perjantai 31. tammikuuta 2014

Tammikuun luetut

Tammikuu alkoi vähän kehnosti lukujumilla, joulukuun puolen huonon lukukokemuksen takia. Sain kuitenkin lopulta luettua 4 kirjaa ja 1263 sivua. (Kappalemäärällisesti melkein siis jo puolet sitä määrästä, jolla katsotaan "himolukijan" arvonimi saavutettavan.) Onneksi tasokas klassikko ja laadukas dystopia tönäisivät lukujumin pois.
  
Tammikuun aikana minut myös haastettiin kolme kertaa, kiitos KirjaneitoMinna ja Marika Oksa. Pariin haasteeseen vastaan vielä helmikuun puolella, kun meni tämä viikko sarastaessa vatsapöpöä ja huomenna miehen papan hautajaiset verottavat niin aikaa kuin voimaa. Tammikuu oli myös siinä erikoinen kuukaisi, että sain uuden kävijäennätyksen: 5000 käynnin raja rikkoontui. Edellinen kävijäennätys oli valejuonipostauksen aikoihin, jolloin pelkästään Helsingin Sanomissa olleen maininnan kautta postaukseen tuli 1000 vierailua, joka kohotti koko kuukauden kävijämäärää.
   
Tammikuussa kirjastosta lainattuja:
 
Arvostelukappalepinossa on tulossa monta mielenkiintoista teosta. Helmikuussa onkin siis luvassa ainakin joitain näistä:
  1. Siri Kolu: Pelko ihmisessä
  2. Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa
  3. Johanna Sinisalo: Auringon ydin
  4. Erik Axl Sund: Varistyttö
  5. Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa
  6. Justin Cronin: Linnake
  7. Laura Lähteenmäki: North End 2: Kaiken peittävä tulva
  8. Christian Aare: Virvatulet luokseni 1
  9. toim. Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat (novelliantologia)

torstai 30. tammikuuta 2014

Lukupiirissä: Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

"Hän oli puuttuva palaseni, vastakappaleeni"
  
  
Lukupiirissäni seuraavaksi käsiteltävä, Sarah Winmanin teos Kani nimeltä Jumala, on saavuttanut blogimaailmassa paljon huomiota. Eikä kyllä ole vaikea ihmetellä miksi, vaikka ainakin minulle tämä oli lähinnä todella hämmentävä lukukokemus. Tarinalla ei ole varsinaista juonta, vaan se on välähdyksiä päähenkilön kasvukertomuksesta sekä muutamista maailman historian suurista tapahtumista 1960-2000-luvuilla - kuin paloja kenen tahansa elämästä. Vaatisi varmaan useamman lukukerran, jotta tästä tajuaisi enemmän. Teos on varsin realistinen, mutta se on kerrottu hiukan eriskummallisesti, vähän lapsen omaista uskoa mukaellen (siksi laitoinkin kevyellä kädellä yhdeksi tunnisteeksi maagisen realismin). Kaikkea ei paljasteta suoraan vaan lukija joutuu päättelemään paljon rivien väleistä.
  
Olin tottunut odottamaan häntä. Lapsena odotin häntä joka kerta, mutta odottaminen ei koskaan haitannut, koska tiesin mikä vei hänen aikaansa.
"Anteeksi, että olen myöhässä", hän sanoi. "Se johtui taas tukasta."
Hän puhui niin kuin tukka olisi ollut jokin sairaus, kuten astma, lonkkavaiva tai sydänvika. (s. 194)
 
Päähenkilönä seurataan Eleanor Maud nimistä tyttöä aina hänen varhaisesta lapsuudestaan noin 30-vuoden ikään saakka. Ellyllä on viisi vuotta vanhempi veli, Joe, joka on hänen kivijalkansa ja kantava rakenteensa. Teoksessa keskeisessä roolissa ovat myös Jenny Penny, Ellyn lapsuuden paras ystävä, jolla on vaikea perhetausta, sekä Charlie, Joen kanssa samassa rugby-joukkuueessa pelaava poika, joka osoittautuu juonen kannalta hyvin merkittäväksi hahmoksi.
  
"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.
"Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (s. 26-27)

  
Lapsen maailmaa aikuisen suulla kuvattuna, puhuva kani, kadonneet ystävät ja Tarot kortteista ennustaminen. Kaikki tämä ja paljon muuta mahtuu tähän hiukan yli kolmesataasivuiseen teokseen. Teoksessa parasta antia ovat ehdottomasti kaiken kestävä ystävyys ja sateenkaarilipun värinen seksuaalisuus, sillä teos esittää useampia kuin vain yhden sen väreistä. Suosikkihahmokseni nousivat mystinen ja elämän heittelemä Jenny Penny, ja keikarimainen vanha herrasmies Arthur. Suosittelen teosta ennakkoluulottomille ja keskittymiskykyisille lukijoille, jotka tahtovat kirjan, joka on  monikerroksellinen eikä liian helppo.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.
  
Veli ja sisko.
  
Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheestä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä. Tarina uusista aluista.
   
Asiasanat: kasvutarina, psykologia, homoseksuaalisuus,
     
Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Meera Syal: Anita and me 
 
Suomentanut: Aleksi Milonoff, 324 sivua, Tammi 2012
    
Alkuperäinen nimi: When God Was a Rabbit (2011)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Helsingin Sanomat, Maailman kirjat, Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Kaleidoscope, Lumiomena, La petite lectrice, Le Masque Rouge, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsin kirjanurkka, Oota, luen tän eka loppuun, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Järjellä ja tunteella, Amman lukuhetki,

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa, jotka ovat:


  • Blogistanian Finlandia, jossa ehdolle saa asettaa Suomessa vuonna 2013 julkaistuja suomen-, ruotsin tai saamenkielisiä romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/
  • Blogistanian Globaliassa nostetaan esille parhaita käännösteoksia samoilla ehdoilla kuin Blogistanian Finlandiassa. Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/
  • Blogistanian Kuopus on varattu lasten- ja nuortenkirjoille edellä esitetyillä ehdoilla. Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/
  • Blogistanian Tieto pystin pokaa nimensäkin mukaisesti tietokirja. BT järjestetään tänä vuonna ensimmäisen kerran. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
  
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10. 

Minun ehdokkaani ovat: (teoksen nimi toimii linkkinä bloggaukseeni ko. teoksesta)
   
  
3 pistettä Leena Krohn: Hotel Sapiens
2 pistettä S. Kola: Ruususen iholla
   
   
3 pistettä Hugh Howey: Siilo
   
  
3 pistettä Magdalena Hai: Kellopelikuningas
1 piste Moira Yoiung: Julma maa
    
   
3 Pistettä Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
       
 
Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. 
Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Antti Tuomainen: Parantaja

  "Aikuisten uhkaukset ja vaatimukset ja pienten lasten itku 
sekoittuivat yhdeksi ja samaksi ihmislajin hädäksi."
 
          
Pakko heti alkuun tunnustaa: minä en yleensä lue dekkareita. Mutta silloin kun sellaiseen tartun, on teoksessa oltava jokin erityisen mielenkiintoinen koukku. Antti Tuomaisen Vuoden johtolanka 2011-palkinnon voittaneen dekkarin miljöönä on dystooppinen Helsinki. Teoksen paikkanimistö antaa pääkaupunkia tuntevalle tarkan kartan siitä, missä milloinkin ollaan. Jopa minä pysyin suurimmaksi osaksi kärryillä, vaikka olen vain vieraillut kaupungissa muutamia kertoja. Kerronta ottaa ajallista eroa nykypäivään. Tarkkaan ei tiedetä kuinka kauaksi tulevaisuuteen teos sijoittuu, sillä sen esittämä ilmastonmuutos voi tapahtua milloin vain. Eräs hahmo teoksessa esittää, että ongelma on perustavanlaatuisesti siinä, että ihmiset saivat vapaan tahdon valita. Tuomaisen teos muistuttaa paljon Annika Lutherin Kodittomien kaupunkia, sillä molemmissa merenpinta nousee, Helsingin kadut tulvivat ja maahan rantautuu ilmastopakolaisia. "Helsinki oli vihdoin kansainvälinen. Mutta aivan tästä emme aikanaan haaveilleet." (s. 210)
  
[J]a maailma kulkee edelleen kohti loppuaan. Eikä tässä tietysti mitään uutta ole. Historia kertoo, että tällaista on tapahtunut monesti aiemminkin. Sivilisaatiot kukoistavat ja kaatuvat. /--/ Mutta jotenkin se ottaa koville kun kyseessä on oma pikku maailma, joka tuhoutuu. (s. 142)
  
Teos alkaa kaksi päivää ennen jouluaattoa. Sadetta on kestänyt syyskuusta saakka lähes taukoamatta. Päähenkilönä seurataan runoilija Tapani Lehtistä, joka on huolissaan vaimostaan, johon ei ole vuorokauteen saanut yhteyttä. Sivuhenkilöksi jäävä vaimo Johanna (jota Tapani takaumissa muistelee vuosien varrelta) on ammatiltaan toimittaja ja hän on seurannut viimeisinpänä juttunaan Parantajaksi nimettyä sarjamurhaajaa. Kulkutaudit, kuten influenssa, ebola, rutto, kurkkumätä, tuberkuloosi ja malaria ovat jo useamman vuoden ajan tappaneet ihmisiä. Sairaalaan ja poliiseihin ei enää luoteta, katujen varsilla on kodittomien makuupusseja ja tulvan alle jääneet  talot kepaavat asumuksseksi köyhille pakolaisille. Rikkaammat ovat muuttaneet Lappiin, pohjoinen on kerrankin haluttua asuinaluetta!
  
Öljy ei ollut vieläkään loppunut, vaikka sitä oli ennustettu jo vuosikymmeniä. Ongelma oli täysin päinvastainen. Öljyä riitti runsain mitoin kaikkeen mikä entisestään kiihdytti vesivarantojen katoamista: sitä riitti ilman maan ja veden lopulliseen pilaamiseen, järvien, jokien ja merien saastuttamiseen hengiltä, kaikkien turhien tavaroiden valmistamiseen. Ne, jotka olivat pelänneet öljyn loppumista, saattoivat tyytyväisinä todeta, että öljy oli mennyt jopa hengissä pysymisen edelle. Kun maailma jonain päivänä loppuisi, öljyä olisi säiliölavoittain ja satamittain; miljardeja tynnyreitä mustaa kultaa otettavaksi mukaan matkalle ikuisuuteen. (s. 134)
  
Hahmot käyttävät teoksessa paljon puhekieltä "mä" ja "sä" sekä sanan "hän" sijaan "se". Vaikka todellisissa puhetilanteissa näin tehdäänkin, luetussa tekstissä tällainen sattuu silmään. Tuomainen esittelee mielenkiintoisia hahmoja, kuten kaikkien aikojen nuorimman kirjallisuuden professorin, joka on kaiken lisäksi nainen. Hänen luomansa maailma on synkkä ja uskottava, "kuka oikeasti uskoo, että asiat kääntyvät parempaan" (s. 40) - tiettyyn pisteeseen asti. Tapahtumien lyhyt aikaväli, vajaat kolme vuorokautta, saa epäilemään Tapanin inhimillisyyttä: mies on kuin kone, sillä koko teoksen aikana hän taittaa nukkua vain kahdesti. Myös hänen suhteensa Johannaan tuntuu enemmän pakkomieleteeltä kuin rakkaudelta: kuka oikeasti töissä ollessaan lähettää puolisolleen viestejä tunnin välein, vielä kymmenen vuotta kestäneessä suhteessa? Tämä dystopia ei ole aivan kokonaan synkkä ja toivoton, sillä esimerkiksi Tapanin taksikuski tuo valoa tarinaan: "siellä missä näin kadotusta, Hamid näki toivon" (s. 45). Teoksen loppu on hyvin hämmentävä, sillä sen voi tulkita toisistaan poikkeavin, eri tavoin.
  
Tuomaisen teoksella on hiukan samanlainen idea kuin Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb kirjoittamissa Eve Dallas-kirjoissa: molemmissa eletään tulevaisuudessa ja ne keskittyvät rikosten ratkaisemiseen, joskin Robbin kirjoissa ei niin vahvasti dystopiaa olekaan. Tuomaisen maailma on synkempi ja suomalaiselle paljon tuntummassa miljöössä. Silti jokin imu jäi lukukokemuksestani puuttumaan: rakkaus ei syttynyt palamaan, makaaberius ei ylittänyt kynnystä ahdistavuuden puolelle ja tuhoutuva maailmakin oli kovin yksisävyinen ja vaisu. Teoksen parasta antia on ihmiskuvaus: kuinka ystävä määritellään ja kuinka apua voi löytää odottamattomalta suunnalta. Voin kuitenkin suositella teosta sellaiselle lukijalle, joka nauttii dekkareista ja ei kaihda dystooppista maailmaa.
 
Arvosana:
   
Takakannesta:  
Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut.
  
Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.
  
Parantaja on kivikova rikosromaani ja sydäntä särkevä rakkauskertomus. Se on tarina siitä mihin me parhaimmillamme kykenemme ja mihin me pahimmillamme syyllistymme - ja kuinka pitkälle me olemme valmiit menemään toistemme puolesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat apokalyptiseen maisemaan, mutta sen viesti on optimistinen: toivoa on aina ja rakkaus on voimista suurin.
  
Asiasanat:  dystopia, ekokatastrofi, dekkari, Helsinki
 
Samantyylisiä kirjoja: J.D. Robb: Eve Dallas-sarja (esim. Kuolema ovella), Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja,  Max Brooks: Sukupolvi Z
   
223 sivua, Helsinki kirjat 2010
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kirjavinkit, Kaiken voi lukea, Kirjavalas, Anna minun lukea enemmän, Booking it some more, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Jos vaikka lukisi..., Dekkarihylly,

tiistai 21. tammikuuta 2014

Lukupiirissä: Hugh Howey: Siilo

 "Hän yrittäisi saada ihmiset havahtumaan pumpulista, jossa heitä oli pidetty"
 

 
Arvostelukappale.
Tunnelmamusiikkia: Apulanta: Koneeseen kadonnut
 
Ihastuin Hugh Howeyn aluksi Kindle-novelleina ilmestyneeseen teokseen Siilo heti alkumetreillään. Sen esittämä maailma on pelottava uskottavuudessaan: maailma jossa totuutta salataan, käskyt satelevat ylhäältä ja kaikki täytyy kierrättää. Siilossa asuminen muistuttaa paljon suosikki pc-pelissäni Fallout 3 esitettyä tilannetta, jossa ihmiset ovat vetäytyneet pommisuojiin turvaan, kun ulkomaailma on tuhoutunut. Mitä tapahtui ja milloin, sitä ei tiedetä.
  
Teosta on verrattu esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, mutta toisin kuin Panemissa, Siilon yhteiskuntaa ei ole jaettu vyöhykkeisiin vaan kerroksiin. Kerroksia on satoja ja ne on jaettu edelleen kolmeen suurempaan osa-alueeseen: ylä-, keski- ja syväkerroksiin. Ne hallitsevat eri resursseja: maataloutta, tietotekniikkaa, sähköä ja politiikkaa. Eri ammatteihin kouluttautuminen aloitetaan nuorena, noin 12-vuotiaana, jolloin monet ammatissaan pätevöityneet saavat seurakseen oppipojan tai tytön, varjon.
 
"Tieto on tallessa täällä, mutta se ei ole kirjoissa. Ja olet väärässä. Sillä ei ole merkitystä. Se on menneisyyttä, eikä menneisyys ole sama asia kuin isiemme perintö. Sinun pitää oppia tekemään ero näiden välillä."
"Ero menneisyyden ja isiemme perinnön välillä." /--/
"Entä mitä niiden välinen ero tarkoittaa? Mitä luulet sen tarkoittavan?"
"Se tarkoittaa sitä, ettemme voi muuttaa jo tapahtunutta, mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu." (s. 441-442)
 
Elämä on tarkkaan säädettyjen lakien ja ohjeiden hallitsemaa. Jos sääntöjä ei noudata, uhkaa puhdistuspassitus eli kuolemantuomio myrkkyjen saastuttamassa ulkomaailmassa. Rakastuneiden täytyy rekisteröidä suhteensa ja lapsia saavat tehdä vain erityisissä arvonnoissa voittavat. Tehokasta yhteisön koon hallintaa, mutta kuinka pitkään ihmiset voivat elää suljetussa yhteisössä ja tuottaa terveitä jälkeläisiä rajallisesta geneettisestä materiaalista?
    
Julietten mielestä arpajaiset järjestettiin liian pian kuolemantapausten jälkeen. Hänen mielestään arvonnat täytyisi järjestää samana päivänä joka vuosi, jotta niiden yhteys siilossa tapahtuviin kuolemantapauksiin ei olisi niin irvokkaan ilmeinen.
Mutta ruumiin laskeminen multiin ja kypsän hedelmän poimiminen haudan äärellä viestitti: Tämä on elämän kiertokulku. Sitä ei pääse pakoon. Se pitää hyväksyä, sitä pitää vaalia ja arvostaa. Kuoltuaan ihminen toimii ravinnon, elämän turvaamisen välineenä. Vainajat antoivat tilaa seuraavalle sukupolvelle. Me synnymme, meistä tulee varjoja, toimimme itse varjottajina ja viimein väistymme. Muistomme elää kahden varjon välissä. (s. 180)
   
Siilosta on todella vaikeaa sanoa mitään, jotta ei tule samalla paljastaneeksi jotain liian aikaisin. Teos on jaettu nopealukuisiin kappaleisiin. monet yöunet lyhenivät, kun kirjaa ei voinut laskea käsistään: "luen vielä yhden luvun".  Sen voin sanoa, että takakannessakin mainittu Jules on tuorein ja vahvin naishahmo aikoihin. Mielitön mimmi! Mietin pitkään, miksi teoksen alkuperäiskielinen nimi on "Wool", mutta kenties vastaus löytyy postauksen alussa olevasta lainauksesta. Siilossa kirjana on ihastuttava salaisuus: sen paperikannen alla on toinen kansitaidekuva, joka on minusta varsinaista kansikuvaa kauniimpi. Katsokaa vaikka:
  
   
Voi sitä onnenmyyrää, joka ei ole teosta vielä lukenut, häntä nimittäin odottaa aikamoinen herkku! Suosittelen teosta erittäin lämpimästi kaikille dystopian ja laadukkaan kirjallisuuden ystäville. Edes herttaisella tavalla kömpelöt ihastumiset eivät anna aihetta miinukselle. (Alati kasvavalle lukulistalle täytyy tämän johdosta lisätä toinen klaustrofobinen dystopia Dmitri Gluhovski: Metro 2033.)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mikä on velvollisuutesi siilossa?
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.

  
Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.
  
Yksi heistä on Jules.
  
Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet.
  
"Pelottava, kiehtova ja salaperäinen romaani, joka tempaa lukijan välittömästi mukaansa." - The Guardian
  
Asiasanat: ekokatastrofi, dystopia, klaustrofobia
 
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa, Max Brooks: Sukupolvi Z, Dmitri Gluhovski: Metro 2033 
    
Vrt. elokuvat: Hehkuva kaupunki (City of Ember, 2008) ja Oblivion (2013).
 
Suomentanut: Einari Aaltonen, 575 sivua, Like 2013
    
Alkuperäinen nimi: Wool - Omnibus edition (2013, pienoisromaanit 1-5 julkaistu 2011-2012)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Fifi, Kirjavinkit, Taikakirjaimet, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä

"En käsitä mikä on ’ihmisluonto’. Se on kai sitten ihmisluontoa 
että jätämme jälkipoville kuvauksia kaikesta siitä, minkä olemme hävittäneet."
   
 
Maameren tarinoiden kirjoittajana tuntemani 21. lokakuuta 1929 syntynyt Ursula K. Le Guin on kuuluisan antropologin Alfred L. Kroeberin tytär (sieltä siis tulee tuo kirjailijattaren nimen mystinen K). Antropologinen tausta näkyy teoksessa, joka on paikoin hyvinkin alleviivaava ja osoitteleva, sekä lukijaansa herättelevä niin ihmisoikeuksien kuin luonnonsuojelun suhteen.

Vuonna 1974 Hugo-palkittu teos Maailma, vihreä metsä on osa hainilaista sarjaa. Vietnamin sodan aikana kirjoitettu teos ilmestyi aluksi novellina vuonna 1972 ja Le Guin laajensi sen romaaniksi 1976. Kirjailijan teokselleen antama alkuperäinen nimi oli “The Little Green Men”. Nämä ”pienet vihreät miehet” viittaavat siis teoksessa esiintyvän rajaseutumaailman kansalaisiin, noin metrin korkeisiin, vihreän karvan peittämiin, apinankaltaisiin humanoideihin, yhteen alkuperäisistä hainilaisista kansoista, joihin myös terralaiset (eli Maa-planeetan ihmisrotu) kuuluvat. Luin teoksen Utopiat ja dystopiat -kurssille.

Miljöönä on paratiisinomainen planeetta Athshe, joka paikallisten kielellä takoittaa metsää. 27 valovuoden päässä Maasta sijaitseva, meren ja metsäisten saarien tilkuttama planeetta on valittu siirtokunnaksi numero 41 ja terralaisten siirtokunta tulee riistämään sen metsiä rakennusaineiksi. Teoksen alussa siirtokunta on ollut olemassa jo neljän vuoden ajan.

Uudeksi Tahitiksi nimetty maailma oli ollut onnellinen utopia siihen asti, kunnes terralaiset ihmiset tulevat ja muuttavat yhteiskunnan järjestyksen dystopiaksi. Terralaiset orjuuttavat athshelaiset, joita he kutsuvat "räksiksi" (englanniksi ”creechies”, sanasta creatures, välillä myös green monkeys). Atshelaisilla kuitenkin on kieli ja kulttuuri, joka vertautuu mielestäni meidän tuntemiimme amerikan alkuperäiskansoihin, aboriginaaleihin ja pygmeihin. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Tässä on paljon samaa kuin Avatarissa.

Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainioiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. (s. 9)

Teoksen kolmena keskeisenä hahmona seurataan antropologi Lyubovia, alkuperäiskansaan kuuluvaa Selveriä ja kolonialismia edustavaa sotilaallista Davidsonia. Puheenvuorot täydentävät kokonaiskuvaa siirtomaan eri vaiheista. Selver ja Davidson ovat teoksen kaksi ääripäätä: riistäjä ja riistetty. Teoksessa heistä molemmista tulee jumalia. Selveristä tulee sha’ab, (kaksoismerkityksellisen kielen sanan kaksi vaihtoehtoista tulkintaa ovat tulkki tai jumala). Lyubovin tehtävänä on olla neutraali tutkija, mutta hän usein lipsuu observantin roolistaan ja tahtoo osallistua, puolustaa atshelaisia. Luybov pohtii myös, mitä Selver tulkitsee, onko hän tulkki kahden todellisuuden välillä, uniajan ja maailmanajan. Atshelaisten uniaika muistuttaa hyvin paljon aboriginaalien uniaikaa.

Le Guin on tehnyt hienoa kartoitustyötä alkuperäiskansoihin kohdistuvasta syrjinnästä ja hän avaa silmiä huomaamaan, kuinka se, ettei estä toisia tekemästä pahaa heikommillensa on yhtä pahaa kuin se, että olisi itse pahan tekijä. Ehdottomasti siis lukemisen arvoinen teos. Eniten kirjassa jäi vaivaamaan terralaisten välinpitämättömyys metsien merkitystä kohtaan. Puut ja metsät ovat aina olleet minulle tärkeitä, siksi olikin ahdistavaa, paikoin lähes etovaa ja ehdottomasti järkyttävää lukea metsien suorannaisesta raiskaamisesta teoksessa. 
 
Arvosana:
   
Takakannesta:
Tieteisromaani, joka on saanut alansa arvostetun Hugo-palkinnon v. 1974.
  
Uudessa Tahitissa, suunnattoman etäisellä, pienellä ja metsäisellä planeetalla, asuu vihreän karvan peittämä humanoidikansa athsheanit. Miehet uneksivat asioista, naiset päättävät mitä tehdään, he ovat toimeenpaneva voima. Athsheanit eivät tapa, kunnes planeetalle tulee ihmisiä, jotka tuhoavat metsät rappeutuneen vanhan maan mallin mukaan, orjuuttavat alkuasukkaat ja tartuttavat näihin tappamisen vietin. 
  
Le Guin kuvaa Uuden Tahitin tapahtumia tilanteen kulminaatiopisteissä kolmen ihmisen näkökulmasta: Selverin, paikallisen miehen, Luybovin, humaanin tutkijan ja Davidsonin, länsimaista ajatusmaailmaa ja elintapaa edustavan, omahyväisen upseerin näkökulmasta.
  
Suomentanut: Pirkko Lokka, 166 sivua (+ tekijän jälkisanat s. 167-173), WSOY 1984
    
Alkuperäinen nimi: Word For World is Forest (1972/1976)
   
Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kirjamielellä, Taikakirjaimet
 

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Haaste/Tunnustus

Sain Kirjaneidolta haasteen/tunnustuksen. Tehtävänäni on siis vastata seuraaviin kysymyksiin ja keksiä itse 10 uutta kysymystä haastamilleni bloggaajille. (Toivottavasti en saa vihaisia katseita siitä, että laitoin tähän haastekuvaksi itse tuunastamani kukkasen haasteen alkuperäisen kuvan sijaan.)
     
   
1. Millainen on blogisi nimen tausta? Mistä keksit juuri kyseisen nimen ja miksi valitsit sen? 
Moni asia blogissani on muuttunut, mutta nimi on pysynyt kohta kolme vuotiaan blogin eliniän ajan samana. Yöpöydän kirjat-nimi syntyi täysin käytönnöllisestä lähtökohdasta, se kuvaa yöpöydälleni kasaantuvaa kirjapinoa ja sitä ei ollut vielä varattu. En tahtonut "Niinan luetut"-tyyppistä nimeä (ei siinä siis mitään vikaa ole, niitä vain on kovin monia vastaavia) ja nopean googlaamisen perusteella ennen blogin julkaisemista en löytänyt saman nimisiä blogeja. 
 
2. Minne haluaisit matkustaa? Mikä on unelmamatkakohteesi? 
Unelmamatkakohteeni on Skotlanti. Ihastuin maahan jo nuorena ja esimerkiksi Diana Gabaldonin kirjojen lukeminen vain lisäsi halua pästä säkkipillien, kilttien. linnojen ja ylämaankarjan maahan. Kenties häåämatkalla lipussa lukee Skotlanti ♥ Toki tahtoisin käydä myös Kreikassa, Egyptissä, Japanissa ja Itävalloissa. Ainakin.
 
3. Mikä on kaikkien aikojen lempikirjasi? 
Tämä on paha. En osaa sanoa vain yhtä kirjaa. Usein lempikirja a´vaihtelee sen mukaan, mitä on viimeksi lukenut. Esimerkiksi tällä hetkellä luettavanani on Hugh Howeyn Siilo ja jo tässä vaiheessa se on the best book ever, vaikkakin suhteutettuna se lienee vain vuonna 2014 luetuista paras (rohkeaa sanoa tässä vaiheessa edes näin). Tai ainakin tammikuun kirjoista. Dystopia-genre on pari viime vuotta iskenyt kovaa.
 
4. Oudoin tapasi?
Tämäkin on vaikea. Minulla on paljonkin outoja piirteitä ja tapoja. Valitaan yksi sellainen, josta kehtaa puhuakin: pelkään viemärinkansia ja kaupungilla kävellessäni joudun välillä väistelemään kansia.
 
5. Jos et olisi syntynyt ihmiseksi, mikä eläin olisit?
Ehdottomasti kissa. Samaistun moniin kissamaisiin tapoihin ja olen täysin sydämin kissaihminen.
 
6. Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?
Kynä ja vihko, päiväkirjaksi. Sateenvarjo, joka toimii myös päivänvarjona (minulla on herkästi palava hipiä) ja sadeveden keräämisessä. Hopeanvärinen lämpöpeitto. Ja jos sellaisia on: aurinkoenergialla lataantuva lukulaite täynnä suosikkiteoksiani (jotka tahdon lukea uudelleen) ja kirjoja, joita en vielä ole lukenut. (Myytinmurtajien mukaan tosin ainoa todellinen selviytymistarvike, mitä autiolla saarella tarvitsee, on Jeesus-teippi. This time Jeesus WILL save you!)
 
7. Mitä kieliä osaat ja kuinka hyvin? Mitä kieliä haluaisit osata?
Olen opiskellut perinteisten suomen, englannin (käytännössä toinen äidinkieli) ja ruotsin (meh) lisäksi myös latinaa (kolme vuotta yläasteella latinaluokalla), italiaa (yhden kurssin lukiossa) ja lukiosta valmistumisen jälkeen japania (yhden kurssin kansanopistolla). Tahtoisin opiskella saksaa, siitä voisi olla paljon hyötyä.
  
8. Jos joku kirja ei miellytä, jätäkö sen kesken vai luetko sen sitkeästi loppuun?
Se riippuu miksi luen ko. teosta. Jos kyseessä on tentti tai essee, jota varten luen, pyrin lukemaan loppuun asti. Jos puolestaan luen huvikseni, jätän teoksen kesken, jos siihen on riittävän vahvat syyt.
 
9. Kuunteletko musiikkia lukemisen yhteydessä ja jos kuuntelet, millä perusteella valitset kappaleen?
Kuuntelen toisinaan. Esimerkiksi Tarua sormusten herrasta lukiessani taustalla soi TSH-leffamusiikkia ja teoksesta tehty sinfonia. Nyt luettavana olevan Siilon kanssa tahtoisin kuunnella Fallout 3-pelin musiikkia (molemmissa samankaltainen dystooppinen maailma). Minulla ei kuitenkaan ole tällähetkellä kannettavaa musiikkisoitinta, ehkä tahdo soittaa musiikkia koneelta miehen streamaus-harrastuksen takia.
 
10. Oletko enemmän kesä vai talvi ihmisiä?
Olen enemmän talvi- (tai oikeastaan syksy) ihminen. Kesällä on liian kuumaa ja ihmiset käyttävät liian paljastavia vaatteita. 
     
Ja tässä minun kysymykseni:
  1. Jos saisit valita, minkä kirjan (pää)henkilön kanssa menisit naimisiin? Miksi?
  2. Onko lukeminen innostanut sinua jonkin muun harrastuksen pariin? (Esim. piirtäminen, neulominen, kokkaaminen?) 
  3. Millainen olisi unelmiesi kirjahylly?
  4. Oletko kielipoliisi? Vaivaavatko virheet kirjoissa?
  5. Mikä olisi lemmikkisi, jos olisit fantasiakirjan päähenkilö?
  6. Mikä on ensimmäinen kirjablogi, johon tutustuit?
  7. Onko sinulla fobioita, mitä? Oletko joutunut lopettamaan jonkin kirjan, koska siinä esiintyy pelkäämäsi asia?
  8. Jos elämästäsi kirjoitettaisiin fiktiivinen kirja, mikä olisin sen genre?
  9. Stailaatko kyntesi/vaatteesi lukemasi kirjan mukaan?
  10. Mitä oheistuotteita lukeminen on saanut sinut hankkimaan? (Esim. Lukutuoli- ja valo, lukupeitto, kirjanmerkkejä tai kirjatelineitä?)
   
Sekä haastamani blogit:

perjantai 17. tammikuuta 2014

Aino Kallas: Sudenmorsian

"Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla poltettu"
       
     
Aino Kallaksen Sudenmorsian on 1600-luvun Viroon, Hiidenmaalle sijoittuva muodonmuutoskertomus. Sudenmorsian oli nimenä tuttu, mutta tarinan sisältö ei niinkään. Olikin siis yllätys törmätä todella vanhalta kuulostavaan kieleen, jossa oli runollisia piirteitä (esimerkiksi kalmanperho ja demonin kirjoitusasu on daimoni). Nautin teoksen lukemisesta ja se oli kokemuksena todella lyhyt ja nopea, mutta sitäkin rikkaampi. Se myös auttoi minua alkvunnn vaivanneen luukujumin ylitse.
   
Innostuin Sudenmorsiamen lukemisesta Jenny Kangasvuon Sudenveren jälkeen. Teoksilla on muutama kohta, joissa tarinat muistuttavat toisiaan, vaikka ovat muutoin juoneltaan ja sanomaltaan erilaisia. Aalo on teoksen alussa nuori neito pesemässä lampaita ja Priidik sattumalta törmää tähän ja jää kiven takaa katselemaan hänen varttansa. Pian pari juhlii häitään ja saa lapsen. Elämä kuvataan hyvin raadollisena ja työntäytteisenä. 
   
Hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin. (s. 49)
Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt koska hän ihmissutena suolla juoksi. (s. 55)
  
Kaikki muuttuu, kun sudenajo ottaa suunnan läheltä Aalon ja Priidikin kylää. Aalo kuulee Diabolum sylvarumin eli Metsän Hengen kutsun ja joutuu riivatuksi. Kaikki polut johtavat lopulta suolle ja susilauman luokse. Siellä Aalo saa sudennahkansa, johon pukeutumalla on yhtä metsän kanssa. Tämä muodonmuutostapa muistuttaa paljon selkie-mytologiaa.
  
Aalon salaisuus paljastuu lopulta ja kyläläiset syyttävät häntä, Sudenmorsianta, kaikista epäonnisista sattumuksista noituutena. Sudet ovat nimittäin Saatanan koiria ja noitia: Aalonkin uskottiin osaavat muuttua lahoksi kannoksi (Vrt. J.K. Rowling: Tanili Kanilin käkättävä kanto kokoelmassa Siuntio Silosäkeen tarinat). Tarinan päätös on hyvin surullinen.
   
Teoksessa on käytetty kuukausista vanhoja eestinkielisiä nimityksiä, kuten Sudenkuu (helmikuu), Mahlakuu (huhtikuu) ja Viinakuu (lokakuu). Pidin Kallaksen tavasta ripotella latinankielisiä sanoja ja ilmauksia tekstin sekaan, kuten esimerkiksi lentävä lause "Homo homini lupus" ~ ihminen on ihmiselle susi. Suosittelen teosta ihmissusimyyteistä ja vanhoista suomalaisista klassikoista nauttitivillle.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
"Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi."
  
Sudenmorsian on ikivanhaan muodonmuutosaiheeseen nojautuva kertomus naisesta, joka verensä vetoa totellen muuttautuu vainotuksi ihmissudeksi. Vuonna 1928 ilmestynyt balladinomainen mestariteos on säilyttanyt harvinaisen lumovoimansa. Sen taustaelämyksenä oli Aino Kallaksen palava rakkaus Eino Leinoon.
    
Asiasanat: ihmissusia, vaino, klassikot, suomalainen
    
Samantyylisiä kirjoja: Jenny Kangasvuo: Sudenveri, Tuula Rotko: Susi ja surupukuinen nainen
  
141 sivua, Otava 2003 (Ensimmäinen painos 1928)
 
Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Morren maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Jos vaikka lukisi..., Ankin kirjablogi, Booking it some more, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Lukemisen ilo, Macondon naiset, Koko lailla kirjallisesti,

perjantai 10. tammikuuta 2014

Kirjavaa puhetta viikon varrelta

Huomasin, että blogiini oli tultu hakusanoilla "across the universe 3. osa suomeksi" ja lähdin huvikseni tutkimaan, että milloihan tuo sarja tosiaan saa päätöksensä. Ensimmäiset kaksi osaa on julkaistu 2012 ja 2013, molemmat tammikuussa. Nyt ei kuitenkaan Otavalta ole ihan heti tiedossa kolmatta osaa. Epäilen, että syynä on nyt tammikuussa 2014 ilmestyvä Veronica Rothin Divergent - Outolintu, joka dystopiana suunnataan samalle kohdeyleisölle, ja näin ollen kiilaa tuoreudellaan sen edelle.
  
Kiertelin viikolla alennusmyynneissä ja ainoana maininnan arvoisena löytönä mukaan tarttui Daniel Defoen Robinson Crusoe Seven-pokkari versiona hintaan 3,90e Akateemisen alesta. Kirpparilta löysin lisäksi Cecelia Ahernin teoksen Lahja hintaan 1,50e ja Maijaliisa Dieckmannin Ram löytää synnyinsijansa kahdella eurolla. Nyt minulla on koko paleofiktiivinen Ram-sarja omassa hyllyssäni.
    
Kävin myös kirjastossa noutamassa varaukseni Antti Tuomaisen Parantajan ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Molemmat ovat osa suomalaisen kirjallisuuden tuntemisen haastettani ja löytyvät moneltakin TBR-listaltani. Kallas kiilaa varmaan aika korkealle lukulistallani, Jenny Kangasvuon Sudenveren luettuani alkoi kiinnostaa millaisia susimuodonmuutoksia klassisessa suomalaisessa kirjallisuudessa on esitetty.
 
Postista kopsahtivat pyytämäni arvostelukappale Katherynne M. Valenten teoksesta Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa sekä Kuopion kaupunginkirjaston Varjo-Savonia äänestyksessä voittamani Tuija Lehtisen Piiitkä jäähy. Mukana oli tiedot äänestyksestäni, ja hyvä niin - en muistanut ollenkaan ketä ehdokkaista äänestin: Asko Sahlbergin Herodes.
  
Tein myös huvikseni katsauksen vuoden 2013 kirjojen tilastoihin. Katsoin kustantamot, ilmestymisvuodet, mies/nais-kirjailijuuden ja suomi/ulkomaat-akselin, sekä mistä kirjat päätyivät minulle. Alla siis tietoa näistä koostettuna siisteihin pylväsdiagrammeihin ja piirakkakaavioihin.
  

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kiinnostavimmat uutuudet, kevät 2014

Tulevan kevään (ja jo kesänkin) kirjoissa on minulle vain muutama odottamisen arvoinen teos. Hiljainen kirjakevät toki lupaa hyvää graduani ajatellen - saan enemmän aikaa naputella sitä. Tässä kuitenkin muutama kohokohta uutuusrintamalla, kuten Outolintu ja Yhä sininen taivas:
  
Tammikuu:
Veronica Roth: Outolintu (Otava)
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (Bazar)
Simon Tofield: Simonin kissa 5: Tulpasuperjättipakkaus (Gummerus)
  
Helmikuu:
Cornelia Funke: Reckless: Veljeni peloton (Otava)
J. D. Robb: Kuoleman salaliitto (Gummerus)
  
Maaliskuu:
Angie Sage: Tuli (WSOY)
Mia Vänskä: Valkoinen aura (Atena)
Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua (Gummerus)
  
Toukokuu:
Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (WSOY)
  
Kesäkuu:
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden (Tammi)
 
Heinäkuu:
Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle (WSOY)

maanantai 6. tammikuuta 2014

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

 "Ensimmäistä kertaa tunsin, että elämässäni oli toivoa. 
Ja sen toivon tähden kannatti elää."
     
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
 
Kun ensimmäisen kerran kuulin Theo Lawrencen uudesta nuorten dystopiasarjasta, odotukseni alkoivat nousta. Ne olivat edelleen korkealla aloittaessani kirjan, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, sitä vähemmän siitä pidin. Tarinan perusjuoni on hyvinkin kulunut; Romeon ja Julian jalanjälkiä seuraavat kahden kilpailevan rikkaan perheen perilliset, 16-vuotias Aria Rose ja Thomas Foster. Nuoret ovat saaneet toisensa ja suvut ovat useita sukupolvia kestäneiden erimielisyyksien jälkeen viimein solmimassa rauhan, mutta Aria on menettänyt kaikki muistonsa tuosta salaa tapailemastaan komistuksesta. He kohtaavat ensimmäisen kerran Arian onnettomuuden jälkeen kihlajaisjuhlassaan, mutta mikään Thomasissa ei tunnu Ariasta tutulta saati rakkaalta. 
Olen väsynyt jatkuvasti todistelemaan arvoani ja uskollisuuttani perheelle sekä poliittisille tavoitteillemme. Mikään ei koskaan riitä. (s. 31)
Viesti on selvä: Ihan sama muistanko vai enkö. Menen naimisiin Thomasin kanssa joka tapauksessa - ja se tuntui ihan kuolemantuomiolta. (s. 32)
 
Manhattan on jakautunut kahteen osaan. Tai oikeastaan kolmeen. Yltäkylläiseen Ylhäistöön, joka on jakaantunut Rosen ja Fosterien kannattajiin sekä Syvästöön, köyhien asuttamien meriveden valtaamien katujen ja luhistuvien talojen sokkelikkoon. Manhattanin katutaso muistuttaa Venetsiaa, sillä naajäätiköt ovat sulaneet ja menpinta noussut. Syvästössä asuvat köyhien lisäksi maagista voimaa hallitsevat mystikot, jotka aikoinaan olivat rakentamassa kaupunkia sellaiseksi kuin se nykyään on. Heidän voimansa ovat kuitenkin ylemmän luokan mielestä uhkaavia ja niitä kerätään kaupungin energialähteeksi keinoja kaihtamatta, viitataanpa mystikoihin myös Matrix-tyyliin paristoina.
 
Ennen arvostetut mystikot ovat nyt toisen luokan kansalaisia, joiden ihmisoikeuksista ei välitetä. Mystikoita ei edes pidetä oikeina ihmisinä, kuten toisia ihmisryhmiä alistettaessa on tapana ajatella, oikeutuksena raaoille toimille. Voiman kerääminen mystikoilta on kansan hallitsemista ja se jolla on voimaa, sillä on myös valtaa. Ja rahaa. Voimasta kun pystyy uuttamaan muotihuumetta Hilettä, jota Arian väitetään ottaneen yliannostuksen. Mystikoiden historia on pitkä ja värikäs. Monet, jotka pystyivät käyttämään voimaa, muuttivat maailmansotien aikaan uuteen maailmaan amerikkalaisen unelman perässä.
 
Hunter välttelee mainitsemasta, että perheeni on syypää näiden ihmisten kurjuuteen, siihen miksi he asuvat inhottavissa olosuhteissa ilman rahaa ja ruokaa. Tulen yhtäkkiä huonovointiseksi. (s. 165)
  
Aria kohtaa Syvästössä seikkaillessaan mystikkopoika Hunterin ja tuntee yllättävää vetoa tätä kohtaan, vaikka ei aluksi myönnä tunteitaan edes itselleen. Kuka lieneekään tämä salaperäinen hahmo? Syvästössä asuvat mystikot ja muut yhteiskuntaluokaltaan pohjalla olevat saavat pienen toivon pilkahduksen, kun poliittisesti merkittävissä vaaleissa ehdokkaana Ylhästön ehdokasta, Thomasin veljeä vastassa on mystikko Violet Brooks.
 
Aria, et tajua. Näissä vaaleissa meidät otetaan ensimmäistä kertaa tosissaan. Alemmat yhteiskuntaluokat, köyhät maallikot, uskovat [Violet Brooksiin] ja kannattavat [häntä]. (s. 222)
 
Teoksen suomennos oli paikoitellen todella heikko. Uskon, että kiireellä on täytynyt olla vaikutusta, sillä monet virheet olisi voinut korjata käyttämällä lopuksi kieliasua korjaavaa ohjelmaa, mutta välillä on pakko ihmetellä myös suomentajan sanakäyttötaitoa. Esimerkiksi teoksen alkupuolella Aria on lähdössä cocktailtilaisuuteen, "kokkareille", josta on käytetty yksikkömuotona kokkareet, ei kokkarit.
 
Teoksen heikkous ei kuitenkaan ole suomentajan vika, sillä juoni on erittäin ennalta-arvattava ja Lawrencen teos muistuttaa Rick Yanceyn teosta 5. aalto siinä, kuinka molemmat teokset koostuvat muilta lainatuista palasista järjesteltynä uudeksi tarinaksi. Teoksessa on paljon samaa kuin Veronica Rossin Paljaan taivaan alla-trilogialla, alkaen oopperasta nauttivasta äidistä, joka antaa tyttärelleen nimen Aria. Molemmissa teoksissa ihmisillä on erikoisia kykyjä, Rossin hahmoista kenties Cinder sopisi eniten Lawrencen luomaan maailmaan, poika kun pystyy manipuloimaan eetteriä vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Hunter mystistä voimaa. Arian käyttäminen poliittisena aseena muistuttaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaa ja Katnissin asemaa kapinan keulakuvana ja jopa Harry Potter-viittaukselta ei ole vältytty, kiitos leijuvan moottoripyörän.
 
Mukana on toki pakollinen kolmiodraama. Eniten minua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää naiivi päähenkilö, joka sekin ilmiönä alkaa olla nuortenkirjoissa pakollinen klisee (vrt. Stephenie Meyerin Houkutuksen Bella Swan). Kaikkein huvittavinta on, että Ariaa kehutaan yhdessä kohtaa niin fiksuksi, että tämän tulisi helposti nähdä ympärillään olevan huijauksen lävitse, mutta todellisuudessa tähän kestää lähes koko kirjan verran.
 
Odotan kuitenkin kaikesta huolimatta sarjan jatko-osia, sillä tahdon uskoa siihen, että nyt kun miljöö ja hahmot on esitelty, voi Lawrence ammentaa enemmän omaa mielikuvitustaan tarinaan. Jos virheiden ohitse katsoo, näkee pohjalla kuplivan mahdollisuuden, josta voi syntyä jotain hienoa ja uutta.     
   
Arvosana:
  
Takakannesta ja etulieppeestä:
Maaginen kahtia jaettu kaupunki

Maan alle paenneita salaperäisiä kapinallisia

Ikuista rakkautta?

Väkevä, mukaansatempaava tarina aloittaa uuden nuorten aikuisten romaanisarjan, joka on täynnä kiellettyä intohimoa, synkkiä petoksia ja vavisuttavia mystisiä voimia.
   
Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan. Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain.
  
Asiasanat: kielletty rakkaus, dystopia, ekologinen katastrofi, tieteisfantasia, ihmisoikeudet
   
Samantyylisiä kirjoja:
      
Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen, 403 sivua, Karisto 2013
    
Alkuperäinen nimi: Mystic City (2012)
   

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Miina Supinen: Säde

"Arkeologi on maailman väärinymmärretyin ammatti"
      

   
Arvostelukappale. Taustoituksena: Olen opiskellut arkeologiaa n. neljä vuotta ennen kuin vaihdoin pääaineen kirjallisuuteen, eli toisin kuin Säde, en lopettanut opiskelua kokonaan. Minulla on siis jonkinlainen näkemys arkeologiaan alana, mukaanlukien kenttätyöt (kuvassa opetuskaivaukset keväältä 2009). Odotukset olivat siis varsin korkealla, kun luin teoksen takakannen kiinnostavan kuvailun. (Kannattaa muuten lukea mielenkiintoista pohdintaa teoksesta myös ammattilaisen näkökulmasta Assyriologin lifestyle-blogista.)
 
Miina Supinen lienee monelle tuttu aikaisemman kirjansa, Liha tottelee kuria kirjoittajana. Minulle Säde on häneltä ensimmäinen lukemani teos, joten jotkin tyylikeinot tulivat hieman yllätyksenä. Teosta kuvaillaan humoristiseksi, mutta kyseessä ei ole mikään vitsikirja. Supisen huumori on varsin poikkeavaa ja sitä joutuu paikoin etsimään suurennuslasilla. Erilaisuuden hyväksyminen on kuitenkin teoksessa paljon näkyvämpi teema. Esimerkiksi naapurin hunnutettua naista katseleva Säde ajattelee onko hän rasisti, voisiko tutustumalla tuohon "kummitukseen" löytää kankaan takaa ihan oikean kivan ihmisen.
  
Teos on nimetty arkelogiaa opiskelleen päähenkilön Säteen mukaan. Hänellä on nörtti, asperger-poikaystävä Antti (jonka hän on tuntenut päiväkodista asti), joka ahdistuu sosiaalisissa tilanteissa, ja johon minun oli helpointa samaistua. (Antin koodaama peli Zzzzombies! ja sen narkoleptinen selviytyjä oli ideana ihastuttava, tahtoo pelata tuota peliä!)
  
Kerronta etenee eriaikaisten takaumien avulla, kertojina vuorottelevat suomalainen parikymppinen, blondi Säde ja brittiläinen (mutta ilmeisesti kreikkalaista sukujuurta oleva) ei-enää-niin-nuori arkeologi Victor "täysmulkku" Allcock. Vic kertoo omat osuutensa kuolemansa jälkeen ja vain muutamassa kohtaa Vicin henki(kö?) kertoo sen hetkisestä reaaliajasta, joka siis sijoittuu muuhun kerrontaan nähden tulevaisuuteen.
 
Säde tuntee Vicin kaivauskurssilta Kreikasta, kun he yhdessä monikansallisen opiskelijaryhmän kanssa kaivoivat tumulusta, hautakumpua. Jo tuolloin Säde lämmitti Vicin sänkyä. Nyt Vic on tulossa kaivauksille Suomeen, kun hänen ystävänsä, räväkkä kreikkalais-suomalainen Voula Papadupoulos kutsuu hänet tutkimaan muutamaa kivilatomusta, jotka ovat vaarassa tuhoutua laajentuvan asutuskeskusksen rakennustöissä. Voula on perustanut sukukartanollaan olleen Tiedon Akatemian tiloihin metsäihmisten kultin, jossa palvotaan vanhoja suomalaisia jumaluuksia. Kahdeksaisen kultti sijaitsee jossain Itä-Helsingin uuden metroaseman lähettyvillä, joten Sädekin pääsee melkein opistolle saakka julkisilla kulkuvälineillä.
 
Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)
 
Joistakin kirjoista on todella vaikeaa kirjoittaa. Tällaisia ovat etenkin todella hyvät ja toisaalta todella huonot teokset. Säde menee tuohon jälkimmäiseen vaakakuppiin. Mikä tekee Säteestä minulle huonon lukukokemuksen?
 
Hän asettui tielleni kädet levällään, leuka yläviistossa, auringon säteet takana, hiukset ja ihokarvat pelkkää kultaa. (s. 132-133)
 
Ensimmäinen pettymys syntyi litteistä hahmoista. Säde jää paperinohueksi hahmoksi, jonka ajatusmaailmaan on vaikeaa tarttua: onko hän raivokas ateisti vai uskooko hän sittenkin yliluonnolliseen? Vic sanoo ajattelevansa peniksellään ja hän saakin aikaiseksi kaikenlaista Säteen lakanoiden välissä, mutta todellinen seksuaalinen lataus jää kuitenkin puuttumaan. Panopuuhat tuntuvat jotenkin päälleliimatuilta ja lukijoita kosiskelevilta. Mielenkiintoisimmat hahmot eli Antti ja Voula jäivät mielestäni vähän liian pieneen rooliin. He olivat miellyttävänä mausteena muuten tasapaksussa tarinassa.
    
Kyky rakentaa todellisuutta oli sivistyneiden ihmisten merkki. (s. 96)
   
Toinen pettymys tuli kielestä. Teos on täynnä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä: kirjaimia (mm. yhden hahmon nimi on kerran typottu) ja kokonaisia sanoja puuttuu, repliikkien aluista puuttuu lainausmerkkejä ja välillä rivityksessäkin on heittelyä. (Mieheni kohotteli kulmakarvaansa useampaankin kertaan, kun bongailin kirjoistuvirheitä, joita oli joskus jokaisella sivulla.) Välillä olikin siis todella vaikeaa ymmärtää joitain vailinaisia lauseita tai sitä, kuka puhuu. Teos olisi siis kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Olin hyvin pettynyt tällaisiin virheisiin suomalaisessa teoksessa, etenkin luettuani paria kirjaa aikaisemmin äärimmäisen tyylipuhtaan Jenny Kangasvuon Sudenveren.
   
Supisella oli myös outo tyyli kertoa "itsestään selviä" asioita, jotka lukija oli jo päätellyt tai jotka olivat kokonaan turhia. Esimerkiksi Vic, joka puhuu "haudan takaa", toteaa jossain vaiheessa, että kaikki tässä teoksessa puhuvat suomea, vaikka oikeasti Viciä ympäröi kielten sekamelska ja huonosti äännetty englanti. Hän myös kertoo saaneensa kuoltuaan kyvyn nähdä ja tietää kaiken, muttei tiedä omaa kohtaloaan, miksi ei ole siirtynyt eteenpäin vaan seuraa Säteen elämää välitilastaan käsin. Lisäksi kirjailjalla oli tapana toistella lähes indettisesti samansisältöisiä lauseita lyhyen ajan sisällä - aivan kuin hän olisi kirjoittanut saman ajatuksen kahdesti, mutta ei osannut päättää kummassa kohdassa teksti näyttää paremmalle.
  
En mä ole masentunut. Mulla on uskonkriisi. Kun en pysty olemaan ateisti, murskaudun tähän eksistentiaaliseen kriisiini, kun millään ei ole väliä ja kohta mä kuolen. (s. 158)
     
Kolmas pettymys tulee juonesta. Yrittääkö teos vitsailla pakanuudella, kritisoida uskontoja vaiko esittää uudenlaisen näkemyksen kuolemanjälkeiseen elämään? Ainakaan suuri murhamysteeri, eli kuinka Vic kuoli oli varsinainen floppi, niin kuin miehen koko elämäkin oli. Ehkä tämä onkin kirjan ainoa sanoma: niin makaa kuin petaa. Jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi teoksessa myös esiintyy. Säde aloitti aikoinaan arkeologian opiskelemisen, sillä hänen mielestään ei ollut mitään syytä aloittaa opiskelemaan mitään oikeasti järkevää. "Eihän [arkeologiasta] ole mitään hyötyä kenellekään." (s. 131) Kreikassa Vic haukkui Sädettä huonoksi arkeologiksi, koska tämä on niin epäjärjestelmällinen ja totesi, että tämän kannattaisi lopettaa homma alkuunsa, niin kuin tämän myöhemmin kerrotaan tehneenkin.

Katsos kulta, maailma on absurdi. Täällä ei ole kausaliteetteja, tai mitään sellaisia sopimuksia, että kun elää siivosti, niin loppujen lopuksi tulee palkinto. On välinpitämätön universumi, elämän ja kuoleman kierto, jolla ei ole mitään syytä tai tarkoitusta. Albert Camus sanoi, että sen takia ihmiset tekivät itsemurhia. (s. 274)
    
Teoksella oli kuitenkin hyvätkin hetkensä: Supinen puhuu Vicin suulla, kuinka suomalaisesta arkeologiasta ja löydöttömyydestä. Supinen myös selittää teoksessaan lintukodon etymologiaa ja kuvailee kiehtovasti Voulan muinaissuomalaista uskoa metsänpeittoineen. Yhdessä kohtaa, kun Säde toteaa Kalevalan olevan Lönnrotin fanifiktiota, hymähdin pariin otteeseen. Tuli niin elävästi mieleen parin vuoden takainen Kalevala-luentosarja, jossa viitattiin vähän vastaavasti kansalliseepokseemme. Arkeologia aiheista romaania ei tokikaan voi tehdä ilman Indiana Jones-viittauksia, joita Supinen onkin heittänyt mukaan pariin otteeseen, myös Ior Bock ja elämäntapaintiaanit vilahtavat tekstissä. Supisen viittaus Avatariin nosti hymyn kasvoilleni, olin itse nimittäin kirjoittanut jotain samantapaista Utopiat ja dystopiat kurssin esseeseeni Ursula K. Le Guinin teoksesta Maailma, vihreä metsä.
    
Minä luulin, että tilanne on vähän niin kuin Avatarissa, että pahojen kapinallisten tiejyrät tuhoavat teidän pyhät metsänne. (s. 264)                               
    
Vaikka teoksesta muodostuikin minulle aika negatiivinen lukukokemus, voin silti todeta, että joku toinen lukija saa tästä varmasti enemmän irti (esimerkiksi alla olevista blogeista löytyy monta kirjasta pitänyttä lukijaa). Arkeologiaan liittyvä asiapuoli vaikutti ainakin päällisin puolin todenmukaiselta. Teoksessa on myös ajankohtainen aspekti Kreikan talouskriiseineen ja älypuhelimineen.
 
Arvosana:
 

     
Takakannesta:
Vic Allcockilla ei ollut mitään odotuksia kuoleman jälkeisestä elämästä. Mutta täällä hän yhä on, katsoassa kun vakava nainen vetää vakvaa pokaa pulkassa lumimyrskyn läpi. Mitä oikein tapahtui? Elämäniloinen Säde ja kyyninen Vic ahkeroivat arkeologisilla kaivauksilla Suomessa. Työtä johtaa karismaa leiskuva Voula ja kirjava joukko muinaisjumalia palvovia opetuslapsia. Kotona Sädettä odottaa menestyspelejä koodaava Antti.
 
Mitä kaivauksilta löytyy? Onko jumalia olemassa? Kuka voittaa huolettoman Säteen sydämen?
 
Säde on poikkeuksellinen kolmiodraama, komedia tieteen ja uskon yhteentörmäyksestä, kasvukertomus ja lajityyppejä yhdistelevä tarina ateistista, joka haluaa kulttiin. Säde on Miina Supisen toinen romaani. Itket ja naurat.
  
Asiasanat: arkeologia, ateismi, pakanuus
    
Samantyylisiä kirjoja: Tom Knox: Pahan koodi, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, Steve Alten: Mayojen testamentti, Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa,  
  
328 sivua, WSOY 2013
 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

"Susi odottaa minua"
  
  
Tunnelmamusiikkia: Omnia: I Don't Speak Human
   
Teos järjesti vuosina 2010–2011 romaanikäsikirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta. Kilpailun voitti Emmi Itärannan Teemestarin kirja, mutta joukkoon mahtui muitakin julkaisusopimuksella palkittuja esikoiskirjailijoita, kuten oman yliopistoni tutkijan Jenny Kangasvuon Sudenveri. Teos sai Kuvastaja-palkinnon vuonna 2012. Teos on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta en ehtinyt tarttua tähän aikaisemmin - onneksi sain korjattua tilanteen joululomalla.
  
Kerronta etenee vuoroin takaumina, vuoroin lineaarisesti kolmen naisen kertomana: sodat nähneen Martan (Hannan isotädin), kapinoivan Hannan (taiteilijanimeltään Vargan, ruotsi: varg ~ susi) ja tämän rakastaman Marraskuun (Siirin) näkökulmista. Lukujen otsikoissa kerrotaan aina kuka puhuu. Eniten ääneen pääsee persoonana kiehtova Varga, mutta Martan muistot sukupolvienkin takaisista tapahtumista, susivainoista ja lapsuuden evakkomatkoista ovat kirjassa kaikkein antoisinta luettavaa. Myös Marraskuun pakanalliset riitit kommuunissaan Idunin ja Altamiran kanssa ovat mielenkiintoisia, teki jopa mieli kaivaa riimut ja Tarot-kortit esiin omasta hyllystäni.
  
Sillä hetkellä lapsuuteni oli ohi. Lapsuuteni ei loppunut sotaan, ei Vilhon kuolemaan, eikä evakkoon. Lapsuuteni loppui siihen, kun ymmärsin, että meikäläisiä oli jäljellä enää kourallinen, ja että kaikki olivat minun ympärilläni. (s. 122)

Kangasvuon kuvaamat ihmissudet pystyvät itse päättämään milloin he ovat ihmisiä ja milloin susia. Tai ainakin kaikki muut paitsi välimuotoiset, jotka eivät ole puhtaasti kumpaakaan, vaikka muistuttavat yleensä enemmän jompaa kumpaa, jos ylipäätään jäävät henkiin. Välimuotoiset tai epämuodostuneet lisäksi tuoksuvat väärältä ja susilauma hyljeksii heitä. Epämuodostuneet eivät myöskään sovi ihmisten maailmaan, sillä he näyttävät poikkeavilta. Liminaalitilat ovat teoksessa tärkeässä roolissa esiintyen niin välimuotoisten, biseksuaalisen Vargan sekä metsän ja kaupungin rajan muodoissa.
  
Vain ihmisenä mietin, voinko muuttua ja mitä muutos tarkoittaa. Mitä tarkoittaa olla kokonainen. Olenko ihminen vai suisi vai kumpaakaan. Sutena minä olen susi. (s. 133-134)
Mutta ihminen on se, joksi syntyy. Epämuotoinen ei voi valita, miten elämänsä elää, eikä oikeastaan kokonainenkaan. (s. 200)
    
Muutos sudeksi kuvataan usein kivuliaana prosessina, näin esimerkiksi Harry Pottereista tutun professori Lupinin tahdottoman muodonmuutoksen aikana. Myös Kangasvuon ihmissudet kokevat hetkellisen kivun, epävarmuuden ja kontrollin pettämisen tunteen. Elämä sutena on täynnä tuoksuja ja vaistojen sanelemaa käyttäyttymistä (jonka Kangasvuo kuvailee uskottavasti) ja muodonmuutos tarjoaa paon ihmisten irrationaalisesta maailmasta. Monet muodonmuuttajat jäävätkin mieluummin suosimuotoonsa. Jos elää sutena, on kuitenkin vaarassa kuolla nuorempana, sillä suden elämä on lyhyempi kuin ihmisen. Tästä syystä Martta tahtookin pitää mm. Vargan ihmisenä mahdollisimman usein. Lapsena Varga karkasi usein metsään vanhempiensa luo laumaan ja kasvoi nopeammin kuin muut ikäryhmänsä lapset.
 
Teos tarjoaa uudenlaisen kuvan ihmissudesta: esimerkiksi oli jännittävää lukea kuinka luonnon sudet tai "tavalliset" ihmiset pystyät saamaan pentuja/lapsia ihmissuden kanssa. Kenties tässä on syy epämuotoisiin: kun muodonmuutosgeeni tulee vain toiselta vanhemmalta, on vaarana saada jälkeläisiä, jotka perivät vain osan tarvittavista geeneistä. Toinen teoriani on, että jälkeläisten "kokonaisuus" eli kyky muuttaa muotoa puoleen tai toiseen periytyy sen perusteella, kuinka paljon aikaa vanhemmat ovat olleet ihmisenä/sutena. Toinen jännittävä tieto oli se, että lauman alfa, Martta, pystyy pakottamaan toisen ihmissuden muuttamaan muotoaan. Esimerkiksi varmistaessaan onko laumaan syntynyt uusia ihmissusia Martta noutaa pennut pesäluolasta ja katsoo muuttuuko yksikään näistä ihmislapseksi.

"Ei minulla ole välimuotohahmoa!", Rasmus sanoo vihaisesti. "Tämä on minun oikea hahmoni. Susihahmo on pelkkä naamari." (s. 297)
   
Kangasvuon teos lumosi virheettömyydellään niin taitavan kielelen kuin sisältönsäkin puolesta; kaikki tapahtumat kerrotaan uskottavasti eikä illuusio hajoa missään kohdassa. Kirjasta tekee nautinnollisen sekin seikka, että tämä ei ole paranormaalia romantiikkaa: teos ei yritä olla muodin mukainen vaan luoda ihmissusi-genrelle omat pohjoiset rajansa ja muotonsa. Nyt olisikin sitten tutustuttava Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ja Tuula Rotkon teokseen Susi ja surupukuinen nainen. Sudenveri on suomalaisittain paikoin jäyhä ja vähäeleinen, mutta tunteiden paloakaan ei jää puuttumaan. Kangasvuon teos oli pakko lukea kerralla loppuun ja tätä lukukokemusta suosittelee mielellään muillekin, jopa tavallisia ihmissusikertomuksia vältteleville.

Arvosana:
  
Takakannesta:
Hanna on jättänyt sukunsa ja muuttanut nimensä, jotta elämä Varga-nimisenä taiteilijana ja Laumassa juoksevana sutena olisivat kaksi erillistä asiaa. Ne kuitenkin limittyvät, kun hänen ovelleen ilmaantuu Laumasta karannut nuori poika. Poika on epämuotoinen: ei aivan ihminen eikä aivan susi. Hänen kasvoistaan paljastuu Lauman koko olemus.
  
Martta, Lauman johtaja, aikoo hakea pojan takaisin. Martta on kokenut talvi- ja jatkosodat, jotka hajottivat Lauman jäsenet erilleen; hän on nähnyt kunkin sukupolven vuorollaan tempoilevan ihmisen ja suden välillä. Yhdestä asiasta Martta on varma. Lauman paljastuminen tarkoittaa tuhoa. 
 
Marraskuu, Vargan rakastettu, haluaisi heidän suhteensa vakiintuvan. Mutta kuinka luottaa ihmiseen, joka ei suostu puhumaan menneisyydestään?
  
Jenny Kangasvuon esikoisromaani on kolmen äänen kautta kuljetettu väkevä kuvaus kahtalaisesta identiteetistä sekä yksilön ja suvun ristivedosta, ja suden maailmasta, joka on vaistojen ja aistien varassa, vieras mutta yllättävän tuttu.
 
Asiasanat: maaginen realismi, ihmissusia, identiteetti, biseksuaalisuus, liminaalitilat, pakanuus,
    
Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia
  
313 sivua, Teos 2012