Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen (Themis-kansiot #3)

"- Kuvittele olevasi paikassa, joka tavallaan muistuttaa tätä, mutta jokainen pikku asia on sen verran erilainen, että tunnet olevasi idiootti. Kaikki on tuttua, mutta et tiedä miten käyttää oven kädensijoja tai vessaa. Et tiedä, piteletkö kädessäsi haarukkaa vai jonkinlaista ruuvimeisseliä. "

   

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Sylvain Neuvelin Themis-kansiot trilogain päätösosa Ei enempää kuin ihminen on kauniskantinen pettymys. Odotin kirjalta paljon enemmän ja siksi siitä postaaminen on venähtänyt pitkäksi. Onneksi olen nyt tammikuussa saanut siivottua työpöydän nurkalta pois näitä roikkuvia arvosteluja. 

   

- Sinä puhut tänne jäämisestä kuin se olisi vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, niin kuin Ranskaan muttaaminen tai jotain. Ei se ole. Hän ei koskaan mene tanssiaisiin avaruusolentotyttökavereiden kanssa.  (s. 97)

    

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Uinuvat jättiläiset todella paljon, eikä Heräilevät jumalatkaan ollut huono. Tässä kolmannessa osassa ollaan suurelta osin toisella planeetalla, siellä, mistä jättirobotit ovat kotoisin. Themis-robotin sisällä toisen osan lopussa olleet tohtori Rose Frankin, robotin ohjaaja Vincent Couture ja hänen tyttärensä Eva Reyes sekä kenraali Eugene Govender päätyivät vahingossa ekteiksi kutsutun kansan luo, kun he kutsuivat kaikki Maassa olleet robotit takaisin. 

  

- Jos sanomasi on totta, sitten maailma on tullut hulluksi meidän poissa ollessamme. (s. 66)

  

Nelikko joutuu asumaan toisessa maailmassa yhdeksän vuotta, ennen kuin palaavat takaisin Maahan. Ektien Neuvosto ei halunnut kotiuttaa heitä, joten he pakenivat. Heidän poissa ollessaan asiat ovat kurjistuneet Maassa. Ne, joilla on eniten avaruusolentojen geenejä on kerätty leireille tarkoituksena tappaa heidät. Ihmiset kun ovat päätelleet, että jos jollakin on avaruusolentojen geenejä, hän on vaarallinen, sillä muukalaiset saattavat palata heidän takiaan viimeistelemään aloittamansa joukkomurhat. Vaikka puhdasverisiä on vain kourallinen ja eniten geenejä omaavat ohjaavat robottia. Nurinkurista, vai mitä! Erään hahmon syyttäessä ektejä murhaajiksi, miljoonien ihmisten tappajiksi, vastaa tohtori Franklin siihen: "- Niin mekin teemme."

  

- Nyt aikaansaannostamme käytetään viemään ihmisiltä perusoikedet, lietsomaan sotaa ja satuttamaan väkeä. En ole varma haluanko olla sellaisessa enää mukana. (s. 256)

  

"Väärien" geenien kantajien lisäksi leireille on kerätty tiettyjen uskontokuntien ja etnisten ryhmien edustajia. Touhu on mennyt siis varsinaiseksi holokaustin toistoksi. Yksi hahmo pohtiikin, että ihmisillä taitaa olla lyhyt muisti, kun toisen maailmasodan kauhut ovat heiltä unohtuneet. "Ei puolta maailmaa voi muuttaa pakolaisleiriksi" Ainoaa Maahan jäänyttä robottia, nimeltään Lapetus, on käytetty pakottamaan muita maita liittymään Yhdysvaltoihin. Ulkomaan kauppa on käytännössä kokonaan lakannut ja maiden täytyy tulla toimeen omavaraisesti. Kun Themis palatessaan laskeutuu Venäjälle, on selvää, että sitä halutaan käyttää vastustamaan Yhdysvaltojen asemaa maailman valtijaana.

    

- Kuvittele, että Cokis aikoo vallata kaiken, se ostaa jokaisen merkin jonka pystyy ja Pepsi on ainoa, johon sillä ei ole varaa. No niin, ehkä sinä pidät Dr Pepperistä ja haluaisi jatkaa sen juomista mutta et voi. Dr Pepperiä ei ole enää. On vain Cokis ja Pepsi. Jotkut hyväksyvät asian, mutta joillakin menee pidempi aika tottumiseen. Georgia esimerkiksi ei pystynyt luopumaan Fantasta. (s. 39)

   

Pidin todella paljon Evasta. Hän puolustaa Esat Ektissä niitä kansalaisia, joiden esi-vanhemmat ovat syntyneet muilla planeetoilla. Heillä kun ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Kirja alleviivaa hyvin vahvasti, kuinka eriarvoisuus ja rasismi ovat tyhmiä ja syntyvät vääristä olettamuksista. Vähempikin osoittaminen olisi riittänyt. Onneksi kirjassa on tasapainottamassa paljon populaarikulttuuriviittauksia. Löytyvät niin Fascape, Star Trek, Chewbacca, Nälkäpeli kuin The Walking Deadkin, jokainen hyvin humoristisessa yhteydessä. Kaiken lisäksi kirjassa ollaan hetken aikaa Suomessa! Nightwishkin mainitaan. 

  

Ihmiset täällä ovat niin tyhmiä, etteivät tajua vihaavansa kaltaisiaan. Kenties se minua ärsyttää. Typeryys. Inhoan sitä enemmän kuin pahuutta. (s. 188)

   

Vaikka kirjassa siis oli loistavia elementtejä, itse kerronta oli hieman köyhää. Tapahtumia oli loppujen lopuksi vähän ja kaiken yllä roikkui melankolinen tunnelma. Puolet kirjasta ikävöitiin takaisin Maahan ja toinen puoli kaivattiin takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Se ei silti ole ollenkaan huono lukukokemus, olisin vain halunnut tietää enemmän ekteistä (en vain heidän politiikastaan). Yksi hahmoista ihmettelee samaa, kuinka Vincent tutkijana ei ole ollenkaan innostunut ollessaan ensimmäisiä ihmisiä vieraassa maailmassa, hän vain haluaa palata takaisin, jotta Evan ei tarvitse viettää koko elämäänsä Maan ulkopuolella. 

