Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 23 - Jenny Bayliss: Jouludeitti x 12

  

  "Lumi putoili ääneti maahan suurina, valkoisina hiutaleina ja peitti uinuvan maan 

vaippaansa katseilta salassa. Vain Kate oli hereillä sitä todistamassa - Kate ja pöllöt ja 

ketut, joiden kanssa hän jakoi tämän yön. Maailma heräsi aamulla talven ihmemaahan, 

mutta Kate oli ainut, joka oli ollut näkemässä lumouksen syntyä."

    

  

Eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huominen, luukku 24 avataan Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana luomassa ja avaamassa kirjasomen joulukalenteria vuosimallia 2024!

  

Halusin lukea jouluksi jonkin söpön hömppäkirjan ja arvelin, että Jenny Baylissin Jouludeitti x 12 olisi ollut täydellisesti sellainen. No, en saanut aivan sitä Hallmark-elokuvaa, jota toivoin - lukekaa mieluummin Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit, jos etsitte sitä tunnelmaa. Oli suorastaan joulun ihme, että sain kirjan luettua luukkua varten ja olin niin helpottunut, kun sain tämän urakan loppuun - takakannen lupaama hilpeys oli kyllä kaukana. Seuraa siis ärsyyntymistä ja juonipaljastuksia, jatka lukemista omalla vastuulla. Suosittele minulle kommenteissa jotain oikeasti hyvää jouluaiheista hömppää!

  

Kate on palannut asumaan takaisin lapsuutensa kotikylään, vanhempiensa taloon, jonka on rempannut omannäköisekseen. Hänen parhaat ystävänsä asuvat myös kylässä, Laura, joka on töissä pukudraaman miljööksi kelvollisessa kartanossa tapahtumajärjestäjänä ja Matt baristana omassa pikkukahvilassaan. Alun perin kahvila oli Mattin äidin, mutta hän ja Mattin sisko kuolivat onnettomuudessa Mattin ollessa vielä teini.

   

Kate riisui nilkkurinsa ja kiipesi ikkunasyvennykseen. Hän veti polvet rintaa vasten puoliksi toivoen, että olisi ollut siellä yksin vain hyvä kirja seuranaan. (s. 265)

  

Kate kävi pyörähtämässä isossa maailmassa hankkimassa kokemuksia ja ammatin - hän suunnittelee kankaita ja kirjassa onkin siis monta ihanaa kohtaa, kun Kate ottaa kuvia talvisesta luonnosta ja maalaa vesiväreillä. Nämä kauniit luontokuvaukset ja taidetuokiot olivat kirjan parasta antia. Laura on sitä mieltä, että Kate tarvitsee miehen elämäänsä ja painostaa tämän osallistumaan jouludeittipalveluun. Joulukuun aikana järjestetään siis kahdettoista sokkotreffit, tosin jokaisesta mahdollisesta partneriehdokkaasta saa vähän ennen treffejä muutaman tiedon, kuten nimen, valokuvan, ammatin sekä statuksen (mm. onko ollut naimisissa ja lapsiluvun).

  

Koska kyseessä on romanttinen komedia, kuuluu luonnollisesti tarinan kaareen, että ainakin osa treffeistä menee aivan penkin alle. Katen tapauksessa tosin lähes jokainen tapaaminen epäonnistuu mitä oudommilla tavoilla. Yksi deitti ei koskaan saavu paikalle, yksi on tiukkapipoinen päällepäsmäri, yksi besserwisseröi kaikkien ärsytykseksi, yksi on homo (näin hänet muuten aivan Ncuti Gatwan näköisenä, kiitos viime päivien Doctor Who -maratonin, oli kyllä hieno kausi, pakko suositella), yksi välttelee ottamasta kontaktia ja yksi palaa takaisin ex-kumppaninsa luokse. Ja Kate surkuttelee, kun joutuu lähtemään yksille treffeistä - kauhistus - joululeivonnaisilta tuoksuen. 

  

Treffit pakottivat hänet lähtemään ulos neljän seinän sisältä. -- Kate oli huomannut nauttivansa levollisesta elämästään. Levollinen elämä oli kuitenkin mennyt jo niin pitkälle, että hän oli alkanut erakoitua, eikä hänellä ollut ollut mitään sitä vastaan. -- Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

  

Ainakin yhdet deitit menevät jopa ihan mukavasti, mutta silläkin kertaa tyyppi aiheuttaa lukijassa epäilyksiä. Äijän käppänäinen kun on kävelevä punainen lippu koko olemuksessaan. Kate ei vaan jostain syystä tätä näe, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Etenkin kun hän koko ajan kommentoi miestä, kuinka häijynkomea tämä on, miten hänen katseessaan vilahtaa jotain paholaismaista, kuinka hän ei siedä häviämistä ja tahtoo osoittaa, että hänellä on paljon rahaa tuhlattavaksi, kuinka hän on hyvin itseensä tyytyväinen ja itseään esille tuova tapaus. Kun Kate sitten lopulta pusuttelee miekkosen kanssa ovat "heidän suudelmansa -- niin tulisia, että ne olisivat voineet porata reikiä jäähän." No, onhan tuo kai karvan verran parempi kuvaus kuin Nora Robersin Varjojen ratsussa ollut unohtumaton kohtaus, kuinka seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". 

  

Kirjassa on paitsi törppöjä miehiä, myös toksista maskuliinisuutta - edellisen parisuhteen perään itkevä kasvissyöjä tituleerataan "vollottavaksi vegaaniksi", sillä onhan se nyt suorastaan oksettavaa, kun miehellä on tunteita, vaikka myöhemmin miesten kykyä näyttää tunteita sitten kehutaankin. Loppupuolella taas uudelleen kyseenalaistetaan miesten tunnetaitoja: "keskusteleminen tunteista parikymppisen jätkän kanssa on kuin altistaisi Draculan auringonvalolle". 

Ainakaan turhan moderniksi ei siis tätä kirjaa voi haukkua asenteiltaan, Katekin kun pariin otteeseen harmittelee, että hänen "lady gardeninsa" ei ole trimmattu, vaan rehottaa kurittomasti ja toteaa, että hänen edellisestä "seksikerrasta oli niin kauan, että hän epäili immenkalvonsa saattaneen kasvaa takaisin" sekä kuinka "tyyppi oli saanut hänen munasarjansa kihisemään". Merkkaapa hän mielessään yhden deitin potentiaaliseksi spermanluovuttajaksi. Toisekseen, ei kai kenelläkään ole enää fyysistä puhelinvastaajaa 2020-luvulla, hyvänen aika. 

  

"Olin huolesta suunniltani", Richard sanoi. "Ei erityisen miehekästä, tiedän." 

"Miehekkäämpää se on kuin että ei olisi yhtään huolissaan", Kate sanoi. "Miehillä tuntuu olevan sellainen kummallinen käsitys, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki, vaikka asia on oikeasti täysin päinvastainen." (s. 140)

  

Katen äiti on kammottava: sarjapetti hänen isäänsä, hyppäsi kiinteistönvälittäjän mukaan Espanjaan ja elää tytärtään paljon villimpää elämää. Tässä oli yllättävän vähän lukuja pituuteensa nähden, vain 13, yksi jokaista deittiä kohden sekä prologi, minkä takia yksi luku oli aina tavattoman pitkä tehden lukemisesta uuvuttavaa maratoonaamista. Kertoo kyllä todella paljon kirjasta, että tein mieluummin mitä tahansa (harkitsin jopa tiskaamista) kuin luin kirjaa. Onneksi tarina noudatti sitä tuttua kaavaa, että kiireinen bisnesnainen on pikkukylässä joulun aikaan, rakastuu kahvilanomistajaan, kokee jonkinlaisen konfliktin, mutta palaa takaisin. 

  

Tässä lisäkierroksia tuohon trooppiin tuo se, että Matt ja Kate olivat ystäviä jo lapsuudessa, eikä Kate ollut koskaan tajunnut miestä kohtaan tuntemiensa tunteiden syvyyttä (huvittavaa kyllä, yksi deiteistä on sanonut Katelle, että tämä saattaa "hyvinkin olla tunneälykkäin ihminen" jonka on kokemuksen aikana tavannut - Kate, joka ei edes tajua isänsä löytäneen uuden rakkauden elämäänsä ja kuinka paljon Matt haluaa haleutua hänen seuraansa millä tahansa tekosyyllä), vaikka joka ikinen kylän asukas näki sen jo kilometrien päähän. Hidasteena parisuhteelle toimii Mattin tyttöystävä, mutta kirjailija raivaa hänet näppärällä kierrepallolla pois kuvioista. 

  

Petula vetäisi mittanauhan taskustaan ja kietaisi sen salamannopeasti Katen rintavarustuksen ympäri. 

"Piti vain varmistaa, etteivät nuo ole paisuneet sitten viime joulun", hän sanoi nyökäten Katen rintojen suuntaan. (s. 202)

  

Voin kyllä sanoa, että tämän kokemuksen perusteella en tule jatkossa tarttumaan tämän kirjailijan teoksiin uudestaan. Tiesin kyllä odottaa hömppää, mutta halusin kivaa hömppää, en tälläista kohellusta, naiiviutta, kuumenevia reisiä, tai naisiin kohdistuvaa suorastaan hyväksikäytöksi kutsuttavaa käyttäytymistä (vedonlyöntejä kuinka monen nainen pöksyihin pääsee ja pettämistä). Tässä oli itselleni liikaa sellaisia kohtia, jotka jättivät pahan maun suuhun. Esimerkiksi tarjoilija, joka yrittää kiskoa täyden lautasen Katen kädestä. Ei lainkaan uskottavaa käyttäytymistä. 

   

Samoin Katen vauvakuume kumppanin kanssa tai ilman ei ole omalla mukavuusalueellani. Tässä oli myös sietokykyni ylittävä määrä typoja ja erikoisia sanavalintoja sekä sanontoja (kuten "lumi teki geimeistä lopun", "juna oli kuin nuijalla lyöty" ja "hänen äänensä soi Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi"). Positiivisena sanottava kuitenkin se, ettei kirjassa ollut ainoatakaan kuumaa kohtausta, vaikka pusuja tässä vaihdellaankin sitten senkin edestä. Ja kyllä, lopussa päärynäpuusta löytyy peltopyy - siihenhän kirjan nimikin pohjimmiltaan viittaa. Varmasti joku tykkää tästäkin.

  

"Muutama tuhma tekstari ei vielä anna hänelle oikeutta pöksyjesi avaimiin."

--

Hän oli vannonut itselleen, että pitäisi kaikki karvaiset osastonsa siisteinä ja sheivattuina siltä varalta, että pöksyavainten tarve tulisi yllättäen eteen. (s. 279-280)

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!
  
Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?

  

Suomentanut: Taina Wallin, 455 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Twelve Dates of Christmas (2020)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Penni kirjoistasi

  

Samankaltaista luettavaa: 

• Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Beth O'Leary: Kimppakämppä

"Meidän pitää muuten ehkä jossain vaiheessa alkaa vähän siivota pois näitä viestilappujamme. Asunto on kohta kuin Russell Crowell Kauniissa mielessä."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Popsugar Reading Challenge: A book about or involving social media

   

En lue juuri koskaan chick litiä. Siksi olin itsekin yllättynyt, kun Beth O'Learyn Kimppakämppä kiinnitti huomioni. Yllätyin vielä isommin, kun tykkäsin lukemastani.  Ja tykkäsin paljon, täyden viiden tähden verran. Miksi tämä kolahti niin kovaa? Kimppakämppä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, vaan siinä on myös tummempia sävyjä. Pidin todella paljon molemmista, täyteläiseltä tuntuvista näkökulmahahmoista. Ja näin koronavuotena kaipaa keveämpääkin kirjallisuutta, joka tarjoaa pakopaikan todellisuuden ahdistavuudesta.

Spoilerivaroitus! Käsittelen tässä postauksessa paljon yksityiskohtia kirjasta, etenkin ensimmäisiltä 50 sivulta. Jos et halua juonipaljastuksia ennen omaa lukukokemustasi, suosittelen lukemaan tämän postauksen vasta jälkeenpäin. 

   

Kaikki alkaa siitä, kun Tiffy eroaa pitkäaikaisesta poikaystävästään Justinista ja tarvitsee uuden asunnon. Hän on saanut asua miehen asunnossa, mutta kun tämä tuo sinne toisen naisen, Tiffyn mitta täyttyy ja hän pakkaa tavaransa kasaan. Riidan jälkeen Justin vaatii Tiffyä maksamaan vuokran siltä ajalta, kun hän eron jälkeen asui asunnossa. Niinpä uuden kämpän tulee olla todella halpa. Halpaa asuntoa vaan ei Lontoosta niin helposti löydä. Niinpä kun Tiffy näkee Graigslistissa ilmoituksen vuokrattavasta sängystä, hän päättää hakea paikkaa sen erikoisesta luonteesta huolimatta.

  

Asunto (ja makuuhuone/vuode) yhteiskäytössä 27-vuotiaan saattohoitajan kanssa, joka tekee pelkästään yövuoroja ja on poissa viikonloput. Paikalla asunnossa vain ma-pe klo 9-18. Muun ajan asunto on kokonaan hakijan käytössä. Loistokämppä yhdeksästä viiteen -työläiselle. (s. 14)

  

Tiffy on käsityö- ja harrastekirjoihin keskittyneen kustantamon kustannustoimittaja, eli hänen palkkansa on pieni. Leon, sängyn vuokraaja, on saattohoitaja, joka tekee pelkästään yövuoroja, sillä niistä saa parempaa palkkaa. Viikonlopuista saisi vielä enemmän, mutta ne hän on luvannut viettää tyttöystävänsä kanssa. Leon tarvitsee lisää rahaa maksaakseen veljensä asianajajalle. Tämä on joutunut vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt, vaikka kukaan muu kuin leon ei tunnukaan miestä uskovan. 

Näin ollen Tiffy voi olla asunnossa öisin ja Leon päivisin, eikä heidän tarvitse koskaan tavata. Tästä Leonin tyttöystävä pitää huolen. Tiffy levittää erittäin kirjavan ja runsaan omaisuutensa Leonin pienen asunnon neliöihin. Ensimmäisenä päivänä hän näkee Leonin sängyn alla jätesäkillisen käsin neulottuja huiveja, jotka mies on saanut saattokodin potilaalta. Tiffyn mielessä säkki on merkki siitä, Että Leon on sarjamurhaaja. Kunnes säkin päälle ilmestyy vähän myöhemmin post-it -lappu, jossa lukee "kirpparille".

  

"Puhuitko sinä tästä Leonin kanssa?" Mo kysyy -- "Siis siitä, että tuot tänne kaikki tavarasi?" 

Kurtistan kumia. Totta kai tuon tänne kaikki tavarani! Ei kai nyt sellaisesta tarvitse edes keskustella? Mnä muutan tänne, joten myös minun tavarani muuttavat. Minne minä ne muka olisin vienyt? Tämä on vakituinen osoitteeni. (s. 50)

  

Tuo viesti aloittaa muistilapuilla käydyn kirjeenvaihdon asunnon jakavien ihmisten välillä. Pikkuhiljaa Leon oppii tuntemaan Tiffyn, joka käyttää tyksinkertaisenkin asian selittämiseen enemmän sanoja kuin on tarpeen. Leon on askeettinen ja harkitsee sananasa tarkkaan. Eräs hänen kollegoistaan vitsaileekin, että Leonilla on käytössään vain rajallinen määrä sanoja päivässä eikä hän siksi tykkää tuhlata niitä. Myös Leonin osuudet kirjasta ovat hyvin töksähteleviä siinä missä Tiffyn rönsyilee. Pidin todella paljon tästä tyylierosta, joka sai hahmot heräämään eloon kirjan sivuilla.

Totta kai olen utelias ja googlaan hänet. -- Olen helpottunut todetessani, että hän ei ole lainkaan minun tyyppiäni -- Leonilla on vaaleanruskea iho ja paksut, kiharat hiukset, sen verran pitkät, että hän on työntänyt ne korvien taakse, ja hän on aivan liian laiha minun makuuni. Pelkkää pitkää raajaa, teinipoikatyyppiä. Hän näyttää kuitenkin ihan mukavalta -- vaikka toisaalta kuka tahansa alkaa näyttää kirvesmurhaajalta, jos sillä silmällä katsoo. (s. 24)

Oppiessaan tuntemaan Tiffyn Leon myös tajuaa, kuinka rikki nainen on päättyneen suhteensa takia ja kuinka kamala tuo mies hänelle on ollut. Hän on manipuloinut Tiffyä pikku hiljaa niin, ettei tämä enää pysty luottamaan omiin muistoihinsa tai ajatteluprosesseihinsa. Leonin tyttöystävä Kay kutsuu Tiffyä "elämää suuremmaksi" ja boheemiksi, mikä tavallaan pitää paikansa, onhan Tiffy varsin värikäs ja räiskyvä persoona. Kay-kielessä ensin mainittu tosin tarkoittaa ylipainoista ihmistä, vaikka minulle ei Tiffystä synny tällaista mielikuvaa, korkeintaan hän on hieman kurvikas. Kay tosin ei alunperinkään pitänyt ajatuksesta, että joku vieras nainen jakaa asunnon Leonin kanssa, mikä varmasti vaikuttaa hänen näkemykseensä.

  

Tiffy on pitkä ja hän saa kuulla siitä aivan liian usein, etenkin miehiltä. Moni lyhyempi mies on sanonut, ettei voisi seurustella naisen kanssa, joka on itseään pidempi, vaikka Tiffylle pituus ei merkitsee mitään puolin tai toisin. Hän käyttääkin tällaista kommentointia suodattimena jättää kyseiset tyypit omaan arvoonsa. Minulla on kaksi isosiskoa, jotka ovat kummatkin pidempiä kuin minä, toinen on 180cm ja toinen vähän lyhyempi. He ovat saaneet niin ikään kuulla pituudestaan, ja niin ikään enimmäkseen miehiltä. Itse olen "vain" 168cm ja koen itseni lyhyeksi heidän vierellään, vaikka olenkin keskimittainen suomalainen nainen.

Vuosien mittaan olen vähän väsynyt siihenkin, miten ihmiset aina ylistävät "mittojani". -- Minne tahansa menen, ehdin hädin tuskin astua sisään huoneeseen, kun joku jo ilmoittaa minulle avuliaasti, että olen naiseksi erittäin pitkä. 

-- 

Joitakuita se tuntuu ärsyttävän niin kuin haluaisin tarkoituksella viedä enemmän tilaa kuin minun on lupa, jotkut taas kokevat sen uhkana, etenkin ne tyypit, jotka ovat tottuneet katsomaan alaspäin naispuolisia petikumppaneitaan (s. 61-62)

  

Vaikka teos on melko pitkä, sen ahmii nopeasti. Alkupuoli pohjustaa hahmoja hitaalla, mutta silti kiinnostavalla kerronnalla usean kuukauden ajalta (vuokrasopimus tehtiin poleksi vuodeksi) ja loppupuolella tapahtuu enemmän lyhyessä ajassa. Kuten kunnon chick litiin kuuluu, päättyy teos onnellisesti kaikkien keskeisten hahmojen osalta. Siksi voinkin suositella erittäin lämpimästi tätä kirjaa joululahjaksi tai lomalukemiseksi ja muutoinkin genrestä pitävälle. Tai kuten omalla kohdallani voidaan todeta, myös genreä vierastavakin pitää tästä. 

  

"Kuule", hän sanoo sitten, "oletko koskaan odottanut jonkin kirjan lukemista niin kiihkeästi, ettet lopulta pystykään lukemaan sitä?" 

"No ihan varmasti! Minulle käy niin koko ajan. Jos minulla olisi hiukkaakaan itsehillintää, en olisi ikipäivänä kyennyt lukemaan viimeistä Harry Potteria. Odotus oli yhtä tuskaa. Jos se ei ylläkään muiden osien tasolle? Jos se ei olekaan sitä mitä toivon?" (s. 237)

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Voiko toiseen rakastua pelkkien Post-it-lappujen perusteella?
  
Tiffy ja Leon nukkuvat samassa sängyssä. He eivät ole koskaan tavanneet. Hauska, suloinen romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja elämän yllätyksellisyydestä.
   
Hätä kämppiksen keksii! Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.
   
Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa.
   
Beth O'Leary opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa ja työskenteli sittemmin kustantamossa lastenkirjallisuuden parissa. Hän kirjoitti Kimppakämpän junassa matkoillaan töihin Lontoon keskustaan ja takaisin kotiin sen laitamille. Nykyään hän kirjoittaa romaaneja kokopäiväisesti.

   

Suomentanut: Taina Wallin, 445 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: The Flatshare (2019)

    

Muita lukukokemuksia: Bibbidi Bobbidi Book, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain, Kirjakaapin kummitus, Kartanon kruunaamaton lukija, Kaiken ei tarvitse olla totta, Paljon melua kirjoista, Annelin lukuvinkit

Terhi Tarkiainen: Pure mua

"Lemmikki, joka puhkoo kaksi nättiä reikää kaulavaltimoon ja hörppii musta verta, 

kunnes mä olen rutussa kuin tyhjä, ihmisen muotoinen ilmapallo."

    

   

Arvostelukappale

   

Luin Terhi Tarkiaisen esikoisteoksen Pure mua jo viime vuoden lokakuussa. Minulla oli kirja matkassa Helsingin kirjamessuilla ja sain omaan kappaleeseeni kirjaa nimmarin kirjailijalta, kiitos! Toisin kuin ennen kirjaan tarttumista luulin, kyseessä ei olekaan pelkkää höttöistä romantiikkaa pursuileva chick lit, vaan kansien välistä löytyy niin huumoria, Suomen sisällisota 1918 ja ihmisoikeuskysymyksiä, feminismiä, ilmastonmuutospohdintaa ja rokotusvastaisten kritisointia. 

   

Messuilla Buffy, vampyyrintappajan faniksi tunnustautunut Tarkiainen kertoi, kuinka oli huomannut aikuisille suunnttujen vampyyrikirjojen vähyyden. Suositut J.R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjat tulevat helposti mieleen, mutta muita onkin vaikeampi nimetä (ainakaan niin, että kyseinen teos löytyisi suomennettuna). Niinpä Tarkiainen halusi kirjoittaa oman versionsa vampyyreistä osaksi kaanonia ja komeasti sen tekeekin. 

  

  

Anna on 30-vuotias humanisti, jonka rikkaat vanhemmat eivät ole tyytyväisiä tapaan, jolla tytär elää elämäänsä. Ikuisuusprojektiksi venähtäneen gradun kanssa painiva Anna saa nimittäin lahjaksi vampyyrin, jonka kanssa "harjoitella, miten miesten kanssa ollaan", sillä he haluavat ainoan lapsensa alkavan mahdollisimman pian tekemään lapsenlapsia. On olemassa vampyyreitä välittävä kenneli, jonka perussääntö on sama kuin fight clubilla, ja se sääntö on, ettei tästä eksklusiivisesti klubista puhuta ulkopuolisille. 

  

Annalla menee hetki ymmärtää, että vampyyrejä on olemassa ja vielä pidempi hetki sen asian kanssa, että hänen vanhempansa hankkivat hänelle "uuselävän kädellisen" seksileluksi. Nämä vampyyrit eivät pysty saamaan lapsia ihmisnaisten kanssa, toisin kuin Houkutuksessa. Herkullisia kirjallisia viittauksia on teoksessa lukuisia. Kuten Vladin  (ei niin kuin Vlad Tepes vaan lyhenne Vladislav Mihailovitšista) kuolinpäivä, josta en ole aivan varma, onko se tarkoituksella sama kuin Houkutuksen Bellan (ja myös minun) syntymäpäivä, 13. syyskuuta, vai onko se vain onnekasta sattumaa. 

   

"Kuka antaa kenellekään lahjaksi vampyyrin! Mistä te voitte saada päähänne jotain niin järjetöntä'?" (s. 15)

   

Häkissä toimitetulla Vladilla on kaulassaan nahkapanta ja sille - vai hänelle? - voi antaa sähköshokkeja, jos se ei tottele. Jaiks! Vampyyri tihkuu seksiä ja on ilmielävä (tai siis kuollut) populaarikulttuurin luoman kliseisen vampyyrin ilmentymä. Hänen komeutensa saa Annan miettimään, mahtaako olla olemassa tavallisen ihmisen näköisiä vampyyrejä, joilla on purentavikoja, aknearpia, keskivartalolihavuutta tai kalju. Entä onko zombejakin olemassa?

   

Vanhemmat ovat aikaisemminkin antaneet Annalle kalliita ja vain harvojen tavoiteltavissa olevia lahjoja, kuten hybridiauton, jonka Anna palautti kerättyään tarpeeksi rahaa ostaakseen käytetyn Volvo 740:n, joka "tuhosi ympäristöä ihan vain seisoessaan parkissa". Hän haluaa olla oman elämänsä nainen, vaikka tuottaakin itsenäisyydellään ja itsepäisyydellään jostain syystä pettymyksen vanhemmilleen. 

  

"Pelkkiä pettymyksiä toistensa perään sinä olet meille tuottanut", äiti jatkoi. -- "Olisit nyt koettanut löytää itsestäsi edes ripauksen naiseutta. Kuka tuollaisen muka huolii vaivoikseen? -- Hyödytön, kiittämätön lapsi!" (s. 117)

    

Vlad juo verta pullosta ja hänellä on ihan tavalliset ihmishampaat, samat jotka hänellä oli kuollessaan. Anna ei pidä lahjansa mukana tulleesta ohjekirjasta, joka luokittelee vampyyrit epäelävinä käytännössä esineiksi, joille saa tehdä mitä vain. Annan mielestä ihmisoikeudet kuuluvat myös vampyyreille ja kohtelee Vladia vertaisenaan, joskin pelkää tämän voimaa ja verenjanoa, mikä onkin ihan tervettä. Vladin vapautusyritys Kennelin kahleesta muuttuu kunnon seikkailuksi, etenkin kun kuvioihin tulee toinenkin vampyyri, Kalma (jonka kuvittelin Alias- tv-sarjan Julian Sarkin näköiseksi, Vlad puolestaan on lainannut ulkonäkönsä Ian Sommarhalderilta).

  

Pidin suuresti Tarkiaisen kielestä, ja luin jopa joitakin kohtia ääneen puolisolleni, mitä tapahtuu varsin harvoin. Kielikuvat, maailman- ja hahmojenluonti sekä juonenkuljetus olivat onnistuneita, ja sujuvasti rullaavaa teosta oli ilo lukea. Olisin ahminut Annan, Vladin ja Kalman tarinaa pidempäänkin. Näin kirjan luettuani jopa unta Vladista ja Kalmasta (Kalma oli loukkaantunut, hän ja Vlad hakivat suojaa jostakin mummonmökistä, jonka etuoven pielessä kasvoi vampyyreille myrkyllinnen köynnöskasvi). Mielenkiinnolla jään odottamaan, milloin saamme kuulla lisää Tarkiaisesta ja millaiseen maailmaan hän silloin lukijansa johdattelee.  

  

Tuntui kuin vuosien saatossa yksittäiset lainaukset olisivat päässeet lisääntymään keskenään ja tuottamaan loputtoman lähdeviittausten rihmastoja, jotka levisivät kuin lääkeresistantti sieni-infektio. (s. 93)

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Haluaisitko sinä ihan oikean, komean vampyyrin, jolle saat tehdä mitä tahansa? Anna ei ehkä olisi halunnut. Villi romaani keikauttaa verenimijäperinnettä!

   

Kun Anna täyttää 30, hän saa vanhemmiltaan lahjaksi Vladin, upean vampyyrimiehen häkissä. "Jos vaikka opettelisit tällä, miten niiden miesten kanssa ollaan." Mukana on käyttöopaskin. Anna tahtoo vain palautusosoitteen. 

   

Gradu vuoden 1918 punakapinasta saa jäädä, kun vampyyrit imaisevat Annan seikkailuun täynnä kahlittuja petoja, seksuaalisia paineita ja laastareita kaulalla. Mitä toiselle ihmiselle saa tehdä? Entä missä ovat rajat, jos toinen ei ole ihminen? Esikoiskirjailijan pureva huumori saa punnitsemaan yllättäviä kysymyksiä.

   

403 sivua, Tammi 2018

     

Seksikkäistä vampyyreistä on luettu myös täällä: hyvähuomen, Ja kaikkea muuta, Siniset helmet, Ruusun nimi, Jos vaikka lukisi..., Kun tee jäähtyi kuppiin ja kuu loisti taivaalla

Lukupiirissä | Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua

"Hän yritti opetella sopivaa päivärytmiä ja päästä sinuiksi itsensä kanssa, 

jotta eläisi omaa elämäänsä eikä vaeltaisi kuin zombie joka katseli, miten kaikki 

muut elivät elämäänsä samaan aikaan kun hän itse odotti omansa päättymistä."

      

     

Elokuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Goodreas 50: 1. A book with more than 500 page, I spy: 20. Emotion/Feeling

  

P.S. Rakastan sinua on Cecelia Ahernin ensimmäinen romaani, joka nousi nopeasti suosioon niin kotimaassaan Irlannissa kuin myös täällä Suomessakin, Teoksen pohjalta on tehty myös elokuvakin (kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, lukemassani pokkariversiossa on leffankansi, jossa on tarinan päähenkilö Holly Hilary Swankin esittämänä). 

  

Kiitos hyvän ystäväni, näin leffan jo kesällä 2008, ennen kuin muutin tänne Ouluun. Hän tarjosi naposteltavan lisäksi nenäliinapaketin, vaikka väitin olevani niin kovapintainen, että kestäisin mitä vain. Lopulta jouduin taipumaan ja kuivamaan poskiani. Siksipä varauduin Nessu-paketilla myös kirjaan tarttuessani. Toisin kuin John Greenin Tähtiin kirjoitettu virheen kanssa (jonka myöskin näin elokuvana ennen kirjaa), ei nenäliinoille nyt tullut tarvetta. 

  

Mitä ihmettä tee saikaan aikaan. Se auttoi kaikkiin ongelmiin. Kun halusi jutella, juodaan teetä. Kun saadaan potkut, juodaan teetä. Kun aviomies kertoo, että hänellä on aivokasvain, juodaan teetä... (s. 301)

  

Yleensä haluan lukea kirjan ennen kuin katson sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta tuolloin vuosia sitten en vielä tiennyt kaverini kovasti kehuman leffan perustuvan kirjaan. Enkä siihen aikaan varmaan olisi Ahernin teoksesta innostunutkaan, sillä P.S. Rakastan sinua uppoaa parhaiten lukijalle, joka on kokenut elämää suuremman rakkauden. Katsoin leffan uudelleen tammikuussa 2010 ja itkin vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, sillä kuvittelin itseni päähenkilön asemaan. Olin tuolloin asunut vasta muutaman kuukauden avomieheni kanssa.

  

Erot leffan ja alkuperisen tarinan välillä ovat hyvin suuria. Pistin merkille useita merkittäviä muutoksia jo lukiessani, mutta fiilisteltyäni leffan vielä uudelleen (nyt siis jo kolmatta kertaa), huomasin kuinka kauaksi ohjaaja on vienyt tarinalinjat toisistaan. Molemmissa versioissa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi leffassa Holly on vähemmän masentunut, kun puolestaan sivuhahmoja on siivottu pois raskaalla kädellä ja juonta tönäisty kepeämpään chick flick suuntaan. Tapahtumapaikaksi on myös Dublinin sijaan valittu Brooklyn. New York. 

  

Oli hassua, miten kaunis ilma oli aina päivän puheenaihe Irlannissa. Se oli niin harvinainen näky, että kaikki olivat tyytyväisiä, kunsellainen päivä viimein koitti. (s. 187)

  

Tarinahan lienee monille jo tuttu, ja takakansi tiivistää juonen todella hyvin. Muutamalla sanalla: Holly ja Gerry ovat onnellisesti naimisissa olevia kolmenkymmenen kynnyksellä olevia dublinilaisia. Eräänä päivänä Gerry menee lääkäriin jatkuvien päänsärkyjen takia. Huononevan näön sijaan syynä onkin aivokasvain, joka lääkehoidosta ja leikkauksista huolimatta jatkaa kasvamistaan ja päättää lopulta Gerryn elämän. Holly lopettaa työnsä ja jää hoitamaan Gerryä tämän viimeisinä kuukausina.

  

Huolimatta Hollyn tarkkaavaisesta katseesta, Gerryn onnistuu juonitella ja toteuttaa parin vitsinä syntynyt Lista, kymmenen kohtaa kattava muistilista asioista, joita Hollyn ei tulisi tehtyä, jos Gerryä ei olisi. Holly avaa yhden kuoren kuukaudessa ja noudattaa kuolleen miehensä antamia ohjeita ja saa elämänsä lopulta takaisin hallintaansa suistuttuaan pois raiteiltaan rakastamansa miehen ja hyvän ystävänsä kuoleman vuoksi. Kirjan nimi viittaa Gerryn tapaan päättää jokainen kirjeensä lausahduksella: "P.S. Rakastan sinua". 

    

Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut. Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä viellä vähän aikaa. (s. 37)

    

Olen pitänyt Ahernin myöhemmistä teoksista paljon enemmän kuin tästä esikoisesta. Yksi syy toki on se, että Mitä huominen tuo tullesaan ja Tapaaminen elämän kanssa olevat molemmat maagista realismia, mutta toisaalta tuntuu, että Ahernin tyyli on kehittynyt ajan myötä. Ahernin tuotannosta hyllystäni löytyvät lukematta vielä Sateenkaaren tuolla puolen, Suoraan sydämestä sekä Lahja. Nämäkin tulen lukemaan varmaan jossain vaiheessa.

P.S. Rakastan sinua on erittäin sujuvasti etenevä romaani, mutta Hollyn masentunut käyttäytyminen on satoja sivuja kestäessään hyvin puuduttavaa, vaikkakin uskottavaa. Ilman Gerryn kirjeitä teoksessa olisi hyvin vähän syitä jatkaa lukemista. Teoksen loppu onnistui yllättämään siinä määrin, etten osaa sanoa mitä siitä ajattelen. 

  

Gerryn kuolemaa lukuunottamatta teoksen tapahtumat edustavat perinteistä chick lit-tyyliä: n. 30-vuotiaat naiset käyvät baareissa, tapaavat miehiä, juovat liikaa ja katuvat seuraavana päivänä. Sivuhenkilöt tuovat paljon lihaa tämän perusrungon päälle, esimerkiksi Hollyn räiskähtelevä sisko Ciara, joka asuu Australiassa, on väriläiskä, jota teos tarvitsee. Hauskana knoppina: Holly yrittää päästä ystäväporukkansa kanssa erääseen julkkibaariin erään seurueesta väittäessä tämän olevan Suomen prinsessa.

Vaikka elämän rajallisuus onkin teoksen kantavana teemana, se ei tee teoksesta liian raskasta. Voinkin suositella teosta Aherniin tutustuneiden lisäksi romantiikan ja kevyen, mutta ajatuksia herättävän kirjallisuuden ystävälle (voisin väittää etenkin Jojo Moyesin teoksissa olevan paljon samaa tämän kanssa, vaikken niitä vielä luikenut olekaan). Ja jos fiktiivisten ihmisten elämä koskettaa sinua, suosittelen varustautumaan tuhdilla tukulla nenäliinoja.
 

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa pääsen rastittamaan kohdan NAINEN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

    

Ahernilta suomennetut teokset:

• P.S. Rakastan sinua, 2005 (P.S. I Love You, 2004) 
• Sateenkaaren tuolla puolen, 2006 (Where Rainbows End, 2004) 
• Yllätysvieras, 2007 (If You Could See Me Now, 2006)
• Ihmemaa, 2008 (A Place Called Here, 2006)
• Suoraan sydämestä, 2009 (Thanks for the Memories, 2008)
• Lahja, 2009 (The Gift, 2008)
• Mitä huominen tuo tullessaan, 2010 (The Book of Tomorrow, 2009)
• Tyttö peilissä (novellikokoelma) 2012, (Girl in the Mirror / The Memory Maker, 2011)
• Tapaaminen elämän kanssa 2012, (The Time of My Life, 2011)
• Sadan nimen mittainen matka 2014, (One Hundred Names, 2012)
• Kuinka rakastutaan 2015, (How to Fall in Love, 2013)

Ahernilta suomentamattomat teokset:

• The Year I Met You (2014)

Arvosana:

     

Takakannesta:

Holly ja Gerry ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, ja heillä on hauskaa jopa kinatessa. Kun Gerry kuolee yllättäen, Holly vaipuu surun syövereihin. Hän herää horteestaan vasta kolme kuukautta Gerryn kuoleman jälkeen, kun saa äidiltään paksun kirjekuoren, jonka päällä lukee "Lista". 

  

Kaikki on alkanut rakastavaisten vitsistä: mitä ihmettä Holly tekisi, jos Gerry ei olisi muistuttelemassa häntä arjen pikkuasioista? Valot jäisivät sammuttamatta, laskut maksamatta ja maito ostamatta. Gerry on ottanut kaiken huomioon ja kirjoittanut Hollylle kymmenen muistilistaa, yhden jokaiselle kuukaudelle. Gerryn kirjeet auttavat Hollya surutyössä, ja kaiken lisäksi tuntuu siltä että Gerry on punonut kokonaisen juonen Hollyn uutta elämää varten.

Samantyylisiä kirjoja: John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Ole kiltti, älä rakasta häntä, David Safier: Huono karma, Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää

Suomentanut: Pirjo Lintuniemi, 511 sivua, Like 2008 (1. painos Gummerus 2005)

    

Alkuperäinen nimi: P.S. I Love You (2004)

   

Hollyn surusta on luettu mm. näissä blogeissa: Pihin naisen elämää, Kirjahullun päiväkirja, Mielikuvituksen melodiat

Lukupiirissä | Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Kunnon naisessa on 70 prosenttia vettä ja loput suklaata"

   

Joulukuun lukupiirikirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen kepeä chick lit -teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, joka ilmestyi alun perin Kauneus ja terveys -lehdessä jatkokertomuksena. Valintaperusteluina olivat niin lajityyppi kuin myös lyhyt pituus. Chick lit ei ole minun suosikki genreni, mutta lukupiirin periaatteena on mielestäni haastaa osallistujia kokeilemaan kirjoja myös omien makutottumusten ulkopuolelta. Teoksessa oli myös niin vähänlaisesti sivuja, että ajattelin sen olevan kohtalaisen nopeasti luettavissa, olisipa sisältö millainen tahansa. 

Esimakua kirjasta voi käydä kuuntelemassa vaikkapa tästä kirjatrailerista.

  

Lähdin siis lukemaan teosta varsin matalissa odotuksissa. Ensimmäisillä sivuilla silmieni eteen heitettiin varsin graafinen kuvaus Iiriksen elämän varhaisista vaiheista. Siis kirjaimellisesti siitä, kuinka hän sai alkunsa. Lukiessani sain useaan otteeseen sydämentykytyksiä ja punastuneet posket, eikä siis sillä kaikkein toivotuimmalla tavalla. Pulkkinen keskittyi Iiriksen kautta kuvaamaan miehiä varsin falloskeskeisesti. 

  

Pulkkinen leikittelee sanoilla ja osoittaa paikoin laajan kulttuurisen tietämyksensä, välillä akateemisuus ja muka-hauskuus ovat kuitenkin lähinnä ärsyttäviä. Eniten kirjalta odotin nakkipaperi-kohtausta, josta monissa blogeissa oli jo etukäteen mainostettu. Ilmeisesti Pulkkisella on tapana vilautella nakkipaperia useimmissa teoksissaan. Iiriksellä oli varsin epämiellyttävä törmäys tähän roskaan, leikkiessään Tuhkimoa. 

  

Kirjan päähenkilönä seurataan Bridget Jonesia muistuttavaa 28-vuotiasta Iiristä, joka on töissä koulupsykologina. Kun pitkäaikainen poikasystävä Aleksi ilmoittaa, ettei hän enää halua olla suhteessa Iiriksen kanssa, koska nainen ei osaa rakastaa, joutuu Iiris tuuliajolle omassa elämässään. Hän turvautuu suklaan, alkoholin, shoppailun ja seksin voimaan. Etsiessään uutta miestä Iiris päättää alistua kokeilemaan jopa netin treffikanavaa:

Tein pikaisen henkilöanalyysin. Tässä minulla oli edessäni Teppo-niminen haltija, jolla oli kaljuponnari. Minkälaista olisi seksi tämän lateksikorvan kanssa. Pitäisikö hän aktin aikana Ecco-kengät jalassaan vai haluaisiko hän toteuttaa myös makuuhuoneessa haltija-fantasiaa ja pukeutua Legolakseksi? Synnyttäisinkö minä Teppo-nimisen haltija-kaljuponnarin kaljuja lapsia joille annettaisiin haltijanimet Arwen ja Legolas, sitoisin heidän jo vauvana harvat hiuksensa sympaattiselle haituvaponinhännälle, tribuuttina isänsä tyylille? Menisimmekö me joka sunnuntai koko perheen voimin liveroolipelitapahtumaan? Hankkisinko minäkin lateksikorvat? (s. 48)

  

Ei taida Iiris innostua nörttimiehistä? Hieman pisti tämä kliseinen asetelma silmääni, olenhan itse elänyt useita vuosia parisuhteessa pitkätukkaisen pelaajamiehen kanssa. Ehkä tällaiset miehet eivät sovi kaikille, mutta Iiriksen asenteessa on jo valmiiksi sellainen lähestymistapa, että ulkonäkö määrittää henkilön eikä tähän siis edes kannata tutustua sen syvällisemmin. Huoh. Lisäksi Iiris miettii aina ensimmäisenä tavatessaan miehiä, minkä nimiset olisivat ne lapset, joita he tekisivät yhdessä.

  

Teoksen parasta antia ovat naapurin 80-vuoden rajapyykin ylittäneen Maija-Liisan elämänohjeet, joita vanhus poimii Kauniista ja rohkeista. Vaikka onkin hieman seniili, Maija-Liisalla on paljon sanottavaa Iirikselle yrittäessään ohjata eksynyttä naista takaisin raiteilleen. Ohjeistusta ja tukea Iiris saa myös siskoltaan Jenniferiltä, lapsuudestaan asti tuntemaltaan ystävältään Elinalta sekä hieman epätavalliselta gynekologiltaan Ritva Hirvoselta. 

   

Kun Iiriksen vastaanotolle tulee masentunut teini Emma, saa hänen synkkyytensä Iiriksen miettimään vihdoin muidenkin ongelmia kuin omiaan. Hän kehittää teoksen erilaisten naiseutta edustavien tahojen vinkkien pohjalta ohjelman, jolla saada elämä näyttäytymään valoisampana paikkana elää. Teoksen loppupuolella kerronta muuttu hieman abstraktiksi, mutta viimeinen luku kruunaa tämän keveän naisviihdekirjallisuuden edustajan.

  

Ja niin hän saapuu: prinssi. Niin kun aina tämänkaltaisissa tarinoissa. (s. 167)

     

Suosittelen teosta keveäksi välipalaksi lukijalle, joka haluaa irrottautua hetkeksi omasta elämästään eläytyäkseen toisenlaisiin saappaisiin. Vaikka Iiriksen tarina onkin pääpiirteiltään keveä, se käsittelee myös vakaviakin aiheita: lapsettomuutta, dementiaa, masennusta, mustasukkaisuutta ja mitä tarkoittaa rakastaa.

    

Arvosana:

   

Takakannesta ja etulieppeestä:

“Näettekö minut? Minä olen Iiris Lempivaara, minulla on levoton ja painava sydän, ja sen lisäksi viskipullo ja huuliharppu, jalassani hiihtohousut vuodelta 42.”

  

Jätetyksi tullut Iiris alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa nimeltä “Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”. Sitkeä harjoittelu kannattaa.

  

Kun Aleksi yllättäen jättää Iiriksen seitsemän vuoden suhteen jälkeen ja tunnustaa, ettei koskaan rakastanut, edessä on uusi alku, joka aluksi näyttää lopulta. Mutta ei hätää, koulupsykologina Iiris kyllä keksii selviytymiskeinot! Naapurin kahdeksankymppisen Marja-Liisan, elämästä ja saippuaoopperoista omaksuttujen oppien sekä itse kehittämänsä terapiametodin avulla hän selviää suruistaan.

  

174 sivua, Otava 2014

   

Kirjasta kirjoitettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Kirjasfääri, Kirjakaapin kummitus

Lukupiirissä | David Safier: Huono karma

"Päivä jolloin kuolin, ei ollut järin hauska. 

Eikä se johtunut pelkästään omasta kuolemastani. 

Itseasiassa kuolema oli vasta kuudenneksi kurjin."

 

   

Kesäkuun lukukirjasta lukupiirimme blogissa

 

Kesän kunniaksi ehdotin lukupiirillemme saksalaisen käsikirjoittajan, David Safierin ripauksella spefiä maustettua chick lit -teosta, Huono karma, joka on päähenkilön kuolemasta (tai siis kuolemista) huolimatta kevyt lukuromaani. Luin kirjan jo junassa, nokka kohti Kuopiota ja äitiäni 5.6. Nopeasti rullaava teos eteni kuin huomaamatta matkalla. Perusasetelma vaikutti herkulliselta, mutta suuria tunteita teos ei kuitenkaan onnistunut herättämään.

 

Teoksen päähenkilönä seurataan 32-vuotiasta Kim Langea, Saksan tärkeimmän poliittisen talk shown juontajaa. Hänellä on viisivuotias tytär Lilly ja aviomies Alex, joka on "aivan kuin Brad Pitt nuorempana, mutta ilman makuukamarikatsetta". Kimillä on siis kaikki, mitä yleensä (etenkin chick litin) naiset haluavat: hyvä työ, rakastava mies, ihana koti ja lapsi. Työ on kuitenkin mennyt perheen edelle - tilanne, josta Alexkin mainitsee: "Sinulla ei ole koskaan aikaa tytölle." (s. 12).

   

Kim pettää miestään sarjahurmaaja-Danielin kanssa, kunnes karma heittää kapuloita rattaisiin. Kimin elämä ihmisenä päättyy yhteentörmäykseen avaruusromun kanssa ja hän herää uudelleen henkiin, muurahaisena.

 

Kun herää ykskaks muurahaisen ruumiissa, ei voi reagoida kuin yhdellä tavalla: asiaa ei usko todeksi. (s. 37)

Oletetaan, että minä uskon koko jutun, vaikken tietysti uskokaan, koska se on niin järjetön, ettei sitä mitenkään voi uskoa, ja siksi ei todellakaan usko sitä. (s. 41)

  

Muurahaisena Kim tapaa Casanovan, joka on viettänyt useamman (sadan) muurahaisenelämän, saavuttamatta nirvanaa. Jälleensyntymien kehästä nimittäin pääsee vasta, kun on kerännyt riittävästi hyvää karmaa elämänaikaisten huonojen tekojen tasapainottamiseksi. Yhdessä kaksikko seikkailee jälleensyntymästä toiseen. Ilman Casanovaa, olisi teos varmaan jäänyt kesken. Jäin vain miettimään, että oliko Kim todella niin huono ihminen, että ansaitsi syntyä muurahaiseksi? Hän itse esimerkiksi pohtii, millaista olisi nähdä vaikkapa Hitler muurahaisena.

 

Teoksen keskivaihe on kaikkein parasta antia, etenkin uudelleensyntymiseen tutustuminen. Karma antaa vihjeen kohti buddhalaisuutta ja itse Buddha isolla b:llä on myös merkittävässä osassa tarinaa. Kimille selitetään, että jokainen ihminen kohtaa jonkun kuollessaan, esimerkiksi kristityt kohtaavat Jeesuksen. Buddha ilmestyy niin häneen uskoville kuin myös mihinkään korkeampaan voimaan uskomattomille, sillä buddhalaisuus sallii toisinajattelijatkin. 

 

Teoksen loppua vaivaa paha laahaaminen pakkomielteisen kehäajattelun kanssa. Vaikka Kim on kuollut, hän rakastaa edelleen Alexia ja Lillyä ja tahtoo kaikin voimin heidän luokseen. Tämä voi olla varsin hankalaa, jos syntyy esimerkiksi marsuna. Etenkin hänen viimeinen jälleensyntymänsä jättää pahan maun suuhun.

 

Huonon karman kanssa ajattelin, että nyt, tässä on kirja, jossa EI ole dystopiaa (esim. Vaarallisessa juhannuksessa oli tsunami ja maailmalopun fiilis). But there is no escape! "Ajoimme läpi sateisen Köln-Ossendorfin teollisuusalueen, joka muistutti ydänsodan jälkeistä lopun ajan maailmaa --" (s. 26). Okei, eihän tuo siis ole kovinkaan paljon, mutta hihittelin sille junassa, kanssamatkustajien kummastukseksi.

  

Yleiseksi tunnelmaksi jäi typertymys. Miten teos, jossa on näin mielenkiintoinen pohjaidea, voi olla näin kliseinen ja suoraan sanottuna kökkö loppu. Myös liiallinen hollywoodismi saksalaisessa romaanissa ärsytti minua. Voin silti suositella teosta, tästä puolesta huolimatta. Pikkuvikoihin tarttumatta kirja on varsin tyypillinen genrensä edustaja ja jos Bridget Jonesit tai vaikkapa Jane Greenen teokset ovat maistuneet, voi oikea lukija tästä ehkä löytää jotain samaa. Erona edellisiin toki on se seikka, että harvinaisesti tälle genrelle, kirjailija onkin mies!

  

Arvosana:

 
Takakannesta:

Kolmekymppisellä Kim Langella menee lujaa: hänellä on rakastava aviomies (jota hän pettää), ihana tytär (jolle hänellä ei ole aikaa) ja loistokas ura televisiossa (ja alaisia joille kiukutella). Hänelle myönnetään Saksan tv-alan merkittävin palkinto, ja kaikki tuntuu menevän putkeen. Mutta silloin kohtalo puuttuu peliin. Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen – muurahaiseksi. Hän saa kuulla keränneensä roppakaupalla huonoa karmaa, ja nyt hänen on aloitettava hyvän karman hankkiminen muurahaisen ruumiissa. Elämä muurahaiskeossa ei juuri sytytä Kimiä, mutta vastaan pullikoimisesta ei ole apua. Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiiseen.

 
Asiasanat: chick lit, komedia, buddhalaisuus: karma, jälleensyntyminen
  

Samantyylisiä kirjoja: Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa, Jane Green: Avioliittoahdistus, Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna  

 
Suomentanut: Tiina Hakala, 279 sivua, Bazar 2012 (2. painos)

    

Alkuperäinen nimi: Mieses Karma (2007)

   

Muita kokemuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Le Masque Rouge, Luettuja maailmoja, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Notko, se lukeva peikko

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

 "Niin moni asia olisi voinut mennä toisin."

    

 

Ensimmäinen ajatus: Kirjan pitkä nimi tuo mieleen enemmin tietokirjan kuin nuorten kirjan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Löysin kirjan Helsingin lomallani antikvariaatista kahdella eurolla - ostopäätös syntyi, kun muistin nähneeni tämän jossakin seuraamassani kirjablogissa. En muistanut mitä tästä sanottiin, mutta kansikuva ja nimi olivat jääneet mieleeni. 

   

Tarina alkaa siitä, kun teoksen 17-vuotias päähenkilö Hadley myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia. Hän on matkalla Connecticutista isänsä häihin Lontooseen, vaikka ei sinne oikeastaan haluaisi mennä. Lentokentällä, odottaessaan seuraavaa lentoa, hän tapaa pari vuotta itseään vanhemman pojan, Oliverin. Tämä on kotoisin Lontoosta, mutta on muuttanut Amerikkaan opiskelemaan. Sattumalta heidän istumapaikkansa ovat vierekkäin ja muutaman tunnin lennon aikana he tutustuvat toisiinsa ja huomaamattaan Hadley on rakastunut lähes tuntemattomaan.

  

"Minä en ole edes varma, uskonko avioliittoon", Hadley sanoo, ja Oliver näyttää yllättyneeltä. 

"Sinähän olet  matkalla häihin, etkö olekin?" 

"Niin", Hadley sanoo ja nyökkää. "Mutta sitä juuri tarkoitankin." 

Oliver katsoo häntä kysyvästi. 

"Niiden ei pitäisi olla hirveää hössötystä ja vieraiden raahaamista toiselle puolelle maailmaa todistamaan avioparin rakkautta. En väitä, että siinä on mitään pahaa, jos kaksi ihmistä haluaa jakaa elämän keskenään. Mutta kyse on heistä kahdesta, ja sen pitäisi riittää. Miksi järjestää valtava show Miksi toitottaa rakkauttaan koko maailmalle?" (s. 48)

 

Kun etsin teoksesta kirjoitettuja kommentteja muista blogeista yllätyin kuinka monet olivat pettyneet tähän kirjaan. Se oli monille liian klisee, eikä ikäisekseen toisinaan varsin lapselliseksi koetun Hadleyn tunteita Oliveria kohtaan ymmärretty (mikä sai hänet rakastumaan juuri tähän poikaan). Minulle tämä kirja oli kuitenkin koukuttava ja vatsanpohjaa kihelmöivä. Pystyin samaistumaan Hadleyn ajatuksiin hyvin. Mielikuvissani Oliver näytti paljolti Warm Bodies-elokuvan R-zombiellta (näyttelijä Nicolas Hoult).

Teos saa itkemään ja nauramaan. Kun sivut alkoivat loppua, kaikesta ennalta-arvattavuudestaankin huolimatta sai jännittää, saavatko nuoret toisensa ja se oli pakko lukea kerralla loppuun. Suosittelen siis rakkaudennälkäisille ihmisille. Teos ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta oli minusta raikas, tuore ja ihanan kirpeä kertomus siitä, kuinka rakkaus saattaa yllättää juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Plussaa teos saa  myös siitä, kuinka luontevasti klassikkokirjailija Charles Dickensin sitaatteja on saatu osaksi kokonaisuutta.

Arvosana: 

Takakannesta:

"Mitä sinä oikeasti tutkit?" 

Oliver nojautuu taaksepäin ja katsoo Hadleya.
"Ensi silmäyksellä rakastumisen tilastollista todennäköisyyttä."

Seitsemäntoistavuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet, ja isä on muuttanut Connecticutin-kodista Englantiin. Kesäloman alussa Hadley joutuu matkustamaan Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, vaikka mikään ei ole hänestä vastenmielisempää.

Sattuman oikusta Hadley tapaa New Yorkin kentällä salaperäisen brittipojan, Oliverin, ja nuoret päätyvät lentokoneessa yllättäen vierekkäisille paikoille. Yli seitsentuntisen lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja tuntuu kuin he ilmiömäisesti täydentäisivät toisiaan.

Lentokentän tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin. Kiiruhtaessaan kohti vihkikirkkoa Hadleyn mielessä on vain Oliver ja lentokentällä vaihdettu taianomainen suudelma. Hadley ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, mutta hänet on pakko löytää.

     

Suomentanut: Joel Kontro, 203 sivua, Otava 2012

    

Alkuperäinen nimi: The Statistical Probability of Love at First Sight (2012)

   

Kirja on luettu mm. täällä: Kirjavinkit, Olipa kerran kirjablogi, Kaleidoscope, Lukukeskus, Mustemaailmani, Kirjojen keskellä

12 tunnin lukumaratooni

Näistä lukumaratooneista olen kuullut parin blogivuoteni aikana monessakin kirjablogissa, ja jo pidemmän aikaa olen haaveillut itsekin tekeväni saman. Nyt viime päivinä on ollut maratooneja ainakin blogeissa Tea with Anna Karenina ja Elegia.
    

Koska viimeaikaisessa kirjablogikeskustelussa on todettu, että blogaajat lukevat vain uutuuksia (ja hehkuttavat vain samoja kirjoja), valitsin hyllyni kätköistä ja hain vielä kirjastosta lisää kirjoja, jotka edustavat vähemmän luettuja genrejä (eli mm. runoja, näytelmiä ja novelleja). Kirjoitus/ilmestymisvuodetkin kirjoissa ovat ihan muuta kuin viime aikaisia. Esimerkiksi Keisarinnan hovineidon päiväkirjan alkuperä löytyy lähes tuhannen vuotta sitten. Mukaan mahtuu myös uudenpana teoksena Osuuskumman novelliantologia, joka ilmestyi viime huhtikuussa. 

   

Nyt kun lista on kasassa, pitää vain valita päivä, jolloin teokset luen. Keskustelu avomiehen kanssa johti siihen, että luen tämän maratonin huomenna! (Miehellä alkaa työt seitsemältä eli voin aloittaa lukemisen kukon laulun aikaan. Kotiin mies palaa neljän maissa.) Olisin tyytyväinen jos saisin edes osan näistä luettua, tavoitteena kymmenen. Aloituskirjaksi olen valinnut Pikku prinssin ja siitä eteenpäin menen fiiliksen pohjalta.

     

Seuraa etenemistäni kirjablogini Facebook-sivulta. Blogin puolelle postaan luetut kommentteineen sitten kun olen urakkani suorittanut.

   

 

Kirjalistani:

 
Nuortenkirjoja

•  (2011) Tuulia Aho: Urpukas (s. 186) (Omasta hyllystä)
•  (2010/2008) David Almond: Naakkakesä (s. 201) (Omasta hyllystä)

 
Satuja

• (2009/2007) J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat (s. 93) (Omasta hyllystä)

 
Novelleja

• (2013) toim. Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat (novelliantologia) (s. 207) (Omasta hyllystä)
• (2002/1958-1979) István Örkény: Minuuttinovelleja (s. 216) (Kirjastosta)

 
Runoja

• (1981/1970) Tuomas Anhava: Oikukas tuuli (s. 72) (Kirjastosta)
• (1980/1975) Tuomas Anhava: Täällä kaukana (s. 100) (Kirjastosta)
• (1980/1931) Kahlil Gibran: Maan jumalat (s. 68) (Kirjastosta)

 
Näytelmiä

• (1999/1623) William Shakespeare: Kesäyön unelma (s. 95) (Omasta hyllystä)

 
Klassikoita

• (1991/1970) Richard Bach: Lokki Joonatan (s. 93) (Lainattu siskolta)
• (2004/1944) Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (s. 95) (Omasta hyllystä)
• (1979/1888) Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika (s. 217) (Omasta hyllystä)

 
Naisista

• (2005/n.1058) Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (s. 134) (Omasta hyllystä)
• (2010/1982) Nora Roberts: Linna Bretagnessa (s. 188) (Omasta hyllystä)

 
Makaaberia

• (1977/1974) Leif Esper Andersen: Noitaroihu savuaa (s. 86) (Omasta hyllystä)
• (1991/1986) Guy N. Smith: Kannibaalit (s. 186) (Omasta hyllystä)

   
Vaikuttavaa:

• (2009/1978) Ian McEwan: Sementtipuutarha (s. 135) (Kirjastosta)
• (1976/1932) Kahlil Gibran: Vaeltaja (s. 76) (Kirjastosta)

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

"Minun olisi kohdattava elämäni kasvoista kasvoihin" 

   

Arvostelukaple suoraan kustantajalta. 

   

Kuten sanotaan, vaheella on lyhyet jäljet. Sen saa huomata myös Ahernin uuden teoksen päähenkilö Lucy. Hänen poikaystävänsä lähtö aiheuttaa valheiden kierteen ja hän valehtelee perheelleen, ystävilleen ja kolleegoilleen niin isoista kuin pienistäkin asioista. Lucyn pahin painajainen on, että hän jäisi kiinni valehtelustaan. Kun Elämä lähettää hänelle kirjeen, Lucy vihdoin tajuaa, että jonkin on muututtava. Kun Elämä alkaa pyörimään kuviossa mukana, salaisuuksien vyyhti purkautuu pikkuhiljaa, mutta ei sillä tavoin kuin voisi kuvitella. Aluksi Lucy ei pidä Elämästä, mutta pian yhteinen sävel luitenkin löytyy, ei kuitenkaan vailla pientä seikkailua.  

    

Silchesterin perhe on hyvin konservatiivinen ja kun kolmeakymmentä lähestyvä tytär ei noudatakaan peristeistä kaavaa (työ, mies, koti, lapset) he kutsuvat Elämän apuun. Lucy viettää aikansa töissä, vältellen vastuuta. Hän teeskentelee polttavansa tupakkaa, jotta saisi samat oikeudet taukoihin ja kun hän ei ole töissä, hän on kotona kissansa kanssa. Vuokraisäntä ei oikeastaan antaisi pitää lemmikkejä, mutta kadulta löytynyt pentu sai Lucyn sydämen puolellensa ja hän uskottelee itselleen, että ei yhdestä pienestä kissaasta voi paljoa ongelmia olla. Lucy tapaa myös ystäviään, mutta ei koskaan ole loppuun asti. 

   

Kyseessä ei ole aivan tavallinen chick lit, sillä Elämä on kirjassa todellinen hahmo (joskaan mitään selitystä hänen olemassaololleen ei ole). Teos on toki kevyttä luettavaa, vaikka hauskuuden takana piileekin kylmä totuus. Luin tämän hiukan tuhdimman kirjan hetkessä, sillä juoni vie mukanaan. Teosta voi siis suositella heillekin, jotka laillani välttelevät chick litiä. 

     

Lucy on kirjallisuudentutkimuksenkin kannalta mielenkiintoinen hahmo, sillä hän on epäluotettava kertoja. Lucy valehtelee kuvailessaan tapahtumia (yleensä niin kuin hän toivoi, että asiat olisivat menneet) ja heti seuraavassa lauseessa kertoo, kuinka oikeasti tapahtui. Hän rakentaa lukijalle pilvilinnoja vain tuhotakseen ne. Hän ottaa myös kantaa kerrontaan, esim. sivulla 414: Olin klubilla Melanien kanssa, siltä vaaralta että uteliaiden lukijoiden mielenkiinto heräsi. Tämä tekee hänestä ssis myös metafiktiivisen kertoja.
  

Miksihän kaikissa Ahernin uudemmissa teoksissa on lila tai pinkki kansi, jossa on kiehkuroita? Karkottaa pois ne lukijat, jotka mahdollisesti teoksista pitäisivät, mutta kansi ei vetoa heihin. Jännää profiloitumista.

   

Arvosana:

Takakannesta:

Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille - eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman Elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, jolla ei myöskään mene kovin hyvin. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, hänen Elämänsä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä omaa elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista.

Koskettava, hauska ja osuva Tapaaminen Elämän kanssa kertoo mitä tapahtuu, jos jättää elämänsä huomiotta ja antaa periksi. Ahernin ainutlaatuinen taito yhdistää arkinen ja taianomainen ihastuttaa joka kerta.

"Yksi Ahernin parhaista kirjoista . . . Hauska ja koskettava kirja, jolla on tärkeä sanoma."

- Daily Express

Tyylilaji: chick lit, maaginen realismi, rakkaus
  

Samantyylisiä kirjoja: Helen Fielding: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna ja Bridget Jones - Elämä jatkuu,
  

Suomentanut: Terhi Leskinen, 519 sivua,  Gummerus 2012
  

Alkuperäinen nimi: The Time of My Life (2011)
   

Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Mari A:n kirjablogi, Kirjakirppu, Kirjojen keskellä,