Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltti tyttö, kohta kuollut

"Olen tikittävä aikapommi -- En voi antaa rakkaideni olla lähellä, kun pommi räjähtää."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi, YA-lukuhaaste: Jännittävä, Dekkariviikko

  

En usein lue dekkareita, mutta silloin kun luen, ovat ne kirjat aina YA:ta tai cozy crimea. Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarja kuuluu noista kahdesta ensin mainittuun ja se päättyy tämän kolmannen osan Kiltti tyttö, kohta kuollut myötä. Aluksi en muistanut, mitä sarjan edellisessä osassa tapahtui, mutta sitten tarina vei mukanaan. Pip kärsii pahoista PTSD-oireista, muistuttaen Nälkäpeli-sarjan kolmannen osan Katnissia; hän pyyhkii jatkuvasti näkymätöntä verta käsistään ja syö diileriltä ostettuja diapameja, jotta voisi nukkua edes vähän.

  

Hän pelkäsi yötä muttei pimeää, pelkäsi jopa omia käsiään. Hän oli hajalla. (s. 61)

  

Pidin kirjan kielestä, sen lukuisista kielikuvista ja sanankäänteistä. Pip etsii sopivaa mysteeriä podcastinsa kolmannelle kaudelle. Mysteeriä, jolla voisi hoitaa itsensä kuntoon. Tai niin hän ainakin uskoo. Pip menettää luottamuksensa poliiseihin, jotka eivät ota tosissaan hänen kokemaa ahdistelua ja mahdollista stalkkeria, joka jättää hänen kotinsa eteen kuolleita kyyhkysiä ja liidulla piirrettyjä tikkuhahmoja. Yksi poliisi kehtaa sanoa hänelle, että tekemällä suosittua rikospodcastia Pip on tyrkyttänyt itseään nettitrollien tähtäimeen.

    

Tuntui kuin kaikki käänteet olisi jo ennalta määrätty, kuin näin olisi ollut määrä tapahtua alusta saakka. (s. 177)

  

Teoksen tunnelma on paljon aiempia osia synkempi, ahdistavampi, mutta silti se on samalla tavoin nopealukuinen ja ahmittava. Juonenkäänteitä ei pysty arvaamaan ennalta ja vaikka itse arvasin yhden hahmon roolin kauan ennen Pipiä, loppu oli varsin odottamaton eikä ehkä kaikkien mieluisin jokaiselle lukijalle. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä Pip tutkii mm. Jesaritappajaksi kutsutun sarjamurhaajan tapausta ja toisessa osassa. Noh, siitä en voi puhua spoilaamatta, mutta sanotaan vaikka että siitä tule mieleen eräs Netflix-sarja. Murhien ja naisiin kohdistuvien rikosten maailmassa pyöritään vahvasti. 

  

Vielä yksi tapaus, juuri oikea juttu, joka korjaisi hänen sisimpänsä murtumat. (s. 168)

  

Jackson on koko trilogian ajan venyttänyt uskottavuuden rajoja, mutta tässä kolmannessa osassa meininki menee realismin edelle. Kyllähän tämä siis pitää lukijan tiukassa otteessaan, vaikka välillä pyörittelinkin silmiäni, että ei tämä nyt mene ihan läpi. Ja loppupuolen hermoraunio-Pip (ihan syystäkin palasina) oli vain niin epälooginen ja sääliä herättävä reppana, että oli vaikeaa lukea loppuratkaisua. Harmillisesti Pipin ja Ravin suhde jää mysteerin käänteissä huomiotta, olisivat nyt voineet kuherrella enemmänkin kaiken kurjuuden vastapainona. 

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Hittidekkari Kiltin tytön murhaopas saa loppuhuipennuksensa trilogian päätösosassa.
  
Itseoppinut etsivä Pip on tottunut tappouhkauksiin viraalin true crime -podcastinsa jälkimainingeissa. Siitä huolimatta Pipiä alkaa huolestuttaa, kun joku lähettää hänelle anonyymisti saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan: Kuka etsii sinua, kun sinä katoat?
  
Pian Pip tajuaa, että joku seuraa häntä tosielämässä. Kun hän löytää yhteneväisyyksiä vainoajansa ja kuusi vuotta sitten kiinni jääneen sarjamurhaajan välillä, hän pohtii, onko kaltereiden takana sittenkin väärä mies.
  
Poliisi kieltäytyy toimimasta, joten Pipin on löydettävä epäilty omin päin ennen kuin hänestä tulee seuraava uhri.

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 504 sivua, Karisto 2024
  
Alkuperäinen nimi: As Good As Dead (2021)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiltin tytön murhaopas
• Kiltti tyttö, julma kosto
• Kiltti tyttö, kohta kuollut

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luetut.net

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Dekkariviikko 🔎 Geoetsivät mysteerien kimpussa

"Tuntui kuin portin kautta pääsisi astumaan toiseen maailmaan."

  

Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjassa ilmestyi vuonna 2017 Suomi 100 -hengessä teos, jossa on kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat jollekin kiehtovalle kohteelle eri puolilla Suomea. Tarinat päättyvät aina haastavaan arvoitukseen, joista vain kahteen keksin itse vastauksen.

  

Parasta oli, kun pieniin, ohuisiin kivenkappaleisiin sai kaivertaa toisella kivellä reiän. Kaikkien etsivien kaulassa roikkui nyt nahkahihnassa itse tehty kivikoru. (s. 51)

  

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka on sekoitus salapoliisitarinoita ja matkailua Suomen halki. Hauskasti kaksi kohteista oli ihan lähiseuduilta ja etenkin Kierikki ilahdutti. Olen ollut Kierikissä yhtenä syksynä museo-oppaana Raparperin ikäisiä lapsia luotsaamassa luontopoluilla ja kivikoruja tekemässä, kun vielä opiskelin arkeologiaa. Muista kohteista olen vieraillut myös Hiidenportin kansallispuistossa (on upea, suosittelen), kun kummipoikani oli noin vuoden vanha (eli joskus 21 vuotta sitten siis). 

  

Koko Hiidenportin alue oli juuri sellainen, mistä Raparperi piti: satavuotiaita puuvanhuksia, hämyisiä kuusikoita, huikea rotko ja tuoreita kankaita. (s. 11)

    

Kaikki teoksessa mainitut kohteet:

• Hiidenportin kansallispuisto, Sotkamo
• Bengtskärin majakkasaari, Turun saaristo
• Kierikki-keskus, Yli-Ii
• Pirunpesä, Kurikka
• Saamelaismuseo Siida, Inari
• Hitonhauta, Laukaa
• Marjaniemi, Hailuoto
• Lassinlinnan kalliosaari, Näsijärvi, Pirkanmaa

*****

  

"Kirjat kun olivat sillä tavalla hankalia, että ne veivät paljon tilaa

ja niillä oli tapana lisääntyä."

  

  

Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus onkin sitten edelliseen osaan verrattuna perinteikkäämpi Geoetsivien seikkailu. 

  

Vietetään kesäloman viimeisiä päiviä ja pian kuudennen luokan aloittava Raparperi, kuten loputkin Geoetsivät ovat innoissaan geokätköilyleiristä, mutta kivaa yhteistoimintaa varjostaa varas. Joku vie kaikkien puhelimet ja rahat leiriläisten ollessa uimassa. Myös veistospuistossa on käynyt pitkäkyntisiä, sillä lyhtyyn laitetut kynttilät katoavat. 

  

Kirjasto ollaan sulkemassa ja se harmittaa etsiviä, onhan lukusalista tullut yksi heidän kokoontumispaikoistaan. He päättävät järjestää mielenosoituksen kirjaston puolesta. Samaan aikaan Raparperin isä koheltaa tuttuun tapaansa ja yrittää saada nimensä Guinnesin ennätysten kirjaan, mitä kummallisimmilla tavoin, esimerkiksi väsäämällä minikirjastomökkejä pihakoivuun.

  

Tutussa, komeassa pihakoivussa kadun varressa oli linnunpönttö. Se oli ilmeisesti juuri se kirjasto, josta isä oli niin vaahdonnut ennen leiriä. (s. 146)

  

Tarinassa on paljon puhetta erilaisista geokätköistä, mysteerin ollessa enemmän sivuroolissa. Erikoisinta kirjassa oli, kun Raparperi alkoi kuulla poliisikoira Paxin "puheen" mielessään. Ei muutoin mitenkään erityisen mieleenjäävä osa sarjaa.

  

  

Arvosanat:

Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka 3,5🔎 | Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus 3🔎

  

Takakannesta:

Geoetsivät juhlistavat satavuotista Suomea etsimällä geokätköjä maamme upeimmista luontonähtävyyksistä. Kahdeksan salapoliisitarinan kokoelmassa seikkaillaan mm. Hailuodossa, Hiidenportissa, Bengtskärin majakalla ja Hitonhaudalla. Geokätköilyn lomassa etsivät ratkovat mysteereitä, joiden selvittämiseen lukijakin voi osallistua. Mitä mätää on Geopöhköjen lokimerkinnässä majakkasaarella? Miten löydetään syylliset Pirunpesän parkkipaikan selkkaukseen? Mitä outoa on Inarin reissuötökkähotellin liepeillä tavatuissa naisissa? Entä kuka viidestä pellavapäisestä veljeksestä on syyllinen Marjaniemen limupullovarkauksiin?

  

*****

  

Kesäloman lopuksi Geoetsivät osallistuvat Nokian Linnavuoressa pidettävälle geokätköilyleirille. Leiriläiset majoittuvat ja opiskelevat koululla, jolla kerrotaan kummittelevan. Jo ensimmäisen päivän aikana leiriläisten kännyköitä ja lompakoita katoaa mystisesti. Kun etsivien keinot syyllisen löytämiseksi loppuvat, he saavat apua yllättävältä taholta. Leiri päättyy tiukkaan kätköilykisaan, jonka voittajiksi selviävät vain nopeimmat ja nokkelimmat.

  

Geoetsivät-sarjan yhdeksäs osa tarjoaa jälleen rautaisannoksen geokätköilyä, jännitystä ja huumoria! Etsivien leireillessä heidän kotipuolessaan ollaan sulkemassa rakasta lähikirjastoa. Kirjaston puolesta taistellaan monin tavoin, ja Raparperin isä tekee omalaatuisen maailmanennätyksen.

  

178 / 172 sivua, Karisto 2017-18

  

Kuvittanut: Jari Paananen
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
• Geoetsivät ja vaeltava aave
• Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus
• Geoetsivät autiolla saarella
• Geoetsivät ja vesiseikkailu
• Geoetsivät ja salaperäinen Sasu
• Geoetsivät ja yksikätinen madonna
• Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka
• Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus
• Geoetsivät ja koulun kummitus
• Geoetsivät ja jäätävä mysteeri
• Geoetsivät ja revontulten salaisuus
• Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre
• Geoetsivät ja megakätkö (ilmestyy elokuussa 2023)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Venlan maailma: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Lastenkirjahylly: Kadonnut muinaispurkka

Dekkariviikko | Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

"En enää edes tiedä, mikä on oikein - kaikki on niin sekavaa.

En ole varma, olenko sittenkään se kiltti tyttö, joka luulin olevani.

Olen kadottanut hänet matkan varrelle."

  

  

Ajotien päässä oli pieni puukyltti, jossa luki kuluneilla kaiverruskirjaimilla Ivy House.

Pyöreillä pikkukivillä päällystetty väylä nousi loivasti kohti punatiilistä taloa,

joka oli lähes kokonaan muratin kätkemä. (s. 237)

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä, Dekkariviikot kirjablogeissa

  

Enpäs ole hetkeen lukenut yhtä mukaansa tempaavaa kirjaa kuin tämä Holly Jacksonin somessa paljon hehkutusta ja palkintojakin saanut Kiltin tytön murhaopas, joka on fiktiivistä true crimea kirjamuodossa. Hei vaan lukujumi, toivottavasti ei ihan pian nähdä!

  

Pieni englantilainen kaupunki, jota ravisutti kaksi nuorten kuolemaa vuonna 2012. Pippa on päättäväinen nuori, joka on varma, että koko totuutta tapahtumien kulusta ei ole kerrottu, sillä mediaan annetuissa tiedoissa on epäjohdonmukaisuuksia. Hän on varma, että Sal on syytön tyttöystävänsä Andien kuolemaan. Hänellä on vain muutama viikko aikaa selvittää viisi vuotta vanha tapaus.

  

Teoria 1: "Andie Bellin tappoi joku kolmas osapuoli, mutta Sal oli jollain tavoin mukana tai osallisena teossa, esimerkiksi avunantajana rikoksen jälkeen. -- syyllisyys ajoi hänet itsemurhaan" 

Teoria 2: "Kolmas osapuoli tappoi Andien, eikä Salilla ollut mitään tekemistä asian, sen paremmin kuin tietoa tapahtuneesta. Se, että hän joitain päiviä myöhemmin teki itsemurhan, ei johtunut murhamiehen syyllisyydentuskista, vaan muista seikoista, esimerkiksi henkisestä kuormituksesta, jonka tyttöystävänkatoaminen aiheutti." 

Teoria 3: "Andien murhasi sinä perjantain joku kolmas osapuoli. Tappaja tiesi, että Andien poikaystävä Sal olisi täydellinen epäilty. -- Andien tappaja murhasi Salin ja sai kuoleman näyttämään itsemurhalta." 

Teoria 4: "Kukaan ei tappanut Andie Belliä, sillä hän on edelleen elossa. Hän lavasti katoamisensa, ja sitten hän houkutteli Salin metsään, murhasi tämän ja lavasti tapahtuneen näyttämään itsemurhalta."

  

En yleensä ole mikään dekkareiden suurkuluttaja, vaan luen keksimäärin vain pari genren teosta vuodessa. Tässä oli kuitenkin juuri oikeanlaiset palaset, jotka takaavat viihtymiseni: murhaa ei tutki poliisi tai etsivä, vaan ns. tavis, johon voi samaistua. Tykästyin kouluprojektia tekevään, lukioikäiseen Pippaan ja hänen perheeseensä heti. Samoin murhista syytetyn ja itsemurhan näennäisesti tehneen pojan veli Ravi on hurmaava. 

  

Lisäksi miljöö on kiehtova ja kirjailija käyttää upeaa kieltä, kuten: "hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, sillä se täyttyi kummankin itsekseen pyörittelemien ajatusten ylijäämäpaloista" ja "tuntuu kuin silmäni olisivat kasvattaneet itselleen pikkuruiset kintut, joilla ne nyt kapuavat ulos kuopistaan ja kiirehtivät liiskautumaan tietokoneeni näytölle kuin irvokkaat pikku koiperhoset". Plussaa myös siitä, että tässä oli tavallisen kerronnan seassa erilaisia tekstityyppejä, kuten Pippan tutkimuspäiväkirjaotteita ja translitteroituja haastatteluja.

    

"Mitä aiot?" 

"Otan käyttöön Etsi ystäväni -toiminnon puhelintemme välille. -- Nyt saamme toistemme paikkatiedot pysyvästi. Ja kas", Pip sanoi ravistaen puhelintaan ilmassa, "meillä on jäljityslaite." 

"Olet vähän pelottava", Ravi sanoi. (s. 351)

  

Oli todella kiehtovaa hypätä mukaan Pipin tutkimuksiin. Tosin pari kertaa oli sanottava samaa, mitä Ravikin sanoo: "Noin fiksuksi ihmiseksi olet nyt tosi pölvästi". Lukija on nimittäin Pippaa edellä parin asian päättelyssä ja on aina raivostuttavaa huutaa fiktiivisen romaanin hahmolle, että tajua tämä asia nyt! Kirjassa on todella kirjava hahmojoukko, sillä Pipin isä on kotoisian Nigeriasta, hänen paras ystävänsä Cara on tullut kaapista ja Ravin perhe on intilaista sukua. Rasismista ei paljoa kirjassa puhuta, mutta ne pari kohtaa, missä asia nousee esille, ovat sitäkin merkittävämpiä. 

  

Näkisin tämän mielelläni leffana tai tv-sarjana. Ja tämä kannattaa lukea heidänkin, jotka eivät yleensä YA:ta lue, viihtyvyys on taattu. Miinustan hieman alaspäin viidestä tähdestä, koska tässä on lopussa yksi todella kliseinen juonenkäänne - varoitan, että nenäliinat kannattaa ottaa esille, kun lukee. Pipin tutkimukset nimittäin ovat herättäneet jonkun mielenkiinnon, eikä tuo joku ole lainkaan tyytyväinen menneiden kaiveluun. Eräs Pippan perheenjäsen joutuu tuntemattoman tähtäimeen. 

  

Kirjastossa oli hämärää ja tunkkaista, ja Pipin sieraimiin tulviva ilma oli täynnä vanhojen kirjojen hurmaavaa, kosmista hajua (s. 304)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kansainvälinen menestysdekkari pitää jännityksessä yllättävään loppuratkaisuun saakka.
  
Viisi vuotta sitten Sal Singh murhasi tyttöystävänsä Andie Bellin. Poliisi tietää, että Sal teki sen. Kaikki kaupungissa tietävät, että Sal teki sen.
  
Mutta murhan jälkimaininkien kalvamassa pikkukaupungissa kasvanut Pippa Fitz-Amobi ei ole asiasta niin varma. Kun Pippa valitsee tapauksen kouluprojektinsa aiheeksi, hän pääsee perille salaisuuksista, joita joku on epätoivoisesti yrittänyt pimittää. Jos todellinen tappaja on edelleen vapaalla jalalla, kuinka pitkälle hän on valmis menemään salatakseen tekonsa?

  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 416 sivua, Karisto 2022
  
Alkuperäinen nimi: A Good Girl's Guide to Murder (2019)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Lukufiilis

  

Samankaltaista luettavaa: Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee, E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.

 

Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.

 

Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

  

Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.

  

"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."

Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."

"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."

"Ei mustakaan." (s. 224)

  

Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.

  

Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)

  

Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...

  

Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)

  

Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.

  

"Onko siellä poikia?"

"On", naurahdan.

"Tykkäätkö sä pojista?"

"Joo, tytöistä myös."

"Mä tykkään pelkästään tytöistä."

"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."

"Mä en muuta mieltäni."

"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)

  

Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 

  

"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."

"Mihin?"

Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"

"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."

"Ehkäisypillereihin."

Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."

--

"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.

"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."

Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"

"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."

Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"

"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."

--

"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."

"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."

"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."

"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)

  

Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.

  

Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)

  

En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 

  

Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)

  

Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥

    

Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.

--

En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmittava gaming-romaani.
  

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

  

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.

  
271 sivua, WSOY 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

  

*****

    

"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."

  

     

Arvostelukappale 

  

Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja

  

J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!

  

Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)

  

Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 

  

Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)

  

Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 

  

Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)

  

Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.

  

Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 

Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.

  

E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...

  

Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

135 sivua, Karisto 2021

   

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjoja & kikatuksia, Nörttitytöt

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.

- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?

  

Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 

Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   

Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  

  

- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)

  

Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 

  

Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.

  

Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  

  

Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 

- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)

     

Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.

  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:

• Bitti ja Moodi
• Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
• Papu (ilmestyy keväällä 2023)
• Mir (ilmestyy syksyllä 2023)

    

*****

  

"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."

    

  

Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 

 

Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)

 

Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 

 

Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.

 

Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.

 

Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.

  

    

Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.

    

Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.

   

Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.

  

Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.

  

Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 

   

Arvosanat:

Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥

       

Takakannesta:

Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.

  

---

  

Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.

  

Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...

  

Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.

    

60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Aksu etsii kotia
• Iki-ihana Jekku
• Ilkiö nimeltä Raipe

  

Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta