Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21 | Jouludekkareita

   

Tänään 21.12. on vuoden lyhyin eli toisin sanoen pimein päivä. Mikä olisikaan siis sopivampaa, kuin esitellä tämän päivän luukussa muutamia tuoreita jouludekkareita, joista kaksi ensimmäistä on lapsille ja kolmas aikuisempaan makuun sopiva novelli.

  

Eilisen luukku avautui Kirjakaapin kummitus -blogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirjarouvan elämää -blogiin avaamaan luukku numero 22. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista, mistä voi käydä tarkistamassa, ettei yhtäkään luukkua ole unohtunut lukea.

  

  

"Joulukuusi seisoo koristeltuna olohuoneen ikkunan edessä.

Puun vihreillä oksilla palavat kynttilät. Oksia kiertävät hopeanauhat,

ja latvassa on suuri tähti"

   

Minulla on hieman ristiriitainen suhde Merja Jalon kirjoittamaan ja Reija Kiisken (tällä kertaa peräti väreissä) kuvittamaan Kotikulman etsivät -sarjaan. Välillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä jotain aivan uskomatonta höpöä, kuten nyrjähtänyt kylki. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta, kunnes viimeinen sivu pilasi kaiken.

  

Ulkona talven ihmemaa maalautuu pastellin sävyiseksi, kun aurinko nousee. (s. 56)

  

Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden (hieman kyseenalaisesti arvontavoittoa saadun) poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat paljon tutumpia siskoni käyttämä ilmaisu "nessut" ja puolisoni vastaava "kinttaat".)

  

Yötaivaalla tanssivat vihreät revontulet. Ne muodostavat vaihtelevia kuvioita lumisen tykkymetsän ylle. (s. 13)

  

Lopuksi siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan kokonaiset kaksi tähteä arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kertakaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja. Joulua kun voivat viettää myös ei-kristilliset ihmiset, pakanat, ateistit ja uskontokuntiin kuulumattomat henkilöt, sellainen kuten allekirjoittanutkin (meillä ei ole yhtään enkelikoristeita tai kuusen latvassa tähteä, vaan pöllö). 

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kotikulman etsivät ovat jouluvalmisteluissa, kun he kuulevat, että kylän kioskille rakennetaan joulumaata. Paikalle tuodaan ihka oikea valkoinen poro nimeltä Suhaus, jonka kyydissä pääsee rekiajelulle. Etsivät palkataan jouluapulaisiksi, ja Markus saa opetella ajamaan reellä. Poroajeluilla kerätään rahaa uudelle lastensairaalalle. Kaikilla on iloinen joulumieli, kunnes hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat katoavat piparipurkista ja joku on sabotoinut Suhauksen kiinnitysköyttä. Pystyvätkö Kotikulman etsivät ratkomaan rikokset ennen joulua?

    

64 sivua, Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Kadonneen linnun salaisuus
• Pentutehtaan arvoitus
• Metsän salaisuus
• Possulan arvoitus
• Jouluporon arvoitus
• Mustan Unikon tapaus (tulossa huhtikuussa 2023)

    

*****

    

"– On hyiset hiukset mun upeat niin, huulet huurtuu hehkuen!"

  

Tänä vuonna ei juurikaan julkaistu joulukalenterikirjoja, tai niin luulin, kunnes bongasin Instagramin LastenkirjaSuomi-tililtä repostattuna lasten jouludekkarin, Jari Mäkipään kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin (tämä oli jo sarjan 15. osa), mutta ensikosketuksen perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisisarja alakoululaisille. 

  

Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut kyllä olla enemmänkin, painotus oli pitkälti vinjeteissä jokaisen luvun alussa, koko sivun kuvia oli vain muutama). Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi tosiaan nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin koukuttavaa kirjaa saattaa olla vaikea laskea käsistään. Tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.

  

Päämajaa ei saanut mainita kenenkään ulkopuolisen kuullen sen enempää kuin vihjeitä, operaatioita tai muita salapoliisiasioita. Ihmiset saivat nähdä heidän apunsa vaikutukset, mutta Etsiväkerho Hurrikaani pysyisi jatkossakin tarkoin varjeltuna salaisuutena. (s. 160-161)

  

Teoksesta tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edeltäen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä vs. joulun ihmemaa kahvilan yhteydessä, kaksi kilpailevaa kahvilaa ja poroteema).

  

Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut. Oletan kuitenkin, että alempana kuvatut neljä lasta olivat ne porukan alkuperäiset jäsenet. Kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaava jouludekkari, jota voin suositella lämpimästi (etenkin Frozen-faneille)!

  

Heimo Haulisto käynnisti biisin, jonka alkusoinnut oppilaat tunnistivat tutusta animaatioelokuvasta. -- Opettaja Haapaniemi vaappui lavalle valkoisessa mekossa, johon ommellut paljetit esittivät jääkiteitä, viitta maata laahaten ja kruunu päälaella keikkuen. Opettaja käänsi katseen taakseen ja alkoi laulaa korvia raastavasti: – Taakse nään, taakse nään, en päätä kääntää voi enempää. Taakse nään, taakse nään, saattaa niska nyrjähtää! (s. 82)

    

Arvosana:

           

Takakannesta:

Etsiväkerho Hurrikaani jouluisen mysteerin kimpussa!

24 luvusta koostuvan jouludekkarin voi nauttia luku kerrallaan joulukalenterimaisesti tai halutessaan ahmaista kerralla. Taattua Hurrikaania – vauhtia, vaaraa ja aimo annos huumoria!

Pihlakylän suosittu joulutori Porokylä on avattu! Etsiväkerho Hurrikaanikin nauttii torin tunnelmasta, kunnes Aurajuusto-Anitan kahvilakojulta kantautuu tuskaisia huutoja. Sinihome-piparipuusteihin on ujutettu tulista chilijauhetta!

Viivi, Avi, Julius ja Raisa ryhtyvät selvittämään tapausta, mutta kumma kiusanteko vain yltyy. Etsivien löytämät vihjeet johtavat heidät kovan kysymyksen eteen: löytyykö toria piinaava paha poro oman lauman sisältä?

    

164 sivua, Tammi 2022
  
Kuvittanut: Jii Roikonen

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kadonneet kortit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hohdon saalistajat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tähtikolmion vartijat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kiiturivarkaat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa
• Etsiväkerho Hurrikaani ja petosten pilvi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Mustakynsi
• Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Lehväjärven hirviö
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Salamasankarit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro

  

  

"Ruth katsoo puuta. Se ei näytä mitenkään ihmeelliseltä, 

mutta se on vihreä, kartiomainen ja siinä on neulasia. Siinä kaikki."

    

  

Arvostelukappale

  

Ruth Gallowayn joulu -novelli sijoittuu Elly Griffithsin kirjoittamien Käärmeen kirous ja Korppikuningas -romaanien väliin. Ruthin tytär Kate on tässä vasta vuoden ja yhden kuukauden vanha, kun uskonnoton Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.

  

Tätä nykyä hän arvioi maailmanmenoa lähinnä sen mukaan, miten tilanne mahdollisesti vaikuttaa lapsenhoitoon. Afganistanin sota? Toivottavasti se ei aiheuta ruuhkia A148-tielle. Tsunami Japanissa? Toivottavasti vedenpinnan kohoaminen ei ulotu King's Lynniin saakka. Hän ei pidä tästä piirteestään - ennen hän oli kiinnostunut maailman tapahtumista niiden itsensä vuoksi. Hän yrittää kuitenkin hyväksyä tämän uuden näkökulman osana vanhemmuuden vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. (s. 6)

  

Kuusen ostamisesta tulee aikamoinen soppa, kun Cathbadin suosittelema myyjä ottaa jalat allensa, koristeetkin hajoavat, kun Kate ja Ruthin kissa Flint kaatavat hökötyksen ja lopulta kaksi miestä pelastaa Ruth-neitokaisen pulasta. Siis kyllä arkeologian tohtorin pitäisi olla riittävän näppärä käsistään ja oma-aloitteinen saamaan yhden puun pystyyn - itsekin väsäsin kuvassa näkyvän (joskin teko)kuusen ihan omin kätösin. Toki pikkulapset ja kissat lisäävät ovat vaarakertoimensa, mutta silti. Aivan turhaa koheltamista. 

  

"Minusta tuntuu ihan valaalta. Isolta, muhkealta, kultaiselta valaalta. Tuntuiko sinusta tästä viimeisinä kuukausina?" 

Minusta tuntuu siltä aina, Ruthin tekisi mieli vastata (s. 43-44)

  

En aivan ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin se olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa tai koota vaikka useampi näitä lyhyitä kertomuksia samoihin kansiin (ainakin Lyhdynkantajien jälkeen on julkaistu toinen tällainen väliosa). Voihan tämä toisaalta olla kiva pikku välipala joulukiireiden keskellä... Sisältöä ei tähän juurikaan mahdu, mitä nyt Cathbad kertoo joulukuusen historiasta ja Ruth ehtii näinkin pienessä sivumäärässä fatsheimaamaan itseään. Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä se liity mitenkään jouluun. Syyllinen ei saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.

  

"Väitetään, että joulukuusiperinne alkoi 1800-luvulla", Cathbad sanoo -- "Mutta oikeasti perinne on paljon vanhempi. Se juontaa juurensa pakanallisesta Donarin tammesta. -- Sitä nimitetään myös Thorin tammeksi. 'Donar' tulee luultavimmin ukkosta tarkoittavasta germaanisesta sanasta 'Donner'." 

"Eikö se ole joulupukin yhden poron nimi?" Ruth kysyy.

--

"Joulukuusihan liittyy myös kristinuskoon", Cathbad sanoo. "Ikivihreä puu symboloi ikuista elämää. keskiajalla sitä kutsuttiin joskus paratiisipuuksi" (s. 18-19)

  

Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista (ellet ole tosi iso Ruth Galloway fani), sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruthin tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin. Suosikkilainaukseni kirjasta onkin: "Juuri eilen hän oli ostanut Katelle lumisadepallon, ravistanut sitä ja iloinnut, kun Kate katseli silmät säihkyen pienen muovimaiseman peittymistä pyryyn. Nyt hän tuntee joutuneensa vangiksi lasipallon sisään, näkymättömiin sankan lumimyrskyn keskelle."

  

Cathbad kerran kertoi, että marjojen mehun ajateltiin edustavan jumalten siemennestettä, mikä kieltämättä asettaa mistelin alla suutelemisen aivan uuteen valoon. (s. 11)

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Jouluinen mysteeri Ruth Gallowayn tapaan.

  

Onko druidista jouluvalmisteluissa enemmän hyötyä vai haittaa? Tätäkin joutuu suosikkiarkeologi pohtimaan sympaattisessa joulutarinassa.

  

Järkevä Ruth Galloway ei ole koskaan piitannut joulusta, mutta tyttären takia hän päättää yrittää: on hankittava ensimmäistä kertaa joulukuusi. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, ja ennen kuin kuusta päästään koristelemaan on Ruthin ratkaistava kadonneen muinaisesineen arvoitus.  

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 54 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: Ruth's First Christmas Tree (2012)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat 
• Yöhaukat (tulossa maaliskuussa 2023)

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Pinkkiä piiperrystä

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11 | Jäätävää kauhua

  

Eilen avautui luukku Hemulin kirjahylly -blogissa ja huomenna julkaistaan luukku Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Tämänpäiväisessä luukussa hypätään niin talvisiin kuin jouluisiinkin kauhutunnelmiin kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen kanssa. 

   

"Keskellä hiljaista erämaata uinuu kolkko rakennus 

kuin valtava lumilinna tai hylätty ja jäätynyt palatsi."

   

   

Jäätävää on osa Nordic Horror -kirjasarjaa, jonka jokainen teos on itsenäinen tarina. Luin Halloween-lukuhaasteeseen steampunk-mausteilla varustetun Kellopelikuiskaajan ja nyt joulukalenteriin tämän lumiseen Lappiin sijoittuvan Jäätävää. 

   

Huomasin jo nyt pari toisteista seikkaa. A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takana ovat Riina ja Sami Kaarla sekä Anders Vacklin. Kolmikko tykkää sijoittaa teoksiinsa pieneen kameo-rooliin Horkan. Kellopelikuiskaajassa se oli eräs sivuhahmo, tässä nimi puolestaan löytyy autiotuvan oven yläpuolelta. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat myös olleet orpoja, joilla on epätavallinen huoltaja ja joiden välille on viritelty romanssinpoikasta. 

  

Sääntö numero yksi: Olet suuressa vaarassa, joten jos ikinä saat tilaisuuden, juokse henkesi edestä. Älä koskaan katso taaksesi. 

Sääntö numero kaksi: Piilota tunteesi syvälle. Älä tunne mitään, jos vain mahdollista. 

Sääntö numero kolme: Jos pääset karkuun, älä koskaan sano kenellekään, että olit joskus orpo. Pysy korvessa piilossa elämäsi loppuun saakka. (s. 19-20)

  

Kirjastoammattilaiset ja opettajat ovat vuosia toivoneet lisää nuortenkauhua ja Nordic Horror yrittää vastata siihen, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Sarja on kustantamon sivuilla ikäsuositeltu 15+, mutta en itse laittaisi niin korkeaa rajaa näihin, sanoisin, että nuoret kuudesluokkalaisesta ylöspäin saisivat tästä paljon enemmän. Onhan näissä kirjoissa jonkin verran raakuutta, mutta ei esimerkiksi lainkaan seksiä. Tarina tunteita syövistä demoneista muistuttaa jossakin määrin The Promised Neverland -mangasarjaa, jota voin suositella isosti.

  

Jäätävän päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa ensin neljä ja lopulta kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Pohdin puolison kanssa, kirjaa nukkumaan mennessä lukiessani, että kuinkahan moni yli 15-vuotias mahtaa jaksaa lukea pikkulapsesta päähenkilönä (vaikka lapsi aikuisten romaanin päähenkilönä toimiikin, nuori halunnee mieluummin lukea lähellä omaa ikäänsä olevista tai hieman vanhemmista hahmoista). 

    

Seinustalla on läjä erilaisia pieniä matkalaukkuja. Yksi on raollaan ja kurkistan siihen. se on sullottu täyteen pieniä kenkiä. Raotan lähintä pahvilaatikkoa. Siinä on tusinoittain lasten silmälaseja. Laatikon takana on paperipussi, jossa on jotakin pehmeää. Avaan pussin ja työnnän käteni varovasti sisään. Hiuksia! 

--

"Pidetään huoli, ettei meistä jää jäljelle vain tuollaisia juttuja", Seita sanoo vakavana. (s. 28-29)

  

Ei tämä lopulta aivan niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Kirjaa kun on kuvattu mm. Goodreadsissa näin: "Todella sekava kirja.", "miten voikaan noin lyhyt tarina vilistä jänniä epäjohdonmukaisuuksia", "ei edes selvinnyt mihin aikaan tän pitäis sijoittua, menneisyyteen, nykypäivään, tulevaisuuteen, hä?" ja "Minun on vähän hankala nähdä, että kauhusta innostuneet, edistyneemmät yläkouluikäiset lukijat välttämättä tarttuisivat tähän, kun kauhistuttavampaakin on tarjolla."

  

Minun fiilis kirjan ajankuvasta on, että suunnilleen 70-luvulla tässä operoidaan. Orpokoti "on kuin unohdettu paikka, joka on piilossa muulta maailmalta" keskellä Lapin erämaata, missä lapsia katoaa koko ajan ja Armaksen vanhempien kuoleminen lentokoneonnettomuudessa eivät kovin isossa haarukassa ole voineet olla mahdollisia yhtä aikaa. 

  

"Sadan vuoden välein nämä ikuisesti elävät demonit ylittivät todellisuuksien väliset portit ja kiertelivät ympäri tätäkin maailmaa. Ne nauttivat maailmojen tuhoamisesta -- Todellisuuksien väliset portit suljettiin ja tuhottiin. Mutta muutamia demoneita jäi vielä ansaan tähän maailmaan. Viimeiset demonit pakenivat lopulta silloin vielä autioon pohjoiseen ja maailma jakautui kahtia." (s. 73-76)

  

Kirja ei ollut niin sekava, kuin moni lukija on sen kokenut, mutta epäjohdonmukainen se on, niin kuin joku totesi. Ollakseen täysin vailla tunteita, Armas tuntee hyvin paljonkin kaikkea ja osaa nimetä tapaamiensa olentojen tunteita. Jo 15 sivua tunteidensa menettämisen jälkeen Armas pelästyy. Tunteeton ihminen olisi ehkä reagoinut yllättymällä... mutta sekin olisi ollut kenties toteamisen tasolla. Tunteet eivät oikeassa maailmassa kuitenkaan ole näin yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

  

Miksi Armasta seurataan niin pitkään lapsena? Toki hahmon ja tarinankin maailmaa on hyvä pohjustaa, mutta sitä olisi voinut laittaa vaikka takaumiin. Lisäksi Armas oli erittäin aikuismaisesti ja filosofisesti ajatteleva lapsi, mikä tuntui todella epäuskottavalta. Seita on saman ikäinen kuin Armas, mutta on silti laatinut mainion pakosuunnitelman ja varustautunut, koska on löytänyt orpokodin kirjastosta teoksen natiiviamerikkalaisesta tarusta. Sillä vaihtoehtoja orpolapsille tässä laitoksessa on vain kolme, joko antautua, kuolla oman käden kautta tai paeta. Rankkoja teemoja ja päätöksiä noin nuorelle. 

  

"Kaunis tarina", myönnän. "Siitä, mitä on... olla täällä. Olla ihminen"

--

"En usko, että se on totta", Seita tuhahtaa -- "He tiesivät taatusti, että sudet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain susia."

--

Seita antaa vielä oikean suukon. Se on ensimmäinen suukkoni tytöltä ja tuntuu hyvältä, mutta samalla hyvin oudolta. -- Toivon salaa, että se ei jäisi viimeiseksi suukoksi häneltä. (s. 31 ja 36)

  

Vertailin tätä jatkuvasti Kellopelikuiskaajaan. Jäin kaipaamaan (tältäkin) kirjalta paljon enemmän - näistä aineksista olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, vaikkapa sitä kauhua, mitä tämä kovasti haluaa olla. Kieli tässäkin on yhtä aikaa paikoin kaunista ja mutta usein todella yksinkertaisilla lauseilla rakennettua. Selitykset olivat puolivillaisia ja liikaa jää lukijan pääteltäväksi. Tässä oli myös todella paljon ärsyttävyyteen saakka toisteisia lauseita. "Olen jo kymmenen ja osaan metsästää", "nyt olen jo neljätoista", "olen kuusitoista ja yksin metsällä" ja jokaisen takaisen saadun tunteen jälkeen Armas julistaa esim. "olen Pelko" (jolla viitataan siihen kirjaan, jota Seita luki). Kirjan nimeäkin on onnistuttu viljelemään todella paljon, sillä sää on usein jäätävä. 

  

Hän on hämmästyttävän kaunis metsänpeikoksi, jolla on korpilammet silminään. (s. 118)

  

Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa, vaikka tuntuikin hieman liian siirappiselta - nohm ehkä päähenkilö sen ansaitsee kokemustensa jälkeen. Kymmenen vuotta liki erakkona erämaassa vailla tunteita (jotka saa sitten kertarytinällä takaisin) ei varmastikaan tee hyvää mielenterveydelle. Kuvitusta tässäkin on paitsi ulko- myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut. Saan tällä sentään  suoritettua omassa Ihana susi -lukuhaasteessani kohdan, kirjassa on susia.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

  

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

  

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä - demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

Nordic Horror -sarjan luoja A. R. S. Horkka on julkisuutta ja määritelmiä kaihtava hahmo suoraan varjojen valtakunnasta, salaperäisyydessään kuin tarina itsekin tarinoidensa joukossa. Mutta A. R. S. Horkka on myös salanimi, jonka takana ovat kirjailija-kuvittajatiimi Riina ja Sami Kaarla ja Anders Vacklin. Mestarillinen tekijäkolmikko on luonut kauhuromaanisarjan, jonka jokainen itsenäinen osa on mielikuvituksen ääriä luotaava syväsukellus pohjoismaisen pelon syövereihin.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
• Valkean yön lapset (ilmestyy toukokuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjainstituutti

  

Parempaa luettavaa: Ilkka Auer: Kymnaasi ja Domowik, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja, Hertta Vierula Kuollut tyttö

    

"Öinen joulumaa on kuin noidan jäädyttämä valtakunta. 

Himmeästi valaistut piparkakkutalot ja hämärät matkamuistomyymäläkujat 

ovat suoraan kauhuelokuvien kuvastosta."

  

  

Arvostelukappale

  

Timo Parvela ja kuvittaja Pasi Pitkänen tekivät mainiota yhteistyötä Keple62-sarjassa ja sama henki jatkuu Varjot-trilogiassakin. En muistanut enää paljoa ensimmäisestä osasta Helähdyksestä, jonka luin vuosi sitten ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa, nyt kun se on kokonaan ilmestynyt.

Myyntikojujen ikkunat ovat pimeitä, ja huvipuistolaitteet näyttävät hämärässä vaanivilta jättiläishyönteisiltä. (s. 13)

Auroria sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, josta on olemassa ihmisten maailmaan enää yksi portti. Hämmentävää kyllä, tullitonttu kysyy maahan tulevilta Peteltä, Saralta, Borikselta ja Isabellalta, onko näillä nuuskaa tai konjamiinia. Tämä, samoin kuin ilmaisut "tonttukillan kermapyllyt" ja "heittää jatulinpyllyä" kertovat, että tämä suunnattu vähän isommille lapsille (vaikka kustantaja antaakin tälle suosituksen 9+). Eihän noin nuori välttämättä vielä ymmärrä, mitä separatismi on (tässä siis kerrotaan, kuinka tonttujen ja maahisten välille syntyy riitaa, joka eskaloituu veriseksi taisteluksi, jonka hiillos jää vuosiksi kytemään). 

  

– Minä yhden sodan nähnyt olen. Tämän estää haluan. (s. 124)

  

Lisäksi tässä on misogyniaa, kun eräs tonttu kommentoi varjonparsijasta, että "tyttöjen kesken voi parsia -- on tärkeää osata ommella ja kotitöitäpöitä tehdä -- mutta poroajot miesten puuhaa ovat". (Tästä toki olisi hyvä jonkun selittää lukijoille, että tällainen ei siis ole hyväksyttävää käytöstä.) Aivan hyvin siis suositeltavissa viides-kuudesluokkalaisille, jos tonttujen ja joulupukin mainitseminen ei heitä liikaa pelota. Sarjasta nimittäin löytyy paitsi sotaa, myös irrotettuja varjoja (sieluja) ja Krampuksen syntytarina.

  

Krampuksesta tuli kuin vampyyri, joka imi ihmisten sieluja. (s. 136)

  

Oululaisena oli huvittavaa lukea Auroriassa sijaitsevasta Rajakylästä, täällä kun on saman niminen paikka, jolla on tietynlainen maine: "Kylä, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, on käytännössä vain yksi rähjäinen kadunpätkä erämaassa. Sen varrella olevat talot, jos niitä nyt sellaisiksi saattaa kutsua, ovat mitenkuten kasattuja maalaamattomia lautahökkeleitä. Kadulla raahustavat tontut, jos ne nyt edes ovat tonttuja, kantavat yllään säkkimäisiä ruskeita tai harmaita vaatekappaleita."

  

– Sinähän sanoit, että voit pelastaa meidät? Kirjaa lukemallako se tapahtuu? (s. 134)

  

Lukukokemusta voisi kuvailla sanoilla melankolisen harmaa väliosa, jolla on painostava tunnelma. Joulun viettokin saa uuden, kiehtovan selityksen. Nyt tiedän, minne parittomien sukkien puolikas (ja kaikki taloutemme teroittimet) ovat kadonneet. Tässä oli ihastuttavan paksu paperi, jota oli miellyttävää lehteillä. Lempilainaukseni kirjasta on: "Herja-ammukset lentävät, ja sanaruuti käryää." Parasta sanailua Parvelalta! Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta (joka itseasiassa mainitaankin sivulla 48). Lisäksi Peten suhtautuminen kulkuseensa muistuttaa Frodon ja sormuksen suhdetta.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jännitys tihenee, kun portti Auroriaan avautuu!

  

Trillerimäisen Varjot-sarjan toisessa osassa Pete ja Sara kiitävät ahkiolla joulun maailmaan, jossa valtaa pitää varjoilla itseään ruokkiva pimeys. Mitä joulupukille on tapahtunut?

  

Kuvittele tonttukylä. Söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa. Kuvittele ahkioita kiskovat porot, punaposkiset tontut ja tiukujen helinä. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

  

Pete ja Sara näkevät Auroriassa joulun karun todellisuuden. Ennen niin sopuisat kansat, tontut, maahiset, peikot ja hiidet, ovat ilmiriidoissa keskenään. Keneen ystävykset voivat luottaa maassa, jossa kaikki epäilevät toisiaan? Entä millaisia salaisuuksia joulupukin vanhasta muistikirjasta paljastuu?

  

Huippukaksikko Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen trillerimäisen sarjan toinen osa vie lukijansa yhä syvemmälle joulun maahan, jota hallitsee itseään varjoilla ruokkiva pimeys. Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

154 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

   

*****

  

"– Varjo. Se on epäluonnollista ja epäilyttävää. Ihminen, joka ei ole vielä eronnut varjostaan, 

pitää kiinni menneestä, takertuu historiaan, joka on valheiden historiaa. 

Meidän pitää tuomita sellainen. Ei isänmaallisella ihmisellä ole varjoa. 

Maahan lankeava varjo paljastaa teille valheen ja mädän."

     

  

Arvostelukappale

  

Krampus on ollut tänä vuonna lasten jännitys- ja kauhukirjoissa paljon esillä, sillä Anu Holopaisen Iik! -sarjassa edellinen kirja oli nimetty ytimekkäästi Krampukseksi, aivan kuten tämä Varjot-trilogian päätösosakin.

  

Pensasaitojen luurangot, hautakivipostilaatikot ja sadevesikaivojen kalmanhöyryt reunustavat heidän epätoivoista pakoaan. (s. 56)

  

On iloni kertoa, että tämä itsenäisyyspäivänä lukemani sinivalkoinen kotimainen teos jätti jälkeensä todella vaikuttuneen fiiliksen, etenkin kun kaksi ensimmäistä osaa eivät täysillä hurmanneet. Krampus oli ahdistavan ajankohtainen, hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Kannattaa siis sinnitellä sarjan parissa, koska tätä ei kannata ohittaa! Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

– Aiotko soittaa johonkin? Sara kysyy. 

– Joo, kadotettujen sielujen löytötavaratoimistoon, Pete sanoo ja naurahtaa väsyneesti. (s. 86)

  

Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen, valeuutisineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä. Etenkin näin eduskuntavaalien alla hyvä herättää myös nuoret huomaamaan nämä asiat. (Kirjassahan yksi presidenttiehdokkaista päättää julistaa itsensä vaalien voittajaksi poikkeusaikoihin vedoten, eikä hän hyväksy muita lopputuloksia, koska ne olisivat väärennettyjä. Kuulostaako yhtään tutulta?)

  

– Kaupunkiimme perustettiin pakolaisten vastaanottokeskus, vaikka emme sitä tänne halunneet. Meillä on omat ongelmamme, pienten ihmisten ongelmat. Emme kaipaa muiden ongelmia hoidettavaksemme.

--

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmastonmuutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka me voimme hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, ja se on totuus. 

--

– Ja sitten on tämä virus -- He ovat tuoneet sen mukanaan. Se on vaarallinen -- Viha on hyvä asia, kun sen hallitsee ja sitä käyttää oikein -- Vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Vihaa pelätään, mutta todellisuudessa viha on suurinta rakkautta. Vihan avulla puolustamme niitä, joita rakastamme. (s. 26-27 ja 55)

  

Tarina vuorottelee ihmisten maailman ja Aurorian välillä. Pete, Sara ja Uudit yrittävät selvittää, kun on uusi Joulupukki, mitä kummaa Krampus puuhailee ja voisiko hänet jotenkin päihittää, ennen kuin kaikki luhistuu kaaokseen. Välillä ollaan Auroriaan jääneiden, pienen hengissä säilyneen joukon luona pohjattoman lähdejärven Pakasaivon rannalla. Jälkimmäisessä on aivan upeaa kuvitusta ja kerrontaa. En kyllä olisi osannut arvata, kuinka tarina päättyy. Tässä oli todella monta hienoa, ennalta-arvaamatonta käännettä, ja vaikka loppu on onnellinen, se ei ole mitenkään tarpeettoman siirappinen. Pakko vaan arvostaa pitkän linjan ammattilaista, joka osaa taputella näinkin hajallaan olleeseen tarinaan tyydyttävän lopun. 

  

Sarasta tuntuu samalta kuin putoaisi kaninkoloon, jollainen oli Liisa Ihmemaassa -kirjassa. Uusi maailma, uudet säännöt. (s. 30)

  

Pieni miinus tulee sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä. Kannattaa seurata YouTubessa Molly Burkea, jos haluaa tietää, millaista on arki opaskoiran kanssa.  

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Valtaavatko varjot maailman?

  

Trillerimäinen jouluseikkailu huipentuu, kun Pete ja Sara palaavat Auroriasta ihmisten maailmaan ja kohtaavat vääristyneen todellisuuden.

  

Ihmiset ovat menettäneet varjonsa, ja maailmasta on tullut paikka, jossa jokainen huolehtii vain itsestään. Krampus lietsoo ympärilleen vihaa, jonka pauhua kulkusen hento helähdys ei pysty peittämään.

  

Ystävykset eivät silti luovu toivosta, sillä vanha joulupukki on jättänyt heidän tehtäväkseen löytää itselleen seuraajan. Salaperäisten tiukujen avulla heidän on pelastettava paitsi oma maailmansa myös Aurorian valtakunta. Mutta minkä muodon Krampus on ottanut ihmisten maailmassa, ja kuinka varjojen herran voi kukistaa?

  

"Jälkeen pitkän pimeän yön koitti huomen.

Valkeni näky kuin maasta tuonen.

Vain usva väreili yllä kalmojen.

Krampus on herra varjojen."

  

Sammaleenvihreä kulkunen lepää Uuditin kämmenellä. Hän nostaa sen varovasti korvalleen ja kuuntelee. Metallisen pallon sisältä kuuluu vaimeaa, rauhoittavaa huminaa. Se on kuin puiden latvusten yli puhaltava leuto kesäinen tuuli. Mitä jos maailmojen tuhoutumisen ja pelastumisen välissä on tosiaan vain tämä vaatimaton metallikuula?

  

Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

147 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

Marraskuun luetut

  

Marraskuu oli surkean tuhnuinen lukukuukausi. Keskivaikea lukujumi haittasi lukemista enkä saanut paria aloittamaani kirjaa luettua loppuun. Onneksi kuun lopussa aloittamani steampunk-antologia Rataskärmes antoi vähän potkua, vaikka siitä jäikin vielä viimeiset 30 sivua joulukuun puolelle. Luin kuukauden aikana kahdeksan sarjakuvaa, yhden varhaisnuorten kirjan sekä yhden lanu-Finlandia ehdokkaan (yhteensä 2197 sivua). Näistä parhaat lukuhetket tarjosivat Uzumaki, The Umbrella Academy, Pandorientin maailma ja Ravintola maailmojen välillä.  

• Gerard Way & Gabriel Bá: The Umbrella Academy, Vol. 1: Apocalypse Suite
• Carbone & Gijé: Soittoriasia 1) Pandorientin maailma
• Takaaki Kugatsu & Junpei Inuzuka: Ravintola maailmojen välillä 1
• Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – elämää Yop Cityssä
• Marjane Satrapi: Pistoja
• Giovanni Di Gregorio & Barbucci: Sisarukset Grémillet - Cassiopéen ihastus
• Oskar Källner & Karl Johnsson: Imperiumin perilliset 4) Muistisäiliö 
• Junji Ito: Uzumaki
• Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet
• Keiko Ishihara: Prince Freya 5

  

Tähtivaeltaja 4/2022 ilmestyi ja sieltä löytyy kaksi arvosteluani, Camilla Kantolan Linnunsolusta ja Lucy Hollandin Sistersongista (yhteis-Kutzpahissa). Kirjabloggaajien joulukalenterin ensimmäinen luukku avautui Ankin kirjablogissa ja sieltä löytyy listaus kaikista mukana olevista blogeista.

  

Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  

41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista - Gerard Way & Gabriel Bá: The Umbrella Academy 1: Apocalypse Suite

  
Joulukuun lukupino

• Elly Griffiths: Ruth Gallowayn joulu
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Jäätävää
• Merja Jalo & Reija Kiiski: Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus
• Alexis Kouros: Gondwanan lapset
• Hannele Lampela: Talventaian tarinoita - Lohikäärmeen kirous
• Jari Mäkipää & Jii Roikonen: Etsiväkerho hurrikaani ja paha poro
• Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot 2) Auroria ja 3) Krampus
• Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja viluhallan salaisuus

  

Kevään 2023 tulevia kirjoja

   

Kirjasomettajan elämä on joskus kuin lintubongarilla. Etenkin kahdesti vuodessa, kun seuraavan kauden katalogit lepattelevat virtuaalisia siipiään kuin muuttolinnut konsanaan. Tein ensimmäinen katalogihavainnon 20.10. ja siitä eteenpäin katalogeja alkoi tupsahtelemaan tasaista tahtia. 

  

Tähän mennessä katalogeja on julkaistu Issuussa (ja pari muuallakin) yhteensä 21, joskin minun listallani on vain 14 kustantamoa. Parin kustantamon katalogi ei ole vielä ilmestynyt ja lisään niistä mahdollisesti löytyvät kiinnostavat teokset sitä mukaa listalle, kun huomaan niitä ilmestyneen. Kustantamoiden nimet ovat tuttuun tapaan linkkejä katalogeihin. 

  

Lusikat ovat juuri nyt niin vähissä, etten tällä kertaa tee kattausta kaikista nuorten- ja YA-kirjoista, mutta jo pelkästään minua eniten kiinnostavien teosten joukosta niitä löytyy runsaasti. 

  

Art House:

• Felix Salten: Bambi (maaliskuu)

  

Aula & co:

• Leigh Bardugo: Salatun tiedon seura (huhtikuu)

 

Avain:

• Sari Kanala & Daga Ulv: Pohjolan hukka - Canis lupus (maaliskuu)

   

Aviador:

• Juha-Pekka Koskinen: Puhdas valhe (maaliskuu) 

  

Bazar:

• Elodie Harper: Sudenluola (kesäkuu)
• Veronica Henry: Kuinka rakastua kirjakaupassa (toukokuu)
• Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias (helmikuu)

  

Docendo:

• Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (maaliskuu)

  

Gummerus:

• Sarah J. Maas: Maan ja veren huone (toukokuu)
• Mia Myllymäki: Huomistarhuri (huhtikuu) 

  

Into:

• Thomas Engström & Margit Richert: Armasjärvi (toukokuu) 

  

Karisto:

• Holly Jackson: Kiltti tyttö, julma kosto (huhtikuu)
• TJ Klune: Kuiskailevan oven alla (huhtikuu) 
• Juha-Pekka Koskinen & Saana Nyqvist: Mysteerijengi - Tähtitornin vampyyri (helmikuu)
• J.S. Meresmaa: Hirviöhoitola - Kartanon kummajaiset (helmikuu)
• J.S. Meresmaa: Kunnes tapamme taas (helmikuu) 
• Terhi Rannela: Niin kuin muutkin herrat (huhtikuu)

  

Kumma:

• Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kurittomat kisusarviset (tammikuu) 
• Laura Ellen Anderson: Myrskyn silmä (kesäkuu)
• Catherine Doyle & Katherine Webber: Kruunun tyttäret (helmikuu) 
• Jemma Hatt: Seikkailijat ja salaisuuksien kaupunki (tammikuu)
• Helena Immonen: Näkymätön Milanna ja sisimanteri (maaliskuu)
• Ian Mark: Hirviönmetsästyksen opas aloittelijoille (helmikuu)
• David O’Connell: Hitulaiset (huhtikuu)

    

Lasten keskus:

• Emilia Erfving: Kasan perhe (maaliskuu)
• Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan kuun majakka (toukokuu)
• Arja Puikkonen & Terhi Ekebom: Viimeiset lohikäärmeet (maaliskuu)
• Marketta Pyysalo & Teemu Juhani: Matka yli aikojen (huhtikuu)

Minerva:

• Linda Fertig & Denise Lüdicke: Boho makramee (tammikuu)
• Satu Varjonen & Mari Luoma: Some soikoon! (kesäkuu)

  

Myllylahti:

• Sini Helminen: Kalma (maaliskuu) 
• Anu Holopainen: Iik! 9: Lauma (maaliskuu)
• J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (huhtikuu) 
• Suvi Nurmi: Ajankaitsija (huhtikuu)
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (maaliskuu) 

    

Otava:

• B.B. Alston: Amari ja taikureiden peli (tammikuu) 
• Laura Henry-Allain & Onyinye Iwu: Mun väri, sun väri - Rodusta, antirasismista ja itsetunnosta (helmikuu)
• Magdalena Hai: Sarvijumala (maaliskuu) 
• Siri Kolu: Hereiset - Aamun kauhut (tammikuu)
• Oskar Källner & Karl Johnsson: Imperiumin perilliset 5 - Vankilapako (helmikuu)
• Åsa Larsson, Ingela Korsell & Henrik Jonsson: Pax 6: Näkki (helmikuu)
• Anu Ojala: Ryhmä Error - Valehtelija (huhtikuu)
• Jani Toivola & Saara Obele: Poika ja rohkeusloikka (huhtikuu)
• Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret (tammikuu)

  

Siltala:

• Elisa Shua Dusapin: Talvi Sokchossa (maaliskuu)

  

Sitruuna:

• Hope Adams: Vaaralliset naiset (toukokuu)
• Ruth Druard: Hetki ennen lähtöä (maaliskuu)
• Tanya Stewner: Alea Aquarius - Meren kutsu ja Alea Aquarius - Meren värit (maaliskuu)

  

S&S:

• Milla Westin: Myyttiset: Loputon talvi (maaliskuu)

  

Tammi:

• Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (tammikuu)
• Elly Griffiths: Yöhaukat (maaliskuu) 
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Murhaballadit (helmikuu)
• A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Valkean yön lapset (toukokuu) 
• Sanna Isto: Näkymättömät (huhtikuu) 
• Riina ja Sami Kaarla & Ander Vacklin: Pet Agents 8: Tehtävä kuussa (helmikuu)
• Riina ja Sami Kaarla & Ander Vacklin: Pet Agents - Lemmikkifrendit 3: Papu (toukokuu)
• Stephen King: Satumaa (tammikuu) 
• Janne Malinen & Teemu Juhani: Waaralinnan salaisuudet 2: Verenpunainen kristalli (kesäkuu)
• Emily St. John Mandel: Lasihotelli (kesäkuu)
• Sayaka Murata: Heartstopper 2 ja 3 (marraskuu 2022 ja kesäkuu)
• Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa (toukokuu)
• Sinikka Piippo: Puiden kertomaa (kesäkuu)
• Martin Widmark & Emil Maxén: Kauhuagentti Nelli Rapp - Hirviöakatemia (huhtikuu)

  

Teos:

• Tinka Baer: Kaikujat 1: Kohti tuntematonta (maaliskuu)
• Sari Elfving: Saattaja (huhtikuu)
• Lena Frölander-Ulf: Kamppailu kivikosta 1: Rapsu huiskahäntä (helmikuu)
• Jenny Kangasvuo: Hiukset takussa (helmikuu)

  

WSOY:

• Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Quintin ja Dirkin sankaritehtävä (tammikuu)
• Vuokko Hurme: Ihanat taruolennot (tammikuu)
• Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Kaksi tätiä nimeltä Veera (toukokuu)
• Karen McManus: Neljä askelta murhaan (maaliskuu)
• Lola Odusoga & Saara Obele: Lolan suuri salaisuus (helmikuu)
• Timo Parvela & Mari Luoma: Melkein mahdoton tehtävä - Savuna ilmaan (helmikuu) 
• Dess Terentjeva: Freestyle (helmikuu)

  

    

Top 10 kiinnostavummat:

1. B.B. Alston: Amari ja taikureiden peli 
2. Catherine Doyle & Katherine Webber: Kruunun tyttäret
3. Magdalena Hai: Sarvijumala
4. TJ Klune: Kuiskailevan oven alla
5. Juha-Pekka Koskinen: Puhdas valhe
6. Oskar Källner & Karl Johnsson: Imperiumin perilliset 5 - Vankilapako
7. J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän 
8. Mia Myllymäki: Huomistarhuri 
9. Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa 
10. Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja

Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin