaisessa lauseessaan sanoo ratiritiralla. Viittauksia joululauluihin onkin paljon, kuten lauluun, jossa pohditaan, voiko Joulupukki tulla, jos jouluna ei maassa ole lunta.
  
Tässäkin vihjailtiin tylsästi tykkäämisjutuista, kun Rosmariini lähetti kirjeen poikatontulle (kyseessä oli kutsu seikkailuun) ja Rosmariinin antaessa suukon eräällä lahjan saavalle pikkupojalle, en myöskään arvostanut Anelma Alviinan kuvaamista massiiviseksi ja Peevelin kutsumista kummajaiseksi, oudoksi ja omituiseksi. En osaa sanoa, kuinka hyvin lapset tällaisiin tarttuvat, mutta ainakin tällainen antanee kuvan, että erilaista ulkonäköä saa kummastella ja jopa haukkua. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta nyt ei kolahtanut. 

Arvosana:
  
Takakannesta:
Rosmariini ja valkoinen joulu on kiehtova tarina joulunodotuksesta tonttukylässä.
  
Rosmariini on pieni, touhukas tonttutyttö, joka yrittää järjestää etelänkin lapsille valkoisen joulun. Rosmariinin mukana seikkailuun tempautuvat kylän muiden tonttulasten lisäksi myös noitapoika Peeveli Pahkeinen ja huoleton, iloisesti rallatteleva Pyrypoika. Eikä Talven Ihmemaasta palannut lumiukkokaan jää toimettomana pönöttämään pihamaalle. Entä Anelma Alviina Myhkyränryömä? Tuo turhamainen, mutta pelottavakin noitanainen? Suostuuko hän pistämään taikavoimansa likoon valkoisen joulun puolesta? Se paljastuu kirjan 24 sadussa, joista jokainen päättyy kutkuttavan jännittävästi.
  
Tämän tarinan kertoja on Sirkka Knuutila, markkinoinnin ja mainonnan moniosaaja, mutta ennen kaikkea äiti ja isoäiti, joka on aina vienyt lapset satumatkoille tarinoillaan. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Rosmariini ja joulun taika sekä kokkikirja Tavattoman hyvää.
  
102 sivua, Avain 2021
  
Kuvittanut: Olga "Olya" Badulina
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Rosmariini ja joulun taika (Kolibri 2007, kuvittanut Taru Castrén)
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Marraskuun luetut

   
Ihanaa joulukuun ensimmäistä! Marraskuussa luin rennosti Halloween-lukuhaasteen jälkeen ja ennen joulukiireitä. (Tänäkin vuonna lähimmäiseni saavat paitsi kirjoja, myös itsetehtyjä yllätyksiä lahjaksi.) Vuoden viimeisessä lukupinossa on odottamassa monta kirjaa kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin ja pari kirjaa luen myös ensi vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa arvosteltavaksi. 
  
Marraskuussa postailin vuoden mittaan luetuista kirjoista, ihanaa, kun ollut taas vireyttä postailla. Mitä nyt välillä ollut teknisiä ongelmia Chromebookin kanssa. Kävin ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun 2020 kahvilassa ja meinasin itkeä, kun tuntui siltä, että kohta maailma palaa vähän normaalimmaksi. Sitten tulikin Omikron, ja päätin etten uskalla lähteä 70+ äitini luokse jouluksi, etten vaan kantaisi pöpöä sinne, vaikka kaksi rokotetta minä ja puolisoni olemme ottaneetkin molemmat. 
  
Tänään paljastetaan, mitkä kirjat saavat Finlandia-palkinnon. Olen ehdokkaista lukenut (ja postannut) vasta kaksi lanu-osastolta, eli Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen Kepler62 - Terra: Kloonit  ja Dess Terentjevan Ihanan. Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään oli tarkoitus ehtiä lukemaan myös, mutta siihen tartun vasta seuraavaksi. 
  
Marraskuussa luin 10 kirjaa (2710 sivua) ja  parhaat hetket vietin Junen, Amarin ja Morriganin kanssa. Onttorokko tosin maistui välillä vähän liikaa koronalle. Joulukuulle jäävät keskeneräiset Sarah Watersin Silmänkääntäjä, joka on kimppaluettavana Paperimadon kanssa ja Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, joka on Spefilukupiirin joulukuun kirja.  
  
Kaikki marraskuussa luetut:
  • Agatha Christie: Kurpitsajuhla 
  • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 5 - Pinnan alla 
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Junen seikkailu
  • B.B. Alston: Amari ja yön veljet 
  • J.S. Meresmaa: Khimaira  
  • Dess Terentjeva: Ihana
  • Jessica Townsend: Onttorokko - Morriganin ajojahti
  • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla 
  • Maia Kobabe: Gender Quuer
  • Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
     
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa - Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
14. Kirja on osa kirjasarjaa - Jessica Townsend: Onttorokko - Morriganin ajojahti
   
    
Joulukuun lukupinossa:
  • Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään 
  • Tone Almhjell: The Twistrose Key
  • Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat 
  • Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas 
  • Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme 
  • Eva Frantz & Anu Koivunen: Ruukin salaisuus
  • Anna James: Tilly ja kirjamatkaajat
  • Sirkka Knuutila & Olya Badulina: Rosmariini ja valkoinen joulu
  • Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun majatalo
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot - Kirja 1: Helähdys
  • Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
  • Aiden Thomas: Hautausmaan pojat 
  • Holly Webb: Pörrö, eksynyt kissanpentu

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 
olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.
Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."
  
  
Arvostelukappale
 
Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:
  
Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 
"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"
--
"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)
  
Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 
  
"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 
Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 
"Se on mun nimi." (s. 42)
  
Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.
  
Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)
  
Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)
  
Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.
  
Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)
  
Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 
  
Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)
  
Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.
  
Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.
  
Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)
  
Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?
  
"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.
--
"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)
  
Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.
  
"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  
"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)
  
Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.
   
Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 
  
En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.
  
Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?
  
Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.
  
Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.
  
Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.
  
324 sivua, Myllylahti 2021
  
  
Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut
  
*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 
Minun vieraani olivat vain kuolleita sukulaisia, jotka tulivat ja menivät. 
Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."
    

Arvostelukappale
  
Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 
  
Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)
  
Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.
  
Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.
--
Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.
--
Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 
Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)
  
Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.
    
Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)
    
Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."
   
Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)
  
En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia
  
En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)
    
Arvosana:
            
Takakannesta:
Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.
  
Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.
  
Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.
      
Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021
  
Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)
   
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho
  
Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

lauantai 20. marraskuuta 2021

Värikkäitä säeromaaneja moninaisuudesta

"Liljaa surettaa kaikki ulkonäkövaatimukset,
siksi hän kasilla kasvatti jalkakarvojaan"
  
  
Dess Terentjevan säeromaani Ihana on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas. Voitin kirjan Instagramissa Sivupiiri vinkkaa -tilin järjestämässä arvonnassa. Ihanan idea on loistava: LGBTIQA+ ja vähemmistö representaatiota (esim. yksi sivuhenkilö on romani), päähenkilö joka miettii jatkuvasti oikeita sanoja - "Älä sano hullu, se voi olla loukkaavaa" - ja pelkää vahingossa vetävänsä ihastuksensa ulos kaapista.   
  
Lilja on yhdeksäsluokkalainen jyväskyläläinen* pan. "Lilja ei oikeastaan edes ymmärrä millaista olisi jos sukupuoli rajaisi". Hän seuraa somessa erästä ihanaa, muunsukupuolista tyyppiä. Pian käy ilmi, että Ihanaksi nimeämänsä suomenvenäläinen nuori onkin isän uuden naisystävän lapsi. Ihana on edelleen kaapissa ja hänen äitinsä kutsuu häntä väärällä nimellä, mikä särähtää Liljaa pahasti korviin. (*Kuten Merja Topin Jäätävän sarjaimuttajan postauksessakin kommentoin, asuu isosiskoni Keski-Suomessa ja tällä kertaa mainittiin hurmaava Harjun Paperi.)  
  
Liljaa on pilkattu lesboksi, mikä on aivan älytöntä, 
koska se ei ole kirosana,
se ei ole haukkumasana,
se ei ole ruma ällöttävä sana,
se on kaunis sana,
Mutta Lilja ei kuulu siihen koteloon, hän on eri perhonen (s. 44)
  
Jos käsitin oikein, Ihana on myös vapaaehtoisesti lapseton: "mä en aio koskaan hankkia lapsia". Vielä en kovin usein ole törmännyt omaan vähemmistöryhmääni kirjallisuudessa (paras esimerkki on Anu Holopaisen Sydänhengitystä). Samastuin suuresti Liljan sisäisiin keskusteluihin; "Älä sano normaali, älä koskaan sano normaali / mikään ei ole normaalia". Itsekin yritän taiteilla sosiaalisten kanssakäymisten kapealla trapetsilla ja omaksua sellaisen sanankäyttötaituruuden, jossa menneiden aikojen virheelliset ja loukkaavat termit on heitetty romukoppaan, mutta joskus sitä edelleen astuu harhaan. Onneksi aina voi pyytää anteeksi ja oppia virheistä.
  
Hahmona Lilja kuitenkin jää harmillisen läpinäkyväksi ja hajuttomaksi. Hänestä ei nimittäin paljoa muuta opita kuin hänen käyttämänsä energiamäärä oikeiden sanojen valinnassa. Jossakin arvostelussa Liljaa kuvattiin liian lapselliseksi, mutta hei, hän on vasta ysiluokkalainen. Itsehän olin vielä lukiossakin ihan kakara! Epäuskottavampaa olisi ollut, jos Lilja olisi käyttäytynyt erityisen aikuismaisesti. Tosin hänen harkitsevaisuutensa ja solidaarisuutensa saavat hänet näyttämään aikuisemmalta kuin monet täysi-ikäiset, jotka eivät kykene ajattelemaan kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina henkilöinä.  
  
tummanpunainen miesten toppi
oikeesti Lilja?? mIeStEn??
Vaatteilla ei ole sukupuolta (s. 116)
  
Olen erittäin paljon samaa mieltä tästä: "Liljaa oksettaa sellaiset asiat / Että kauneuden takia pitäis kärsiä". Siskoni anoppi täräytti vuosia sitten tuon tyhmän sanonnan naamalleni, kun siskoni oli tekemässä hiuksiini raitoja ja teräväkärkinen, virkkuukoukkumainen työkalu, jolla vedettiin hiustupsuja myssyn läpi sattui päänahkaani. Kipu ja tuska eivät ole kauniita, eikä kenenkään pitäisi joutua sietämään sellaista etenkään minkään kulttuuristen standardien takia (kirjassa puhutaan paljon esim. venäläisten naisten opetetusta tarpeesta näyttää kauniilta).
  
Oli todella kiinnostavaa bongata viittaus kirjailijaan, joka jääköön nimeämättä. Nyt nimittäin vietetään Trans Awareness viikkoa ja samaan aikaan ko. kirjailija on taas noussut esiin mm. kirjagramissa. Syy nousuun on velhopojasta kertovan leffan lähestyvän vuosipäivän vuoksi järjestettävä jälleennäkeminen, jonne kirjailijaa itseään ei ole kutsuttu. 
  
Jos joku ei siis vielä tiennyt, kyseinen kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa transihmisten vastaiseen toimintaan ja hänen eriarvoistavia, henkeä ja terveyttä uhkaavia kommenttejaan on lainattu jopa hallinnollisesti eri maissa. Hänen tuotantoaan ei siksi ole hyvä nostaa esille ja jos jonkin hänen kirjansa haluaakin lukea, suositellaan teosten lainaamista kaverilta tai ostamaan kirpparilta, sillä jopa kirjastosta lainaaminen hyödyttää häntä taloudellisesti.
  
alahyllyllä on rivi kirjoja
--
iskä luki Liljalle niitä iltasaduksi
--
Lapsena se oli aivan ihana sarja
ja sitten selvisi
--
että sen tekijällä on kammottavia näkemyksiä
sellaisia joita Lilja ei voi hyväksyä
Kirjat olivat ihania ja tosi tosi tärkeitä Liljalle
ja häntä repivät erilleen kauniit muistot iskän kanssa
- samalla kun häntä repivät
kirjailijan toistuvat,
koko ajan pahenevat sanat
--
Onko nostalgia hänelle ihmisoikeuksia tärkeämpi asia? (s. 23-24)
  
Suosikkilainaukseni kirjasta on "mut ei meiltä voi ottaa pois sitä / mitä me ollaan kirjojen parissa koettu". Itse en aio enää koskaan kirjailijan tuotantoa nostaa esille, enkä tiedä voinko enää lukea sarjaakaan uudelleen (onneksi olen sen alkupuolen lukenut yli 10 kertaa ja muistan hyvin tapahtumat). Nostalgia ei saa olla esteenä toimia oikein, nousta transihmisten oikeuksia polkevia niin hyvin tunnettuja kuin kaveripiiriin tai perheeseen kuuluvia ihmisiä vastaan. Eriarvoistaminen ei ole ok, olipa syrjintään osallistuva kuka tahansa. "Liljalle tulee -- hirvittävä ylpeys suomen kielestä -- hän / vain yksi -- samanlainen kaikille". 
   
Lilja yrittää olla olettamatta,
mutta hän ei pysty päättelemään mitään vaikka yrittäisi
vaikka hän käyttäisi miten tunkkaisia menetelmiä tahansa (s. 80)
  
Tämä vertautuu helposti tmän postauksen toiseen säeromaanin J.S. Meresmaan Khimairaan, molemmissa on sateenkaarevuutta ja suomenvenäläisiä. Pidin Ihanan tyylistä enemmän, mutta Khimairan hahmoissa oli enemmän syvyyttä. Olisikin kiinnostavaa, jos nämä kaksi kirjailijaa päättäisivät yhdistää voimansa ja kirjoittaa kaksiäänisen säeromaanin, jossa kuljettavat kumpikin omaa hahmoaan. Millaisen teoksen he voisivatkaan kirjoittaa?
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Miten elää jatkuvien olettamusten ja ennakkoluulojen maailmassa – ja mitä tehdä, kun itsekin tulee olettaneeksi?
  
Hyväntuulinen ja raikas nuortenromaani Ihana voitti WSOY:n TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Säeromaanin elävästä ilmaisusta tulee mieleen spoken word, ja tekstissä kiteytyy se, mitä kirjoituskilpailulla haettiin: uusi ääni, joka kotimaisesta kirjallisuuskentästä vielä puuttui.
  
Lilja, ysiluokkalainen panseksuaali, on krooninen ihastuja. Uusimman someihastuksensa hän on ristinyt Ihanaksi – sillä Ihana vain on niin ihana! Kun Ihana osoittautuu Liljan yksinhuoltajaisän uuden naisystävän lapseksi, ihastuminen saa uudet kierrokset. Somessa Ihana on itsevarma ja tiedostava muunsukupuolinen, mutta Ihanan konservatiivinen äiti ei tiedä lapsensa todellisesta sukupuolesta mitään. Voiko Lilja hyväksyä, että isä seurustelee transfobiselta haiskahtavan naisen kanssa? Saako toista työntää ulos väkisin kaapista?
  
128 sivua, WSOY 2021
  
  
  
*****
  
"Poly on kreikkaa ja tarkoittaa monta.
Amoria tulee latinasta ja tarkoittaa rakkautta.
Polyamoria on siis yhdyssana-kimeeri."
  
   
Arvostelukappale
  
Khimaira on itsenäinen jatko-osa J.S. Meresmaan viime vuonna ilmestyneelle Dodolle, joka voitti Blogistanian Kuopuksen. Khimaira kertoo Dodo-säeromaanista tutun 19-vuotiaan Saran tarinan. Hän on suomenvenäläinen, joka ei pidä vanhempiensa taloa kotinaan. Onneksi hänellä on Iina. Ja Tuukka. Kolmikko on kuin myyttinen khimaira, horoskoopeiltaankin skorpioni, leijona ja kauris. Toisin kuin Dodossa, ei tässä ole spefin elementtejä.
  
Eihän ennalta voi tietää sellaista,
josta ei ole mitään kokemusta.
On vain otettava selvää ja keskusteltava.
Edettävä hitaasti, askel askeleelta.
Meille opetetaan vain tiettyjä rakkauden muotoja
romantiikan kaavaa,
sukupuolimuotteja.

Ahdistavat mallit,
ne ahtaat perinteet?
Ne on vain murrettava. (s. 117)
  
Sara seurustelee Iinan kanssa, Iina sekä Saran että Tuukan. Polyamoria ei ole kenellekään tuttua, joten he opettelevat yhteistä elämää ja sen tanssiaskeleita. Sara ei ole kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo, minkä lisäksi hänellä on menneisyydessään käsittelemättömien asioiden synkkiä pilviä, jotka ovat painaa hänet kasaan. Ahdistus purkautuu hyvin räjähtävästi vanhempien heittäessä Saran kotoaan saatuaan tietää tämän suudelleen tyttöä. Kaikki ei kuitenkaan aina ole sitä, mille se aluksi näyttää. "Pelkäsin, ettei tulisikaan lapsenlapsia, / etten saisi olla osa / sukupolvien jatkumoa."
  
Jos kasvatetaan hetero-oletukseen
ei tarjota kuin yksi valaistuksen kohde.
Vaihtoehdot jää varjoihin,
ne rajataan ulos
ja itseään lähestyy kysymyksin:
Kuka mä oon?
Mikä mä oon?
Oonko normaali? (s. 33)
  
Sara on hakenut lääkikseen vaikka ei se häntä yhtään kiinnostaisi. Hän kokee äitinsä (jota kutsuu kuningattareksi) painostavan tuolle linjalle. Oikeasti hänen juttunsa on valokuvaamisen ja visuaalisen ilmaisun, kuvajournalismi. Ilmaisusta puheen ollen, tässä säeromaanissa on käytetty riimejä, mikä on monelle lukijalle ollut yllätys ja hieman myös lillukanvarsi. Sara kommentoikin kirjassa näin: "Mulle tuli yllätyksenä. / että suomalaiseen runokorvaan riimit / kaikuu usein lapsellisina, joskus jopa koomisina."
  
Mitä vittu sitten,
vaikka olen
homoseksuaali,
vaikka olen lesbo?
Mä olen normaali. (s. 68)
    
Kirjassa muuten juhlitaan Halloween-bileissä, vinkki kannattaa ottaa talteen vaikkapa ensi vuoden Halloween-lukuhaastetta varten. Tuleekohan ensi vuonna vielä kolmas säeromaani Tuukan näkökulmasta? Toivon kovasti, että Tuukan tarinassa olisi spefiä. Esimerkiksi masennus voisi olla jonkinlainen ruumiin hallinnasta kamppalileva demoni tai vaikkapa lykantropiaa. Nähtäväksi jää, kuinka kirjailija taputtelee trilogian kasaan. Loppuun vielä suosikkilainaukseni kirjasta:
  
Me asutaan Suomessa,
ei missään mutauomassa,
jossa pitäisi lisääntyä
kuin eläimet siinä pelossa,
ettei oman sukupolven jälkeen
olis ketään enää elossa. (s. 69)
  
Sara muuten kommentoi alkupuolella kirjaa olevansa "valmis kerimään serpentiinit takaisin rullalle juhlien jälkeen". Niin minäkin olen tehnyt, for real! Olen ylipäätään ostanut serpentiiniä vain kolmesti. Kerran ala-asteella, mitä luultavammin Tiimarista, vappuna 2009 eli fuksikeväänäni ja muutama vuosi sitten mustaa serpentiiniä Tigeristä (joka mainitaan myös kirjassa ja jonka paperinauhaa olen siis kierrättänyt aina seuraavalle vuodelle kirjakuviin). Minulla on vielä jäljellä jopa tuota ysäreiltä peräisin olevaa vintagea... 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.
  
19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä - yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin elämä ei sitä olisi.
  
Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?
  
J. S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka edellinen säeromaani Dodo ilmestyi 2020. Dodo valittiin Topelius- ehdokkaaksi ilmestymisvuonnaan ja palkittiin Blogistanian Kuopus-kunniakirjalla. Häneltä on aiemmin julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, portugaliksi, ruotsiksi ja romaniaksi.
  
179 sivua, Myllylahti 2021