  

- Nyt olen taas friikki. Yokits sentään, minut laitettiin lasipurkkiin, ihan kuin olisin epämuodostunut vauva friikkisirkuksessa. (s. 158)

  

Kun tein kirjasta pari päivää sitten muistiinpanoja, vertailin sitä mielessäni kirjabloggaajien klassikkohaasteen 10. kierrokselle lukemaani Octavia E. Butlerin Aamunkoittoon (josta tulee postaus 31.1.), havaitsin kirjoissa muutamia yhtäläisyyksia ja isoja eroja. Esimerkiksi ektit kieltäytyvät parantamasta erään ihmisen syöpää, koska eivät halua sekaantua muiden kansojen asioihin ja tulevaisuuteen. Butlerin kirjan oankalit puolestaan tulevat pelastamaan ihmiskunnan rippeet ja poistavat päähenkilöltä syövän sekä vaihtokauppaperiaatteella muokkaavat ihmisten perimää. 

   

Luulen, että yritin juuri silittää rottaa. -- Punainen ja pörröinen karvapallo. Niin kuin iso hamsteri, mutta punainen. -- Sillä pikkuotuksella ei ollut häntää ja sen pikkuruisia silmiä oli vaikea nähdä. Se oli vain polun yli vilahtava punainen pallo. -- turvallisuusvalvoja -- huusi joko minulle tai sille eläimelle -- huitoi pikku ystävääni pois. En usko olleeni vaarassa, mutta vartija katsoi minua samoin kuin äiti silloin kun söin madon muiden yllytyksestä tai kun pureksin auton latialta löytämääni purkkaa. (s. 98)

   

Themis-kansiot on kokonaiusuudessaan hyvin kiinnostava, etenkin koska sen luvut ovat kansioita, joissa vuorottelevat mm. päiväkirjamerkinnät, translitteroidut haastattelut ja uutiset. Ja onpa se varsin ajankohtainen, sillä kirjassa nousee kolmannen maailmansodan uhka. Harmillisesti sarjalle kävi samoin kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogialle. Kummatkin alkavat hyvin lupaavasti, mutta molemmissa kirja kirjalta  katosi jotain, mikä teki ensimmäisestä osasta erityisen. Hieman vastaava, mutta tasaisen hyvänä pysyvä sarja puolestaan on Lars Wilderängin Tähtitrilogia, jota voin kyllä suositella lämpimästi. 

   

- Ei ole mitään ongelmaa, Bodie. Kyse on vain siitä, että neljänkymmenenviiden sekunnin kuluttua sinua pyydetään aloittamaan kolmas maailmansota. (s. 171)

  

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tuho uhkaa Maata trilogian huikeassa päätösosassa

  

Kymmenen vuotta Heräilevien jumalien tapahtumien jälkeen Rose Franklin palaa Maahan. Hänen järkytyksekseen koko planeetta on jälleen tuhon partaalla, ja konejättiläisten perinnöstä alkunsa saanut maailmanpalo uhkaa kaikkea elämää. Rose aikoo pelastaa Maan, mutta tuleeko hänestä vain nappula tuomiopäivän pelissä?

    

Suomentanut: Niina Kainulainen, 405 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi:  Only Human - Book Three of the Themis Files (2018)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Uinuvat jättiläiset
• Heräilevät jumalat
• Ei enempää kuin ihminen

Esat Ektillä on vierailtu  myös täällä: Varkauden lehti, Kansan uutiset, Kirjavaras Rere, Kirjaimia

Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

"Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "

 

     

Arvostelukappale

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

   

Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi. 

    

"Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter." (s. 48-49)

  

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.

    

Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)

  

Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso). 

  

"Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)

  

Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista. 

"Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. " (s. 116)

Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".

  

"Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)

  

Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie Meyerin Aamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu. 

  

Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)

     

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.

   

Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Ensimmäinen vuosi
• Toinen koitos 
• Viimeinen taistelu (tulossa helmikuussa 2020)

Helena Waris: Jäänvartija (Konetrilogia #3)

"Isossa mittakaavassa meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä pohjoiseen 

ja etsiä Varasto. Koko planeettamme tulevaisuus todennäköisesti riippuu siitä."

     

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Kotimainen kirja

   

Helena Wariksen Konetrilogiassa esittelemä maailma on uhkaava ja kiinnostava, vaikka lyhyisiin kirjoihin ei siitä ole kovin isoa palaa kerrallaan mahtunutkaan. En osaa päättää, onko kuvattu maailma omamme tulevaisuudessa, rinnakkaistodellisuus vai täysin oma, ennennäkemätön maailmansa. Olen kuitenkin tällä hetkellä kallistumassa teoriaan, että kirjat kuvaavat jonkinlaista oman maailmamme vinksahtanutta versiota. Maailmaa, jonka historia on jossain vaiheessa eronnut omastamme, mutta jonka maantiede ja ilmastonmuutoksen planeettaa muovaavan voiman kaari ovat samoja. 

  

- Mieti kuinka meille kävi. Kaikki tiedelaitokset vuorotellen varoittivat meidän olevan syöksykierteessä, jota ei voi estää kuin jättimäisillä korjausliikkeillä. Elintason merkittävällä laskemisella. Lihansyönnin lopettamisella. Hakkuiden kohtuullistamisella. Ja mihin ihmiset todellisuudessa pystyivät? Luopumaan mehupilleistä! (s. 38)

   

Linnunsitojan kertojaäänenä oli Maharin Kuilussa, kaikkinäkevän Koneen silmän alla asuva Zemi, joka päätyy majakkasaarelle konevastaisten kapinallisten luokse veljensä Jesberin lähettämänä. Siellä hän tutustuu Jesberin ystävään, Thom-nimiseen mieheen, jota on aiemmin pitänyt tylsänä jurottajana, mutta joka saaren vapaassa ilmapiirissä ja ahtaissa asuintiloissa alkaakin vaikuttaa kiinnostavalta. 

   

Kuilussa kasvaa vain muutama oikea, elävä puu. Ohitan juuri yhden niistä; keskusaukion vanhan tammen, joka ei näytä vielä heräänneen, vaikka puutarhurit tekevät parhaansa ja kastelevat sitä suodatetulla vedellä. Silmut ovat tiukasti kiinni. Ehkä ne eivät enää aukea tänä keväänä lainkaan. (s. 26)

   

Vedenkehrääjässsä tutustutaan Eteläiseen mantereeseen, Ammabariin majakkasaarelta tutun kapinallisen Sazin kautta. Ammabar on ainoa manner, jolla ei aikaisemmin ollut Koneita, mutta on saamassa pian ensimmäisen Kuilunsa, sillä se kärsii ankarasta kuivuudesta ja kansanvaelluksen aiheuttamasta levottomuudesta. Jäänvartijassa vanha porukka on taas (tavallaan) yhdessä, joskin kokemukset ovat muuttaneet kunkin maailmankatsomusta enemmän tai vähemmän. Kertojina vuorottelevat Thom ja Zemi.

  

Vanhoista tallententeista tiedän, että aiemmin täällä levittäytyi laajoja havumetsiä. Lyhytnäköiset hakkuut kiihdyttivät eroosiota, ja uudet taimet lähtivät heikosti kasvuun. Sateet olivat happamia ja syövyttivät maaperän myrkylliseksi. Sitten tuli kuivuus. Nyt Kuilun ympärillä on kuihtuneen näköistä aroa silmänkantamattomiin. Vain suunnattomien siipikarjankasvattamoiden kupolit heijastuvat idän puolen horisontissa. Luotijuna kuljettaa työntekijöitä sinne ja takaisin viivasuoraa rataa pitkin. 

Maanpinnassa kulkee mutkitteleva ura, josta voi päätellä maantien kulkeneen joskus siinä kohtaa. Se oli sillioin, kun fossiilisia polttoaineita oli kaikille. Kun jokaisella oli auto, ja tietä pitkin pääsi mihin vain.

Miten hullunkurinen ajatus. (s. 40-41)

  

Kirja alkaa Thomin osuudella. Zemi makaa koomassa ja mies on löytänyt rinnalleen toisen naisen. Samaan aikaan Saz puuhailee uusien konevastaisten tovereidensa kanssa kaikkien Koneiden sammuttamista, vaikka kukaan ei vielä tiedä, tuhoutuiko Läntinen mannner juuri Koneiden sabotoinnin takia. Thom on kuluneiden kuukausien aikana ehtinyt tutustua Koneen toimintaperiaatteeseen enemmän ja alkaa nähdä sen hyvätkin puolet, jos yhtälöstä vain poistettaisiin itsekkäiden ihmisten korruptoiva vaikutus. Thom toteaa, nykytilanteen valossa, ettei ihmisille kannata antaa itsemääräämisoikeutta. 

   

Sellaisia ihmiset olivat ennen Kuiluihin siirtymistä. Uhmakkaita. He reagoivat muutoksiin ja lähtivät liikkeelle erilaisten kriisien uhatessa. 

Nyt on toisin. On vain apatia. (s. 95)

  

Kuilut elävät itseaiheutetussa uutispimennossa eli niissä asuvat eivät tiedä toisten Kuilujen saati toisten mannerten tapahtumista. Kukaan ei myöskään tunnu tietävän, mille maailmankartta näyttää. Kun Thomin tutun tuttu nappaan oudon viestin pohjoisesta, haluaa hän mennä tutkimaan sitä. Hän haluaa ymmärtää mitä planeetalle tapahtuu ja voiko sen vielä pelastaa. 

   

Vaikka tämä hetki tuntuu täydelliseltä, ajattelen silti jo tulevaisuutta. En voin jäädä tänne kylään, tähän yhteisöön. Tämä ei eroa mitenkään Koneesta. Jokaisella on oma nurkkauksensa, jossa käydään suorittamassa ennalta sovitut tehtävät. 

Pientä elämää. Liian pieniä asioita minulle. 

Ymmärrän, ettei tämä ole paratiisini. 

Onko sellaista edes? (s. 104-105)

  

Jäänvartija on sarjan lyhyin osa, mutta se on täynnä toimintaa ja ennalta-arvaamattomia juonenkäänteitä. Se sitoo avoimia langanpäitä yhteen ja sarjan loppu jättää lukijan hyvin tyytyväiseksi tapahtumien saamista käänteistä. Maailman historiastakin paljastetaan vähän lisää. Thom on kyllä ehdottomasti suosikkini sarjan kertojista.

  

- Thom, tuttu ääni kuuluu matkojen takaa. - Sinä jäit sinne! 

- Toistaiseksi. Minusta tuntuu, että tämä paikka tarvitsee nyt minua. 

- Minäkin tarvitsen, Zemi sanoo. (s. 134)

  

Isoimmat miinukset kirjassa lienevät, että survivalistit taivutettiin survivalistat ja survivalistojen, mikä tökkäsi silmään joka kerta, sekä leivän nahistuminen pöydällä - minun kokemusten mukaan kun leipä ennemmin kuivahtaa. Muutoin sarja on kokonaisuudessaan mainiota luettavaa vaikkapa yläasteen ja lukion äidinkielentunneilla: kirjat ovat lyhyitä, mutta herättävät paljon ajatuksia.   

  

   

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat.

Vastarinnan kukistumisen jälkeen Thom on jatkanut elämäänsä Maharin Kuilussa, mutta salatun radioviestin nappaaminen suistaa kaiken raiteiltaan. Thom saa selville, että mantereiden tila on kaikkea muuta kuin vakaa. Kun kaaos leviää, Thomin seurue suuntaa asumattomaan pohjoiseen.

Jäänvartija on Wariksen Konetrilogian viimeinen osa, paluu Linnunsitojan ja Vedenkehrääjän jännittävään tarinaan. Mikä on ihmisten kohtalo Koneiden hallitsemassa maailmassa?

  

139 sivua, Otava 2019

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (2019)

   

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie

Samankaltaista luettavaa: Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki, Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

Helena Waris: Vedenkehrääjä (Konetrilogia #2)

"Aavikko on nielaissut kylän. Talot ovat hautautuneet puoliksi hiekkaan ja niiden ränsistyneet katot muodostavat teräviä kulmia muuten niin pehmeästi aaltoilevaan maisemaan."

   

 
Arvostelukappale

  

Helena Wariksen Vedenkehrääjä on viimeinen viime vuoden puolella luetuista bloggaamattomista. Olen saanut toukokuun aikana postattua suurimmasta osasta työpöydän nurkalle kertyneistä teoksista, tai ainakin niistä pisimpään odottaneista, tuohon pinoon kun tulee alati uusia teoksia sitä mukaan, kun olen niitä lukenut.

 
Konetrilogian ensimmäinen osa Linnunsitoja esitteli maailman, jota hallitaan Koneen avulla. Koneen tarkoituksena oli poistaa ihmisen tekemät virheet ja korruptio, mutta sen ohjelmoijat mainipuloivat Konetta. Aiemmin vain ohimennen maininttu Ammabar herää kirjan sivuilla eloon, vaikka se itse asiassa on kuoleva manner. Siellä  kärsitään vakavasta kuivuudesta.
   

- Minusta elämä täällä vaikuttaa paljon paremmalta: vapaammalta ja joustavammalta kuin konehallinnon alaisuudessa. Ihmiset saavat hyvin pitkälle päättää elämän kulusta. 

- Sinä näet äällä mitä on tapahtunut, kun ihminen päättää -- Mariia viittaa ulos, ohitamme juuri hiekkaan hautautuneita raunioita. 

- Meidänkin olisi pitänyt rakentaa kuiluja. Mutta olimme typeriä ja luulimme pärjävämme ilman. Ja kohta on myöhäistä. (s. 64)

 
Menneinä aikoina on ollut olemassa arvostettu vedenkehrääjien ammattikunta, jonka tehtävänä on ollut etsiä vettä. Heidän tunnuksensa on riikinkukko. Vaikka riikinkukot ja monet muutkin linnut ovat käyneet perin harvinaisiksi, mantereen liepeillä kasvatetaan edelleen nautoja, joita Itäisellä mantereella ei ole saanut pitää enää vuosiin korkeiden päästöjensä takia.
 
Maailma on kärsinyt ilmastokatastrofin takia niin kuivuudesta kuin tuhotulvistakin ja vain Koneiden hallitsemissa, ilmastokontrolloiduissa kuilukaupungeissa on turvallista. Suuri osa Ammabarista on hautautunut hiekkaan, "Niin valtava alue asuinkelvotonta maata. Luen, ettei aavikon hiekka kelpaa edes rakentamiseen. se on liian pyöreäksi hioutunutta." (s. 52) Ammabarin piti olla viimeinen paikka, missä Koneita ei ole, mutta majakkasaarelta tuttu konevastainen kapinallinen Saz saa nähdä, että tilanne ei taidakaan olla enää niin. "Minulla on voimakas vastustus helvetinkonetta kohtaan enkä haluaisi joutua sille alttiiksi." (s. 27) 

   

Hän kaivaa kännykkänsä esiin. Kavahdan laitetta, jotka kerättiin pois Itäisen mantereen kansalaisilta jo kolmekymmentä vuotta sitten. (s. 13)

Saz matkaa junalla halki autioinuneiden seutujen. Hän tapaa naisen, joka on inhokseen konemyönteinen, eikä pysty ymmärtämään tämän sokeutta ihmisen ohjailemaa konevaltaa kohtaan. "Hänen utopiansa on minun dystopiani." (s. 72) Ammabarissa uskotaan yhä propagandaan ja valheellisiin puheisiin Koneesta, ihannoidaan kyseenalaistamatta Itäisen mantereen järjestelmää, eikä siellä eristäytymisestään huolimatta olla kehitelty uusia ratkaisuja tai kuljettu rohkeasti omia polkuja, vaan "jämähdetty paikoilleen, upottu samaan suohon kuin muuallakin. Täällä ei ole keksitty mitään, ainoastaan pidetty muualla hylätyt vanhan teknologian laitteet käytössä ja tyydytty siihen." (s. 24)

- Itäinen manner on niin edistyksellinen, Ennai kääntä Ufan kehut, ja sydäntäni kylmää. 

Eivätkö nämä naiset tajua? -- Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Ja nämä ovat menossa samaan ansaan kuin muutkin mantereet. (s. 23)

Pidin Vedenkehrääjästä enemmän kuin Linnunsitojasta. Waris osaa nostattaa kritiikkiä teknologiaa, kuten älypuhelimia, Googlen algoritmia, Facebookin kasvojentunnistusohjelmaa, tekoälyä jne. kohtaan sekä herättää ilmastoahdistusta, sillä teoksen maailma kovin tutun kuuloisesti "kärsii nyt kolmatta vuotta ankarasta kuivuudesta. Viimekesäiset helleaallot ovat vaatineet satoja kuolonuhreja." (s. 58) Vesikin on täynnä muovia.
 
Wariksen Konetrilogian kirjat ovat minulle hieman liian lyhyitä (ainakin itsenäisiksi teoksiksi, yhteismittaakaan näillä ei ihan hurjasti ole) kertoakseen riittävästi maailmasta ja pelkään, että elokuussa ilmestyvän Jäänvartijan jälkeen minulla jää paljon vastaamattomia kysymyksiä. Vähemmän lukevalle teosten pituus voi kuitenkin toimia rohkaisevana tekijänä.
  

- Mutta jos koneelta kysytään, kaikkihan on mahtavasti. -- kaikilla asukkailla on töitä, terveydenhuolto ja rajoitettu tiedonkulku, ettei kukaan vain törmää ikäviin uutisiin. Sehän voisi saada ihmiset kuvittelemaan, että jossakin asiat ovat paremmin. (s. 64)

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

  

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella.

  

”Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Nyt täällä ollaan menossa samaan ansaan kuin muillakin mantereilla.”

  

157 sivua, Otava 2018

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (ilmestyy elokuussa 2019)

   

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka

Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset #1)

"Kerran Metsä oli ollut oikea kerrostalojen muodostama matto -- 

Nyt kaupungin katujen autioiduttua ja talojen jouduttua hylätyksi 

oikea metsä oli nopeasti laajentunut ja valloittanut itselleen elintilaa."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Junior -palkinnon ehdokas 2011), Hyllynlämmittäjä

     

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset on samannimisen dystopia-trilogian ensimmäinen osa, joka kokonaisuudessaan on odottanut hyllyssäni hetken, vaikka olen halunnut lukea sarjan jo vuosien ajan. Valitsin kirjan hyllynlämmittäjäpinooni ja luinkin sen heti tammikuussa. Hyllynlämmittäjähaaste on sujunut tänä vuonna mahdottoman hyvin, tämän lisäksi olen lukenut jo kaksi muutakin teosta, Siri Pettersenin Odininlapsen ja Susan Cooperin Yllä meren, alla kiven. 

   

Olen lukenut useita Leinosen kirjoittamia teoksia, mutta olen pitänyt eniten hänen yhdessä Lappalaisen kanssa kirjoittamistaan kirjoista. Luin Sagan (2003) ollessani lukiossa ja Devoted Soulsin (2007) vuotta ennen kuin pääsin yliopistoon. Jälkimmäisestä muistankin vielä paljon. Harmillisesti Lappalainen ei enää kirjoita. Leinosen runsas tuotanto kuitenkin kasvaa koko ajan, ja seuraan aina mielenkiinnolla hänen uusia julkaisujaan. Routasisarusten kannen on tehnyt Sami Saramäki, joka on suunnitellut upeat kannet mm. Liikkuvaan linnaan, Linnunsitojaan, Loukkupoikaan, Maan alaisiin, Nevermoor -sarjaan, Nokkosvallankumoukseen ja Taikuriin ja taskuvarkaaseen. 

   

Luonnon riistäminen oli lopetettava, kaikessa mahdollisessa käytettävä kierrätystä ja uusiutuvia luonnonvaroja. Syntyvyys olisi saatava tiukkaan kontrolliin, jotta kaikille riittäisi ruokaa. (s. 52)

  

On kestänyt jonkin aikaa, että pääsin kirjoittamaan tätä postausta, sillä kirjassa oli niin paljon muistiinpanojen arvoista. Kirjoitin peräti 40 A4-ruutupaperisivua! Edellinen yhtä mittava kirjoittamisurakka oli Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi. Teos herätteli paljon ajatuksia ja sen esittämä maailma oli luotu todella syväksi sekä eläväiseksi. Kirjoitin ylös paljon yksityiskohtia miljööstä ja historiasta jäsennelläkseni mitä oli tapahtunut ja millaiseksi tulevaisuus on katastrofaalisten tapahtumien jälkeen muuttunut. 

  

Meidän lähitulevaisuudessamme teknologia on kehittynyt paljon, on esimerkiksi hologrammimainoksia palvelumaksuineen ja vain estopaketin ostaneet eivät näe niitä (vrt. Claudia Gray: Ten Thousand Skies Above You). Kehitys kuitenkin taantuu hetkellisesti terroristien tuhotessa tutkimuskeskuksia, joista pääsee valloilleen tauteja. Kirjan etuaukeamalla on Euroopan kartta. Osa maista on jäänyt nousevan merenpinnan alle ja osa tuhoutunut säteilyn takia. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat saastuneella alueella, samoin Saksan ja Puolan pohjoisosat sekä Baltian maat. Mereltä löytyy kelluva muovimanner, joka on muodostunut vuosisatojen aikana mereen päätyneistä roskista.

   

Katselin silmieni eteen piirtyvää karttaa ja mietin kaupunkin nimiä, oli hauskaa ajatella, että joskus kolmesataa vuotta sitten oli ollut erillisiä suurkuapunkeja kuten, Berliini, Pariisi ja Lontoo. vanha Eurooppa oli ollut täynnä vilkkaita asutuskeskuksia, miljoonakaupunkeja, teollisuutta, liikennettä ilmassa, maassa ja merellä. Se oli aikaa ennen kuin Euroopan kaupungit verkostoituivat yhdeksi suureksi polikseksi, Euraaniaksi, joka peitti alleen kaiken vapaan maan. Sitten tulivat ympäristötuhot ja viruksien aiheuttama romahdus, sairaudet ja väestönkato. (s. 125)

  

Suljetut yhteisöt Laakso, Kehto ja Sola sijaitsevat Keski-Euroopassa, Ranskaa kutsutaan Metsäksi, joka on "tuhansia kilometrejä leveä alue ja suurin osa sen pinta-alasta oli hylättyä joutiomaata" (s. 196), Espanjan ja Portugalin suunnasta löytyvat Rauniot, jonne lähetetään rikoksen tehneet ihmiset. "Huhujen mukaan raunioiden väkiluku oli huolestuttavasti kasvasnut, kohta meillä olisi käsissämme tuomittuujen kapina." (s. 117) Sveitsin vuoristossa sijaitsee Taivas, teknologinen kaupunki, jonka asukkaiden keski-ikä on 180 vuotta ja joka sympaattisista siivousroboteostaan huolimatta muuttuu tarinan myötä alati oudommaksi sekä epämiellyttävämmäksi paikaksi.  

  

Monet kulttuurihistorialliset pikkuseikat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Niinpä 2300-luvulla Romeosta ja Juliasta on tullut Romero ja Yoliel, näytelmä sodan erottamista nuorista. Robin Hood on muuntunut Robinus Woodiksi, mutta edelleen hän vie rikkailta ja antaa köyhille. Legendaarinen naistennaurattaja-agentti James Bond jatkaa olemassaoloaan Zeims Bonina. Ja erään radiokanavan nimi on Puska (I see what you did there). 

  

Toimivaa teknologiaa on edelleen olemassa edistyksellisen Taivaan ulkopuolellakin, Metsässä asuvilla on kohtuullisen helppoa päästä käsiksi esimerkiksi datatatuointeihin ja virtupeleihin. Maailmassa on myös oma sankaritarustonsakin Rego Matkaajasta, jonka seikkailut ovat tuttuja kaikille lapsille. On myös huhu siitä, kuinka menneessä maailmassa osa ihmisistä olisi saanut paikan avaruuden halki matkaavasta aluksesta ja lähtenyt etsimään "uutta kotia tähtivuon tuolta puolen, paikkaan jossa ei ole saasteita ja sairauksia" (s. 290)

Hän osoitti kehoani ja kertoi suonissani virtaavan monien vanhojen heimojen verta: vinot silmäni olivat peräisin Aasiasta, ihoni vaaleus Skandinaviasta, vahva vartaloni Afrikasta, luonteeni Latinalaisesta Amerikasta. (s. 18)

  

Hieman naiivi päähenkilö Utu varttuu tarinan aikana tytöstä nuoreksi naiseksi, ja hänen kasvattiveljensä Marraskin pääsee ääneen. Teoksessa on viisi osaa, joissa hahmojen näkökulmat vaihtelevat vuorotellen. Eniten pidin teoksen ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, joissa maailmaa katsonaan Utun silmin. Marraksen osien kautta maailma syventyy, mutta niiden lukeminen oli myös turhauttavaa. Ensimmäinen vaihdos oli kauhea pettymys ja malttamattomasti odotin, milloin tapaan jälleen Utun. 

  

Ensimmäisessä osassa esitellään Laakso, lähes utooppinen yhteisö, joka elää eristettynä. Lapset tulevat vaittuihin perheisiin Laakson ulkopuolelta. Yhteisön jäsenet on tehty hedelmättömiksi sadonkorjausriitissä, sillä luonnollinen raskaus koetaan epäluonnollisena, mutta seksiä saa harrastaa huvikseen. Se on myös keino estää sisäsiittoisuutta, perinnöllisiä sairauksia ja mutaatioita. "Hirviön ja siedettävän poikkeavuuden raja oli hiuksenhieno." (s. 112) Vain Tiinettärillä, velhonaisilla on oikeus tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia suljetuissa yhteisöissä eläneiltä kerättyjen valikoitujen sukusolujen avulla, jonka vuoksi lapsen ja biologisen isän ikäero saattaa olla kymmeniä, jopa sata vuotta.

  

- Historiahan on mielenkiintoista, totesin. 

- Sinua tuollaiset vanhat haperot aiheet kiinnostavat. Mitä me teemme kaikella sillä tiedolla? 

- Mitä tekisimme ilman? (s. 73)

Laakson perhemuodot ovat moninaisia. Perheessä voi olla esimerkiksi kaksi paria lapsineen. Utun tapauksessa vanhempia ovat Booris ja Halvar, jonka puoliso ja perheen ainoa äiti siirtyi toiseen perheeseen. Liitot eivät ole pysyviä, vaan ne solmitaan määräajaksi. Liiton voi myös uusia, jos parin dynamiikka toimii. Niinpä hänellä on kaksi isää, jotka eivät kuitenkaan ole suhteessa keskenään. 

  

Perheen lapset eivät ole koskaan keskenään verisukua, mutta silti nähdään parhaana, jos lapset solmivat suhteita muiden perheiden jäsenten kanssa. Utun ystävä esimerkiksi muodostaa oman perheyksikkönsä, kolmioliiton, jossa on yksi mies ja itsensä lisäksi toinen nainen. Oli myös kiinnostavaa lukea, kuinka lapset nimetään. Utun perheeseen tulee uusi pienokainen ja Utu toivoo, että tämä voisi vaihtaa vaippansa itse. 

  

Mietin ja muistelin nimien antoa ja niihin liittyviä sääntöjä. Yksi perheenjäsen sai puuhun liittyvän nimen, se kulki suvussa ja Poppeli kantoi jo sitä nimeä. Perheenjäsenet saivat myös edesmenneiden sukulaisten nimiä, mutta viime aikoina meillä ei kukaan ollut kuollut -- Talviperheessä kaikkien perheenjäsenten etunimien ei tarvinnut olla talveen viittavia, mutta jos päivään liittyi jokin talvinen tai erikoinen luonnonilmiö, se oli suositeltavaa. (s. 22)

  

Kuten olen useaan otteeseen viimeaikoina maininnutkin, kiinnitän nykyään huomita jos ja kuinka kuukautisista puhutaan teoksissa. Tässä puhuttiin varsin suoraan  kuukautisista: "Äkkiä vatsassani vihloi kovemmin ja jotain märkää valui housuihini. -- Vuosin verta. Ensimmäiset kuukautiset! Tuntemiani tyttöjä inhotti kuukautiset, eikä ihme - sehän oli taakka. Kuka nyt piti verta valuvista päivistä, jolloin oli huono olla, oksetti, ja koski joka paikkaan. Päivistä, jotka muistuttivat siitä, että oli vaarassa tulla luonnottomasti raskaaksi." (s. 20) 

Utun alkaneet kuukautiset tarkoittavat, että hänen täytyy osallistua aikuistumisriittiin ja koska perheessä ei ole toista aikuista naista, hänen täytyisi etsiä itselleen puoliso ja anoa tiinettäriltä lasta itselleen. Utu ei kuitenkaan halua uhrata naiseuttaan Laakson hyväksi. "Halusin jättää jälkeni tulevaisuuteen, muovata ympäristöäni, olla jotakin muutakin kuin vain laakson Utu, perheenäiti ja aurinkopaneelien korjaaja." (s. 52)

  

- Miksi pelätä tai mennä muuttamaan hyväksi havaittua? (s. 69)

  

Vaikka Utu joissakin asioissa onkin naiivi ja johdateltavissa, hän ei purematta niele Laakson elintapaa. Hän näkee rennon huolettomuuden lävitse rajoitusten ja kieltojen viidakkoon. Hän kyseenalaistaa draanilaisia oppeja ja haluaa nähdä maailmaa Laakson ulkopuolella. Halvar on käynyt katselemassa maailmaa, mutta muista kaupungeista ei saa puhua, jotta ei "saisi nuorison päähän vääränlaisia jatuksia". Utun mielestä kielto toimi päinvastaisessa tarkoituksessa, "mitä enemmän asioita jätettiin salaperäisyyden verhon peittoon, sitä enemmän halusin raottaa kangasta." (s. 44) Pihka ei käsitä ystävänsä suhtautamista, kuinka tämän mielestä kaikki on viallista ja väärin kerrottua.

   

Laaksolaiset hyödyntävät menneen maailman kallion sisään rakentaman kaatopaikan aarteita. "Muovi oli ikuista, pysyvämpää kuin mikään muu, ja se jatkoi kiertokulkuaan maailmassa erilaisina uusiutuvina tavaroina." (s. 20) Menneessä maailmassa tuotettiin liikaa, eikä tavaraa kulutettu loppuun, niinpä jätekasoihin on päätynyt paljon käyttökelpoista materiaalia. Kerran valmistettu ei enää kuluta ja onpa olemassa myös muoviantiikinkeräilijöitä, joille hammasharjatkin ovat aarteita.  Roskien seasta Utu aistii myös koneen. Hän ei tiedä mistä on saanut voimansa, mutta aikoo ottaa niistä selvää. 

   

Aistin valopylväitä, niihin kiinnitettyjä johtoja, löysin tutun tunteen, tekniikkaa, joka oli haudattu maahan pylväiden alapuolelle, kuvittelin, että ajatusteni jatkeena olivat näkymättömät kärhet, jotka kurkottivat kohti laitteita ja puhuivat niille. Pinnistin. Keskityin. 

Valoa! 

Yhtäkkiä lamppujen rivistö syttyi palamaan ja koko katu kylpi punertavien ledien lämpimässä valossa. (s. 42)

   

Utulla ja Marraksella on molemmilla erikoisia voimia. Edes teoksen dystooppisessa maailmassa voimat eivät ole yleinen asia, vaan erilaisuus oli jopa vaarallista. "Laakson elämä oli liian askeettista ja kehittymätöntä, jotta kukaan täällä olisi ymmärtänyt erilaisuutta." (s. 62) Lisäksi noihin voimiin liittyy ennustus. Ennustukset ovat yleensä tylsiä ja rajoittavia, saa nähdä kuinka se vaikuttaa hahmoihin, kunhan pääsen jatko-osiin. Marras ei ainakaan halua ennustuksen rajoittavan toimiaan, sillä hänen luonteeseensa ei sovi valmiiden käsikirjoitusten pelinappulana oleminen.

   

Marras paljastuikin inhottavimmaksi romaanihahmoksi ikinä! Kun luin Elina Pitkäkankaan Kuuran, luulin, että Inka saisi pitää tuon tittelin ikuisesti, mutta Marrakseen verrattuna Inka on vain hieman ärsyttävä, angstinen teini. Marras on vallanhimoinen, kapinalllinen, itsekeskeinen, narsistinen manipuloija, joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään ja kuinka hyötyisi kenestäkin taaamastaan ihmisestä. Hänellä ei juurikaan ole omia tunteita. Siinä missä Utun kyky on keskustella tietynikäisen teknologian kanssa, Marras pystyy vaikuttamaan toisten tunteisiin ja jopa eristää muistoja.

   

Kiinnostavin hahmo on Onawe, synnyttäjänainen, joka tuli ensimmäisen kerran raskaaksi 16-vuotiaana ja on synnyttänyt peräti jo 12 lasta. Marras manipuloi Onawen tunteita täysin mielivaltaisesti silmääkään räpäyttämättä. Tosin hänelle miesten tunteita on helpompaa kontrolloida, naisten hormonit ja tunteiden kirjo tekevät heistä haasteellisempia. Marras kutsuu Onawea eksoottiseksi kukaksi, joka hänen oli pakko napata. Hänkin lienee vain yksi trofee kokoelmaan,  sillä "jokainen vastaantulija oli minulle tutkimuksen aihe, koekappale, jonka käytöksestä ja rekatioista opin kykyni rajoista" (s. 167) 

  

Onawe sanoi, ettei ihminen ollut ihminen, jos hän ei aidosti näyttänyt tunteitaan. Pelkäsin, että omani olivat muuttuneet vain toisten tunteiden heijastumiksi, pakotetuiksi aistireaktioiksi; itku, viha ja rakkaus olivat yhtä lailla merkityksettömiä. (s. 122)

  

Teoksessa oli todella paljon pureskeltavaa ja välillä maailman kuvaaminen menee juonen edelle - enkä ole ollenkaan harmissani siitä. Kirjailikaksikko on nimittäin kuvannut tuhon jälkeisen maailman rouhevana - voin melkein haistaa, maistaa ja nähdä kyseisen kuvitelman kuin se olisi oikeasti olemassa. Utu löytää uusia ystäviä ja tarinaan tulee hieman Philip Reeven Kävelevät koneet -kirjasarjassa esitellyn maailman mieleen tuovaa tunnelmaa. Odotankin mielenkiinnolla miten tarina tulee etenemään jatko-osissa Hiekkasotilaat ja Konejumalat. Saa nähdä onko niissä enemmän juonellisuutta, kun maailma on tässä ensimmäisessä osassa pohjustettu niin perusteellisesti. 

  

Hänellä ei ollut yllään muuta kuin tiukat alushousut ja selässään rakennelma, joa näytti siiviltä. Ne oli kiinnitetty kirurgisesti hänen lihaksikkaaseen selkäänsä. (s. 236-237)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:  

2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä: rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita... 

  

Laakson alueelle 2-vuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris yrittää sälyttää vanhimmalle lapselle uskotun vastuun perheestä, Utu päättää paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet. 

  

Routasisarukset-sarjan aloitusosa sisältää kiehtovaa pohdintaa yksilön vapauksista, vallan kuristavista rakenteista, elämän jatkuvuudesta ja biotekniikan mahdollisuuksista. Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani vertautuu teemojensa osalta Ursula K. Le Guinin kantaaottaviin teoksiin.

   

398 sivua, WSOY 2011

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Routasisarukset (2011)
• Hiekkasotilaat (2012)
• Konejumalat (2013)

      

Routasisarukset on luettu myös täällä: Voima (Oona Juutinen), Routakoto (Shimo Suntila), Notko, se lukeva peikko, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Järjellä ja tunteella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjanurkkaus

Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Philip Reeve: Kävelevät koneet, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Alexandra Bracken: The Darkest Minds, Veronica Roth: Viillot, Piia Leino: Taivas, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Scott Westerfeld: Uglies, Ernest Cline: Ready Player One

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

Lars Wilderäng: Tähtikirkas (Tähtitrilogia #1)

"Jokin ei ollut vain vakavasti vialla, kaikki oli helvetin pahasti pielessä! 

TSHTF. The shit has hit the fan."

   

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan,  Spefi-lukuhaaste: 25. Ruotsalainen spefikirja

  

Huomasin Lars Wilderängin joulukuussa ilmestyneen teoksen. Tähtikirkas vasta marraskuun lopussa ja pyysin siitä heti arvostelukappaletta. Kun luin teoksen kuvauksen, olin varma, että tulisin pitämään siitä. Ennakkoaavistus piti paikkansa, vaikka menikin pieni hetki tottua teoksen runsaaseen hahmogalleriaan ja hitaaseen alkuun. Kun tarina lähtee rullaamaan, se ei enää hidastele, vaan heittää hahmot ja lukijansa sellaiseen pyöritykseen, että suorastaan huimaa. Välillä jopa oksettaakin, sillä Wilderäng ei pidättele inhorealistisissa kuvauksissaan ja tälle genrelle sellainen siloittelemattomuus sopiikin hyvin. 

  

On kiinnostavaa lukea Ruotsiin sijoittuvaa maailmanlopun visiota, sillä niin monet asiat tuntuvat kotoisilta. Ihmisillä on vanhoja nokialaisia kaappien perällä, monet tuotemerkit ja yritykset ovat samoja kuin täällä ja yksi hahmo jopa syö suomalaista hyvin säilyvää tummaa leipää. Puhumattakaan infrastruktuurin ja ihmisten mieltenlaadun samankaltaisuuksista. On helppoa kuvitella kaikki tämä tapahtuvaksi Suomen lintukodossa.

  

Wifi-tukiasemakin oli rikki, joten kahvilasta puuttui myös tavanomainen joukkio bloggaajia, muita nettityöläisiä ja Söderin hipstereitä. (s. 99)

  

Ensin hajoavat puhelimet ja tietokoneet, sitten autot ja lentokoneet. Väliaikaiset sähkökatkot ja satunnaiselta vaikuttavat maksupäätteiden ja ottoautomaattien hajoamiset muutuvat pysyväksi tilanteeksi. Nykyihmiselle tilanne on outo, sillä mitä voi tehdä, kun puhelin, netti ja elektroninen raha otetaan pois, kuinka saada yhteys ystäviin ja sukulaisiin, kuulla uutisia maailmalta ja maksaa ruoasta. Ainoita toimivia kulkuneuvoja ovat omat jalat ja polkupyörä. Kaiken lisäksi talvi on tulossa. Yhteiskunta syöksyy  kaaokseen.

  

Teos on jaettu neljään osaan: Kieltäminen, Raivo ja käsitteleminen, Masentuminen ja Hyväksyminen. Kolme ensimmäistä osaa avaa sitä, miten ihmiset joutuvat oppimaan kantapään kautta selviytymista urbaanissa miljöössä ja sen jälkeen pohtimaan pidempiaikaisia ratkaisuja, sillä apua ei ole tulossa. Tilannetta seurataan monien hahmojen näkökulmasta, esimerkiksi Filip Stenvik on prepperi, joka on valmistautunut tämänkaltaisia tilanteita varten ja selviää siksi paljon muita paremmin. Kaikkein kiinnostavin hahmo on mielestäni koodaaja Anna Ljungberg. Gustaf Silverbanen kautta puolestaan nähdään, kuinka armeija reagoi tilanteeseen.

  

Syy, joka hänet oli saanut alkamaan prepperiksi, oli se että maan infrastruktuuri oli rappeutumassa. -- Preppereitä pidettiin tuomipäivän profeettoina, mutta itseasiassa se oli vain nykytilanteen todellisen luonteen ymmärtämistä terveen realistisesti. (s. 60-61)

  

Tähtikirkkaan ja muiden saman genren edustajien lukeminen synnyttää aina paljon ajatuksia. Mitä jos vastaava tilanne tapahtuisi oikeasi? Mitä olisi hyvä olla kaapeissa kaiken varalta? Minne mennä, jos kaupungissa ei ole enää turvallista? Puhumattakaan siitä, millainen vaikutus nykyisen kaltaisen maailman päättymisellä on ihmisen psyykelle. En ole survivalisti, vaan realisti, mutta hyviä neuvoja voi kerätä talteen myös fiktiosta. 

    

Teos päättyy ilahduttavan ennalta-arvaamattomalla tavalla ja jään odottamaan todella kiinnostuneena jatkoa. Seuraavat kaksi osaa on ilmoitettu ilmestyväksi tämän vuoden aikana. Sirpa Parviaisen käännös oli todella hyvä ja välillä jopa unohdin, että teos on alunperin ilmestynyt ruotsiksi. 

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin.

    

Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta – ja ihmisistä – jää jäljelle

   

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 486 sivua, Jalava 2017

Alkuperäinen nimi: Stjärnklart (2014)

    

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat

  

Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, K.K. Alongi: Kevätuhrit ja Ansassa, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus