🌈 Sateenkaarevia säkeitä

"ei kai ihmistä voi tyhjentävästi selittää

vain muutaman termin perusteella?

  

– Älä stressaa sanoista ja niiden rajoista.

Ihminen määrittelee sanat,

mutta sanat eivät ihmistä.

Eivät koskaan kokonaan.

  

Ihminen on aina enemmän

kuin sanat jotka rajaavat."

      

"ulkona on harmaata

kuin asuis villasukassa"

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Queer-lukuhaaste - Monimuotoisia suhteita

  

Sisältövaroitus: itsemurha, masennus, oikeisto-öyhöttäminen, emetofobiavaroitus

eikö joskus voisi riittää

vain

että jaksaa olla olemassa?

--

ei ole yhtä oikeaa tapaa olla sairas

ei yhtä syytä sille että on

--

on ollut vaikeaa vakuuttaa toisia,

ettei kyse ole laiskuudesta

ei velvollisuuksien väistelemisestä

en sluibaile koska voin

vaan kyse on siitä että

en voi (s. 7, 12 ja 15)

  

J.S. Meresmaan Kerberos on säeromaani-trilogian viimeinen osa ja tällä kertaa kertojaäänenä on polyamorisen suhteen kolmas osapuoli Tuukka. Tätä ei ehkä voi kuvata ihanaksi lukukokemukseksi, sillä sen verran ravisutteleva, samaistuttava (mm. puhelimella soittamisen kammoaminen, vakiintuneita reittejä kulkeminen ja hätääntyminen, jos joku muuttaa reittiä) ja turhauttavakin tämä on eri osissaan - ehdottomasti siis lukemisen arvoinen, niin kuin koko sarja. "entä jo on queer ja onnellinen? / entä jos on sairas ja silti onnellinen? / kuka oikeastaan saa määrittää / onnellisuuden koostumuksen?"

   

Mistä mä tiedän, onko se

lääkkeen

vai kasvatuksen

vai yhteiskunnan

sen sosiaalisten normien

tai jonkun geenipiirteen 

                sivuvaikutusta?

--

seksi ei ole

meikäläiselle yhtä merkityksellistä

kuin se tuntuu alloille olevan (s. 41 ja 50)

  

Tuukka sairastaa masennusta ja käy terapiassa, mutta joskus tulee musta päivä ja kaikki luhistuu. Olisi helppo sanoa, että masennus johtuu äidin itsemurhasta Tuukan ollessa vasta vasta 12-vuotias. mutta siinä on enemmänkin kerroksia. Lopussa on toivon pilkahdus, sillä Tuukka sanoo olevansa matkalla kohti elämää. Hän on viimein löytänyt sanan joka kuvaa, mutta ei kuitenkaan tyhjentävästi määrittele häntä: aseksuaali. Kuinka hienoa, että nämä kaksi harvinaisempaa, polyamoria ja aseksuaalisuus saavat lisää äänenkantajia kotimaiseen YA-kirjallisuuden kenttään. 

Turhautumista aiheuttaa Iinan oikeisto-öyhöttävä alkoholisti-isä, josta Tuukka oppii aivan uuden puolen ja eräs aiemmista osista tuttu hahmo tekee yllättävän paluun. 

  

– Ei minun oo tarkoitus loukata,

mutta ei ennen ollu tämmöstä

ei tehty politiikkaa identiteeteillä

ei itketty pienestä

miehet oli miehiä

naiset naisia

ja asioista sai puhua

niiden oikeilla nimillä

ei mitään tällaista

poliittisesti korrektia hyssyttelyä

vaientamista

ja sorrosta valittamista

kaikilla on nykyään

joku helvetin diagnoosi

oire tai epätyypillisyys

eikä lihaakaan saa perkele syödä. (s. 151-153)

    

Vaikeistakin aiheista voi lukea, kun sen tekee näin ilmavasti, ymmärtäväisesti ja lukijaa lähelle tullen. Joku oli kommentoinut, etteivät kirjan nuoret vaikuta täysin uskottavilta, koska he käyttäytyvät niin järkevästi. Minusta tämä puolestaan on hyvinkin uskottava, mitä olen siskojeni nyt jo aikuisten, parikymppisten lasten kanssa keskustellut. Nuorten elämä vaan sattuu nykyään olemaan erilaista kuin se vaikkapa meidän kolmekymppisten muistoissa on. Tässä on yksi esimerkki, millaista se voi olla. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.

