Tuomo Jäntti: Verso

"Ihmisiin puhkesi edelleen lehtiä, he syöksyivät kaupungeista ulos, kuolleelle 

maaseudulle, hakeutuivat auringon alle pieniin ryhmiin, versoivat itsestään ulos 

kaikkea vihreää ja kaunista aina siihen asti kunnes olivat kuluttaneet itsensä 

loppuun ja katosivat kasvustonsa alle, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta."

   
Arvostelukappale

Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa (3.1.2018), katso myös Nörttityttöjen blogiin (28.7.2017) kirjoittamani arvostelu.

Verso on Tuomo Jäntin toinen romaani. Hänen esikoisensa Talven hallava hevonen ilmestyi 2015. Verso on hitaasti avautuva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset ovat jääneet kahden voiman väliin: toinen on tauti nimeltä verso ja toinen kuolemaa kylvävä tuhoaalto Gowiwa. Kingimäiseksi jännitykseksikin kuvattu teos muistuttaa monia viime vuosien katastrofileffoja esimerkiksi stereotyyppisen päähenkilön, hitaasti paljastuvien faktojen ja monitulkintaisen lopun osalta.

  

Versottuneet ihmiset alkavat kasvaa heinää, lehtiä ja kukkia ja tauti kuluttaa ihmisen loppuun pyyhkien pala palalta kaikki inhimilliset piirteet kunnes jäljellä on vain kasa orgaanista massaa. Gowiwa muuttaa nielemänsä maan, rakennukset ja ihmiset mustaksi ja hauraaksi pitsiksi. Se on käsittämätön uhka, jota ei voi pysäyttää.

    

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimääräistä tarmokkaamman, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

  

Teos sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Gowiwan syötyä ensimmäisenä valtakunnan pääkaupungin, loput isot kaupungit nimettiin numeroilla sen mukaan, missä järjestyksessä Gowiwa mahdollisesti tulisi leviämään ja tuhoamaan nekin. Rannikolla sijaitseva uusi pääkaupunki, jonne lähes kaikki loput ihmiset on evakuoitu, on nimeltään Viides. Sieltä lähetetään teoksen keskushenkilö Alis Ismantik tutkimaan Neljännessä sijaitsevaa versottuneiden hoitolaitosta, jossa kaikki ei ole mennyt aivan oikein.

  

Yhtään tapausta versottuneista lapsista ei tunnettu. Sen olisi pitänyt kertoa meille jotain -- Joidenkin mielestä se tarkoitti, että ihmiskunnan piti tehdä lapsia nyt enemmän kuin koskaan, kansoittaa maa uudelleen, mutta millainen maa se olikaan: pahoinpidelty, tapettu, hukattu mahdollisuus. Jonka pinnan alla asui hirviö. (s. 69)

  

Teoksen hahmot edustavat hyvin monia kansallisuuksia. Kolkamo-nimisen laitoksen johdossa ovat Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Jäntti on kirjoittanut teokseensa myös sateenkaarevia hahmoja. Alisin lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muidenkin hahmojen pään sisälle, jotta maailmasta saisi hieman täyteläisemmän kuvan. Hahmot jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi, sillä tarinan keskiössä on enemmänkin ihmisen voimattomuus suurten ongelmien edessä kuin henkilökemiat.

  

Romaanin maailma natisee liitoksissaan. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut eläinten massasukupuutto on nyt lähes täydellisesti pyyhkäissyt faunan maan pinnalta ja flora seuraa nopeasti perässä. Vihreä on luonnossa epätodellinen väri, koska puut ovat kuolleet pystyyn ja aavikko leviää kaupunkien kaduille vain muutamien vahvimpien ruohotupsujen jaksaessa sinnitellä ankarassa kuivuudessa.

   

Koko tilanne oli puhdasta hulluutta. Se oli täyslaidallinen mielenhäiriötä, jotain mitä en olisi kyennyt painajaisissakaan kuvittelemaan. (s. 324)

Gowiwan leviäminen on muutamassa vuodessa pienentänyt ihmisten elinalueen lähes olemattomiin ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa viimeiset turvasatamatkin. Sääntöjen noudattamista ei juurikaan enää valvota, vaikka sivistyksen rippeistä pidetäänkin näennäisesti kiinni. Kamppailu eloonjäämisestä luhistuvassa maailmassa on kuitenkin pian suistamassa väliaikaisen hallituksen luotsaaman maan lopulliseen kaaokseen huolimatta armeijan panoksesta taistelussa Gowiwaa vastaan.

  

Luonnosta vieraantuminen sekä ihmisten suhde toiseuteen ja sairastuneisiin ovat teoksen ajatuksia herättävimpiä puolia. Versoa on helppo verrata muiden muassa Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaan, Han Kangin Vegetaristiin ja M. R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Se on muutamista rosoistaan huolimatta kansainvälisen tason katastrofiromaani, joka toimisi isommitta ongelmitta käännettynäkin.

  

Gowiwa oli musta, hahmoton kauhu. Sen edestä oli vaikea juosta. (s. 203)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hengästyttävä katastrofiromaani

  

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Kun varantoministeri Harrison usuttaa Alisia tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, hän tarttuu tarjoukseen ja lentää Kolkamoon. Siellä, Roivanpellon graafisen oppilaitoksen entisissä tiloissa on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis vähitellen aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

  

Verso on kingimäinen jännitysromaani, yhteiskunnasta, joka joutuu reagoimaan tuntemattomaan uhkaan. teos kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terrorismia ja terveydenhuollon painajaista. samalla romaani on syvästi liikuttava kertomus epidemian kieputtamista yksilöistä ihmisenkokoisine unelminen ja pelkoineen.

  

426 sivua, Gummerus 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Etelä-Saimaa, Kauppalehti, Tekstiluola, Luetut.net, Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

    

Samantyylisiä kirjoja: Han Kang: Vegetaristi, JeffVanderMeer: Eteläraja-trilogia, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Minä ja dekkarit

© Niina Tolonen

   

Jännityskirjallisuus on pelkistetyimmillään dekkareita eli rikoskirjallisuutta, joka ei ole minulle kaikkein tutuin genre, mutta kun käsitettä laajentaa, niin luettujen ja lukemattomien teosten lista kasvaa huomattavasti. Liityin vähän aikaa sitten Facebookin Dekkariryhmään, sillä luin harvinaisesti dekkarin vieläpä sanan suppeassa merkityksessä (Elly Griffiths: Risteyskohdat). Kiinnostavista aineksistaan huolimatta en ollut täysin ihastunut kirjan päähenkilöön, ja olin menossa pyytämään ryhmästä lukuvinkkejä. Kaiveltuani ensin vanhoja eli muistelin mitä genren teoksia olen lukenut ja mitä minulla on omassa hyllyssä ja lukulistalla odottamassa yllätyin, kuinka paljon nimikkeitä haaviini kertyi jo hyvin lyhyen pohdinnan aikana ja ajattelin blogata muutamia ajatuksiani aiheesta. 

   

Tiukimmalla haravoinnilla dekkarilistalleni voisi laskea vain kymmenisen teosta. Tykkään erityisesti 50-luvulle sijoittuvasta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta, Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb julkaisemista futuristisista Eve Dallas -kirjoista (sääli, ettei niiden suomentamista jatketa, kysyin suoraan kustantajalta) ja Dan Brownin Da Vinci -koodin jalanjäljissä kulkevista mysteereistä. Toisin sanoen kirjassa tulee olla dekkari-, mysteeri- tai jännityselementtien lisäksi vähintäänkin kiinnostava ajankuva ja miljöö (historiallinen tai futuristinen), sillä nykyhetkeen sijoittuvat teokset eivät useinkaan saa kiinnostustani heräämään. Genren klassikot, joita pari olen lukenut, eivät ole vakuuttaneet, joskin haluaisin tutustua paremmin Agatha Christien tuotantoon, joka on anoppini sydäntä lähellä. 

   

Olen seurannut tv:stä (tai tätä nykyä Netflixistä) muutamia rikossarjoja, olivatpa hahmot sitten poliiseja, agentteja tai vaikkapa kuolinsyytutkijoita. Suosikkeihini kuuluvat mm. Almost Human, Bones, Criminal Minds, C.S.I., Forever, Fringe, Grimm, Monk, Naisten etsivätoimisto, Prison Break, Rizzoli & Isles, Stalker, X-files... Monella rikossarjalla on juuret kirjallisissa esikuvissa, Bones perustuu Kathy Reichsin teoksiin, Rizzoli & Isles Tess Grritsenin dekkareihin ja Naisten etsivätoimisto Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -kirjasarjaan. Suosikkidekkareillani ja -tv-sarjoilla on havaittavisa ainakin yksi yhteinen piirre: haluan päähenkilön tai päähenkilöiden olevan jollain tapaa hyvin kiinnostavia. Hydä dekkariahmo on kokemustemi mukaan jollain tapaa erikoinen; poikkeuksellisen älykäs, sanavalmis tai hänen menneisyytensä on jättänyt henkisen tai fyysisen jäljen hahmon olemukseen.

   

Parhaat genren teokset ovat monessa tapauksessa myös muutenkin lukukokemusten kermaa, joiden tunnelmiin palaa mielessään (ja nykyään blogiarkiston avulla) usein. Niiden kirjoitustyyli koukuttaa, loppuratkaisuja ei arvaa ennalta ja parhaassa tapauksessa syntyy tunne, että teos on luettava joskus uudelleen ellei jopa heti edellisen lukukierroksen perään. Huomasin tämän postauksen kollaaseja tehdessäni, että ensimmäisenä mieleen tulleiden teosten kansikuvilla on suuri merkitys sekä teokseen tarttumisen, että siitä nauttimisen suhteen. En yleensä ajattele kansikuvaa lukemisen aikana, mutta esteettiseksi kokemani kansi lisää kyllä lukukokemuksen hyvänolontunnetta. 

  

Onko listalle päässyt tuttuja teoksia? Kuinka sinä löydät luettavaa dekkarien ja jännäreiden laajasta valikoimasta? Mitä pidät hyvän dekkarin aineksina? Ja niin kuin aina, minulle saa ehdottaa lukuvinkkejä. 

  

  

Näistä pidin (osa luettu ennen blogia):

• K.K. Alongi: Kevätuhrit
• Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
• Robin Cook: Hyökkäys, Kaapaus
• Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta -trilogia
• Michel Faber: Lihaa ja verta
• Tess Gerritsen: Painoton tila
• Hugh Howey: Siilo
• J.D. Robb: Eve Dallas -sarja
• Jaakko Markus Seppälä: Lemen

 

Ihan ok lukukokemuksia:

• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
• Dan Brown: Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodi
• Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
• Steven Hall: Haiteksti
• Risto Isomäen tuotanto
• Tom Knox: Pahan koodi
• Kate Mosse: Labyrintti
• Douglas Preston: Isku
• Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti
• Jeff VanderMeer: Eteläraja -trilogia

   

     

Nämä eivät syystä tai toisesta kolahtaneet:

• Steve Alten: Mayojen testamentti
• Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
• Elly Griffitsh: Risteyskohdat
• Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
• Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus
• Antti Tuomainen: Parantaja

 

Lukulistalla (tähdellä * merkityt omassa hyllyssä):

• Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt*
• Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus*
• Jessie Burton: Nukkekaappi
• Ian Caldwell & Dustin Thomason: Neljän siirto*
• Lincoln Child: Uusi Atlantis*
• Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakotietä*
• Robin Cook: Sfinksi*
• Clive Cussler: Atlantis*
• Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
• Tom Egeland: Ympyrän pää
• Tuomo Jäntti: Verso*
• Raymond Khoyry. Merkki*
• Dean Koontz: Odd Thomas – Hiljaisten kaupunki*
• Jenna Kostet: Marrasyöt*
• China Miéville: Toiset
• Matthew Mather: Kybermyrsky*
• Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot*
• Mircahel Mortimer: Neitsytkivi
• Kate Mosse: Krypta*
• Katherine Neville: Kahdeksan
• Douglas Preston: Rienaus*
• Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja (osa omana)
• Yrsa Sigurðardóttir: Kolmas merkki*
• Salla Simukka: Punainen kuin veri*
• Frank Shätzing: Pedot*
• John Twelve Hawks: Matkaaja*

Jeff VanderMeer: Hallinta - Eteläraja-trilogia 2

"Controlin unissa on aikainen aamu, syvänsinisellä taivaalla aavistus valoa. Hän
 tuijottaa rantakalliolta kuiluun, lahteen, poukamaan. Se muuttuu alati. Hän näkee
 kilometrien päähän veden alle. Hän näkee valtamerihirviöitä, jotka lipuvat kuin 
sukellusveneet, kuin kellon muotoiset orkideat tai laajarunkoiset alukset, ääneti, 
koko ajan liikkeessä, ja niiden koko huokuu sellaista voimaa, että hän aistii jättien 
aiheuttaman levottomuuden jopa niin kaukaa ylhäältä."

    

    

Arvostelukappale

  

Jeff VanderMeerin Hallinta jatkaa Eteläraja-trilogiaa. Toisin kuin henkeäsalpaavan nopeasti etenevä ja paikoin jopa ahdistavakin Hävitys, Hallinta ottaa aikansa lämmetessään. Sarjan toisessa osassa paljastetaan lisää Eteläraja-organisaatiosta ja kahdennestatoista retkikunnasta. Päähenkilönä seurataan Control -nimistä (oikealta nimeltään John Rodriguez) agenttia. Controllilla on kissa nimeltään El Chorizo (possu), eli Chori. 

  

Control on palkattu täyttämään Etelärajan kadonneen johtajan jättämää paikkaa, vaikka hänen saavuttuaan käykin ilmi, että varajohtaja Gracella on kaikki narut tiukasti käsissään. Control päättää kuitenkin haastatella kahdennentoista retkikunnan jäseniä, etenkin biologia, joka ei palannut kotiinsa, vaan suosikkipaikkaansa tyhjälle tontille. Control kiinnostuu biologista, joka haluaa itseään kutsuttavan Haamulinnuksi. 

  

Eteläraja valitsee, kouluttaa ja lähettää retkikunnat Alue X:lle. Laitoksessa myös tutkitaan aikaisempien retkikuntien tuomia näytteitä ja päiväkirjoja. Silti kukaan ei tunnut oikeasti tietävän miten Alue X on syntynyt ja miksi luonto alueella on erilainen kuin rajan toisella puolella. Eräällä tutkijalla on kuitenkin useampia teorioita tapahtuneesta. Villeimpien skenaarioiden mukaan tapahtumat johtuvat avaruusolennoista, ajassa matkustaneesta voimasta, rinnakkaisesta maailmankaikkeudesta tai vaihtoehtoisesta Maasta hyökänneistä ihmisistä. 

  

"Grace, miksi kukaan teistä ei halua käyttää sanoja maapallon ulkopuolinen ja avaruuden muukalainen, kun puhutte Alue X:stä?" 

"Kukaan ei ole varma. Todisteista ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä." 

"Eikö edes näin pitkän ajan jälkeen?" (s. 17-18)

  

Hallinta etenee hitaasti, paljastaen yhden tiedonmurusen kerrallaan. Jäin kaipaamaan ensimmäisen teoksen kiivasta, rullaavaa kerrontaa, joka suorastaan hypnotisoi lukijansa. Control ei ole hahmona yhtä mielenkiintoinen kuin biologi eikä siis jaksa pitää mielenkiintoa yllä yhtä tehokkaasti. Teos on myös pidempi kuin trilogian ensimmäinen osa ja mielestäni Hallinnasta olisi hyvin voinut editoida pois ehkä jopa kolmanneksen. Hävityksen ahmi parilta lukemalta, mutta Hallinnan lukemissa minulla meni yli viikko. 

  

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Ihmiset eivät olleet robotteja, heitä ei saanut käyttäytymään robottimaisesti. Vai saiko?" (s. 200)

  

Trilogian päätösosa, Hyväksyntä ilmestyy tammikuussa. Toivottavasti VanderMeer tuolloin viimein paljastaa, mikä saa Alue X:n tikittämään.  

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Alue X:n salaisuus raottuu

  

Etelärajaan, hallituksen salaiseen laitokseen, tuodaan pahamaineiselta Alue X:ltä palanneen retkikunnan selviytyjät. Laitosta johtava agentti kuulustelee heitä raottaakseen näkymättömän rajan taakse kätkeytyvän maailman mysteeriä. Hän kuulee pelkoa herättäviä, ristiriitaisia vihjailuja, että raja liikkuisi vääjäämättä kohti laitosta, mutta huomaa, ettei voi luottaa saamiinsa tietoihin. Sabotoiko joku hänen työtään peitelläkseen totuutta Alue X:n ja retkikuntien kohtalosta?

  

Hallinta on maailmanmenestykseksi kohonneen ja useita palkintoja voittaneen Eteläraja-trilogian toinen kirja.

      

Samantyylisiä kirjoja:  Arkadi & Boris Strugatski: Stalker, Stanislaw Lem: Eeden
   

Suomentanut: Einari Aaltonen, 382 sivua, Like 2015

    

Alkuperäinen nimi: Authority (2014)

  

Hallinta on luettu myös täällä: Risingshadow, Dysphoria, Sunnuntaisatuja, Kirjanvuoksi

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Hävitys (2014)

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

"Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä."

       

     

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Risingshadow-novellikilpailun vuonna 2013 voittaneen Jaakko Markus Seppälän esikoisteos Lemen on kunnianosoitus kyberpunkin vanhoille mestariteoksille. Tällaisia ovat muiden muassa Masamune Shirowin manga Ghost in the Shell, jonka mies itsekin mainitsee kiitoksissaan sekä William Gibsonin Neurovelho, josta Wachowskit saivat suuntaviivoja The Matrix-elokuvalle ja Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä, joka toimi inspiraationa myös Ridley Scottin elokuvalle Blade Runner. Seppälän luoma maailma onkin hyvin samannäköinen kuin kyseisissä teoksissa, mutta siinä on myös omaperäisyyttä. 

  

Seppälän käyttämä värikäs kieli on hyvin elastista ja leikittelevää. Nopeatempoisessa, tummasävyisessä teoksessa se muotoutuu hahmojen suissa persoonallisiksi ääniksi, jotka sopivat heidän ympäristöönsä. Esimerkiksi anglismit ja hakkerien käyttämä erikoistunut sanasto luovat syvyyttä, vaikka osan lukijoista ne varmasti vievätkin vieraalle maaperälle. Kirjoittajan koodaustausta tulee tässä hyvin esille. 

  

Lemenin päähenkilönä seurataan Ninaa, kovaksi keitettyä yksityisetsivää, joka tekee niitä tehtäviä, joihin poliisi ei jaksa vaivaantua. Hänen tulee löytää 17-vuotias Melinda Lee. Tämä vaihe osoittautuu kuitenkin jokseenkin helpoksi, mutta tuo mukanaan kasoittain ongelmia, joista yhtenä suurimpana on pakeneva tekoäly. Karannut konetietoisuus, Lemen, kiinnostaa monia Soheba Cityn valtaapitäviä ja sen entiset omistajat, niin armeija kuin monikansalliset yrityksetkin yrittävät vangita sen. Nina saa tuntea nahoissaan tämän ihmishenkiä vaativan kilpajuoksun.
 

Soheba Cityn kadut olivat ihmistehtaita, joissa valmistettiin raaka-aineita zaibatsuille. Suuryritysten siistiksi järjestämää korttipakkaa sotki kuitenkin muutama epävarmuustekijä, jotka korporaatiot olivat hyvin mielellään siirtäneet pois. Pakassa piilotteli jokereita. Salaisuuksien paljastajia. Sääntöjen kierrättäjiä. Häkistä karanneita. Hakkereita. (s. 82)

    

Muutoin tyylipuhtaassa romaanissa on vain yksi heikkous. Kirjailija sortuu paikoin infodumppaukseen; kesken toiminnan saattaa tulla maailman nykytilanteeseen johtanutta historiaa luettelomaisesti. Näin saatu uusi, mielenkiintoisesti kerrottu tieto on kuitenkin yleensä tiukasti sidoksissa tapahtumiin, eivätkä nämä jaksot katkaise sulavasti etenevää kerrontaa liikaa. Romaanin loppupuolen toimintarämistelyn vuoksi uhraa mielellään parit yöunet.

  

Sen lisäksi, että Seppälä on panostanut teoksensa maailmassa sitä "mille näyttää", hän on myös tuonut vahvasti esille Soheba Cityn hajut ja maut, unohtamatta tuntoaistia. Lemen tarjoaakin siis kokonaisvaltaisen, aistillisen kaupunkikuvan lähes inhorealismiin saakka, unohtamatta lähes käsin kosketeltavaa kybermaailmaa. Ihmisiä kuhisevassa tulevaisuuden kaupungissa on nähtävillä ihmisyyden koko kirjo, joskin teoksessa esille nousee parhaiten spektrin pimeämpi puoli.

  

Seppälän teoksesta voisi povata tulevaa kulttiklassikkoa ja olisi mielenkiintoista, jos siitä tehtäisiin joskus peli tai elokuva. Nähtäväksi jää, palaako kirjailija Kwantangin savuiseen maailmaan - jatkoa Lemenille ei ainakaan vielä ole tiedossa.

  

Arvosana:        

   
Takakannesta:

Kuumeinen teknotrilleri lähitulevaisuuden maailmasta

    

Soheba City. Hohtavan neonkaupungin kadut ovat ihmistehtaita, joissa valmistetaan raaka-ainetta korporaatioille. Yhtiöiden ylivaltaa sotkee kuitenkin epävarmuustekijä: pakassa piilottelee jokereita, salaisuuksien paljastajia.
 
Nina, katujen koulima freelancer, saa toimeksiannon etsiä kadonnut Melinda Lee. Hän jäljittää naisen suuryrityksen tehtaalle ja pelastaa tämän turvallisuusjoukkojen kynsistä. Samalla hän ajaa itsensä umpikujaan, jonka toisella laidalla odottaa nimetön hauta, toisella kahdeksan vuoden vankeus. Kiihkeä kujanjuoksu johtaa Ninan syvälle Soheba Cityn alamaailmaan ja kyberverkkojen rinnakkaistodellisuuteen, jota tekoälyt hallitsevat.
 
Samantyylisiä kirjoja: William Gibson: Neurovelho, Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä, Masamune Shorow: Ghost in the Shell,
 
320 s. Like 2015
 
Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Savannilla, Dysphoria,
 
Kirjailijan haastatteluja: Auki - Pohjoisin sanoin, Yle

Lukupiirissä | Steven Hall: Haiteksti

"Tämän rikkinäisen maailman halkeamat levisivät jalkojeni alla"

     

      

Steven Hallin teos Haiteksti on paljon muutakin kuin kirja. Se on sanallista ja kuvallista taidetta. Aina kun puhutaan taiteesta, nousee esiin kysymys voiko tätä täysin ymmärtää ja onko se edes pakollista. Haitekstiä on nimittäin vaikeaa, ellei paikoin jopa mahdotonta yrittää ymmärtää. Hall kuljettaa kertomusta eteenpäin sanoista muodostuneiden kuvien avulla ja eräässä kohdassa kirjailija on käyttänyt tällä tavoin dramaattisesti (Tappajahain jalanjäljissä) lähestyvän hain kuvaamiseen 40 sivua.  

      

  

Teos oli syyskuussa lukupiirikirjanamme ja odotimme vetäjäkollegoideni kanssa innokkaina vilkasta keskustelua kirjasta muiden osallistujien kesken. Paikalle ei kuitenkaan kerennyt yksikään piiriläisistä. Emme siis harmiksemme päässeet keskustelemaan tämän monitasoisen teoksen synnyttämistä tulkinnoista (muutoin kuin keskekenämme), sillä jokaisella lukijalla on erityisesti tästä teoksesta puhuttaessa oma näkemyksensä tapahtumista, sanomatta jättämisestä ja pintatason alla kuplivista monimerkityksellisistä tulkinnoista.

    

Hallilla on erikoinen tapa kirjoittaa. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan jokaisen lauseen epätyypillisellä tavalla, esimerkiksi päähenkilön (Eric Sanderson) psykiatrin silmiä kuvataan strontiuminharmaiksi. Sanoilla kikkaileminen on varmasti ollut raskasta paitsi lukijalle niin myös suomentajalle. Tyyliin tottuminen vei aikaa, mutta kun teokseen kuvitteli päässeensä sisälle, siihen tottui tai oli keskittänyt huomionsa siihen mitä sanottiin, eikä siihen kuinka sen sanominen tapahtui. Onko kirjailijan tarkoituksena olla vain tekotaiteellinen vai onko Hall kirjoittajana todellakin näin pikkutarkka ja sanallisesti lahjakas?

  

Sisuskalut tuntuivat kaninkoloon roiskaistuilta teurasjätteiltä. (s. 141)

  

Poimin Hallilta (tai no, itseasiassa suomentaja Kaijamari Sivilliltä) monta todella hauskaa sanaa ja ilmaisua, joita olen alkanut viljelemään puheissani teoksen luettuani. Tällaisia ovat esimerkiksi elämiskone, kellokoneistomaailma, flunssapuuroaivot, tiikerinraitainen valo, päivänkakkaroiden hammasrattaat, epätila, kesän loppumisen kyyryyn painama kottarainen...

  

Mihin voisin verrata jotain näinkin omanlaistaan kirjallista luomusta? Teos on hyvin elokuvamainen ja jos leffa Memento (2000) ja tv-sarja Dr. Who ovat tuttuja, voi saada vihjeen siitä mitä kansien välistä voi löytää. Magdalena Hai lienee Suomen tunnetuin kryptozoologi, ja hänen sivuillaan vierailleet varmaan tietävät sanan/tutkimussuuntauksen. Hallin teoksessa on useita kryptozoologia lajeja kuten heletrobi, luxofaagi, tikittävä remora, ludoviciaani ja univinkki. Hall on muuten lainannut teoksessaan mm. Haruki Murakamia  

     

    

Haiteksti on jännittävä, ihmisen psyykeä koetteleva ja paikoin varsin makaaberikin kertomus. Yksi mielenkiintoisimpia olentoja teoksessa oli Mr. Nobody, joka on kuin suoraan jostain Tim Burtonin luomasta, kiehtovista maailmasta. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani säikähtänyt niin paljon kuin lukiessani Mr. Nobodysta. Olin yliopiston ruokalassa lukemassa kirjaa kaikessa rauhassani, kunnes yllättäen joku tarttuu kylkeeni ja sanoo Hello. Kiljaisin ääneen rakkaan avomieheni tullessa tervehtimään minua. Hallin teksti oli ryöminyt ihoni alle.

     

Tunsin kihelmöivää kauhua, sellaista joka suntyy kun tajuaa jonkin kamaluuden koko laajuuden - jos on vaikka vaarallisesti eksyksissä tai on tehnyt hirvittävän virheen - ja todellinen tilanne hiipii takaraivoon kuin mikäkin pantomiimi Dracula. (s. 10-11)

  

Harmillisen usein toistuvat lyöntivirheet pistivät silmääni (liian pitkä välilyönti, näppäimistön vierekkäinen kirjain) ja myös muutamat erikoiset käännöspäätökset. Esimerkiksi miesluukkujen kannet jäi tökkimään. Oliko kyseessä tosiaan kuvaillun kaltainen rakenne vaiko kenties viemärin kansi = manhole cover?

Lukupiirikeskustelusta jäi mieleen yksi hauska kohtaus. Olin lukenut aamulla, ennen lukupiirin kokoontuista Helsingin Sanomissa olleen kritiikin Hallin teoksesta ja esitin piiriläisille siellä olleen havainnon: teoksessa on hahmo nimeltään Mycroft Ward (viitannee muuten Arthur Conan Dolen hahmoon Mycroft Holmesiin) ja kriitikko toteaa: "Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?"

  

Kaiken kaikkiaan Haiteksti on jotakin hyvin erilaista. Kielellistä akrobatiaa, sanojen voimaa ja muistin menettämisen pelkoa. Suosittelen teosta rohkealle ja ennakkoluulottomalle lukijalle, sillä luettuasi Hallin romaanin, olen varma, että jokin muuttuu sisälläsi, tai ainakin se antaa paljon ajattelemisen aiheita.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eric Sanderson on hädissään. hän on menettänyt täysin muistinsa. Psykiatri kertoo, että sen on aiheuttanut rakkaan ihmisen järkyttävä poismeno, ja vakuuttaa, että hoito auttaa. Eric saa salaperäisiä kirjeitä, joita psykiatri kieltää avaamasta. Kiellosta huolimatta hän lukee kirjeitä, joissa väitetään, ettei psykiatri voi auttaa häntä jäljittämään menneisyyttään. Kirjeiden neuvoilla hän sen sijaan pystyisi voittamaan vaarat, joihin hän joutuisi. Eric saa tietää salakirjoitetuista teksteistä, jotka hänen on selvitettävä, ja muistia ahmivasta haista, jota vastaan hänen on taisteltava. Hänen tarkoin hallittu elämänsä muuttuu hurjaksi pakomatkaksi, joka ylittää arkitodellisuuden rajat.

  
Suomentanut: Kaijamari Sivill, 448 sivua, WSOY 2007
  

Alkuperäinen nimi: The Raw Shark text (2007) 

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Satun luetut

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua

"Kun Noa Torson heräsi, hän pani ensimmäiseksi merkille, että hänen jalkansa olivat kylmät.
Se oli outoa, koska hänellä oli aina yöllä sukat jalassa."

 

 
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
   

Michelle Gagnonin teknotrillerin Kukaan ei kaipaa sinua päähenkilöinä seurataan kahta nuorta, Noa Torsonia ja Peter Gregorya. Kirjan alussa Noa, joka on nimestään huolimatta tyttö, herää yksin varastohalliin tehdystä sairaalamaisesta huoneesta. Pian hänelle selviää, että edelliset muistikuvat ovat useamman viikon takaisia, eivätkä valkotakkisten miesten selitykset hänelle tapahtuneesta onnettomuudesta ole vakuuttavia. Noalla ei ole vanhempia, mutta hän ei kuitenkaan asu kadulla, kuten monet kohtalotoverinsa. Älykkäänä koodaajana hän on rahoittanut elämänsä työskentelemässä eräässä firmassa salanimellä.

    

Toisaalla Peter, hakkeri, törmää isänsä koneella salattuihin tiedostoihin, jotka on piilotettu merkillisen koodinimen, "Projekti Persefone", taakse. Peter yrittää kaivella tietoja Projektista, mutta hetken päästä hänen kotiinsa murtautuu mustiin pukeutuneita miehiä. Pukumiehet takavarikoivat Peterin koneen ja jostain syystä he tuntevat hänen vanhempansa.

     

Noa ja Peter selvittävät epätavallisia tapahtumia erillään ja sattumalta törmäävät Peterin /ALLIANCE/-nimisellä nettisivustolla, joka on järjestänyt erilaisia eläin- ja ihmisoikeustempauksia. Peter pyytää Noalta apua saadakseen lisää tietoja sopasta, johon hänen isänsä on sekaantunut. Pian selviää, että nuorten todistamat oudot tapaukset liittyvät toisiinsa.

     

Nopeasti etenevä tarina avaa Projektin salaisuuksia pikkuhiljaa ja pitää lukijansa alati valppaana ja hengästyneenä, kurkistelemassa olkapäänsä ylitse. Kirja on kuin Pandoran lipas: se vapauttaa lukijansa mielikuvituksen saaden tämän epäilemään kaikkea ja kaikkia, niin kirjan sisäisessä kuin todellisessakin maailmassa. Ovatko tarinan kuvaamat erikoiset ihmiskokeet jo arkea nyt, jossain päin maailmaa?

     

Gagnon on onnistunut kirjoittamaan kirjan, jota on vaikaa laskea käsistään. Hänen luomansa nuoret ovat uskottavia ja älykkäitä. Noa on äärimmäisen epäluuloinen ihminen, joka antaa äänen sijaiskotinuorille. Osa nörttisanastosta menee tavallisen lukijan ymmärryksestä yli, mutta asiaan perehtyneet saanevat kirjasta vielä enemmän irti. Kukaan ei kaipaa sinua aloittaa trilogian, vaikka se olisi toiminut hyvin omillaankin.

   

Arvosana:

    

Takakannesta:
"Railakas trilleri kaikenikäisten makuun."
 - Harlan Coben
     
Noa Torson herää karussa sairaalavuoteessa tippaletku käsivarressaan ja vartijoita ympärillään. Sijaiskotien epäluuloikseksi kovettama tyttö pakenee vangitsijoiltaan ja joutuu turvautumaan ulkopuoliseen apuun selvittääkseen kehoaan koristavan arven arvoituksen.
     
Eräänä lauantai-iltana Peter Gregor tarkistaa mitä hänen tekopyhä isnsä puuhailee koneellaan. poika ehtii häin tuskin silmäillä salaperäisen projektin tiedostoja, kun kodin etuovi potkaistaan sisään ja mustapukuiset miehet vievät kannettavan mennessään. 
    
Kun Noa ja Peter kohtaavat maanalaisen hakkeriyhteisön kautta, vaikuttaa siltä, että molemmat ovat sohaisseet samaa ampiaispesää. Mikä pelottavinta: megaluokan datan analysointi jättää tilaa vain äärimmäisen kammottaville tulkinnoille...
    
Kukaan ei kaipaa sinua on kutkuttavan karmea teknojännäri maailmasta, jossa painajaiset ovat arkipäivää.
    
Yhdysvaltalaisen Michelle Gagnonin (s. 1971) jännitysromaaneja on julkaistu jo useassa maassa. Kukaan ei kaipaa sinua on ollut ehdolla monien arvostettujen nuortentrilleripalkintojen saajaksi ja teosta on verrattu Stieg Larssonin Millenium-sarjaan.

       

Samantyylisiä kirjoja:

    

Alkuperäinen nimi: Don't Turn Around (2012), Suom. Inka Parpola, 350 sivua, WSOY 2014

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Anna minun lukea enemmän, Notko, selukeva peikko, Kirjaston kummitus,

Lukupiirissä | Hugh Howey: Siilo

 "Hän yrittäisi saada ihmiset havahtumaan pumpulista, jossa heitä oli pidetty"

 

 
Arvostelukappale.
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Koneeseen kadonnut
 
Ihastuin Hugh Howeyn aluksi Kindle-novelleina ilmestyneeseen teokseen Siilo heti alkumetreillään. Sen esittämä maailma on pelottava uskottavuudessaan: maailma jossa totuutta salataan, käskyt satelevat ylhäältä ja kaikki täytyy kierrättää. Siilossa asuminen muistuttaa paljon suosikki pc-pelissäni Fallout 3 esitettyä tilannetta, jossa ihmiset ovat vetäytyneet pommisuojiin turvaan, kun ulkomaailma on tuhoutunut. Mitä tapahtui ja milloin, sitä ei tiedetä.
  
Teosta on verrattu esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, mutta toisin kuin Panemissa, Siilon yhteiskuntaa ei ole jaettu vyöhykkeisiin vaan kerroksiin. Kerroksia on satoja ja ne on jaettu edelleen kolmeen suurempaan osa-alueeseen: ylä-, keski- ja syväkerroksiin. Ne hallitsevat eri resursseja: maataloutta, tietotekniikkaa, sähköä ja politiikkaa. Eri ammatteihin kouluttautuminen aloitetaan nuorena, noin 12-vuotiaana, jolloin monet ammatissaan pätevöityneet saavat seurakseen oppipojan tai tytön, varjon.
 

"Tieto on tallessa täällä, mutta se ei ole kirjoissa. Ja olet väärässä. Sillä ei ole merkitystä. Se on menneisyyttä, eikä menneisyys ole sama asia kuin isiemme perintö. Sinun pitää oppia tekemään ero näiden välillä."

"Ero menneisyyden ja isiemme perinnön välillä." --

"Entä mitä niiden välinen ero tarkoittaa? Mitä luulet sen tarkoittavan?"

"Se tarkoittaa sitä, ettemme voi muuttaa jo tapahtunutta, mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu." (s. 441-442)

 
Elämä on tarkkaan säädettyjen lakien ja ohjeiden hallitsemaa. Jos sääntöjä ei noudata, uhkaa puhdistuspassitus eli kuolemantuomio myrkkyjen saastuttamassa ulkomaailmassa. Rakastuneiden täytyy rekisteröidä suhteensa ja lapsia saavat tehdä vain erityisissä arvonnoissa voittavat. Tehokasta yhteisön koon hallintaa, mutta kuinka pitkään ihmiset voivat elää suljetussa yhteisössä ja tuottaa terveitä jälkeläisiä rajallisesta geneettisestä materiaalista?
    

Julietten mielestä arpajaiset järjestettiin liian pian kuolemantapausten jälkeen. Hänen mielestään arvonnat täytyisi järjestää samana päivänä joka vuosi, jotta niiden yhteys siilossa tapahtuviin kuolemantapauksiin ei olisi niin irvokkaan ilmeinen.

Mutta ruumiin laskeminen multiin ja kypsän hedelmän poimiminen haudan äärellä viestitti: Tämä on elämän kiertokulku. Sitä ei pääse pakoon. Se pitää hyväksyä, sitä pitää vaalia ja arvostaa. Kuoltuaan ihminen toimii ravinnon, elämän turvaamisen välineenä. Vainajat antoivat tilaa seuraavalle sukupolvelle. Me synnymme, meistä tulee varjoja, toimimme itse varjottajina ja viimein väistymme. Muistomme elää kahden varjon välissä. (s. 180)

   

Siilosta on todella vaikeaa sanoa mitään, jotta ei tule samalla paljastaneeksi jotain liian aikaisin. Teos on jaettu nopealukuisiin kappaleisiin. monet yöunet lyhenivät, kun kirjaa ei voinut laskea käsistään: "luen vielä yhden luvun".  Sen voin sanoa, että takakannessakin mainittu Jules on tuorein ja vahvin naishahmo aikoihin. Mielitön mimmi! Mietin pitkään, miksi teoksen alkuperäiskielinen nimi on "Wool", mutta kenties vastaus löytyy postauksen alussa olevasta lainauksesta. Siilossa kirjana on ihastuttava salaisuus: sen paperikannen alla on toinen kansitaidekuva, joka on minusta varsinaista kansikuvaa kauniimpi. Katsokaa vaikka:

  

   

Voi sitä onnenmyyrää, joka ei ole teosta vielä lukenut, häntä nimittäin odottaa aikamoinen herkku! Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille dystopian ja laadukkaan kirjallisuuden ystäville. Edes herttaisella tavalla kömpelöt ihastumiset eivät anna aihetta miinukselle. (Alati kasvavalle lukulistalle täytyy tämän johdosta lisätä toinen klaustrofobinen dystopia Dmitri Gluhovski: Metro 2033.)

 

Arvosana:

  

Takakannesta:
Mikä on velvollisuutesi siilossa?
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.
  
Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.
  
Yksi heistä on Jules.
  
Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.
  
"Pelottava, kiehtova ja salaperäinen romaani, joka tempaa lukijan välittömästi mukaansa." - The Guardian

  

Suomentanut: Einari Aaltonen, 575 sivua, Like 2013

    

Alkuperäinen nimi: Wool - Omnibus edition (2013, pienoisromaanit 1-5 julkaistu 2011-2012)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Fifi, Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko
 
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa, Max Brooks: Sukupolvi Z, Dmitri Gluhovski: Metro 2033
    
Vrt. elokuvat: Hehkuva kaupunki (City of Ember, 2008) ja Oblivion (2013)

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

"Sillä kun kaikki oli menetetty, kaikki oli yhä jäljellä."

 

 

Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-pankintoehdokkaana ilmestymisvuonnaan 2005 ja se on voittanut mm. Tähtivaeltaja palkinnon 2006. Lukulistallani tämä teos on ollut ilmestymisestään saakka ja se on ensimmäinen Isomäeltä lukemani kirja (vaikka olen joskus nuoruuden huumassani jopa lainannut miehen koko tuotannon), joka on hyvin ekokriittisestä näkökulmasta kirjoitettu. Sarasvatin hiekkaa oli myös Helsingin Sanomien lukijakyselyssä 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista sijalla 45.

Teemmekö me vakavan virheen, kun ajattelemme kirjaa vain lyhytaikaisena kulutustavarana, kertakäyttöesineenä, joka luetaan kerran ja joka on seuraavana vuonna jo vaipunut pysyvästi unohduksiin. (s. 104)

  

Sarasvatin hiekkaa oli kirjoitettu valmiiksi jo vähän ennen loppuvuoden 2004 suurta tsunamia, joten aihe ei teoksen ilmestyessä olisi voinut olla ajankohtaiseepi. Teos sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, 2020-luvulle. Isomäen teos tarjoaa uhkakuvan siitä, mitä voisi tapahtua, jos globaaliin lämpenemiseen ei reagoida ajoissa ja jos siihen ei ole olemassa pysähdyskeinoja. Kuten olettaa saattaa, teos on hyvin tieteellinen ja Isomäen tapa kirjoittaa käytännössä kaikki tietämys auki teokseen vaikeuttaa paikoin romaani-muotoisen ts. juonivetoisen teoksen lukemista, sillä tämä ei ole tietokirja, vaikka sen sisältämä tiede onkin lähes täysin todenmukaista. Teoksen lopussa Isomäki kertoo vielä mikä oli totta ja mikä keksittyä.

Sarasvatin hiekkaa on hyvin Hollywood-tyylinen, käytännössä valmis käsikirjoitus elokuvalle. Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasovituksesta ei muuten ole puhuttu pariin vuoteen, mutta jos projekti mahdollistuu uskoisin teoksen toimivan paremmin valkokankaalla kuin tekstinä, vrt. esim. The Day After Tomorrow. Olisi ihan vertailun vuoksi hauskaa tutustua myös teoksesta tehtyyn sarjakuvasovitukseen. Sarasvati on muuten joen lisäksi myös kirjallisuuden ja oppimisen jumalatar (joka esiintyy yleensä valkoisen joutsenen kanssa) - aika osuva monelle suomalaiselle kirjallisuuden opiskelijalle esimerkiksi! Teoksessa myytit ja tiede kohtaavat jännittävällä tavalla.
    

- Intialainen Atlantis kyllä, sanoi Amrita. - Mutta ehkä myös... jotakin muuta. Sillä minä luulen, että tämä on myös se Atlantis, josta teidän Platoninne puhui. (s. 71)

 
Vuoteen 2001 sijoittuva prologin jälkeen teos on jaettu kolmeen osaan: Vettä ja hiekkaa, Hiekkaa ja jäätä, Jäätä ja vettä. Epilogi ajoittuu vuoteen 2026. Pääteemoina ovat syklisyys, fraktaalikuvioiden toistuvuus luonnossa sekä kuinka hiekka peittää alleen menneisyyden ja kadonneiden korkeakulttuurien kehittyneen teknologian. Kerronta etenee useamman henkilön näkulmasta.
 
Keskeisimpiä hahmoja ovat venäläinen Sergei Savelnikov, merentutkija ja sukellusvene Lomonosovin kapteeni, suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, intialainen meriarkeologi Amrita Desai sekä filippiinien kiinalainen mannerjäätikkötutkija Susan Cheng. Jännitystä kehitellään pitkään, kunnes jossain puolivälissä kirjaa alkaa tapahtua enemmän. Silti missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että olisin jättänyt lukemisen kesken, jokin kirjassa piti kiinni imussaan. Kenties se sama, joka kiehtoo dystopiossa, tietty uhkan ilmapiiri.
 
Suosittelen kyllä lukemaan tämän kirjan, jos se kiinnostaa yhtään, eikä sitä ole tullut luettua aikaisemmin. Ihan kaikki ei toimi, mutta jos pystyy katsomaan sormien läpi pieniä kerronnallisia tekniikoita, hollywoodismia ja yli-informatiivisuutta, on tämän teoksen kanssa luvassa varsin viihdyttäviä hetkiä.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani, jonka  lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurien kaupunkien raunioita.

  

Intialainen meriarkeologi Amrita desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov. 

 

Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamansaarten mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. 

 

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä - ja riittävätkö nekään enää?

  
320  sivua, Loisto 2006 (6. painos, pokkarilaitos, 1. painos 2005 Tammi)

  

Kirjaa on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kiiltomato, Lukeminen.fi, Morren maailma, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Douglas Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen teistamentti, Tom Knox: Pahan koodi

Tom Knox: Pahan koodi

Se haudattiin 10 000 vuotta sitten…
Niille sijoilleen se olisi pitänyt jättääkin…

 

   

Pahan koodissa seurataan tarinaa kahdessa maassa. Robert Luttrell on amerikkalainen toimittaja, joka lähetetään Turkkiin kirjoittamaan artikkelia Göbekli Tepen arkeologisista kaivauksista. Kaivausten johtaja, saksalainen Franz Breitner murhataan yllättäen. Rob ryhtyy tutkimaan tapausta seksikkään ranskalaisen osteoarkeologin Christine Meyerin kanssa. Toisaalla, Isossa-Britanniassa tutkitaan omistuisen raakojen murhien sarjaa. Tutkimusten johtajana on rikoskomisario Forrester, jonka apuna toimii suomalaissyntyinen poliisi Boijer.

  

Göbekli Tepen temppeli haudattiin tuhansia vuosia sitten, mutta miksi? Ja kuinka nykyaikaiset rituaalimurhat sopivat kuvaan? Kerros kerrokselta salaisuuden paljastuvat kahdella rintamalla ja loppua kohden saadaan selvyys kaikkeen. Matkan aikana saadaan kuitenkin nauttia kuvottavista murhista, yllättävistä historiallisista faktoista sekä kiihkeästä seksistä.

Tämä kirja sai minut pidättämään hengitystä hahmojen puolesta, ihmettelemään murhien raakuutta ja janoamaan lisää tietoa tapahtumista. Ei siis ihme, että jo ensimmäisellä lukukerralla luin 70 sivua ja teoksen loppuun pääsemiseen ei kauan aikaa kulunut. Lopussa asioita paljastetaan ehkä turhan nopeasti, mutta tapa jolla historialliset johtolangat yhdistellään on silti varsin tyydyttävä.

  

Oikein oivallinen viihderomaani, ehdottomasti parempi kuin Da Vinci-koodi (jonka ilmestyttyä muuten saivat tällaiset historialliset trillerit mukavasti jalansijaa, vaikka markkinoinnissa tämän genren reoksiin isketäänkin liian helposti Da Vinci-koodin leima). Lainasin teoksen kirjastosta tietämättä tai odottamatta mitään ennakkoon. Molemmat ovat mielestäni olleet varsin hyvin melenkiintoa ylläpitäviä teoksia, vaikeivät olekaan aivan korkeakirjallisuutta. Etenkin kiinnostavan Pahan koodista tekee sen sivuaminen omaa opiskelualaani, arkeologiaa. Pahan koodi on koukuttava lukukokemus, mutta jää todennäköisesti kaltaistensa joukkoon, päätellen siitä kuinka vähän tästä on puhuttu blogeissa. 

   

En suosittele nuorimmille tai herkkähermoisille lukijoille.

    

Takakannesta:
Nopeatempoinen jännitysromaani haudatun muinaistemppelin arvoituksista tihkuu historiaa, tiedettä ja mystiikkaa Dan Brownin Da Vinci-koodin tapaan.

Bagdadin itsemurhaiskusta toipuva Rob Luttrell haaveilee vain kotiinpaluusta Lontooseen, kun päätoimittaja määrää hänet pikaisesti Kaakkois-Turkin Kurdistaniin. Saksalaisen arkeologin Franz Breitnerin löytämä Göbekli Tepen temppelin raunio on tuhansia vuosia vanhempi kuin mikään muu historian merkkipaalu, Stonehenge tai Egyptin pyramidit. Robin lupaavasti alkanut juttukeikka kaikkien aikojen merkittävimmästä muinaislöydöstä muuttuu kohtalokkaasti, kun Breitner löydetään seivästettynä. Kryptiset muistiinpanot johdattavat ranskalaisantropologi Christine Meyerin ja häneen ihastuneen Robin temppelin arvoituksen jäljille. Mutta mikä sai ihmiskunnan ensimmäiset maanviljelijät kätkemään Eedenin salaisen puutarhan massiivisten maakerrosten alle?

Samaan aikaan Brittein saarilla Scotland Yardin rikoskomisario Forrester ja hänen suomalaisapurinsa Boijer tutkivat raakoja rituaalirikoksia. Sadistisille julmuuksille tuntuu yhteistä olevan vain uhrien kehoon kaiverretut Daavidin tähtikuviot. Ovatko tekijät olleet huumepäissään? Vai onko asialla jokin satanistinen äärijärjestö?

Kun pahan koodin ratkaisijat viimein löytävät jezidien Mustan kirjan, Moolokin kita uhkaa nielaista kaiken, mitä nykymaailma on tottunut pitämään sivistyksensä peruspilareina…

 

 Arvosana:

  
Tyylilaji: trilleri, arkeologia

          

Samantyylisiä kirjoja:  Dan Brown: Da Vinci-koodi, Steve Berry: Kolmas salaisuus, Tom Egeland: Ympyrän pää, Paul Sussman: Temppelin salaisuus, Paul L. Maier: Raman kirous, Kate Mosse: Labyrintti, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Elizabeth Kostova: Historiantutkija, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus,

        

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 414 sivua, WSOY 2010

       

Alkuperäinen nimi: The Genensis Secret (2009)

                                     
Kirjasta muualla: Savon Sanomat, Kymen Sanomat, Taavan päiväkirja,

Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus

"Aina toisinaan esiin nousee se (sanan varsinaisessa merkityksessä) "järjetön" ajatus, 
että ehkäpä jokapäiväisen elämän valoisa todellisuus onkin vain illuusio, joka voi hetkenä minä hyvänä joutua toisen, yön todellisuuden painajaismaisen todellisuuden nielaisemaksi." 

~Peter L. Berger & Thomas Luckmann: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

 

  
Vitsauksen kanssa oli hassuja kommelluksia: olin varannut teoksen kirjastosta jo joitakin kuukausia sitten, kunnes huomasin edellisen painoksen vain odottavan kirjastossa hyllyllä (varaamani painos oli siis vielä ilmestymätön). Mukaanhan se sitten lähti ja nyt noin viikon lukemisen jälkeen sain sen loppuun.

Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjailijoiden viljelemät spesifit kuvaukset lentokoneen osista ja lääketieteellisistä instrumenteista että taudinkuvista, normilukijalle riittäisi vähempikin, eikä ketään voi oikeasti kiinnostaa millaisella kaasulla hitsauspilli toimii, eihän? Tähän kuitenkin tottuu kirjan edetessä, joskaan tyylistä ei ole pakko pitää. Muistuttaa siis tällä osin Michael Crichtonin, Robin Cookin ja Tess Gerritsenin tyylejä. Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

 

Lentokone laskeutuu JFK:n lentokentälle ja kaikki yhteydet siihen menetetään, kone pimenee totaalisesti - kuolee, kuten matkustajansakin, neljää lukuun ottamatta. Tarina etenee pääosin Ephin (Ephraim Goodweather), CDC:n tartuntatautien lääkäri-tutkijan näkökulmassa. Kyseessä on tosiaankin pöpö, mutta kukaan ei osannut aavistaa, millainen.

Lääkärin on vaikeaa nähdä tautia ja potilasta toisistaan irrallisina, saati pitää tautia niin pelottavana tai parantumattomana, että potilaan henki olisi siinä sivuseikka. Kuolleilla on tapana nousta haudoistaan. Kuinka tappajaksi tullaan? Jos tappaa viruksen saaneen ihmisen, joka ei ole enää ihminen, onko se edelleen murha? Näiden kysymysten kanssa Eph ja muut hahmot kirjassa kamppailevat kohdatessaan aivan uudenlaisen kuvauksen vampyyreistä, jotka eivät ole kauniita muotilehden malleja. Välillä tosin oli vaikea ymmärtää ovatko kirjan möröt vampyyrejä vaiko zombeja, raja näiden olentojen välillä oli varsin häilyvä.

 

Ne ovat aina olleet keskuudessamme", hän jatkoi, "Pesineet, ruokailleet. Salassa ja pimeydessä, koska se on niiden luonto. Alkuperäiset, joita on seitsemän, tunnetaan Muinaisina. Mestareina. Ei suinkaan yksi per mantere. Ne eivät pääsääntöisesti ole yksineläjiä, vaan muodostavat yhteisöjä. Aivan viime aikoihin saakka - siis suhteessa niiden avoimeen elinikään - ne olivat levittäytyneet kaikkialle maapallon suurimman maa-alueen kolkkiin, sen jota nykyään nimitetään Euraasiaksi, mukaan lukien Venäjän liittovaltio, Arabian niemimaa ja Afrikan manner. Toisin sanoen vanhaan maailmaan. Mutta syntyi skisma, jonkinlainen yhteenotto. Sen tarkempaa luonnetta en tunne. Riittää että se tapahtui jo satoja vuosia ennen uuden maailman löytämistä. Sitten Amerikan-siirtokuntien perustaminen avasi oven uuteen, otolliseen maahan. Kolme Mestaria jäi vanhaan maailmaan ja kolme lähti edeltä uuteen. Kummatkin osapuolet kunnioittivat toistensa aluetta, ja niin solmittiin aselepo, joka pysyi voimassa. Ongelmaksi muodostui seitsemäs Muinainen. Hän on arvaamaton häirikkö, kääntänyt selkänsä molemmille puolille. Vaikka en toistaiseksi pystykään todistamaan, tämän teon äkkinäisyys viittaa siihen, että hän on sen takana." (s. 263)

   

Lukemista haittasi tahallinen pelon paisuttaminen, kirjailijat sortuvat clichéisiin yrittäessään luoda painostavaa ilmapiiriä. Tämä on jo nähty. Tätä vaivasi sama vitsaus kuin Croninin Ensimmäistä siirtokuntaa: liiallinen elokuvamaisuus. Jopa osa henkilöiden välisestä keskustelusta on kirjoitettu repliikki tyyliin. Vitsauksen puolesta on tosin sanottava se, että tässä - huolimatta moniäänisestä kertojasta - on siinä onnistuttu.

Minusta henkilöhahmot pystyy erottamaan toisistaan ja koneen "selvinneiden" ja heidän perheenjäsentensä ajatuksia on mielenkiintoista lukea. osa jutuista jää kaipaamaan selitystä, jospa jatko-osissa tämäkin korjataan. Hauskimmat henkilöhahmot ovat Abraham Setrakian - Wienin yliopiston professori, panttilainaamon omistaja, keskitysleirin hengissä selviäjä ja vampyyreiden asiantuntija, jolla on jotain hampaankolossa verenimijöitä kohtaan sekä Fet, tuholaistorjuja.
  

Arvosana:

   
Takakannesta:

JFK:n lentokentällä New Yorkissa seisoo juuri laskeutunut, valtava lentokone täysin pimeänä. Paikalle hälytetään biologisiin uhkiin erikoistunut tohtori Eph Goodweather ja hänen kollegansa Nora Martinez. He kohtaavat koneessa käsittämättömän näyn: kaikki koneen matkustajat istuvat liikkumattomina paikoillaan, ja vain neljä heistä on elossa. Tilanne muuttuu entistä oudommaksi, kun sekä hengissä selvinneet että kuolleet katoavat.

  
Samaan aikaan Harlemissa entinen Wienin yliopiston professori ja nykyinen panttilainaamon pitäjä Abraham Setrakian oivaltaa, että se mitä hän on kauan odottanut ja pelännyt, on alkanut. Hän etsii käsiinsä Goodweatherin ja Martinezin, ja yhdessä he alkavat taistella ärhäkästi leviävää, tappavaa vitsausta vastaan.

   

Suomentanut: Risto Raitio, 486 sivua, Tammi 2010

 
Alkuperäinen nimi: The Strain, trilogian ensimmäinen.

  

Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Aamunkajon lukukokemukset, Kirjavinkit, Savon Sanomat, Lukuisa, Jossun lukupäiväkirja, Kolmas linja, Elämää ja aspartamiinia, Nulla dies sine legendo, Kirjan kotisivut

   

Samantyylisiä kirjoja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Jonh Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään