Naistenviikko | Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

"Neiti Kymene arvosti itsenäisyyttään, vaikka se toisinaan muuttuikin yksinäisyydeksi."

  

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 22.7. viettävät Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Magdalena Hailta kovasti odottamani Neiti Kymenen ihmeellinen talo ei ole se kaikkein helpoin lastenkirja ja hyvä niin. Tämä on monella tasolla nokkela lukukokemus, joka on täynnä kirjallisia viittauksia (mm. neidin 12 apinaa on nimetty kirjallisuuden tunnettujen hahmojen mukaan). Se antaa lukijalleen, nuorelle kuin vanhemmallekin paljon ajateltavaa mm. virheiden tekemisestä, niiden myöntämisestä ja pelkojen kohtaamisesta (sekä ajan käsitteestä ja kvarkeista). Teoksella voisikin siis käsitellä ja opettaa tunnetaitoja.

  

Typeryyden tehnyt neiti Kymene karkasi maailmalle -- Pelot kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän niitä hellii ja mitä vähemmän niitä uskaltaa kohdata. (s. 149 ja 175)

  

Neiti Kymene asuu apinoidensa kanssa isossa, yli sata vuotta vanhassa talossa, kunnes eräänä päivänä hänen ovikellonsa soi. Hän oli nuorempana aktiiivinen seikkailija ja keräsi taloonsa kiinnostavia esineitä. Mutta jossain vaiheessa matkustelusta tulikin pakenemista. Neiti Kymene ei ole aikoihin poistunut talostaan ja hänen puutarhansa on täynnä tiikereitä, "kukaan ei tiennyt mistä ne olivat sinne tulleet tai miksi ne siellä olivat". Hän pelkää noitia eikä pidä lapsista.

  

Kysymys: miksi jotkut aikuiset eivät pidä lapsista?
Vastaus: Koska lapset
• ovat meluisia
• ovat sotkuisia
• ovat hankalia
• tulevat syliin tai liian lähelle
• kertovat juttuja
• haisevat kummalle
• katsovat silmiin
• ovat olemassa. (s. 35-36)

 

 
Kirjailija puhuttelee välillä lukijaa suoraan ja lukujen sisällä on vanhojen lastenkirjojen tyyliin alaotsikoita, jotka kertovat, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä on lastenkirjaklassikoiden henkeä, vaikkakin samanaikaisesti jotenkin hyvin modernissa paketissa. Teemu Juhanin kuvitus on ihastuttavaa ja sitä olisi voinut olla vielä enemmänkin. Kirjassa on myös jollakin tapaa hieman Miyazakimainen tunnelma. 

     

Neiti Kymenellä oli musta, leuan alta nilkkoihin yltävä leninki. -- Neiti Kymenen mekossa oli yhteensä 57 nappia. Ylin niistä oli aivan hänen leukansa alla, alin hänen siron nilkkansa kohdalla. -- Ajan kuluessa nappeja oli irronnut useita. -- neiti Kymenen nappirivit olivat kirjavanaan erilaisia nappeja. Oli punaisia ja sinisiä, raidallisia ja luisia, muovisia ja jopa muutamia metallisia. (s. 9 ja 60-61)

    

Kerrankin voin sanoa, että loppu yllätti, enkä todellakaan osannut arvata niitä humia juonenkäänteitä. Esimerkiksi kuka tai mikä on Rohkeus, jota ovikelloa soittanut poika, Pekka Petterson etsii? "Enkä etsi rohkeutta pienellä ärrällä, sitä minulla on tarpeeksi, Etsin Rohkeutta -- isolla ärrällä. Se on sen nimi: Rohkeus."

    

Tärkeintä kapinassa on uskallus kulkea vastavirtaan. (s. 113)

  

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Palkitun tekijän fantasian täyteinen satu rohkeudesta, virheistä ja itsensä hyväksymisestä.

  

Kaukaisen kylän korkeimmalla kukkulalla seisoo Neiti Kymenen arvoituksellinen talo. Neiti ei pidä ihmisistä, eikä talossa hänen lisäkseen ole muita kuin apinoita, mutta puutarhan hurjat bengalintiikeritkään eivät pidä eräitä poissa. 

   

Sillä yhtenä päivänä neidin ovelle ilmestyy utelias, likainen pikkupoika, joka ei suostu lähtemään ennen kuin on löytänyt kadonneen Rohkeutensa. On salaisuuksia, jotka ovat odottaneet liian pitkään, ja arvoituksia, jotka haluavat tulla ratkaistuksi.

   

184 sivua, Otava 2020

  

Kuvitus: Teemu Juhani

     

Neiti Kymenestä on luettu myös täällä: Hemulin kirjahylly, Lastenkirjavuosi

  

Samankaltaista luettavaa: Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Vuokko Hurme: Kaipaus & Keikaus (Huimaa #2-3)

"Ajattelin, että paikalla ei ole merkitystä, vaan sillä, kenen kanssa saa elää."

 

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Popsugar Reading Challenge: A book with a mp

   

Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian kirjat ovat osoittautuneet alkuvuoden tähän mennessä parhaiksi lukukokemuksiksi. Olenkin ahminut kirjat yhden osan kuukaudessa. Näitä voin suositella niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja olenkin esimerkiksi vinkannut sarjan ensimmäistä osaa Kiepaus Instagramissa Kirjapinon takaa -podcastin Lillille, joka kyseli ääneen luettavaa iltasatukirjaa kolmasluokkalaiselle Liekehtivän pikarin jälkeen sillä määreellä, että aikuinenkin viihtyy lukiessaan. 

  

Sarjan toinen osa Kaipaus tapahtuu ajallisesti jonkin verran ensimmäisen osan jälkeen, eli kun kertojana toimiva Lenna, hänen isänsä, pikkusiskonsa ja naapurinsa ovat hypänneet maapallolta, missä painovoima ei vedä enää kohti maan ydintä vaan taivaalle. Paljastuu, että on olemassa toinen maailma, jonne kaikki Maasta pudonnut irtaimisto on päätynyt. Uuden maailman meressä on muutamia saaria, missä selvinneet asuvat. 

  

Metsä versoi ylös jokaisen kivenmurikan, maassa lojuvan autonrenkaan tai ruostuneen metallilevyn lomasta. Kaikkialla kasvoi jotain vihreää. (s. 66)

  

Karanteenijakson jälkeen Lennan perhe ja aiemmin tullut äidin pääsevät viimein yhteen ja he muuttavat asumaan Mabalin pääsaarelle, Hallin kylään. Vain Lennan paras ystävä Jaan ja hänen isänsä ovat kadoksissa. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että he ovat kuolleet, mutta Lenna uskoo vakaasti parhaan ystävänsä olevan jossakin Uudessa maailmassa ja hänet täytyy etsiä.

  

Mabalissa kuljetaan puulta puulle pyrähdellen, sillä koskaan ei voi mitä mitä ja milloin taivaalta putoaa tavaraa. Lenna pohtii, kuinka huolettomasti hekin ovat heittäneet roskansa taivaalle miettimättä, minne ne menevät. Kengänpohjat on vahvistettu metallilaatoilla maasta törröttävän roskan takia ja lapset käyttävät lisäksi kypäriä ja sateenvarjoja. 

  

Niin se vain on, että meille lapsille saa usein sanoa ihan mitä sattuu, eikä meitä välttämättä kuunnella, vaikka puhuisimme järkevämpiä kuin itse maailman presidentti. (s. 177)

  

On herttaista, kuinka Lennalle osa meille niin tavallisista asioista on outoja, esimerkiksi veteen liittyvät ilmiöt kuten sade, uiminen ja vaatteiden peseminen. Myös pullonkorkki, jossa on karhun kuva, on aarre. Ja myönnetään, keräsin itsekin lapsena noita metallinkappaleita, mutta tietäen mitä ne ovat. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset kokemusmaailmat muokkaavat meitä yksilöinä, miten näemme asiat. 

  

Hurme kirjoittaa todella koukuttavasti ja päättää lukunsa niin, että on mahdotonta jättää kirja kesken. Hän osaa kuvailla asioita hienosti, etenkin kun ne tapahtuvat Lennalle ensimmäistä kertaa. Kirjassa on onnistuttu myös viittaamaan nerokkaan hienovaraisesti mm. Ponyoon ja Muumeihin. Lennan rakkaus kirjoihin on myös ihanaa. Loppupuolella kirjaa pohjustetaan jo sarjan päättävää osaa kertomalla, että Mabalissa ei saa kaivaa kuoppia, sillä saattaa pudota Pohjan läpi.

  

"Kaikkea ei voi selittää. Eihän Kiepaustakaan voi kukaan ymmärtää." (s. 301-302)

    

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

  

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.

  

Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

  

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

317 sivua, S&S 2018

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen 

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

  

     

"Mitä meille oikein tapahtui? Missä me ollaan? 

Taas jossain uudessa maailmassa... Tää ei oo totta!"

 

 

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa, Popsugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment or enhancement (a nod to 20/20 vision)

   

Huimaa-trilogian kolmannen kirjan Keikaus kansi kertoo paljon sisältämästään tainasta. Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista, sillä Lenna on täyttänyt jo 12 ja Jaan löytynyt, mutta poika ei ole onnellinen. Se tosin saattaa johtua murrosikäisestä kiukuttelustakin. Hän haluaa rakentaa oman talon ja muuttaa sinne Lennan kanssa. 

  

Kun Mabalin pääsaareen viereen putoaa todella iso maamassa, kentien kokoinainen pieni kaupunki, aikuiset ovat siitä innoissaan, mutta Lenna vain kauhuissaan. Kun Jaan päättää hiipiä uudelle saarelle keräämään rakennusmateriaaleja, Lennakin innostuu seikkailusta ja mahdollisuudestaa löytää leluja tai repun. Kaksikko kuitenkin riitelee, sillä Lenna ei halua muuttaa pojan kanssa pois kotoa eikä Jaanilla ole oikeutta käskeä häntä tekemään niin. 

   

Harmaa tomu, joka edelleen leijaili maaröykkiöiden yllä kuin pahojen keijukaisten taikpöly. (s. 30)

  

Jaan on kaivanut ystävysten salapaikkana toimineen puolittain maan sisään vajonneen auton lähelle kuoppaa, jotta voisi piilottaa salakuljetetut rakennusmateriaalit, mutta hän on kaivanut liian syvälle ja pudonnut pahamaineisen  ja kiistanalaisen Pohjan lävitse (aikuiset kun jakaantuvat kahteen leiriin sen suhteen, uskovatko he Pohjan olemassaoloon). 

  

Lenna seuraa poikaa ja päätyy toiseen maailmaan, joka muistuttaa paljon Vanhaa maailmaa, siis Maata ennen Keikausta. Tämä aiheuttaa on ehdottomasti yhden kirjasarjan hienoimmista ja scifeimmistä pohdinnoista: minne lapset päätyivät? Matkasivatko he ajassa taaksepäin, hetkeen ennen tuhoa vai onko kyseessä kokonaan toinen aikalinja? Entä onko heidän tehtävänään estää Kiepaus? Tähän saa jokainen lukija kirjassa annettujen vihjeiden pohjalta muodostaa oman mielipiteensä. Aivan upea kirjasarja, jota kehotan lämpimästi: lukekaa!

  

Me olimme kaikki yksin. Käperryimme vain omissa suruissamme sisäänpäin ja odotimme maailmanloppua. (s. 254)

  

Hurmeen kirjoissa on lempeän opettavainen sävy, ei siis missään nimessä saarnaava, vaan sellainen hoksauttava, joka saa ajattelemaan asioita. Esimerkiksi kuinka netissä on paljon väärää tietoa ja täytyy olla valppaana, eikä uskoa kaikkea sokeasti. Kirjailija kehottaakin Lennan kautta lapsia opiskelemaan paljon kieliä, koska silloin ymmärtää paremmin, mitä maailmalla tapahtuu. Kiinnostavana viittauksena tällä kertaa on Hyppy ajassa.

  

Myös vieraan pelkoa käsitellään ja sitä, että itselleen kannattaa olla armollinen. Lisäksi se paljastaa paljon omasta maailmastamme, kuten: miten ihmeessä meillä kaikilla on niin paljon tavaraa, jota emme oikeastaan edes tarvitsisi? Yksi suosikkihahmoni tässä kirjassa oli Kuu, jota kuvataan mm. näin: "Hänessä oli ripaus miestä ja ripaus naista ja sitten jotain salaperäistä, kuin Kuun valoa. Hänen vasemman poskensa yli kulki leveä arpi, joka oikeastaan sopi hänelle. Se teki hänestä kauniin."

  

Kun luin kirjat, ei maailmalla ja nyt Suomessakin vallitseva tilanne koronan kanssa ollut näin paha kuin millaiseksi se on nyt muodostunut. Voisinkin lainata kirjan viimeiseltä sivulta Lennan lohdullisia sanoja: "Älä pohdi synkkiä, mieti enemmin sitä, mitä kaikkea me voidaan tehdä huomenna." Vaikka kirjastot ovat nyt kiinni ja tapahtumia peruttu, meillä on edelleen läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa ja kauempana olevien kanssakin voi soitella vaikka videopuheluita. Lisäksi kirjoja löytyy mm. Elisa kirjasta, Bookbeatista, Storytellistä ja Nextstorysta. Pidetään huolta toisistamme ja pestään niitä käsiä! Kyllä tämä poikkeustila jossakin vaiheessa päättyy. 

  

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

  

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

  

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

  

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?

    

308 sivua, S&S 2019

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

Lukupiirissä | Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

"Olen opiskellut sen verran historiaa, että ymmärrän sen. 
Kulttuurit romahtavat, yhteiskunnat luhistuvat 
ja pieniä ihmissaarekkeita jää jäljelle, rippeitä ja pakolaisia, 
jotka koettavat parhaansa mukaan löytää syötävää, 
varustautua nälkiintymistä tai sairautta tai rosvoja vastaan 
samalla kun ruoho kasvaa palatsin lattioiden läpi ja temppelit sortuvat."

     

     

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin, Mennään metsään, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 

  

Jean Heglandin post-apokalyptinen Suojaan metsän siimekseen oli pitkästä aikaa omintakeinen genressään. Toki siitä löytyi kliseitä ja epäjohdonmukaisuuksia, kuten liian nopeasti pilaantuvaa ruokaa (tällä kertaa eltaantunutta teetä), josta valitin niin Nora Robertsin Ensimmäisen vuoden kuin Max Brallierin ja Douglas Holgaten Maailman viimeisten tyyppien postauksissa. Tässä tosin myös seulotaan hyönteisiä jauhoista, aivan niin kuin minun äitinikin teki maalla asuessamme. 

Tuntuu kuin olisimme pelkkää ruokahalua, aivan kuin ihminen olisi vain tarpeiden ryväs, joka imee maailmaa kuiviin. Ei ihme että on sotia, ei ihme että maa ja vesi ja ilma ovat saastuneet. (s. 178)

  

Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kirjallisuuden gradupiirissä, jonka osallistujista eräs oli kirjoittamassa teoksesta ekofeminismin näkökulmasta. Tuolloin en kiinnostunut kirjasta, mutta myöhemmin googlaillessani kirjan idea alkoi kuulostaa potentiaalisesti lukemisen arvoiselle. Ehdotin sitä vetämälleni lukupiirille ja se päätyi maaliskuun teokseksi. 

  

Tapahtumat kerrotaan muistelmamaisesti. Päähenkilö on 17-vuotias Nell. Hän asuu metsän ympäröimässä talossa isänsä ja 18-vuotiaan siskonsa Evan kanssa, jolta hän sai muistikirjan tapahtumien tallentamiseksi. Tytöt ovat hämmentävästi kotikoulutettuja siihen nähden, että heidän isänsä on opettaja, Nell kuitenkin haluaa yläasteelle kaupunkiin, mutta hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä: "Me emme pitäneet sinua poissa koulusta vuosikausia, jotta nyt aloittaisit koulunkäynnin. Minä en keksi paljon sen hapattavampaa kokemusta kuin yläaste." (s. 34)

"Me voisimme olla maailman ainoat jäljellä olevat ihmiset", Eva sanoi äänellä, josta ei kuultanut pelkoa eikä surua. Minä nyökkäsin hieman haaveksien ja vastasin samaan sävyyn: "Niin voisimme." (s. 247-248)

Äiti ei myöskään halunnut, että Eva lähtisi hänen tavoin balettitanssijaksi, koska se tekisi hänestä neuroottisen, anorektisen, narsistisen, nivelsärkyisen ja oppimattoman. Äiti loukkaantui tanssiessaan ja haluaa tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta Eva pitää päänsä. Hän ei haluaisi päästää tyttöjä lähimetsään, sillä hän pelkää kaikkea, mitä siellä on. Hän kielsi Nelliä ja Evaa syömästä ikinä mitään metsässä kasvavaa.

Heidän äitinsä on kuitenkin kuollut alle vuotta aikaisemmin syöpään. Aluksi koko perhe on surusta turtana, eikä huomaa, mitä maailmalla tapahtuu, "vuosikymmenten varoitusten ja ennustusten jälkeen asiat todellakin alkoivat mennä pieleen." (s. 21) Puhutaan sodasta, San Andreaksen siirroksen lähellä oleva ydinvoimala tuhoutuu maanjäristyksen takia ja uudenlaiset, entistä pahemmat taudit tappavat ihmisiä, "mietin, mahtoiko kaikkien noiden katastrofien yhteisvaikutus johtaa meidät tähän pysähdykseen." (s. 25)

 

Otsonikerroksessa oli reikiä, metsämme hupenivat, viljelysmaamme vaativat yhä enemmän lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä ja tuottivat yhä vähemmän - ja yhä myrkyllisempää - syötävää. Työttömyys oli kammottavissa luvuissa, sosiaalihuolto ylikuormitettu -- Koululaiset ampuivat toisiaan välitunneilla. (s. 26)

   

Nell oli suunnitellut hakevansa yliopistoon ja Eva tanssijaksi isoon kaupunkiin, mutta romahdus muuttaa kaiken. Modernin sivistyksen murentuessa Nell perheinen sulkeutuu metsän suojaan. Syrjässä, keskellä valtion metsää he saavat turvaa toisistaan, mutta metsissä liikkuu villisikojen ja käärmeiden lisäksi myös muita vaaroja. Sähkö ja bensiini loppuvat, Nell ja Eva linnoittautuvat kotitaloonsa kuin luolaan. Ruoan alkaessa käydä vähiin tytöt joutuvat hoitamaan kasvimaata ja tutustuvat metsästä löytäviin syötäviin kasveihin. En ollut aikaisemmin kuullut, että esimerkiksi tammenterhoja voi syödä, mutta ilmeisesti niistä tulee hyvää, puuromaista ruokaa. 

  

Yllätyin teoksen seksikohtauksista, on niin masturbointia (joka kuvataan ouroboksena), rakastelua "tosin hapuilu on luultavasti parempi sana sille, mitä meidän välillämme tapahtui" (s. 158) ja raiskaus. On puhetta kuukautisista, kun ne alkoivat ensimmäisen kerran ja kuinka ilahduttavaa niiden alkaminen on maailmanlopun jälkeisessä maailmassa, jonne ei haluaisi synnyttää lapsia, jotka eivät tiedä ollenkaan aikaisempaa maailmaa. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja lapsia syntyy edelleen, vaikka maailma olisikin muuttunut peruuttamattomasti.

  

Tuolla hetkellä minä olin morsian, seikkailijatar, uudisraivaaja. (s. 168)

Teoksen kieli on välillä kauniin runollista. Isän suru muodostaa hänen sisälleen itseensä luhistuvan mustan aukon, Nellin suru puolestaan on kuin piripintainen vesimalja, jota täytyy varoa töytäisemästä toisiaan vasten hiertävillä muistoilla, jotta se ei läikkyisi ylitse. Vaahterat muuttuvat kullaksi, nuput näyttävät kireiltä nänneiltä, papujen sirkkalehdet levittäytyvät mullasta kuin siivet, metsässä kasvaa minttutöpäs, kasvit läähättävät kuumuudessa. Kaakaomuki tarjoaa yksityistä suklaanlämpöä, katto vuotaa kuin uppoava laiva, villisiat ovat aavemaisia jyrsimiä, sormenpäiden kierteet näyttävät vuorilta, Nell ja Eva olivat lapsina kuin toisiaan kiertävät kaksoistähdet, Nell voi kuulla mahlan nousevan aavemaisessa metsässä ja hän tuntee uuden linnunradan puhkeavan sisällään.

  

Suosittelen tätä kirjaa dystopioihin ja maailmalopun kertomuksiin aiemmin pettyneille. Tarina saavuttaa loppua kohden hieman unenomaisia piirteitä, jotka hieman rikkovat aiempaa realismia, mutta muutoin maailma pysyy kasassa, vaikkakin raunioina. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva. 

Minä aivan kuin tunsin naissukupolvien jatkuvan kauas meidän taaksemme ja kurkottavan toisaalla eteenpäin. Koin yhteyden sekä esiäiteihin että tulevaisuuteen ja tunsin - kaikesta huolimatta - jatkuvuuden tyydytystä luissani asti. (s. 263)

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kun sivilisaatio romahtaa, Nellillä ja Evalla on vain yksi vaihtoehto: paluu luontoon.

  

Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenne on hajoamassa. Sähköä ei enää ole, bensa on lopussa, kaupat ryöstetty tyhjiksi ja virustaudit tappavat ihmisiä. Seitsemäntoistavuotias Nell ja kahdeksantoistavuotias Eva asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa.

  

Isän kuoleman jälkeen tytöt jäävät yksin. Heidän henkiinjäämistaistelunsa apuna on tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset – ja oma maalaisjärki. Vaarallisimmaksi ei kuitenkaan osoittaudu villi luonto, vaan toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät, ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon.

   

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola, 315 sivua, Otava 1998

  

Alkuperäinen nimi: Into the Forest (1996)
  

Myös näissä blogeissa on kuljettu metsän siimeksessä: Aikakone: Eijan kirjat 3: Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan, Voima: Rakkaudesta dystopiaan (Oona Juutinen), Kirjavinkit, Lukuneuvoja, Kirjamielellä

Samankaltaista luettavaa: Cormac McCarthy: Tie, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Beth Lewis: Suden tie, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Lukupiirissä | Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

"Tiesimme tietenkin - joskin aika pintapuolisesti - että olimme erilaisia kuin 

kasvattajat ja tavalliset ihmiset ulkomaailmassa: tiesimme ehkä senkin, 

että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edessä olisivat luovutukset. 

Emme kuitenkaan todella tienneet, mitä se merkitsi."

  

Tammikuun Lukutoukat ja kirjanörtit kimppalukuteos, Helmikuun lukupiiriteos, Helmet 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (vinkki Lukuopas -palvelusta), TBR 100

  

Tunnelmaan virittelevää musiikkia: Ólafur Arnalds: Þú Ert Jörðin

    

Teoksen löysin omakseni entisen kotikyläni pikkukaupan kirjavaihtohyllystä viime kesänä. 

  

Minulla on aina ollut sellainen mielikuva Kazuo Ishigurosta, että hänen teoksensa olisivat jotenkin todella haastavia. En olisi voinut olla enempää väärässä. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvaversion (josta pokkarin kansikuvakin) joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä kuin yhden, mutta juonen kannalta sitäkin merkittävämmän kohdan. Katsoin elokuvan uudelleen, kun kirjoitin tätä postausta, sillä huomasin sen olevan Netflixissä. Leffa menee pikakelauksella kirjaan verrattuna, mutta ihan ok katsomiskokemus sekin on. 

  

Ole luonani aina etenee soljuvasti, kiehtovalla tavalla takaumien kautta. Tämä on niitä teoksia, joista haluaa kertoa mahdollisimman vähän, jottei joku, joka ei vielä ole tätä lukenut saisi liikaa juonipaljastuksia. Näin ollen teoksen käsittely on hieman haastavaa. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että varsin pitkään Ishiguro onnistuu salaamaan teoksen suurta käännettä ja teeman käsittely on todella onnistunut. Elokuvaversion nähneenä tätä yllätysmomenttia ei tietenkään minulle ollut, mutta odotin kovasti, kuinka kirjailija sen paljastaa. Hahmojen passiivinen suhtautuminen jakanee mielipiteitä, mutta minusta se sopii teoksen yleiseen tunnelmaan hyvin ja on siksi myös genressään melko poikkeuksellinen. 

  

Jokainen Hailshamin ulkopuolinen paikka oli meille siinä elämän vaiheessa mielikuvitusmaata. (s. 97)

  

Päähenkilö Kathy H. on alussa jo 31-vuotias. Oli varsin ilahduttavaa lukea hahmosta, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä ja vieläpä muualla kuin chick lit -kirjallisuudessa. Suurimman osan teoksesta muodostavat Kathyn muistot vuosista Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannin syrjäisellä maaseudulla. Lapset elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta, koska he ovat erikoistapauksia. Kathyn kanssa samaan aikaan oppilaina olleet Tommy ja Ruth ovat keskeisiä sivuhahmoja, joskin Ruth on mielestäni aika epämiellyttävä ihminen. Tommyn piirtämistä eläimistä tulee mieleen Kerby Rosanesin värityskirjat.

Ruth oli löytänyt sinä kesänä ihanan vanhan kirkon vajaan kilometrin päästä Mökeistä, ja kirkon takana oli villiintynyt alue jossa ikivanhat hautakivet lojuivat heinikossa. (s. 266)

    

Tämä hyvin melankolinen teos muistuttaa tietyiltä osin paljon Neil Shustermanin Unwind-romaania sekä elokuvaa The Island. Dystopiaksi kirja on varsin maistreamia, eli se sopii myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä hae lukukokemukseltaan futuristisuutta (teos sijoittuu 1970-90-luvuille) tai tieteellistä terminologiaa. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii ajatuksia herättävästä kirjallisuudesta. Pidin paljon Ishiguron kielestä.

   

Käännös oli muutoin hyvä, mutta ihmettelin, miksi ihmisten kerrottiin käyvän työssä eikä töissä? Molemmat ovat varmaankin ihan yhtä oikein, mutta olen tottunut itse enemmän monikkomuotoon, joten aina kun näin tuon toisen muodon, se töksähti silmään.  

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

  

Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 394 sivua, Tammi 2011 (1. painos 2005)

Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go (2005)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Luetut, lukemattomat

   

Samankaltaista luettavaa: Neil Shusterman: Unwind, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Marilyn Kaye: Replica-sarja, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Jeff Long: Vuosi nolla, Margaret Atwood: Orjattaresi

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

"Kaikille kapinallisille tytöille: 

Unelmoi rohkeammin

Kurota korkeammalle

Taistele kiihkeämmin

Ja epäilyn hetkellä muista:

sinä olet oikeassa."

   

   

Arvostelukappale

  

Riippumatta siitä, kuinka tärkeitä heidän keksintönsä olivat, kuinka rohkeita heidän seikkailunsa, kuinka huikeaa heidän neroutensa - kerta toisensa jälkeen heitä vähäteltiin, heidät sysättiin syrjään, joissakin tapauksissa lähestulkoon pyyhittiin historiankirjoista.  

Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.  

Nyt kun sinulla on tämä kirja kädessäsi, olemme täynnä suurta toivoa ja innoitusta, kun ajattelemme sitä maailmaa, jota rakennamme yhdessä. Maailmaa, jossa sukupuoli ei määritä sitä, kuinka suurista asioista on lupa unelmoida ja kuinka pitkälle kukin voi päästä. Maailmaa, jossa jokainen ihminen voi sanoa epäröimättä: "olen vapaa." (Esipuheesta)

  

Tällaista kirjaa minä olen vuosia odottanut! Kirjaa, joka kertoo lapsille, niin tytöille, pojille kuin muillekin, jotka eivät taivu binäärisen ajattelumallin muottiin (kuten Coy Mathis, joka syntyi pojan kehoon: "Milloin mennään lääkäriin ja tehdään minusta tyttö-tyttö?"), että heistä voi tulla isona mitä vain - tytön ei siis tarvitse olla aina vain prinsessa. Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat tehneet tärkeän teon ihmiskunnalle, feminismille ja lapsille.

 

Olipa kerran Mary-niminen tyttö, joka pukeutui miten lystäsi: saappaisiin, housuihin, solmioihin, kauluspaitoihin. -- Mary meni naimisiin erään toisen lääkärin kanssa ja pukeutui häissään housuihin ja pikkutakkiin, koska piti sellaisesta asusta enemmän kuin perinteisestä hääpuvusta. (s. 136, Mary Edwars Walker, yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä naislääkäreistä)

  

Joukkorahoituksella mahdollistunut Iltasatuja kapinallisille tytöille tarjoaa 100 tarinaa oikeista naisista, jotka eivät taipuneet, vaan tekivät juuri sitä mitä halusivat. Mukana on monta naista, joita ihailen: Amelia Earhart, joka osoitti, että myös nainen voi olla lentäjä, Ada Lovelace, joka pohjusti tietä tietokoneille jo 1800-luvulla, Marie Curie, joka tutki radioaktiivista materiaalia, Florence Nightingale, joka parasi sairaaloiden hygieniatasoa, Malala Yousafsai, joka uhmasi talibaneja ja sanoi, että tyttöjen koulunkäynti on tärkeää.

  

Hienoa, että mukana on myös naisia, joista en ollut kuullut aikaisemmin, kuten Irena Sendlerowa, joka pelasti 2500 juutalaislasta toisen maailmansodan aikana antamalla heille kristityt nimet ja sijoittamalla heidän kristittyihin perheisiin turvaan. Samoin kuin arkeologi Marie Reiche, joka tutki Nazcan linjoja Perussa ja itseoppinut paleontologi Mary Anning, joka nimesi löytämänsä uudentyyppisen fossiilin iktyosaurukseksi. Vielä, kun saisi lisäosan, jossa olisi suomalaisia naisia kuten Minna Canth, Tove Jansson ja Tarja Halonen, niin olisin todella iloinen. Mutta tämä on hyvä alku.

  

"Minä en halua oppia naisten töitä enkä halua mennä naimisiin", hän sanoi veljelleen Victoriolle. "Minä haluan olla soturi." ~Lozen (s. 100)

   

Tarinat kertovat kirjailijoista, tutkijoista, seikkailijoista, kuningattarista, sotureista, aktivisteista, taiteilijoista, urheilijoista... Naisia ja tyttöjä jokaiselta mantereelta, erilaisilla perhetaustoilla, eri ihonväreillä, eri aikakausilta. Upeaa lukea kirjaa, josta jokainen löytää samaistumispintaa. Onpa mukana jopa punatukkaisia naismerirosvoja!

   

Onneksi vanhempani eivät kasvattaneet minua kapeakatseisesti, vaan antoivat minun muodostaa omanlaiseni tavan olla tyttö. Olin  Ronjan kaltainen lapsi, joka kiipeili puissa, vaelteli metsissä ja pelloilla koiran kanssa, käytti sekä hametta että housuja, tutki hyönteisiä, keräsi kukkia, auttoi isää korjaamaan maatalouskoneita ja äitiä selvittämään lankakerien solmuja. Osaan käyttää niin vasaraa kuin ompelukonetta ja molempien taitojen pitäisi olla täysin riippumatonta siitä, millaisen kirjaimen on saanut henkilötodistukseen.  

  

Minusta on tärkeää kertoa tytöille jo ennen kouluikää, ettei sukupuoli ole rajoite jonkin asian tekemiselle. Olen kapinallinen tyttö ja suosittelen tätä kirjaa kaikille vanhemmille. Lukekaa tätä lapsillenne, antakaa heille laaja kirjo mahdollisia tulevaisuuksia, älkää rajoittako heidän mielikuvitustaan, unelmiaan ja mielenkiinnonkohteitaan, sillä ne ovat toteutettavissa.

     

Naispuolinen faarao kammoksutti ihmisiä. Mitä jos hänen menestyksensä rohkaisisi muitakin naisia havottelemaan valtaa? (s. 62)

  

        

Arvosana:

    

Takakannesta:

Tavanomaisten prinsessasatujen sijasta tässä ihanassa iltasatukirjassa tutustutaan sataan todelliseen tyttöön ja naiseen, jotka ovat muuttaneet maailmaa tai oman elämänsä rohkeasti ja lupaa kyselemättä. He ovat eläneet kauan sitten tai he elävät nyt: he ovat hallitsijoita, merirosvoja, taiteilijoita, urheilijoita, astronautteja, tieteilijöitä, tai ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat tehneet jonkin pelottoman valinnan.

  

Loisteliaan kuvituksen ovat toteuttaneet 60 kuvittajanaista eri puolilta maailmaa. Iltasatuja kapinallisille tytöille on kirja kaikille lapsille, joiden toivot kasvavan itsenäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi.

       

Suomentanut: Maija Kauhanen, 212 sivua, S&S 2017

    

Alkuperäinen nimi: Good Night Stories for Rebel Girls (2017)

  

Kirja on luettu myös täällä: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Oi mutsi mutsi, Rakkautta & Mamarkiaa, Viihdevintiöt, Iltalehti

Cormac McCarthy: Tie

"Päivät laahustivat ohitse kenenkään pitämättä niistä lukua, kirjaamatta niitä aikakirjoihin."

  

   

Marraskuun kimppalukukirja Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmässä

  

Cormac McCarthyn Tie on uinunut hyllyssäni muutaman vuoden, mutta hyvää kannattaa odottaa. Voin sanoa jo tähän alkuun, että Tie on varmasti melankolisin teos, jonka olen lukenut, minkä lisäksi se on myös mahdottoman hyvä. McCarthylla on todella vähäeleinen kirjoitustyyli. Teoksessa ei ole lukuja, eikä sen päähenkilöitä (isää ja poikaa) ole nimetty. Kun tähän erikoiseen tyyliin tottuu alkusivuilla, teos lukee kuin itse itsensä. 

   

Hengettömät ajalliset tuulet kuljettivat edesmenneen maailman tuhkaa sinne tänne tyhjyydessä. (s. 13-14)

   

Maailma on tuhoutunut, kaikkialla on tuhkaa, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet ovat vinksahtaneet tavalla tai toisella. Isä ja poika vaeltavat kohti etelää, sillä maailma on päivä päivältä kylmempi. Lumi on tuhkasta harmaata ja ruokaa on vaikeaa löytää. Kaksikolla on kuitenkin tuuria: aina kun nälkäkuolema uhkaa, löytyy jostain syötävää. Tällä kertaa ratkaisu ei tunnu deus ex machinalta, vaan antaa valon pilkahduksen muutoin synkkään kirjaan. 

  

Montako ihmistä luulet että on hengissä? 

En minä tiedä kuinka paljon ihmisiä on, hän sanoi. En usko että kovin paljon. (s. 209)

  

Kerronnassa on välillä takaumia ajalta ennen pojan syntymää, kun maailma ei vielä ollut tuhoutunut. Tarkkaa syytä nykytilalle ei anneta, mutta mies mainitsee yhdessä muistossaan valon välähdyksen, sarjan tärähdyksiä ja etäiset palavat kaupungit, eli oletan, että maailmanloppu tuli ydinsodan muodossa. Se selittäisi myös kylmenevän sään. Tuhon syy ei kuitenkaan ole kirjassa merkittävää, vaan isän ja pojan suhde maailmassa, jonka lähihistoria on lapselle vain tarina ja eloonjääminen vie kaiken energian. 

  

Vaikka he näkivät eri maailmat, he tiesivät saman. Että juna seisoisi siinä hiljalleen hajoamassa ikuisuuden loppuun ja että yksikään juna ei enää kulkisi enää. (s. 155)

  

Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten. Se ei kuitenkaan tehnyt kovin kummoista vaikutusta, vaikka Viggo Mortensen näyttelikin isää. Kirja oli minulla paljon parempi kokemus. Suosittelen lukemaan tämän, vaikka en osaakaan sanallistaa miksi. On vain todella hyvä lukukokemus. 

  

Niin kajahtelivat hiljaisuudessa maan minuutin ja sen tunnit ja päivät ja sen vuodet loputtomiin. (s. 7)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Tuhon jälkeen tulee hiljaisuus

  

Pimeä, tuhkan peittämä maisema. Puut ovat lehdistä paljaat, tuulella ei ole mitä liikuttaa ja on hiljaista. Isä ja poika vaeltavat palaneen maan läpi kohti etelärannikkoa. Mukanaan heillä on vain vaatteensa, kellareista löydettyä ruokaa, revolveri – ja toisensa.

  

Mestarillisen lakonisesti, vähäeleisyyden voimaan luottaen Cormac McCarthy kuvaa kahden ihmisen arkea maailmassa, jossa elämä on elämisen arvoista vain vaivoin. Kuten lumihiutaleet putoilevat mustaan maahan kuin armon muistutuksena, laskeutuvat sanat tämän romaanin sivuille. José Saramagon ja Samuel Beckettin romaaneihin verrattu Tie luo katseen allegoriseen, mutta mahdollisen kautta realistiseen maailmaan.

     

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 245 sivua, WSOY 2008

    

Alkuperäinen nimi: The Road (2006)

  

Kirja on luettu myös täällä: Savon Sanomat, Taikakirjaimet, Usva, Kirjamielellä, Morren maailma, Sabinan knalli

William Sleator: Sokkeloportaikko

"Omistettu kaikille rotille ja kyyhkyille, jotka ovat läpikäyneet saman."

   

   

Lukuhaasteissa: Lapsuuteni kirjasuosikit, Uudelleen luettua, Ajattomia satuja ja tarinoita

   

Olin vasta aloittanut yläasteen, kun perheeni muutti maalta kaupunkiin. Oli vuosi 1999. Uuden kotimme naapuritalossa oli kirjasto ja sen lasten- ja nuortenosasto tuli seuraavien vuosien aikana hyvin tutuksi. Löysin scifin ja fantasian (mistä kiitän aina Anu Holopaisen teoksia) ja luin mm. kaikki kolme suomennettua William Sleatorin teosta. Omasta hyllystä löytyvät nykyään Aika-avain (1983 / Green Futures of Tyhcho, 1981) ja Avaruuspeli (1985 / Interstellar Pig, 1984), mutta Sokkeloportaikkoa ei ole tullut vielä vastaan kirppareilla.

Kun James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti toi mieleen tämän lapsuussuosikkini, lainasin sen kirjastosta. Sokkeloportaikko on julkaistu alunperin vuonna 1974, aivan kuten tällä viikolla blogissani osana Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa esittelemäni Veijo Meren Kuviteltu kuolema. Olen lukenut kaikki Sleatorin teokset moneen kertaan, mutta vuodet olivat pyyhkineet tarkemmat yksityiskohdat pois muististani. 

    

Teoksen juoni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Labyrintissä tai Cube - Kuutio-leffoissa: viisi 16-vuotiasta orpoa sijoitetaan sokkeloportaikkoon, kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa on ylös ja alas kulkevia portaita, muutamia lepotasoja, siltoja ja outo punaista valoa hehkuva kupu, joka antaa ruokaa, jos tekee oikeita liikkeitä sen edessä. Seiniä, kattoa, lattiaa tai valon lähdettä ei voi erottaa. Sokkeloportaikossa nuoret hylkäävät vanhat käytöstavat ja muodostavat uudenlaisen yhteiskunnan. Teosta onkin verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, eikä syyttä. 

  

Suosikkihahmoni on Lola, oman tiensä kulkija, joka ei helposti murru. (Erikoisesti yhden hahmon nimi on muutettu käännöksessä, Blossom on suomennoksessa Rose.)

Harmillisesti ulkopuolista maailmaa ei juurikaan kuvata, mutta nuorten menneisyydestään kertomien viittausten perusteella on kyseessä selvä dystopia. On ollut sota, jossa monien isät ovat kuolleet, ulkona käytetään kaasunaamareita, oikeaa lihaa ei juurikaan ole, vaan orvot ovat tottuneet syömään synteettistä valkuaista, elävät puut ovat harvinaisia ja omakotitaloasuminen vain harvoille rikkaille mahdollista. Kirjan viimeinen luku, Loppunäytös, tuo mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman.

Sokkeloportaikon maailma on synkkä. Nuorten käytöksen radikaali muuttuminen ja sodan jälkeinen, saastunut tulevaisuuden maailma tarjoavat ajateltavaa etenkin genreä vähemmän lukeneelle, mutta suomennons ei ole kestänyt aikaa tarinan tavoin. Uudella suomennoksella teos löytäisi varmasti paljonkin uusia lukijoita.
  

Sleatorin kirjoille yhteistä on R.L. Stinen tuotantoa muistuttava juonen runko: nuori päähenkilö kohtaa jotain normaalimaailmasta poikkeavaa ja hänen on yritettävä toimia tilanteen kanssa. Lopussa on aina kaiken mullistava käänne. Stine on jopa myöntänyt olevansa Sleatorin teosten suuri ystävä. Onkin outoa, ettei Sleatorin yli kolmekymmentä teosta kattavasta tuotannosta ole suomennettu enempää kirjoja, sillä teosten ideat ovat vähintään Goosebumps-sarjan tasoa, ja osa luultavasti vieläkin kiinnostavampia nuorille lukijoille. Sleator kuoli 2011.
  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jännittävä tieteiskertomus

  

"Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alitivat toisensa. ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita. Miksi hänet oli tuotu tänne?"

  

Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

  

Suomentanut: Anna-Liisa Vartiainen, 193 sivua, WSOY 1988

  

Alkuperäinen nimi: House of Stairs (1974)

  

Kirjasta muualla: Wikipedia, Epätasajalka, Bookcrossing, Risingshadow, dualismi, Olipa kerran kirjablogi

  

Samankaltaisia kirjoja: James Dashner: Maze Runner - Labyrintti, William Golding: Kärpästen herraan. Suzanne Collins: Nälkäpeli, Eoin Colfer: Supernaturalisti

Han Kang: Vegetaristi

"Ehkä tämä kaikki on jonkinlaista unta."

    

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

   

Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi on ravistellut kirjabloggaajia ja muista lukijoita tänä keväänä. Kirkkaan värisen teoksen kanteen on törmännyt toistuvasti mm. Instagramissa, yhdistettynä hämmentyneiden lukijoiden erikoisiin kuvauksiin. Itse en ollut ajatellut teosta lukea, mutta koska sain sen pyytämättä kustantajalta ja näin Tekstiluola -blogin Tuomaksen twiitin, jossa puhuttiin alapäästä purkautuvista vihreistä nesteistä, tiesin, että minun on luettava tämä lyhyehkö teos saadakseni tietää, mistä on kyse.

  

Yeong-hyen emättimestä alkoi virrata samanlaista vihreää nestettä kuin murskatuista lehdistä tihkuu. (s. 117) 

   

Vegetaristin keskeinen henkilö on Yeong-hye, joka ei itse kuitenkaan pääse teoksessa ääneen, vaan hänestä kerrotaan kolmeen osaan jaetun teoksen aikana puolisonsa, siskonsa miehen ja siskonsa näkökulmista. Ensimmäisessä osassa Yeong-hye päättää epämiellyttävän unen nähtyään lakata syömästä lihaa ja muuta eläinperäistä. Hänen miehensä ei ymmärrä tätä ollenkaan ja koko korealainen yhteiskunta tuntuu pitävän tiukkalinjaista ruokavaliota todella omituisena. 

   

Yeong-hyen mies on kammottava: hän pitää vaimoaan ihastuttavan tavallisena ja proosallisena. Koska hänen ulkonökönsä on sopivan huomiotaherättämätön ja luonteensa passiivinen, ei miehen tarvitse teeskennellä älykästä, hyväkuntoista tai hävetä elimensä kokoa, koska vaimo ei anna tällaisille asioille painoarvoa.  Vaikka mies olikin aluksi tyytyväinen vaatimattomaan Yeong-hyeen, alkaa hän haaveilla tämän täysin erilaisesta siskosta, In-hyestä ja kahdehtii tämän puolisoa, joka on taiteilija ja istuskelee vain kotona perintörahan turvin.  

  

Kirjat olivat hänen ainoa harrastuksensa. Jostain käsittämättömästä syystä hän pystyi todella uppotumaan niihin. (s. 9)

  

Mies löytää Yeong-hyestä jatkuvasti vikoja. Vaimo ei esimerkiksi koskaan käytä rintaliivejä, sillä ne puristavat - tunne jonka tiedän henkilökohtaisesti erittäin hyvin, mutta jota Yeong-hyen mies ei vaikuta edes haluavan ymmärtää. Mies häpeää Yeong-hyen pieniä rintoja ja haluaisi, että tämä käyttäisi topattuja liivejä, jotta kohottaisi miehen egoa muiden silmissä. 

  

Tottelemattomuus miehen toiveiden suhteen on teoksen perusteella Etelä-Koreassa suorastaan tabu. Esimerkiksi, kun mies haluaa seksuaalisia halujaan tyydytettävän, on vaimon parasta hyväksyä tämän tahto. Ensimmäinen osa päättyy, kun Yeong-hye viiltää hedelmäveitsellä ranteensa auki, kun hänen vanhempansa yrittävät pakkosyöttää tyttärelle lihaa.

  

Yeong-hye puhuu hiljaa kuin ihminen, joka ei kuulu mihinkään, joka on siirtynyt olotilojen väliin. (s. 87)

  

Toisessa osassa tapahtumia seurataan vuotta myöhemmin In-hyen miehen silmin. Langon mielestä omaa firmaa pyörittävä In-hye on tarpeettoman kaunis ja hänen länsimaalaisen suuret silmänsä ovat liian huomiotaherättävät. Yeong-hye puolestaan on himoittava, koska on arkipäiväinen, anrogyyninen ja lumoavan rahvaanomainen puhetapoineen ja vinoine silmineen. 

  

Taiteilijamies on tehnyt keskustelua herätteleviä videoita, mutta on nyt hyppäämässä aivan erilaisen ilmaisun pariin. Hän haaveilee maalaavansa alastoman naisen ja miehen iholle kukkia ja kuvaavansa heidän rakasteluaan. Kun mies kuulee In-hyeltä, että tämän siskon mongoliläiskä, pigmenttihäiriö, jonka olisi pitänyt kadota jo lapsena, on edelleen selvästi nähtävissä, mies kiihottuu ajatuksesta ja pyytää Yeong-hyetä mallikseen. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan. 

  

Takakannen väitteestä huolimatta, lankomies ei tuntunut juurikaan piittavaan siitä, että Yeong-hye on vegetaristi, vaan ihmettelee enemmän tämän perheen voimakkaita reaktioita naisen valintaan. Teoksessa onkin vahvana sanomana naisen oikeus omaan ruumiiseensa. Vegetaristista jää vahvasti mieleen eräs tilanne, jossa Yeong-hye ei ole suostuvainen seksuaaliseen aktiin, mutta miehen tahto voittaa. Jälkeenpäin mies inhoaa katumuksen tunnetta, jota Yeong-hyen olemus yrittää hänessä herättää. 

  

Oliko Yeong-hye ihminen, eläin vai kasvi? (s. 107-108)

  

Kolmannessa osassa Yeong-hye on anorektinen potilas psykiatrisessa sairaalassa, minne hänen siskonsa on tulossa tätä tapaamaan. Aikaa ensimmäisestä osiosta on kulunut kaksi vuotta. Kolmas osio on kaikkein hämmentävin. Enkä vielä nytkään, viikkoa kansien sulkeutumisen jälkeen, tiedä tarkalleen, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Päälimmäisenä tunteena on kuitenkin harmistus keskeisen henkilön puolesta, kun kaikki muut puhuivat hänestä, mutta ei itse saanut ääntään kuuluviin.

  

Vegetaristi on nopealukuinen, hämmentävä ja ärsyttävä. Siinä on selvästi tasoja, joiden avautumista auttaisi korealaisen kulttuurin parempi tuntemus. Teoksen yllä roikkuu unenomainen utuverho, joka saa teosta lainatakseni tuttuuden sekoittumaan vierauteen. En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa, lähimmät verrokit ovat Laura Lindstedtin Oneiron ja Jeff VanderMeerin Hävitys. Kerrontansa puolesta Vegetaristi on samanlainen kuin Minna Rytisalon Lempi, sillä sekin kertoo keskeisestä naishahmosta kolmen näkökulman kautta. Vaikka teos ei siis kokonaisuudessaan minulle avautunutkaan, se teki kyllä suuren vaikutuksen outoudessaan. 

   

Arvosana:

   

    

Takakannesta:

”Sensuelli, provosoiva ja raju… Poikkeuksellinen lukukokemus.” - Guardian

  

Yeong-hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen, joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes hän alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin. 

  

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeong-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy, ja heistä jokainen yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen, entisenlaisiksi. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

  

Henkeäsalpaavan kaunis, tummasävyinen ja vaikuttava Vegetaristi kertoo halusta sekä kontrollista ja sen vastustamisesta.

  

Suomentanut Deborah Smithin englanninnoksesta Sari Karkulahti, 215 sivua, Gummerus 2017

  

Alkuperäinen nimi: 채식주의자 (2007), The Vegetarian (2016)

  

Lisää kokemuksia Vegetaristista mm. täällä: Savon Sanomat, Tekstiluola, Pieni kirjasto, Opus eka, Lumiomena, Kirjaluotsi,  Luettua elämää, Tuijata. Kulttuuripohdistoja, Lukuisa,  Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club

 
Han Kangin haastattelu Helsingin Sanomissa