Halloween-kirjoja perheen pienimmille

"Ei ole mitään sellaista järjestystä kuin hyvä noita tai huono noita. 

Ei noituuttaan voi menettää tai peruuttaa, vaikka epäonnistuisi loitsussa toisensa perään.

Loitsujen punominen vaatii harjoitusta!"

  

  

Ursula Mursun luoma ihastuttava pikkunoita Myrtti seikkailee jo toisessa kirjassaan, jossa tehdään tällä kertaa kudelmataikoja. Kun koulu menee kiinni köhäpöpön takia, pääsee Myrtti asumaan tätinsä Tuuven luokse Kuuilmaan. Isi vaan ei tiedä, että Tuuve ja Myrttikin ovat noitia vaan luulee siskonsa asuvan syrjäisellä maaseudulla. 

  

Syksyn lehdet olivat jo oransseja mutta vielä puissa, kun kaikki muuttui. Isin -- kasvoille ilmestyivät -- painaumat koko päivän tai yön pidetyistä suojamaskeista. -- Yhtäkkiä se oli kaikkialla ja kaikkien puheissa: köhäpöpö. (s. 7-8)

  

Noidat asuvat ihmisten tietämättä maapallon keskellä ja heillä on monia erilaisia tapoja sekä noitamaisuuksia, joihin Myrtti pääsee nyt tutustumaan läheisemmin. Esimerkiksi erilaisten taitojen kurssit ja tukkakekkerit, joilla juhlistetaan noitataitojen heräämistä, kun maitotukka on tippunut pois ja upouusi noitatukka on alkanut kasvaa. Periaatteessa kyseessä on siis uuden noitayhteisön jäsenen debyytti.

  

Hän yritti kurkistella söpöjen otusten suuntaan ja huomasi astuneensa johonkin kellertävään ja limaiseen. 

"Räästäisiä", Loviisa nauroi. "Jättävät jälkeensä räkävanan, mutta muuten harmittomia pikku otuksia." (s. 110)

   

Kudelmataikojen opettaja Rafael.

  

Myrtti osallistuu uuden ystävänsä Loviisan kanssa kudelmataikojen alkeiskurssille, jossa on oppilaita lapsista ihan aikuisiin asti - onhan jokaisen aloitettava uusien taitojen opettelu samalta viivalta. 

  

Myrtti kantoi Fuugan itkien keittiöön ja täti ehti jo säikähtää, että Myrtti itse oli murtanut jonkin raajansa, mitä epäilystä saattoi omalta osaltaan lietsoa Myrtin onneton "Se katkesi!" -huuto.

--

"Ei ole mitään hätää, kullanmuro", täti sanoi ja silitti puolestaan Myrttiä. "Hoidetaan se kuntoon. -- tässähän sinulle avautui erinomainen mahdollisuus harjoitella kudelmataikuuttasi. Voisitkin ommella repeämän kiinni itse. Tekemällä oppii." (s. 84-85)

  

Pidin tästä edellistä osaa enemmän. Kuten Dess Terentjeva sanoo tässä videossaan, on kirjalla paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Yksi kirjan teemoista on nimittäin se, että ei haittaa, kun kokeilee uutta eikä heti onnistu, kunhan ei lannistu ja myös ihan ok, jos jokainen asia ei ole sinun juttusi. 

  

"Alvar ei ole tyttö eikä poika, mutta joskus hänestä tuntuu enemmän tyttömäiseltä ja joskus enemmän poikamaiselta. Sitten voi pukea vaatteet ja laittaa tukan sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, ja vaihtaa vaikka lounasaikaan, jos siltä tuntuu. Siksi hänellä on kaksi nimeäkin. Voi pukea niistä ylleen sen, joka tuntuu sopivalta." (s. 78)

  

Kuinka mahtavaa, että lastenkirjaan on sisällytetty sateenkaarevuutta näin kivasti! Fuugan puhetapa on myös hurmaava, "Päivää että pätkähti!". Kirjassa myös muistutetaan, että on hyvä kysyä lupa, ennen kuin halaa ketään (henkilökohtaisesti tämä tuntui mahtavalta huomaavaisuudelta). Apila Pepitan kuvituksessa on ihastuttava violetti-turkoosi -värimaailma.

    

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kankaisiin punottuja tunnetaikoja ja yllätyksiä yllätysten perään

  

Myrtti on hiljattain saanut tietää olevansa noitien sukua. Nyt hän on muuttanut noitien asuttamaan Kuuilmaan, onton maapallon sisäpinnalle.

  

Kuuilmassa edessä on tukkakekkerit, yksi noitien suurimmista juhlista. Siellä päivänsankareina ovat pienet noidat, joiden maitotukka on vastikään tipahtanut ja noitatukka alkanut kasvaa. Tukkakekkereissä on tapana, että päivänsankarit esittelevät pieniä punomiaan loitsuja.

 

Myrtti aloittaa kudelmataikojen oppiryhmässä, jossa kankaisiin punotaan erilaisia tunteita. Taikapa ei kuitenkaan taivu pikkunoidan tahtoon ihan tuosta vain, ja sekös Myrttiä harmittaa.

  

Myrtti ja kudelmataika jatkaa leikkisää ja sydämellistä Kuuilma-sarjaa, jossa pieni Myrtti-noita opettelee elämään kahden todellisuuden välissä.

 

144 sivua, Kumma kustannus 2022

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Myrtti ja noitatukka
• Myrtti ja kudelmataika

  

*****

   

"Valitettavasti ainoa rään säilytykseen käypä astia oli tuo hiihoppaava kattila, 

joka oli muina kattiloina pompannut hyllyyn ja yritti piiloutua Nykypäivän noita

 ja höyrykoneet -nimisen hyvin pölyisen opuksen taakse."

  

  

Arvostelukappale

  

Tuukka Sandströmin kirjoittama ja Varpu Erosen kuvittama Rontti-kissa noitakoulussa oli aivan pakko lukea, sillä minulla oli nuorempana Rontti-niminen kissa. En ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, Rontti-kissan kummallinen kesä, mutta nämä ovat sen verran itsenäisiä osia, että luulen, ettei haittaa, vaikka hyppäänkin mukaan tästä. Toki edellisen kirjan tapahtumiin viitattiin, mutta se ei lukemista haitannut.

   

Sitä taloa eivät nähneet kuin noidat sekä muut sellaiset olennot, joilla oli huomaamiseen taipumusta. 

Kissoilla sitä taipumusta on, varsinkin sellaisilla kissoilla, jotka ovat altistuneet keijupölylle. Ja Rontti-kissa oli kesällä sattunut saamaan aika ison annoksen keijupölyä nenäänsä, minkä vuoksi hän oli alkanut kärsiä ajoittain leijumiskohtauksista. 

Tyttökin huomasi talon varsin helposti. Hänen nimensä oli Vermiselli, ja hän oli melkein noita. Ei siis aivan täysi noita, mutta noidahko. Juuri siksi hän puhui tai oikeastaan naukui kissaa niin sujuvasti. Ja siksi hän myös näki kaikki värikkäät ja jännittävät talot, jotka on loitsuin kätketty tylsien betonirakennusten sekaan mahdollisimman pitkästyttäviin paikkoihin. (s. 9)

  

Rontti-kissa päätyy vahingossa oppilaaksi noitakouluun, vaikka ainoastaan 8-vuotiaan Vermisellin piti aloittaa siellä. Rontti halusi vain hakea apua leijumisongelmaansa, jonka vuoksi hän ei enää uskalla lähteä ulos yksin, jotta ei leijaile taivaalle. Koulussa on oma linjansa taikavoimaisille kissoille, mutta Rontti ei oikein koe sopivansa joukkoon. Lisäksi jokin tuntuu olevan pielessä koulussa, kun aikuistenkin tekemät loitsut menevät pieleen ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Saadaanko koulun ongelmat ratkaistua, ennen kuin se lakkautetaan?

  

Tämä oli ihana! Paljon kielellä leikittelyä (myös noitakoulussa tehdään digiloikka ja opetetaan koodaamista, Wilman sijaan oppilaiden vanhemmat saavat viestejä Welhon kautta) ja hurmaava kuvitus, suosittelenkin ehdottomasti ääneen luettavaksi. Rontti on arka kissa, joka joutuu uskaltamaan ja kohtaamaan pelkonsa. Hän ei ole toiminnan kissa, joka etsii seikkailuja, ne vain sattuvat löytämään hänet. On kuitenkin juuri Rontin ansiota, että koulun päiväjärjestys palautuu normaaliin. 

  

– Kuulkaahan, naukui Rontti-kissa. – Minulla on ajatus. 

Kaikki näyttivät äkkiä hämmästyneiltä, ja kaikkein hämmästyneimmältä näytti Rontti-kissa. Ajattelu ei ei yleensä kuulunut hänen vahvuuksiinsa, mutta nyt hän todella tunsi, että hänen kissanaivoissaan oli kehkeytynyt aivan oikea ajatus. (s. 126)

  

Miinustan puoli tähteä täydestä viidestä, sillä tässä oli nykyaikaiseksi lastenkirjaksi vähän liikaa ulkonäköön liittyvää, negatiivista kommentointia, kuten isoon nenään, pyöreyteen tai "kuivankälpäkkyyteen" (mitä se ikinä onkaan) liittyen. Lisäksi kirjassa mainittiin villakoira, jolla on lakatut kynnet - tarpeetonta ja jopa vaarallista, koska tästä voi joku saada idean lakata oman koiransa kynnet. 

  

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Rontti-kissa pääsee noitakoulun kissalinjan oppilaaksi. Pian oudot tapahtumat tempaavat Rontin pyörteisiinsä. Oppitunneilla menee kaikki pieleen, eikä koulunkäynnistä tule yhtään mitään. On kuin koko koulu olisi kiukustunut oppilaille ja opettajille. Mutta miksi?

  

Muinaisen ennustuksen mukaan vain Kohtalon Kissa voi ratkaista arvoituksen ja pelastaa noitakoulun. Mutta mistä löytyy tuo mystinen sankari?

  

Lastenromaani Rontti-kissa noitakoulussa on itsenäinen jatko-osa teokselle Rontti-kissan kummallinen kesä.

  

Kirjailija Tuukka Sandström ja kuvataiteilija Varpu Eronen sekä heidän kaksi lastaan asuvat vanhalla maatilalla Haminassa. Heillä on kaksi kissaa, joista kummankaan nimi ei ole Rontti.

  

134 sivua, Avain 2022

  

Kuvittanut: Varpu Eronen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Rontti-kissan kummallinen kesä
• Rontti-kissa noitakoulussa

  

  

*****

    

Loppuun vielä pari lyhytvinkkausta.

  

Barbara Cantinin Mortina ja hurja Halloween-yllätys on Mortina-sarjan viides osa.

  

Oletko aina ihmetellyt, missä Mortinan vanhemmat ovat? No, nyt siihen tulee selitys, vaikka itse toki tiesin, mitä tapahtui eräälle laivalle vuonna 1912, lapsilukijalle tämä luultavasti on uutta tietoa. Aivan kuten sekin, että kaikki Mortinan perheessä kuolevat muuttuvat aina zombeiksi!

  

Aika surullista, kun miettii, sillä se tarkoittaa että Mortinakin on kuollut, vaikka hänen olemassaolonsa jatkuukin zombina - aiemmin olen nimittäin jäänyt siihen käsitykseen, että hän olisi syntynyt zombiksi. Syytä hänen kuolemalleen ei kerrota, mutta ehkä kyseessä on jokin epidemia, kuten espanjantauti, joka sopisi hyvin ajallisesti. 

  

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta kuvituksen perusteella ei olla aivan nykyajassa vielä. Varovainen veikkaukseni on 1940-luku, toisen maailmansodan jälkeen, sen verran voimakkaasti kaupungin talojen savupiiput tupruttavat. Aivan ihastuttava, paikoin fotorealistinen kuvitus tarjoaa paljon tutkittavaa. 

  

Ikäsuositus 5+, 56 sivua, suom. Katariina Heilala, Tammi 2022

  

  

David Walliamsin kirjoittama ja Adam Stowerin suloisesti kuvittama Pikku hirviöt kertoo pikkuisesta ihmissudesta, joka ei kuulu joukkoon. Kaikki nauravat hänen kimeälle ulvonnalleen. Vanhemmat lähettävät hänet hirviökouluun, mutta jopa opettaja turhautuu ja lähettää hänet kotiin. Pikku ihmissudesta ei opettajan mielestä koskaan tule kunnollista hirviötä. Kotimatkalla surullinen ihmissusi kuitenkin tapaa joukon hirviöasuisia ihmislapsia, jotka kutsuvat hänet mukaansa, sillä onhan Halloween!

  

Tämä oli hurmaava kirja erilaisuudesta, hyväksynnästä ja oman paikan löytämisestä. Paljon samaa henkeä kuin Mortina ja Isadora Kuu -sarjoissa. 

  

Ikäsuositus 3+, 29 sivua, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2021

Suloinen lastenkirjatrio

"Heinikko oli ylikasvanutta ja omenapuiden ikivanhat oksat muhkuraisia kuin noidan sormet. 

Kaikki näytti unohdetulta, vähän rähjäiseltä ja aavemaiselta."

   

  

Arvostelukappale

Tuutikki Tolosen ihastuttavan Agnes ja varjo ikkunassa -kirjan yllä leijuu haikea tunnelma, sillä sarja päättyy tähän. Olisin mielelläni lukenut vaikka toiset kolme kirjaa näistä hahmoista, mutta ymmärrän, että kirjasarjoja, etenkin lapsille ja nuorille suunnattuja, on nykyään hankalaa saada myydyksi jos ne ovat vähänkään pidempiä. Kakkososan orastavat ihastumisetkaan eivät tässä pääse jatkumaan, kun Alex on koko kesän urheiluleireillä. 

Rauhalan vintti oli täynnä tavaraa: laatikoita, matka-arkkuja, suksia, kelkkoja, vanhoja huonekaluja. Kiinnostavia, outoja, kauan sitten unohtuneita esineitä, joista kaikista Agnes ja Pulla eivät edes tienneet, mihin niitä oli joskus käytetty. (s. 87)

Agnes ja Pulla puolestaan osallistuvat valokuvauskurssille. Agnes näkee ja kuulee toisinaan huvilan kummituksen, jota kiinnostavat niin kamerat kuin samaan aikaan kokoontuvan piirustuskurssin tehtävät. Olipas kiva viimein tietää lisää Hugosta, Agnesin isoisoenosta. 

  

  

"Etkö sinä  muuten halua tutustua heihin?" 

"Ai isän uuteen perheeseen ja perheystäviin? Miksi ihmeessä haluaisin? Minusts he voivat olla keskenään. Sitä paitsi olisi varmasti tosi outoa, jos minä yhtäkkiä ilmestyisin sinne kuin joku haamu isän menneisyydestä ja isän pitäisi selitellä kaikille, kuka minä olen", Agnes puuskahti.

--

"Tiedät ihan hyvin, että minä en halua tavata isän uutta perhettä sen takia, että minusta isällä ei pitäisi olla uutta perhettä. Hänellä oli jo ihan hyvä perhe, mutta sitten hän päättikin yhtäkkiä perustaa uuden. Samalla logiikalla minäkin voin varmaan päättää, että vaikka minulla oli joskus ihan kiva isä, ei ole enää. Sen pituinen se." (s. 82-84)

Agnesin isä yrittää viritellä yhteyksiä tyttäreensä ehdottamalla, että voisi tulla Suomeen uuden vaimonsa Patrician ja heidän vauvansa Klementin kanssa. Agnes ei lämpene ehdotuksille tutustua "Mandariiniin" niin kuin uutta pikkuveljeään kutsuu. Edelleenkään en tykkää tästä pakotetusta suhteiden solmimisesta sukulaisiin. Itsekään en riemusta kiljahdellen ottanut vastaan äidin miesystäviä ollessani 15-vuotias...

Tuntui kuin he olisivat astuneet kokonaan toiseen aikaan kaukana kaupungista ja autoista. Pysähtynyt rauha ympäröi vanhoja, sammaloituneita hautakiviä ja metallisia ristejä. -- Tämä oli ollut yksi hänen lempipaikkojaan, kun he olivat asuneet Helsingissä. (s. 153)

Ripaus yliluonnollista tuo mukavan mausteen muutoin leppoisaan kirjasarjaan.

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Palkittu mysteerisarja jatkuu! Alakouluikäisten Agnes-kirjat liikkuvat kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa.

  

Agnes ja äiti ovat muuttaneet salaperäiseen huvilaansa, jossa järjestetään kesäleirejä. Yhtäkkiä kuvataideleirin piirustuspinoon ilmestyy töitä, joita kukaan ei tunnista omakseen. Agnesin kameraan tallentuu outo varjo, aivan kuin joku seisoisi tyhjän huoneen ikkunassa. Onko Rauhalan huvilalla lisää salaisuuksia kerrottavanaan?

    

168 sivua, WSOY 2022

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa

  

Luettu myös täällä: Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, Eva Frantz: Osasto 23 ja Ruukin salaisuus

  

*****

 

"En ollut koskaan kokenut missään mitään sellaista. 

Maailma ympärilläni oli mennyt sekaisin. Kaikki oli outoa."

 

   

Arvostelukappale

   

Hilkka Liitsolan Kajo-sarjan kolmas kirja Uuden alun kajo on helppo jakaa kolmeen 50 sivun mittaiseen osioon. Ensimmäisessä kehitellään orpokodin lasten pelastamissuunnitelmaa, toisessa rakennetaan kuumailmapallo (hahmot itseasiassa keksivät sen) ja kolmannessa merirosvot Kajo etunenässä lähtevät pelastamaan hänen ystäviään. Pelastusoperaation yhteydessä Kajo kumppaneineen levittää kaupunkiin lentolehtisiä, joissa kerrotaan, etteivät asukkaille kerrotut asiat merirosvoista pidä paikkaansa.

  

– Luultavasti useimmat eivät ole valmiita totuuteen, mutta jotkut saattavat uskoa. Ja niihinkin, jotka eivät usko, saatetaan kylvää epäilyksen siemen. Ja epäilyksen siemen voi lopulta itää uteliaisuudeksi, joka voi versoa kyseenalaistamiseksi, josta voi kasvaa halu vaatia vastauksia. (s. 95)

  

Tämä tuntui kovasti sarjan päätösosalta, mutta vallan onnistuneelta sellaiselta. Kaikki avoimet langanpäät saatiin nyt solmittua. Arrrja ja Riki eivät olleet aivan yhtä ärsyttäviä kuin aikaisemmin, mikä teki heistä paljon pidettävämpiä. Tämä oli nopealukuinen ja ilti taikaa, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin mainion, ei aivan löytynyt tästä. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Odotettu jatko-osa!
  
Kajo rakastaa Merenkiitäjä-alusta mutta tuntee olonsa välillä surulliseksi. Kajo ikävöi ystäviään, jotka jäivät Korkeamuuri-nimiseen orpokotiin. Muutkin merirosvolaivan asukkaat miettivät lapsia, jotka Kajo jätti taakseen. Siksipä hurjat piraatit päättävät pelastaa heidät.
  
Sieppaukseen tarvitaan niin kuumailmapalloa, huimapäistä rohkeutta kuin orpokodin lapsille kirjoitettuja salaisia viestejäkin. Onnistuvatko he kaikessa tässä?
  
Karibianmeren merirosvoaikaan sijoittuvat seikkailut sopivat alakouluikäisille joko ihan itse tai aikuisen ääneen lukemana.

  
154 sivua, Mäkelä 2023

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari
• Uuden alun kajo

    

Samankaltaista luettavaa: Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan

  

*****

"– Ilmassa on hieman synkkyyttä ja harhoja.

Pimeän kuun tuomat myrskytuulet ulvovat varjoissa."

        

   

Cristal Snow'n luoman hurmaavan Penni Pähkinäsydämen seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa keijukylään iskee pelottava mörkökuume, josta kukaan aikuisista ei halua jostakin syystä kertoa mitään. "- Pää täynnä kysymyksiä, eikä kukaan järkevä aikuinen anna minkäänlaista vastausta. Ehkä pitää kysyä joltain, joka on hieman järjetön, Penni pohti."

  

– On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. -- Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta. 

--

Kirjaston korkeimmalla oksistolla on piilossa kirjoja, joita ei enää lainata. Niitä ei saa lukea. Jotkin niistä on piilotettu tarkoituksella, toiset taas on aika unohtanut. Mutta älkää kuunnelko varjojen vietteleviä kuiskauksia. Pysykää aurinkoisella puolella ja löydätte varmasti sen, mikä on tarkoitus löytää, joten onnea... (s. 60)

  

Mörkökuume on "ikävä ja raskas tauti, joka muuttaa keijukaisen räkäiseksi ja kurjaksi pieneksi mörrimöykyksi", mutta onneksi se kestää viikon. Tai niin ainakin aikuiset sanovat ennen kuin vaihtavat puheenaihetta. Penni yrittää ottaa asioista selvää katsomalla maailman laajimman sanankirjan M-kirjaimen kohdalta, mutta sivu, jossa taudista pitäisi löytyä tietoa, onkin revitty irti.

  

Pähkinä sydänten talo oli täynnä kirjoja. Annelie rakasti lukemista yhtä paljon kuin tyttärensäkin, ja koska isä Pähkinäsydän oli velhouden professori, riitti lukemista aina, kun sitä vain halusi löytää. (s. 41)

  

Kirja alkaa prologilla, jonka Snow on avannut loistavasti ihan pieniäkin lukijoita varten selosteella "eli ei ihan vielä ensimmäinen luku", jossa tavataan viisivuotias Penni. Pennillä on epäkaveri ja vihahenkilö, Hilda Siukku. Hän on kateellinen, kun Hilda on saanut roolin hörhiäisriehan kimalaiskuningattarena - ja joka vuosi sen jälkeenkin, jos viisi vuotta putkeen. Lukija kuitenkin symppaa huonokäytösistä Hildaa, kun tämän kotioloista kuullaan lisää.

  

Pennin kävi sääliksi Hildaa. Hän tunsi paljon aikuisia, jotka eivät pitäneet lapsista, kuten kirjastonhoitaja Venla Pippurin, mutta hän ei voinut kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos hänen oma äitinsä ei pitäisi hänestä. (s. 96)

  

Syksy on saapunut Tuulenpesän metsään, purot pulisevat iloisesti ja puiden lehdet ovat alkaneet vaihtaa väriään auringonlaskun oranssiksi ja pirteän keltaiseksi. Syksy on lempivuodenaikani, joten olin aivan fiiliksissä tästä luontokuvailusta, jota Snow on kirjaan sisällyttänyt. Tämä oli paikoin tosi jännittäväkin, kun keijulapset muuttuvat sairauden myötä möröiksi (vrt. kun Muumipeikko muuttui kummituseläimeksi). 

  

– Minä olen lapsi. Minulla on oikeus olla joskus kiukkuinen ja kinastella, ja kateuttakin saan tuntea. (s. 170)

  

Tämä oli jopa ensimmäistä osaa parempi. Snow kirjoittaa ihastuttavan räiskyvästi pienen keijulapsen elämästä. Esimerkiksi lause "nenässäni asuvat aivastukset eivät pidä pölystä" oli aivan huikea. Sellaista materiaalia, jonka voin poimia omaan kielenkäyttöön. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa jotkin sanat kaksinkertaisesti, kahdella synonyymillä, kuten liemisoppa, tiukukello ja kurkkurööri. Ainoa haastava sana oli kretonki puhuttaessa mekosta. 

  

– Ei minun mahassani ollutkaan mitään vikaa, Hilda uikutti ja nousi ylös pöntöltä. Hänen takamuksestaan roikkui jotain ylimääräistä. 

– Voihan pökäle, Penni tokaisi. 

– Älä muuta sano. Pyllyssäni on kiinni väkäpäinen mörönhäntä! (s. 122)

  

Aivan kuten Jessica Townsendin Onttorokkoa lukiessani, tästäkin tulee korona flash backeja, etenkin kun yhdessä kohdassa puhutaan käsien pesemisestä taudin leviämisen estämiseksi. Lisäksi kirjassa on selkeä viittaus ilmastonmuutokseen, sillä lentotunnilla käsitellään tuulenpuuskia, "jotka olivat tänä syksynä rajumpia kuin aikaisemmin". Tästä oli Turun Sanomissa artikkelikin, mutta se on tyhmästi maksumuurin takana. Siis oikeasti, voisivatko nämä lasten- ja nuortenkirjallisuusartikkelit olla vapaasti luettavissa, niin harvoin niitä lehdissä nykyään on!

  

Rousku oli Pennin pörröinen lelutoukka, jonka hän oli saanut äidiltään aivan vauvana. Se eksyi ajoittain Pennin viereen. Erityisesti silloin, kun häntä vaivasi jokin asia. Muutenhan Penni oli mielestään liian iso keijuntölliäinen unikavereille. (s. 39)

  

Voi Penni, koskaan ei ei ole liian vanha unikavereille, terveisin kohta 36-vuotias, jonka kainalossa on joka yö pinkki fennekkikettu (vuoden vanhana saamani nalle jäi jokunen auringonkierto sitten eläkkeelle). Kirjan takakannesta ja keskeltä tarinaakin löytyy Spotify-koodi Pennin Jytkypolkalle, En olekaan koskaan ennen nähnyt tätä käytettävän kirjoissa. Heräsi heti ajatus, kuinka hienoa olisi, jos YA teoksissakin olisi vastaavasti linkit musiikkeihin, jotka mainitaan tekstissä, mutta en tiedä kuinka tekijänoikeudet tässä menisivät.

  

– Me vihaamme suolaisia korvalurjuksia! Kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan! (s. 178)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, siihen mahtuu äärettömästi rakkautta...
  
Lukijat ja kriitikot hurmannut lastenromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku saa jatkoa tarinassa, jossa keijuystävykset selvittävät salaperäistä mörkömysteeriä.
  
Pienen peukalon kokoinen keiju Penni Pähkinäsydän on ollut aina varma, että hänen epäkaveristaan Hilda Siukusta tulee aikuisena mörkö. Kun Tuulenpesän metsässä puhkeaa mörkökuume, Pennistä vaikuttaa siltä, että Hildakin on saanut tartunnan. Mutta miksi eriskummallista tautia ympäröi salaisuuksien verho?
  
Romaani on toinen osa kirjasarjaa, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin.
  
186 sivua, Tammi 2021

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
• Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Luova ruho

Ihania lastenkirjoja, joilla pääsee Halloween-tunnelmaan

"Pian he löysivät taas kirjeen, joka istui sammalen ja muratin verhoaman 

kierreportaikon metallikaiteella. He -- näkivät lehtiverhon kätköissä oven. 

-- Kynnykseltä kiemursi makeisjono kolkkoon käytävään."

  

  

David O'Connellin Hämäränhyssyn mysteerit -sarjan aloittavassa Karkkitehtaan kummituksessa yhdistyvät Jali ja suklaatehdas ja Hunajaherttuan maagisuus. "Kukapa osaisikaan paremmin johtaa karkkitehdasta kuin lapsi?"

  

Archie McArkki perii isosetänsä karkkitehtaan ja päätyy selvittämään arvoitusta, joka hänelle suvun työn jatkajana on annettu. Matkalla hän saa kaksi ystävää ja tapaa monenlaisia enemmän tai vähemmän maagisia olentoja. Myös eräs epämiellyttävä sukulainen kahden lapsensa kanssa vaanii varjoissa. 

  

Hän istui huomattavan hulppean Hunajakiven kartanon huomattavan hulppeassa kirjastossa, joka oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja - kuinka jollakulla saattoikin olla niin monta kirjaa? - sekä ikivanhoja, huteria ja erittäin pölyisiä huonekaluja. Olivatko kaikki hämähäkinseitit oikeita, vai oliko Joka Kodin Kummittelukonserni käynyt varta vasten toimittamassa ne? (s. 9)

   

Archien isä on kuollut ja hänen mukanaan kodista on kadonnut ilo. Perintö tuo mukanaan uuden alun, vaikka isä olikin jättänyt kertomatta, että hän on sukua kuuluisalle karkkitehtailijalle. Archie saa apua tutkimuksiinsa Flissiltä ja Billyltä. "Outous on luonnollinen olotilani", Billy mörisi yksitoikkoisesti kuin olisi mainostanut kauhuelokuvaa. "Minä elän varjoissa." 

  

"Mennään Myky Myttysen kahvilaan", Billy ehdotti. "Hänen kaakaonsa on tummaa kuin Pimeyden ruhtinaan sielu pohjattomassa synkkyyden kuilussa - keskiyöllä, kun valot on sammutettu." (s. 113)

    

O'Connellin tyylissä on paljon samaa kuin monilla muillakin brittiläisillä lastenkirjailijoilla, kuten Roald Dahlilla, David Walliamsilla ja Jack Meggitt Phillipsillä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi siitä, kuinka hovimestari Haitula on kirjoitettu. "Haitula näytti siltä kuin olisi tupsahtanut suoraan pölynimurin sisuksista: hän muistutti harmaata pölypalloa, joka oli kurottu kokoon irtohiuksilla ja kynsileikkeillä." Kuvittaja Claire Powellin piirrosjäljessä puolestaan on jotakin samaa kuin Teemu Juhanilla.

     

Kirjan suositusikänä on 7+, mutta tämä menee kevyesti vielä 10-vuotiaallekin ja sitä vanhemmallekin. Kukaan ei ole liian vanha astuakseen satujen ja seikkailun maailmoihin.

  

Vaikka Archie oli vasta muuttanut kartanoon, kirjastosta oli jo tullut hänen lempihuoneensa. Sen kirjapaljoudessa ja takan ääressä nököttävässä vanhassa sohvassa oli jotakin lohdullista. (s. 92)

        

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Archie McArkki tietää, että tänään hänen onnea tuovat housunsa ovat todella toimineet. Archie saa selville, että hän on perinyt isosedältään sekä valtavan kartanon että koko maailmankuulun McArkin karkki ja konvehti -yrityksen. Uusi koti, mieletön omaisuus ja loputtomasti makeisia — melkoinen lottovoitto!

  

Mutta uusi elämä ei tuokaan mukanaan pelkkiä purkkapalloja ja nallekarkkeja. Kun Archie lukee isosetänsä jättämän salaperäisen kirjeen, hän päätyy ratkomaan mysteeriä, jonka tarkoituksena on pelastaa perheyritys tuholta. Jos Archie ystävineen ei onnistu selvittämään kartanon kätkemää arvoitusta, hänen makea tulevaisuutensa uhkaa sulaa pois kuin aurinkoon jäänyt mehujää!

  

Karkkitehtaan kummitus aloittaa herkullisen kirjasarjan, joka on täynnä outoja johtolankoja, erikoisia olentoja, pahansuopia sukulaisia ja kasoittain makeisia. Mielikuvitusta ja mysteerejä pursuavaa sarjaa on käännetty seitsemälle kielelle, ja Isossa-Britanniassa ensimmäistä kirjaa on myyty yli 18 000 kappaletta.

  

Suomentanut: Annukka Kolehmainen, 204 sivua, Kumma kustannus 2021

   
Alkuperäinen nimi: The Dundoodle Mysteries — The Chocolate Factory Ghost (2018)

  

Kuvittanut: Claire Powell
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Karkkitehtaan kummitus
• Hammastohtori ja katala juoni

  

Luettu myös täällä: Colour Outside the Lines

  

*****

  

"Sen piti olla ihan tavallinen syntymäpäivä, johon ei mitenkään liittyisi violettitukkaisia noitia, 

eksyneitä dinosauruksia tai puissa kasvavia pannukakkuja."

      

  

Ursula Mursun Myrtti ja noitatukka tuli tietoisuuteeni Instagramissa useamman seuraamani ihmisen nostettua sen esiin stooreissaan tai julkaisuissaan. Niinpä varasin sen kirjastosta Halloween-lukuhaasteessa luettavaksi. Kahdeksanvuotissyntymäpäivänään Myrtti joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun, kun hänen tätinsä Tuuve vie hänet ja Fuugan huvipuistoon. 

  

Fuuga oli Myrtin paras ystävä ja saikkailutoveri. Se oli pehmolelu, mutta ei mikä tahansa nalle tai koira vaan ihka aito muurahaiskarhu. -- Ja toisin kuin muut Myrtin pehmolelut, Fuuga osasi liikkua ja puhua ihan oikeasti. Sen he pitivät aikuisilta salassa. (s. 7)

    

Myrtti menee kummitusjunaan ja päätyy vahingossa maapallon sisällä sijaitsevaan notien maahan Kuuilmaan. Myrtti tapaa todella villin joukon erilaisia otuksia, kuten tiskilohikäärmeen ja toki koko joukon persoonallisia noitia, joiden tukka on aina räväkän värinen. Tiesitkö, että noitien maitotukka putoaa suunnilleen kahdeksan vuoden vanhana ja sen jälkeen tilalle kasvaa noitatukka?

  

"Isi on tosi hyvä keksimään nimiä. Hän on harjoitellut. Keksi itselleenkin uuden, kun vanha jäi pieneksi. Isille oli annettu vauvana vahingossa tytönnimi, ja se ei sitten oikein sopinut, kun myöhemmin kävi ilmi, että isi olikin poika." Myrtti kohautti olkiaan. "Niin käy joskus." (s. 45)

  

Tästä tulee jollakin tapaa mieleen mm. Noitapeili ja Neiti Kymenen ihmeellinen talo, johon luulen Myrtin itsekin viittaavan puhuessaan lempikirjastaan. Elävät lelut ovat aina hurmaavia (minullekin olisi lapsena kelvannut sellainen pehmokaveri) ja kirjan sisältämä sateenkaareva representaatio on ihastuttavaa! Myrtin isän lisäksi kirjasta löytyy ainakin yksi toinen LGBTQIA+ hahmo. "Noita voi yhtä hyvin olla nainen tai mies, tai jotain muuta, niin kuin vaikka Kanerva - naapurini".

  

Myrtti ja noitatukka aloittaa Kuuilma-sarjan. Kirja sopii viisivuotiaasta eteenpäin. Apila Pepitan kuvitus on ihanan rempesää väri-ilottelua. 

  

Yöpöydällä lepäsi kirjapino. Ei - mitään yöpöytää ei ollut. Koko hökötys oli pelkkää korkeaa kirjapinoa. (s. 82)

  

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Myrtin 8-vuotissynttärireissu Riemulaiturin huvipuistoon on superhauska — kunnes kummitusjunassa vaunu rysähtää hurjaan pudotukseen. Ykskaks Myrtti löytää itsensä onton maapallon sisäpinnalta, noitien asuttamasta Kuuilmasta, joka pursuaa ihmettä, jännitystä ja taikaa!

  

Henkiin herännyt muovinen dino ja uskollinen muurahaiskarhupehmo seuranaan Myrtti alkaa etsiä tietään kotiin. Matkalla kohdataan monenmoisia otuksia, kuten kaunopuheinen karhu sekä tiskilohikäärme. Mutta jännittävimpiä ovat lukuisat noidat, joilla on räiskyvä noitatukka. Myrtillä itsellään on ihan tavallinen tukka, sillä hänhän ei ole noita...

  

Ursula Mursu elää maapallon ulkopinnalla ja punoo taikojaan sanoista, langoista sekä taikinoista. Toisessa elämässään kirjoittamisen opettajana hänet tunnetaan vähemmän mursumaisella nimellä.

      

144 sivua, Kumma kustannus 2021

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Luettu myös täällä: Nörttitytöt

  

*****

  

"Eräänä kirpakkana syysaamuna, kun Telma taas kyseli kyselemistään, isoäiti teki päätöksen. 

Tyttö oli vietävä kouluun. Siellä opettaja saisi vuorostaan vastailla loputtomiin uteluihin, 

ja hän itse voisi keskittyä liemien keittelyyn."

    

   

Voihan nenä! on Satu Varjosen esikoisteos, joka aloittaa Telma-sarjan ja sen on kuvittanut Mari Luoma, jonka sarjakuvateoksen Romeo & hirviöt luin pari viikkoa sitten. Luoman tyylissä on jotain samaa kuin Anni Nykäsellä, todella raikasta ja tämän hetken lastenkirjoihin mainiosti sopivaa. Voihan nenä! on todella hurmaava lastenkirja pikkunoidasta, jonka nenä herättää huomiota koulussa. 

   

Synkeän metsän sylissä seisoi tornimainen talo. Vähän vinossa, himpun verran homeessa ja mustana kuin variksen varvas. (s. 5)

      

Telman isoäiti Myrtti (hauskaa, että tämä on jo toinen Myrtti tässä postauksessa) yrittää opettaa parhaansa mukaan kaiken tietämänsä uteliaalle tytölle, mutta ihan kaikkiin kysymyksiin ei hänkään osaa vastata. Niinpä Telman on aika mennä kouluun. Puheliaalle tytölle on kuitenkin melkoisen haastavaa odottaa omaa vuoroaan viittaamalla. 

  

Kaikilla luokan tytöillä on aina samanlainen paita, esimerkiksi sellainen missä "vaaleapalmikkoinen tyttö hymyili ovelan näköisesti keskellä lumipyryä". Porukan johtaja Onerva kysyy Telmalta, miksi tällä kasvaa palsternakka keskellä naamaa. Noidillahan on tunnetusti komeat tuulenhalkaisijat. Telma ratkoo ulkonäköön liittyvän hankalan tilanteen keittämällä taikaliemiä ja kokeilemalla erilaisia nenämalleja, mutta päättää lopulta, että se oma on paras.

  

Myrtti-mummin hiuksissa asustaa vaikka mitä otuksia ja luulen, että pikkulukijoilla onkin hauskaa bongailla kuka harakanpesä-kampauksessa tällä kertaa nököttää. Telma päättää testata myös eräänlaista luonnonmukaista life hackia eli hän kiepauttaa tukkansa papiljottien sijaan käpyjen ympärille.

  

"Tervehdys teille tänä kauniina aamuna!" Telma kajautti sumumaisen sateen kastellessa heitä hiljalleen harmaan pilvilautan syvyyksistä. (s. 24)

  

Mainiota luettavaa erityisesti 5-9-vuotiaille. Tämän avulla voi käsitellä koulukiusaamista, joskin ulkonäköön liittyvää kiusaamista peruskoulussa kokeneena kyseenalaistan jossakin määrin lopun käänteen, jossa Telma ja Onerva ystävystyvät. Ainoa miinus tulee parista sanavalinnasta, etenkin friikki tuntui ainakin minusta erikoiselta tämän ikäryhmän teokseen. 

    

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Noitatyttö Telma aloittaa koulun ja joutuu kirjaimellisesti nokakkain luokan johtohahmon Onervan kanssa. Persoonallinen pikkunoita ei uhoamisesta hätkähdä, mutta alkaa tehdä kaikkensa, jotta sopisi porukkaan. Erinäisten kommellusten kautta Telma tajuaa, että muiden miellyttäminen ei ikinä onnistu ja on parasta pysyä omana itsenään.

  
Kertomuksen kulma osuu ulkonäköön perustuvaan kiusaamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Noitatytön tarinassa on huumoria ja taikaa, jonka Mari Luoman hauska kuvitus herättää herkullisesti henkiin. Teksti kutittelee aivonystyröitä, kieli on värikästä ja kirja sopii niin ääneen luettavaksi kuin jo lukemaan oppineillekin.

  

49 sivua, Mäkelä 2021

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet

Lumisia tarinoita

“Polvelleni laskeutui valkoinen kevyt jokin, melkein kuin höyhen.

Sen viereen laskeutui pian toinen, sitten kolmas,

ja äkkiä olin keskellä taivaalta putoavaa valkeaa untuvaa.”

   

    

Arvostelukappale

  

Hilkka Liitsolan Kajonsaari jatkaa kirjassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka alkanutta merirosvotarinaa.

  

Kajo ja hänen tätinsä kapteeni Kolmikolkka selvittävät, mitä Kajon äidiltään, Kolmikolkan kaksossisko Aavalta saama kartta esittää. Tortugan Erakon sanotaan tietävän kaikenlaista kartoista. Tämä kertookin heille, että kartassa on Kajonsaari, paikka pohjoisessa, josta kauhistuttavat merirosvot ovat yli kymmenen vuotta aiemmin tulleet. Pohjoisen kauhut, Kajon isän sukulaiset.

  

Tietäjä supisti suutaan. Hän tökkäsi kuhmuraisen sormensa kartan suurimman saaren kodalle. 

– Käärmeidensaari, hän sanoi ohuella, tietäjämäisellä äänellä. -- – Hyh-hyh. paha paikka. Sen tuntee kun näkee, uskokaa pois. -- Erakko pysäytti kärjen karttaan piirretyn pienen pisteen kohdalle ja totesi ykskantaan: – Kajonsaari. 

Kumarruimme kaikki yhtenä pidätettynä hengityksenä kohti pientä saarta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kärpäsen jätös vanhan kartan pinnassa. (s. 49-50)

   

Alkupuolella kirjaa valmistaudutaan matkaan, ostetaan turkiksia (tai eläimistä kovasti pitävän Joonan tapauksessa villalankaa, josta aikoo neuloa pakkastamineet itselleen), keskivaiheilla ollaan matkalla ja lopussa saavutaan perille, joskin monien mutkien kautta.

  

– Ettekö te oo kuullu neulomisesta? Alpakan villasta? Villasukista? hän puhisi. -- Joona oli mitä ilmeisimmin kuullut neulomisesta ja villasukista, koska oli ostanut monta kerällistä vaaleanharmaata paksua lankaa ja lisäksi pitkät piikit, joilla langasta oli tarkoitus tehdä lämmin vaate. -- – Se on puikko, Joona kertoi innoissaan. – Neulepuikko. -- – Niillä neulotaan, Joona kertoi ja heristi kaksikolle lankakeräänsä.

--

Arrrja tökkäsi lankakerää puikon terävällä päällä. 

– Ai! Mun käsi on täällä alla, Joona huusi ja pudotti kerän kannelle.

--

– Vaarallista touhuu tuo neulominen, Riki totesi. (s. 63-64)

   

Tarinan tempo on hyvin rauhallinen ja melko tapahtumaköyhä ensimmäiseen osaan verrattuna. Onneksi viimeinen kolmannes pelasti lukukokemuksen, kun Kajo pääsee pohjoisessa ihmettelemään lunta ja havupuita sekä näkemään, mitä punaisella rastilla merkityssä paikassa on.

  

Kolmikolkka oli ehdottanut kävelymatkalla, että emme toistaiseksi kertoisi saaren nimeä kaikille. Olin siitä kiitollinen. En kaivannut yhtään enempää huomiota kuin surkean syntyperäni ja pohjalaisen ulkonäköni vuoksi jo valmiiksi sain.

--

Arrrja tärisi vieressäni kuin olisi istunut vieterillä. Suoni hänen ohimollaan pullotti, ja hän näytti ilmiselvästi pinnistelevän.

--

Vene oli händin tuskin vinssattu niin lös, että kasvomme olivat nousseet reelingin yli, kun Arrrjan tärinä voimistui holtittomaksi ja hän pullautti kaikille läsnä oleville tiedoksi:

– Sennimionkajonsaari! -- Sitten hän lysähti voipuneena kasaan ja huohotti.

– Anteeks, pentu, Arrrja sanoi surkeana. – Mä en oo hyvä pitään salaisuuksii. (s. 54-55)

  

En muista, että olisin ensimmäisessä osassa ärsyyntynyt merirosvo Arrrjaan, mutta tällä kertaa hän oli aivan sietämätön. Liitsolan kielikuvat ovat ihastuttavan nokkelia ja Kajon perhe huikea.

  

Ohitimme liikkeen, jonka näyteikkunaan aseteltujen lukuisten kompassien neulat sojottivat kohti pohjoista.

– Kauko & Putki? luin oven yläpuolelle ripustetusta kyltistä. – Eikö luulisi, että siellä myytäisiin kaukoputkia?

--

– Jos sä kaipaat kaukoputkee, Kompa & Assi on paikka sua varten. (s. 57-58)

  

Tuleekohan tähän sarjaan kolmaskin osa? Lukisin kyllä mielelläni lisääkin!

  

Mitä kukaan meistä lopulta voi sille, mitä tapahtuu, kun tapahtumia liikuttavat voimat ovat sadoin verroin meitä isompia? Ei kukaan voi tehdä kuin parhaansa. (s. 121)

  

Arvosana:

Takakannesta:

Lumoavan hauska fantasia on ylistys tarinoiden kertomiselle. Merirosvoseikkailun toisessa osassa matkataan kylmään pohjoiseen.

  

”Kapteeninasi ja tätinäsi minä kiellän sinua suunnittelemasta mitään hölmöyksiä. Ymmärrätkö?”

  

Merenkiitäjä purjehtii kohti Kajonsaarta ja poimii samalla kyytiinsä Kajon äidin. Se tuntuu Kajosta kummalliselta, ja tunnelma iloisella merirosvolaivalla muuttuu hänen mielestään oudoksi.

  

Aluksen ankkuroituminen sankan sumun takia saa Kajon hermostumaan lopullisesti. Sen vuoksi hän viis veisaa kapteeninsa käskyistä ja päättää tehdä oman päänsä mukaan...

  

Kajonsaari on vauhdikas jatko-osa lastenromaanille Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Tarinassa on tuttuun tapaan yllätyksellinen juoni ja hurttia merirosvohuumoria. Suurin osa miehistöstä on edelleen naisia, mutta ensimmäisestä osasta tuttu trooppinen lämpö vaihtuu kaikille eksoottiseen kylmyyteen.

  

139 sivua, Mäkelä 2020

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari

  

*****

“Kun tuulen pöllyttämä lumi hieman laskeutui, alhaalla tunturin suojassa 

näkyi valtava, jäinen linna, jonka laella hehkui hirveä, musta tuli.

Greta värisi, mutta ei kylmästä, vaan pahuudesta, joka linnasta huokui.”

  

Hannele Lampelan Talventaian tarinoita -sarja alkaa varsin tutusta sadusta inspiroituneella teoksella Lumikuningattaren lumous. Kirjassa on myös lukuisia muita viittauksia satuklassikoihin: on kaappi, jonka kautta mennään toiseen maailmaan, piiraan päällä on lappu, jossa lukee “Syö minut”, eräällä hahmolla on iho valkea kuin lumi ja hiukset mustat kuin eebenpuu… Uskallatko kurkistaa kaninkoloon?

  

Ikkunalaudalle oli tehty lukunurkkaus tyynyjen ja viltin avulla, ja lattialle oli pinottu iso kasa kirjoja. (s. 71)

  

Tarina alkaa aika hurjasti: Gretan ja Kain perhe muuttaa taas, sillä äiti ja isä riitelevät paljon ja toivovat muuton jälleen uuteen taloon ratkaisevan kaikki ongelmat. Isä kuitenkin paiskoo jo muuttopäivän iltana äidin uudet siniset astiat rikki ja lapset nukkuvat vieretysten samassa sängyssä, Gretan valvoessa pikkuveljensä unta. Hän istuu huoneensa ikkunalaudalla, jotta näkee, jos isä tulee takaisin kotiin.

  

Hän ei ollut koskaan puhunut siitä kenellekään. Ei koskaan. Kaikkien muiden kotonahan oli tavallista. Hän oli ainoa, jonka isä oli sellainen. Hirveä ja hävettävä. (s. 51)

  

Ulkona tapahtuu kummia, metsässä liikkuu outoja valoja. Seuraavana päivänä, kun 12-vuotias Greta herää, on täysi talvi, vaikka eilen oli vasta elokuu. Kaita ei löydy mistään ja vanhemmat eivät edes tiedä kuka tämä on tai ihmettele outoa sääilmiötä, sillä onhan kohta jo joulu. Greta päättää etsiä kadonneen pikkuveljen ja päätyy erikoisen, tyhjästä ilmestyneen talon sisällä olevan vaatekaapin kautta Talventaian kaupunkiin.

  

Asuintalojen lomassa oli pieniä puoteja ja kahviloita, joiden tummiin kyltteihin oli koukeroitu kauniilla kultaisilla kirjaimilla mitä hauskimpia nimiä – Hurmaherkkupuoti, Tossu & Tumppu ja Mestarikertojien metkuja ja taitoja. (s. 66)

    

Hän saa kuulla olevansa yksi kolmestakymmenestä ehdokkaasta tarinankertojien kiltaan. Mukaan päsee, jos suorittaa hänelle tarkoitetun tehtävän eli Gretan tapauksessa onnistuu pelastamaan Kain. Hänellä on 21 päivää aikaa kerätä killan tarjoamilla oppitunneilla taidot selvitä Lumikuningattaren kohtaamisesta, sillä juuri tuo kammottava satuhahmo on veljen kaapannut. Tästä tuli vahvasti mieleen Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset.

  

“Talventaikaan ei päästä sattumalta. Me valitsemme, kenet otamme sisään.” (s. 54)

  

Alun synkkien sävyjen jälkeen lähti tarina hienosti lentoon. Lampela on luonut todella täyteläisen, Pottereihin verrattavissa olevan fantasiamaailman. Esimerkiksi Grimaldista tulee usein mieleen niin Dubledore kuin Jupiter Pohjoinen ja pöydät kattavat jokut ovat kuin Tylypahkan kotitonttuja tai Hayao Miyazakin nokipalleroita.

  

“Ai passaavat muita tällä tavoin”, Greta närkästyi. “Eivätkö he saa palkkaa siitä?”

--

“Ei tarvitse palkkaa, minä vain tämmöisen huonon tein. Ehkä se ei ihan maistu, mutta toivottavasti vähän maistuu, vaikka hirveän, hirveän huono tuli”, se kimitti. (s. 90)

   

Useilla Kiltaan kuuluvilla ja ehdolla olevilla lapsilla tuntuu olevan haasteita elämässään (kotona ei saa ruokaa, tytöt eivät voi käydä koulussa), mutta samaan aikaan he ovat hyviä kertomaan tarinoita. Jos heidät valitaan mukaan, voivat heidän tarinansa muovata maailmaa “onnellisempaan ja parempaan suuntaan”.

  

“Greta. Sinä luulet, että olet ainoa, jonka perhe on onneton, mutta asia ei suinkaan ole niin. Kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vaan. -- Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin. -- Me haluamme pysäyttää sen kierteen.” (s. 63)

  

Tämä oli todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelisin kolmasluokkalaisista eteenpäin aina yläkoululaisille asti. Aikuinenkin nauttii kirjasta suuresti lukuisten viittausten ja kannattelevan tarinankerronnan ansiosta. Ihan kaikkein herkimmille, joilla voi olla kotona Gretan kanssa samanlaisia ongelmia, kirja ei välttämättä sovi tai ainakin sen teemoista olisi hyvä keskustella aikuisen kanssa.

  

Tästä väitteestä Doctor Who olisi eri mieltä: “Kirja oli aika säälittävä ase, mutta oli se kai parempi kuin ei mitään.”

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kuvittele, jos kaikki kuulemasi tarinat olisivatkin totta.

  

Gretan pikkuveli Kai on kadonnut, mutta vanhemmat ovat kuin Kaita ei olisi koskaan ollutkaan. Yrittäessään pelastaa pikkuveljeään Greta päätyy sadunomaiseen Talventaikaan ja Tarinankertojain killan kokelasjäseneksi.

  

Ennen kuin Greta on valmis pelastamaan Kain, hänen on opittava kertomaan oma tarinansa. Onko se satu Lumikuningattaresta? Ainakin Gretan on killan jäseneksi päästäkseen voitettava kylmyyden kuningattaren lumous. Taistelusta tulee vielä hurjempi kuin kukaan on uskaltanut edes kuvitella.

  

256 sivua, Otava 2020

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Lumikuningattaren lumous
• Lohikäärmeen kirous (tulossa syyskuussa)

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luetaanko tämä?, Hemulin kirjahylly, Kirjasähkökäyrä

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Salla Simukka: Sisarla, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Ilkka Auer: Kymnaasi, C.S. Lewis: Narnia - Velho ja leijona, Michael Ende: Tarina vailla loppua

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

"Mikään ei ole pääsaarelaisten mielestä yhtä pahaa kuin elämä merirosvona. 

Niin että sen täytyy olla aika mahtavaa. Kun täytin kymmenen vuotta ja sain oman huoneen, 

ryhdyin valmistautumaan siihen, että merirosvot tulevat ja sieppaavat minut."

  

     

Vau! Ei ole suotta Hilkka Liitsolan toisinkoinen Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka LukuVarkaus -palkintoehdokkaana. Kirja oli mennyt minulta aivan ohitse ja havahduin vasta tuon ehdokkuuden myötä varaamaan sen kirjastosta. Luin sen ahmien parissa päivässä. Ihan mielettömän hieno maailma tässä!

   

Oviaukon pielessä luki koruttomalla tekstauksella Kajo. Ei muuta. Kun ei ollut sukua, ei ollut sukunimeäkään, niin yksinkertaista se oli. Mutta nimenikin oli omani, ja se riitti minulle. (s. 5)

  

Kajo on 12-vuotias orpotyttö Korkeamuurin orpokotilaitoksessa. Hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan. Jo parin vuoden ajan Kajo on suunnitellut pakenevansa orpokodista ja suorastaan toivoo, että merirosvot kaappaisivat hänet matkaansa. Ja kun niin sitten käykin, eivät nämä olekaan sellaisia kuin johtaja Kuunvalon kauhukertomuksissa. Kajo päätyy laivatytöksi naisvaltaisen miehistön pompoteltavaksi. 

  

- Saadaaks me pitää se? Saadaanhan? Riki kerjäsi. 

- Se seuras meitä kotiin, Arrrja selitti. 

- Tietysti seurasi! Tehän olette sitoneet köyden sen käteen! Kolmikolkka parahti. (s. 11)

  

Lopulta hän saa tarpeekseen ja yrittää paeta. Toisin kuin Kajo luulee, eivät merten kauhut olekaan vihaisia teosta vaan iloisia, että hän ei halua noudattaa joka ikistä hieman outoa ja turhaakin käskyä, joita miehistö on hänelle antanut. Testin tarkoituksena on katsoa, löytyisikö tytöstä sisua ja oma-aloitteisuutta.

  

Ovensuussa seiso ryhdikäs nainen. Hänellä oli kiiltävät, messinkisolkiset kengät, silkkiset povisukat ja suurikauluksinen savunsininen takki. -- valkoiseksi puuteroitu peruukki. Toinen silmä oli mustan, satiininhohtoisen lapun peitossa. Toinen, väriltään syvänsininen, katsoi purevasti Arrrjaa ja Rikiä. (s. 46)

   

Teos kannustaa lukijaansa käyttämään harkintakykyään ja voisipa melkein sanoa, että se myös opettaa medialukutaitoja - Kajo kun usein lukee sanomalehteä ja siteeraa lukemaansa ja muilta kuulemaansa kyseenalaistamatta ennen kuin saa kuulla totuuden. Kajon kasvua oli ihanaa seurata. Aluksi hän ei uskaltanut astua edes pihanurmelle, sillä häntä oli aina kielletty tekemästä niin, eikä hän tiennyt johtuiko se siitä, että ruoho on vaarallista. Päädyttyään merirosvolaivan miehistöön hän oppii kiipeilemään mastoissa ja on siellä aivan kotonaan. Myös hänen vanhempiinsa liittyvä mysteeri ratkeaa kirjan aikana. 

  

- No, sinä tulet siis maista? Onko sinulla minkäänlaista merikokemusta? 

Aioin vastata, ettei minulla ollut oikein maakokemustakaan. (s. 53-54)

  

Näin korona-aikaan on tullut bongailtua luetuista kirjoista kaikenlaista ajankohtaan sopivaa. Tässäkin kirjassa löytyy kohtaus, jossa pääkaupunki on täysin autio, sillä merirosvohavainnon jälkeen kaupungissa on julistettu poikkeustila. Ne harvat, jotka ulkona kohdataan "näytti siltä, ettei ne halunnu olla kadulla yhtään kauempaa kuin on pakko". 

   

Yö tulvahti kosteanlämpimänä kasvoilleni, kun työnsin raskaan kattoluukun auki. Ilma tuntui linnan ummehtuneisuuden jälkeen raikkaalta kuin kimpullinen eukalyptuksen lehtiä. (s. 6)

  

Liitsolan kieli on ihanaa, ja vaikka tarinaan on eksynyt muutamia anakronismeja (kuten kolarae-karkit), ne eivät tässä vahvojen naisten maailmassa haittaa lukuimua lainkaan. Hauskasti yksi hahmo myös ehdottaa laivan kokille kasvissyöntiä, että on muutakin, mitä syödä kuin eläimet. Odotan jo kovasti sarjan seuraavaa osaa Kajonsaari, joka ilmestyy elokuussa. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan ja se sopinee parhaiten kymmenestä vuodesta eteenpäin. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kajo on Korkeamuuri-nimisessä orpokodissa asuva tyttö, joka haluaa epätoivoisesti päästä pois ankeasta ja ilottomasta elämästään. Eräänä päivänä hänelle aukeaakin tilaisuus päästä karkaamaan, mutta kuinka ollakaan: kaksi merirosvoa sieppaa hänet mukaansa - juuri niin kuin hän oli salaa toivonutkin!

  

Uimataidoton ja vähäisesti kiipeilemään tottunut Kajo on aluksi merirosvojen matkassa aivan hädissään. Kajosta tehdään kuitenkin Merenkiitäjän laivatyttö, ja muu miehistö on vain mielissään, kun Kajo ei suostu uudessa tehtävässään miten tahansa pompoteltavaksi. Samalla Kajon vanhemmista ja menneisyydestä alkaa selvitä yllättäviä asioita...

   

165 sivua, Kustannus Mäkelä 2019

     

Kajosta on luettu myös täällä: Siniset helmet, Hemulin kirjahylly

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka 2019
• Kajonsaari (tulossa elokuussa 2020)

  

Samankaltaista luettavaa: Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain, Vuokko Hurme: Kiepaus, Kaipaus, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Thomas Taylor: Malamanteri, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Salla Simukka: Sisarla, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Neil Gaiman: Hautusmaan poika, Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset