Dekkariviikko | Lapset ratkovat ongelmia niin Maassa kuin Kuussakin

"Oliko pölypallero herännyt eloon? Oliko sille kasvanut jalat ja tietoisuus?

    

– Oletko sinä Pölykoira? T-bot huusi piilostaan.

  

– Qwark! otus haukahti."

  

  

Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin kynäilemä Pet Agents -sarja on ollut todella kiehtova sekoitus scifiä ja söpöjä eläimiä (etenkin Peliin kätketyt oli huima), mutta tällä kertaa ei kolahtanut. Olisin halunnut pitää enemmän, mutta ei. Tässä oli kaiken lisäksi useita kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi alkaen siitä, että kirjan nimi on typotettu selkämykseen "Tehtäva Kuussa".

  

– Uskotteko, että on muita planeettoja, joilla on elämää? X kysyy.

--

– Minä en usko avaruusolioihin, sanoi Kati-e

--

– Sinäkin olet avaruusolio, Timi sanoi Kati-elle vakuuttavalla äänellä. – Tiedekeskuksessa sanottiin, että kaikki aineet, joita ihmisissä on, ovat syntyneet tähtien ytimissä. Olet tähtien lapsi. (s. 44-45)

  

Sarjan kahdeksannessa osassa ollaan tosiaan Kuussa ja voisi kuvitella, että tarjolla olisi vielä enemmän scifiherkkuja kuin aikaisemmin ja noh, olihan niitä. Samaan aikaan tämä vaan oli kaikkein epäuskottavin teos tähän mennessä. Kyllä, minä olen se ihminen, joka olettaa ja vaatii lastenkirjoiltakin loogisuutta - samaan aikaan, kun hyväksyy, että kuusivuotias voi koodata robotin, joka puhuu eläinten kielillä. Lukijaa ei kuitenkaan tule iän perusteella aliarvioida. Seuraa juonipaljastuksia, jotka kannattaa lukea harkiten eteenpäin.

  

En usko hetkeäkään, että jos jollakin on olemassa androidin rakentamiseen tarvittava teknologia, Nasaa vastaava Nao tuskin käyttäisi laatikkomaisia robotteja, joilla on monotoninen ääni. Siis hyvänen aika, Kati-en rakentaman Ti-bot on niin paljon edistyneempi! Yksi uusista hahmoista on pahasti allerginen ja jäin miettimään, eikö tuota vaivaa (joka on itselleni harmillisen tuttu) ole vieläkään ratkaistu. Kun tällä hetkellä on jo tutkimuksia esim. kissa-allergian vastaisesta rokotteesta.

  

Ja jos avaruustukikohdan vieressä olisi vuosikymmeniä ollut ulkoavaruudesta kotoisin oleva avaruusvalas ja sen telepaattinen matkustaja, miten kummassa se olisi voinut säilyä piilossa. Ja miksi vasta kuu-turismi oli vaarantava tekijä, ei pysyvä kaupunki kivenheiton päässä? Ja miksi kummassa Nao pyytäisi apua joukolta lapsia, kun heillä on käytössään planeetan terävimmät tyypit?

  

– Esittelen vielä robottimekaanikkomme Selene Lyyran. Hän on kyborgi. 

Kuvaan tuli nainen, joka heilautti konekättään. 

– Tiedättekö mikä on kyborgi? Selene kysyi. 

– Ihminen, johon on yhdistetty teknologiaa, Timi tiesi. 

– Aivan oikein, Selene sanoi. – Minulla on robottikäsi. Tavallaan myös ihmiset, joilla on vaikkapa kuulokoje tai sydämentahdistin, ovat kyborgeja. (s. 30-33)

  

Teoksen nykyaikaamme edistyneemmässä maailmassa tuskin kutsuttaisiin mekaanisen proteesin käyttäjää kyborgiksi (viittaus kuulolaitteen tai sydämen tahdistimen käyttäjiin on myös liian antiikkinen). Tuollainen proteesi olisi joko täysin arkipäiväinen tai tilalle olisi tyyliin kasvatettu petrimaljassa uusi käsivarsi. Kyborgi tuntuukin vain inhottavalta slurrilta.

  

Toinen slurri on sanan "hullu" runsas viljely, esim. lemmikit ovat tulleen "kuuhulluiksi". Kati-e käyttäytyy epäloogisesti hahmollensa, sillä hänestä on tullut someriippuvainen perustettuaan lemmikkiaiheisen tubekanavan (mikä tuntuu askeleelta taaksepäin vrt. nykyhetken levysoitin intoilu). Miksi läppärikin näyttää samalta kuin nykyään, eikä esimerkiksi hologrammiprojektiolta (teknologia kun on teoksen maailmassa olemassa).

  

En voinut kuin painaa kämmenen otsaani kirjan lopussa olevaan vinksahtaneen androidin masinoimaan robotit vs. lemmikit taisteluun. Olisi edes menty samanlaisella meiningillä kuin Wall-essa huoltoa kaipaavien robottien karatessa riehumaan, mutta ei. Tämä ei ollut viihdyttävä ratkaisu. Ja niin hyvä alku kuin tällä olikin Earth hourissa, en ollut uskoa, että lopussa päädyttiin tällaiseen kakofoniaan.

  

Tässä tuntui olevan paljon viittauksia suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi identtisten lentäjäsiskojen sukunimi on Wright (lentäjäveljekset Wright), Kuun ainoan kaupungin nimi on Artemis (Andy Weirillä on  teos, joka sijoittuu niin ikään kuukaupunki Artemikseen) ja avaruusvalas näyttää lähtiessään aivan Final Spacen Mooncakelta. Mutta pakko antaa plussaa karhukaisista! Odotin koko ajan, että ratkaisu Kuun lemmikkiongelmiin olisi liittynyt jotenkin mycelial networkiin (tai vastaavaan), niin kuin Star Trekissä, mutta olikin paljon tylsempi. Jospa seuraava osa olisi tasollaampi.

  

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmanneet lapsiagentit matkalla avaruudessa!

  

Pet Agents -sarjan kahdeksannessa osassa lemmikkiagentit kutsutaan Kuuhun selvittämään kimuranttia avaruusmysteeriä.

  

Kun kuuaseman eläimet alkavat käyttäytyä kovin oudosti, Lemmikkiagentit saavat jännittävän tehtävän. Mutta selviääkö arvoitus koskaan, kun Kati-e ratkoo Kuustakin käsin vain maapallon lemmikkiongelmia huippusuositulla YouTube-kanavallaan? Ja voiko Ti-bot olla oikeassa… Onko syyllinen sittenkin avaruusolento?  

  

176 sivua, Tammi 2023

 

 Sarjassa ilmestyneet:

• Täältä tullaan, lemmikit!
• Varkaan jäljillä
• Kadonnut kenttä
• Peliin kätketyt
• Pinnan alla
• Lumen saartamat
• Eläinten kaupunki
• Tehtävä Kuussa
• Viidakon valtiaat (tulossa joulukuussa 2023)

  

*****

  

"– Meidän kaikkien valinnoista riippuu, millainen maailma on tulevaisuudessa."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

  

Operaatio IlmastoAreena päätyi lukulistalleni tavattuani kirjailija Päivi Tuulikki Koskelan Oulun kirjallisuuden talon kirjagrammaajaillassa tammikuussa. Suhtauduin kirjaan aluksi varauksella, sillä sen Goodreads-keskiarvo oli vain 2,5 tähteä, enkä löytänyt teoksesta ainoatakaan arvostelua netistä. En ymmärrä, miksi tästä ei puhuta enempää, sillä teoksessa on kiinnostava teema, hyvät hahmot ja upeaa kieltä. 

  

Niilolla oli ollut mummulassa selittelemistä, kun hän oli ilmestynyt yltä päältä mudassa ja naarmuilla. Mummu oli kuitenkin suhteutunut asiaan tyynesti. 

– Seikkaillessa joskus ryvettyy, mitäpä siitä. (s. 60)

  

Nea ja Niilo matkaavat junalla Helsingistä Ouluun. Heidän on tarkoitus viettää osa kesälomastaan Iissä asuvien mummon ja papan luona. Heidän ystävänsä Venla on päässyt myös mukaan ja kolmikko odottaa innoissaan, mitä kaikkea loman aikana ehtii tekemään.

  

Yhtäkkiä oli kuin he olisivat ajaneet satukirjaan. Tie kapeni. Vanhat puutalot valkoisiksi maalattuine ristikkoikkunoineen reunustivat tietä. Koivu huojui leppeästi tuulessa, sinisenä välkehtivä joki vilahteli talojen välissä, kukkaruukut ikkunalaudoilla pursuivat erivärisiä kukkia. (s. 7)

  

Aivan mainio teos siitä, kuinka lapset ja nuoret käyvät monikansallista jättifirmaa vastaan paljastaakseen heidän päästöhuijauksensa. Clean Energyllä ei olekaan ihan niin puhtaat paperit taskussa kuin se antaa olettaa. Tuulivoimaloiden sijaan sähköä tuotetaankin paljon törkyisemmillä menetelmillä, mutta toiminta on piilotettu nerokkaasti. Äärimmäisen ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos kaikenikäisille.

   

– Älytöntä, että jotkut tekee rahan takia tuollaista, vaikka ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa. (s. 111)

  

Menee hyvin esimerkiksi Geoetsivien ja Ryhmä Errorin lukijoille, joskaan alakoululaisista kaikkein nuorimmat eivät välttämättä saa teoksesta sen koko tehoa irti. Aikuislukijana viihdyin myös todella mainiosti, vaikka loppupuolta olisikin voinut hieman venyttää, nyt palaset loksahtelivat paikalleen ihan pikkuruisen liian helposti. Onnellinen loppu saa kuitenkin luottamaan nuorten sukupolven kykyyn muuttaa asioita tulevaisuudessa parempaan suuntaan.

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Kesälomareissu saa odottamattoman käänteen, kun dronen avulla löydetään salaperäinen laitos keskeltä suota. Nea, Niilo ja Venla koettavat uusien ystäviensä kanssa paljastaa suuren luokan huijauksen koko maailmalle. Onnistuvatko he? Onko koko maapallo lopulta vaarassa?

  

Operaatio IlmastoAreena vie lukijansa jännittäviin seikkailuihin, joiden lomassa saadaan myös ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa.

  

Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin yksitoista lastenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Operaatio IlmastoAreena on Päivi Tuulikki Koskelan toinen ympäristöteemainen lasten seikkailukirja. Ensimmäinen, Seikkailu Itämeressä, julkaistiin 2021.

  

129 sivua, Atrain & Nord 2022

  

Kuvittanuut: Hanna Kenakkala

     
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Seikkailu Itämeressä
• Operaatio IlmastoAreena
• Varastettu metsä (ilmestyy heinäkuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

Seikkailukirjoja pojille - ja kaikille muillekin

"Kukaan ei tiedä, mistä azkalorit ovat kotoisin", Farei livertää.

"On kuitenkin helppo kuvitella, millaisia hirviöitä on täytynyt asua siinä maailmassa, 

missä ne kerran kehittyivät."

  

  

Vähän aikaa sitten eräässä maamme suurimmassa mediassa haastateltiin suomalaista kirjailijaa, jolla oli paljon sanottavaa kirjallisuudesta, esimerkiksi kuinka hänen mukaansa pojille ei enää nykyään kirjoiteta seikkailukirjoja. Olin tästä mutulla heitetystä väitteestä aika tyrmistynyt, kun minusta tuntuu, että niitä julkaistaan todella paljon, niin kotimaisia kuin käännöksiäkin. Niinpä kaivelin naftaliiniin hieman uponneen blogini takaisin auringon valoon ja ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kirjamietteitä tänne. Yritän palauttaa rutiinin kirjoittamiseen, joten toivottavasti lähiaikoina tänne tulee enemmänkin postauksia. 

  

Ensimmäisenä käsittelyssä on pääsiäisen lukumaratonilla aloittamani Imperiumin perilliset sarjan viides osa. Vankilapako on Oskar Källnerin kirjoittama ja Karl Johnssonin kuvittama scifiseikkailu, joka maistuu loistavasti myös aikuislukijalle. Toimintaa riittää hengästymiseen asti. Edellisestä osasta Muistisäilö en ole postannut, joten tässä lyhyesti tapahtumista, jotka johtivat tähän pisteeseen

  

"Miten vanhaksi ihmiset elävät Maassa?"

"No suunnilleen sata vuotta, enintään", Elias vastasi.

                                --

"Miten vanhoiksi alonait yleensä elää?"

"Yleensä suunnilleen 600- tai 700-vuotiaiksi." (s. 59)

  

Muistisäiliössä on paljon loistavia ideoita, vauhtia riittää ja vaarallisia tilanteitakin on. Iso juonikuvio ei paljoa edisty, mutta maailmaan saadaan lisää täyteläisyyttä. Imperiumin perilliset ei todellakaan ole pikkulasten sarja, puhutaanhan tässä esimerkiksi itsemurhasta, yritetään pyyhkiä erään hahmon muisti, joku kuolee ja sormia menetetään (mutta naniittien ansiosta ne kasvavat takaisin). Lisäksi herätetään henkiin muinoin kuolleita eliöitä, jotka vain hetkeä myöhemmin sulavat melko graafisesti takaisin kasaksi luita. Suosittelenkin sarjaa myös yläkoululaisille.

  

"Tämä on viidakkoplaneetta", hän jatkaa. "Luonto on vallannut ikivanhat kaupungit. Sanotaan kuitenkin, että monia raunioita vartioivat yhä koneet, robotit, jotka on ohjelmoitu estämään kaikenlaiset aarteiden varastamisyritykset." (s. 81)

  

  

Vankilapaon idea on jo nimessäkin kerrottu, mutta kuka pakenee ja miksi? Hiljaisuuden kapteeni Brock on viety vankilaplaneetta Feroz II:lle. Miehistö aikoo pelastaa hänet sieltä keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan ihmetystä herättää aluksen mekaanikko Kapa, jonka menneisyys on arvoitus, ja luurankoja on muidenkin kaapeissa. Alice kamppailee näkymättömän uhan kanssa: hänen mieleensä on ladattu ainakin osa muinaisen johtajan muistoista. "Tuntui kuin joku toinen olisi herännyt eloon hänen sisällään. Niin kuin joku olisi ottanut hänen ruumiinsa haltuun."

  

"Vain koiraat saavat -- lähteä planeetalta. Naaraiden velvollisuus on jäädä kotiin munimaan mahdollisimman paljon munia."

"Mitä?" Alice kiljahtaa. "Mitä seksismiä!"

--

"Tiesin kuitenkin jo nuoresta pitäen, että halusin lähteä pois, jättää kotimaailman taakseni ja näjdä universumia. En kuitenkaan saanut siihen lupaa, koska olin naaras." (s. 36)

  

Tämä on toimintaa täyteen pakattu sarja, jonka parissa ei tule tylsä. Parasta on runsas joukko erilajisia hahmoja ja vierailut toisilla planeetoilla. Jatkoa saadaan luultavasti odottaa hetki, sillä kustannustoimittajan Instagram-sivulta kääntämäni tiedon mukaan on seuraava osa ilmestyy nyt keväällä ja sen jälkeen tulisi enää kaksi osaa. Toivottavasti pääjuonta siis edistetään aikaisempaa nopeammalla tahdilla, vaikka itse voisin lukea vaikka kuinka monta osaa enemmänkin.

  

Jos ihmiskunta onnistuu päättämään päivänsä ilmastokatastrofin, jonkin viruksen tai sodan kautta, Maassakin näyttää ehkä muutaman sadan vuoden päästä tältä. Ei mitään muuta kuin kasvillisuuden valtaamia raunioita. (s. 182)

  

Käännökseen oli jäänyt pari erikoista kohtaa. Mitä tarkoittaa käpistellä? Toinen oli erikoinen sanavalinta lauseessa "koko universumin pilkan esine" miksi ei kohde? Muutoin sanasto on todella laadukkaasti käännetty ja täyssä scifinörttejä kutkuttelevia termejä. 

  

Arvosanat:

         

Takakannesta:

Jännittävä ja värikkäästi kuvitettu avaruusseikkailu koululaisille.

  

Kaapattua äitiään etsivien Alicen ja Eliaksen matka galaksin halki jatkuu. Avaruusalus Hiljaisuuden miehistö on huolissaan paitsi kapteenistaan Brockista myös Alicesta, joka muistonvartijoiden luona käytyään on alkanut kuulla ja nähdä omiaan. He keksivät suunnitelman, jonka avulla Brock saadaan pelastetuksi pahamaineiselta vankilaplaneetalta, mutta sen toteuttaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

  

Suomentanut: Leena Peltomaa, 269 sivua, Otava 2023

 

Alkuperäinen nimi: Imperiets arvingar 5: Fängelseflykten (2021)

 
Kuvittanut: Karl Johnsson
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Tähtiin temmatut
• Rautaruusu
• Hautaplaneetta
• Muistisäiliö
• Vankilapako

  

*****

  

"En ole ihan varma, voiko pakoa laskea voitoksi."

"Me taistellaan yliulottuvuuksellista luurankoarmeijaa vastaan"´, Dirk sanoo. 

"Voitoksi lasketaan jo se, jos pysytään kymmenen sekuntia hengissä."

    

  

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit 7,5: Quintin ja Dirkin sankaritehtävä on nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti, joka täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa.

  

Mustaa öljyistä mönjää valuu pitkin Pussirotta-kuninkaan Pizzateatteriin johtavan kierreportaikon seiniä. Portailla lojuu luita ja aina välillä kuuluu KRÄK, kun luu rusentuu Dirkin saappaan alle. (s. 120)

  

Aivan kuten arvelinkin Junen saatua oman kirjansa, myös Quint ja Dirk pääsivät sooloilemaan. Quint opettelee käyttämään toisen ulottuvuuden magiaa, joka tunnetaan meidän ulottuvuudessamme tieteenä (mutta näyttää silti yhtä vaikuttavalta kuin magia). Hänen loihtimisensa menee kuitenkin hieman pieleen, sillä kaksikko teleporttaa ties kuinka kauaksi muista. He pääsevät suorittamaan omaa sankaritehtäväänsä, sillä pieni toisesta ulottuvuudesta tulleiden luomuviljelijä-hirviöiden yhteisö on joutunut alati kasvavan traakin piinaamaksi.

  

  

Nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa. Eikä vieläkään olla tavattu kuin yksi muu ihminen. Saas nähdä milloin palataan siihen juonilankaan, jossa kuultiin selviytyjien radiolähetys. Ja mahtaako se olla aito vai huijaus kerätä loput henkiin jääneet ihmiset? Toivottavasti lokakuussa ilmestyvä seuraava osa Kielletty linnake nytkäyttää tarinaa reippaasti eteenpäin.

  

Hän haluaa uppoutua siihen kirjaan NYT HETI, ja jos lukee kävellessä, törmää aina liikennemerkkeihin. (s. 59)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun sarjan nokkelat kaverukset omassa seikkailussaan!
  
Maailman viimeisten tyyppien ystävykset, älykäs Quint ja voimakas Dirk, yhdistävät voimansa maailmanlopun monstereita vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
June sai jo oman seikkailunsa, ja nyt on Quintin ja Dirkin vuoro! Juuri kun Tuomiopäivän taistoista on hädin tuskin selvitty, ajautuvat Quint ja Dirk erilleen muusta porukasta. Edessä on uusia monsterituttavuuksia, vaarallinen maailmanlopun sankaruutta vaativa tehtävä – sekä tietenkin taattua menoa, meininkiä ja mättöä jengin hulvattomaan tyyliin!

  

Suomentanut: Aila Herronen, 289 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Quint and Dirk's Hero Quest (2022)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä
• Kielletty linnake (ilmestyy lokakuussa 2023)

  

*****

  

"Leveä suu ulottui hänen korviinsa asti, jotka puolestaan olivat nyt niin pienet, ettei niitä melkein näkynyt. Iho hohti vihertävänä ja kidukset kaulassa kohoilivat kuin lyhyet siivet."

  

  

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Näkki on varmasti Pax-sarjan vähiten ällökammottava osa. Kirja alkaa koulun ulkolupäivästä. Lapset pääsevät kokeilemaan pelastautumista avannosta naskaleiden avulla. Ei olisi kyllä omassa koulussa tuollaista voinut järjestää, liekö aivan laillistakaan. 

  

"Oma pelko on vahvin vankila." (s. 29)

  

Yksi kohta loppupuolella oli melkoisen graafinen, mutta enemmän tässä oli keskiössä Alrikin ja Viggon äidin vierailu sekä Estridin ja Magnarin veljen Hei-Henryn edesottamukset. Alkoholismin kanssa kamppaileva Yrsa nähdään ensimmäistä kertaa ja kaikki ei mene vierailulla aivan putkeen.

  

Viggo on oma ärsyttävä itsensä, joka toistuvasti pyytää Alrikia katsomaan temppujaan. Veljeksillä on nahinaa Iriksen kanssa, etenkin Alrikin pelastamasta Freja-koirasta. Riitelyllä on vakavampiakin seurauksia, sillä salaisen kirjaston maaginen suojaus murenee, jos sen käyttäjät eivät tule toimeen keskenään. Ja suojausta ei voi edes uusia, sillä kirjaston aiempi suojelija, Estridin ja Mgnarin äiti ei koskaan kertonut loitsuja.

  

– Kaikki kalaihmiset näyttävät tuiki tavallisilta ihmisiltä ollessaan poissa veden alta, Estrid sanoo. – Ainoa tuntomerkki ovat punaiset hiukset. Joskus heillä on huono iho, koska eivät kestä kuivalla maalla elämistä pitkään. (s. 40-41)

  

Tällä kertaa maagisena pahiksena on näkki, eli suomalaisestakin kansantarustosta tuttu hahmo, joka viettelee ihmisiä vetiseen hautaansa. Se ei kuitenkaan ole niin kammottava vastus kuin moni aiempi. Kiinnostavinta on, kun Pax-maailman "maagisen poliisin" eli Blekhin toiminnasta saadaan lisää tietoa.

  

– Täytyy muistaa, että suurimmassa osassa meitä on hieman kalaihmistä. Kauan sitten vallitsi rauha ihmisten, noitien, kalaihmisten, susinaisten ja kaikkien mahdollisten välillä. Siihen aikaan kävi useammin niin, että he saivat lapsia keskenään. (s. 41)

  

Pohdin yhden hahmon kohdalla, mitä jos tämä olisi jotain muuta kuin annetaan olettaa ja olin oikeassa, ei siis kaikkein yllätyksellisin juoni tässä. Lisäksi ennakointia käytettiin hieman liikaa tehokeinona: "Jos Alrik olisi tiennyt, niin hän olisi jäänyt sisään. -- Viggo ei kuitenkaan tiennyt, miten väärässä hän oli. Kovin, kovin väärässä."

  

Kuinkahan mahtaa veljeksille käydä, enää neljä osaa sarjasta jäljellä, mutta paljoa ei ole ehtinyt tapahtua ison juonikaaren osalta. Käännökseen on jäänyt yksi kukkanen: teoksen maailmassa torstait ovat noitapäiviä, mutta myöhemmin Alrik kommentoi, ettei nyt ole tiistai ja noitapoliisi tulee hakemaan vääränä päivänä taikomisesta. Myös jään "elänteet" oli minulle uusi ilmaisu, varmaankin jotain murretta. Millainen mahtaa olla "aito matto"? Tarkoitetaankohan tässä itämaista käsintehtyä mattoa? 

  

Hetken kuluttua Viggo nukahti. Se kävi yhtä nopeasti kuin joku olisi kiskaissut pistokkeen seinästä. (s. 69)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nuorten kauhusarja koukuttaa ja karmii myyttisine hirviöineen.
  
Jokin menee pahasti pieleen, kun Mariefredin koulu järjestää teemapäivän järven jäällä. Iris väittää, että tapahtumien takana on näkki – vedenhenki, joka hukuttaa uhrinsa huvin vuoksi. Vaikka Viggo ja Alrik pitävät Iristä universumin rasittavimpana tyyppinä, he uskovat hänen olevan oikeassa. Alrikin ja Viggon on uhmattava pahimpia pelkojaan hoitaakseen tilanteen, mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi poikien äiti on ilmaantunut kaupunkiin… mukanaan yllätys!
  
Pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava nuorten kauhusarja Pax on yhtä koukuttava kuin Harry Potter ja yhtä raaka kuin Nälkäpeli. Näkki on sarjan kuudes osa.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 203 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Näcken (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki
• Pesta (ilmestyy elokuussa 2023)

Kirjoja erilaisuudesta

"Näkymättömät eivät tuntuneet koskaan ajattelevan, 

miten heidän toimintansa vaikutti muihin eläviin olentoihin."

    

   

Helena Immosen lastenkirjatrilogian toisessa osassa Näkymätön Milanna ja kielletty kirja Milanna ja Timi palaavat näkymättömien kaupunkiin, sillä he aistivat jonkin olevan pielessä. He saavat tehtäväkseen hankkia Näkymättömän kaupungin kielletty historia -kirjan kadonneiden kirjojen kirjastosta, sillä on tullut aika murtaa rinnakkaismaailman ihmiset näkymättömiksi tekevä kirous. Milanna pääsee näkemään kasvonsa ensimmäistä kertaa! En malta odottaa trilogian viimeistä osaa, jossa ratkotaan kirjan lopussa annettua tehtävää.

    

Kirjaa lukiessa oli hauska "kirja ja tosi elämä kohtaavat" -hetki, kun lapset ihmettelevät kadulla, mikä kaupungissa heidän lähtönsä jälkeen on muuttunut: "Savu alkoi jo ärsyttää hengittämistä" minullakin (tai siis ehkä olisi parempi sanoa keuhkoja), sillä meillä on tien toisella puolella muutama kesämökki ja joku kävi siellä ilmeisesti lämmittämässä saunaa tai takkaa ja kaikki savu pukkasi sisälle asuntoomme. 

  

Uusista hahmoista kirjastonhoitaja Artemis Codex oli vallan kiinnostava! Pidin myös paljon Piilotetusta puutarhasta, siinä oli jotain samaa hurmaavaa magiaa, jota löytyy mm. Karkkitehtaan kummituksen ja Myrtti-kirjojen kasvihuoneissa (jälkimmäisessä kasvoi muistaakseni lettuja puista). Hönttiäinen on saanut perheenlisäystä, huimat 15 lasta (velaihmiselle on hurjaa ajatella kaitsevansa edes yhtä lasta, saati tuollaista päiväkotiryhmän kokoluokkaa), mutta en oikein tykännyt, kun Milanna hihkaisee, kuinka ihana tuo uutinen on - onnitella toki saa, mutta ei lapsille tarvitse kuitenkaan tuputtaa lapsensaannin ihanuutta (Hönttinen onneksi kertoo, kuinka raskasta tällaisen lauman kanssa on). 

  

"Ei ihminen voi vain irrottaa itseään menneestä ja olettaa, ettei mikään seuraa perässä." (s. 54)

  

Vaikka Milannan seikkailu on suunnattu seitsemästä ikävuodesta ylöspäin, löytyy tästäkin poliittisia teemoja ja yhteiskuntakritiikkiä. On mm. puhetta siitä, mitä kaikkea johtajat voivat piilottaa kansalaisilta ja toimia omien itsekkäiden syiden ohjaamana. Samaan kategoriaan menevät myös Elina Rouhiaisen kirjoittamat Nelimaan tarinat -sarjan kirjat. 

  

Immonen toistelee hieman liian usein, että näkymättömien on käytettävä kuparisia vaatteita, jotta ne näkyvät heidän päällään. Toisto on toki hyvä tehokeino lastenkirjallisuudessa, mutta vähempikin riittäisi. Tekstissä vaihtelevat niin puuska- kuin puuhkahihat, joista minusta vain jälkimmäinen on olemassa oleva asia, olisikohan tähän jäänyt kirjoitusvirhe. "Hätä juoksi hänen äänessään" on vallan erikoinen ilmaus, olisin itse ehkä sanonut tavanomaisemmin, että hätä kuului. Ja onkohan "jännittävän tauon" pitäminen sama asia kuin taidepaussi? Puolipullea kuunsirppi puolestaan oli vallan ihastuttava kuvailu. 

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Milanna on tuiki tavallinen tyttö, jossa on vain yksi epätavallinen piirre — hän on näkymätön!

  

Milanna on palannut kotiin huimalta seikkailultaan Näkymättömien kaupungista, ja elämä on livahtanut takaisin tutuille raiteilleen. Kaikki kuitenkin muuttuu jälleen, kun Milannan ja hänen näkyvän ystävänsä Timin maagiset taikakivet alkavat väristä kummallisesti. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa — jotain on tekeillä Näkymättömien kaupungissa!

  

Ilkeä pormestari on ottanut kaupungin haltuunsa, eikä virallista totuutta keltaisen sammakon loitsusta saa enää kyseenalaistaa. Jalot kapinalliset kasaavat joukkojaan, mutta lopulta vain kielletty opus Kadonneiden kirjojen kirjastosta voi auttaa lapsia pelastamaan näkymättömät hirmuhallinnon alta. Päästäkseen siihen käsiksi Milannan on kuitenkin luovuttava jostakin arvokkaasta: mitä hän on valmis tekemään purkaakseen loitsun, joka on riivannut itsekkäitä näkymättömiä jo satojen vuosien ajan?

  

Näkymätön Milanna ja kielletty kirja on taianomaisen Näkymätön Milanna -sarjan toinen osa. Se on henkeäsalpaava kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta sekä siitä, miltä tuntuu olla erilainen kuin kaikki muut — ja miten suuria asioita voi tapahtua, kun oppii näkemään myös ne, jotka ovat itseä pienempiä.

  

131 sivua, Kumma 2022

  

Kuvittanut: Nora Surojegin

  

Sarjassa julkaistu:

• Näkymätön Milanna
• Näkymätön Milanna ja kielletty kirja
• Näkymätön Milanna ja sisimanteri (ilmestyy maaliskuussa 2023)

  

*****

  

"Kirjojen, teatterin ja elokuvien hienous onkin juuri siinä, 

että voimme eläytyä ihan toisenlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme."

  

    

Löysin Saku Heinäsen vuonna 2014 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaanakin olleen Zaida ja lumienkeli viime vuoden huhtikuussa Oulun pääkirjaston vaihtohyllystä kirjagrammaajamiitin jälkeen. Kauhean kauan tämä kirja ei siis jäänyt lepäilemään omaan hyllyyn ja seuraavaksi se meneekin sitten siskoni kouluun ilahduttamaan viides- ja kuudesluokkalaisia lukijoita. 

  

– Mitä vikaa kummallisessa nyt on, Ainu nauroi. (s. 109)

  

Hitaan alun jälkeen Zaidan tarina nappasi mukaansa. Yölliset hiippailut lukitussa, lumisessa puistossa mystisen Ainun kanssa ovat täydellinen vastapaino koulun ikäville kaksostytöille (jotkut muutkin ilkeilevät esimerkiksi Zaidan nimestä). Zaidan isä tosin sanoo, että kiusaajilla on itsellään jokin kipeä paikka, minkä vuoksi he kylvävät pahaa oloaan eteenpäin. Zaidalla on aivan ihanat vanhemmat, vaikka he ovatkin vähän vanhempia kuin muilla (samaistuttavaa), lisäksi hän jakaa ajatuksiaan niin perheen koiralle Ludwigille kuin päiväkirjalleenkin. Kiusaamisesta hän ei kuitenkaan halua vanhemmilleen kertoa, jotta heille ei tulisi paha mieli.

  

Adoptoitu. Adoptio. En pitänyt noista sanoista, joista tuli mieleen amputoitu tai abortoitu. Ne olivat kummallisia aikuisten sanoja, joilla peitettiin jotakin kipeää tai häpeällistä. (s. 50)

  

Heinänen on käsitellyt hienosti vaikeitakin teemoja, kuten erilaisuutta, millaista on olla adoptoitu, koulukiusaamista (tulipa elävästi mieleen omat ala-asteajat mm. palvelijaksi pakottamisesta ja toisten tyttöjen reppujen kantamisesta), keskenmenoa, alkoholismia ja kuolemaa. Pidin suuresti ripauksesta yliluonnollista, tästä tulikin mieleen usein Tuutikki Tolosen Agnes-sarja. Rinnakkaisluokan Otto oli kiinnostava hahmo, josta haluan tietää lisää, pitäneekin ehkä tutustua niihin kahteen jatko-osaan, jotka on myös julkaistu.

    

Otto oli varmaankin ensimmäinen, joka nimitti minua oudoksi niin, että siitä tuli hyvä olo. Se tapa, jolla hän sen sanoi, hänen äänensä sointi, sai minut luottamaan häneen.

--

– Sun nimi... oonks mä sanonut jo että se on aika makee? Zorro, Zlatan, Tarzan, tosi monissa siisteissä nimissä on z. Se on vähän tollanen... sankarinimi. 

Sisälläni kävi lämmin ailahdus. Kerrankin joku piti nimestäni! (s. 175 ja 183)

  

Heinänen on paitsi kuvittanut kirjan, myös fontti, jolla kirja on painettu on hänen suunnittelemansa Freya (josta joku oli Goodreadsissa sanonut, että fontin takia kirjassa oli viljelty sellaisia erikoisempia nimiä kuin Zaida ja Ludwig, mutta minä en kiinnittänyt fonttiin sen kummempaa huomiota ennen kuin löysin tiedon viimeisen sivun jälkeen, että kyseessä on Heinäsen design, enkä usko, että sitä olisi juuri tätä kirjaa varten kehitelty). Jännittävästi kirjan loppupuolella, kun Zaida lukee kirjettä peiton alla, tekstissä hän käyttää kännykkänsä valoa, mutta kuvituksessa hänellä on kuitenkin kädessään taskulamppu. 

  

Makasin sängylläni ja katselin elokuva-aiheista kuvakirjaa. Vertailin naisnäyttelijöitä. Tutkin erityisen tarkkaan tummaihoisia ja itämaisen näköisiä. Moni heistä oli aika kaunis, arvioin mielestäni asiantuntevasti ja puolueettomasti. (s. 163)

  

Hieman heteronormatiivinenhan tämä on, Zaidan setäkin on tytön ollessa vasta päiväkodissa kysellyt poikaystävistä (voitaisiinko lopettaa tällainen) ja kaikilla tuntui olevan heterovanhemmat. Zaida kauhistuu pohtiessaan, onkohan sillä tiukalla opettajallakin puoliso ja lapsia, koska opettajalla oli uusi mekko (sillä ilmeisesti vain miehet voivat ostaa naisille lahjaksi mekkoja, niitä ei voi mitenkään yksinasuvana hankkia itselle). Tosin maahanmuuttajuutta ja toisesta maasta adoptointia on sitten kuvattu positiivisesti. Hämmentävästi tässä ei sanottu tarkalleen, minne tarina sijoittuu (oletan Helsinkiin, koska ratikat vuonna 2014) ja että mistä Zaida on adoptoitu (viittaukset johdattavat vahvasti Intian suuntaan).

  

Äiti sanoi, että oli hyvä, ettei Aimolla ollut lapsia. Minusta oli myös surullista, että hän ei ehtinyt saada lapsia, vaikka en oikeastaan tiennyt, oliko hän edes koskaan halunnut niitä. (s. 193)

  

Kaikkein kiehtovinta kirjan lukemisesta teki useat tähtitiede- ja scifiviittaukset (suhteellisuusteoria, elämän todennäköisyys maailmakaikkeudessa, kuinka elämä alkoi vedessä, aika-avaruuden taipuminen, kommunikointi toiselta planeetalta kotoisin olevan kanssa), sillä luin tämän heti Andy Weirin Operaatio Ave Marian jälkeen.  Voin kyllä suositella lukemaan tämän, vaikka muutama pieni rösö toki mukana onkin. 

  

– Mä en oo koskaan tajunnut, miks on erikseen tyttöjen ja poikien leikkejä, rohkaistuin sanomaan. – Mä en oo esimerkiksi ikinä tykännyt hirveesti mistään prinsessajutuista. Enkä mä silti poikamainen oo. 

– Oot sopivasti, Otto hymyili. 

– No joo! Mut oikeesti, mä oon tykännyt rakentamisesta, Ja leikkiautoistakin! Ja tietty futiksesta ja muusta urheilusta. 

– Kai aikuiset on päättäneet, että on tyttöjen juttuja ja poikien juttuja, Otto mietti. 

– Niin kuin naisten ja miesten, jatkoin. – Meillä kyllä isä laittaa ruokaa ja äiti tekee remonttia. Isällä ei pysy edes ruuvimeisseli kädessä!

Otto nauroi. 

– Sun pitäis nähdä mun äiti, hän sanoi. – Se käyttää sujuvasti vaikka moottorisahaa. (s. 198-199)

  

Zaidan huone on ihana! Haluaisin itsekin tuollaisen leveän ikkunalaudan. ♥

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Talviöiden taianomaista tunnelmaa!
  
Finlandia Junior -ehdokkaaksi 2014 valittu kertomus yksitoistavuotiaan Zaidan kouluvuodesta yhdistelee arkea, fantasiaa ja kummitustarinaa ja tarjoaa huippukohdissaan lukijalle hiukset nostattavia oivalluksen hetkiä.
  
Zaida on adoptoitu ulkomailta, ja epäsuomalaisen ulkonäkönsä vuoksi hän joutuu koulussa joskus huomion keskipisteeksi. Varsinkin kaksostytöt Janika ja Stiina ovat ottaneet hänet silmätikukseen, ja nyt he ovat ilkeämpiä kuin koskaan. Onneksi elämään ilmestyy Ainu, joka on kuin Zaidan vaalea kaksoisolento. Ainu johdattaa Zaidan seikkailulle öiseen puistoon, jossa ajantaju hämärtyy ja tapahtuu merkillisiä asioita. Kuka Ainu oikein on, ja miksi hän on tullut Zaidan elämään juuri nyt? Liittyykö hän jotenkin salaisuuteen, jonka äiti Zaidalle paljastaa? 

  

Zaida ja lumienkeli on kertomus sisaruksen kaipuusta, perheiden kipeistä salaisuuksista ja siitä, kuinka yksinäisyyden voi voittaa. Saku Heinäsen oma, upea mustavalkokuvitus rytmittää tarinaa ja luo sille vahvan oman maailman.

  

208 sivua, Tammi 2014

    

Luettu myös täällä: Värikäs päivä -lastenkirjablogi, Keskisuomalainen, Mari A:n kirjablogi, Nuorille ja naperoille

  

Sarjassa julkaistu:

• Zaida ja lumienkeli
• Zaida ja elovalkeat
• Zaida ja taistelupari

Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin