Seanan McGuire: Every Heart a Doorway

"Before I went through that doorway,

I knew there was no such thing as a portal to another world.

Now I know that if you open the right door at the right time,

you might finally find a place where you belong."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 33. Kirjassa muutetaan maalle, Pride-lukuhaaste

  

Huh, ei ole kyllä tätä Seanan McGuiren Wayward Children -sarjaa suotta suositeltu, haluan ehdottomasti lukea lisää (onneksi kirjastoon hankittiin pyynnöstäni seuraava osa). Every Heart a Doorway esittelee maailman, jota voisi kuvata vaikkapa risteyskohdaksi. Maailman, joka on kovin omamme kaltainen, harmaa ja tylsä, jossa ei ole magiaa, mutta on olemassa ovia, jotka kutsuvat joitakin lapsia ja nuoria astumaan lävitseen keijuja, vampyyrejä, yksisarvisia ja kummituksia täynnä oleviin toisiin maailmoihin. Tämä on kuin sekoitus Narniaa, Liisan seikkailuja Ihmemaassa ja Peter Panin kadonneita poikia, mutta dark academian väripaletissa.

  

People do so love a good fantasy. (s. 64)

  

Päähenkilö on Nancy, sisäoppilaitoksen uusin tulokas, joka on vasta palannut omasta maailmastaan ja kaikki on hänelle vielä uutta ja vierasta. Koulun nuoret ja opettajat käyttävät sanoja, jotka eivät tarkoita hänelle mitään. Maailmoja, joihin nuoret ovat astuneet kuvataan paremman kartan puutteessa sisältönsä mukaisesti joko Hölynpölyksi (Nonsense), Ilkeäksi (Wicked), Hyveelliseksi (Virtuous) tai Loogiseksi (Logic), useimpien paikkojen ollessa sekoitus kahdesta isommasta ja toisinaan muutamasta pienemmästäkin teemasta.

  

Finding a place where she could be free. (s. 100)

  

Lyhykäinen kirja vaatii tulla ahmituksi kerrasta ja voin kyllä suositella tätä lähestymistapaa. Nautin suuresti McGuiren kielikuvista, eräänkin hahmon aksenttia kuvattiin maapähkinävoiksi, jota levitetään paahtoleivälle ja kuinka rypistyneeseen paperiin muodostuu kurttujen labyrinttejä. Ah, niin nautinnollinen kirja ja niin yllättävä sisältö, etten halua kertoa siitä paljon mitään, jotta tämän arvostelun lukijakin voisi nauttia matkastaan yhtä yllättyneenä. Sen kuitenkin voin sanoa, että tässä on sateenkaarevia hahmoja.

  

"Because they're the wrong colors, right? Somebody else's rainbow." (s. 31)

  

Arvosana:

              

Takakannesta:
Eleanor West’s Home for Wayward Children
No Solicitations
No Visitors
No Quests
  
Children have always disappeared under the right conditions; slipping through the shadows under a bed or at the back of a wardrobe, tumbling down rabbit holes and into old wells, and emerging somewhere... else.
  
But magical lands have little need for used-up miracle children.
  
Nancy tumbled once, but now she’s back. The things she’s experienced... they change a person. The children under Miss West’s care understand all too well. And each of them is seeking a way back to their own fantasy world.
  
But Nancy’s arrival marks a change at the Home. There’s a darkness just around each corner, and when tragedy strikes, it’s up to Nancy and her new-found schoolmates to get to the heart of the matter.
  
No matter the cost.

  
171 sivua, Tor 2016

  

Samankaltaista luettavaa:

• Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
• TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
• Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta
• Andy Weir & Sarah Andersen: Cheshire Crossing

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 19 | Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

"Hänen suurin seikkailunsa oli vääjäämättä alkanut."

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19, Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 

  

Michael Ende tunnetaan parhaiten teoksestaan, joka on myös filmatisoitu, Tarina vailla loppua. Hänen tuotannossaan on toinenkin lastenkirjaklassikko, jolla on ajatuksia herättävä sanoma myös nykypäivään. Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan, on todellakin nimensä mukaisesti merkillinen tarina. Momo on koditon lapsi, joka muuttaa asumaan amfiteatterin raunioihin. Hänellä on erikoiskyky: hän osaa kuunnella ihmisiä tavalla, joka saa puhujan tajuamaan merkittäviä asioita itsestään tai ongelmasta, josta on Momolle tullut puhumaan.

  

Momo istui pitkään yksin vanhan amfiteatterin isossa pyöreässä kivikatsomossa, jonka ylle kaareutui tähtikirkas taivas. Hän kuunteli suurta hiljaisuutta. 

Silloin hän tunsi istuvansa kuin keskellä suurta korvaa, joka kuunteli tähtimaailmaa. (s. 21)

  

Lähialueiden ihmiset tottuvat pian kysymään apua Momolta asiassa kuin asiassa, vaikka Momo ei itse sanokaan yhtään mitään. Hän myös leikkii mielellään lasten kanssa, niin köyhien kuin rikkaidenkin. Aluksi kaveripiiri koostuu köyhemmistä lapsista, joille pahvilaatikosta tulee merta halkova alus, myöhemmin mukaan tulee myös lapsia, jotka tuovat mukanaan kalliita leluja, kuten kauko-ohjattavia robotteja. Lapset ihmettelevät, kuinka vähän aikaa heidän vanhemmillaan on ollut viime aikoina. Ajan ovat vieneet harmaat herrat, joista tulee mieleen Fringe-tv-sarjan Tarkkailijat (ks. kuva alla). 

  

Nämä herrat olivat pukeutuneet kiireestä kantapäähän hämähäkin seitin harmaaseen. Heidän kasvonsakin olivat kuin harmaata tuhkaa. Heillä oli knallihatut päässä ja he polttivat pieniä tuhkanvärisiä sikareita. Kaikilla oli aina kädessä lyijynharmaa asiakirjasalkku. (s. 38)

  

Nuo kaljut, muistikirjojaan selaavat herrat saavat ihmiset tekemään töitään tehokkaammin, nauttimaan vapaa-ajastaan vähemmän ja heittämään kaiken turhan pois. Lopulta kaduilla leikkivät lapsetkin viedään erityisiin lapsivarastoihin, joissa heidät opetetaan leikkimään hyödyllisesti. Tässä on kyllä hienoja teemoja nykyajan älyttömyydestä, kuinka ihmiset tekevät epämiellyttävää työtä saadakseen enemmän rahaa ja ostaakseen enemmän tarpeettomia asioita, mutta kukaan ei enää nauti työstään. 

  

– Minun on lähetettävä sinut suunnattomaan vaaraan, mestari Hora sanoi. (s. 213)

  

Momon tehtäväksi tulee pelastaa ystävänsä ja kaikki aikuiset, mutta erityisesti Gigi Turistiopas ja Beppo Kadunlakaisija harmaiden herrojen luomasta vankilasta. Siihen hän saa apua kilpikonna Kassiopeialta ja mestari Horalta. Seikkailu saa aika hurjiakin käänteitä, mutta en usko, että kovin moni nykylapsi ja -nuori enää viihtyisi tämän kirjan parissa. Tässä käytettiin myös sanoja "letukka" ja "pallinaama", joita tuskin modernista lanusta ihan heti voisi bongata. Siinä missä Tarina vailla loppua oli kirjoitettu puoliksi punaisella, puoliksi vihreällä fontilla, Momon fontin väri on tässä juhlapainoksessa luumunvioletti ja niin pieni, että se alkaa jo vaikuttaa lukumukavuuteen.

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

John Marsden: Tomorrow, When the War Began

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Michael Enden saturomaani sijoittuu isoon, vanhaan kaupunkiin, joka yhä on suurkaupunki. Erääseen vanhaan, raunioituneeseen amfiteatteriin asettuu asumaan pieni tyttö, Momo. Ystävälliset naapurit auttavat tyttöä kunnostamalla asumusta ja antamalla hänelle ruokaa, Momo puolestaan on erinomainen kuuntelija, siten heille korvaamaton. Momon parhaat ystävät ovat vanha, verkkainen Beppo Kadunlakaisija ja herkästi naurava, lörpöttelevä poika Gigi Turistiopas. 

  

Kun kaupunkiin soluttautuu Aikapankin agentteja, harmaita herroja, ihmiset alkavat muuttua. He jättävät kaiken joutavalta tuntuvan puuhailun ja jutustelun, keskittyvät vain nopeaan suorittamiseen ja kuvittelevat siten säästävänsä aikaa. Momo ryhtyy taistelemaan harmaita aikarosvoja vastaan. Elämän antaja, mestari Hora, antaa hänelle ihmekukan ja oppaaksi Kassiopeia-kilpikonnan.

  

Suomentanut: Marikki Makkonen, 235 sivua, WSOY 2004 (2. painos, 1. painos 1977)

  

Alkuperäinen nimi: Momo - Die seltsame Geschichte von den Zeit-Dieben und von dem Kind, das den Menschen die gestohlene Zeit zurückbrachte (1973)

  

Kuvittanut: Michael Ende

  

Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin, Mythopoeia, Lokikirja

Rebecca Yarros: Siivenisku

"Tämä -- ei ole mikään satu, jossa kaikki selviävät hengissä."

  

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjassa on vammainen henkilö, Fantastinen kesä: Romantasia, Trooppinen kesä: Vihollisista rakastavaisiksi

  

"Pysy ihan helvetin kaukana Xaden Riorsonista." (s. 24)

  

Rebecca Yarrosin ilmiöksi noussut Siivenisku oli juuri niin koukuttava kuin sitä on hehkutettukin, ei tosin niiden spicyjen kohtien takia - ne kun oli kirjoitettu kaikkein heikoimmin koko kirjasta. Less is more, mutta onneksi Yarros pidättäytyi sentään vain kahdessa kohtauksessa - ei todellakaan sillä sisällöllä mässäillä, toisin kuin suurin osa näkemistäni kritiikeistä ja mainoksista hehkuttaa. Ei siis sen enempää päästy lakanoiden väliin kuin YA:ssakaan.

  

"Ole kiltti ja anna minun pelastaa sinut."

"Et sinä voi", kuiskaan. (s. 52)

  

Tarinasta saa eniten irti silloin, kun siitä ei tiedä paljoa etukäteen, joten jatka lukemista omalla vastuulla (vaikka ei tässä varsinaisia spoilereita ole tulossa).

  

Päähenkilö on 20-vuotias Violet, joka on koko ikänsä ajatellut seuraavansa isänsä jalanjäljissä kirjuriksi, mutta äiti päättää toisin. Ovathan Sorrengailit nyt sentään tunnetusti lohikäärmelentäjiä, nuorimman tyttären tulee siis toteuttaa tätä agendaa, vaikka hänen kehonsa onkin erilainen. Violetin luut katkeavat herkästi ja hänen nivelensä menevät helposti pois paikoiltaan.

  

"Tämä paikka voi muuttaa melkein kaiken ihmisestä, Vi. Se riisuu kaiken paskan ja kohteliaisuudet ja paljastaa sen, millainen syvällä sisimmässäsi olet." (s. 70)

  

Pidin Violetista ja hänen enemies to lovers vastapuolestaan suuresti. Ja koska tämä oli vallan ennalta-arvattava, totta kai Violet saa lohikäärmeen (kuinka tämä muutoin voisikaan olla sarjan ensimmäinen kirja viidestä), jolla on hurmaava tapa puhutella päähenkilöä. Ihan lempihahmoni tarinasta. Joitakin yllätyksiäkin tarina toki tarjoilee, joten tylsää ei päässyt tulemaan. Mukana on myös koko joukko huikeita sivuhahmoja. Enpäs muista, milloin viimeksi olisin tykästynyt lukemani teoksen henkilöihin ja maailmaan näin paljon.

  

Kaikkein tehokkaimmat myrkytkin tulevat kauniissa pakkauksissa, ja sellainen Xaden nimenomaan on - yhtä kaunis kuin tappavakin. (s. 278)

  

Lukemisen jälkeen tuli pitkästä aikaa se monille tuttu tyhjä olo. Kuinka jatkaa elämää Siiveniskun jälkeen, kun on vielä aikaa ennen kuin jatko-osa Rautaliekki ilmestyy marraskuussa? Luulenpa, että minun on joskus luettava uudelleenkin tämä.

  

"Todennäköisyydet ovat aina meitä vastaan." (s. 102)

    

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lukuelämys johon et ollut valmistautunut. Antaudu tulikuumaan taisteluun.

  

Jos pidit Nälkäpelistä, The Witcheristä tai Game of Thronesista, tämä kirja on sinulle. Siivenisku on kertomus elitistisestä ja brutaalista sotakorkeakoulusta, josta valmistuu lohikäärmetaistelijoita.

  

“Jännittävä, seksikäs ja uskomattoman viihdyttävä ensimmäinen kirja Yarrosin uudessa sarjassa ilahduttaa romanttisen, toiminnantäyteisen fantasian ystäviä.” – Booklist, tähtiarvio

  

Kaksikymmentävuotiaan Violet Sorrengailin on ollut tarkoitus erikoistua historiaan ja elää hiljaista elämää kirjojen keskellä. Nyt Navarren valtakunnan ylin komentaja Sorrengail, Violetin äiti, on määrännyt Violetin liittymään satojen kokelaiden joukkoon, joista muokataan pieni mutta voimakas eliittijoukko lohikäärmeratsastajia. Suuri osa kokelaista kuolee koulutuksen aikana.

  

Violet on pienikokoinen ja hauras, joten selviämisen mahdollisuus on pieni. Lohikäärmeet eivät valitse taisteluparikseen ihmisistä heikoimpia vaan polttavat heidät tuhkaksi.

  

Oppilaat ovat jatkuvassa kuolemanvaarassa myös toistensa joukossa: koska lohikäärmeitä on vähemmän kuin kokelaita, kilpailijoista yritetään hankkiutua eroon. Moni kostaisi Violetille myös tämän pahamaineisen piinkovan äidin takia. Erityisen pahalla silmällä häntä katsoo Xaden Riorson, voimakkain ja säälimättömin lennoston kapteeni, jonka perheen komentaja Sorrengail on mestauttanut.

  
Suomentanut: Laura Haavisto, 574 sivua, WSOY 2024
  
Alkuperäinen nimi: Fourth Wing (2023)

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Siivenisku
• Rautaliekki (ilmestyy marraskuussa 2024)
• Onyx Storm (tulossa keväällä 2025)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Ruusun nimi, Lukutoukan luetut sivut

  

Samankaltaista luettavaa:

• Christopher Paolini: Eragon
• Veronica Roth: Outolintu
• Anne McCaffrey: Pernin lohikäärmeritarit 1) Lohikäärmeen lento 
• Suzanne Collins: Nälkäpeli
• Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
• Leigh Bardugo: Varjo ja riipus

Runohaaste | Amber McBride: We Are All So Good at Smiling

"Everything starts in the middle

not the beginning or the end -

stories start in the middle"

  

  

Lukuhaasteissa: Runohaaste, Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

  

Amber McBriden kauninkantinen YA-säeromaani We Are All So Good at Smiling on kuvaus masennuksesta ja lamauttavasta surusta, mutta myös juurevasta magiasta ja saduista, jotka heräävät säkeissä eloon odottamattomalla tavalla.

  

This is what I know:

my name is Whimsy & magic is real -

a fine glitter hovering in the air.

--

Hoodoo is real, witches & Fae people too.

--

Fairy Tales are real. (s. 3-5)

  

Päähenkilö on 18-vuotias Whimsy, joka sairastaa vakavaa masennusta. Hän tapaa viimeisimmän sairaalajaksonsa aikana samanikäisen pojan, jolla on mintunvihreä tukka. Aurinko paljastaa pojan salaisuuden: hänellä on siivet. Whimsyn maailmassa taikuus ja noidat ja keijut ovat totta. 

  

I think this is exactly how my mother magicked it
except it didn't work on me -
I am the only one in the universe
who remeber (most) of the truth (s. 191)

  

Nautin suuresti teoksen kauniista kielestä, tämä on yksi runollisimpia säeromaaneja jonka olen lukenut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos kuvaus masennuksesta ja viittaukset itsetuhoisiin ajatuksiin eivät ahdista.

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
They Both Die at the End meets The Bell Jar in this haunting, beautiful young adult novel-in-verse about clinical depression and healing from trauma, from National Book Award Finalist Amber McBride.
  
Whimsy is back in the hospital for treatment of clinical depression. When she meets a boy named Faerry, she recognizes they both have magic in the marrow of their bones. And when Faerry and his family move to the same street, the two start to realize that their lifelines may have twined and untwined many times before.
  
They are both terrified of the forest at the end of Marsh Creek Lane.
  
The Forest whispers to Whimsy. The Forest might hold the answers to the part of Faerry he feels is missing. They discover the Forest holds monsters, fairy tales, and pain that they have both been running from for 11 years.

  
277 sivua, Feiwel & Friends 2023

  

Samankaltaista luettavaa:

• Seanan McGuire: Every Heart a Doorway 
• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Angie Thomas: Viha jonka kylvät
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Lucy Holland: Sistersong 

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 12

  

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 12! Eilen luukku avattiin Tuulevin lukubogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirsin Book Clubin sivuille avaamaan luukku 13. Lista kaikista kalenteriin osallistuvista blogeista löytyy ensimmäisestä luukusta. 

  

Ihanaa joulua kaikille!

  

  

Liina Putkosen kirjoittama ja Nora Surojeginin kuvittama Monen mutkan tonttumatka on ensimmäinen osa Revontuulen ratsastajat -sarjasta ja se on kirjoitettu joulukalenterinkirjan muotoon - lukujen sijaan teos onkin jaettu 24 luukuksi. 

   

Päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Pyryä. Hänen vanhempansa riitelevät ja koulussa Manni-niminen poika on ottanut Pyryn silmätikukseen. Erään pelottavan illan aikana Pyry tutustuu Tuisku-nimiseen tyttöön, joka kertoo olevansa tonttulas, siis tonttuoppilas, ja että Pyryä tarvitaan tärkeään tehtävään. Kaksikon on autettava Mannia. Pyry oppii paljon uutta itsestään ja äitinsä menneisyydestä - tämä kun ei ole koskaan kertonut mitään esimerkiksi perheestään, koska hän on omien sanojensa mukaan orpo. 

   

Kun Pyry pysyi tarinassaan, vanhemmat muistuttivat, että 11-vuotiaalla on jo vastuu puheistaan. Noin iso lapsi ei voinut päästää suustaan ihan mitä tahansa mieleen tuli.

--

– Olet lukenut lapselle aivan liikaa kaiken maailman keksittyjä tarinoita. Senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevään, vaikka matematiikkaan! (s. 78-79)

  

Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta, oli kirjan lukeminen minulle todella takkuisaa. Tuli aivan sellainen tunne, että nyt ajetaan Stigalla mäkeä alas jarrut pohjassa. Kirjaan tarttuminen tuntui suorittamiselta ja oli hyvin lähellä aiheuttaa lukujumin. Putkonen leikittelee kielellä, mutta ei osunut minun tikkatauluni napakymppiin. Sanavalinnat olivat usein haastavia aikuisenkaan ymmärtää, puhumattakaan teoksen varsinaisesta kohderyhmästä. 

  

Olen aina sitä mieltä, että kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta on hyvä viljellä lanussa, mutta tässä tuli tunne, että oltiin valittu kyllä erikoisuuden tavoittelu lukutaidon kehittämiseen sijaan. esim. ihmisen tössykkä, kiusimus, ok on lyhenne sanoista ollos kollos, ronttoset, huithamppi, vänkyttää, rönttäiset huppariteinit, tilpehöörin tönttiäiset, vöyrinä, ilon kikatuskakatusaalto, hepslaagi, hörsiä, ilontallaaja...

  

Jouluisuutta korostettiin liaallisuuksiin asti mm. nimissä. Tontotus on eläinhahmoinen tonttu, tontessori tonttuprofessori, Tasavallan pääkaupunki on Jojoululu ja muita mainittuja paikkoja olivat Vitivalla ja Ritiralla (kartta olisi ollut kiva). Myös tunnetaitojen opettaminen oli aivan liian alleviivaavaa, monet asiat olisi voinut käsitellä paljon hienovaraisemminkin. Tonttuakatemia, valoloitsu kirkastus maksimus, muistitaiat ja tonttujen suojasielu sekä villimieli toivat mieleen Tylypahkan ja suojeliukset. (Kirjailija itseasiassa kiittelee lopussa J.K. Rowlingia, mikä on vähintäänkin kyseenalaista näinä aikoina.)

  

– Se ping on se lisä, jota teillä ihmisillä ei ole. Joku kutsuu sitä taikuudeksi, joku ihmeeksi. Joku ei edes usko koko hommaan, koska sitä ei voi ihmismaailman puolella todistaa. (s. 62)

  

Kirja kaiken lisäksi alkoi ensi sivullaan paradoksaalisesti: väitetään samaan aikaan, että on marraskuun viimeinen ja joulukuun ensimmäinen sunnuntai. Manni kutsuu Pyryä pupupalloksi, mutta ensimmäisellä kerralla termi onkin kanipallo. Hieman tarkkuutta ja uudelleenlukua olisi siis tarvittu. Odotin Tammelta paljon korkeampaa tasoa kustannustoimittamisessa, etenkin kun lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan jo valmiiksi aivan liian vähän. 

  

Toivon, että olen yksin näiden tunteiden kanssa ja muille (etenkin lapsilukijoille) tämä maistuu paremmin. Ihannemaailmassa haluaisin, että kaikki julkaistu kirjallisuus olisi timanttista jokaisesta lukijasta, mutta realistisesti joskus osuu kohdalle teos, joka ei vaan kolahda. Nora Surojeginin kuvitus oli kirjaan sopivaa kuin talven ihmemaa, ja etenkin pidin tekstin sekaan asetelluista pienistä kuvista. Jostakin syystä lapsihahmojen kasvot olivat kuitenkin todella pelkistettyjä verrattuna muiden hahmojen yksityiskohtaisempiin kasvoihin.

   

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Pelottavia kiusaajia pakenevan 11-vuotiaan Pyryn arki muuttuu hetkessä, kun hän saa rantakahvilassa eteensä erilaisen kermavaahtokaakaon. Pyry napsii juoman päälle ripotellut värilliset vaahtokarkit oikeassa järjestyksessä ja poksahtaa salaperäisen tonttulas Tuiskun luo. Yhdessä he hyppäävät revontuulen selkään ja ratsastavat suoraan Tonttujen tasavaltaan.
  
Pyry ja Tuisku päätyvät elämänsä hurjimpiin seikkailuihin, jotka vievät heidät pimeän Kalmakurun perukoille Hukkaholviin sekä petollisen kauniille Sirpalesuolle. Tonttujen tasavallassa on kamalia kolkkia, mutta myös niin ihania ihmeitä, ettei Pyry koskaan haluaisi palata takaisin huolien täyttämään ihmisarkeensa. Satavuotinen tietäjä Kuura Kukkanen paljastaa hänelle lopulta kaikkein suurimman salaisuuden, jonka myötä Pyryn koko perheen elämä mullistuu…
  
Koukuttava seikkailu tarjoaa lukemisen iloa sekä uskoa hyvän voittoon pahasta niin ihmisessä itsessään kuin monimutkaisessa maailmassammekin. Vauhdikkaan tarinan kautta käsitellään myös syvempiä teemoja: rohkeuden ja arkuuden tasapainoa, ystävyyttä ja sen vaatimaa työtä sekä keinoja kohdata vaikeita asioita kuten surua.

  

368 sivua, Tammi 2023

  

Kuvittanuut: Nora Surojegin 

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot-sarja, Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 16 | Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

"Luostarin päärakennuksen eteläistä julkisivua peitti 

virginianköynnöksenä tunnettu murattilajike. 

Syksyn saapuminen muuttaisi muratin lehdet tulipunaiseksi viitaksi, 

joka korosti Redwallin luostarin nimeä ja tarua."

   

      

Valitsin klassikkohaasteen kierrokselle 16 (jonka vetovastuussa oli Kirjaluotsi) Brian Jacquesin vuonna 1986 ilmestyneen eläinfantasian, Redwallin tarun ensimmäisen osan Soturi Matiaksen miekka. Mika Kivimäen käsialaa oleva suomennos on ilmestynyt 1998, eli  kun olin 12. En ala-asteelta kuitenkaan muista näitä kirjoja, mutta sarjan selkämykset olivat tulleet tutuiksi jo ennen kuin olin keväästä 2006 kevääseen 2007 töissä kirjastossa eli minun on täytynyt katsoa näitä omassa lähikirjastossa yläasteen ja lukion aikana. Sitä sivukirjastoa, jossa olin töissä ei enää ole, mutta tuohon aikaan sarja löytyi kokonaisuudessaan niin nuorten kuin aikuistenkin fantasiahyllyistä.

    

"Sinä olet joko hyvin urhoollinen tai sitten pähkähullu."

"Luulisin, että vähän kumpaakin", hiirinuorukainen vastasi. (s. 291)

  

Olen kerännyt sarjasta viisi osaa Oulussa asumieni vuosien aikana. Ne ovat olleet hyllyssäni odottelemassa lukuvuoroaan pitkään ja nyt kun olen korkannut sen, on pohdittava jatkanko myöhempien osien pariin (tämä ensimmäinen osa kun ei ihan kamalasti herättänyt ajatuksia) vai poistanko kirjat viemästä arvokasta hyllytilaa. Luultavasti pidän ne ja etsiskelen puuttuvatkin osat, sillä tämän ikäinen fantasia alkaa olla harvinaisempaa ja olisihan se nättiä saada ne kaikki riviin. Sarjassa on ilmestynyt 22 kirjaa, joista vain 10 ensimmäistä on suomennettu. Tässä oli hyvin paljon samaa henkeä kuin yläasteella pariinkin kertaan lukemassani Robin Jarvisin Deptfordin hiiristä kertovassa trilogiassa. 

    

"Liika työ ja vähä leikki tekee Matiaksesta tylsän hiiren." (s. 165)

  

Päähenkilönä on teoksen nimessäkin mainittu munkkikokelas Matias. Hänellä on aivan liian isot sandaalit, ja siksi hän kompasteleekin usein. Onkin ihailtavaa (joskin melko ennalta-arvattavaa), kuinka tältä pohjalta ponnistavasta hahmosta tulee sankari. Luostarilla on muinoin ollut legendaarinen suojelija, soturi Martin, jonka henki on edelleen läsnä. 

  

Kun Ruoska-Cluny -niminen rotta satoine sotureineen päättää hyökätä luostariin kaivataan taas tuon tarunhohtoisen hiiren apua: on etsittävä hänen miekkansa ennen kuin valloittajat kolkuttavat ovelle. Puolet kirjasta sitten seurataan vihjeitä kuin National Treasuressa konsanaan (tästä puolesta tykkäsin) ja toinen puoli taistellaan tai valmistaudutaan seuraavaan hyökkäykseen. 

  

"Kautta hornan hampaiden, minä silvon sinusta kapisia matonkuteita." (s. 27)

    

Tämä oli hyvin perinteikästä fantasiaa hyvän ja pahan taistelun kuvaamisessa. Kirjan vuoroluvuissa ovat pääosassa Redwallin luostarin asukkaat ja Cluny rötöstelevine rottajoukkoineen. Redwall edustaa äärimmäistä hyvää ja rotat sen täydellistä vastakohtaa. Mikään lastenkirja tämä ei eläinhahmoistaan huolimatta ole (kuten ei Ruohometsän kansakaan), sillä raatoja tulee urakalla ja välillä varsin inhottavillakin tavoilla - eivätkä edes keskeiset hahmot ole turvassa. Taistelun rumuudesta huolimatta kirjan kamalin lause on "Tulehan nyt kiltisti mukaan niin kuin järkevän tytön kuuluu". Uh...   

  

"Käännös vasempaan päin! Minä sanoin vasempaan, senkin pellet! Sinä siellä, etkö erota oikeaa ja vasenta toisistaan? Ojenna vasen käpäläsi." 

Pelästynyt rotta ojensi käpälän, jonka se hartaasti toivoi olevan vasen. (s. 247)

  

Pari kertaa luulin jotakin hahmoa maskuliiniseksi, mutta pidemmälle lukiessani tuotiin esille, että kyseessä olikin feminiininen hahmo käyttämällä sukupuolen paljastavia sanoja kuten tytär - suomen kieli on kyllä ihana sukupuolineutraalin hän-sanan kanssa, mutta se aiheuttaa välillä myös tällaisia väärinkäsityksiä käännösteosten kanssa. Yksi näistä hahmoista on varpusten kruununperijä Sotanokka, joka ei nimenä todellakaan paljasta mitään suuntaan tai toiseen. 

  

Sivuhahmoista kiinnostavimpia puolestaan olivat Basil Hirvi-Jänis, "herkässä iässä olevien nuorten vihannesten, porkkanoiden, salaatin ja muiden outojen elävien vapauttaja" ja oranssinpunertava kissa Julian Gingivere (joka on lupunut punaisen lihan syönnistä jo vuosia sitten). Tosin pidin mäyrä Constancestakin, sillä hänen viisautensa ansiosta luostari pärjää niin pitkään rottia vastaan.

  

"Tietääkö kukaan teistä, mistä löytyisi parantaja? -- Tarvitsen olennon, joka tuntee vanhanajan tavat, mustalaisen, joka osaa parantaa mitä tahansa kunhan hinnasta sovitaan."

-- kettu ripotteli 'maagisia rohtoja' tyynylle lopottaen samalla taas uutta omituista loitsua. 

Vanha huijari, Cluny tuumi. Kaikenlaista hokkuspokkusta ja maagista höpötystä. Mitä se sellaisilla tekee, vaikka tietää olevansa täysin pätevä lääkäri? (s. 142 ja 153)

  

Oli hämmentävää, kun kirjan alussa Cluny karauttaa paikalle hevosen vetämissä heinäkärryissä, sillä hevonen ei vaikuttanut samalla tavalla älykkäältä, antropomorfiselta eläimeltä niin kuin muut - vähän niin kuin Mikki Hiiren Pluto ja Aku Ankan Pulivari. Erikoisesti Bambin isä on tässä  maailmassa tunnettu hahmo, koska Martin vertaa Basilin ritarillisuutta siihen - jokainen kaurisuros kun ei varmaankaan saa kyseistä titteliä isolla alkukirjaimella. 

  

"Eivät edes saalistajat tee pahaa hiirelle, joka kantaa Veljeskuntamme kaapua. He tietävät että tämä on auttaja ja parantaja. Kirjoittamaton laki sanoo, että Redwallin hiiret voivat mennä minne tahansa, minkä tahansa alueen halki vaaratta." (s. 16)

  

Tässä viljellään sitä tyhmää harhaluuloa, että käärmeet ovat limaisia (eivät ne mitään etanoita ole). Ja rotat, käärmeet, ketut sekä näätäeläimet nähdään luonnostaan pahoina, kun taas hiiret, mäyrät, oravat ja myyrät ovat hyviä. Päästäiset sentään olivat harmaita hahmoja, mutta lähinnä siksi, kun ne riitelivät niin usein keskenään. Hämmentävästi eläimet luokittelivat toisiaan älykkyyden mukaan ja haukkuivat osaa lajeista junteiksi ja villeiksi...

  

Jotkut varpuset sirkuttivat niin nopeasti, että Matias oli varma, etteivät ne ymmärtäneet itsekään itseään. (s. 232)

  

Missään vaiheessa kirjaa ei kerrottu ihmisistä, mutta oletan luultavasti pahasti väärässä, että meikäläisiäkin tässä maailmassa oli (tai oli kenties joskus ollut), sillä hylätty kirkko, luostarin ohitse kulkeva tie, ne aiemmin mainitut heinäkärryt ja autioitunut maatila käyttämättömänä ruostuneine koneineen eivät vaikuttaneet olevan eläinten tekemiä, vaikka louhos, josta luostarin kiviaines oli peräisin ilmeisesti olikin. 

  

Heidän edessään levittäytyi laaja hylätty louhos. Se näytti siltä, kuin valtava käsi olisi kuopaissut suuren reiän maisemaan. (s. 334)

  

Mikä muuten on sotamerkki? Cluny nimittäin ripustaa luostarista varastamansa kankaanpalan kiinni sotamerkkiinsä. Onko kyseessä sellainen puinen salko (aquila), joita esimerkiksi roomalaiset sotajoukot kuvataan usein kantamaan? Clunylla on lisäksi kannessakin nähty 

  

Käännökseen oli lipsahtanut muutamia typoja, pahimpana esimerkkinä piste kysymysmerkin jälkeen tai ehkä sittenkin tämä kohta sivulta 391 "Se tunsi keuhkojensa läähättävän rintakehässä." Lisäksi sivulla 128 "Apotti kietoi pani käpälänsä ristiin", sivulla 196 kiitellään Clunya vaikka edellisessä lauseessa puhuttiin Constancesta ja sivulla 280 "kuvitteletkö". 

    

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

  

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

    

Arvosana:

       

Takakannesta:

Vapiskaa Redwallin asukkaat! Ruoska-Cluny on tulossa!

  

Redwallin hiiriluostari nauttii keskikesän rauhasta, kun verenhimoinen ja säälimätön sotapäällikkö rotta-Cluny saapuu Sammalkukkametsän seudulle. Cluny armeijoineen on päättänyt vallata luostarin keinoja kaihtamatta. Vain legendaarinen soturi Martinin miekka voi pelastaa hiiret ja metsän asukit, ja hiirinoviisi Matias päättää uhmata voittamatonta Clunya...

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 398 sivua, Otava 1998

  

Alkuperäinen nimi: Redwall (1986)

  

Teos on luettu myös täällä: Kirjataivas

Suloinen lastenkirjatrio

"Heinikko oli ylikasvanutta ja omenapuiden ikivanhat oksat muhkuraisia kuin noidan sormet. 

Kaikki näytti unohdetulta, vähän rähjäiseltä ja aavemaiselta."

   

  

Arvostelukappale

Tuutikki Tolosen ihastuttavan Agnes ja varjo ikkunassa -kirjan yllä leijuu haikea tunnelma, sillä sarja päättyy tähän. Olisin mielelläni lukenut vaikka toiset kolme kirjaa näistä hahmoista, mutta ymmärrän, että kirjasarjoja, etenkin lapsille ja nuorille suunnattuja, on nykyään hankalaa saada myydyksi jos ne ovat vähänkään pidempiä. Kakkososan orastavat ihastumisetkaan eivät tässä pääse jatkumaan, kun Alex on koko kesän urheiluleireillä. 

Rauhalan vintti oli täynnä tavaraa: laatikoita, matka-arkkuja, suksia, kelkkoja, vanhoja huonekaluja. Kiinnostavia, outoja, kauan sitten unohtuneita esineitä, joista kaikista Agnes ja Pulla eivät edes tienneet, mihin niitä oli joskus käytetty. (s. 87)

Agnes ja Pulla puolestaan osallistuvat valokuvauskurssille. Agnes näkee ja kuulee toisinaan huvilan kummituksen, jota kiinnostavat niin kamerat kuin samaan aikaan kokoontuvan piirustuskurssin tehtävät. Olipas kiva viimein tietää lisää Hugosta, Agnesin isoisoenosta. 

  

  

"Etkö sinä  muuten halua tutustua heihin?" 

"Ai isän uuteen perheeseen ja perheystäviin? Miksi ihmeessä haluaisin? Minusts he voivat olla keskenään. Sitä paitsi olisi varmasti tosi outoa, jos minä yhtäkkiä ilmestyisin sinne kuin joku haamu isän menneisyydestä ja isän pitäisi selitellä kaikille, kuka minä olen", Agnes puuskahti.

--

"Tiedät ihan hyvin, että minä en halua tavata isän uutta perhettä sen takia, että minusta isällä ei pitäisi olla uutta perhettä. Hänellä oli jo ihan hyvä perhe, mutta sitten hän päättikin yhtäkkiä perustaa uuden. Samalla logiikalla minäkin voin varmaan päättää, että vaikka minulla oli joskus ihan kiva isä, ei ole enää. Sen pituinen se." (s. 82-84)

Agnesin isä yrittää viritellä yhteyksiä tyttäreensä ehdottamalla, että voisi tulla Suomeen uuden vaimonsa Patrician ja heidän vauvansa Klementin kanssa. Agnes ei lämpene ehdotuksille tutustua "Mandariiniin" niin kuin uutta pikkuveljeään kutsuu. Edelleenkään en tykkää tästä pakotetusta suhteiden solmimisesta sukulaisiin. Itsekään en riemusta kiljahdellen ottanut vastaan äidin miesystäviä ollessani 15-vuotias...

Tuntui kuin he olisivat astuneet kokonaan toiseen aikaan kaukana kaupungista ja autoista. Pysähtynyt rauha ympäröi vanhoja, sammaloituneita hautakiviä ja metallisia ristejä. -- Tämä oli ollut yksi hänen lempipaikkojaan, kun he olivat asuneet Helsingissä. (s. 153)

Ripaus yliluonnollista tuo mukavan mausteen muutoin leppoisaan kirjasarjaan.

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Palkittu mysteerisarja jatkuu! Alakouluikäisten Agnes-kirjat liikkuvat kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa.

  

Agnes ja äiti ovat muuttaneet salaperäiseen huvilaansa, jossa järjestetään kesäleirejä. Yhtäkkiä kuvataideleirin piirustuspinoon ilmestyy töitä, joita kukaan ei tunnista omakseen. Agnesin kameraan tallentuu outo varjo, aivan kuin joku seisoisi tyhjän huoneen ikkunassa. Onko Rauhalan huvilalla lisää salaisuuksia kerrottavanaan?

    

168 sivua, WSOY 2022

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa

  

Luettu myös täällä: Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, Eva Frantz: Osasto 23 ja Ruukin salaisuus

  

*****

 

"En ollut koskaan kokenut missään mitään sellaista. 

Maailma ympärilläni oli mennyt sekaisin. Kaikki oli outoa."

 

   

Arvostelukappale

   

Hilkka Liitsolan Kajo-sarjan kolmas kirja Uuden alun kajo on helppo jakaa kolmeen 50 sivun mittaiseen osioon. Ensimmäisessä kehitellään orpokodin lasten pelastamissuunnitelmaa, toisessa rakennetaan kuumailmapallo (hahmot itseasiassa keksivät sen) ja kolmannessa merirosvot Kajo etunenässä lähtevät pelastamaan hänen ystäviään. Pelastusoperaation yhteydessä Kajo kumppaneineen levittää kaupunkiin lentolehtisiä, joissa kerrotaan, etteivät asukkaille kerrotut asiat merirosvoista pidä paikkaansa.

  

– Luultavasti useimmat eivät ole valmiita totuuteen, mutta jotkut saattavat uskoa. Ja niihinkin, jotka eivät usko, saatetaan kylvää epäilyksen siemen. Ja epäilyksen siemen voi lopulta itää uteliaisuudeksi, joka voi versoa kyseenalaistamiseksi, josta voi kasvaa halu vaatia vastauksia. (s. 95)

  

Tämä tuntui kovasti sarjan päätösosalta, mutta vallan onnistuneelta sellaiselta. Kaikki avoimet langanpäät saatiin nyt solmittua. Arrrja ja Riki eivät olleet aivan yhtä ärsyttäviä kuin aikaisemmin, mikä teki heistä paljon pidettävämpiä. Tämä oli nopealukuinen ja ilti taikaa, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin mainion, ei aivan löytynyt tästä. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Odotettu jatko-osa!
  
Kajo rakastaa Merenkiitäjä-alusta mutta tuntee olonsa välillä surulliseksi. Kajo ikävöi ystäviään, jotka jäivät Korkeamuuri-nimiseen orpokotiin. Muutkin merirosvolaivan asukkaat miettivät lapsia, jotka Kajo jätti taakseen. Siksipä hurjat piraatit päättävät pelastaa heidät.
  
Sieppaukseen tarvitaan niin kuumailmapalloa, huimapäistä rohkeutta kuin orpokodin lapsille kirjoitettuja salaisia viestejäkin. Onnistuvatko he kaikessa tässä?
  
Karibianmeren merirosvoaikaan sijoittuvat seikkailut sopivat alakouluikäisille joko ihan itse tai aikuisen ääneen lukemana.

  
154 sivua, Mäkelä 2023

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari
• Uuden alun kajo

    

Samankaltaista luettavaa: Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan

  

*****

"– Ilmassa on hieman synkkyyttä ja harhoja.

Pimeän kuun tuomat myrskytuulet ulvovat varjoissa."

        

   

Cristal Snow'n luoman hurmaavan Penni Pähkinäsydämen seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa keijukylään iskee pelottava mörkökuume, josta kukaan aikuisista ei halua jostakin syystä kertoa mitään. "- Pää täynnä kysymyksiä, eikä kukaan järkevä aikuinen anna minkäänlaista vastausta. Ehkä pitää kysyä joltain, joka on hieman järjetön, Penni pohti."

  

– On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. -- Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta. 

--

Kirjaston korkeimmalla oksistolla on piilossa kirjoja, joita ei enää lainata. Niitä ei saa lukea. Jotkin niistä on piilotettu tarkoituksella, toiset taas on aika unohtanut. Mutta älkää kuunnelko varjojen vietteleviä kuiskauksia. Pysykää aurinkoisella puolella ja löydätte varmasti sen, mikä on tarkoitus löytää, joten onnea... (s. 60)

  

Mörkökuume on "ikävä ja raskas tauti, joka muuttaa keijukaisen räkäiseksi ja kurjaksi pieneksi mörrimöykyksi", mutta onneksi se kestää viikon. Tai niin ainakin aikuiset sanovat ennen kuin vaihtavat puheenaihetta. Penni yrittää ottaa asioista selvää katsomalla maailman laajimman sanankirjan M-kirjaimen kohdalta, mutta sivu, jossa taudista pitäisi löytyä tietoa, onkin revitty irti.

  

Pähkinä sydänten talo oli täynnä kirjoja. Annelie rakasti lukemista yhtä paljon kuin tyttärensäkin, ja koska isä Pähkinäsydän oli velhouden professori, riitti lukemista aina, kun sitä vain halusi löytää. (s. 41)

  

Kirja alkaa prologilla, jonka Snow on avannut loistavasti ihan pieniäkin lukijoita varten selosteella "eli ei ihan vielä ensimmäinen luku", jossa tavataan viisivuotias Penni. Pennillä on epäkaveri ja vihahenkilö, Hilda Siukku. Hän on kateellinen, kun Hilda on saanut roolin hörhiäisriehan kimalaiskuningattarena - ja joka vuosi sen jälkeenkin, jos viisi vuotta putkeen. Lukija kuitenkin symppaa huonokäytösistä Hildaa, kun tämän kotioloista kuullaan lisää.

  

Pennin kävi sääliksi Hildaa. Hän tunsi paljon aikuisia, jotka eivät pitäneet lapsista, kuten kirjastonhoitaja Venla Pippurin, mutta hän ei voinut kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos hänen oma äitinsä ei pitäisi hänestä. (s. 96)

  

Syksy on saapunut Tuulenpesän metsään, purot pulisevat iloisesti ja puiden lehdet ovat alkaneet vaihtaa väriään auringonlaskun oranssiksi ja pirteän keltaiseksi. Syksy on lempivuodenaikani, joten olin aivan fiiliksissä tästä luontokuvailusta, jota Snow on kirjaan sisällyttänyt. Tämä oli paikoin tosi jännittäväkin, kun keijulapset muuttuvat sairauden myötä möröiksi (vrt. kun Muumipeikko muuttui kummituseläimeksi). 

  

– Minä olen lapsi. Minulla on oikeus olla joskus kiukkuinen ja kinastella, ja kateuttakin saan tuntea. (s. 170)

  

Tämä oli jopa ensimmäistä osaa parempi. Snow kirjoittaa ihastuttavan räiskyvästi pienen keijulapsen elämästä. Esimerkiksi lause "nenässäni asuvat aivastukset eivät pidä pölystä" oli aivan huikea. Sellaista materiaalia, jonka voin poimia omaan kielenkäyttöön. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa jotkin sanat kaksinkertaisesti, kahdella synonyymillä, kuten liemisoppa, tiukukello ja kurkkurööri. Ainoa haastava sana oli kretonki puhuttaessa mekosta. 

  

– Ei minun mahassani ollutkaan mitään vikaa, Hilda uikutti ja nousi ylös pöntöltä. Hänen takamuksestaan roikkui jotain ylimääräistä. 

– Voihan pökäle, Penni tokaisi. 

– Älä muuta sano. Pyllyssäni on kiinni väkäpäinen mörönhäntä! (s. 122)

  

Aivan kuten Jessica Townsendin Onttorokkoa lukiessani, tästäkin tulee korona flash backeja, etenkin kun yhdessä kohdassa puhutaan käsien pesemisestä taudin leviämisen estämiseksi. Lisäksi kirjassa on selkeä viittaus ilmastonmuutokseen, sillä lentotunnilla käsitellään tuulenpuuskia, "jotka olivat tänä syksynä rajumpia kuin aikaisemmin". Tästä oli Turun Sanomissa artikkelikin, mutta se on tyhmästi maksumuurin takana. Siis oikeasti, voisivatko nämä lasten- ja nuortenkirjallisuusartikkelit olla vapaasti luettavissa, niin harvoin niitä lehdissä nykyään on!

  

Rousku oli Pennin pörröinen lelutoukka, jonka hän oli saanut äidiltään aivan vauvana. Se eksyi ajoittain Pennin viereen. Erityisesti silloin, kun häntä vaivasi jokin asia. Muutenhan Penni oli mielestään liian iso keijuntölliäinen unikavereille. (s. 39)

  

Voi Penni, koskaan ei ei ole liian vanha unikavereille, terveisin kohta 36-vuotias, jonka kainalossa on joka yö pinkki fennekkikettu (vuoden vanhana saamani nalle jäi jokunen auringonkierto sitten eläkkeelle). Kirjan takakannesta ja keskeltä tarinaakin löytyy Spotify-koodi Pennin Jytkypolkalle, En olekaan koskaan ennen nähnyt tätä käytettävän kirjoissa. Heräsi heti ajatus, kuinka hienoa olisi, jos YA teoksissakin olisi vastaavasti linkit musiikkeihin, jotka mainitaan tekstissä, mutta en tiedä kuinka tekijänoikeudet tässä menisivät.

  

– Me vihaamme suolaisia korvalurjuksia! Kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan! (s. 178)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, siihen mahtuu äärettömästi rakkautta...
  
Lukijat ja kriitikot hurmannut lastenromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku saa jatkoa tarinassa, jossa keijuystävykset selvittävät salaperäistä mörkömysteeriä.
  
Pienen peukalon kokoinen keiju Penni Pähkinäsydän on ollut aina varma, että hänen epäkaveristaan Hilda Siukusta tulee aikuisena mörkö. Kun Tuulenpesän metsässä puhkeaa mörkökuume, Pennistä vaikuttaa siltä, että Hildakin on saanut tartunnan. Mutta miksi eriskummallista tautia ympäröi salaisuuksien verho?
  
Romaani on toinen osa kirjasarjaa, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin.
  
186 sivua, Tammi 2021

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
• Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Luova ruho