keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Nevermoor #2)

Pienet sylkipisarat lennähtelivät hänen kuihtuneesta suustaan.  
"Sinä olet... hirviö... jo nyt. Minun tehtäväni ei ole... pelastaa sinua... itseltäsi. 
Tehtäväni on osoittaa... sinulle, ettei sinua... voi pelastaa. Ketään... sinunlaistasi... ei voi..."
   
   
Arvostelukappale
    
Jessica Townsendin Nevermoor on harmillisesti jälleen sellainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden sarja, jota on markkinoinnissa verrattu Pottereihin. Harva asia nimittäin ärsyttää minua enemmän kuin "Tässäkö uusi Harry Potter?" ja "Pottereiden haastaja" -tyyppinen pöhinä, aivan kuin kirja ei voisi menestyä omilla ansioillaan. 
  
En kiistä, etteikö Morriganilla olisi paljon yhteistä Harryn kanssa: häntä kohdeltiin perheessään julmasti, pidettiin miltei näkymättömänä, paitsi jos jotain pahaa tapahtui, Morrigania syytettiin siitä. Onneksi hän pääsee maagiseen maailmaan ja kouluun opiskelemaan kykyjensä käyttöä. Lisäksi molemmat sarjat on kääntänyt Jaana Kapari-Jatta (tällä ainakin selvästi yritetään kosiskella Potter-faneja). Ja tottahan se on, että moni Potterit lukenut pitänee tästäkin. Paljon. Minä ainakin.
  
Laiturin seiniä peittivät monenmoisten kerhojen, ryhmien, bändien ja Seuran sisäisten seurojen ilmoittautumislomakkeet. -- hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi millloinkaan. (s. 70)
   
Silti Nevermoorin maailma Meineikkaine Seuroineen on aivan omanlaisensa verrattuna Tylypahkaan ja jästeiltä piilossa elävään taikayhteisöön. Vaikkakin Seuran suhtautuminen opiskelijoiden vaarantamiseen on samalla tasolla kuin Tylypahkassa. Townsend osaa kirjoittaa todella koukuttavasti, ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Nevermoor on upea kaupunki, maaginen, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Ja siihen tutustutaan tässä kirjassa entistä syvemmin. 
   
Pidin Morriganista paljon jo ensimmäisen osan Morriganin koetukset aikana, mutta tämä toinen osa Meinioseppä - Morriganin kutsumus on jopa parempi ja symppaan Morrigania mahdottoman paljon. Se, että joku on meinioseppä ei nimittäin ole helppo taakka. Vaikka hän ei osaa käyttää kykyjään ollenkaan, saati tehdä niillä pahaa, kaikki olettavat sitä automaattisesti. Pahinta on, ettei Morrigan saa kertoa taidoistaan kenellekään.
  
"Olemme siis kumpikin vaarallisia otuksia. Kaksi samassa yksikössä, olipa rohkea valinta." Sointu nauroi vähän kitkerästi. "Vaativatko he suojauksen?" 
"Vaativat", Morrigan vastasi. 
-- 
"Minullekin", Sointu sanoi. "Kolme allekirjoittajaa. Sinulla?" 
"Yhdeksän." 
Sointu vihlesi pitkään ja matalasti. (s. 57-58)
  
Morriganin lisäksi hänen ystävänsä lohikäärmeratsastaja Pihlaja pääsi Seuraan. Kaikkein kiinnostavimpia ryhmäläisiä ovat (Morriganin lisäksi siis) Lambeth ja Sointu, jotka ovat joukosta ainoat mystisten laitokselle kuuluvat, muut ovat arkisten puolella. Sointu on mesmeristi, jota kukaan ei koskaan muista. Paitsi Morrigan.
  
Morrigan on syntynyt meiniosepäksi, eikä voi sille mitään, miksi se siis on väärin? Vain Jupiter on sitä mieltä, että kaikki meiniosepät eivät voineet järjestelmällisesti olla pahoja. Hän sanoo Morriganille, että kyky on hänen lahjansa, kutsumuksensa. Ja että Morrigan saa päättää, mitä merkitsee olla meinioseppä.  
  
"Meiniosepät loivat koko Nevermoorin kaupungin aikojen kuluessa. Kieltäydyn uskomasta, että he olivat kaikki häijyjä tai hyödyttömiä. -- Kaikissa niissä meinioseppäsukupolvissa, jotka rakensivat tämän tyhjästä, on väkisinkin ollut joukossa hyviä." (s. 117)
  
Pidin paljon kirjan kuvailuista, esimerkiksi: "Hän tunsi lämmintä aurinkoista hehkua keskellä rintaansa, ikään kuin kissa olisi käpertynyt siihen kehräämään tyytyväisenä." ja "Morrigan kömpi pöyheistä huovista pyöräytettyyn toukan koteloa muistuttavaan pesään, jollaiseksi hänen sänkynsä oli siksi yöksi muuntautunut". On aina ihanaa lukea tekstiä, joka saa aivoni kehräämään samoin, kuin tuossa lainauksessa. 
      
Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa, näiden kahden ensimmäisen perusteella kyseessä on mitä mainioin nuorten fantasiasarja, jota aikustenkaan ei pidä ylenkatsoa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä englanniksi maaliskuussa ja sen nimi on Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon.
  
Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset, ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkia kykyjä ei suinkaan käytetä hyvään...
  
Ensimmäinen Nevermoor-kirja, Morriganin koetukset kahmi maailmalla lukuisia palkintoja ja ylistystä.
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 397 sivua, Otava 2019
 
Alkuperäinen nimiWundersmith - The Calling of Morrigan Crow (2018)
   
Sarjassa ilmestynet:
   

8 kommenttia:

  1. Olen miettinyt tuota Potter-vertailua siltä kannalta, että ehkä se tarjoaa monille nuorille Potter-faneille vaihtoehdon, mitä voisi lukea Pottereiden jälkeen. Olen nimittäin kuullut monen vanhemman valittelevan, että lapsi on lukenut Potterit, mutta ei nyt keksi enää mitään luettavaa. Ehkä he valitsevat ehlpommin sellaisen sarjan, josta kerrotaan, että Potter-fanit voisivat tykätä?
    Muuten olen kanssasi samaa mieltä siitä, että vertailu on ärsyttävää - etenkin sellaisten kirjojen kohdalla, joilla ei oikeasti ole mitään muuta yhteistä Pottereiden kanssa kuin kirjailijan kehittelemä fantasiamaailma.
    Minäkin pidin Nevermoor-kirjoista, mutta kaupunki itsessään tuntuu välillä olevan liian paljon täynnä kaikkea. Kaikki kaupungissa, Meineikkaassa seurassa ja Jupiterin hotellissa on niin ihmeellistä, kummallista, taianomaista ja jotenkin niin yltäkylläistä, että välillä hengästytti. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on tietenkin ihan mahtavaa, jos lapset, nuoret tai heidän vanhempansa löytävät nämä potentiaalisesti kiinnostavat teokset vertailujen ansiosta. Pidän etenkin For YA-YouTube kanavan Sini Helmisen Mitä luettavaa sen ja sen kirjan jälkeen videosarjasta.

      Mutta näiden paikka ei välttämättä ole ainakaan kirjan kannessa, kuten monissa etenkin englanninkielisissä kirjoissa uutukaista verrataan Pottereihin, Nälkäpeliin, Game of Thronesiin jne. Etenkin jos se tulee lainauksena joltain kirjailijalta, sillä herää heti epäillys, onkohan hän edes tuota kyseistä kirjaa lukenut.

      Ymmärrän hengästymisesi, onhan Nevermoor aivan hämmentävän kerroksellinen ja yllätyksellinen kaupunki, mutta minä rakastin sitä. Se tuntui niin täyteläiseltä ja vuosisatojen saatossa rakentuneelta maagiselta sokkelolta, josta kukaan ei tiedä aivan kaikkea ja tuntui siksi (hassua kyllä) uskottavalta. Harmi, kun pitää nyt odottaa pidempään seuraavaa osaa.

      Poista
  2. Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että Pottereista on yksinkertaisesti tullut sellainen käsite, jolla ihan kaiken ikäisten ihmisten on helppo sanallistaa lukumieltymyksiään - etenkin, kun sellaiset Pottereihinkin sopivat määreet kuin spefi, fantasia, noituutta käsittelevä ja lohikäärmeitä sisältävä saattavat kuulostaa jopa pelottavilta ja luotaantyöntäviltä (ja yksinään nuo määreet ohjaisivat ehkä hyvin toisenlaisen, huomattavasti väkivaltaisemman kirjallisuuden pariin).

    Tutkimatta ja itsevarmalla mutulla veikkaisin, että Potterit ja Nevermoorit jakavat aika monta yhteistä asiasanaa esimerkiksi kirjastojen järjestelmissä. Ajatusta jatkaakseni, jos Pottereissa vaikkapa maaginen koulumaailma on ollut lukijan mielestä "se siistein juttu", suositus siirtyä Nevermooreihin osuu varmaan ihan nappiin! :) Itse pidän Nevermooreissa eniten Morriganiin ja hänen taitoihin liittyvästä hyvä-paha -pohdinnasta, Townsendillä on virkistävän tuore ote tähän teemaan.

    (Päädyin blogiisi googlatessani seuraavan Nevermoorin ilmestymistä, odotan kolmososaa innolla! Aussi-kustantaja kuitenkin ilmoittaa kolmososan julkaisuajankohdaksi vasta tämän vuoden heinäkuun lopun - sinulla oli varmaan tiedossa jokin varhaisempi, optimistisempi ennakkotieto?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päädyin tuohon ilmestysmisajankohtaan vertailemalla Goodreadsissa olleita päivämääriä, mutta en tosiaan voi 100% varmaksi väittää sen olleen oikea. Tämän kirjanhan luin jo viime vuoden toukokuussa, mutta sen postaus oli unohtunut luonnoksiin. Tuskin siis saadaan vielä suomeksi syksyllä, mutta ehkäpä jo ensi keväänä.

      Morrigan on kyllä sarjan suola. Aivan kuten Harrynkiin kohdistui toisena ja viidentenä kouluvuonna paljon ulkopuolisten epäilyjä, joutuu Morrigankin tekemisillään todistamaan näiden tuomasten olevan väärässä hänen suhteensa.

      Pottereissa on niin paljon kaikkea, että tosiaan siitä voi pitää monista eri syistä. Minulle sarjan parhaita puolia ovat olleet hyväksytyksi tuleminen (huolimatta Rowlingin transfobisesta twiitistä), oman paikan löytäminen, salainen maaginen maailma oman maailmamme keskellä ja ystävyys, joka tulee erilaisissa paketeissa.

      Poista
  3. Minäkin pidin kovasti ensimmäisestä osasta ja on kiva kuulla, että toinen osa lunastaa lupaukset.
    Pottereihin vertaaminen on ärsyttävää, mutta ehkä se auttaa tällaisia äitejä, jotka epätoivoisesti yrittävät löytää jälkikasvulleen Pottereiden jälkeen kelpaavaa luettavaa. Ei meinaan ole ihan helppoa krantun lukijan kohdalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä oikein miellyttävä lukukokemus, jonka kanssa ei tullut tylsää (harmi kun kolmatta osaa joutuu odottamaan). :) Vinkkaan aina Potter-faneille Angie Sagen Septimus Heap-sarjaa, joka jäi Suomessa aika vähäiselle huomiolle. Tykkäsin siitä kyllä itse tosi paljon.

      Ei ole tosiaan ihan helppoa vinkata mitä lukea Pottereiden jälkeen, sillä täytyy ensin tietää, mistä Pottereissa on pidetty ja minkä ikäiselle vinkataan. Esimerkiksi Spiderwickin kronikat sopii paljon nuoremmallekin lukijalle kuin vaikkapa Robin Hobbin tuotato. Tai jos puolestaan pitää lohikäärmeistä ja huumorista, niin voisi vinkata Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat- sarjan aloittavaa Lohikäärmeen prinsessaa, jonka nimistään huolimatta väittäisin sopivan pojillekin.

      Monilla vinkkauslistoilla mennään ensimmäisenä koviin klassikoihin, alkaen Taru sormusten herrasta, vaikka itse hakisin ensin luettavaa vähän uudemmista kirjoista, kuten Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous. Harmi, ettei Enoranta harrasta sarjojen kirjoittamista, tuossa kun olisi ollut niin potentiaalinen maailma kirjoittaa lisääkin teoksia.

      Poista
  4. Mää kyllä ootan, että seuraava osa ilmestyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään tuli Goodreadsin maaliskuun kuukausikirje sähköpostiin ja siinä mainittiin, että kolmas osa ilmestyy nyt englanniksi. Jospa siis saataisiin vaikka jo syksyllä Suomessakin!

      Poista