  

Tuukka on aloittanut geotieteiden opiskelun yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi – saman sairauden, joka on vienyt häneltä äidin ja muistot tästä. Black metal raikuu usein kuulokkeissa, sillä Tuukan tyttöystävän Iinan tyttöystävä Sara on muuttanut samaan asuntoon, eikä kahden vastarakastuneen tytön kanssa elämisestä puutu ääntä saati käänteitä. Elämän kolhima mutta läheisyyden voimistama kolmikko elää polyamorisessa suhteessa keskenään. Syksyn turbulenssien jälkeen trio odottaa tulevaa joululomaa innolla. Vihdoin aikaa löhötä yhdessä leffojen ja sarjojen äärellä! Sitten naapurissa alkaa haukkua salamyhkäinen koira, jota kukaan ei ole nähnyt, ja kun joulu koittaa, paljastuu yllätyksiä muualtakin kuin lahjakääreiden sisältä.

  

J.S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka säeromaanitrilogiassa on aiemmin ilmestynyt Topelius-ehdokkaaksi valittu ja Blogistanian Kuopuksella palkittu Dodo (2020) sekä Khimaira (2021). Häneltä on julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja, jolle myönnettiin Kuvastaja-kunniamaininta 2021. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty eri kielille.

  

213 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Dodo
• Khimaira
• Kerberos

  

Luettu myös täällä: Kehrääjä, Maaseudun tulevaisuus, Kirjavinkit, Siniset helmet, Amman lukuhetki

  

*****

  

"lokero voi olla taikaa

Mutta mitä tehdä, kun ei löydä omaansa?

Kai suree,

koska hänet tullaan kyseenalaistamaan,

hänet ja hänen elämänsä ja valintansa

Auta armias jos nuori mies on aseksuaali"

    

  

Dess Terentjeva asteli säeromaanien areenalle teoksellaan Ihana. Freestyle on siis jo toinen hänen kirjoittamansa säeromaani, jossa on niin ikään sateenkaarevia hahmoja.

  

Freestyle kertoo parhaista kavereista, jotka ovat eri sukupuolta, ja sen vuoksi cis-heteronormatiiviset aikuiset ovat parittaneet heitä toisilleen jo hiekkalaatikolta alkaen. Päähenkilö Kai on kuitenkin aseksuaali ja Mandi lesbo. Kain tosin luullaan olevan homo, koska miksi muuten poika voisi harrastaa tanssia... Todella uskottava kuvaus harmillisen kapeaa ihmisen mallia tuputtavasta yhteiskunnastamme. Onneksi Kain äiti on aivan huippu, kun poika tulee ulos kaapista.

   

mistä mä ees tiiän tykkääkö se tytöistä 

                        se pukeutuu ihanku sä 

sä tiiät itekin ettei sitä voi tietää vaatteista 

                        tsekkaa sen biot 

ei silti 

                        miksei 

-- 

mä en Kai uskalla

se ei oo niin helppoa

mä en voi ikinä vaan olettaa

        et se josta mä tykkään, tykkää tytöistä (s. 32-33 ja 36)

  

Vaikka tanssi oli tässä keskeinen teema, se ei kuitenkaan ollut niin isossa roolissa kuin pelkäsin. Olin aluksi jättämässä tämän kokonaan lukematta sen vuoksi, mutta kirjassa oli onneksi paljon muutakin. Esimerkiksi pelko parhaan kaverin menettämisestä, kun tämä alkaa seurustella. Todella nopealukuinen ja pohjimmiltaan hyvänmielen kirja. 

  

Kai on nuori, mutta hänellä on jo monta panssaria 

Panssari 1: Kyllähän pojat tanssii

Panssari 2: Kyllähän pojat voi olla kavereita tyttöjen kanssa

Panssari 3: Kyllähän tytöt voi olla tykkäämättä pojista 

Panssari 4 tulee olemaan:

                    Kyllähän saan olla tykkäämättä

                        yhtään helvetin kenestäkään (s. 83)

  

Aseksuaaleja hahmoja on tullut ihastuttavasti lisää kotimaisiin nuortenkirjoihin! Vielä kun saataisiin lisää demiseksuaaleja ja genderfluideja hahmoja kirjoihin, niin olisin aivan hurmioissani samaistumispinnasta. ♥

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tanssisalissa Kai on turvassa, siellä hän osaa lentää!

  

Freestyle on palkitulla Ihana-romaanillaan valloittaneen Terentjevan toinen nuortenromaani. Katutanssin rytmeihin kirjoitettu säeromaani pohtii ystävyyden ja oman seksuaalisuuden etsimisen kysymyksiä.

  

Kai ja Mandi eivät muista aikaa ennen tanssia - tai ennen toisiaan. He ovat erottamattomat ystävät, joiden askelkuvioihin tulee yllättäen säröjä, kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön. Kai taas ei tiedä kiinnostaako häntä seurustelu ylipäänsä. Kai on kyllästynyt itseään koskeviin olettamuksiin, joiden muotteihin hän ei sovi. Hän on alkanut kuitenkin aavistaa, että hänellekin voisi olla olemassa oma lokero.

  

Terentjeva kirjoittaa oivaltavasti ja sensitiivisesti aseksuaalisuudesta. Kirjailijan oma tanssitausta sykkii elävänä säeromaanin rytmeissä.

  

166 sivua, WSOY 2023

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Amman lukuhetki

Lapset pelastavat maailman, taas

"Me pelastetaan koko maapallo kuin meidät olisi luotu sitä varten."

  

  

Max Brallierin kirjoittaman ja Douglas Holgaten kuvittaman Maailman viimeiset tyypit -sarjan kuudennessa osassa, Luurankotie, Jack, Quint, June ja Dirk lähtevät roadtripille - tai kuten kirjassa on suomennettu, autoreissulle. Matkasta tuleekin paljon huimempi kuin mihin he ovat varautuneet. 

  

Kyllähän mä tiesin, että meidän täytyy lähteä etsimään Thrullin Tornia jonakin päivänä. Mutta tähän mennessä se oli aina joskus kaukana tukevaisuudessa. Nyt se on kuitenkin täyttä totta ja mä alan tajuta, että meidän täytyy lähteä pois Wakefieldistä. (s. 55)

  

Päästään siis viimein Wakefieldin ulkopuolelle ja Jackille paljastuu, kuinka paljon on muuttunut. "Maisema on outo ja erilainen." Kohdataan hurjia toismaailmallisia olentoja ja päästään askeleen verran lähemmäksi Thrullin tuhoamista ja siten estämään Rezzochin pääsy tähän todellisuuteen.

  

"Horisontissa häämöttää suurtakin suurempi hirviö: se on ihan kosmisen jättimäinen." (s. 83)

   

Jackilla on paha fomo - hän haluaa tietää aina kaiken, mitä hänen kaverinsa puuhaavat silloin, kun hän ei ole heidän kanssaan. Hän kokee suoranaista eroahdistusta, jos ei ole koko ajan tapahtumien keskipisteessä. 

"Minä olen pannut merkille, että zombit eivät hajoa tai mätäne. Ne eivät ole sellaisia kuin sarjakuvissa, leffoissa ja telkkarissa. Tätä on kestänyt jo yli vuoden, mutta zombit näyttävät aika samalta kuin silloin, kun kaikki alkoi."

--

Sehän oli ihan nerokasta. 

Miksi turhaan lähettää omaa armeijaa, kun voi lähettää zombeja, jotka muuttavat koko väestön loputtomiksi legiooniksi kuuliaisia zombisotureita. (s. 124-125)

Dirkistä saadaan tietää tässä kirjassa paljon lisää. Ennen maailmanloppua hän oli koulukiusaaja, mutta nyt hän kasvattaa porkkanoita. Dirkin isä oli lupaillut pojalleen vuosia, että he vielä joskus menisivät roadtripille katsomaan erikoisia nähtävyyksiä. Hän myös väitti olleensa todellinen turbomies, mutta Dirk on aina epäillyt juttujen olevan jos ei täysin valheita, niin ainakin suuresti liioiteltuja. Mutta jos isä on valehdellut saavutuksistaan, silloin ei hänen lupauksiinsakaan voi luottaa, ja Dirk haluaa pitää tiukasti kiinni unelmistaan.

Mä olen käynyt kymmeniä eri kouluja. Ja jos mä jotain olen oppinut niin sen, että koulukiusaajia -- voi tulla millaisista oloista vain. Ne ei mahdu mihinkään lokeroon. (s. 57)

Sarjan edetessä Maailman viimeisten tyyppien seikkailut ovat muuttuneet jatkuvasti hurjemmiksi ja vaarallisemmiksi. Nyt, kun ollaan jo selvästi lopputaistelun lähettyvillä, alkaa todellakin jännittää nuorten päähenkilöiden puolesta. Mahtaakohan syksyllä ilmestyvä Tuomiopäivän taisto olla jo sarjan viimeinen kirja? Käännökseen on jäänyt yksi virhe, sivulle 230. Dirk nimittäin vastaa omaan kysymykseensä, vaikka lukijalle välittyy keskustelusta selkeä kuva, että Dirk kysyy ja Quint vastaa. 

  

"Meidän matka taitaakin olla vasta alussa", mä sanon. (s. 196)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Zombeja, huumoria, vauhdikasta menoa! Täydellistä luettavaa Neropatin ystäville.

  

Jack ja kumppanit lähtevät etsimään pahiksista kammottavinta: Thrullia ja hänen luurankoarmeijaansa. Viholliset rakentavat portaalia, jonka avulla kosminen voima Maailmojen tuhooja pääsee takaisin maailmaan. Tyypit joutuvat lähtemään Wakefieldistä ja edessä onkin eeppinen, hurja ja mässyntäyteinen AUTOREISSU! 

  

Suomentanut: Aila Herronen, 311 sivua, WSOY 2022

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth and the Skeleton Road (2020)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit

  

*****

  

"Missä vaiheessa aikuiset alkoivat ajatella, että maailman pelastaminen on lasten tehtävä?"

    

  

Kepler62-sarjan kolmannen ja viimeisen kauden, Terran toinen ja samalla koko sarjan viimeinen osa Sydän on Bjørn Sortlandin kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama. Seitsemän vuotta sitten alkanut tarina päättyy 13-osaisena. Harmillisesti loppu ei ollut aivan niin hyvä kuin olisin toivonut, onneksi sentään jossakin määrin valoisa. Kaikki tosin tuntui tapahtuvan aivan liian helposti, vaikka oli loppuun saatu vähän räjäyttelyäkin. T.S. Eliotia lainatakseni: "This is the way the world ends. Not with a bang but a whimper."

  

– Neuvoni teille on: älkää kiusatko ketään vaan kohdelkaa kaikkia reilusti. Nyt eletään kovia aikoja, eikä koskaan voi tietää, milloin vastassa yhtäkkiä onkin vaarallinen, aseistettu tyttö. (s. 38)

  

Sortlandin kirjoittamat osat ovat minusta aina olleet Parvelan osia heikompia ja paljon väkivaltaisempia. Lentäjä Amelia Heart oli kylläkin hauskasti nimetty! Kuvitus on Pitkäsen tuttua tyyliä, mutta sekään ei saavuta samaa tasoa kuin muissa kirjoissa. Kannen väreistä tulee mieleen Ukrainan lippu, mihin vaikuttaa varmasti suuresti ajoitus kirjan lukemisesta tähän maailman aikaan. Toivotaan, että sota päättyisi pian. 

  

Ihmiset ovat vaarallisimpia olentoja mitä on. Juuri he ovat tuhonneet kaiken. Ja valmiita tuhoamaan aina vain lisää. (s. 9)

  

En muista, että aiemmissa osissa olisi ollut aivan näin lyhyitä lukuja, suurin osa on sivun, kahden mittaisia. Kieli oli yksinkertaista, lauseet enimmäkseen hyvin lyhyitä - muutamia timanttisiakin tekstinpätkiä tässä onneksi oli, kuten kommentaareja ihmisen pahuudesta ja luontotuhoista. Mutta kuka lapsi haluaisi iltapalalla maitokahvia?

  

Melkein kukaan ei luota enää kehenkään. Kukaan ei halunnut tarttua ongelmiin. Sotiin. Saasteisiin. Pakolaisuuteen. Köyhyyteen. Me tuhosimme kaiken, mikä oli hyvää, poltimme metsät, syydimme meret täyteen muovia ja saastutimme surutta, niin että norsut ja mehiläiset kuolivat sukupuuttoon, ilma muuttui raskaaksi ja vaaralliseksi ja vesistöt rehevöityivät. Mitä tapahtui? Mitä ihmettä tapahtui? Miksi me unohdimme oman sydämemme? (s. 45)

  

Marie on hahmona vähemmän kiinnostava kuin Ari ja Joni tai X. Hän mieluummin mököttää nurkassa ja marisee, kun ei ole ystäviä, vaikka onhan hänellä. "Minua ei ole luotu viettämään pitkiä aikoja ihmisten seurassa." Lopussa tyttö sietää jo haleja, mutta näh, hänessä ei vain ole syvyyttä. "Se, että tiedän Las Vegasin lentokentän nimen, tekee heihin selvästi ison vaikutuksen." Tai sitten ei... 

  

Täällä ei ole mitään, paitsi jättimäisiä, syvälle hiekkaan iskettyjä legopalikoita. -- en näe aavikon keskellä mystiseksi Stonehenge-rakennelmaksi aseteltujen isojen titaanipalikoiden lisäksi muuta.

--

Monet mielivaltaiset hallitsijat ja diktaattorit kautta aikain ovat rakentaneet vastaavia järjettömyyksiä, kuten pyramideja, riemukaaria, linnoja ja pilvenpiirtäjiä. Ehkä diktaattorit rakentavat isoja juttuja, jotta heitä rakastettaisiin, mutta en usko, että isä rakasti koskaan ketään. (s. 118-120)

  

Mariella on tietoa, joka auttaa taistelussa tekoäly-ylilordia Scorpionia vastaan, mutta ei hän kehtaa jakaa sitä muille, ettei tunnelma latistuisi. Eiköhän ystävän kuolema huonon valmistautumisen takia latistaisi ihan pikkuisen enemmän. 

  

– Kaikki ei ole vain mustaa, Marie. Toivoa on. (s. 53)  

       

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun Kepler62 -sarjan päätösosa.
  
Avaruusseikkailijat ovat palanneet tekoäly Scorpionin valtaamalle kotiplaneetalleen, mutta Marien kaulassa sykkii Sydän, joka voi ratkaista vielä kaiken!
  
Paluu Maahan on Marielle shokki ja hän jättää ystävänsä. Hän lähtee kohti lapsuudenkotiaan, valtavaa linnaa, jossa voisi elää loppuelämänsä turvassa. Marien kaulassa roikkuu kuitenkin koru, sydänriipus, jonka äiti antoi hänelle vuosia sitten. Marielle valkenee, että korun sisällä piilee heidän ainoa toivonsa kukistaa Scorpion, mutta sen käyttäminen vaatii uhrauksia. Onko Marie valmis ottamaan riskin ja taistelemaan elämän puolesta? 

  

Kepler62-sarja avaruuteen lähetetyistä uudisraivaajalapsista on kerännyt lukijoita ja menestystä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Sarjaa on käännetty yli 20 kielelle ja sitä on myyty Suomessa yli 100 000 kappaletta. Sydän on sarjan 13. kirja ja viimeinen osa

  

Suomentanut: Outi Menna, 195 sivua, WSOY 2022

   

Alkuperäinen nimi: Hjertet (2022)

   

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

  

1. kausi:

• Kutsu
• Lähtölaskenta
• Matka
• Pioneerit
• Virus
• Salaisuus

  

2. kausi, Uusi maailma:

• Kaksi heimoa
• Saari
• Kuiskaajien kaupunki
• Luola
• Gaia

  

3. kausi, Terra:

• Kloonit
• Sydän

  

Luettu myös täällä: Unelmien aika, Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen (Arla Kanerva)

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

"Olipa kerran tyttö, joka piti käsissään ohutkuorista munaa, ja munan sisällä nukkui sota.

  

Tyttö oli kannatellut munaa sadan vuoden verran suojellakseen ihmisiä sodalta, 

mutta huomenna hän pudottaisi munan saadakseen olla vapaa."

      

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

   

On parempi, etten listaa mitä meiltä on viety, meiltä jotka sairastuimme vailla valintaa ja jotka muutuimme, joista tuli ihmisten varjoja siellä missä liikuimme. Pandemia löi kaikkia, mutta on silti monia jotka toivoisivat, ettemme saisi lainkaan elää. (s. 15)

  

Siri Kolun Iltasatuja maailmapalosta on itsenäinen jatko-osa teoksille Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014). Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin 16-vuotias, P-influenssaan sairastunut Pilvi. Hän selvisi taudista, mutta joutui käymään läpi metamorfoosin, joka muutti hänet uuden ihmislajin homo feriksen edustajaksi eli pihmiseksi. Pihmisillä on kykyjä, kuten tarkempi kuulo ja osa heistä pystyy puhumaan toisilleen telepaattisesti. 

  

Kuka haluaa rakastaa tiilimurskan seassa, ikkunattomien betoniseinien takana, maailmassa jossa voi räjähtää kappaleiksi koska vain? (s. 128)

  

Nyt Pilvi on jo kolmenkympin kieppeillä ja laitoksesta aikoinaan adoptoimansa, nyt liki parikymppisen pihmispojan äiti. Aikaa mitataan vuosissa jälkeen pandemian. Tapahtumia ei kerrota lineaarisesti, vaan kokonaiskuva silloin ja nyt välillä muodostetaan takaumien avulla. Nyt, pandemian itsekin kokeneena, on teoksen maailma aiempaakin synkempi ja uhkaavampi. Eurooppa valmistautuu sotaan, pihmisoikeuksia sorretaan, aatemaailma muuttuu myrkylliseksi, pakolaiset vaeltavat maasta toiseen, pihmisiä viedään tuhoamisleireille, ilmastonmuutoskin kurkistelee nurkan takana. Kuulostaa pelottavan tutulta, eikö vain?

  

Neuvoston edellisen kokouksen päätös vie meiltä henkilökohtaiset vaatteet.

--

Ymmärrän, ettei tämä tietenkään lopu käyttövaatteisiin. 

Tämä on vasta alkua. -- Meiltä voidaan poistaa kaikki omaisuus, koska se on tiellä.

--

Olemme jälleen muuttuneet numeroiksi. Otamme ison askeleen kohti laitosta, säilyttämöä, vankilaa. (s. 86-87)

  

Olen kirjoittanut Ihmisen puolella postauksessani näin: "Osa tarinasta jää kuitenkin selvästi kirjoittajan mielen maailmaan. Olisikin kiinnostavaa, jos sarja saisi vielä jatkoa, jossa paljastettaisiin loputkin kortit." Jatkoa tosiaan tuli, ja moni varmaan yllättyi kanssasi - harvoin näin pitkän ajan päästä saa jatkaa tarinaa vanhojen tuttujen hahmojen kanssa. Kaikkia kortteja ei varmaan vieläkään lyöty pöytään, mutta tämä ehdottomasti täydentää aiempia osia. Kautta koko teoksen puhutaan tarinoiden voimasta. Kolu on onnistunut luomaan fiktiivisen maailman, joka heijastelee omaamme nostaen tapetille ne kaikkein kipeimmät kohdat.  

  

Pöly laskeutuu tuttuihin huoneisiin, kun olemme matkalla, eikä matkanteko tämän jälkeen koskaan lopu. (s. 82)

  

On hienoa, että kirja on saanut kaksoismerkinnän niin nuorten kuin aikuistenkin puolelle - nyt ei ainakaan voi kukaan aikuinen sanoa, ettei kehtaisi tätä lukea! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään (ja sen edeltäjä Korento) olisivat mielestäni voineet saada saman kohtelun. Kirjassa muuten kommentoidaan, kuinka monet ongelmat johtuvat siitä, kun aikuiset eivät kuuntele nuoria ja ota heitä mukaan toimintaan. Onkin siis erittäin terveellistä lukea lanua ja YA:ta, tarkastella nykynuorten maailmaa eikä vain muistella omia teinivuosia. 

  

Ihminen on kekseliäin, mitä tulee kärsimykseen ja kuolemaan. Leikkivä ihminen, tuhossaan hirvittävä. (s. 90)

  

Aallon ja Kolun teokset muuten muistuttavat tunnelmaltaan ja teemoiltaan toisiaan. Molemmissa on useampi näkökulmahenkilökin. Iltasaduissa maailmanpalosta Pilvin, Julianin ja Livin (Julianin tyttöystävän, ihmisoikeusaktivistin) näkökulmat vaihtelevat. Lisäksi mukana on blogitekstejä ja kuulustelupäiväkirjojen litterointeja. Tekniikalla saadaan energiatehokkaasti luotua kuva laajemmasta maailmasta infodumppaamatta, mutta jatkuvasti vaihtuva näkökulma jättää hahmot (etenkin Livin) etäisiksi. Teos herättää paljon ajatuksia, mutta siinä tapahtuu lopulta todella vähän.

  

Sodan vuoksi tehdyt ihmisoikeusrikokset eivät poistu minkään muotoseikan takia. Kansanmurhaa ei saa tehdä ajatellen, että jos sitä ei missään kielletä, sen voi tehdä. (s. 138)

  

Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen lukijan ajatuksia, joka on lukenut kaikki kolme osaa putkeen, minulla aika on haalistanut aiemmat lukukokemukset. En esimerkiksi muista, että Largo olisi ollut niin ärsyttävä ja toksisesti maskuliininen kuin hänet tässä kuvattiin. Largo pakottaa Pilvin tottelemaan itseään ja ei ole suuri ihme, että Pilvi sitten pakenee tuota tukahduttavaa petoliittoa. 

  

Lajien sekoittuminen on heidän suurin pelkonsa. (s. 305)

  

Largo vastustaa Julianin ja Livin suhdetta, koska Liv on ihminen. Livillä taitaa olla hieman taipumusta paranormaalin romantiikan ihannointiin, sillä hänellä on iltalukemisena "tyynyn vieressä -- resukorvainen, ikivanha Twilight". Pihmiset eivät tiedä, kuinka sairastettu tauti muuttaa heidän elinajanodotettaan. Uusi ihmislaji on kuitenkin kovaa vauhtia aikuistumassa, eikä uutta sukupolvea näy. Lapsilla on tapana syntyä ennen aikaansa, jos raskaus edes alkaa.

  

- Tiedät kai sen Keskuksessa levitellyn uskomuksen, jonka takia nuoret turhautui, sanoin. - Että vain osa meistä voi jatkaa sukua, niin kuin mehiläiskuningattaret. Me tajuttiin että ollaan kuhnureita, ihan turhia. (s. 288)

  

Vaikka yleensä en haluakaan kommentoida lukemistani kotimaisista kirjoista negatiiviseen sävyyn, on pakko ihmetellä kuinka tähän kirjaan on jäänyt aivan tuhottoman paljon kirjoitusvirheitä ja rikkonaisia lauseita. Kuinka tämä on voinut mennä kustannustoimittajalta eteenpäin tällaisessa kuosissa? Tässä joitakin esimerkkejä selkeistä ongelmista, jotka eivät kuitenkaan vaikuta juoneen, ainoastaan lukukokemukseen:

  

- "Anna me kerromme, että te olette ongelma, jota kutsumme sitä ratkaisuksi." (s. 147)

- "Ei ropise, tihku laskeutuu kaiken vesisumuna kaiken ylle." (s. 163)

- "Pilvin aika koettaa kuukauden päästä." - koittaa? (s. 299)

- "Kuuntelen joka tilan, mittaa joka kaiun, luotaa joka pulssin --" (s. 312)

  

Kolu ei käytä kaikkein helpointa kieltä, jopa itselleni muutama sana oli vieras. Osa on selvästi vanhempaa kieltä tai murretta, joka ei välttämättä kaikille avaudu: noivea, penkkivelli, ritvilä, äänittää video... Turvatalojen pihmiset puhuvat yleiskieltä, underlinguaa (sekoitus englantia, saksaa ja ranskaa) sekä norundia, pohjoismaisten pihmisten omaa murretta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla esimerkkejä näistä. 

  

Kirjan lopetus on erittäin täräyttävä.

     

Kiinassa on leviämässä uusi pandemia, hyvin toisenlainen kuin PI, mutta sekin flunssan kaltainen. Lentokenttiä suljetaan. Lehtikuvissa näytetään autioitunutta miljoonakaupunkia, jossa kaikki ovat ulkonaliikkumiskiellossa. 

- Ei se meille tule, Petri lohduttaa. - Me ollaan tällainen harvaanasuttu pohjoinen niemi.

--

Olemme ne, jotka muutti Se Edellinen. Olemme vanhaa mallia. -- Kukaan ei katso enää lähelle, meitä jotka olemme täällä jo, mitta joita kukaan ei näe. (s. 320)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kun maailma haluaa nujertaa Pilvin ja hänen kaltaisensa, voi tarinoiden avulla säilyä hengissä.

  

Pilvin ja Julianin sairastama P-virus on muuttanut heidät. Pihmiset ovat vainottu vähemmistö, uhka ihmisille. He majailevat milloin metroasemilla, milloin hylätyissä tehtaissa, aina valmiina lähtöön. Pilvi alkaa kertoa tarinoita pelastamalleen Julianille, jotta tämä uskaltaisi nukahtaa.

  

Pihmisten on valittava, vaaditaanko paikka maailmassa sodalla. Pilville selviää, että omienkin joukossa selviäminen riippuu tarinoista – ne voivat pitää hengissä tai ajaa tuhoon.

  

Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa itsenäisenä teoksena romaanien Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarinaa.

  

333 sivua, Otava 2021

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Maaseudun tulevaisuus, Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anne-Maija Aalto: Korento, Mistä valo pääsee sisään, Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 

olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.

Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."

  

  

Arvostelukappale

 

Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:

  

Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 

"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"

--

"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)

  

Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 

  

"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 

Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 

"Se on mun nimi." (s. 42)

  

Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.

  

Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)

  

Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)

  

Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.

  

Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)

  

Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 

  

Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)

  

Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.

  

Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.

  

Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)

  

Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?

  

"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.

--

"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)

  

Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.

  

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

  

Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.

   

Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 

  

En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

  

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

  

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

  

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

  

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.

  

324 sivua, Myllylahti 2021

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kehrääjä, Lastenkirjahylly, Sivupiiri vinkkaa, Luova ruho, Oksan hyllyltä

  

Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut

  

*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 

Minun vieraani olivat vain kuolleita sukulaisia, jotka tulivat ja menivät. 

Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."

    

Arvostelukappale

  

Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 

  

Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)

  

Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.

  

Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.

--

Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.

--

Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 

Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)

  

Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.

    

Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)

    

Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."

   

Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)

  

En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia. 

  

En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)

    

Arvosana:

            

Takakannesta:

Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

  

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

  

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.

      

Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho

  

Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset