Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 22 | Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä & Marlen Haushofer: Seinä

"On mahdotonta ennustaa tulevaa sellaisessa maailmassa, jonka sääntöjä ei tunne."

  

    

Minulla jäi ensimmäistä kertaa klassikkohaaste väliin viime kesänä, kun äitini kuoli heinäkuussa. Blogissa ja Instagramissa onkin ollut sen jälkeen hieman hiljaista, lukujumikin vaivannut. Mutta nyt tammikuussa luin kaksi naisten kirjoittamaa scifin klassikkoa ja koska en voinut valita kummasta kirjoittaa haastepostaukseen, päätin kirjoittaa molemmista. Ja näissä onkin yllättävän paljon samaa. Teokset olen saanut arvostelukappaleina kustantamoilta. Klassikkohaasteen 22. kierroksen luotsaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

   

Jaqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta 2025, suom. Nana Sironen) on ilmestynyt alkuteoksena Moi qui n’ai pas connu les hommes Belgiassa vuonna 1995 ja Marlen Haushoferin Seinä (Die Wand, WSOY 2025, suom. Eila Pennanen) Itävallassa vuonna 1963 ja se suomennettiin jo heti seuraavana vuotena.

  

"Siinä minä sitten seisoin uppo-oudolla niityllä keskellä metsää ja olin yhtäkkiä lehmän omistaja." (Haushofer s. 24)

  

Seinä on klassikko, joka nousee aina välillä mediassakin esille sinä teoksena, jossa on Helsingin kirjastoissa todella pitkä jono siihen ainokaiseen kappaleeseen. Olikin siis aika saada siitä toinen painos. Harpmanin teoksen suomennos puolestaan oli todellinen kulttuuriteko, joita Hertta tuntuu tehtailevan varsin tehokkaasti joka vuosi. Nämä feministisen scifin klassikot kestävät aikaa ja keräävät nyt huomiota erityisesti Tiktokissa. 

  

Molemmissa teoksissa on todella melankolinen tunnelma, mutta niistä ei voi kirjoittaa liikaa, jottei paljastaisi teosten ideaa. Kummassakin on naiskertoja, joka kirjoittaa muistelmaansa, vaikka onkin varma ettei kukaan koskaan niitä lukisi. He molemmat ovat yksinäisiä selviytyjiä oudoksi muuttuneessa maailmassa. Ja kummassakaan teoksessa ei ole lukuja. 

  

"He pyrkivät pitämään meidät hengissä, mikä sai minut uskomaan että meitä oli tarkoitus käyttää johonkin." (Harpman s. 32)

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on mukaansa tempaava mysteeri, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut hahmot. Hänen maailmansa on häkki, jonka hän jakaa kolmenkymmenen yhdeksän naisen kanssa. Hän on ollut vain lapsi jouduttuaan tuonne suljettuun miljööseen. Häkin ulkopuolella on kolme vartijaa, miehiä, mutta heidän kanssaan ei voi kommunikoida ja jopa toisten naisten koskettaminen on kielletty. Niinpä päähenkilöstä kasvaa hyvin erilainen ihminen kuin muista naisista. 

  

On puhetta jostakin sodasta tai hätätilasta, mutta kaikki naiset ovat toisilleen tuntemattomia, taustoiltaan eri puolilta kerättyjä, eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä tapahtui ja kauanko he ovat häkissä olleet. Vain päähenkilön varttuminen mittaa aikaa. Vastausten etsiminen ei olekaan kirjassa keskeistä, ihmisyyden juuriolemuksen pohtiminen sitäkin enemmän. Nautin tästä valtavasti. Käännös oli tehty taitaen.

  

"Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä. 

Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma: 'Me emme ole enää maapallolla.'" (Harpman s. 64)

  

Seinä on selvästi vanha käännös, sen huomaa toisinaan erikoisista ilmaisuista ja sanajärjestyksestä, joka poikkeaa toisinaan nykysuomesta. Silti sen lukeminen on vaivatonta. Tällä kertaa päähenkilöllä on nimi, mutta hän ei sitä halua mainita. Hänen maailmansa mullistuu, kun yön aikana hänen ja muun maailman väliin ilmestyy näkymätön seinä. Seuranaan hänellä on serkkunsa ja tämän miehen metsästyskoira ja vähän myöhemmin he kohtaavat lehmän ja kissan. 

  

Päähenkilöllä on ollut lapsia ja työ, mutta hän ei juurikaan anna itsensä ajatella mennyttä maailmaa, sillä kaikki ihmiset ja eläimet vaikuttavat kuolleen seinän toisella puolella. Hänen arkensa pyörii koiran, lehmän ja itsensä elossa pitämisessä. Metsästystä, lypsämistä, heinän keruuta, perunoiden istuttamista... arkista aherrusta, joka varmasti on saanut mielen pidettyä poissa tapahtuneesta. Yksinäisyyden myötä pois karisevat niin nimi kuin sukupuolikin ja päähenkilö on vain tuttuja toimintoja toistava ihminen. Siksi hän kirjoittaakin muistelmansa, jotta ei unohtaisi kuinka kaikki alkoi.

  

"Joka tapauksessa minun oli pakko uskallettava yrittää." (Haushofer s. 36)

  

Kummassakin teoksessa päähenkilöllä on todella vahva halu selviytyä oudossa ympäristössä, ei niinkään pohtia tai tutkia, miksi he elävät sellaisessa miljöössä kuin ovat. Kummatkin ovat ehdottomasti klassikkostatuksensa ansainneita teoksia, joissa merkittävintä on tunnelma ja etenkin minua kiinnostava selviytymiskamppailu. Nämä ovat mainiot kirjakumppanit ja suosittelenkin näitä yhdessä. 

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

• William Golding: Kärpästen herra
• L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• George Orwell: Vuonna 1984
• C.S. Lewis: Velho ja leijona
• Tove Jansson: Näkymätön lapsi
• Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
• Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
• Minna Canth: Papin perhe
• Kate Chopin: Herääminen
• Octavia E. Butler: Aamunkoitto
• Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka
• Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan
• Isaac Asimov: Teräsluolat

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Sellissä maan alla elää vankeina 39 naista ja tyttö. Heitä valvovat puhumattomat miesvartijat. Kukaan naisista ei tiedä, miksi heidät on vangittu, missä he ovat tai kuinka kauan he ovat olleet siellä.  

Mutta muilla naisilla on nimi, muistoja ja menneisyys; nimetön tyttö ei tiedä mitään elämästä sellin ulkopuolella.

  

Sähkövalo vuoroin voimistuu ja himmenee, aika kuluu. Tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja alkaa ajatella.

  

En ole koskaan tuntenut miehiä on poikkeuksellinen kirjallinen helmi 1990-luvulta, eleetön dystopia, joka jää kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teoksen englanninnos I Who Have Never Known Men on viime vuosina noussut uuteen suosioon Tiktokin ansiosta. Kirjan on suomentanut ranskasta Nana Sironen.

  

Jacqueline Harpman (1929–2012) oli belgialainen kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän eli lapsuutensa maanpaossa, kun puoliksi juutalainen perhe pakeni toista maailmansotaa Casablancaan. Harpman kirjoitti yli 15 romaania ja voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

  

Suomentanut: Nana Sironen, 221 sivua, Hertta 2025

  

Alkuperäinen nimi: Moi qui n’ai pas connu les hommes (1995)

  

Luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Kulttuuritoimitus, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kim Liggett: Armonvuosi, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Cormac McCarthy: Tie, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika, Leena Krohn: Hotel Sapiens

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä jää, kun kaikki katoaa?

  

Seinä on itävaltalaisen kirjailijan Marlen Haushoferin hyytävä ja ajankohtainen klassikko selviytymisestä, yksinäisyydestä ja ihmisyyden rajoista.

  

Vuoristolaaksossa Alpeilla sijaitsevassa metsästysmajassa yksin oleskeleva nainen havaitsee, että yön kuluessa ilmestynyt lasiseinä erottaa laakson muusta maailmasta. Seinän toisella puolen ihmiset ja eläimet ovat kuolleet, kivettyneet. Nainen on yksin maailmassa. Myöhemmin hänen seurakseen ilmestyvät koira, kissa ja lehmä. Aluksi kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Mutta uteliaisuus ja elämänhalu ajavat naisen rakentamaan uutta arkea: viljelemään maata, metsästämään ja hoitamaan eläimiä. Pienoismaailma löytää rytminsä – kunnes pelko ja epätoivo alkavat hiipiä takaisin.

  

Suomentanut: Eila Pennanen, 218 sivua, WSOY 2025 (1. painos 1964)

  

Alkuperäinen nimi: Die Wand (1963)

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa

  

Samankaltaista luettavaa: Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Stephen King: Kuvun alla, Jaqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."

  

  

Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.

  

Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 

  

– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 

– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 

– Mitä? 

– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.

--

Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 

– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)

  

Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 

  

Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 

R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.

--

– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)

  

Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 

  

Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)

  

Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.

  

1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.

  

Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.

  

Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)

  

Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.

  

– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.

--

– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.

--

– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)

  

Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 

  

Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.

--

– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.

--

Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)

  

Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 

  

Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.

--

Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.

--

Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)

  

Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 

  

– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.

--

– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:

1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
7. Pebble in the Sky (1950)
8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
10. Säätiö (Foundation, 1951)
11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

      

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista

ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

      

Arvosana:

        

Takakannesta:

Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.

  

Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974

  

Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)

  

Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka

Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

Chi Ta-Wei: Kalvot

"Mikä olikaan totuus maailmasta ikkunan takana?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, Pride-lukuhaaste

  

Ensi alkuun on sanottava, että kirjavuoteni 2024 on ollut todella omituisten kirjojen värittämä, eikä Chi Ta-Wein Kalvot ole poikkeus tästä joukosta - pikemminkin päinvastoin, se on niin erikoinen, että on jopa vaikeaa pukea sanoiksi, mitä juuri luin. Ehdottomasti suositeltava, ajaton queer-klassikko tämä joka tapauksessa on.

Jokin teki hänestä erilaisen, sellaisen joka ei kuulunut joukkoon. (s. 6)

Osasin kyllä varautua siihen, että kirja olisi hämmentävä, mutta se matka, jolle kirjailija vie teokseen tarttuvan vaatii paitsi turvavyön, myös jääpalapussin, jolla voi hoitaa äkillisten suunnanvaihdosten aiheuttamia mustelmia. Kerrankin voin sanoa yllättyneeni, sillä ennakkoarvailuistani vain yksi osui lähellekään totuutta ja sekin vain vähän sinne päin.

2100-luvun vaihteessa merenpohjassa elävien ihmisten oli vaikea kuvitella, millaista elämä oli ollut yli 100 vuotta aiemmin. (s. 26)

Vaikka kirja on alun perin ilmestynyt jo 1995, ei se tuntunut kärsineen ajan hampaissa lainkaan. Moni teoksessa esitelty tekninen laite ja ilmastoon liittyvä havainto on kirjoittamisajankohtana ollut vasta scifin kuvastoa, mutta meille jo nykyhetkessä todellisuutta. Onkin huimaa pohtia, kuinka kirjailija on keksinyt heittää tarinaan sellaisia ideoita ja ilmiöitä, joista suuri osa on edelleen tunnistettavia ja uskottavia.

No niin, mutkikas taustatarina on nyt saapunut päätökseensä.. (s. 132)

Päähenkilö on pian 30 täyttävä nainen nimeltään Momo. Hän asuu merenpohjaan rakennetussa kaupungissa, sillä mantereista on tullut elinkelvottomia 50 vuotta aiemmin ja niitä asuttavat käytännössä enää keskenään taistelevat robotit. Momolla on menestynyt kauneushoitola, mutta hän viettää hyvin eristäytynyttä elämää.

Momo, sinä olet kuin kummajainen, joka ei suostu tulemaan ulos kalvostaan. (s. 22)

Tarina avautuu hitaasti, kuin kuorisi persikkaa. Persikat ja erilaiset kalvot ovatkin teoksen ehdottomasti keskeisin teema, jota toistellaan paljon, mutta joiden merkityksen tajuaa hienovaraisten vihjeiden kautta, varsinkin etenkin lopun suurten paljastusten myötä. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vuonna 2100 ihmiskunta on paennut otsonikatoa ja ilmastokriisiä merenpohjaan. Uutta maailmaa suojakalvojen alla hallitsevat mediajätit, ja raskaat työt on sälytetty androideille.
  
30-vuotias palkittu ihonhoitospesialisti Momo ei tunne sopivansa maailmaan ympärillään, vaan pysyttelee omissa oloissaan. Häntä kalvaa etääntyminen äidistä, joka katosi hänen elämästään, kun Momo joutui pikkutyttönä vaikeaan leikkaukseen.
  
Äidin yllättävä yhteydenotto 20 vuoden jälkeen panee Momon hiljalleen kyseenalaistamaan sukupuolensa, muistinsa, koko todellisuutensa rajat.
  
Kalvot on kaunis ja hämmentävä, pikkuhiljaa auki punoutuva mysteeri, jota on verrattu esimerkiksi Kazuo Ishiguron teoksiin.

  

Suomentanut: Rauno Sainio, 179 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: 膜 [Mó] (1995) 

    

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Kirjavinkit, Kirjakko ruispellossa, Kirjakaapin avain, Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija

  

Samankaltaista luettavaa:

• Han Kang: Vegetaristi
• Agustina Batzterrica: Rotukarja
• Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
• Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä
• Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?
• Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
• Kat Falls: Veden alla
• Neal Shusterman: Unwind
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Martha Wells: Murhabotin päiväkirjat 1-3

  

Luettu 1.6.2023

  

Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjojen ensimmäinen osa Hälytystila on uuden Hertta-kustantamon herkullisen värinen karkki kaikille scififaneille. Aivan huippua, että saatiin tämä sarja viimein suomeksi! Käännöstyöstä vastaa Mika Kivimäki.

  

Päähenkilö on turvallisuusyksikkö, osittain mekaaninen, osittain biologinen, ihmisenmuotoinen entiteetti, joka on hakkeroinut itsensä vapaaksi, mutta teeskentelee edelleen, että on täydellisesti hallinnassa.

  

Sillä on ihastuttavan sarkastinen ja pessimistinen näkemys kaikesta ja sen introverttiyteen on helppo samaistua. Vapaa-aikanaan Murhabotiksi itsensä nimennyt androidi katselee viihdesarjoja ja pitää niissä esiintyvistä ihmisistä enemmän kuin heistä, joita sen tulee suojella.

  

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun toinen eräälle planeetalle lähetetyistä tutkijaryhmistä löydetään murhattuna. Kun omien suojeltavien henki on vaarassa, päähenkilö uhraa itsensä kerran toisensa jälkeen heidän pelastamiseksi.

  

Kirja on todella nopealukuinen ja sen loppu herättää paljon kysymyksiä. Onneksi jatkoa on luvassa jo syksyllä. En malta odottaa, että saan tietää millaisiin seikkailuihin vielä pääsenkään Murhabotin kanssa.

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

  

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

  

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

  

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genren tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta painettuina kirjoina, ja Hälytystila on käännetty 24 kielelle. Kirjan on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 191 sivua, Hertta kustannus 2023
  
Alkuperäinen nimi: All Systems Red  (2017)

    

Luettu myös täällä: Kulttuuritoimitus, Kirjavinkit, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirjakasta

  

---

  

Luettu 3.11.2023

Martha Wellsin moneen kertaan palkittu Mụrhabotin päiväkirjat sai vähän aikaa sitten toisen suomennetun osansa Keinotekoinen olotila.

Ihastuttava mụrhabotti selvittelee menneisyydessään tapahtuneita asioita. Niinpä ei ole yllättävää, ettei tämä toinen osa introvertin rakennetun olennon seikkailuista ei ollut aivan yhtä koukuttava ja tapahtumarikas kuin Hälytystila.

Murhabotin sanailu Artin eli Aivan Raivostuttavan Tutkimuspaatin kanssa on kuitenkin loistavaa. Samastun niin suuresti Wellsin luomaan hahmoon, esimerkiksi halaaminen ei tule kyseeseen tämän tv-sarjoja ahmivan, oman hallintayksikkönsä hakkeroineen SecUnitin kanssa.

Jatkoakin on tulossa pian, huhtikuussa ilmestyy kolmas osa Oikullinen protokolla. Tämä on sellainen scifisarja, johon kannattaa tutustua, vaikka genre ei olisikaan kaikkein tutuin.

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ihmiskammoisen Murhabotin avaruusmatka jatkuu.

  

Murhabotilla on synkkä menneisyys. Siihen sisältyy lukemattomia murhattuja ihmisiä. Mikä on tavallaan syy siihen, että se risti itsensä Murhabotiksi. Mutta sen muistikuvat hirmuteosta ovat hämärät, ja se haluaa tietää enemmän.

  

Murhabotti lyöttäytyy yksiin tekoäly-kuljetusalus ARTin kanssa, ja hieman erikoinen parivaljakko suuntaa kohti kaivoksia, missä tilanne aikoinaan riistäytyi käsistä.

  

Keinotekoinen olotila jatkaa kuivan sarkastisen Murhabotin edesottamuksia maailmassa, jota ei ole tehty sitä varten. Moninkertaisesti palkittu scifisarja ja sen nimihahmo ovat jo nousseet kansainväliseen kulttimaineeseen.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genrejen tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta painettuina kirjoina, ja sarjan osia on käännetty 24 kielelle. Kirjat on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 200 sivua, Hertta kustannus 2023
  
Alkuperäinen nimi: Artificial Condition (2018)

  

---

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 21. Kirjasta on tehty TV-sarja, Trooppinen kesä 2024: Oikutteleva tekoäly

  

Luettu 9.5.2024

  
Martha Wellsin ahdistunut Murhabotti on hurmaava hahmo, johon on helppo samaistua. Hän ei viihdy ihmisjoukoissa, koska ihmiset tuijottavat ja haluavat ottaa katsekontaktin, mutta toisaalta hän on tottunut puhumaan ihmisten kanssa ja ottamaan katsekontaktin, vaikkei pidäkään siitä. (Äskettäin Asperger diagnoosin saaneena fiilistelin voimakkaasti näitä kohtia.)
  
Tässä kolmannessa osassa Oikullinen protokolla Murhabotti kokee tunteita, joita ei ymmärrä mistä ne tulevat ja nököttää melkein puolet kirjasta kaapissa.
  
Loppupuolella tapahtumat saavat kierroksia, kun päästään terraformointiasemalle, mutta syyt siellä tapahtuville konflikteille jäävät hämäriksi, eikä Murhabotin asemalta keräämästä datasta saatu tietää. Hän kuitenkin jatkaa selvitystöitään GrayCris-firman tekemisistä, sillä se toimii hyvin kyseenalaisin tavoin.
  
On siis jatkettava sarjan lukemista, jotta selviää, mistä kaikessa lopulta on kyse!
  
Tässä oli harmillisesti vahvasti väliosan makua, kun paljon mitään ei tapahtunut. Hämmentävästi yhdessä kohtaa loppupuolella erään hahmon käsi vahingoittuu, mutta pari sivua tämän jälkeen, hahmolla onkin taas kaksi toimivaa kättä.
  
Lisäksi Kivimäki tarjoilee hieman lukuflow'sta pudottavia kirosanoja, "voi vitun tähden", "tapetaan siltä paskat pellolle", "paska huuleen sinullekin", "voi perseensuti" ja "voi pyhä pökäle"... No, olivathan ne ihan hassuja, mutta en tiedä sopivatko ne Murhabotin suuhun.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Murhabotti on onnistunut kasvattamaan etäisyyttä itsensä ja taakseen jääneiden (murhattujen) ihmisten välillä, mutta tutkinta hiljattaisen GrayCrisin tapauksen ympärillä tiivistyy. Muuten Murhabotti voisi viis veisata asiasta, mutta viranomaiset ovat alkaneet kysellä, missä tapauksen jälkimainingeissa karannut, villiintynyt SecUnit oikein on.

  

Murhabotti ei pidä sellaisista kysymyksistä. Ei sitten ollenkaan.

  

Oikullinen protokolla jatkaa palkittua sarjaa happamasta Murhabotista, joka tempautuu vaaratilanteesta toiseen, vaikka se mieluiten pysyttelisi viihdeohjelmiensa parissa, todellisten ihmisten ja katsekontaktien ulottumattomissa.

  

Martha Wells on amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija, joka on voittanut kaikki genrejen tärkeimmät palkinnot. Murhabotin päiväkirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, ja sarjan osia on käännetty 28 kielelle. Kirjat on suomentanut ansioitunut spekulatiivisen fiktion kääntäjä Mika Kivimäki.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 203 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: Rogue Protocol (2018)

Alastair Chisholm: Orion Lost & Adam-2

"There was a ship, in space, lost.

A colony ship, taking a group of brave new-worlders off to some distant settlement."

   

  

Across all of known space, it seemed inevitable that the most likely threat was not the vacuum, not asteroids, not even alien life forms - it was other humans. (s. 52)

  

Alastair Chisholmin Orion Lost on ahmittavaa varhaisnuorten (middle grade) scifiä. Joukko ihmisiä on matkalla kohti uutta kotiplaneettaansa, mutta jokin menee pieleen. Vain kuusi 11-13-vuotiasta lasta herää matkaa nopeuttavan avaruushypyn jälkeen.

  

"There has been an accident. There was an Event. As a result of this Event, it was necessary to carry out an emergency Jump. -- The emergency Jump was compromised. -- In event of no active crew members, command falls to any viable crew member with sufficent Command Training. -- The remaining candidates are Vihaan Joshi and Beth McKay. -- Beth McKay, you are the most senior viable candidate for command. You are therefore designated acting captain of the starship Orion and all its crew."

--

She laughed. "Ship, I'm not the captain! I can't be! I'm only thirteen! I'm a kid!" (s. 78-80 ja 84)

  

Heidän on korjattava jättimäisen avaruusaluksen ongelmia ja yritettävä samalla pysyä väleissä, sillä aluksen tietokone valitsee kapteeniksi päähenkilö Bethin, eikä kapteenin poikaa Vihaania. Kaksikon välillä onkin paljon kahnauksia, mutta mitä tapahtuu, kun nuoret tajuavat, että asiat ovat vielä enemmän sekaisin kuin he ovat aluksi tajunneetkaan? Kuka valehtelee ja miksi?

  

"We're never alone. Ship is alway watching us." (s. 119)

  

Tässä on paljon samaa kuin Lost in Space -tv-sarjassa, Kenta Shinoharan Astra - Avaruuden haaksirikkoiset -mangassa, Beth Revisin Across the Universe, K.A. Applegaten Remnants ja Timo Palvelan Kepler62 -sarjoissa sekä Eliot Schreferin The Darkness Outside Us -kirjassa.

  

"This is an unexpected situation but not an emergency. We have a ship that can keep us alive for as long as we need. We don't know how to repair the Jump drive, yet - but we'll figure it out. We're not helpless. and we're not alone. We've got Ship to help us, keep us safe. We will get home. It's just a question of figuring out how." (s. 116)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

After a catastrophic Unknown Event leaves the colony ship Orion stranded deep in space, it’s up to thirteen-year-old Beth and her friends to navigate through treacherous and uncharted territory and reach safety. But a heavily damaged ship, a mysterious alien species, space pirates, and an Artificial Intelligence which Beth suspects may be lying to her mean that getting home has never been so difficult.

  

Hugely gripping, with incredible twists and a fast-paced, action-packed story, this is an unputdownable science fiction adventure – perfect for fans of Mortal Engines and Star Wars.

  

361 sivua, 2020 Nosy Crow
  

*****

    

"In Father's world, there were those in charge, and those below. They ruled the world, Father and those like him. They lived with unimaginable wealth, and they treated the million, billions people below as if they didn't even matter. -- There were riots. And strikes - the peple refused to work, demanded change. But to a man like Father, the solution was simple - build better workers."

  

  

Luettuani Orion Lostin katsoin olisiko kirjaston kokoelmaan hankittu enemmänkin Chisholmin teoksia. Adam-2 osoittautui kivaksi lukupalaksi joulukiireiden keskellä. Adam on robottiprototyyppi, joka on viimeiset 200 vuotta asunut rakentajansa (jota hän kutsuu isäksi) talon kellarissa. Eräänä päivänä hänen päivärutiininsa häiriintyvät, kun kaksi ihmistä tunkeutuu lukitsemattomasta ovesta. Adamin isä on sanonut, että sen tulee harjoitella hyvänä poikana olemista ja se ei saa lähteä kellarista.

  

Shattered houses, rubble, spikes of raw metal pointing at the sky, drifts of old material fluttering in the morning breeze. Everything was blackened and hollow, squares of empty windows with the glass blown out, weeds reclaiming the stones. Most of the buildings were either partly or wholly destroyed.

--

"Is it like this everywhere?" he asked. He still found it difficult to process. "The whole world?"

--

"There might be others out there, but we can't reach them. As far as we know... we're all that's left." (s. 32 ja 94-95)

  

Ihmiset ovat nuorempi tyttö Runa ja Linden-niminen muunsukupuolinen nuori (hänen pronomininsa ovat ze ja hir). Alun hankaluuksien jälkeen Adam lähtee nuorten mukaan ja suojelee heitä, käyttäytymismalli, jota ihmisten on vaikea ymmärtää, sillä Funksit (eli robotit, joilla on Functional Consciousness, toiminnallinen tietoisuus) tappavat ihmisiä.

  

"You are Runa. You are humam female." It turned towards Linden. "You are Linden. You are a human female-" 

"No I'm not", snapped Linden. 

The machine's eyes moved horribly, blinking. "Your bone structure suggests-" 

"Linden's non-binary", said Runa. "NB, enby, yes? No defined gender. Do you know what that means?" 

"Of course", it said. "Linden is neither male nor female. -- Which pronouns would you prefer me to use?" (s. 12-13)

  

Adam oppii, että maailma on muuttunut paljon niiden vuosien aikana, kun se on ollut suljettuna yhteen huoneeseen. Tapahtumia seurataan Adamin ja Lindenin näkökulmista. Ihan huimaa, että tässä on ei-binäärinen hahmo ja kuinka toiseutta voidaan tuoda nerokkaasti esille laittamalla toiseksi kertojaksi robotti.

  

Midwinter was coming soon, she said, and there would be a celebration. One day she pulled Adam to the window and they watched as an enormous pine tree, five meters tall or more, was dragged up through the gates of Keep and into the courtyard. (s. 140)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Adam-2 has been locked in the basement of a lost building for over two hundred years – until he emerges into a world ruined by a civil war between humans and advanced intelligence. Hunted by both sides, Adam discovers that he holds the key to the war, and the power to end it – to destroy one side and save the other. But first, Adam must decide who – and what – he really is.

  

320 sivua, 2021 Nosy Crow