Naistenviikko | Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

"Miksi poliisit haluavat panna vankilaan ihmisen,

joka yrittää vain muuttaa maailmaa?"

  

  

Lukuhaasteissa:  Naistenviikko - Nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Helmet 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

  

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on omaelämäkerta, joka on kirjoitettu säeromaanin muotoon. Harvoin pääsee sanomaan nuo kaksi sanaa peräkkäin ja niiden paritanssi muodostaakin todella kiehtovan kokonaisuuden. Säeromaanit ovat omiaan vaikeiden teemojen käsittelyssä. Rivien keveys tasapainottaa ja saa isotkin kokonaisuudet mahtumaan helposti sisäistettävään muotoon. 

  

Yhdysvalloissa -

maassa joka on jakautunut

Mustaan ja Valkoiseen.

--

isoisoisovanhempani

viljelivät hedelmällistä maata

vankeudessa

--

Synnyn kun Etelä räjähtää

liian pitkään, liian monet

orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina

mutta eivät vapaina - nämä ihmiset

jotka näyttävät samalta kuin minä (s. 9)

  

Vaikka teos keskittyy sattuneesta syystä pitkälti kirjoittajaan itseensä, hänen perheeseensä ja lähipiiriin, se kertoo samalla paljon muutaman vuosikymmenen takaisesta yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu on tuoretta historiaa ja tummaihoiset joutuivat edelleen taistelemaan oikeuksistaan. Martin Luther King Jr., Rosa Parks, Malcom X, Black Pantehrs, Angela Davis... Oli helpompaa mennä istumaan bussin takaosaan kuin joutua kaikkien arvostelemaksi, vaikka istua olisi saanut muuallekin.

  

Kaikkialta paitsi vessojen ovista

maalattiin peittoon kyltit, joissa luki VAIN

VALKOISILLE,

mutta maalia ei tuhlattu

ja teksteistä saa yhä selvää (s. 85)

  

Kirja herättää ajattelemaan, kuinka paljon tehtävää tasa-arvon saralla vieläkin on. Mainiota luettavaa siis esimerkiksi yläkoululaisille (ja ihan kaikille muillekin). Vaikka vuonna 2020 ihonvärin ei pitäisi enää olla ihmisiä eriarvoistava tekijä, niin ikävä kyllä ajat eivät ole paljoa muuttuneet ja välillä tuntuu, että ihmisoikeuksissa on menty peräti taaksepäin. Esimerkiksi poliisiväkivalta ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeys paljastaa tämän.  

  

Kaikilla on sama unelma, isoäiti sanoo.

Tasa-arvo maassa, jonka kuuluisi olla

maa vapaiden. (s. 82)

  

Woodson syntyi 1963 Ohiossa, mutta kasvoi pitkälti isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa äidin lähdettyä etsimään perheelleen parempaa elämää New Yorkista. Isoäidin johdattamana hänestäkin tuli jehovan todistaja. Uskonnollisuutta kirjasta löytyy siis jonkin verran, mutta ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Elly Griffithsin Siniviittaisessa naisessa. Jacqueline halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, vaikka hänellä onkin lukihäiriö: "lukiessani kirjaimet ovat yhtä sotkua paperilla".

  

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua

tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon. (s. 140)

  

Kirjassa käydään läpi Jacquelinen lapsuutta kouluikäiseen asti. Olisi kiinnostavaa lukea myös hänen teinivuosistaan ja muusta tuotannostaan. On hassua, kuinka kirjasta puhutaan ainakin kustantamon sivuilla jo klassikkona, vaikka se ilmestyi niinkin vähän aikaa sitten kuin 2014. En itse kyllä kutsuisi noin tuoretta kirjaa klassikoksi, mutta klassikkoainesta tässä voisi olla. Samastuin vahvasti Jacquelinen intoon luoda tarinoita, vaikka niiden kirjoittaminen talteen ei häneltä aluksi sujunukaan. 

  

Uusista laesta huolimatta

isäiti vie meidät yhä

linja-auton perälle

--

Panen merkille

ne jotka istuvat etuosaan kuin yllyttääkseen

muita häätämään heidät paikaltaan. Ja minä tiedän

kumpaan joukkoon haluan kuulua. En

arkajalkoihin. Vaan

rohkeisiin. (s. 209)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

  

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

  

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen.

  

Suomentanut: Katja Laaksonen, 284 sivua, S&S 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Dreaming (2014)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakko ruispellossa

  

Samankaltaista luettavaa: Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Nicola Yoon: Aurinko on tähti, Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

"Tuo mies oli pudonnut alas taivaasta vieraana ja nimettömänä, 

siipensä polttaneena kuin langennut enkeli konsanaan."

   

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, popsugar Reading Challenge: A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast or online book club

  

Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli paras viime vuonna lukemani kirja. Luin sen joulukuussa, jolloin ylipäätään luin toinen toistaan parempia teoksia. Tartuinkin sitten jo helmikuussa mielenkiinnolla sarjan toiseen kirjaan Huijarin oppipoika, joka sijoittuu ajassa ennen ensimmäistä. Harmillisesti se ei ollut minulle aivan yhtä hyvä lukukokemus kuin edeltäjänsä, vaikka olikin nopealukuinen, immersoiva ja avasi paljon Wiktorin ja Tomin yhteistä menneisyyttä - kuinka he tapasivat ja kuinka Wiktor halvaantui.

  

Puhtaan ja valkoisen julkisivunsa takana talo piti sisällään pimeyttä ja hulluutta, joka oli vuosien saatossa kertynyt sen nurkkiin. Musta aines vaani sen käytävien varjoissa, jonne kynttilän valopiiri ei yltänyt ja levitti hämähäkin tavoin seittinsä huoneiden ylle. (s. 359)

  

Wiktorin paras ystävä Zofia, varsin sähäkkä nuori nainen, oli mielenkiintoinen uusi hahmo. Tom on myös kiehtovasti rakennettu persoona ja olisin mielelläni lukenut hänen matkastaan pidemmältäkin aikaväliltä. Mitä onkaan tapahtunut niiden vuosien aikana, joka mahtuu toisen kirjan tapahtumien lopusta ensimmäisen alkuun? Ja erityisesti olisin kiinnostunut siitä, mitä tapahtui ennen kuin hän astui Wktorin elämään. 

  

- Ei pidä jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa kerrallaan, tai muuten varikset tulevat nokkimaan. (s. 85)

  

Siinä missä Ian McEwan kehuu kovasti luomallaan vaihtoehtohistoriallisella maailmalla androidineen (kirjassa Kaltaiseni koneet, joka oli minulle iso pettymys), on Mikama onnistunut kehittämään kymmenkertaisesti kiinnostavamman maailman tekoälyineen. Ainoa, mistä en kirjassa pitänyt, on sen hahmojen arvailu millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Esimerkiksi eräs kelloseppä pohtii, että joskus ihmiset varman sitovat kellon ranteeseensa, niin ettei tarvitse kaivaa sitä taskusta ja säästää aikaa siinä. Näissä kun maistuu liikaa nykyajasta päin katsominen. 

  

Kirjan loppupuolella oli kiinnostava yllätys, joka herätti paljon kysymyksiä, joihin toivon sarjan pian ilmestyvän kolmannen osan Tinasotamiehet vastaavan. Joistakin  Taikuri ja taskuvaras -trilogian tähän astisista tapahtumista tulevat helposti mieleen niin Black Mirror kuin The Expansekin. Saadaksesi selville mitkä osat ja miten, suosittelen kirjojen lukemista.  

   

- Kuvittele, että olet istunut koko ikäsi pienessä huoneessa ja sinulle on näytetty lasillinen vettä. Se on kaikki mitä tiedät vedestä. Luulet, että vesi on yhtä kuin pieni tilkka nestettä lasin sisään vangittuna. Mutta eräänä päivänä sinut päästetään ulos huoneestasi ja näet olevasi laivassa keskellä aavaa valtamerta, Meri ympärilläsi velloo ja myrskyää villinä ja vaarallisena, ja silloin ymmärrät, että ei ole astiaa jonka sisään se kaikki mahtuisi. (s. 148)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

  

Palkitun ja lukijoiden rakastaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian toinen osa. Taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle tarinassa, joka on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia. Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

  

Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan.

    

411 sivua, WSOY 2019

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Kirja luettu myös täällä: Hämeen Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kaamos kuutamolla, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa 

Mats Strandberg: Loppu

"Syyskuun 16. päivä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa 

Foxworth komeetta puhkaisee Maan ilmakehän."

   

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Pohjoismainen kirjailija

   

Mats Strandbergin teokset ovat kiinnittäneet huomioni aikaisemminkin, vaikken ole niihin ennen Loppua tutustunutkaan. Ristely on ollut pitkään lukulistalla (se sopisi hyvin vaikkapa Halloween-lukuhaasteeseen!) ja yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa kirjoittaman Engelsfors-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa löytyvät omasta hyllystä, kiitos Helsingin kirjamessujen alelaarien (hyviä ehdokkaita ensi vuoden hyllynlämmittäjä-haasteeseen). 

  

Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. (s. 418)

  

Parasta tässä lukukokemuksessa oli Strandbergin käyttämä kieli, viittaus Muumipeikko ja pystötähteen sekä ne useat kohdat, joissa hahmot keskustelevat ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Loppua verrataan takakannessa Skamiin, mikä on hieman harhaanjohtavaa, ainoat yhtäläisyydet kun ovat skandinaavisuus ja se, että käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa ystävyys, bileet, uskonto, sydänsurut, homoseksuaalisuus, seksi sekä päihteet. Noin ympäripyöreät ja arkipäiväiset asiat tuskin riittävät ihan yhtäläisyysmerkin vetämiseen. 

  

Kuka haluaisi synnyttää tähän maailmaan lapsen? Ja kuka haluaisi odottaa lasta, joka ei ehdi syntyä? (s. 80)

  

Loppu on lopullisin maailmanloppua kuvaava teos, jonka olen lukenut. Siitä huolimatta se ei ole niin ahdistava, melankolinen tai surullinen kuin moni muu, kuten vaikkapa Cormac McCarthyn Tie tai Maarit Verrosen Hiljaiset joet. Maata kohti on tulossa kaiken elämän tuhoava komeetta (Extinction Level Event), jolle on annettu nimeksi Foxworth. Komeetan radan huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa vasta kolme kuukautta ennakkoon, joten mitään ei ole tehtävissä pelastumiseksi. Ei ammuta yhdinohjuksia tai lähetetä avaruusarkkia, jonne osa ihmisistä voitaisiin pelastaa. 

  

Planeettamme voi paremmin kuin aikoihin. Emme lähettele enää ruokaa ja tavaroita ja raaka-aineita pitkin poikin maapalloa. Tehtaat, jotka ennen nielivät sähköä ja sylkivät ulos saasteita, ihan kuin sadat tuhannet kakkaavat jättiläiset Lucindan sadussa, on nyt suljettu. Olemme lopettaneet lentämisen ja ajamme harvoin autolla, käytämme sähköä vain murto-osan siitä, mitä ennen. 

Olisimme ehkä pystyneet pelastamaan ympäristön, jos olisimme eläneet tällä tavalla jo aiemmin. 

Muutokseen vadittiin siis komeetta. (s. 111)

  

Teoksen tapahtumia seurataan Simonin ja Lucindan näkökulmista. Simon on minäkertoja, Lucindan osuudet päiväkirjamaisia vuodatuksia TellUs-sovellukseen. TellUsiin ladatut tekstit tallennetaan sateliittiin, jonka muistiin pakataan mahdollisimman paljon tietoa ihmisten historiasta, tieteestä ja kulttuureista. Tarina pyörii suurelta osin kolmannen hahmon, Tildan ympärillä. Tilda on paitsi Lucindan entinen paras ystävä sekä uintijoukkuetoveri, hän on myös Simonin tyttöystävä. Kun Tilda yllättäen kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, Simon ja Lucinda alkavat selvittää tapahtumia yhdessä.

  

Isä kutsuttiin ylimääräiseen työvuoroon. Sairaalassa pelätään, että kun torille kerääntyy tuhnansia ihmisiä, joilla on tarve purkaa sisällään vellovaa pelkoa ja ahdistusta ja vihaa, lopputulos on silkkaa Hieronymus Boschia. (s. 47)

  

Vaikka Simonin ja Lucindan "Lasse-Maijan etsivätoimiston leikkiminen" viekin suuren osan kirjasta, rivien väleissä pääsee myös näkemään maailmanlopun vaikutuksia. Huolimatta väistämättömästä tuhosta, ihmiset ovat harvinaisen rauhallisia odottaessaan kuolemaa. Toki löytyy komeettaskeptikkoja, itsemurhakultteja ja tyyppejä, joiden mielestä komeetta on rangaistus aborteista ja homoista kuin myös alkoholimyrkytyksiä, ilkivaltaa, murhia, raiskauksia ja tappeluita, mutta suurin osa ihmisistä on jollain tapaa hyväksynyt lähestyvän kuolemansa ja selviytyy päivästä toiseen, käy jopa töissä kuten ennenkin. Kadut ovat vain poikkeuksellisen tyhjiä ja näyttävät zombileffan lavasteilta.

  

Olisitpa nähnyt, miten taitavia olimme esimerkiksi sulkemaan silmämme ilmastonmuutokselta. Maapallo on syöksynyt kohti täytuhoa jo pitkän aikaa. (s. 20)

  

Simonilla on kaksi äitiä (dominicalainen Judette ja Stina, joka on pappi), Lucindalla ei yhtään. Hänen äitinsä on kuollut samaan syöpään, johon hän itsekin on sairastunut - Lucidan sanoin hänelle sattui tyhjä arpa geenilotossa. Syöpä ei kuitenkaan ehdi tappaa häntä ennen komeettaa, niinpä hän on lopettanut lääkityksen. Pidin Lucindasta paljon enemmän kuin Simonista. Joskin Simonillakin on hetkensä, kuten sanoessaan seuraavaa ilmastokriisistä: "Välillä mä ajattelen, että aikuiset jotenkin... pääsee nyt pälkähästä. nNiden ei ikinä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ne pani kaiken paskaksi." (s. 356)

  

Katsoin mainosjulisteita, jotka roikkuivat bussiasemalla ja hylättyjen kauppojen näyteikkunoissa. Niissä oli jotain makaaberia. Ne muistuttivat tulevaisuudesta, joka ei koskaan tule. Meille ei ole enää mitään hyötyä autokouluista, laihdutuslääkkeistä, kestotilauksista, ryppyvoiteista, eläkevakuutuksista. Ei tule joululomia eikä lomamatkoja. Julisteiden elokuvia ei koskaan tulla näyttämään elokuvateattereissa. (s. 268)

  

Odotin koko ajan mullistavaa loppua, että komeetta meneekin ohi tai että se paljastuu vaikkapa avaruusalukseksi, niin kuin eräässä tv-sarjassa, joka lopetettiin ärsyttävästi kesken, mutta ei, kaikki vaan loppuu. Mikä toisaalta on aika raikaskin tapa päättää kirja. Lukiessa tosin tuntui, ettei maailman tuhoutuminen juurikaan herättänyt vahvoja tunteita kenessäkään keskeisessä hahmossa, joten ehkä osan teoksen salapoliisijuonesta olisi voinut leikata pois ja lisätä hahmon, joka olisi kipuillut asian kanssa enemmän. Teoksen vahva kristillinen paatoksellisuus ei ollut ollenkaan minun juttuni. Siitä huolimatta tämä on oikein kelvonninen kirja niin nuorille kuin aikuisillekin.

  

Katselen maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Ne ovat merkki syksystä, joka ei koskaan tule. (s. 349)

  

Huvittavasti viimeaikaiset lukemani kirjat ovat ketjuttuneet tavalla tai toisella. Luin perätysten useamman ruotsalaisen teoksen (tämän lisäksi Henrik Fexeuksen Ontot ja Herman Geijerin Kriisit, katastrofit ja maailmanloput) ja niiden teemoissakin oli samoja piirteitä. Muutama teos Lopun jälkeen luin Helena Wariksen Konetrilogian päätösosan Jäänvartija, jossa, kuten Lopussakin, mainitaan Huippuvuorilla oleva Tuomiopäivän holvi, siemenpankki. Aina hauskaa havaita näitä pieniä yhtäläisyyksiä kirjoissa, joita on lukenut lyhyellä ajanjaksolla. 

  

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

  

 

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Suloisen katkera maailmanlopun saaga teinisarja Skamin hengessä

Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä?

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat.

  

Suomentanut: Sirje Niitepõld, 444 sivua, Like 2019
  
Alkuperäinen nimi: Slutet (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat, Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti

Kolme pientä suurta tietokirjaa

"Avoimen syrjinnän ohella yhteiskuntamme rakentuu hämmästyttävän laajasti 

hiljaisille viesteille, jotka tukevat jakoa miehiin ja naisiin. On hyvä herättää 

kysymys - miksi? Tai antaa mahdollisuus ihmisille laittaa rasti ruutuun "muu."

~Tarja Halonen

   

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

  

Muunsukupuoliset ovat näkymättömiä, heidän sukupuoltaan ei useinkaan näe ulkoapäin. -- Olisi hienoa, ettei kaapista tulemista seuraisi kauheaa kysymyslistaa. Oletukset henkilöiden sukupuolesta ovat vahingoittavia ja rakentavat lisää turhia sukupuolistereotypioita. ~ Apila (s. 70-71)

  

Veera Järvenpään ja Kaisu Tervosen toimittama Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä esittelee Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvien ja yhteensä 15 haastattelun avulla joukon ihmisiä, joiden sukupuoli ei mahdu ahtaaseen binäärimäärittelyyn eli he ovat muunsukupuolisia. Osalle syntymässä määritelty sukupuoli on väärä, osa liukuu binäärin ääripäidän välillä ja sen ulkopuolella ja osa puolestaan kokee, ettei koe olevansa mitään sukupuolta, vaan määrittää itsensä vain ihmisenä. Teoksen alussa on pieni sanasto, jos kaikki teoksessa mainitut termit eivät ole tuttuja. Lämmin suosittelu tällä teokselle!

   

Mulla ei ole koskaan ollut sukupuoleen suuntautuvaa seksuaalisuutta. Olen aina suuntautunut tosi paljon ihmisiin, persoonallisuuksiin ja hyviin tyyppeihin. (s. 49) ~ Valto

  

Tämä kirja on varmaan tärkein pitkään aikaan lukemani. Menee samaan kategoriaan Vihan ja inhon internetin ja Kielletyn hedelmän kanssa. Sekä myöhemmin tässä postauksessa esittelemäni Ei äitimateriaalia -kirjan kanssa. Ne kertovat kaikki oikeasta elämästä, oikeista ongelmista, oikeasta vihasta ja hämmennyksestä joitakin ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtaan ja kaikissa on feministinen pohjavire. Tämä kirja kertoo syitä mm. sille, miksi sukupuolineutraalit vessat ovat niin tärkeitä. Toivon myös kovasti, että Suomen vuonna 2002 luotua translakia päivitettäisiin. 

  

   

Ja kuinka tärkeää on olla olettamatta. Sukupuoli-identiteettiä kun ei saa selville kuin kysymällä, ulkonäkö ja vaatteet eivät sitä kerro. Yksi kirjan haastatelluista toteaa, että sukupuoliahan voisi olla yhtä paljon kuin ihmisiä. Niinpä. Omaan sukupuoleensa tyytyväisenä olen itsekin usein törmännyt omituisiin seiniin, että eihän nainen voi tehdä tuota tai haluta sitä ja tätä. Olenkin sitä mieltä, että jokainen kokee oman sukupuolensa omalla tavallaan, vaikka niistä kokemuksista kovasti puhutaankin yleistäen. 

  

Ei siitä ole tosiaan varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin... vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. se on on mun sukupuoli, "onko sillä mitään vitun väliä". Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä. ~ Kimmo (s. 94)

        

  

Yllätyin, kun luin, kuinka muunsukupuoliset kokevat ulkopuolisuutta ja syrjintää sateenkaarevienkin ihmisten piirissä. Sen tiesin jo tuttujeni kokemusten perusteella, että transpoli on aika mielenkiintoinen laitos. Useat lääkärit ovat aika tietämättömiä sukupuolten kirjosta, vaatteiden katsotaan kertovan enemmän henkilön sukupuolikokemuksesta kuin hänen sanansa eikä esimerkiksi rintojen sitominen binderillä ole kaikille tuttua. Etenkin Helsingissä moni kokee, että on valehdeltava, että on binääriä, sillä muunsukupuoliset eivät saa haluamiaan hoitoja. Tampere on paljon avoimempi. 

Välillä mielikuvittelen, että jos meillä olisi nyt nollapiste ja siirryttäisiin aivan uudelle planeetalle, millaisia lakeja ja yhteiskuntarakenteita siellä pitäisi olla, jotta kaikki voisivat toteuttaa itseään niin, ettei vahingoitettaisi toisiamme. ~ Viima (s. 112)

  

Kävin kuuntelemassa teoksen tekijöiden haastattelua Helsingin kirjamessuilla KirjaKallion lavalla.
Haastateltavina vasemmalta Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Kaisu Tervonen.

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa Suomessa tehdään ja miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana. Näkymytön sukupuoli -kirja kertoo noista kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä. Se on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. 

  

Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet 15 ihmistä. Kirjan tarinat ovat minä-muotoisia kertomuksia sukupuoli-identiteetin etsimisestä. Valokuvaaja Jenni Holman kuvissa ihmisiä ei typistetä sukupuoleksi eikä sukupuoliteta. Kirjan kolmas osuus ovat Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvat. Sarjakuvat tuovat kirjaan helposti lähestyttävää faktaa sukupuolenkorjausprosessista ja erilaisista sukupuoli-identiteeteistä. Sarjakuvilla on sama asema kuin tekstillä yleensä tietokirjoissa; ne eivät vain kuvita kirjan muuta sisältöä vaan välittävät yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa.

  

Näkymätön sukupuoli -hankkeen ovat aloittaneet valokuvaaja Jenni Holma ja sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija Apila Pepita Miettinen, jonka feministisiä ja poliittisia sarjakuvia on ilmestynyt Suomessa ja ulkomailla. Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen ovat toimittajia.

   

174 sivua, Into & Voima 2018

Esipuhe: Tarja Halonen

Valokuvat: Jenni Holma

      

Teoksen ovat lukeneet myös: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Limalepakon kirjablogi,  Luetut, lukemattomat, Kirjaimia

    

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Meredith Russo: Tyttösi sun

  

   

"Oikeus päättää omasta kehosta ja vanhemuudesta on hyvin keskeinen ihmisoikeus."

  

Arvostelukappale
  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Nefertiti Malatyn Ei äitimateriaalia herätti huomioni, sillä se on käsittääkseni ensimmäinen tietokirja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Karistoltakin piti ilmestyä aiheesta teos viime syksynä, mutta sen julkaisua siirrettiin. Olen puhunut omasta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani mm. Anu Holopaisen nuortenkirjan Sydänhengitystä yhteydessä. Kirjoitin aiheesta vuosia sitten ainejärjestölehteeni sekä pohdin asiaa Ylen haastattelussa. Olikin siis todella mielenkiintoista lukea vertaiskokemuksia. 

 

Se, että valitsee toisin kuin muut, vaatii ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja itsetuntemusta. Kun toimii poikkeuksellisesti ja vastoin muiden odotuksia, joutuu useimmiten miettimään toimintaansa ja tavoitteitaan tarkemmin. (s. 8)

Malaty on haastatellut 18 naista, jotka eivät halua syystä tai toisesta äidiksi. Löysin paljon samastumispintaa ja tuttuja ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisuudestakin. Esimerkiksi eläinrakkaus, poikatyttöys, majojen rakentaminen, perinteiden hylkääminen, pehmolelujen suosiminen nukkejen sijaan ja Barbie-leikeissä vaatteisiin keskittyminen kuvaavat hyvin omia kokemuksiani.

Vietämme puolisoni kanssa niin sanottua nörttielämää: pelaamme tietokonepeljä, lautapelejä ja roolipelejä, luemme paljon ja katsomme elokuvia ja sarjoja. ~ Marju, 44 (s. 94)

On erikoista, kuinka miehen lapsettomuutta pidetään hyväksyttävänä. Olen kuullut kommentteja tyyliin: "Mies haluaa olla villi ja vapaa, hän totetuttaa itseään sekä tulee ja menee oman mielensä mukaan." Mutta jos nainen haluaa samaa, niin hänessä on jotain pielessä, koska raskaus ja lasten hoitaminen ovat luonnollisia tiloja naiselle. Näin ehkä eläinkunnassa, mutta ihminen saa tehdä päätöksensä järjellä. On hyvä, että vielä tässäkin maailmanajassa naiset meillä Suomessa saavat painostuksesta huolimattaa päättää itse kohdustaan. Viimeistään yli 30-vuotiaana.
 

Ironista on, että ilmastonmuutoksen kannalta vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyminen voi olla paras tapa varmistaa ihmislajin säilyminen tulevaisuudessa. (s. 23)

 
Teoksessa on myös yksi muunsukupuolinen henkilö, joka toteaa, että sateenkaaripiireissäkin on usein olettama, että haluaa lapsia. Hän myös mainitsee asian, jota itsekin olen usein pohtinut: miksi seksuaalivähemmistöön kuuluva (tai adoptiolasta toivova heteroparikin) joutuu mikroskoopin alle tarkasteltavaksi ja heteroparit voivat tulla raskaaksi vahingossakin ja pitää lapsen, vaikkei raskaus olisi edes haluttu. Hän toivoo, että jokainen sitä haluava voisi kokea vanhemmuuden. On kyllä mielenkiintoista, että toisten lasten hankkimista ihmetellään ja rajoitetaan ja toisia suorastaan pakotetaan hankkimaan jälkikasvua, vaikkei heillä olisi siihen henkisiä, fyysisiä tai taloudellisia valmiuksia. 
 

Olen kuvannut sitä niin, että olen kuin tietokone, johon ei ole asennettu vauvaohjelmaa. ~ Kaisa, 39 (s. 60)

 
Monet kirjan veloista toteavat geeniensä olevan huonot lapselle annettavaksi. Olen usein miettinyt erilaisia sairaalasarjoja ja dokkareita katsoessani, että miksi vanhemmat antavat lahjaksi lapselleen kärsimystä aiheuttavan sairauden - siis tietoisesti hankkivat lapsia, vaikka sairastavat tai tietävät kantavansa jonkin sairauden geeenejä tai heillä on jo lapsi, jolla on sairaus. Ja kutsuvat sitten lastaan rohkeimmaksi ihmiseksi, jonka tuntevat ja kehuvat, kuinka kovasti tämä tsemppaa, vaikka onkin niin sairas. Jos haluaisin lapsen, niin toivoisin sen olevan terve - monet sairaudet kun voi jo geenitestillä saada tietoonsa ennen lapsen hankintaa tai raskauden alkuvaiheissa.
 
Ei äitimateriaalia sopii kaikille vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kiinnostuneille, vertaiskokemuskokoelmaksi ja ajatusten herättelijäksi.
   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Miksi yhteiskunta painostaa hankkimaan lapsia ja miten naiset kokevat sosiaalisen paineen tulla äidiksi? Oliko entisaikaan omasta halustaan lapsettomia? Onko vapaaehtoinen lapsettomuus synnynnäistä vai iän myötä kypsyvä ratkaisu? Onko luonnossa vapaaehtoista lapsettomuutta?

Näihin kysymyksiin haetaan vastauksia uutuuskirjassa Ei äitimateriaalia, joka sisältää 18 vapaaehtoisesti lapsettoman naisen tarinan. Muun muassa kirjailija Monika Fagerholm, sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, muusikko Kikka Laitinen, fitnessmalli Elina Tervo ja toimittaja Mari Pudas kertovat, miksi he eivät halua lapsia ja millaista elämä lapsettomana naisena on.

Lapsettomuuden valitseminen herättää yhä negatiivisia reaktioita, ihmettelyä ja paheksuntaa. Äitiyttä pidetään naiselle luontaisena tilana, johon tulisi pyrkiä. Toisin toimivat naiset joutuvat perustelemaan lapsettomuuttaan ja kohtaavat suoraa ja epäsuoraa arvostelua.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on viime vuosina ollut paljon esillä julkisuudessa. Tämä kirja on kuitenkin ensimmäinen aihetta käsittelevä suomenkielinen teos. Se on kattava tietopaketti vapaaehtoisen lapsettomuuden historiasta, biologiasta ja valinnan tehneiden naisten yhteiskunnallisesta asemasta.

Kirjan tekijä Nefertiti Malaty on psykologi ja vapaa kirjoittaja

194 sivua, Reuna 2018

  
Teoksen ovat lukeneet myös: Kartanon kruunaamaton lukija, Lukujonossa, Täysien sivujen nautinto, Elämä on ihanaa

   

"Päätin, että yrittäisin kaikin keinoin tehdä tehtäväni niin, että kärsivät 

kanssasisareni hyötyisivät siitä, ja näyttäisin, kuinka heidät laitetaan 

laitokseen ilman oikeudenmukaista tutkimusta."

   

 
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

   

Ihmiset maailmassa eivät voi koskaan kuvitella, miten pitkiä päivät ovat mielisairaaloissa. Ne tuntuivat loputtomilta (s. 104)

    

Nellie Bly oli Elizabeth Jane Cochranin kirjailijanimi. Hän eli 1864-1922 ja oli tutkiva journalisti, joka soluttautui mielisairaalaan ja kertoi siellä näkemästään ja kokemastaan. Blyn artikkelin Kymmenen päivää mielisairaalassa julkaisun jälkeen mielenterveyden hoito muuttui merkittävästi.

   

Minun tehtäväni oli kertoa tarkasti kokemuksistani -- kuvailla [mielisairaalan] toimintaa, joka on aina niin tehokkaasti piilotettu muilta kansalaisilta valkohattuisten hoitajien ja salpojen ja kaltereiden taakse. (s. 1-2)

  

Bly oli töissä lehdessä, jonka päätoimittaja ehdotti hänelle aihetta. Niinpä parikymppinen journalisti hakeutui erinäisten mutkien kautta pahamaineiseen mielisairaalaan. Siellä ollessaan hän tarkkaili kuinka hoitajat ja lääkärit kohtelivat naispotilaita. Ketään tuskin hämmärtyttää, että eihän siellä asiat kauhean hyvin olleet. 

  

Siitä hetkestä lähtien, kun menin mielisairaiden osastolle, en tehnyt mitään yrittääkseni ylläpitää potilaan rooliani. Puhuin ja toimin aivan kuin tavallisessa elämässänikin. Mutta niin oudolta kuin tämä kuulostaakin, mitä järkevämmin puhuin ja toimin, sitä hullumpana minua pidettiin. (s. 4-5)

  

Bly tiesi, että häntä tultaisiin hakemaan vähän ajan päästä, joten kokemus ei ollut niin ahdistava kuin muilla naisilla, jotka tuskin koskaan pääsivät vapaaksi. Ilmeisesti vain harva oli oikeasti lääketieteellisen avun tarpeessa, naisia kun määrättiin hoitoon mitä omituisimmista syistä - eräskin joutui laitokseen, koska piti enemmän muista miehistä kuin omasta puolisostaan. Bly tosin toteaa, että naisten huono kohtelu aiheutti mielenterveyden heikkenemistä laitokseen tulemisen jälkeen. Kun Bly pääsi vapaaksi, häntä harmitti, ettei voinut ottaa mukanaan muutamia naisia, joihin tutustui lyhyen koettelemuksensa aikana.

    

"Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän." -- "Olet nyt julkisessa laitoksessa, ja et voi odottaa saavasi mitään. Tämä on hyväntekeväisyyttä ja sinun pitää olla kiitollinen siitä, mitä saat." -- "sinun ei tarvitse odottaa mitään ystävällisyyttä täällä, sitä et tule saamaan" (s. 81-82)

  

Nellie Bly on ilmeisesti yksi Mia Kankimäen yönaisista teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Laitoin sen Goodreadsin lukulistalleni. Kiitos Oppianille arvostelukappaleesta ja siitä, että teos viimein suomennettiin, oli kiinnostavaa lukea mielenterveyden huollosta yli sata vuotta sitten. Suomennokseen oli kuitenkin jäänyt harmillisen paljon  kirjoitusvirheitä ja kankeita lauserakenteita. 

  

Mikä mystinen asia hulluus on. Olen seurannut potilaita, joiden huulet ovat ikuisesti sinetöity ikuiseen hiljaisuuteen. Ne elävät, hengittävät, syövät. Ihmisen muoto on olemassa, mutta se jokin, jota ilman keho voi elää, mutta jota ei voi olla ilman kehoa, puuttuu. (s. 123)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Nellie Bly (1864 - 1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja. Kymmenen päivää mielisairaalassa on Blyn selvitys siitä, kuinka mielenterveyden ongelmia hoidettiin 1800-lopun New Yorkissa.Reportaasiaan varten Bly kirjautui potilaana pahamaineiseen naisten mielisairaalaan, jonka lääkärit ja hoitajat eivät tienneet hänen olevan toimittaja. Blyn paljastukset johtivat merkittäviin uudistuksiin ja muutoksiin mielenterveyden hoidossa.Kymmenen päivää mielisairaalassa on merkkipaalu sekä tutkivan journalismin historiassa että mielenterveyden hoidossa ja sen kehityksessä.

Suomentanut: Heidi Kouridou, 137 sivua, Oppian 2018

Alkuperäinen nimi: Ten Days in a Madhouse (1887)

     

Teoksen ovat lukeneet myös: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie

Lukupiirissä | Katja Kettu: Kätilö

"Toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin 

pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja 

SS-Oberführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 

322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Pohjoinen lukuhaaste: 9.   Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen 

   

Uusi vuosi on korkattu myös lukupiirin osalta. Vuoden ensimmäinen lukupiiriteos on Katja Ketun Kätilö. Lainasin kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, mutta sitä en ehtinyt katsoa ennen lukupiirin tapaamista. Tein muuten kirjabloggaajien yhteiselle YouTube-kanavalle Kirjakulttiin videon lukupiiristä. 

   

Olen yrittänyt kerran aikaisemmin lukea kirjan, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Lukeminen hyytyi jo parin sivun jälkeen. Lukupiiri antoi jälleen hyvän syyn lukea teoksen loppuun asti. Yksi lukupiiriläinen itse asiassa kummasteli, luenko todella jokaisen lukupiirikirjan loppuun asti, vaikka en pitäisikään niistä. Koen, että piirin vetäjänä minun on hyvä tietää koko tarina, jotta voin vetää teoksen pohjalta keskusteluja. 

    

Minähän taas en tiedon valtavirroilla sytkytellyt. Ainoa kirja jota iso-Lamperilla luettiin oli Katekismus -- ja muita lestadiolaisjulkaisuja. Suomen Kuvalehteä pääsi joskus selaamaan naapurin hyyskässä kun siihen pylly pyyhittiin. (s. 43)

    

Täysin sujuvaa lukeminen ei tälläkään kertaa ollut, sillä Ketun käyttämä, takakannen sanavalintaa käyttäen "omaa luokkaansa" oleva kieli oli varsin raskasta.  Hän käyttää nimittäin murressanojen lisäksi myriadin erilaisia genitaalisynonyymejä kuten sienimulkero, suonijänö, hyppymulkku, haaromansikka, "miehän en reikää rattiin päästä". Ensimmäinen muistiipanoni teoksesta oli "pillut ja kullit vain vilahtelevat". Tai välttääkseni vulgaaria kieltä, lainaan Magdalena Haita: "Ripsipiirakat rapisee". 

  

Kirjassa on jopa pari kohtaa, joissa päähenkilö listaa koko joukon ilmaisuja. Tuntuu siltä, kuin Kettu olisi kysellyt vähän iäkkäämmiltä pohjoissuomalaisilta mitä genitaaleihin ja seksiin liittyviä ilmaisuja he tietävät ja käyttämättä jääneet sanat sitten päätyivät listaan. Osa näistä kuulostaa aivan sienilajikkeilta samaa sarjaa kuin mönjävahakas, karvarousku, haisuhapero, hytyrypykkä, tytönhapero, haaraheltta, kalpea tympönen ja munahapero. 

  

Minä en ole karvahorsma, enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikuntapoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. (s. 282-283)

  

Kirjan tarina kerrotaan epälineaarisesti ja lukijalla kestääkin hetki päästä kärryille, miten tapahtumat muodostavat kokonaiskuvan. Ilman alapäätyylistä kieli-ilottelua tarina on hyvin kiinnostava ja monella tasolla surullinenkin. Ketun viljelemät ilmaisut eivät minulla lisänneet maailman syvyyttä, vaan olivat enemmänkin kuin pikkuvanhan lapsen pystyyn pistämä näytös nimeltään "katsokaapas mitä kaikkia tuhmia sanoja mitä tiedän". Karsimalla osan kehollisuudesta, olisi tarina noussut vahvemmin esille.

   

Tarina kerrotaan useasta näkökulmasta. Kätilönaisen kirjeiden, saksalaisen upseerin päiväkirjamerkintöjen ja salaperäisen Kuolleen Miehen tekemien merkintöjen kautta. Päähenkilönaista ei koskaan nimetä, hänestä käytetään vain ilmaisua Vikasilmä (joka elokuvasta näkemieni kuvien perusteella kenties viittaa siihen, että hän käyttää silmälaseja) tai Villisilmä (upseerin antama nimi). On kuitenkin syytä epäillä, että naisen nimi olisi Helena. 

   

- No tämä on kätilönä sellainen uuen ajan voimakas nainen, semmosia saksa tarttee. Ja Suomi kansa. (s. 33)

  

Teos sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa hieman ennen Lapin sotaa. Hahmot liikkuvat Suomen ja Norjan Lapissa sekä Venäjän puolella. Kätilö on pohjoissuomalainen naimaton nainen, joka iskee silmänsä erääseen saksalaiseen upseeriin, Johann Angelhurstiin (jolla on sattumalta suomalainen äiti). Hän seuraisi tätä vaikka maailman ääriin, paikkaan kuten Titovkan leiri, jonne tuodaan muiden muassa venäläisiä vankeja. Päähenkilön täytyy tarkastaa saapuvien miesvankien elimet, onko niistä poistettu esinahka (juutalaisia) ja sairauksien kuten "sokeriterskan" varalta.

  

Saattaa nyt lapsi tällaiseen maailmaan josta ei voi tietää, seisooko taivas vielä aamulla saranoillaan. (s. 241)

  

Leirillä on myös rakennus, jota kutsutaan Operaatio Navetaksi, jonne viedään kaikki naisvangit. Ei liene vaikeaa arvata, mitä heille tapahtuu. Sota on julma kummallakin puolella oleville. Johann on traumatisoitunut aiempien kokemustensa myötä. Hänellä on muistissaan aukko ja Titovkassa hän on jatkuvasti adolfiiniksi nimetyn aineen vaikutuksen alaisena. On historiallinen fakta, että suomalaisetkin sotilaat puskivat vihollista vastaan heroiinin ja amfetamiinin voimalla, ja samanlaista tavaraa tuo Hitlerin mukaan nimetty mömmökin on.

  

Täällä maailman ääressä tuntuu monesti, ettei kukaan ole se joksi väittää itseään. Että kaikki valehtelevat ja kaikki valheet uskotaan. (s. 240)

Kätilö ei joudu turhaan haikailemaan Johannin perään, vaan heillä on parin viikon kuherrusjakso, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Johann ei kestä maailmaa kuin kameransa linssin lävise, mutta Villisilmänsä kanssa hän pystyy nukkumaan ilman lääkkeitä. Tarinan loppu ei kuitenkaan ole onnellinen kummallekaan, mutta kuinka sinne päästään on varsin mutkainen. Ketun ansioksi on sanottava, etten arvannut teoksen juonenkäänteitä etukäteen. 

  

En ollut aiemmin kuullut, että raskaana olevat naiset himoitsevat valkoista savea syödäkseen. Toki raskauteen liittyvät erikoiset mielihalut ovat yleinen ilmiö, mutta tuo oli minulle uusi juttu. Kaipa siinä on jotain lapsen kehittymisen kannalta tärkeää ainetta tai sitten se on vain täysin irrattionaalinen halu. Hämmennyin myös kätilön purressa napanuoran poikki. Ei ehkä ihan hygieenisin apa hoitaa homma. 

  

Hiukseni sekoittuisivat bulgarialaisiin, juutalaisiin, ukrainalaisiin, liettualaisiin, egyptiläisiin, mustalaisiin, hiuksiin. Jos oikeus tapahtuisi, kaikkien maailman naisten hiukset kudottaisiin yhteen ja ne levittäytyisivät aavikoiden, metsien ja kylien ylle syyttävänä, harmajana seittinä. (s. 287)

  

Opin kirjasta, että Pobeda on muutakin kuin suomalainen yhtye, nimittäin salauskoodi (ja Googlen mukaan myös automerkkikin). Sumunheitinkin sai selityksen googlaamalla, se on saksalainen raketinheitin. Teoksessa vilahtavat myös "kumipää" (siansuolesta tehty kondomi) ja "sampankalja", sekä mysteeriksi jäävät tainarisaappaat. Sanonta tuusannuuska lienee useille lukijoille tuttu, mutta Kettu käyttää tätä verbinä "tusauttaa nuuskaksi". Eipä ole tuohon versioon tullut aikaisemmin törmättyä. Tai kuoleman kutsumiseen pelkäksi vetiseksi vaarinhousuksi.

Lukupiiriläisiä huvitti lausahdus: "Hihattoman mekon liha-aukot antoivat näkymää kuin Helvetin portit." Eräs piiriläinen sanoi vitsillä alkavansa käyttää jatkossa hihansuista ja kaula-aukoista ilmaisua liha-aukot. Muutamat teoksessa esiintyvät suomalaiset kutsuvat Hitleriä Hilleriksi, ja yksi lukupiiriläinen muisteli, että samoin olisi John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen nuori päähenkilökin tehnyt. Yksi sivuhenkilö jopa pyysi kätilöä vannomaan "Hillerin pierun" kautta. 

    

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Kieli ja koskemattomuus. Se, että saa sanansa kuuluville ja se, ettei joudu makaamaan renkkusängyssä pillu paljaana uutta kyrpää peläten. Kieli ja koskemattomuus, ja kumpikin minulta oli viety. (s. 285)

    

Huolimatta hyvin eläimellisestä (hirvaat, vaatimet, oriit jne.) ja elimellisestä kielestä, löysin kirjasta myös runollisempiakin ilmaisuja. Etenkin luontokuvauksissaan Kettu pääsi paremmin ihoni alle. Oletko sinä lukenut tätä Blogistanian Finlandiankin (2011) voittanutta kirjaa tai muita Ketun teoksia? Olitko vakuuttunut hänen kielestään? 

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

  

Suuri romaani Lapin sodasta.

  

Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. 

  

Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsianten Suomen.

  

Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.

   

344 sivua, WSOY 2011

     

Kätilön ovat lukeneet esimerkiksi: Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Koko lailla kirjallisesti, Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Nannan kirjakimara, Nuoren opettajattaren kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lumiomena

    

Samankaltaista luettavaa: Affinity Konar: Elävien kirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, Audrey Magee: Sopimus, Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Jennifer Woth: Hakekaa kätilö!