Elizabeth Acevedo: Runoilija X

"Pienet sanani 

tuntuvat tärkeiltä, tämän lyhyen hetken"

    

   

Arvostelukappale. Artikkelini on ilmestynyt Nörttityttöjen blogissa 14.3.2019

   

Nuorille suunnatut säeromaanit ovat kasvattaneet suosiotaan viime vuosina. Kirsti Kurosen Paha puuska (Karisto 2015) ja Pönttö (Karisto 2017) sekä Sarah Crossanin Yksi (suom. Kaisa Kattelus, S&S 2018) ovat viitoittaneet Suomessa tietä, jota myös helmikuussa ilmestynyt Elizabeth Acevedon Runoilija X kulkee. Acevedon päähenkilö on 15-vuotias newyorkilainen Xiomara, jonka sukujuuret ovat kirjailijan itsensä tavoin dominikaanisessa tasavallassa.

  

Jokin rinnassani räpiköi kuin lintu
jonka siipiä kahlitsee 

tiukoista tiukin ote. (s. 74)

   

Xiomaran äiti on syvästi uskovainen katolilainen ja antanut sen mukaisen kasvatuksen lapsilleen, esimerkiksi että tamponeita käyttävät vain huonot naiset. Tyttären nimi ei kuitenkaan ole uskonnollinen, vaikka äiti olikin luullut sitä pyhimyksen nimeksi. Se tarkoittaa “se joka on sotaan valmis” ja Xiomara pitääkin kuvausta osuvana. Hänellä on kotiseutunsa kovaksi kasvattamana nahka, sillä aikaisin naisellisiin muotoihin kasvanut vartalo on herättänyt huomiota.

   

Joskus tuntuu että
            ainoa arvoni on hameen alla 

eikä korvien välissä. (s. 20)

   

Amatsonin rakenteestaan huolimatta Xiomara kokee olevansa liian pieni kaikelle sille, mitä pitää sisällään. Hän saa kaksoisveljeltään Xavierilta muistikirjan, jotta hiljainen tyttö voi purkaa sinne ajatuksiaan. Ja Xiomara todellakin tekee näen, pukien sanansa runon vaatteisiin. Äidinkielenopettaja yrittää houkutella Xiomaraa mukaan lavarunouskerhoon. Vasta nähtyään tunnilla videon, jossa tummaihoinen nainen esittää runonsa, jossa kertoo millaista on “olla musta, olla nainen, miten kauneuskäsityksen mukaan hän ei ole kaunis”, Xiomara päättää lopulta käydä kokeilemassa. Tuon runoilijan sanat ovat koskettaneet häntä, saaneet tuntemaan tulleensa kuulluksi.

   

Sisälläni rakentuu runoja,
kuin olisin saanut lahjaksi laatikollisen vertauskuva-Legoja. (s. 109)

   

Xiomara käy äitinsä mieliksi kirkossa ja valmistautuu uskonsa vahvistamiseen, vaikkei koekaan saavansa uskonnolta yhtä suurta sisältöä elämäänsä kuin äiti. Kyseenalaistaessaan liikaa asioita vahvistusopetuksessa isä Sean toteaa, ettei Xiomara taida olla vielä valmis, mutta ehkä seuraavana vuonna. Xiomara on kuitenkin valmis kokemaan, mitä tykkääminen on, vaikka äidin mielestä sellaiset asiat kuuluvatkin vasta avioliiton jälkeiseen elämään.

  

“Xiomara, sä näytät erilaiselta.
Ihan kuin sun sisälläs jotain olis liikahtanu.” (s. 107)

   

Xiomara tutustuu koulussa biologian työpariinsa Amaniin ja päätyy jopa suutelemaan häntä. Hän ei ole kertonut äidilleen, ettei hänen tarvitse enää mennä kirkolle opiskelemaan, vaan käyttää yllättäen saadun vapaa-ajan  labraparinsa kanssa. Salainen suhde toimiikin jonkin aikaa, ennen kuin äiti sattuu samaan junaan Xiomaran kanssa ja näkee tämän pussailemassa poikaa. Äidistä kuoriutuu koston henki, joka pakottaa tyttärensä polvilleen riisipedille ja anelemaan armahdusta kotialttarin ääressä.

     

Jos kroppani olisi limupullo, 

sitä olisi ravisteltu ja pudoteltu,
ja milloin tahansa se voisi pärskähtää auki
ja yllättää koko hemmetin maailman. (s. 111)

    

Muistikirjan sivuilla hän puhuu äidistä, uskonnosta ja pojista. Näiden runojen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista, vaan ilmavia rivejä ahmii siinä missä romaaniakin. Kaunis kieli soljuu kevätpurojen voimalla ja tekstit kertovat eläväisesti nuoren naisen kipuilusta, kun äidin ja tyttären maailmat kolisevat vastakkain, hengästymisestä, kun rakkaus rymistelee elämään kuin metrojuna ja varovaisista askeleista, kun hänelle paljastuu, ettei veli koskaan toisikaan kylään tyttöä vaan pojan.

   

Veljeni syntyi hennoksi huiluksi: 

vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.
Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi
nostamaan – ja paiskaamaan maahan – ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)

   

Acevedo on palkittu runoilija, joka käsittelee teoksissaan rasismia, katolilaisuutta ja seksuaalisuutta. Näitä teemoja sivutaan myös Runoilija X:ssä, joiden lisäksi puhutaan myös koskemattomuudesta. Xiomaraa kähmitään koulun käytävällä, samankaltaisesti kuin päähenkilöä Jennifer Mathieun ya-romaanissa Näpit irti!, jonka arvostelin Nörttityttöjen blogiin.

   

Miten oudolta tuntuu muiden tuijotus

ja se kun kosketaan kuin yhteistä omaisuutta. (s. 225)

   

Voin rehellisesti suositella kokeilemaan tätä teosta ja muitakin säeromaaneja. Itse luin Runolija X:n kahdella istumalla. Xiomaran tarina vie mukanaan, kerronta on rentoa ja kuvailevaa. Loppupuolella sanat keräävät kierroksia ja äiti-tytär-suhde tulehtuu siihen tilanteeseen asti, että isä Seanin täytyy tulla väliensovittajaksi. Voisin kuvitella, että tähän kirjaan tarttuvat herkemmin sellaisetkin nuoret, joille normaalin romaanin lukeminen on haastavaa, koska tällainen rivitys muistuttaa paljon laululyriikoita.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen? 

  

Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin.

     

Suomentanut: Leena Ojalatva, 368 sivua, Karisto 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Poet X (2018)
  

Runoilija X on luettu myös näissä blogeissa: Ibby Finland (Kaarina Kolu), Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Lukeva peikko, Reader, why did I marry him?, Kannesta kanteen 

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

"Minusta on kiva kuulla tarinoita vahvoista naisista."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu ensimmäistä kertaa Nörttityttöjen blogissa (16.10.2018).

  

Jennifer Mathieun YA-romaani Näpit irti! ilmestyi Otavalta nyt lokakuussa. Se pureutuu samaan teemaan kuin Holly Bournen teos Mitä tytöt täytyy tehdä? Molemmissa on vahvasti feministinen viesti: tyttöjen ja naisten ei tule sietää heihin kohdistunutta seksismiä.

  

Siinä missä Bournen päähenkilö Lottie reagoi julkisesti kaikkeen kohtaamaansa epätasa-arvoisuuteen, Mathieun päähenkilö, Vivian Carter päättää toimia anonyymisti. Hänen äidillään on nuoruutensa vuosilta talletettuja tyttövoimaa uhkuvia zinejä, joista inspiroituneena Viv päättää tehdä omansa. Lehtiset kannustavat ensin piirtämään tähtiä ja sydämiä käsiin, jotta nähtäisiin, kuka muu pitää koulun viimeaikaisia tapahtumia epäreiluina. Lopulta zinet innoittavat puolet koulun tytöistä marssimaan ulos kesken päivän, koska koulun rehtori ei reagoi ongelmiin.

  

Sillä minä uskon koko sydänsieluruumiillani, että tytöissä piilee vallankumousvoima, joka voi oikeasti muuttaa maailman. (s. 40)

  

Viv asuu äitinsä kanssa East Rockportissa, Texasissa. Hänen isänsä on kuollut tytön ollessa alle vuoden vanha. Äiti oli nuorena muuttanut pois hieman ahdasmielisestä yhteisöstä, mutta palasi lapsen kanssa vanhempiensa lähelle. Vivin koulussa on kaksi urheilujoukkuetta, poikien amerikkalaisen jalkapallon ja tyttöjen eurooppalaisen jalkapallon. Rahoitus on jakaantunut epätasaisesti poikien eduksi ja tyttöjen joukkueasut ovat hajoamaisillaan. Koulun kemianluokankaan varusteet eivät ole parhaassa mahdollisessa kunnossa.

  

Joukkueen pojat huutelevat seksistisiä vitsejä ja törmäilykähmivät tyttöjä, eivätkä opettajat puutu asiaan. Törmäilykähminnässä pojat törmäävät muka vahingossa tyttöön ja samalla koskettelevat esimerkiksi tämän takapuolta. Pojat saavat myös pitää alapäähuumoria sisältäviä paitoja, mutta tyttöjen niin sanotusti liian tiukat farkut ja olkapäät paljastavat paidat eivät mene läpi vaatetarkastuksissa. Syyksi sanotaan, että pojat eivät voi keskittyä opetukseen tyttöjen vaatteiden takia. Kaikkein kamalinta on, kun yksi tytöistä ilmoittaa rehtorille tulleensa kähmityksi, rehtori sanoo, että asia pitäisi ottaa kohteliaisuutena ja että pojat ovat poikia

  

“Ai että tyttöjen pitää vahtia käytöstään ja ulkonäköään, koska pojat ei pysty hillitsemään itseään? Sehän on jumalauta oikein klassikkoläppä.” (s. 91)

  

Yhdysvaltojen kouluissa, etenkin konservatiivisemmissa osavaltioissa on tytöille annettu pukukoodi, joka usein on hyvin epämääräinen ja tulkinnavarainen. Helman pituus on vielä mitattavissa, mutta millainen vaate täyttäisi vaikkapa niinkin lavean määrittelyn kuin säädyllisyys, etenkin kun jokainen käsittää säännökset hieman eri tavalla. Esimerkiksi BuzzFeedin Ladylike -porukka on tehnyt videoita, joissa aikuiset naiset yrittävät noudattaa eri koulujen antamia pukeutumisohjeita ja se osoittautuu todella haastavaksi.

  

Teoksessa nostetaan siis esiin malliesimerkkejä oikeista tilanteista, jotka toistuvat aivan liian usein, eikä niihin ole koulussa tai oikein muuallakaan löydetty älykkäitä, tasa-arvoisia ratkaisuja. Vaikka Suomessa onkin monet asiat paremmin, ei täälläkään täydellistä ole. Jokin aika sitten oli Ylellä selvitys yläkoululaisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ja rehtorista, joka erotettiin kommenttiensa takia. Kun itse olin lukiossa, lopetin kynsien pureskelun ja annoin kynsien kasvaa pitkiksi, minkä lisäksi käytin paljon sormuksia, jotta voisin raapia mahdollisen päälle käyvän tyypin ihoa dna-näytettä varten. Nyt 15-vuotias siskotyttöni puoletaan kantaa mukanaan pippurisumutetta. Onneksi meille kummallekaan ei ole vielä tullut vastaan tilannetta, missä moisia varotoimia olisi tosissaan tarvinnut.

  

“Arvaa mitä”, sanon, “musta on jotenkin siistiä että Lucy sanoo olevansa feministi.”
--
“No mun mielestä kaikessa ei tarvitse olla nimilappuja”, Claudia sanoo. “Se koko sana on jotenkin pelottava, moni säikähtää sitä. Ne luulee että se tarkoittaa miestenvihaajaa. Mä sanon mieluummin vaan että kannatan tasa-arvoa.”

“Mutta eikös feminismi tarkoita just sitä?”, sanon. “Tasa-arvoa. En mä usko, että se tarkoittaa, ettei halua seurustella tai jotain.”
--
“Saahan sitä sanoa vaikka humanismiksi tai ihmisrakkaudeksi tai miksi vaan.” -- “Mä olen sitä mieltä, että tyttöjä ja poikia pitäisi kohdella samalla lailla.”

“Niin mäkin”, sanon.
“Eli me ollaan ihan samaa mieltä”, Claudia sanoi.
“Tietysti”, vastaan, vaikka minusta tuntuu, ettemme ole. (s. 78-79)

  

Näpit irti! sortuu välillä hieman liikaan saarnavuuteen. Feminismi nuortenkirjallisuudessa on todella tervetullutta, mutta se pitäisi esitellä ajatuksia herättävästi (missä tämä teos usein onnistuukin), mutta vähemmän alleviivaavasti tai syyllistämättä niitä, jotka eivät jo ole feministejä tai pitävät tasa-arvosta mutta eivät sanasta feministi. Viv esimerkiksi suuttuu yhdelle pojalle siitä, ettei tämä voi sukupuolensa takia ymmärtää miten vaikeaa on olla tyttö, vaikka hän tukee Vivin zine-projektia.

  

Jos vertailee Bournen ja Mathieun teoksia, on molemmissa paljon samaa, mutta myös aivan omanlaiset tarinansa. Pidän Bournen hahmoista, tarinankuljetuksesta ja käännöksestä enemmän kuin Mathieun, mutta suosittelen molempien lukemista erittäin lämpimästi. Näitä silmiä avaavia teoksia ei voi olla liikaa, ainakaan siihen asti, kunnes asioista saadaan tehtyä parempia kaikille.

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Voimaa! Ylpeyttä! Asennetta! Yhden tytön rohkeus sytyttää kaikki koulun tytöt kapinaan ahdistelua ja syrjintää vastaan.

Yhtenä päivänä Viv päättää että nyt riittää. Miksi jalkapallojoukkueen poikien annetaan kouria tyttöjä koulun käytävillä ilman rangaistusta? Miksi heidän ällöttäviin kommentteihinsa ei puututa? Viv on kyllästynyt noudattamaan tyttöjä syrjiviä epäreiluja sääntöjä.

Vivin äiti oli 90-luvun punkkari, Riot Grrrl. Viv lainaa hänen asennettaan ja ryhtyy tekemään omaa lehteä, jota hän jakaa salaa tyttöjen vessassa. Hän kutsuu tyttöjä kapinaan, ja muut tytöt vastaavat.
Nämä tytöt eivät alistu vaan iskevät takaisin!

  

Suomentanut: Lotta Sonninen, 306 sivua, Otava 2018

Alkuperäinen nimi: Moxie! (2017)

  

Muita lukukokemuksia: Maaseudun tulevaisuus, Kansan Uutiset, Lukufiilis, Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi bobbidi book, Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Holly Bourne: Normaali-trilogia (Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Mitä tytötn täytyy tehdä?), Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa, Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (Normaali #3)

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Nörttityttöjen blogissa 25.4.2018

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, YA-lukuhaaste: Kirjassa naiskertoja

  

Holly Bournen suuresti kehutussa, nuorille aikuisille suunnatussa Normaali-trilogiassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Oonko ihan normaali? ja Mikä kaikki voi mennä pieleen? Molemmista julkaistiin suomennos viime vuonna. Ensimmäisessä osassa käsitellään Evie-nimisen nuoren naisen pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Toisessa osassa ääneen pääsee saman kaveriporukan Amber, jonka äiti muuttaa Englannista Kaliforniaan. Vieraillessaan äitinsä luona Amber ihastuu koulun suosituimpaan poikaan.

  

Trilogian päättävässä osassa Mitä tytön täytyy tehdä? päähenkilönä on 17-vuotias Lottie, joka saa tarpeekseen seksismistä. Lottie päättää Evien ja Amberin kanssa perustamassaan feministisessä keskusteluryhmässä laittaa pystyyn kuukauden mittaisen Vagilantti-kampanjan, jonka aikana hän reagoi jokaiseen näkemäänsä seksistiseen tapaukseen. Lottie ei osaa projektin alussa arvata, kuinka raskasta huomion herättäminen onkaan. Varsinkin, kun hänen täytyisi samaan aikaan valmistautua Cambridgen yliopiston haastatteluun.

  

Käytän sanaa “ahmittava” usein kuvaamaan mukaansa tempaavaa kirjaa. Harvoin tuo ilmaisu kuitenkaan sopii yhtä hyvin lukukokemukseen kuin tällä kertaa. En ole lukenut (vielä) sarjan aiempia osia, mutta nämä pystyy onneksi lukemaan itsenäisinäkin teoksina. Upposin nuoren päähenkilön ajatusmaailmaan erittäin helposti. Olen feministi ja uskallan sanoa sen ääneen, niinpä lukeminen herätteli hyvin vahvoja ajatuksia ja tunteita. Sen lisäksi teos on erittäin onnistunut nuortenkirja, juuri sellainen lukuintoa ruokkiva, samaistuttava ja tekstiltään soljuva, mitä mielellään suosittelee luettavaksi.

  

“Miksi ‘rouva’?” jatkoin. “Tarkoitan että miehesi on syntynyt herraksi ja elää koko elämänsä herrana. Mutta sinä et. Ei, sinun täytyy julistaa kaikille, oletko naimisissa vai etkö ole. Yhteiskunta sanelee, että sinun täytyy muuttua neidistä ROUVAKSI. On 2000-luku ja silti eka asia, joka naisilta kysytään missä tahansa lomakkeessa on sivilisääty.” (s. 121)

  

Teos alkaa melko tavanomaisena päivänä. Lottie on riidellyt feminismistä vanhempiensa kanssa, jotka eivät ole varmoja, onko tyttärensä feministinen ryhmä hyvä harrastus Cambridgeen pääsemiseksi. Hetkeä myöhemmin, lyhyen matkan päässä kotoaan, Lottie kulkee raksamiesten pakettiauton ohitse ja kokee kylmääviä hetkiä miesten kertoessa mielipiteensä tytön ulkonäöstä ja estävät tämän kulkemista – tapahtuma on siis puhdasta seksuaalista häirintää ja perustuu lähes muuttamattomana kirjailijan itse kokemaan tapaukseen. Tuohtuneena tapahtuneesta Lottie päättää aloittaa projektin, joka paljastaa yhteiskunnan seksistiset epäkohdat.

  

“Näytät tosi seksikkältä tuossa punaisessa huulipunassa”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli niin inhottava, että minä sävähdin ja kavahdin.

Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI?
--
“Laitoit sitä erityisesti meitä varten, vai mitä muru? Me tykätään siitä. Me tykätään siitä kovasti. -- Ujot likat ei käytä tuollaista huulipunaa.” (s. 9-10)

  

Projekti päätetään tallentaa videolle ja kuvaajaksi saadaan Will-niminen poika. Pian netissä julkaistut videot saavat niin paljon katsojia, että paikallislehteen tehdään haastattelu Lottiesta. Sen jälkeen aatemaailmastaan rohkeasti puhuva tyttö pääsee myös maanlaajuiseen televisio-ohjelmaan. Kaikki eivät kuitenkaan innostu Lottien ja hänen lähipiirinsä tempauksesta. Seksismiä kun paljastuu niin koulun henkilökunnan toiminnasta, äidinkielen kirjavalinnoista kuin ruokalan jukeboksin kappaleiden lyriikoista. Lottien suurin vastustaja on hänen lyhytaikainen ex-poikaystävä, joka masinoi vastakampanjan ja päätyy jopa mustamaalaamaan Lottien juorulehdessä.

  

“Yli kahdeksankymmentä prosenttia kirjoista, näytelmistä ja runoista, jotka meidän tulee lukea ovat miesten kirjoittamia. -- Mikä naisten kirjoituksissa oli vikana? Ei ollut kyse siitä, etteivätkö naiset olleet kirjoittaneet paljon. Eikö heidän kirjoittamansa ollut tarpeeksi fiksua? Ellei nainen ollut ollut kuollut kaksisataa vuotta? Eivätkö kirjat ole esseen arvoisia, jos kirjoituspöydän alla on istunut vagina? Mitä se kertoo meille -- Että naisten äänet, se mitä naisilla on sanottavana, sanat jotka he haluavat jättää jälkeensä – että ne ovat vain kaksikymmentäprosenttisesti tärkeitä?” (s. 119)

  

Lottie ei kuitenkaan luovuta, vaikka se onkin hyvin lähellä. Ystävien tuki auttaa häntä kestämään julkisen nöyryytyksen ja kuukauden päätyttyä hän on kuitenkin tehnyt jotain: rohkaissut muitakin naisia kertomaan omista kokemuksistaan ja vastustamaan systemaattista seksismiä, olipa kyseessä kuinka pieneltä tuntuva asia tahansa, kuten että miesten karvojen poistoon tarkoitettu välineistö on halvempaa kuin naisten vastaava. Opin kirjasta, kuinka Briteissä ibuprofeenin hinta vaihtelee pakkauksen värin mukaan. Kuukautiskipuja varten myytynä sama aine on nimittäin kalliimpaa ja pakkauskoko pienempi ilman mitään perusteltua syytä. Onneksi Suomessa kipulääkkeissä ei ole samaa ilmiötä.

  

“Miksi miesten on turvallista kävellä ympäriinsä pimeässä, mutta naisten ei? -- me pelätään aina niin paljon, että meidän kimppuun hyökätään tai että meidät raiskataan – kun tosiasia on, että tilastollisesti on paljon todennäköisempää tulla raiskatuksi omassa kodissaan.” (s. 270)

  

Teos pureutuu terävästi esimerkiksi siihen, kuinka naisten vartaloiden käsittely mediassa – photoshoppaaminen ja liian laihat mallit – johtaa siihen, että tytöille opetetaan jo nuorena heidän kehonsa olevan vääränlaisia ja “ongelmiin” myydään ratkaisuja, kuten selluliittivoidetta. Bourne ei kuitenkaan saarnaa hahmojensa kautta feminismistä, hän herättää lukijansa ajattelemaan itse. Etenkin näin #arkipäivänseksimi ja “#metoo -kampanjoiden aikakaudella teos on hyvin ajankohtainen. Teoksesta löytyy myös lämminhenkistä huumoria, joka keventää paikoin teemansa puolesta raskasta romaania.

  

Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa, Otavalta ilmestyy lokakuussa 2018 suomennos Jennifer Mathieun Moxiesta nimellä Näpit irti!

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä Lottie päättää aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaakseen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?

  

Suomentanut: Kristiina Vaara, 396 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: What’s a Girl Gotta Do? (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Sivutiellä, Kirjapöllön huhuiluja, bookishteaparty, Kirjasähkökäyrä

Tuomo Jäntti: Verso

"Ihmisiin puhkesi edelleen lehtiä, he syöksyivät kaupungeista ulos, kuolleelle 

maaseudulle, hakeutuivat auringon alle pieniin ryhmiin, versoivat itsestään ulos 

kaikkea vihreää ja kaunista aina siihen asti kunnes olivat kuluttaneet itsensä 

loppuun ja katosivat kasvustonsa alle, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta."

   
Arvostelukappale

Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa (3.1.2018), katso myös Nörttityttöjen blogiin (28.7.2017) kirjoittamani arvostelu.

Verso on Tuomo Jäntin toinen romaani. Hänen esikoisensa Talven hallava hevonen ilmestyi 2015. Verso on hitaasti avautuva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset ovat jääneet kahden voiman väliin: toinen on tauti nimeltä verso ja toinen kuolemaa kylvävä tuhoaalto Gowiwa. Kingimäiseksi jännitykseksikin kuvattu teos muistuttaa monia viime vuosien katastrofileffoja esimerkiksi stereotyyppisen päähenkilön, hitaasti paljastuvien faktojen ja monitulkintaisen lopun osalta.

  

Versottuneet ihmiset alkavat kasvaa heinää, lehtiä ja kukkia ja tauti kuluttaa ihmisen loppuun pyyhkien pala palalta kaikki inhimilliset piirteet kunnes jäljellä on vain kasa orgaanista massaa. Gowiwa muuttaa nielemänsä maan, rakennukset ja ihmiset mustaksi ja hauraaksi pitsiksi. Se on käsittämätön uhka, jota ei voi pysäyttää.

    

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimääräistä tarmokkaamman, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

  

Teos sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Gowiwan syötyä ensimmäisenä valtakunnan pääkaupungin, loput isot kaupungit nimettiin numeroilla sen mukaan, missä järjestyksessä Gowiwa mahdollisesti tulisi leviämään ja tuhoamaan nekin. Rannikolla sijaitseva uusi pääkaupunki, jonne lähes kaikki loput ihmiset on evakuoitu, on nimeltään Viides. Sieltä lähetetään teoksen keskushenkilö Alis Ismantik tutkimaan Neljännessä sijaitsevaa versottuneiden hoitolaitosta, jossa kaikki ei ole mennyt aivan oikein.

  

Yhtään tapausta versottuneista lapsista ei tunnettu. Sen olisi pitänyt kertoa meille jotain -- Joidenkin mielestä se tarkoitti, että ihmiskunnan piti tehdä lapsia nyt enemmän kuin koskaan, kansoittaa maa uudelleen, mutta millainen maa se olikaan: pahoinpidelty, tapettu, hukattu mahdollisuus. Jonka pinnan alla asui hirviö. (s. 69)

  

Teoksen hahmot edustavat hyvin monia kansallisuuksia. Kolkamo-nimisen laitoksen johdossa ovat Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Jäntti on kirjoittanut teokseensa myös sateenkaarevia hahmoja. Alisin lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muidenkin hahmojen pään sisälle, jotta maailmasta saisi hieman täyteläisemmän kuvan. Hahmot jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi, sillä tarinan keskiössä on enemmänkin ihmisen voimattomuus suurten ongelmien edessä kuin henkilökemiat.

  

Romaanin maailma natisee liitoksissaan. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut eläinten massasukupuutto on nyt lähes täydellisesti pyyhkäissyt faunan maan pinnalta ja flora seuraa nopeasti perässä. Vihreä on luonnossa epätodellinen väri, koska puut ovat kuolleet pystyyn ja aavikko leviää kaupunkien kaduille vain muutamien vahvimpien ruohotupsujen jaksaessa sinnitellä ankarassa kuivuudessa.

   

Koko tilanne oli puhdasta hulluutta. Se oli täyslaidallinen mielenhäiriötä, jotain mitä en olisi kyennyt painajaisissakaan kuvittelemaan. (s. 324)

Gowiwan leviäminen on muutamassa vuodessa pienentänyt ihmisten elinalueen lähes olemattomiin ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa viimeiset turvasatamatkin. Sääntöjen noudattamista ei juurikaan enää valvota, vaikka sivistyksen rippeistä pidetäänkin näennäisesti kiinni. Kamppailu eloonjäämisestä luhistuvassa maailmassa on kuitenkin pian suistamassa väliaikaisen hallituksen luotsaaman maan lopulliseen kaaokseen huolimatta armeijan panoksesta taistelussa Gowiwaa vastaan.

  

Luonnosta vieraantuminen sekä ihmisten suhde toiseuteen ja sairastuneisiin ovat teoksen ajatuksia herättävimpiä puolia. Versoa on helppo verrata muiden muassa Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaan, Han Kangin Vegetaristiin ja M. R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Se on muutamista rosoistaan huolimatta kansainvälisen tason katastrofiromaani, joka toimisi isommitta ongelmitta käännettynäkin.

  

Gowiwa oli musta, hahmoton kauhu. Sen edestä oli vaikea juosta. (s. 203)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hengästyttävä katastrofiromaani

  

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Kun varantoministeri Harrison usuttaa Alisia tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, hän tarttuu tarjoukseen ja lentää Kolkamoon. Siellä, Roivanpellon graafisen oppilaitoksen entisissä tiloissa on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis vähitellen aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

  

Verso on kingimäinen jännitysromaani, yhteiskunnasta, joka joutuu reagoimaan tuntemattomaan uhkaan. teos kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terrorismia ja terveydenhuollon painajaista. samalla romaani on syvästi liikuttava kertomus epidemian kieputtamista yksilöistä ihmisenkokoisine unelminen ja pelkoineen.

  

426 sivua, Gummerus 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Etelä-Saimaa, Kauppalehti, Tekstiluola, Luetut.net, Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

    

Samantyylisiä kirjoja: Han Kang: Vegetaristi, JeffVanderMeer: Eteläraja-trilogia, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Affinity Konar: Elävien kirja

"Kaksi silmää, jotka olivat nähneet liikaa"

  

 
Arvostelukappale.  Artikkelini on julkaistu alunperin Nörttityttöjen blogissa (28.11.2017). 

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 21. Sankaritarina

Yhdysvalloissa asuva Affinity Konar on taustaltaan puolanjuutalainen. Hänen kirjoittamansa kauniskantinen Elävien kirja kertoo tarinan juutalaisista kaksostytöistä Stashasta ja Pearlista Auschwitzissa, Josef Mengelen kammottavien ihmiskokeiden keskipisteessä toisen maailmansodan aikana. Teoksen alkuperäinen nimi Mischling tarkoittaa sekoittunutta verta, sillä Stashan ja Pearlin vanhemmista toinen on juutalainen ja toinen arjalainen.

  

Meidät luotiin yhdellä kertaa. Kaksoissisareni Pearl ja minut. Tai jos ollaan tarkkoja, Pearl muotoitui ensin ja minä lohkesin hänestä. Hän kiinnittyi kohoumaksi kohdun seinämään, minä kopioin hänen puumerkkinsä. Kelluimme kahdeksan kuukautta lapsiveden lumipyryssä, kaksi ruusunpunaista lapasta painautuneena äitimme limakalvolle. En osannut kuvitella mitään hienompaa kuin yhteisen kohdun, mutta kun aivojemme rakennuspuut olivat saaneet norsunluisen värinsä ja pernamme olivat täydelliset, Pearl halusi nähdä ulkona odottavan maailman. Ja niin hän kakisti itsensä äidistä ulos vastasyntyneen sisulla. (s. 9)

  

On vuoden 1944 loppupuoli, kun 12-vuotiaat tytöt saapuvat äitinsä ja isoisänsä kanssa karjavaunussa tuonne surullisen kuuluisalle keskitysleirille. Saatuaan tietää tyttöjen olevan kaksosia, kuoleman enkelinä tunnettu tohtoi vie heidät Tarhaan, missä hän pitää koehenkilöitään; kaksosia, kolmosia, albiinoja, lyhytkasvuisia ja muita jollain tapaa geneettisesti poikkeavia tai kiinnostavia yksilöitä, jotka altistaa julmille, lääketieteen etiikan asettamat rajat jo aikaa sitten ylittäneille testeilleen.

  

Tarhassa olevilla on hieman paremmat olot kuin muilla, sillä Mengele tahtoo pitää leikkikalunsa elossa edes sen aikaa, että saa heistä irti haluamansa kehittääkseen arjalaisista ylivoimaisen rodun ja mahdollistaa monilapsiraskaudet. Olisikin kiinnostavaa lukea lisää Mengelen “tutkimuksista”, tosin tällä kertaa tietoteoksena, sen verran häiriintyneeltä hän vaikuttaa tämän ja aiemmin kuulemani pohjalta. Yksi hahmo esimerkiksi toteaa teoksessa, että Mengele ei voinut vihata mitään muuta niin paljon kuin juutalaisnaista, joka on raskaana. Ja se, mitä hän tekee naisille ja heidän syntymättömille lapsilleen on jotain sanoinkuvaamattoman hirveää.

    

noista mielettömistä, vastenmielisistä kokeista, joilla kansamme pyrittiin jakamaan viimeistä veripisaraa ja avioliittoa ja pyhättöä myöten. (s. 19) 

Mehän olimme hänen laboratoriossaan kokeita varten, ja osan oli varmaan tarkoitus selvittää meidän alempiarvoisuutemme -- Natseilla oli juuri tällaisia typeriä ja häijyjä käsityksiä siitä, mikä teki ihmisestä ihmisen (s. 84)

Auschwitzin portit kesällä 2011. Kuva: Niina Tolonen

  

Jo takakansi paljastaa, että tytöt joutuvat erilleen. Kumpikaan ei tiedä varmaksi, onko toinen elossa. Sota on lähellä loppuaan, natsien ylläpitämiä tuhoamisleirejä suljetaan ja lopulta venäläiset vapauttavat myös Auschwitzinkin kärsineet sielut sekä kokeiden runtelemat lapset. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan myllerryksen kourissa oleva maailma on edelleen vaarallinen paikka eikä ruokaa tai turvapaikkaa löydä helpolla, joskin käsivarteen tatuoitu numerosarja antaa vapaalipun joukkoliikenteessä kukiessa.

  

Teos on siis jaettu kahteen osaan, alkupuoli tapahtuu työn vapauttavaa voimaa julistavalla leirillä ja loppupuoli sen ulkopuolella. Ihmiset yrittävät selvitä pommitusten tuhoamissa kaupungeissa. Stasha etsii Pearlia tai varmaa tietoa tämän kuolemasta. Hän haluaa etsiä myös Mengelen kostaakseen tämän heitä kohtaan tekemät vääryydet. Alkupuoli on teoksen onnistuneempi osa, sillä se vangitsee lukijansa kauhun ja kauneuden kiehtovalla, alati  muuttuvalla tasapainolla. Ei loppupuolikaan huono ole, mutta sen kertoma tarina on paljon geneerisempi.

  

Hän oli yrittänyt tehdä meistä hirviöitä. Mutta loppujen lopuksi hän oli itse oma epämuodostumansa. (s. 276) 

Hänen suonissaan virtasi pelkkä kunnianhimo, ja tämä tyhjä mies, niin kuin monet tyhjät miehet, oli päättänyt tehdä historiaa. (s. 335) 

Mutta tämä ei ole kertomus siitä miehestä, niin paljon kuin hän olisikin sitä toivonut. (s. 379)

   

Rankasta aiheestaan huolimatta Elävien kirja ei ole raskaslukuinen. Julmuuksilla ei mässäillä, vaan niistä kerrotaan juuri sen verran, jotta hahmoja kohtaan syntyy vahva tunneside. Lukija pystyykin itse kuvittelemaan tapahtumia halutessaan paljon synkemmäksi. Tarinassa on myös ajoittain kauneutta ja toivon pilkahduksia, sekä sadunomasta kerrontaa kaksosten oman todellisuuden kuvauksen kautta alkaen sikiöveden täyttämästä maailmasta.

   

Tyttöjen kertojaäänet vuorottelevat ja molempiin pääse tutustumaan. Jokaisen luvun alussa on ihmoitettu, kumpi tyttö on äänessä, joten sekaannuksen vaaraa ei ole. Hahmot tuntuvat aidoilta, ja itse pidin enemmän Stashasta, eli tytöillä on molemmilla selkeät omat persoonallisuutensa. Stasha ja Pearl joutuvat kasvamaan aivan liian aikaisin julmaan maailmaan ja onkin hämmästytävää, kuinka he pystyvät elämään päivästä toiseen Tarhassa menettämättä kokonaan kykyään rakastaa, nähdä kauneutta ja halua elää.

  

Konar kertoo tapahtumista hyvin uskottavasti ja kunnioituksella. Tekstistä huomaa, että kirjailija on tutkinut historiallisia faktoja tarkasti (esimerkiksi tällä videolla puhuu Mengelen kaksoistutkimuksesta selvinnyt nainen, jonka tarinalla on paljon yhtymäkohtia Konarin teoksen kanssa), mutta osannut poimia niistä fiktiiviseen tarinaan juuri sopivasti asiaa, jotta se ei tunnu raskaalta tai kuivalta. Päin vastoin. En lukioikäisenä pitänyt ollenkaan maailman tai Suomen sotahistorioiden opiskelusta, mutta muutama vuosi sitten kiinnostuin toisen maailmansodan tapahtumista, kun tulin lukeneeksi pienellä aikavälillä sattumalta (mm. lukupiiriin) useamman teoksen, joissa oli tuo ajankohta.

  

Fiktion kautta tapahtumat jäivätkin yllättäen paremmin mieleen kuin pelkkiä kylmiä numeroita ja paikannimiä ulkoa opettelemalla. On toki vaarallista sekoittaa faktaa ja fiktiota, jos ei voi olla varma mikä kerrotusta on todella tapahtunut, mutta kiinnostuksen heräämisen jälkeen tulee usein tarttumaan myös tietoteokseen samasta aiheesta. Olisipa minulla ollut käytössäni nuorempana historian oppikirja, jossa omanikäisen hahmon kokemusten kautta opetettaisiin eri vuosikymmenistä. Tässä vinkki oppikirjojen suunnittelijoille!

  

Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa fiktion puolelta, vertautuu teos mm. John Boynen Poikaan raidallisessa pyjamassa, Anne Frankin päiväkirjaan, Markus Zusakin Kirjavarkaaseen ja Anthony Doerrin palkittuun teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Kaikissa näissä lapsikertoja kokee toisen maailmansodan ja natsien hirmuteot tavalla tai toisella.

  

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. 

  

Tytöt ovat leirillä erityisasemassa. Identtisistä kaksosista kiinnostunut tohtori Mengele varmistaa heidän henkiinjäämisensä, mutta alistaa heidät epäinhimillisiin kokeisiin tavoitteenaan murtaa kaksosten välinen side. 

  

Eräänä päivänä Pearl katoaa. Kun venäläiset vapauttavat leirin pari kuukautta myöhemmin, Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle sodan raunioittaman maan halki. Hän on päättänyt löytää siskonsa ja kostaa Mengelelle. Matkan päätepisteessä häntä odottaa arvaamaton tulevaisuus sekä menneisyys, jonka hän luuli jo kadottaneensa.

  

Suomentanut: Hanna Tarkka, 455 sivua, WSOY 2017

    

Alkuperäinen nimi: Mischling (2016)

  

Kirja on luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Luetut kirjat, Kirjaaapin kummitus, Kirja vieköön!