Diana Gabaldon: Muukalainen

"Missään muualla maailmassa ei kohtaa niin paljoa vanhoja uskomuksia ja taikuutta
arkielämään sekoittuneena kuin Skotlannin ylämailla."

       

   
Nettilukutoukkien kimppalukuhaaste
Lukuhaasteissa: Goodreds 50: 29. A book set somewhere you’ve always wanted to visit

   

Diana Gabaldonin Muukalainen lienee tässä vaiheessa enää tuskin kenellekään tuntematon tapaus. Blogistania on kuhissut niin teoksesta kuin sen pohjalta tehdystä tv-sarjastakin jo hyvän tovin. Itse luin Muukalaisen ensimmäisen kerran joskus yliopisto-opintojeni alkuvuosina, todennäköisesti vuonna 2009, eli toisin kuin jossain taisin väittää lukeneeni sen jo lukiossa, näin ei kuitenkaan ollut. Siskoni kyllä suositteli teosta minulle tuolloin, mutten halunnut lukea sitä sen sisältämän runsaan erotiikan määrän vuoksi. 

  

Teos alkaa vuodesta 1945, juuri toisen maailmansodan jälkeen. 28-vuotias Claire on ollut sodassa sairaanhoitajana ja hänen miehensä Frank rintamalla. Usean sotavuoden aikana pari on nähnyt toisiaan vain muutaman päivän ajan, joten rauhan myötä he päättävät uudistaa liittonsa viettämällä ns. toisen kuhertelukuukauden Skotlannissa. Claire ja Frank saapuvat Invernessiin Beltanen eli toukokuun ensimmäisen päivän aikoihin. Frank on historianopettaja ja käyttää loma-aikansa alueen historiaan tutustuen ja oman sukuhistoriansa tutkimiseen. Paikallisten arkistojen avulla hän uppoaa 1700-luvun puolen välin tienoilla eläneeseen esi-isäänsä Jonathan "Musta Jaska" Randalliin, punatakkikapteeniin. 

Claire puolestaan kiertää nummilla keräilemässä kasveja ja tutustumassa niiden kansanomaiseen lääkekäyttöön. Läheisellä Graigh na Duinin keiju-kukkulalla on muinainen Stonehnege-tyyppinen kivikehä, jonka luokse Frank ja Claire menevät katsomaan salaa modernien druidien tanssia. Myöhemmin Claire löytää kehän kivien juurelta lemmikkien-heimoon (ovelasti englanniksi Forget Me Not) kuuluvan kasvin ja joutuu sen myötä kosketuksiin kehässä olevan haljenneen kiven kanssa. Tämä käynnistää uskomattoman tapahtumien ketjun ja eeppisen seikkailun: Claire putoaa ajan halki vuoteen 1743. Aikaan, jolloin Skotlanti oli vielä villi ja miehet tuoksuivat myskiltä. Hän tapaa punatukkaisen jättiläisen, Jamien ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Aloin hyväksyä sen järjettömältä vaikuttavan tosiasian, että olin mitä suurimmalla todennäköisyydellä siirtynyt 1700-luvulle. (s. 84)

Muukalaisen vajaan tuhannen sivun aikana kuluu lähes vuosi, mutta vauhdikkaista käänteistään huolimatta Clairen ja Jamien tarina jää kesken.  Jos ensimmäinen Matkantekijä-sarjan kirja koukuttaa, suosittelen lukemaan ainakin sen monista jatko-osista Sudenkorennon, joka jatkaa tarinaa suunnilleen suoraan siitä mihin ensimmäinen teos loppuu. Nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan lyhimmät teokset, seuraavat osat ovat jo tuhtia luettavaa ollen reilusti yli tuhannen sivun järjäleitä. Romaanien lisäksi sarjaan kuuluu Exile-sarjakuva, jossa Muukalaisen tapahtumat kuvataan Jamien näkökulmasta.

  

En osaa sanoa teoksesta paljoakaan. Paitsi että Jamie on suosikkini fiktiivisistä miehistä.

Jamien evoluutio ensimmäisestä näkemästäni fanikuvasta alkaen siihen,

kuinka Sam Heughanista lopulta tuli "Se Oikea" (kuvissa 2 ja 3 kanadalainen malli Gabriel Aubry)

  

Teosten ainoana heikkoutena on runsaus. Kerrontaa olisi voinut paikoin tiivistää ja osa kohtauksista katkaisee tarinan soljuvan eteenpäin viemisen kun kirjailija jää fiilistelemään sitouttaen hahmot yhteen paikkaan pitkäksi aikaa. Nämäkin kohdat ovat siis yleensä mielenkiintoisia ja uutta tietoa antavia, joskin muutoin toiminnallisessa teoksessa hieman hitaampia. 

   

Illan koittaessa alkoi tuulla, ja lepattavat lehdet saivat varjot tanssimaan. Saatoin hyvin uskoa, että kukkulalla oli keijukaisia, jotka tanssivat noiden varjojen kanssa ja puikkelehtivat solakoiden puunrunkojen lomassa sulautuakseen metsän syvyyksiin. (s. 300-301)

   
Outlander tv-sarja on todella laadukkaasti tehty. Siinä on panostettu autenttisiin, jylhiin maisemiin, ihokarvat pystyyn nostattavan hienoon musiikkiin (josta vastaa Bear McCreary) ja kauniiseen puvustukseen. Päähenkilöitä näyttelevät Caitriona Balfe ja Sam Heughan. Heidän välisensä kemia on uskottava, ja etenkin Sam Jamiena tekee uskomattoman hienoa työtä. En voisi kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Muutoinkin näyttelijävalinnat ovat hyviä, vaikka kaikki hahmot eivät olekaan samannäköisiä kuin testissä kuvataan. Ymmärrän esimerkiksi Caitrionan valinnan Claireksi, vaikka hänen versionsa hahmosta onkin hieman litteämpi ja vähemmän vahva kuin teoksessa. Olen seurannut sarjnaa maailman tahtiin ja odotan mielenkiinnolla viimeisiä neljää jaksoa. Seuraavasta kaudesta on jo tehty sopimus, eli Sudenkorento muuttuu myös eläväksi todennäköiseksi ensi kevääänä.
   

Kirja ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Ensimmäisen kauden alkupuoli (9 ensimmäistä jaksoa) seuraa alkuperäisteosta hyvin uskollisesti, mutta loppupuolella joissain vähemmän merkittävissä juonenkäänteissä on toteutuksessa otettu enenevässä määrin luovia vapauksia. Osassa tapauksia nämä muutokset toimivat paremmmin kuin kirjan ratkaisut (esimerkiksi Clairen katoamishetkellään käyttämä kukkamekko on korvattu valkoisella mekolla ja tv-sarjassa on näytetty myös Frankin näkökulma tapahtumiin), mutta toisinaan tuntuu oudolta miksi muuttaa jo valmiiksi hyvää konseptia (esimerkiksi tanssiva Murtagh laulavan sijaan).

  

Outlander - Matkantekijä tv-sarja alkaa YLE TV 1:llä tänään 14.5. alkaen. Tv-sarjasta on kirjoitettu mm. Vinttikamarissa-blogissa.

     

Arvosana:

 
Takakannesta:

Toinen maailmansota on juuri ohi, kun Claire ja Frank Randall lähtevät lomalle Frankin esi-isien synnyinseudulle Skotlannin ylämaalle. Sillä aikaa kun Frank tutkii vanhoja papereita, Claire vaeltelee nummilla ja keräilee lääkekasveja. Pahaa aavistamatta Claire astuu muinaisen kivikehän halkeamaan. Yhtäkkiä hän löytää itsensä keskeltä 1700-lukua ja klaanisotien riepomaa Skotlantia.

  

Clairen on pakko hyväksyä uskomaton tosiasia: hän on siirtynyt ajasta toiseen ja hänestä on tullut muukalainen. Claire saa pian vakoojan ja noidan leiman otsaansa, siksi oudolta hän sairaanhoitajan taitoineen vaikuttaa. MacKenzien klaanin suojissa hän kokee pakoretken toisensa perään. pian Claire saa havaita, että hänellä on aviomies yhdellä ja rakastaja toisella vuosisadalla. 

    

Alkuperäinen nimi: Outlander (1991), Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, 824 s. Gummerus 2002

     

Muukalainen on ihastuttanut mm. täälläkin: Kirsin kirjanurkka, Kirjamaailma, P.S. rakastan kirjoja, Kirja käsilaukussa, Kirjakirppu, Saraseenin maailma ...mutta ei kirja ole ollut aivan kaikkien makuun: Hurja hassu lukija, La petite lectrice, Kujerruksia, Oksan hyllyllä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Muukalainen, 2002 (Outlander, 1991)
• Sudenkorento, 2003 (Dragonfly in Amber, 1992)
• Matkantekijä, 2004 (Voyager, 1993)
• Syysrummut, 2005 (The Drums of Autumn, 1996)
• Tuliristi, 2006 (The Fiery Cross, 2001)
• Lumen ja tuhkan maa, 2007 (A Breath of Snow and Ashes, 2005)
• Luiden kaiku, 2010 (An Echo in the Bone, 2009)
• Sydänverelläni kirjoitettu, 2014 (Written in My Own Heart's Blood, 2014)

  

Samantyylisiä kirjoja: Susan Price: Sterkarmin poika, Elaine Coffman: Mustan Douglasin morsian, Alistair MacLeod: Cape Bretonin laulu

Lukupiirissä | Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Kunnon naisessa on 70 prosenttia vettä ja loput suklaata"

   

Joulukuun lukupiirikirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen kepeä chick lit -teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, joka ilmestyi alun perin Kauneus ja terveys -lehdessä jatkokertomuksena. Valintaperusteluina olivat niin lajityyppi kuin myös lyhyt pituus. Chick lit ei ole minun suosikki genreni, mutta lukupiirin periaatteena on mielestäni haastaa osallistujia kokeilemaan kirjoja myös omien makutottumusten ulkopuolelta. Teoksessa oli myös niin vähänlaisesti sivuja, että ajattelin sen olevan kohtalaisen nopeasti luettavissa, olisipa sisältö millainen tahansa. 

Esimakua kirjasta voi käydä kuuntelemassa vaikkapa tästä kirjatrailerista.

  

Lähdin siis lukemaan teosta varsin matalissa odotuksissa. Ensimmäisillä sivuilla silmieni eteen heitettiin varsin graafinen kuvaus Iiriksen elämän varhaisista vaiheista. Siis kirjaimellisesti siitä, kuinka hän sai alkunsa. Lukiessani sain useaan otteeseen sydämentykytyksiä ja punastuneet posket, eikä siis sillä kaikkein toivotuimmalla tavalla. Pulkkinen keskittyi Iiriksen kautta kuvaamaan miehiä varsin falloskeskeisesti. 

  

Pulkkinen leikittelee sanoilla ja osoittaa paikoin laajan kulttuurisen tietämyksensä, välillä akateemisuus ja muka-hauskuus ovat kuitenkin lähinnä ärsyttäviä. Eniten kirjalta odotin nakkipaperi-kohtausta, josta monissa blogeissa oli jo etukäteen mainostettu. Ilmeisesti Pulkkisella on tapana vilautella nakkipaperia useimmissa teoksissaan. Iiriksellä oli varsin epämiellyttävä törmäys tähän roskaan, leikkiessään Tuhkimoa. 

  

Kirjan päähenkilönä seurataan Bridget Jonesia muistuttavaa 28-vuotiasta Iiristä, joka on töissä koulupsykologina. Kun pitkäaikainen poikasystävä Aleksi ilmoittaa, ettei hän enää halua olla suhteessa Iiriksen kanssa, koska nainen ei osaa rakastaa, joutuu Iiris tuuliajolle omassa elämässään. Hän turvautuu suklaan, alkoholin, shoppailun ja seksin voimaan. Etsiessään uutta miestä Iiris päättää alistua kokeilemaan jopa netin treffikanavaa:

Tein pikaisen henkilöanalyysin. Tässä minulla oli edessäni Teppo-niminen haltija, jolla oli kaljuponnari. Minkälaista olisi seksi tämän lateksikorvan kanssa. Pitäisikö hän aktin aikana Ecco-kengät jalassaan vai haluaisiko hän toteuttaa myös makuuhuoneessa haltija-fantasiaa ja pukeutua Legolakseksi? Synnyttäisinkö minä Teppo-nimisen haltija-kaljuponnarin kaljuja lapsia joille annettaisiin haltijanimet Arwen ja Legolas, sitoisin heidän jo vauvana harvat hiuksensa sympaattiselle haituvaponinhännälle, tribuuttina isänsä tyylille? Menisimmekö me joka sunnuntai koko perheen voimin liveroolipelitapahtumaan? Hankkisinko minäkin lateksikorvat? (s. 48)

  

Ei taida Iiris innostua nörttimiehistä? Hieman pisti tämä kliseinen asetelma silmääni, olenhan itse elänyt useita vuosia parisuhteessa pitkätukkaisen pelaajamiehen kanssa. Ehkä tällaiset miehet eivät sovi kaikille, mutta Iiriksen asenteessa on jo valmiiksi sellainen lähestymistapa, että ulkonäkö määrittää henkilön eikä tähän siis edes kannata tutustua sen syvällisemmin. Huoh. Lisäksi Iiris miettii aina ensimmäisenä tavatessaan miehiä, minkä nimiset olisivat ne lapset, joita he tekisivät yhdessä.

  

Teoksen parasta antia ovat naapurin 80-vuoden rajapyykin ylittäneen Maija-Liisan elämänohjeet, joita vanhus poimii Kauniista ja rohkeista. Vaikka onkin hieman seniili, Maija-Liisalla on paljon sanottavaa Iirikselle yrittäessään ohjata eksynyttä naista takaisin raiteilleen. Ohjeistusta ja tukea Iiris saa myös siskoltaan Jenniferiltä, lapsuudestaan asti tuntemaltaan ystävältään Elinalta sekä hieman epätavalliselta gynekologiltaan Ritva Hirvoselta. 

   

Kun Iiriksen vastaanotolle tulee masentunut teini Emma, saa hänen synkkyytensä Iiriksen miettimään vihdoin muidenkin ongelmia kuin omiaan. Hän kehittää teoksen erilaisten naiseutta edustavien tahojen vinkkien pohjalta ohjelman, jolla saada elämä näyttäytymään valoisampana paikkana elää. Teoksen loppupuolella kerronta muuttu hieman abstraktiksi, mutta viimeinen luku kruunaa tämän keveän naisviihdekirjallisuuden edustajan.

  

Ja niin hän saapuu: prinssi. Niin kun aina tämänkaltaisissa tarinoissa. (s. 167)

     

Suosittelen teosta keveäksi välipalaksi lukijalle, joka haluaa irrottautua hetkeksi omasta elämästään eläytyäkseen toisenlaisiin saappaisiin. Vaikka Iiriksen tarina onkin pääpiirteiltään keveä, se käsittelee myös vakaviakin aiheita: lapsettomuutta, dementiaa, masennusta, mustasukkaisuutta ja mitä tarkoittaa rakastaa.

    

Arvosana:

   

Takakannesta ja etulieppeestä:

“Näettekö minut? Minä olen Iiris Lempivaara, minulla on levoton ja painava sydän, ja sen lisäksi viskipullo ja huuliharppu, jalassani hiihtohousut vuodelta 42.”

  

Jätetyksi tullut Iiris alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa nimeltä “Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”. Sitkeä harjoittelu kannattaa.

  

Kun Aleksi yllättäen jättää Iiriksen seitsemän vuoden suhteen jälkeen ja tunnustaa, ettei koskaan rakastanut, edessä on uusi alku, joka aluksi näyttää lopulta. Mutta ei hätää, koulupsykologina Iiris kyllä keksii selviytymiskeinot! Naapurin kahdeksankymppisen Marja-Liisan, elämästä ja saippuaoopperoista omaksuttujen oppien sekä itse kehittämänsä terapiametodin avulla hän selviää suruistaan.

  

174 sivua, Otava 2014

   

Kirjasta kirjoitettu mm. täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Lumiomena, Kirjasfääri, Kirjakaapin kummitus

Nora Roberts: Varjojen ratsu

"Cowboy, merirosvo ja villin heimon hevosmies. Miten oli mahdollista, että kolme hänen suurinta fantasiaansa oli voitu sovittaa yhteen mieheen?"

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

    

Nora Roberts on tullut tunnetuksi keveiden rakkaus- ja viihderomaanien kirjoittajana.Varjojen ratsu on sitä itseään, eli Robertsin mainstream-kirjallisuutta höystettynä ripauksella noituutta. Kyseessä on O'Dwyerin serkut -trilogian avausosa, jolla on useampia selkeitä yhtymäkohtia kirjailijan joitakin vuosia sitten suomennettuun Kuuden piiri -trilogiaan. Suurimpana erotuksena sarjojen välillä lienee kuitenkin laadun heikkeneminen. Siinä missä Kuuden piiri onnistui menestyksekkäästi viihdyttämään lukijaa ja pitämään jännitystä yllä, on O'Dwyerin serkusten tie jo sarjan avausosassa varsin kliseinen, ennustettava ja puuduttavaa luettavaa.

  

Varjojen ratsun päähenkilönä seurataan Iona Sheehania, joka muuttaa Amerikasta takaisin alkukotiinsa, maagiseen Irlantiin. Iona on jättänyt taakseen niin kotinsa, vanhempansa kuin työnsä hevosten parissa, mutta Irlanti antaa naiselle parastaan. Muutamassa viikossa hän löytää uuden perheen, työn, unelmiensa hevosen ja elämänsä rakkauden. Mayon kreivikunnassa Iona tapaa kaksi serkkuaan ja saa kuulla sukunsa tarinan.

  

Suvun esiäiti, hämärän noita Sorcha, on satoja vuosia aikaisemmin antanut lapsilleen verenperintönä arvokkaan lahjan. Jokaisessa sukupolvessa syntyy magian haltijoita, joiden apuna ovat ikoniset eläinkumppanit haukka, koira ja hevonen. Kolmikon täytyy kohdata pahuus; jäänne Cabhan-nimisestä miehestä, joka himoitsi Sorchaa ja etenkin tämän väkeviä voimia. 

  

Hahmot ovat paperinohuita kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Iona rakastuu Boyle McGrathiin, joka muistuttaa paljon Robertsin J. D. Robbin nimellä kirjoittaman futuristisen Eve Dallas -dekkarisarjan miespäähenkilöä, Roarkea, joka sattumalta on myöskin irlantilainen ja kuumaverinen mies. 

  

Varjojen ratsu on hyvin kaavamainen, hyvän ja pahan taistelua kuvaava teos, joka paljon lukeneelle voi tuntua hyvinkin tutulta. Romaanilla on kuitenkin annettavanaan kaunis miljöö: Irlanti, vahvimmillaan se on alun 1200-luvun kuvailussa. Keskinkertaisen juonenkuljetuksen lisäksi kirjan kieli on kömpelöä. Teoksen saaman englanninkielisen palautteen perusteella vikaa on jo alkuperäiskielisessä tekstissä, ei niinkään suomentajan panoksessa. Esimerkiksi loitsuja kutsutaan tempuiksi, mikä latistaa magian taiteena lähinnä sirkuksen silmänkääntäjien tasolle.

  

Rakkaustarina on hyvin epäuskottava ja siirappinen, mutta toiminee hyvin päiväunimaista haaveilua halajavalle lukijalle. Suoraan teoksesta lainattuna, on seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". Jos etsii nopealukuista viihdekirjallisuutta, Varjojen ratsu on oivallinen valinta. Vaativa lukija tosin jää kaipaamaan sitä paljon rummutettua magiaa ja jalat alta vievää rakkautta, sillä näiltä osin teos jättää kylmäksi. 

    

Arvosana:

      

Takakannesta:     

"Maapallon menestykseimmän romaanikirjailijan upouuden romanttisen trilogian avaus." 

- Washington Post

  

Iona Sheenan jättää rohkeasti taakseen koko siihenastisen elämänsä Baltimoressa. Hän lähtee Mayon kreivikuntaan Irlantiin etsimään juuriaan, seikkailua ja ennen kaikkea vastauksia siihen, kuinka hän itse oikein kytkytyy sukunsa myyttiseen historiaan. Ionan kaukaiset serkut Connor ja Branna O'Dwyer ottavat hänet avosylin vastaan, ja pian hän löytää myös työpaikan ratsastuksenopettajana. Hevosten kanssa Iona on todellinen luonnonlahjakkuus, mutta onnistuisiko hän kesyttämään myös tallin kuumaverisen omistajan Boyle McGrathin, joka vetoaa kaikkiin Ionan heikkouksiin.

  

Iona tuntee viimein tullensa kotiin, mutta hän ei tiedä, että serkut ovat odottaneet häntä jo kauan. Heidän laillaan iona on perinyt esiäitinsä Sorchan väkevän noitavoiman. Muinainen paha voima vannoo yhä kostoa, ja heidän kolmen on nyt yhdistettävä voimansa taistelussa toivon ja rakkauden puolesta.

     

Samantyylisiä kirjoja: Nora Roberts: Kuuden piiri-trilogia (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso)

Alkuperäinen nimi: Dark Witch (2013), Suom. Päivi Pouttu-Deliére, 373 s. Gummerus 2014

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Le Maque Rouge, Kirjamaailma, Saraseenin maailma,

Jan Salminen: Äidinmaa

"Äiti meidän, joka olet maassa."

     

    

Jan Salmisen Äidinmaa ilmestyi huhtikuussa kaksi vuotta sitten.  Pistin teoksen nimen jo silloin ylös, mutta vasta nyt ehdin siihen tarttua. Vuosi 2012 oli selvästi vahvojen esikoisteosten vuosi, etenkin dystopiagenressä, sillä myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja ilmestyi tuolloin. Jo heti Äidinmaan alussa ajattelin, että kädessäni on todella hyvä kirja. Toivoin, että sanojen ilotulitus jatkuisi teoksen loppuun saakka. On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos, sillä se on niin taidokkaasti kirjoitettu. Salmisen käyttämä kieli on todella monipuolista ja tuoretta. Jos olisi verratava johonkin aikaisemmin lukemaani, lähimmät vastineet ovat Leena Krohn ja Johanna Sinisalo.

 

Äidinmaalla on selvä pohja viime vuosien tapahtumissa ja niiden yhteiskunnallista vaikutusta on selvästi mietitty, esimerkiksi geenimuunneltu ruoka mainitaan teoksessa. Kuvattu tulevaisuus on paikoin pelottavan uskottava. Tapahtumat sijouttuvat lähitulevaisuuteen.  Aivan tarkkaan en tiedä, kuinka kauas - arvioisin, että ehkä noin seitsemänkymmenen vuoden päähän. Jotain on tapahtunut ja Suomesta on tullut Äidinmaa (Vapaiden kansalaisten sisarusliitto), kehityksen suunta on kääntynyt urbaanista ruraaliksi. Historiaa on sensuroitu, miehiä kutsutaan koiraiksi, joita kutsutaan persoonapronominilla se sanan hän sijaan.

 

Tilanne on vähän käänteinen kuin aikaisemmin, kun naista pidettiin alempana olentona ja lähempänä eläintä. Salmisen luomassa käänteisessä maailmassa on mies saanut tämän kyseenalaisen kunnian, olla ihmisen - naisen (Homo sapiens domina) - alalaji (Homo sapiens inferius). Jopa siinä määrin erilaistettu olio, ettei koiraiden uskota pystyvän osoittamaan esimerkiksi kiintymystä, vaan korkeintaan matkimaan naisten käyttäytymistä. Löytyypä eräästä kirjahyllystä teos "Miehet värikuvina - lajinmääritysopas".

  

Ei meidän ollut tarpeenkaan tietää kaikkea. Kaikki tieto ei ollut hyväksi kaikille, niin olivat kirjoittaneet Äidit. Koirasvallan ajalta oli olemassa paljon vaarallista tietoa. Sotien tietoa sodan ajalta, väkivaltojen ajalta. (s. 45)

    

Salminen on kärjistänyt tilanteen siihen pisteeseen, ettei miestä, tai siis koirasta, enää tarvita suvunjatkamiseenkaan. Naisten selkäydinnesteestä on kehitetty synteettinen sprema, joskin osa naisista käyttää edelleen "luovutettua" spermaa. Koirailla saattaa olla useampiakin pakkoluovutuksia vuodessa. Syntyvyyttä kontrolloitaessa yhden lapsen periaatteella: tyttölapsella on suuremmat mahdollisuudet selvitä alkuraskautta pidemmälle. Koiraslapsen (-pennun) synnyttäjiä pidetään uhrautuvaisina sankareina. Kaatuneitten muostopäivän sijaan Äidinmaassa juhlitaan Kantaneiden muistopäivää. Mihin siis koiraita tarvitaan? Osa töistä on edelleen koiraiden, toisin sanoen orjaluokan tekemiä. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset raivaustyöt.

 

Heterosuhteet ("koiraisiin sekaantuminen") ja monogamia ovat kadonneet kokonaan. Jäänteenä menneisyydestä osa naisista elää pariseksuaaleina, mutta heitä pidetään yleisesti outoina, joiden olemassa olo tahdotaan kriminalisoida. Naiset elävät sisarkunnissa ja heimoissa, käytännössä polyamorisina lesboina. Jokaisessa taloudessa on päättävä nainen, eräänlainen alfanaaras, jolla on useita puolisoita ja usein myös tyttölapsi, joka täysi-ikäisenä muuttaa uuteen kotiin, toiseen naisyhteisöön. Tavanomainen synnytysikä on 40+. Julkisia hellyydenosoituksia pidetään siveellisyysrikoksina, sisarkunnissa ketään ei huomioida toista enemmän, vaan kaikki jaetaan.

 

Jaoimme kaiken, niin asiat olivat. Aluksi se oli tuntunut luonnolliselta, sillä niinhän oikeat ihmiset elivät, kaikki muut paitsi monot ja yksinasujat ja koriaisiinsekaantujat ja muu epäsosiaalinen ihmisromu, joka asutti kaupungin sisempää laitaa.  (s. 25)

 

Tarinaa kerrotaan vuoroin vartijana työskentelevän Anna-Liisan ja Benjamin-nimisen työläiskoiraan näkökulmista. Lukija pääsee siten kurkistamaan niin naisyhteisön sisälle kuin myös koiraiden maailmaan. Hyväasemaiset naiset asuvat maalaisidyylissä, heikompiasemaiset naiset, joita ei ollut hyväksytty heimoon lähiömäisessä miljöössä. Koiraat asustavat vanhan ydinkeskustan ränsistyneissä kerrostaloissa. Peilejä ei enää käytetä. Perustelut ovat hyvin samanlaisia kuin Veronica Rothin teoksessa Outolintu.

 

Turhamaisuus oli itsekeskeisyyttä ja itsekeskeisyys oli kaikkien paheiden sydän. Niin sanoi Jumalatar. (s. 66)

Jumalattarella on monta nimeä: Gaia, Diana, Kali, Tellervo, neito, soturi, äiti, aukko, Athene, Artemis, Hekate, Hestia... Myytit on korvattu uusilla myyteillä. Rahaa ei enää tunneta, vaan vaihtotavara talous on palannut käyttöön. Omaisuuden kerryttämistä pidetään pahana. Samoin eläinten syömistä. Yhteiskunta saa sähkönsä tuuli- ja aurinkovoimasta, ydinvoimaa ei käytetä. Teoksen naiset elävät utopiassa, mutta koiraiden näkökulmasta (ja minun mielestäni lukijana) maailma on dystooppinen. Teos ei täysin kattavasti kerro, onko tilanne samanlainen kaikkialla maailmassa, vai onko Äidinmaa/Suomi poikkeus.

  

Kuten usein Sinisalolla, myös Salmisen teoksessa on yhdistelty erilaisia tekstilajeja. Etenkin katkelmat yhteiskunnan historiasta ovat kiinnostavia. ne valaisevat mitä on tapahtunut aikaisemmin, joskin osa tiedoista on sensuroitu tai muunneltu. Vain osalla naisista on oikeus lukea tietoja tai osaa siitä, historia on salattu koirailta. Teoksella on mielenkiintoinen yhteys George Orwellin klassikkoon Vuonna 1984. Koiraita oli aikaisemmin, ennen tilanteen kärjistymistä, rangaistu esimerkiksi "rikollisesta kuvittelusta" (vrt. ajatusrikos), koiras siis esimerkiksi ajattelee seksiä naisen kanssa, joka Äidinmaassa käytännössä tarkoittaa raiskausta.

Minussa oli jotain vikaa. Olin löytänyt itsestäni hiushalkeamia, valuvikoja, vääristymiä syvärakenteessani. En olisi saanut haluta sellaista, en ollut normaali. (s. 25)

Salminen on mahtivoimaisa sanankäyttäjä, jonka luomia rivejä on ilo lukea. Kirjoitin lukuvihkoon ylisanoja ja mm. seuraavaa tajunnanvirtaa: "Innovatiivista ja intuitiivista, yhtä aikaa vähäeleistä ja kuvailevaa, ajatonta, yhteiskunnallista ja filosofista, tyylikästä ja eleganttia, ja silti paikoin niin raakaa ja makaaberia, vahvat kontrastierot. Hienovarainen, mutta kaiken läpäisevä ajankuva, muutosten esiintuominen ei päälleliimattua.".  Kerronta on paikoin jopa runollista, esim.  sielun olemassaolosta: "Kenties olin syntynyt ilman sitä ja sen tilalla oli hapeton onkalo, jossa uneksimattomien unien kohtuunkuolleet ruumiit hitaasti kivettyivät yksi toisensa päälle." (s. 335) Ainoan miinuksen teokselle voisin antaa siitä, että välillä oli vaikeaa erottaa, kuka on äänessä - mutta tämä voi olla myös kirjailijan tietoinen ratkaisu.

Teos on vangitseva. En voinut mennä nukkumaan, ennen kuin kirja oli luettu loppuun - painoin pääni tyynyyn vasta, kun ulkona jo sarasti ja varhaisimmat linnut aloittivat serenadinsa. Äidinmaan loppu hämmensi sen verran, että jouduin parin päivän ajan miettimään mitä ajattelen viimeisistä neljästäkymmenestä sivusta. Oli ahdistavaa lukea koiraiden huonosta kohtelusta, sillä heillä ei käytännössä ollut ihmisoikeuksia. Äidinmaa osoittaa herkullisesti, kuinka sukupuoli on oppimalla ja toistamalla ylläpidettävä rakenne. Suosittelen teosta lämpimästi dystopian ystäville!

Äidinmaasta tulee mieleen jakso Äärirajoilla (The Outer Limits) tv-sarjasta. Jakson nimi on Lithia (Season 4, Episode 17). Siinä lähes kaikki miehen ovat kuolleet taistelussa ja jäljelle jääneet ovat säilöttyinä cryostaasissa. Naiset elävät matalateknologisissa kommuuneissa. Katsokaapa huviksenne, jos löydätte jakson netistä, ja verratkaa näitä kahta keskenään.

 

Arvosana:

 

  

Takakannesta:

Benjamin on ikääntynyt työläinen, joka hoitaa Sofian ja Nean kotityöt. Mukana seuraa Anna-Liisa, myötätuntoinen vartija, joka käyttää säästeliäästi sähköpiiskaansa. Eipä silti, Benjaminin mielipidettä hänen kohtelustaan ei kysytä, hänen osansa on totella ja hävetä.

  

Benjamin muistaa vielä jotakin entisestä elämästä. Pojista, jotka juoksentelivat pitkin kaupungin katuja ja meren rantoja. Perheestä, jossa oli äiti ja isä. Sitten astuivat voimaan uudet lait, äidit ja isät katosivat, tilalle tulivat heimot ja kasvattilapset. Enää ei ole edes peilejä, joista nähdä oma kuvansa.

  

Iltaisin Benjamin palaa kaupungin rappeutuneelle puolelle työläisten asuntolaan, ohi kaupungin löyhkäävän kaatopaikan. Kaatopaikalta löytyy koiraan ruumis, jonka sisäelimet ovat kaavittu pois. Naisiakin alkaa kadota. Huhutaan, että asialla olisi kapinoiva koiras. Koko kaupunki on varuillaan.

  

Mitä on tapahtunut maassa, joka joskus oli Suomi? Mitä siellä tapahtuu nyt?

   

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Joanna Russ: Naisten planeetta

 
392 sivua, Tammi 2012
 

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Lapin Kansa, Kirjavinkit, Rakkaudesta kirjoihin, Kujerruksia, Booking it some more, Eniten minua kiinnostaa tie

J.D. Robb: Kuoleman salaliitto (Eve Dallas #8)

"Oli aika kuinka valistunutta tahansa, 
ihmisluonto oli yhtä ennalta arvattavissa kuin kuolema. "

   

   

Arvostelukappale. Teoksesta kirjoittamani artikkeli julkaistu myös Risingshadow -sivustolla.
  
Nora Robertsin salanimellä J. D. Robb kirjoittama futuristinen dekkarisarja on edennyt jo kahdeksanteen osaan Kuoleman salaliitto. 2050-luvun lopun newyorkilainen komisario Eve Dallas saa jälleen tutkittavakseen erikoisen murhamysteerin. Joku varastaa kodittoman miehen sydämen, vaikka tällä on enää muutama kuukausi elinaikaa. Mitä käyttöä loppuun kuluneella sydämellä voisi olla? Eve tutustuu uraauurtavaan lääketieteeseen, joka on mahdollistanut keinotekoiset elimet ja pidentänyt ihmisten elinikää reilusti yli 110 vuoteen. Joku kuitenkin tahtoo olla tohtori Kuolema ja poimia kurjien elämäntapojen turmelemia elimiä. Kuka on tämä taitavakätinen kirurgi, jolla on jumalakompleksi ja mielestään niin tärkeä tehtävä, että muutaman ”arvottoman” ihmisen uhraaminen ei tunnu väärältä?
  
Eve kohtaa tutkintansa aikana poliisin, joka ei aina menettele kaikkien oppikirjan sääntöjen mukaan. Kyseisellä konstaapeli Bowersilla on myös jotain hampaankolossa Eveä vastaan. Konstaapeli kuolee yllättäen ja epäilys kohdistuu Eveen, joka on kovasanaisesti ojentanut Bowersia. Hänet hyllytetään tutkimusten ajaksi ja hänen virkamerkkinsä ja aseensa otetaan hetkellisesti pois. Eve, joka on joutunut luomaan itsensä uudelleen vaikean lapsuuden jälkeen, murtuu. Jos hän ei ole enää poliisi, hän ei ole mitään. Eve ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan, vaan jatkaa murhien tutkimista epävirallisia kanavia pitkin.
  
Kuoleman salaliitto jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen teos, Kuolema ovella, jäi. Nyt eletään vuoden 2059 tammikuuta lumisessa suurkaupungissa. Teoksessa käy ilmi, että sarjan ensimmäisen ja kahdeksannen osan välissä on aikaa kulunut yhteensä vain noin vuosi. Tämä on aika mielenkiintoista, kun miettii kuinka nopeasti lapsena hyväksikäytetty Eve rakastui ja oppi luottamaan irlantilaiseen Roarkeen. Roopeankkamaisen aviomiehen liiketoimet ja menneisyys eivät aina ole niitä kaikkein puhtoisimpia. Se ei kuitenkaan Eveä haittaa, sillä miehellä on mustat hiukset, jäänsiniset silmät, musta silkkipaita ja karismaa. Ei myöskään näytä olevan haittaa siitä, että mies on hyvä sängyssä.
  
Kuoleman salaliitossa esitellään lisää Even lapsuutta ja nuoruutta sekä Even herkempää puolta. Tähän asti hänet on esitetty vain kovaksi keitettynä poliisina, joka omistautuu täysin työlleen. Eve yrittää löytää murhaajan itseään ajattelematta ja palauttaa vainajille heidän ansaitsemansa kunnioituksen. Eve on viisas ja toisinaan sosiaalisesti kömpelö, mutta hänessä on myös syvää intohimoa Roarkeen ja tätä kohtaan tuntemansa rakkauden myötä hän on saanut uudenlaista pehmeyttä. Poliisivoimien käyttämän profiloijan ja ystävänsä, tohtori Miran lisäksi Eve on pystynyt avaamaan menneisyytensä haavoja Roarkelle.
  

Roarken ääni oli yhtä pehmeä kuin usva Irlannissa. (s. 472)

   
Suomentaja Satu Leveelahti on tehnyt tyydyttävää työtä, mitä nyt muutamia erikoisia sanavalintoja ja kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin. Kirjailija itsekin on viljellyt teoksessaan monenlaisia, välillä omituisiakin kielikuvia, etenkin silmien värin kuvailussa. Millaiset ovat esimerkiksi saven väriset tai pääsiäismunan siniset silmät? Kirja jättää kaipaamaan lisää teknologisten saavutusten esittelyä, sillä niitä ei juurikaan kuvailla ja monet ilmiöt, kuten kohokäytävät, jäävät viitteenomaisiksi. Jotakin teknistymisestä kertovat esimerkiksi muille planeetoille perustetut siirtokunnat ja ihmismäiset robotit.
  
Eve Dallas -sarja sopii perinteisempiä dekkareita kaihtavalle, sillä kirjoissa on paljon toimintaa ja miljöön futuristisuus antaa teoksiin lisäpotkua. Toivottavasti sarjan suomentamista jatketaan. Syksyllä 2014 ilmestyy englanniksi jo sarjan 39. osa, Festive in Death. Toivottavasti myös kansitaiteeseen panostetaan jatkossa enemmän, sillä uusintapainosten sekä seitsemännen ja kahdeksannen kirjan kansien iStock-kuvat antavat pokkareille Harlequin-tasoisen kioskikirjallisuuden leiman.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Eve Dallasin täytyy sukeltaa syvälle New Yorkin sisuksiin, kun hänet kutsutaan tutkimaan asunnottoman miehen kuolemaa. Eve löytää laserintarkan reiän sieltä, missä miehen sydän ennen oli – erittäin taitavan kirurgin työtä. Eve saa lääketiteellisen yhteisön takajaloilleen etsiessään vastauksia ja pian  hänen oma uransa on vaakalaudalla. Even on sekä puhdistettava nimensä että jäljitettävä järjestelmällinen tappaja, joka on tarpeeksi häikäilemätön käydäkseen yhteiskunnan heikko-osaisimpien kimppuun ja tarpeeksi vaikutusvaltainen peittääkseen jälkensä. 

    

Eve Dallas -sarja on 2050-luvun New Yorkiin sijoittuva kiivastempoinen ja romanttinen jännityssarja, jossa hyytäviä rikoksia ratkoo sinnikäs komisario Ebe Dallas tukenaan vaikutusvaltainen hurmurimiehensä Roarke.

Asiasanat: dekkarit, murhat, 2050-luku, New York, seksi, irlantilainen mies: Roarke
  

Samantyylisiä kirjoja: Tess Gerritsen: Kirurgi (Rizzoli & Isles -sarja), Kathy Reichs: Jäinen pelko (Temperance Brennan/Bones -sarja)

 
Suomentanut: Satu Leveelahti, 537 sivua, Gummerus 2014

    

Alkuperäinen nimi: Conspiracy in Death (1999)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow,

Sarjassa ilmestynyt:

1. Alaston kuolema (2004)
2. Maineikas kuollessaan (2005)
3. Kuoleman ikuistaman (2006)
4. Kuoleman hurmio (2007)
5. Kuoleman riitit (2007)
6. Kuoleman enkeli (2008)
7. Kuolema ovella (2013)

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

  "Oletko sinä ikinä nähnyt rumaa vampyyriä?" 
Pudistin päätäni. "Nimenomaan, sellaisia ei ole."

   

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkastu Risingshadow-sivustolla.
Inspiroivaa musiikkia: Scooter: Rebel Yell, Marilyn Manson: This Is The New Shit

     

Oxfordin yliopistossa englantia opiskeleva Abigail Gibbs aloitti kirjoittamisen 15-vuotiaana. Illallinen vampyyrin kanssa ilmestyi aluksi nettiteksteinä. Ne saivat paljon suosiota, joten ei ole yllättävää, että teos ja sen tuleva jatko-osa saivatkin kustannussopimuksen kirjailijan ollessa vasta 18-vuotias.
  
Kyseessä on nuori kirjailija, ja on luonnollista, että tämä näkyy myös tekstissä: juoni on paikoin ennalta-arvattava ja se kantaa mukanaan Stephenie Meyerin tunnetun Houkutus-vampyyrirakkauskertomuksen luomaa laahusta. Toisin kuin Meyerin paikoin sisäsiistin säyseät vampyyrit, Gibbsin vampyyrit purevat ja toisinaan myös tappavat ihmisiä, eivätkä kieltäydy intiimeistäkään puuhista – ehkäisyä unohtamatta! Tekstissä esiintyy myös fantasian kliseitä, esimerkiksi tuhansia vuosia aikaisemmin laadittu ennustus, joihin päähenkilö itsekin välillä kommentoi ironisesti. 

  

Sinä et tajua että juuri nyt voisin napsauttaa sinun kaulasi poikki ja imeä sinut kuiviin. Sinä et tajua, että olet ruokaa ja että joudumme ponnistelemaan, jotta näkisimme sinut elävänä olentona. tasavertaisena. Koska sinä et ole. (s. 118)

  

Teoksesta nousee silti esiin kirjallisuuden kentälle huomion arvoisia seikkoja. Se tarjoaa uudenlaisen ja yllättävän uskottavan vampyyrirepresentaation, jolla on kuitenkin selvät juuret aina Valakian Vlad Seivästäjään saakka. Teoksella on myös annettavaa fantasiagenrelle laajemminkin. Sen esittämä malli yhdeksän ulottuvuuden muodostamasta todellisuudesta on raikas. Tämä puoli antaa - paranormaalille romantiikalle tavanomaisen vampyyrin ja ihmisen suhteen lisäksi - näkökulman muihin maailmoihin ja olentoihin.

  

Vampyyrit ovat fantasiaa, typy. Mikä tahansa on mahdollista.  (s. 201)

 

Päähenkilönä seurataan aikuisuuden kynnyksellä olevaa Violet Leetä, joka on nimetty violettien silmiensä mukaan. Teoksen alussa hänet tempaistaan mukaan maailmaan, jossa vampyyrit ovat todellisia. Hän tapaa yliluonnollisen komean vastinparinsa, vampyyriprinssi Kaspar Varnin, jonka kanssa luonnollisesti syntyy jännitettä pitkin tarinaa. Toki mukaan mahtuu myös pieni kolmiodraaman poikanen; mitä olisikaan nuortenkirjan ilman jahkailua kahden miehen välillä. Violet jää yläluokkaista brittienglantia puhuvien vampyyrien panttivangiksi ja näkee näiden pimeyden olentojen hyvät kuin huonotkin puolet. Violetin ja Kasparin vuorotteleminen kertojina tarjoaa laajan kuvakulman kirjan tapahtumiin.
   

Minä vielä viettelen sinut jonakin päivänä, Violet Lee. (s. 203)

  
Teos käynnistyy hieman hitaasti, mutta viimeistään puoleen väliin mennessä kerronta vie mukanaan pienistä käännöksellisistä kömpelyyksistä huolimatta. Yhtenä käännösvirheenä mainittakoon eräs kirje, johon ahkera taitteleminen on synnyttänyt repeämiä. Käännöksessä kerrotaan, kuinka paperiin on muodostunut pieniä kyyneleitä, joka tuntui vähän oudolta. Tears = kyyneleet TAI repeämät. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että kyyneleistä kyllä puhuttiin kyseisen kirjeen yhteydessä vähän aikaisemmin. Mutta olisihan tämä pitänyt maalaisjärjellä huomata. Harmittaa, että monet kääntäjät joutuvat hoppuilemaan käännöstyössä, huonolla palkalla - ja se näkyy laadussa!
   

Tämä on vasta alkua. (s. 477)

  
Gibbs on ärsyttävän nerokkaasti päättänyt teoksen cliffhangeriin, joka takaa lukijoiden paluun hänen luomaansa universumiin sarjan toisen osan ilmestyessä. Illallinen vampyyrin kanssa on teos, joka takuulla jakaa lukijoidensa mielipiteet: osa rakastuu tarinaan, mutta toiset tulevat vihaamaan sitä. Suosittelen tätä erityisesti paranormaalin romantiikan ystäville
  

Arvosana:

   
PS. Teoksessa esitellään Violetin keksimä uudissana kasparillinen, joka tarkoittaa jotain, joka on "sen verran huikaiseva että tyrmää joka ikisen ja jättää heidät haukkomaan henkeään" Tässä minun näkemykseni siitä, mille Kaspar näyttää (älkää välittäkö siitä, että Kasparilla ei ole partaa tai viiksiä):

       

Photo by: Brice Hardelin

Model: Gilles Chevalier

Saoirse Ronan olisi puolestaan mainio Violet, jos tästä tehtäisiin elokuva:

Photo by: Gary Friedman / Los Angeles Times

Actress: Saoirse Ronan

Takakannesta: 
    

Kuolematon rakkaustarina on tullut lihaksi ja vereksi.

  

"Suljin silmäni ja tunsin hänen veitsenterävien hampaidensa keveän painalluksen vasten kurkkussani sykkivää valtimoa ennen kuin toinen niistä puhkaisi ihoni ja painautui syvemmälle."

Abigail Gibbs (s. 1994) julkaisi romaaninsa netissä pala palalta, loppua lukuun ottamatta. Tarina sai 17 miljoonaa sivulatausta ja 24 000 kommenttia lukijoilta. 18-vuotiaana Gibbs teki kahdesta kirjasta sopimuksen HarperCollins-kustantamon kanssa ja kirjan oikeudet on jo myyty moneen maahan. Jatko-osa on jo tekeillä.
  

Asiasanat: vampyyrejä, kielletty rakkaus, paranormaali romantiikka

   

Samantyylisiä kirjoja:  Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Charlaine Harrison: Sookie Stackhouse-sarja, J.R. Ward: Mustan tikarin veljeskunta-sarja, Matt Haig: Radleyn perhe, Nora Roberts: Kuuden piiri-sarja, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Flavia Bujor: Ennuskivien mahti
      

Suomentanut: Kari Koski, 540 sivua, Otava 2013

    

Alkuperäinen nimi: The Dark Heroine: Dinner with a Vampire (2012)

   

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Lukukeskus, Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Kirjapinot, Jos vaikka lukisi..., Mustemaailmani, Blood manifest, Kirjahovi,

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

 "Chili anna minulle tulinen oppisi"
    

Arvostelukappale.
  

Varoitus! 

Tämän kirjan lukeminen saattaa aiheuttaa kuumotusta ja vakavaa chiliriippuvuutta, 
lukeminen omalla vastuulla!

    

Auringon ydin on teos, jossa Johanna Sinisalo ylittää itsensä. Olen lukenut häneltä aikaisemmin vain Finlandia-voittaja teoksen Ennen päivänlaskua ei voi, joka ei vielä vienyt mukanaan, vaikka jo siinäkin esiintynyt eri tekstilajeja sekoittava kirjoitustekniikka herätteli kiinnostusta. Tässä monet bloggaajat hikoilemaan saanessa, chilin makuisessa dystopiassa Sinisalo hyödyntää kahden kertojan äänen vuorottelua mm. sanakirja määritysten, kirjallisuuslainausten kuin kirjeiden välillä. Hän on hyödyntänyt myös H.G. Wellsin teoksessa Aikakone esiintyneitä kahtia jakaantunutta yhteisöä kuvaavia termejä eloi ja morlokki. Soppaan on heitetty mausteeksi myös kourallinen kulttiuskontoa.
   
Sinisalo aloittaa teoksensa varsin rajusti, hän ei päästä lukijaansa helpolla vaan tarjoaa heti iskun vyön alle. Kun lukija saa taas hengen kulkemaan, hän on jo teoksen koukussa. Aivan niin kuin kapsu on koukussa chillin kapsaisiiniin. Eletään vaihtoehtohistoriaa, vuosi on 2016, valuuttana vanha tuttu markka. Jotain tapahtui 1800-luvulla, joka johti Suomen kohti eusistokratian eli hyvinvointivaltion muodostumista. Kaikki nautintoaineet (kofeiini, alkoholi, tupakka, kannabis jne.) on kielletty, sillä eihän Suomi nyt sentään ole hedonistinen rappiodemokratia. Vain viimemmäksi kielletyllä chilillä on enää markkina-arvoa ja käyttäjiä. Chilin kerrotaan olevan sukua muille huumaaville koisokasveille, belladonnalle ja daturalle, eli hulluruoholle, sekä tupakalle.

Kuva: Niina T.

 
Sinisalo provosoi lukijaa esittämällä rodunjalostuksella tuotetun, Barbie-nukkemaisen eloi-naisen, joka koulutuksella saadaan palvelemaan isäntäänsä, maskuliinista masko-miestä kuin koira. Eloi-opiston luennot ovat kuin parodia talouskoulun yleishyödyllisistä kodinhoidon teemoista. Yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät epänaiselliset, pakkosteriloidut morlokit ja naiselliset tai muuten epämääräiset miinus-miehet hoitavat vähemmän haluttuja ammatteja. (Tämä ulkopuolisten joukko muistuttaa vähän esimerkiksi Veronica Rothin teoksessa Outolintu esitettyjä osattomia.) Myös vanhusten asema on teoksessa hyvin heikko. Heitä ei juurikaan hoideta, sillä ovat ohittaneet lisääntymisiän.
    
Eusistokraattisen Suomen laki vaatii lapsen sukupuolen määritämistä. Kertojana toimiva Vanna (Vera) ja hänen siskonsa Manna (Mira) ovat menettäneet vanhempansa auto-onnettomuudessa. Espanjassa ei tytöillä ole sukulaisia, joten heidät lähetetään Suomeen, iäkkään isoäidin luo. Tytöt käyvät läpi sukupuolitestin, jossa katsotaan mihin heidän kiinnostuksensa on suuntautunut. Vanna on morlokki ja hän selviää testistä läpi vain siskoaan matkimalla. Koska tytöt katsotaan korkeamman naissukupuolen esudtajiksi, heidän nimensä muutetaan - kaikki eloi-naiset ovat "annoja". Naisen emansipaatio eli vapautuminen miehen vallan alta on pahinta, mitä voisi tapahtua. Nainen on käytännössä miehen omaisuutta ja uudempi malli voi syrjäyttää vanhan ilman sen suurempaa showta.
  
Eloin eli feminaisen voisi määritellä vaikkapa sanoilla lapsenomainen, blondi, plastinen ja tyhmä. Tällaisia naisia myös löytyy todellisesta maailmasta, katsokaa vaikka tänne. Eloisten ulkomuoto saa ajattelemaan maskojen sielunmaisemaa, sillä parhaat eloi-naiset näyttävät aivan lapsilta - naimisiin voi mennä jo 14-vuotiaana; "mitä nuorempi, sen parempi". Ihmisjalostuksessa on käytetty lisäksi kemiallisia yhdisteitä mm. pedomorfismin saavuttamiseksi. Aikuisen piirteiden lapsenomaisuutta arvostetaan. Morlokki-naiset ovat paljon viisaampia ja heitä kiinnostavat muutkin asiat kuin meikkaaminen, miehen palveleminen, ruoanlaitto, kodin- ja lastenhoito. Esimerkiksi Vanna osaa lukea ja kirjoittaa sujuvasti. Hänellä on lahjoja tieteelliseen ajatteluun ja meikkaaminen on vain pakollinen naamio, jonka avulla hän voi kulkea ulkomaailmassa. Kaiken lisäksi Vanna on synesteetikko, jolle maailma avautuu aivan toisenlaisena kuin muille.
  

Aina kun päätän lähteä ulos kävelylle, eloisen elämän realiteetit rymähtävät niskaani. Olen opistolta tultuani pessyt meikit pois ja harjannut lakan hiuksistani. Jos aioin mennä ulos, minun on rakennettava koko naamiaisvarustus uudestaan. (s. 83)

  
Tampereelle ja sen lähiympäristöön sijoittuva teos jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee takaumia Vannan kirjeiden muodossa. Hän suuntaa kirjeensä Mannalle, josta lukija ei tiedä, onko sisko hengissä vai kuollut. Tämä onkin yksin teoksen päätemoista: selvittää, mitä Mannalle tapahtui.. Sinisalon dystopia on hyvin low tech. Suomi on "hieman" aikaansa jäljessä, ja teknologisia innovaatioita ei edes ymmärretä, vaan pidetään vain omituisena höpinänä. Koko maassa ei ole käytännössä kuin yksi tietokone, sekin huoneen kokoinen ja lyijyseinillä eristetty "syöpää aiheuttavan säteilyn" vuoksi. Myöskään siis internettiä tai kännyköitä ei tunneta kuin ulkomaista kertovissa huhuissa. Mikroaaltouunitkin ovat vaarallisia helvetinkoneita, jotka levittävät ydinsäteilyä.
    
Voisin väittää, että tämä on parasta suomalaista dystopiaa, jota olen lukenut. Sinisalolla on todellinen taito kirjoittaa äärimmäisen mielenkiintoisia lauseita, jotka saavat hihkumaan innosta. Hänen luomansa maailma on uskottava - ja ehkä siksikin niin pelottava ja epätavoiteltava. Millaisen vastaanoton kirjan saakaan saksassa? Tässähän on jotain samaa kuin Hitlerin rodun puhtaus-ajattelussa... Sinisalon on kerrottu inspiroituneen Laasasen naispuheista, johon Laasanen itse ottaa kantaa täällä. Teoksen loppu on jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Suosittelen teosta ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii dystopioista, vaihtoehtohistoriasta, naisen aseman pohtimisesta ja chilistä. Tämän teoksen lukee hetkessä, sillä lukemista ei malta keskeyttää. Taidankin mennä tästä seuraavaksi varaamaan kirjastoon Leena Krohnin teoksen Datura.

     

Arvosana:

  
Takakannesta:

On vuosi 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Historiallisista virheistä on otettu oppia. Yhteiskuntarauha ja kansanterveys ovat arvoista tärkeimmät. Terveysviraston valvova silmä ulottuu kaikkialle. Käytännössä kaikki mielihyvää tai riippuvuutta tuottava on kiellettyä: huumausaineet, alkoholi, nikotiini ja kofeiini. Sallittuja poikkeuksiakin on.
 
Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on erään tärkeän mielihyvähyödykkeen jakelu haluttu tehdä vaivattomaksi. Siksi valtiollinen tiede on jalostanut ihmisestä uuden alalajin: alttiin, nöyrän ja itseään tyrkyttävän. Ennen heitä kutsuttiin naisiksi.
 
Vanna on jotakin aivan muuta kuin miltä näyttää. Jare on koukussa riskinoton adrenaliiniin. He yhdistävät voimansa saadakseen pääsylipun jonnekin pois. He sotkeutuvat äärimmäisen vaarallisena tunnetun nautintoaineen välitykseen. He diilaavat chiliä.
 
Kun Vanna koettaa epätoivoisesti selvittää, mitä hänen kadonneelle sisarelleen tapahtui, Jare törmää outoon uskontokulttiin, jonka käsissä on Auringon Ydin. Onko tällä epäinhimillisen tulisella chililajikkeella vaikutuksia, jotka on syystäkin kielletty?

  
337 sivua, Teos 2013

    

Kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Metro, Fifi, Tähtivaeltaja, Lukukeskus, Kirjavinkit, Aavetaajuus, Kirsin kirjanurkka, Morren maailma, Kirjasfääri, Booking it some more, Anna minun lukea enemmän, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen

Samantyylisiä kirjoja: Leena Krohn: Datura, Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: Vuonna 1984, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä, Miina Supinen: Säde