keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

"Meidän on viimein tullut aika taistella tämän maailman puolesta, Nokkoslasten 
ja kaikkien muiden lasten puolesta, luonnon puolesta, vapauden ja tasa-arvon!"
     
   
Siiri Enorannan teos nousi tietoisuuteeni monissa seuraamissani blogeissa. Koska Nokkosvallankumous edustaa dystopiaa, lisäsin sen lukulistalleni. Se on kuitenkin paljon muutakin kuin genrensä tai osiensa summa. Se on toisaalta selvitymiskertomus, toisaalta kuvaus herkästä, paikoin rikkonaisestakin rakkaudesta kahden pojan välillä. Tarina on surullinen, paikoin lohduton, herättelevä, kaunis ja tuore. Enoranta esittelee niin tuttuja miljöitä kuin jotain aivan uuttakin. Nokkosvallankumous on melkein kuin vanha tuttu, vuosien takaa, mutta jonka kasvoihin aika ja etäisyys ovat tuoneet suuren ilon sekä pohjattoman surun ryppyjä, jotain villiä ja pelottavan arvaamatonta.

Oli entistä vaikeampi katsoa pommitettujen kerrostalojen luurankoja ympärillämme, ajatella miten kammottavalla tavalla olimme epäonnistuneet. (s. 337)
  
Maailma sellaisena kuin me sen olemme tunteneet on tuhoutunut. Suurfimat ovat imeneet kaiken irti niin maasta kuin sen asukkaista. Vanhat lait ovat unohtuneet, kaikki elävät omillaan tai pienissä ryhmissä, jotka nahistelevat samoista, rajatuista resursseista. Osa ihmisistä on menettänyt järkensä, sitä useampi terveytensä, mutta osa jaksaa vielä yrittää muuttaa maailman paremmaksi. Viimeiseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi Nokkoset, pieni, mutta kasvava kapinallisten joukko.
  
Huhtikaunas kyti maailmalopun tunnelmaa, vaikka maailma tietenkin oli loppunut meiltä kaikilta jo monta vuotta sitten. (s.422)
 
Nokkoset ovat järjestys maailmassa, jossa kaikki huolehtivat vain itsestään. Nuoret ja lapset auttavat toisiaan selviytymään Huhtikaunaan hylättyyn huvipuistoon perustetussa tukikohdassa, mukaanlukien heidän 16-vuotias johtajansa Dharan Kiviverinen, legendojen jälkeläinen, suoraan alenevassa polvessa. Kertojina vaihtelevat Dharan ja noin 14-vuotias Vayu-poika. Välillä kertojaäänet tuntuvat sekoittuvan toisiinsa ja ilman puhujaa indikoivaa otsikointia, voisi lukijalla olla paikon vaikeuksia päätellä, kuka on äänessä.
  
Meidän oli aika ottaa tämän vanhan maailman jäänteet omiin käsiimme ja muokata todellisuudesta sellainen kuin halusimme sen olevan. (s. 20-21)
   
Maailma on muuttunut epämiellyttävväksi paikaksi elää: taivasta peittää saastepilvi, joka ei päästä auringonvaloa maanpinnalle saakka. Kilometrikaupalla tyhjäksi pommitettua joutomaata ja halkeilleita katuja, juuri mikään muu kuin nokkonen ja ohdake eivät kasva kuolleesta maasta. Vesistö on saastunut. Ydinvoimalasta vuotaa säteilyä, kaatopaikan lokkien nokat ovat tylppiä tikareita. Slummikylässä asuu kannibaaleja, jotka turrutavat päänsä pölyllä.
  
Maailmanlopun surun runoilija Nek:
Miksi me ollaan tultu tällaiseen pisteeseen? /--/ Onko meidän tarkoituskin tuhota itsemme? Sekö on meidän evolutiivisen historian päämäärä? Onko päämäärää olemassa? Onko tarkoitusta? (s. 144-145)
   
Väestönkasvun hillitsemiseksi moni nuori on kastroitu ennen kuin heillä on edes ollut mahdollisuutta muodostaa mielipidettään lasten hankkimisesta. Maailmassa on siis lapsia, vielä, mutta ihmisten määrä on radikaalisti vähentynyt muidenmuassa huonon ruoan, epäpuhtaan veden ja säteilyn aiheuttaman syövän takia. Huhtikaunan huvipuistoon kerääntyneiden Nokkosten kannattajien joukossa on muutamia nuoria tyttöjä, lähes lapsia itsekin, jotka kuitenkin ovat raskaana.

Meidän täytyy korjata tämä maailma nyt, ja jos me ei pystytä siihen niin me ei olla sen arvoisia, jos me ei onnistuta niin kaikki on menetetty, meidän lapsilla ei edes olisi enää mitään korjattavaa, ei olisi mitään. (s. 304)
  
Enorannan dystopia on todellakin lupaustensa veroinen: se on äärimmäisen toivoton kuva tulevaisuudesta. Tarina, joka ei ole kevyt vaan ajatuksia herättävä. Se myös näyttää, kuinka rakkaus ei kuole edes varman tuhon edessä. Nokkosvallankumous on varmaan tähän mennessä lukemistani dystopioista epätoivoisin ja tuo mieleen Cormac McCarthyn teoksen Tie. Voiko tällaista maailmaa enää muuttaa paremmaksi? Dharan Nokkosineen yrittää.
  
En suosittele teosta aivan nuorimmille lukijoille, sillä Nokkosvallankumouksessa käytetään huumeita (pöly), juotetaan pontikkaa pienillekin lapsille, tapetaan ihmisiä (Enoranta ei tässä ujostele) ja harrastetaan seksiä. Seksikohtauksia ei tosin kuvata yksityiskohtaisesti, lukijalle annetaan vain muutamia avainsanoja, joista muodostaa kuvan, mitä rivien takana tapahtuu. Teos on kokonaisuudessaan vallan hyvä suomalainen dystopia, jossa on pureskelemisen aihetta myös varttuneemmallekin lukijalle. Erikoinen loppu jättää paljon lukijan mielikuvituksen (tai mahdollisen jatko-osan) varaan.
 
Arvosana:
  
Takakannesta:
Minä muistan miltä tuntuivat Vayun kädet kyljilläni ja miltä näytti Kriton murtunut katse kun vakuutin hänelle kaiken olevan hyvin ja hän tiesi että minä valehtelin mutta päätti olla välittämättä, minä muistin miltä haisi Nokkospoikien tummanpunainen veri sekoittuneena jääkylmään hikeen, ja minä tiesin ettei minua voisi seurata Paratiisiin kukaan muu kuin Vayu.
   
Dharan on aina ollut se jonka harteille kaikki lankeaa, se joka johdattaa maailman vallankumoukseen, se joka korjaa kaiken ja se jonka vuoksi kaikki tuhoutuu. Vayu ei ole koskaan ollut kukaan. He kohtaavat todellisuudessa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, sivistyksen tukirakenteet ovat murtuneet, ja resuiset Nokkoslapset kytevät kapinaansa vallatussa huvipuistossa. Mutta he kohtaavat myös siinä toisessa paikassa, jossa jalava vielä tanssittaa varjoja heidän alastomalla ihollaan, paratiisissa jonka menneisyys on verestä märkä.
    
Nokkosvallankumous on realistinen tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina, Nokkosvallankumous on maailmankaikkeuksien rajapintoja raapiva salaisuus.
 
Asiasanat: dystopia, vallankumous, yhteiskuntakritiikki
   
Samantyylisiä kirjoja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Moira Young: Julma maa, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Rick Yancey: 5. aalto, Veronica Roth: Outolintu, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta
  
445 sivua, WSOY 2013
    

2 kommenttia:

  1. Tätä voin suositella. Ikärajaa on vaikea laittaa, koska nuoret kehittyvät eri tahtiin ja lukevat eri tyyppistä kirjallisuutta. Itse olen lukenut aikuiskirjallisuutta jotain 11v. ylöspäin. Huumeista ja seksistä tulee yllin kyllin muusta mediastakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikäraja-asiat ovat toki vaikeita, mutta toivoisin, että ainakaan kovin moni ei ennen ikävuotta 13 olisi kovin usein joutunut kohtaamaan huumeiden käyttöä tosi elämässä tai kirjallisuudessa. Tokihan huumeruiskuista ja epäillyttävistä henkilöistä voidaan lapsia valistaa jo pienestä saakka, mutta se, että lukisi nuorista, jotka käyttävät huumeita, haluaisin osoittaa vasta vähän vanhemmalle koululaiselle - sellaiselle, joka olisi jo muodostanut/muodostamassa oman kantansa niihin.

      Yläasteikä on siis minusta sellainen preferenssi, jonka ikäinen ymmärtäisi teoksesta huumeiden lisäksi myös muun yhetiskunnallisen tilanteen. Seksi on tässä varsin hienovaraisesti kuvattua, mutta tiedän, että jopa silloin, kun itse olin ala-asteella, monet tytöt lukivat kirjallisuutta, joka oli suunnattu n. 16-vuotiaille ja vanhemmille (teoksen päähenkilöt puhuivat mm. kirjoituksista, lakkiaisista ja intistä - sekä seksistä ja ryyppäämisestä).

      Poista