Antti Tuomainen: Parantaja

  "Aikuisten uhkaukset ja vaatimukset ja pienten lasten itku 

sekoittuivat yhdeksi ja samaksi ihmislajin hädäksi."

 

          

Pakko heti alkuun tunnustaa: minä en yleensä lue dekkareita. Mutta silloin kun sellaiseen tartun, on teoksessa oltava jokin erityisen mielenkiintoinen koukku. Antti Tuomaisen Vuoden johtolanka 2011-palkinnon voittaneen dekkarin miljöönä on dystooppinen Helsinki. Teoksen paikkanimistö antaa pääkaupunkia tuntevalle tarkan kartan siitä, missä milloinkin ollaan. Jopa minä pysyin suurimmaksi osaksi kärryillä, vaikka olen vain vieraillut kaupungissa muutamia kertoja.
 
Kerronta ottaa ajallista eroa nykypäivään. Tarkkaan ei tiedetä kuinka kauaksi tulevaisuuteen teos sijoittuu, sillä sen esittämä ilmastonmuutos voi tapahtua milloin vain. Eräs hahmo teoksessa esittää, että ongelma on perustavanlaatuisesti siinä, että ihmiset saivat vapaan tahdon valita. Tuomaisen teos muistuttaa paljon Annika Lutherin Kodittomien kaupunkia, sillä molemmissa merenpinta nousee, Helsingin kadut tulvivat ja maahan rantautuu ilmastopakolaisia. "Helsinki oli vihdoin kansainvälinen. Mutta aivan tästä emme aikanaan haaveilleet." (s. 210)

  

Ja maailma kulkee edelleen kohti loppuaan. Eikä tässä tietysti mitään uutta ole. Historia kertoo, että tällaista on tapahtunut monesti aiemminkin. Sivilisaatiot kukoistavat ja kaatuvat. -- Mutta jotenkin se ottaa koville kun kyseessä on oma pikku maailma, joka tuhoutuu. (s. 142)

  

Teos alkaa kaksi päivää ennen jouluaattoa. Sadetta on kestänyt syyskuusta saakka lähes taukoamatta. Päähenkilönä seurataan runoilija Tapani Lehtistä, joka on huolissaan vaimostaan, johon ei ole vuorokauteen saanut yhteyttä. Sivuhenkilöksi jäävä vaimo Johanna (jota Tapani takaumissa muistelee vuosien varrelta) on ammatiltaan toimittaja ja hän on seurannut viimeisinpänä juttunaan Parantajaksi nimettyä sarjamurhaajaa.
 
Kulkutaudit, kuten influenssa, ebola, rutto, kurkkumätä, tuberkuloosi ja malaria ovat jo useamman vuoden ajan tappaneet ihmisiä. Sairaalaan ja poliiseihin ei enää luoteta, katujen varsilla on kodittomien makuupusseja ja tulvan alle jääneet  talot kepaavat asumuksseksi köyhille pakolaisille. Rikkaammat ovat muuttaneet Lappiin, pohjoinen on kerrankin haluttua asuinaluetta!

  

Öljy ei ollut vieläkään loppunut, vaikka sitä oli ennustettu jo vuosikymmeniä. Ongelma oli täysin päinvastainen. Öljyä riitti runsain mitoin kaikkeen mikä entisestään kiihdytti vesivarantojen katoamista: sitä riitti ilman maan ja veden lopulliseen pilaamiseen, järvien, jokien ja merien saastuttamiseen hengiltä, kaikkien turhien tavaroiden valmistamiseen. Ne, jotka olivat pelänneet öljyn loppumista, saattoivat tyytyväisinä todeta, että öljy oli mennyt jopa hengissä pysymisen edelle. Kun maailma jonain päivänä loppuisi, öljyä olisi säiliölavoittain ja satamittain; miljardeja tynnyreitä mustaa kultaa otettavaksi mukaan matkalle ikuisuuteen. (s. 134)

  

Hahmot käyttävät teoksessa paljon puhekieltä "mä" ja "sä" sekä sanan "hän" sijaan "se". Vaikka todellisissa puhetilanteissa näin tehdäänkin, luetussa tekstissä tällainen sattuu silmään. Tuomainen esittelee mielenkiintoisia hahmoja, kuten kaikkien aikojen nuorimman kirjallisuuden professorin, joka on kaiken lisäksi nainen. Hänen luomansa maailma on synkkä ja uskottava, "kuka oikeasti uskoo, että asiat kääntyvät parempaan" (s. 40) - tiettyyn pisteeseen asti.

Tapahtumien lyhyt aikaväli, vajaat kolme vuorokautta, saa epäilemään Tapanin inhimillisyyttä: mies on kuin kone, sillä koko teoksen aikana hän taittaa nukkua vain kahdesti. Myös hänen suhteensa Johannaan tuntuu enemmän pakkomieleteeltä kuin rakkaudelta: kuka oikeasti töissä ollessaan lähettää puolisolleen viestejä tunnin välein, vielä kymmenen vuotta kestäneessä suhteessa? Tämä dystopia ei ole aivan kokonaan synkkä ja toivoton, sillä esimerkiksi Tapanin taksikuski tuo valoa tarinaan: "siellä missä näin kadotusta, Hamid näki toivon" (s. 45). Teoksen loppu on hyvin hämmentävä, sillä sen voi tulkita toisistaan poikkeavin, eri tavoin.

  

Tuomaisen teoksella on hiukan samanlainen idea kuin Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb kirjoittamissa Eve Dallas-kirjoissa: molemmissa eletään tulevaisuudessa ja ne keskittyvät rikosten ratkaisemiseen, joskin Robbin kirjoissa ei niin vahvasti dystopiaa olekaan. Tuomaisen maailma on synkempi ja suomalaiselle paljon tuntummassa miljöössä.
 
Silti jokin imu jäi lukukokemuksestani puuttumaan: rakkaus ei syttynyt palamaan, makaaberius ei ylittänyt kynnystä ahdistavuuden puolelle ja tuhoutuva maailmakin oli kovin yksisävyinen ja vaisu. Teoksen parasta antia on ihmiskuvaus: kuinka ystävä määritellään ja kuinka apua voi löytää odottamattomalta suunnalta. Voin kuitenkin suositella teosta sellaiselle lukijalle, joka nauttii dekkareista ja ei kaihda dystooppista maailmaa.

 

Arvosana:

   
Takakannesta:  

Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut.
  
Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.
  
Parantaja on kivikova rikosromaani ja sydäntä särkevä rakkauskertomus. Se on tarina siitä mihin me parhaimmillamme kykenemme ja mihin me pahimmillamme syyllistymme - ja kuinka pitkälle me olemme valmiit menemään toistemme puolesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat apokalyptiseen maisemaan, mutta sen viesti on optimistinen: toivoa on aina ja rakkaus on voimista suurin.

  
Asiasanat:  dystopia, ekokatastrofi, dekkari, Helsinki
 

Samantyylisiä kirjoja: J.D. Robb: Eve Dallas-sarja (esim. Kuolema ovella), Annika Luther: Kodittomien kaupunki, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja,  Max Brooks: Sukupolvi Z

   
223 sivua, Helsinki kirjat 2010

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Kirjavinkit, Kaiken voi lukea, Kirjavalas, Anna minun lukea enemmän, Booking it some more, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Jos vaikka lukisi..., Dekkarihylly,