Kabi Nagata: My Lesbian Experience with Loneliness & Joakim Juvelén: Ugly Monsters

"By the way -- "being lazy" and "being unable to try" might look the same, but they're not."

    

   

Tämän vuoden Pride-lukuhaasteeni päättää kaksi sarjakuvateosta, joista ensimmäisenä esittelyssä Kabi Nagatan omaelämäkerrallinen My Lesbian Experience with Loneliness. Sarjakuvan päähenkilö sairastuu masennukseen ja ahmimishäiriöön, hän viiltelee itseään, pohtii haluaako miellyttää vanhempiaan vai toteuttaa unelma-ammanttinsa piirtäjänä ja olla sellainen aikuinen kuin itse haluaa olla. Hän on pettynyt koulussa opetettuun ihmisen anatomiaan ja seksuaalikasvatuksen tasoon, sillä hän ei esimerkksi tiennyt ennen kuin aikuisena mikä on immenkalvo. Hän tuntee vetoa naisiin, mutta ei ole koskaan tehnyt aloitetta, ennen kuin päättää ottaa yhteysttä seuralaispalveluun, josta teoksen kansikuvakohtausksin kertoo. Vaikka teos onkin hyvin intiimi ja ahdistava kuvaus kirjailijan elämästä, on siinä myös valoisia hetkiä sekä samaistuttavia kohtauksia. Vaaleanpunainen korosteväri luo kiinnostavia kontrasteja mustavalkoiseen sarjakuvaan.

   

   

Takakannesta:

The heart-rending autobiographical manga that’s taken the internet by storm!

   

My Lesbian Experience with Loneliness is an honest and heartfelt look at one young woman’s exploration of her sexuality, mental well-being, and growing up in our modern age. Told using expressive artwork that invokes both laughter and tears, this moving and highly entertaining single volume depicts not only the artist’s burgeoning sexuality, but many other personal aspects of her life that will resonate with readers.

    

Englanniksi kääntänyt: Jocelyne Allen, 143 sivua. Seven Seas 2017

     

Kirja luettu myös täällä: Kirjahilla, Todella vaiheessa

 

   

"Does masturbation make you gay?
I mean... You are touching yourself...
Isn't it kind of same-sex thing?
Well... if masturbation makes me even gayer, then I'm just gonna do it more!"

 

   

Toisena sarjakuvana on vuorossa Joakim Juvelénin Ugly Monsters. Teos koostuu yhdestä neljään ruudun stripeistä, sekä vaaleanpunaisella pohjalla olevista laululyriikkainspiroituneista kuvista. Vaikka tekijä on suomalainen, teoksen kieli on englantia. Siinä missä edellinen sarjakuva oli ahdistava kuvaus masennuksesta, tämä sisältää paljon huumoria. Antropomorfiset olennot ovat homoja, joista esimerkiksi yksi hahmo nimeltään Jojo kamppailee kummpaninsa Morrisin huomiosta puhelinta vastaan. Tämä nopealukuinen sarjis vertautui mielessäni hieman Alison Bechdelin Lepakkoelämään. 

   

    
Takakannesta:

Ugly Monsters on nettihitiksi noussut englanniksi julkaistu pikkutuhma ja humoristinen sarjakuva, jossa mörkökaverukset painiskelevat jokapäiväisten homogenren ongelmien parissa deittailun, itsetutkiskelun ja bilettämisen sekä kalsarimerkkien kyllästämässä maailmassa.

   

Siinä missä yksi ihmettelee housujensa sisältöä, toinen on perso roskaruualle ja miehille. Kolmas kiukuttelee, jotta saisi huomiota kännykkäriippuvaiselta poikaystävältään. Parikymppisiksi möröillä on liikaa ikää (hys, salaisuus), mutta se ei näy käytöksessä - asioita tehdään ja möläytellään sen enempää ajattelematta. Ronskin ulkokuoren alla sykkii kuitenkin lämmin, hyväntahtoinen mörkösydän.

    

96 sivua. Sammakko 2018

Annie Proulx: Brokeback Mountain (novelli)

"Vanha Brokeback iski meihin syvälle eikä se ole ollenkaan ohi."

  

  

Lukuhaasteissa: Novellihaaste 2 Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
 
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
  

Annie Proulxin Brockeback Mountain on itselleni tuttu sen pohjalta tehdystä filmatisoinnista. Novelli on osa kokoelmaa Lyhyt kantama - Kertomuksia Wyomingistä.

    

Novelli tuntui elokuvaa lempeämmälle, mutta juoni on sama molemmissa. Ennis ja Jack ovat kaksi nuorta miestä, jotka tapaavat saatuaan työpaikan lammaspaimenina. He viettävät koko kesän Brokeback Mountainilla ja melko pian heidän välilleen syntyy jotain ystävyyttä syvempää. On vuosi 1963 ja vaikka Ennis on kihloissa Alman kanssa, hän huomaa löytävänsä tunteita Jackia kohtaan, vaikka ei tahdo myöntää, että olisi homo. 

  

Minä olen täällä kököttänyt koko sen ajan ja yrittänyt selvittää itselleni olenko minä –. Minä tiedän etten ole. Onhan meillä molemmilla vaimo ja muksut. Minä tykkään tehdä sitä naisten kanssa, mutta jessus, se ei ole mitään sinne päinkään. Minä en koskaan ajatellut tekeväni sitä tosien miehen kanssa (292-293)

  

Yhdessä vietetyn kesän jälkeen kuluu neljä vuotta, ennen kuin miehet tapaavat uudelleen. Intohimoinen jälleennäkeminen poikii vuosittaiset kalastus- ja metsästysretket - hyvä ja miehinen peitetarina, jonka varjolla Ennis ja Jack voivat rauhassa viettää usean päivän kahdestaan keskellä villiä luontoa herättämättä huomiota. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellista loppua. Sen sijaan, että miehet olisivat voineet olla yhdessä, yhteiskunta ei ollut tuolloin valmis hyväksymään heidän suhdettaan. Surullista on, että vielä 2000-luvullakin kahden ihmisen rakkaus on joillekin liian vaikea pala nieltäväksi. 

   

Vuori kuohui manalan mahtia, lasittui pilvenlonkien välistä väräjöivässä valossa, ja tuuli viisti ruohoa matalaksi ja kirvoitti kärsineestä vaivaismetsästä ja kivenhalkeamista eläimellisen metelin. (s. 286)

  

Peukutan novellissa miljöötä. Brokeback Mountain on paitsi novellin nimessä, se on myös alkupuolella keskeinen tapahtumapaikka, jossa kaksi miestä antautuu kielletylle rakkaudelle. Ennis ja Jack myös palaavat usein muisteluissaan kaiken alkujuurelle, vuorelle, missä he löysivät itsensä ja toisensa. Ajankuva normeineen sopii myös tähän peukutuskohtaan. Olisinkin voinut peukuttaa tapahtumapaikan sijaan konfliktia, sillä 1960-luvulla Wyomingissa ei todellakaan ole helppoa olla homomies. Etenkin kun molemmat miehet ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia ja tekevät työtä elättääkseen perheensä, ei vapaa-aikaa yhdessäololle juurikaan löydy. 

  

    

Takakannesta:

Annie Proulxin yksitoista hullunhirveä novellia kertovat lehmipoikien lännestä, tuulisten maisemien ja karujen sielujen kohtauspaikasta, missä elämän mielettömyys voi selättää vain mustalla huumorilla. Tarinoita yhdistää kirjailijan jylhän kaunis kotivaltio Wyoming, joka ei oikeastaan ole paikka vaan mielentila. Tärkeimpiä päähenkilöitä on viljelijöitä ja karjankasvattajia kovalla kädellä kurittava luonto.

    

Suomentanut: Marja Alopaeus, novelli 35 sivua, koko kokoelma 312 sivua, Seven-pokkari 2006 (1. painos Otava 2001)

  

Alkuperäinen nimi: novelli Brokeback Mountain (1997), kokoelman Close Range (1999)

  

Muita lukukokemuksia kokoelmasta: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua elämää, Satun luetut, Ankin kirjablogi

Hellevi Salminen: Hello, I love you

"Minä en osannut kovin varmasti uskoa, että niin saa tehdä. Että se on oikein.

Että rakkaus on."

  

     

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

   

Hellevi Salminen sekä hänen teoksensa Hello, I love you olivat minulle aivan uusia nimiä, kun etsin Pride-viikolle luettavaa. Teoksen kansi ei herätä isoja tunteita ja harmillisesti tekstikin jättää kylmäksi, sillä se töksähtelee ja poukkoilee sinne tänne, ja kielenhuollolle olisi ollut tarvetta kirjoitusvirheiden ja hieman erikoisen sanaston vuoksi. Enkä kokenut kuvausta rohkeaksi, niin kuin takakansi lupailee. 

  

Sen voinen allekirjoittaa, että teos kertoo ajankohtaisesta aiheesta, koska rakkaus on sitä aina. Aivan sama keneen rakastuu. Takakansi yrittää kehittää kolmiodraamaa teoksen kolmen keskeisen hahmon välille, mutta on jo alusta selvää, että kyseessä on enemmänkin tyttö-tykkää-pojasta-mutta-poika-ei-tytöstä-vaan-toisesta-pojasta -kuvio. 

  

Ajattelin Danielin käsiä. Ajattelin sen paljasta ihoa. Muistin miten karheat sen kiharaiset hiukset olivat. 

Ja sitten ajattelin, miten kaita Emmi oli. Ajattelin, että jos kaikki olisi toisin. 

Minulle tuli jotenkin ahdistunut olo. [--] Oliko minussa jokin vika, kun kaita ja kaunis ja kiehtova Emmi ei sytyttänyt minua - päinvastoin. (s. 75)

  

Teoksen päähenkilö on lukioikäinen Luukas. Hänen lapsuudenystävänsä, naapurirapun Emmi on varttunut naiseksi, kasvannut rinnat ja karistanut pois sen poikamaisen viehätyksen, josta Luukas oli aina pitänyt. Emmi ei ymmärrä, miksi Luukas on yhtäkkiä niin kylmä häntä kohtaan. 

  

Luukaksen ja Emmin vanhemmat ovat molemmat eronneet ja Luukaksen äiti on muodostanut Emmin isän kanssa uusioperheen. Luukas jäi asumaan isän kanssa, mutta Emmi muutti äitinsä kanssa Luukaksen mummolaan. Isoäiti on muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut ja mökin puutarha on päässyt villiintymään.

  

Daniel suuteli minua. 

Minun tuli kuuma ja minun tuli kylmä. 

Makasimme aivan vierekkäin, sen kädet olivat minun ympärilläni. (s. 37)

  

Juhannuksena perheet juhlivat keskikesää yhdessä mummolassa ja kummisetä puolisoineen tulee Ranskasta asti paistamaan makkaraa Suomen suven ollessa kauneimmillaan. Mukana on ystävättären sukulaispoika Daniel, jonka kanssa Emmi yrittää flirttailla, mutta Daniel iskeekin silmänsä Luukakseen ja lomaromanssi on valmis. Poikien välit viilenevät syksyn aikana, mutta lempi roihahtaa uudelleen, kun Daniel kutsuu Luukaksen jouluksi Ranskaan. Kun Luukaksen isä lopulta saa vahvistuksen epäilyilleen, että poikansa onkin homo, hän ei sulata asiaa kovin hyvin.

     

- Tästä sinun seksuaalisesta suuntautumisestasi, isä sanoi. [--] - Se on kauhean muodikasta nykyään, isä sanoi. Sanat kuulostivat melkein pilkallisilta [--] - Nämä Pride-jutut ja mitä niitä on, isä sanoi. - Minä olen vähän ottanut selvää asioista. [--] - Että onko sinun mielestäsi muodikasta olla sukupuolisesti poikkeava? [--] 

- Miksi sun pitää selvitellä jotakin ihan... ihan luonnollista juttua? (s. 115-116 ja 118)    

  

On mahtavaa, että kirjailijat luovat sateenkaarevia hahmoja (vaikka vain koska se on "muodikasta"), mutta minusta olisi kivaa lukea näiden "onko minussa jotain vikaa"-tarinoiden lisäksi sellainen, hyvin kirjoitettu kirja, jonka päähenkilö olisi vahva ja ylpeä siitä, että on edustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöä (vinkatkaa, jos tiedätte tällaisia). Ihastuttava Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ainoa, joka tulee mieleen, ja siinä myös Simonin lähipiiri ottaa kaapista tulemisen täysin vailla kitkaa. Tuskin kaikki sateenkaarevat nuoret kipuilevat seksuaalisuutensa tai sukupuolensa kanssa, joten heille nämä kirjat eivät välttämättä tarjoa samaistumispintaa ja saattavat jopa vahingoittaa suhtautumista itseensä, herätäen tarpeetonta kyseenalaistamista. 

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Saako sitä rakastaa ketä haluaa? 

  

Kolmiodraama: tyttö ja kaksi poikaa. Yhtälö, jonka ratkaisua joidenkuiden on vaikea hyväksyä. 

  

Palkitun kirjailijan rohkea kuvaus ajankohtaisesta aiheesta.

         

126 sivua, Otava 2013

   

Kirjasta on kirjoitettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Notko, se lukeva peikko, Kirjaston kummitus, Luettua elämää, Ikävä Unelmia, Kirjataivas, 

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Henrik Wilenius: Saranapuolelta
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kaori Ekuni: Blink blink

"Toivon, että kirjani on miellyttänyt niitä monia rohkeita naisia ja miehiä, 

jotka kaikesta huolimatta uskaltavat rakastua."

   

  

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7.,

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

Luen ihan liian vähän aasialaista kirjallisuutta mangan lisäksi. Blogissani olen esitellyt aiemmin vain Kissavieraan ja Vegetaristin ja nyt Kaori Ekunin teoksen Blink blink, joka kertoo Shokosta ja Mutsukista, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Mutsuki on kuitenkin homo ja Shoko tiesi sen. Kuvioissa pyörivät myös Mutsukin poikaystävä Kon, nuorenparin vanhemmat ja Shokon ystävä Muzuko.

    

Olimme olleet naimisissa kymmenen päivää - kuinka vaikea onkaan selittää, mistä avioliitossamme on kyse. -- Totuus nimittäin on ettei Mutsuki makaa naisten kanssa. (s. 9 ja 12)

  

Teos kertoo parin elämästä vuorotellen molempien näkökulmista noin vuoden ajalta. Japanilainen kulttuuri juhlineen ja ruokineen kiinnostaa, ja ne ovatkin teoksessa hyvin esillä mm. origameineneen, edamame papuineen, lattialla istumisineen ja sisätossuineen. Uutena opin, että syksyllä ja talvella on tapana silittää sänky ennen nukkumaan menoa, jotta peiton alla olisi lämmintä.  

  

Ei ihmisiä voi luokitella yhtä helposti kuin kirjoja hyllyssä. (s. 46)

  

Shoko on erikoinen hahmo. Hän laulaa taulussa olevalle miehelle ja kaataa teetä jukkapalmulle, joka hänen mukaansa kahisuttaa lehtiään kiitokseksi. Shoko on hieman irrallaan todellisuudesta. Hänen läkärinsä on antanut alkoholisoituneelle naiselle vinkin mielialan kohottamiseen: mene naimisiin. Samaisen lääkärin mielestä kaikkiin ongelmiin on ratkaisuna lapsen tekeminen. Kuulostaa joko aika epäpätevältä lääkäriltä, tai sitten Shoko on jossain määrin epäluotettava kertoja.

  

Vaimoni on joskus hieman omalaatuinen. (s. 27)

  

Teos on ilmestynyt Japanissa 1991, mutta tätä ei arvaisi, sillä kuvaus on hyvin ajatonta. Tekstin perusteella syntyy kuva, että avoin homoseksuaalisuus ei ole Japanissa kovinkaan yleistä (Mutsuki kuvaa tuntemiaan homomiehiä normaalista poikkeavaksi), vaikka lääkäripiireissä homoja tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon. 

    

"Hetkinen nyt. Eihän se niin voi olla." Hän hermostui. "Tarkoitan että - älä nyt käsitä väärin - mutta... oletko sinä siis... homoseksuaali?" -- "Yritätkö tosissa sanoa, ettei minun vävyni ole - oikea mies?" (s. 141)

    

Blink blink ei ollut ihan sellainen kuin kuvittelin. Takakansi ja etulieppeen kritiikkilainaukset antavat kuvan hyvin humoristisesta teoksesta, mutta minä en löytänyt teoksesta huumoria - enemmänkin mielenterveyden hajoamista ja synkkyyttä. Teksti on kylläkin hyvin nopealukuista ja soljuvaa, mutta en saanut siitä paljoa irti. 

   

Käsitin, että teos on käännetty englanninnoksesta, sillä copy/nimiösivulla mainitaan teoksen englanninkielinen versio ennen alkuperäiskielistä. Useinhan teoksissa lukee jo suomentajan yhteydessä jos näin on tehty. Harmillisen usein on, että aasialainen kirjallisuus ilmestyy Suomessa käännöksen käännöksenä ja tämä saa aina epäilemään, että mitähän kaikkea katoaakaan prosessissa.

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Mutsuki ja Shoko ovat olleet naimissa kymmenen päivää. He eivät ole vielä rakastelleet - eivätkä aiokaan. Vanhempien painostuksesta solmittu kulissiavioliitto on vähintäänkin haasteellinen. Mutsuki on homo, ja hänellä on vakituinen poikaystävä. Henkisesti epävakaa Shoko ei ole valmis minkäänlaiseen suhteeseen. He ovat täydellinen valeaviopari. Vastavihitty pari toivoo saavansa elää omalla tavallaan, mutta pian he huomaavat, ettei mikään avioliitto - aito tai näytelty - ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Blink blink on viehätävä tapakomedia yhteiskunnasta, jossa huippumoderni elämäntapa kohtaa ikivanhat perinteet. Kaori Ekuni rakentaa tarinansa taitavasti ja kertoo sen arkisin sanoin. Kirjassa välkähtelevät lämmin huumori ja hiljainen viisaus.

    

Suomentanut: Leena Perttula, 183 sivua, Bazar 2006

  

Alkuperäinen nimi: Kira Kira Hikaru (1991) suomennettu englanninnoksesta Twinkle, Twinkle (2003)

  

Blink blink on luettu myös täällä: Kirjainten virrassa, Hyönteisdokumentti, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kasoittain kirjoja, Kirjamuistikirja

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Henrik Wilenius: Saranapuolelta

Henrik Wilenius: Saranapuolelta

"Omasta mielestään Jesse oli ihan tavallinen nuori. 

Mitä siitä että hän sattui pitämään enemmän pojista kuin tytöistä. "

  

  

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, Helmet 2017: 19. Yhdenpäivänromaani

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

    

Etsin Pride-viikkoa varten vähän lyhyempiä kirjoja HLBTI-teemalla, jotta ehtisin lukea ja blogata mahdollisimman monesta, ehkä jopa seitsemästä teoksesta. Näin siis löysin Henrik Wileniuksen nuortenkirjan Saranapuolelta. Se ei ehkä tule jäämään historiaan genrensä klassikkona, mutta näitä teoksia ei ole liikaakaan tarjolla. 

  

Romaani kattaa yhden päivän ajan, jolloin päähenkilö Jesse viettää 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Jesse on kaapissa, mutta nyt, ennen reilille lähtöä on tullut aika kertoa parhaalle kaverille Aleksille, että hän on homo. Tarina tuntuu hyvin uskottavalta vaikka - tai ehkä juuri siksi - se ei koko ajan olekaan onnellinen

  

Jessellä on hyvin ristiriitaiset tunteet seksuaalisesta suuntautumisestaan. Välillä hän pitää itseään ihan tavallisena, vaikka pitääkin pojista, mutta välillä hän pitää homoutta sairaana ja hävettävänä asiana. Hänellä on myös itsetuhoisia ajatuksia, jos kaapista tuleminen ei sujukaan ongelmitta. Hankalimmaksi hän koksee sen, että on ollut vuosia ihastunut Aleksiin, joka kuitenkin seurustelee Miiran kanssa. 

  

Hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi. (s. 50-51)

    

Jesse kokee alemmuutta lukion päättötodistuksestaan. Hänen isänsä ja isoveljensä ovat kirjoittaneet monta ällää, mutta Jesse on tahallaan alisuorittanut opintonsa sekoittuakseen massaan ja saanut vain ämmän paperit. Hän oli edellisessä koulussaan ollut hikari ja kiusattu, mutta lukion ekoina päivinä hän tutustuu Aleksiin, joka auttaa häntä keräämään itsevarmuutta mm. käymällä salilla ja treenamalla lihaksia. Tähän olisin toivonut hieman erilaista asennetta kirjailijalta - myös hoikka ja fiksu poika toimii hyvin päähenkilönä, sillä vaikkapa Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ihana mm. juuri siksi, koska on niin nörtti, eikä halua muuttaa itseään. 

    

- Tiedätkö mitä, Jesse? Mun mielestä on ihan jees et sä olet homo. (s. 82)

  

Kirjan aikana Jesse pääsee parin kuntosalitutun mukana homobaariin, missä hän ihmettelee kuinka tavallisen näköisiä suurin osa homoista on ja kuinka mahtavaa on olla paikassa, jossa homot saivat rauhassa iskeä toisiaan, halata ja jutella pelkäämättä, että joku tulee haukkumaan hintiksi. 

    

Tällaisia ystäviä hänellä oli. He eivät tuominneet tai hylänneet häntä hädän hetkellä vaan hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli. (s. 119)

Kaapista tuleminen ei tietenkään suju ongelmitta, mutta kaikki päättyy lopulta hyvin. Jesse ja Aleksi ovat edelleen ystäviä. kunhan Aleksi ensin hieman rauhottui ja keskusteli asiasta isänsä kanssa.

  

 - Luulet sä et sillä on loppupeleissä välii mulle oot sä fägäri vai et. (s. 118)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

On heinäkuun lopun perjantai ja Jessen 18-vuotissyntymäpäivä. On päivä täynnä kevyttä huulenheittoa ja kesäillan odotusten täyttämää tunnelmaa. Jesseä kuitenkin ahdistaa: kuinka hän voisi rentoutua, kun ei voi olla oma itsensä. 

  

Tänään Jesse on päättänyt kertoa parhaalle ystävälleen asian, joka on tehnyt tuloaan jo kauan: ”Aleksi, minä olen homo.” Sen voi kertoa monella eri tavalla, mutta mikään hetki ei tunnu sopivalta eikä mikään tapa oikealta. Tavoite toteutuu hetkenä joka on väärä ja tavalla joka on huono. 

  

Jessen pahimmat pelot näyttävät käyvän toteen; ehkä ystävyyden varaan ei voinutkaan laskea tätä kaikkea. 

  

Saranapuolelta on todenmakuinen ja taitavasti kirjoitettu romaani ystävyydestä ja luottamuksesta, kirja jossa elämän syke tuntuu kaikissa aisteissa.

       

120 sivua, WSOY 2009

   

Kirjasta on kirjoitettu myös täällä: Savon Sanomat

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

"Hehän eivät edes tiedä että minä olen homo.

En minä tiedä, miten voin kertoa heille jotakin sellaista

ja silti tuntea edelleen oloni samaksi vanhaksi Simoniksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 42. Kirja, jossa kuvaillaan vahvoja ystävyyssuhteita

  

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja on todella hyvä ja luulet, että se jatkuu vielä muutaman aukeaman verran, mutta löydätkin seuraavalta sivulta vain kirjailijan kiitokset? Ja sen tunteen, että kirjan haluaa lukea uudelleen heti, kun on päässyt sen loppuun?

  

Nämä kaksi ajatusta tulivat ensimmäisenä mieleen, kun olin ahminut Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiensin, joka on tähän mennessä vuoden ihanin lukukokemus (ja varmasti pysyy sellaisena vielä pitkään). Se pitää otteessaan, se hymyilyttää ja se saa silmäkulmat kostumaan. En voi kuin suositella tarttumaan tähän kirjaan. Mutta varoituksena sanottakoon, että tämän lukeminen saattaa aiheuttaa akuuttia Oreo-keksien himoa! Teoksen pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pitäisi saada ensi-iltansa vuonna 2018. 

  

Kuvan Double Stuffed Oreot katosivat melko pian parempiin suihin.

   

Teoksen päähenkilö on lukiota käyvä Simon, joka on homo. Hän ei ole tullut ulos kaapista, eikä ole aikonut vielä aikoihin tullakaan kaapista. Ei häntä sinällään pelota kertoa ihmisille, että tykkää pojista, mutta hän ei koe sille tarvetta juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Toisin kuitenkin käy, kun hän unohtaa kirjaantua sänhköpostistaan ja seuraavaksi koneelle istuva tyyppi vahingossa lukee Simonin keskustelun Blueksi kutsutun pojan kanssa. Bluen käyttäjänimen takana on joku samaa koulua käyvä homopoika, ainoa ihminen, jonka kanssa Simon on tämän puolen itsestään jakanut. 

  

Mulla on tällainen uusi iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa ihan uusi versio. (s. 234)

  

Kirjasta puolet koostuu Simonin ja Bluen sähköpostikeskusteluista. Simonia ahdistaa, että joku muu Bluen lisäksi tietää hänen olevan homo ja tämä kehtaa vieläpä kiristää häntä uhkaamalla paljastaa sen kaikille koulun juoruja julkaisevalla Tumblr-sivustolla. Kiristäjä on kiinnostunut Simonin ystävästä Abbysta ja sanoo, ettei julkaise kuvakaappauksia sähköposteista, jos pääsee Abbyn kanssa väleihin. Hommassa ei tietenkään käy hyvin kenellekään, mutta jokainen taho pyytää lopulta anteeksi.

  

Koko kirjan ajan on ilmassa jännitettä siitä, kuka Blue on ja paljastuuko Simonin salaisuus. Poikien sähköposteja on ihanaa lukea, ja vatsanpohjassa tuntuu perhosia, kun heidän suhteensa kehittyy. Lopussa Bluen henkilöllisyys paljastuu yllättävällä tavalla, enkä todellakaan arvannut oikein, kuka hän on. Simonin elämää seurataan muutaman kuukauden ajan. tutuiksi tulevat niin hänen ihastuttavan persoonallinen perheensä, luotettavat ja aidon tuntuiset ystävänsä kuin näytelmäryhmänsäkin henkilöt. Oreoiden ja Bluen lisäksi Simon rakastaa perheen kultaista noutajaa ja Elliott Smithin musiikkia.  

"Haluaisin ottaa sua kädestä kiinni", sanon hiljaa. 

"No ota sitten", hän sanoo. (s. 222)

Teoksessa vilahtelee paljon hauskoja Harry Potter-viittauksia ja bongailin innolla muitakin kirjallisuuden ja popkulttuurin teoksia tekstistä. Yleensä en pidä humoristisista teoksista, mutta Simonin luonne on vain niin ihana ja Albertallin tapa kirjoittaa tarinaa harvinainen yhdistelmä uskottavaa nuorten arkea ja komediaa. Tämä on teos, joka ei tarvitse yliluonnollisia elementtejä tai kauhistuttavalla tavalla väärin mennyttä tulevaisuuden maailmaa ollakseen koukuttava. Tätä olisi voinut lukea pitemmänkin kirjan verran. 

  

Sitaattikunniamaininta (termi lainattu Villikseltä) on toisinaan blogissani ilmenevä loppulause eli hassu lainaus, joka tuntuu eksyneen väärään teokseen tai kertoo esimerkiksi jonkin hauskan lukemiseen liittyvän anekdootin. Enimmäkseen olen kerännyt tunnisteen alle dystooppisia tunnelmia ei-dystooppisista teoksista. Tällä kertaa erityiskunnian saa seuraava pätkä: "Tuntuu kuin olisimme zombieapokalypsin viimeiset henkiinjääneet: Ihmenainen ja homoankeuttaja. Ei paras yhdistelmä lajinsäilymisen kannalta." (s. 46-47)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Onko kaikkien pakko tulla kaapista?

  

16-vuotias Simon rakastaa draamaa, mutta vain näyttämöllä. Kun luokkakaveri ryhtyy kiristämään Simonia, hänen salainen ihastuksensa on vaarassa päätyä parrasvaloihin.

  

Simonin on tehtävä hankalia valintoja, onhan pelissä mahdollisuus rakkauteen ihanan ja hämmentävän pojan kanssa. Kunhan Simon vain saisi selville, kuka hän on.

  

Becky Albertallin riemastutava ja sympaattinen romaani on kahminut palkintoehdokkuuksia. Sen oikeudet on myyty 26 maahan ja siitä on tekeillä elokuva.

"Huokailuttavan ihana kirja pojista, jotka rakastuvat toisiinsa."

- The Bulletin of the Center for Childres Book's

  

"Ratkiriemukas ja sydäntäsärkevä. -- Blue saattaa epäröidä, mutta lukijat hullaantuvat Simoniin."

- Publisher's Weekly

  

Suomentanut: Lotta Sonninen, 249 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda (2015)

  

Simoniin on ihastuttu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Vinopino kirjoja, Carry on reading, Sivujen välissä

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus

"Hänen paljaiden jalkojensa alla kohosi maailman suurin rakennus, 
oma kokonainen maailmansa."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: BFF -lukuhaaste

     

Nopeasti alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen suomennettu Katharine McGeen Tuhat kerrosta on kuvaus 2100-luvun alun nuorison elämästä Manhattanille rakennetussa neljä kilometriä korkeassa, tuhat kerroksisessa Tornissa. Torni on käytännössä pystysuuntaan rakennettu kaupunki, sillä sieltä löytyvät kaikki välttämättömyydet, kouluja ja sairaaloita, ravintoiloita ja kauppoja, puistoja ja harrasteareenoita, eikä sieltä yleensä tarvitse poistua.

Hän ei ollut koskaan ennen käynyt Brooklynissä. Hän kyllä tiesi, että se oli ollut melko suosittu asuinalue ennen kuin Torni rakennettiin - ja ennen kuin Torni jätti osan seutukunnasta ikuiseen varjoon. -- Viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan väki oli vähitellen virrannut alueelta muualle. (s. 167)

  

Kirjailija on haastatteluissa kertonut olleensa pettynyt useiden nuorten dystopioiden esittämään tulevaisuudenkuvaan, niinpä hän päätti kertoa toisenlaisesta maailmasta. Aivan täysin hän ei kuitenkaan ole onnistunut välttämään dystopioista tuttuja elementtejä, vaikka hänen kuvittelemansa tulevaisuus onkin hieman valoisampi kuin mitä monissa muissa kirjoissa on nähty. 

  

Teos esittelee viisi nuorta, joiden näkökulmien välillä kerronta vaihtelee. Kokonaisuus paljastaa pala palalta millaista on elää maailman korkeimmassa rakennuksessa, jonka kerrosluku määrittelee sosiaalisen statuksen. Jokaisella ääneen pääsevällä hahmolla on jokin iso salaisuus, mikä paljastuessaan voisi tuhota heidät. Teos alkaa prologilla siitä, kun vielä nimeämätön tyttö putoaa Tornin katolta ja asettaa lukijan ajatukset tulevaan: kuka nuorista hän on ja miksi tämä tapahtui. Varsinainen kerronta alkaa tapahtumista kaksi kuukautta aikaisemmin ja pohjustaa jokaisen hahmon taustoja. 

Haukka, joka oli istunut kauempana kaiteella, käänsi uteliaat nappisilmänsä häneen. Avery katseli miten se avasi siipensä ja lähti lentoon. Äkkiä hän tunsi sukukulaisuutta tuon linnun kanssa, joka kiiti taivaalle kirkuen, villinä ja vapaana. Hän toivoi, että voisi seurata sitä suoraa päätä voimistuvaan myrskyyn. (s. 222)

  

Tuhannennessa kerroksessa asuva Avery on geneettisesti vanhempiensa DNA:sta koottu täydellinen nuori nainen, joka ei kuitenkaan voi sietää ihmisten katseita ja jatkuvia kehuja. Hän on rakastunut adoptioveljeensä Atlasiin. Leda on Averyn ystävä, joka on lääkeaddiktion takia joutunut katkaisuhoitoon. Hän on kateellinen Averylle ja vaarallisen ihastunut Atlasiin. Rylin asuu 32. kerroksessa siskonsa kanssa. Heidän äitinsä on kuollut vuosi aikaisemmin. Rylin haki täysi-ikäisyyttä jotta heitä ei erotettaisi ja voidakseen tehdä kokopäiväisesti töitä mahdollistakseen siskonsa koulunkäynnin. Hän päätyy siivomaan ylätornilaisen Cordin asuntoa ja löytää itsensä pian suutelemasta poikaa, joka ei tiedä kaikkea mitä Rylin on tehnyt. 

 

Rylin kuulosteli jotakin Chrissan äänessä. Hän tajusi, että se oli toivoa: typerää, naiivia, romanttista toivoa siitä, että rakkaus voittaisi kaiken. (s. 404)

  

Eris on myös Averyn ystävä. Hänen vanhempansa eroavat pitkään vaietun salaisuuden vuoksi, joka yllättäen pulpahtaa pintaan. Erisin entinen tuhlailevainen ja designervaatteita täynnä oleva elämä vaihtuu 103. kerroksen vähävaraiseen ja ankeaan arkeen. Hän kuitenkin tapaa sen myötä elämänsä rakkauden. Keskikerroksissa asuva Watt on joukon ainoa poika, jonka näkökulma pääsee teoksessa esille. Hän on hakkeri, joka on rakentanut kielletyn kvanttitietokoneen. Paljastuessaan Watt menettäisi mahdollisuutensa MIT-yliopistoon pääsemisestä, ja päätyisi vankilaan. 

Kaikki tuntui liian helpolta ja ennalta-arvattavalta. -- "Voittajan kirous", Nadia kuiskasi hänen korva-antenneihinsa, ja ihan selvästi hän kuuli huvittuneisuutta Nadian äänessä. "Se iskee, kun voittaja saa täsmälleen sen, mitä haluaa, vain huomatakseen, ettei se vastannutkaan odotuksia." (s. 57)

  

Nuorten elämät punoutuvat toisiinsa yllättävilläkin tavoin, ihastumiset risteilevät suuntaan jos toiseenkin ja heidän tekonsa vaikuttavat välillä laajasti myös muihin ympärillään. Selkeä keskushahmo on Avery, jonka ympärillä kuohuu jatkuvasti. Teoksen nuoret juhlivat usein, juovat paljon alkoholia, käyttävät huumeita ja harrastavat seksiä. McGee on osannut kirjoittaa teoille seurauksia kuitenkaan sortumatta saarnaamiseen. Nuorempikin lukija pystyy tekemään niiden pohjalta omat päätelmänsä siitä, mikä on järkevää ja mihin tulisi vetää raja. 

Huumeet levisivät hänen eteensä apiloiden päälle, hänen oma pieni kemiallinen onnen lähteensä. (s. 373)

  

Viimeisen luvun perusteella osa kertojaäänistä tulee vaihtumaan sarjan seuraavassa osassa, jonka ilmestymisestä ei vielä ole ilmoitettu. Kirjaa voi verrata Sara Shepardin Valehtelevat viettelijät- ja Cecily von Ziegesarin Gossip Girl-sarjoihin. Suurimpana erona mainittuihin on McGeen erityinen tapa pudotella kiehtovan kuulosia futuristisia teknologioita tekstissä. Harmillisesti niihin ei juuri koskaan palata uudestaan tai avata enempää, sillä teoksen scifi-aines on sen onnistuneinta ja omaäänisintä kerrontaa. Teoksen pohjalta ollaan tekemässä tv-sarja ja onkin kiinnostavaa nähdä kuinka sen ohjaajat tulkitsevat kirjan maailmaa.

   

Arvosana:

    

Takakannesta:

Manhattan vuonna 2118: taivaita tavoitteleva 1000-kerroksinen pilvenpiirtäjä

Tulevaisuuden New York on uutta luova, unelmia toteuttava kaupunki, jota sävyttävät rakkaus, valheet, luksus ja skandaalit. Maailman kuuluisimmassa supertornissa asuvat nuoret navigoivat läpi julkisuudenhuuruisen elämän. Pilvenpiirtäjän huipulla, kaikkien yläpuolella asuu nuori nainen, joka on geneettisesti suunniteltu täydelliseksi. Hänellä on kaikki - paitsi juuri se mitä hän eniten haluaisi.

  

Koukuttavan trilogian avaus on energinen ja elämää sykkivä, säkenöivä visio tulevaisuudesta, jossa kaikki on mahdollista - jos tahtoo tarpeeksi.

  

Kirjan pohjalta on tekeillä TV-sarja.

   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 446 sivua, Otava. 2016

    

Alkuperäinen nimi: The Thousandth Floor (2016)

    

Tuhannennesta kerroksesta on pudottu myös täällä: Helsingin Sanomat, Hurja hassu lukija, Dysphoria, Kolmas kirja taskussa, Teen Vogue

Samantyylisiä teoksia: Estelle Maskame: Dimily-sarja, Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät-sarja, Cecily von Ziegesar: Gossip Girl-sarja

Neil Gaiman: Kuolema - Elämisen kallis hinta

"Kuolema ei ensinnäkään ole henkilö. Ja jos olisi, se olisi 

pitkä munkkia muistuttava luurankomies, jolla on valkea ratsu, viikate 

sekä tiimalasi. Ja palava halu pelata shakkia skandinaavien kanssa."

    

 
Halloween -lukuhaaste
 

Olen tutustunut Neil Gaimanin tuotantoon aikaisemmin teosten Coraline varjojen talossa (luettu lukiossa 2003) ja Tähtisumua (luettu englanniksi lukupiiriin 11/2015) kautta, joten tiesin odottaa jotain vallan erikoista tältä sarjakuvateokselta, jonka nimi nousi esiin #5vaikuttavintasarjakuvaa tägillä Twitterissä. 

  

Teos alkaa Tori Amoksen esipuheella. Albumi sisältää kaksi pidempää sarjakuvaa, jotka on jaettu kolmeen lukuun, Kuolema: elämisen kallis hinta ja Kuolema: Elämä on parasta aikaa. Lisäksi kokoelmassa on kolme lyhyempää sarjakuvaa (Talvinen kertomus, Kehrä ja Kuoleman puheenvuoro elämän puolesta) ja viimeinen on itsensä Kuoleman tarjoamaa seksivalistusta AIDSista. 

   

Eniten pidin lyhyestä tarinasta Talvinen kertomus (piirtänyt Jeff Jones) ja sen vesivärimäisestä tyylistä. (Ks. kuva alla). Se on julkaistu aikaisemminkin Suomeksi Tähtivaeltaja-lehdessä vuonna 2000, mutta eri käännöksellä ja kokonaan mustavalkoisena.

  

   

Kuolema - Elämisen kallis hinta esittelee Gaimanin Sandman -sarjakuvissa alunperin esiintyneen hahmon, Kuoleman (joka on Sandmanin eli Nukkumatin sisko ja vierailee lyhyttarinassa Kehrä). Kuolema tulee sadan vuoden välein Auringottomasta maasta ja elää yhden päivän ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa se ottaa nuoren naisen, Didin, ruumiin. Didi menee samaan katgoriaan Nemin kanssa. Sexton kuvailee häntä seuraavasti:

  

Didi on hänen nimensä. Sanoo olevansa Kuoleman lihallinen olomuoto. Suunnilleen minun ikäiseni, menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Päässään typerä hattu ja huulillaan pirteä, pysyvä hymy. (s. 39)

  

Ensimmäisen juonikaaren aikana tapahtumia katsotaan siis 16-vuotiaaan Sexton Furnivalin näkökulmasta. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan, sillä päätelmänsä mukaan, jos millään ei ole väliä, voi yhtä hyvin kuolla, eikä se kiinnostaisi ketään. Ehkäpä juuri siksi Sexton ja Didi/Kuolema kohtaavatkin kaatopaikalla. Kaksikko hengailee yhdessä yhden päivän ajan, kunnes Kuoleman on tullut aika palata takaisin omaan valtakuntaansa. 

  

   

Toinen pidempi tarina keskittyy jo ensimmäisessä esiteltyyn muusikkoon, Foxgloveen. Koska teoksen piirtäjä vaihtuu tarinoiden välillä, oli minun aluksi hankalaa yhdistää kaksi erinäköistä hahmoa saman nimen alle (pidin enemmän jälkimmäisen trilogian piirtäjän Chris Bachalon  tyylistä, josta yllä ja alla muutama esimerkki). Foxglove on androgyynin näköinen nainen, joka elää suhteessa toisen naisen ja tämän pojan kanssa. Manageri ei halua kuitenkaan Foxgloven tulevan ulos kaapista, vaikka tämä olisi valmis olemaan kokonaan itsensä fanien edessä.

   

     

Lopussa on vielä monien nimekkäiden taiteilijoiden tulkintoja Kuolemasta. Yksi kuvista (joita on lähes 50) on Clive Barkerin käsialaa, ja tunnistin sen ennen kuin edes luin kuvan alta taiteilijan nimen. Miehellä on nimittäin hyvin omintakeinen tyyli, joka on tullut tutuksi hänen Abarat-sarjastaan. Valitsin elle myös kaksi muuta kuvaa galleriasta. Toinen on Moebiuksen (mm. Incal) kynästä ja toinen aikaisemmin minulle tuntemattoman Rebecca Guayn taidonnäyte. 

     

   

Gaimanilla on (paremman sanan puutteessa) hieman trippaileva tyyli. Kuolema oli ihan kevollinen väipala, eli mitään suurempaa tai pitkäkestoista en tästä teoksesta löytänyt. Pitäisi kuitenkin jossain vaiheessa tutustua tuohon Sandmaniin, sillä olen kuullut sitä kehuttavan minulle jo yli kymmenen vuoden ajan. Halloween-lukupinossani odottelee kuitenkin jo kaksi Gaimanin teosta (eli tässä kuussa en varmaankaan Sandmaneihin vielä tartu). Toinen on uusintakierrokselle tuleva Coraline ja toinen vähän tuoreempi teos, Hautausmaan poika. 

   

Tämä saattaa nyt soundata tyhmältä, mutta minun kirjoissani Kuolema ei ole mikään söpö goottipimu. Eikä mikään muukaan hahmo. Kuolema on tyhjyys. Ei mitään. Kuolema on C-mollisointu Stratocasterista, jonka läpi epäonneksi kulkee verkkovirta. Kuolema on nokkaan imaistua puhdasta kolumbialaista, joka osoittautuu rotanmyrkyksi. Kuolema on seuraus siitä, kun panee väärää tyyppiä väärässä paikassa väärään paikkaan. Sitä kuolema on. (s. 159)

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Palkitun Neil Gaimanin kenties suosituin luomus, itse Kuolema, esiintyi ensi kerran massiivisen Sandman-sarjan sivuilla, mutta pirteä ja omintakeinen hahmo päätyi pian päähenkilöksi omiin tarinoihinsa. Tämä kirja kokoaa yksiin kansiin kaksi Gaimanin kirjoittamaa pidempää Kuolema-sarjakuvaa sekä lyhyempiä sarjakuvia. Suurin osa tarinoista ilmestyy nyt suomeksi ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen tarina “Elämisen kallis hinta” kertoo, kuinka kerran sadassa vuodessa Kuolema kulkee Maan päällä kuin kuka tahansa kuolevainen oppiakseen paremmin ymmärtämään ihmisiä, joiden viimeinen vieras hän tulee lopulta olemaan. Nuorena DIdi-nimisenä tyttönä Kuolema ystävystyy teinipojan kanssa ja auttaa 250-vuotiasta koditonta naista löytämään sydämensä.

Toisessa tarinassa “Elämä on parasta aikaa” suosion aallon harjalla ratsastava rock-tähti joutuu pohtimaan vaarantaako hän uransa tulemalla ulos kaapista, ja samaan aikaan hänen tyttöystävänsä ajautuu Kuoleman valtakuntaan.

Sarjakuvien kuvituksesta vastaavat Chris Bachalo, Mark Buckingham, Mark Pennington, Jeff Jones ja Dave McKean. Lisäksi kirjasta löytyy eri taiteilijoiden tulkintoja Kuoleman hahmosta.

     

Suomentanut: Petri Silas, 240 sivua. Egmont 2013

   

Alkuperäinen nimi: Death (2012)

 

Kuolema on luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Dome.fi, Kvaak.fi, Nenä kirjassa, Kirjavaras Rere

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä - Eteläraja-trilogia 3

"Rakennamme majan unien leviatanin kylkiluista. Käännämme 

selkämme todelliselle maailmalle, koska sitä ei enää ole olemassa."

       

    

Arvostelukappale

     

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia on herättänyt paljon huomiota erikoisuudellaan. Trilogia alkoikin vahvasti, sillä Hävitys oli jotain aivan omanlaistaan ja vaikeasti määriteltävä lukukokemus. Teos piti ahmaista kerralla ja se jätti jälkeensä kymmeniä kysymyksiä. Odotinkin kovasti Hallinnan ilmestymistä. Oli pienoinen pettymys, kuinka VanderMeer lähti viemään kerrontaa eteenpäin jatko-osissa. Uudet hahmot ja tapahtumat sarjan toisessa teoksessa eivät olleet riittävän kiehtovia pitämään kiinnostusta yllä. 

   

Hyväksyntä on jossain kahden edeltäjänsä rajamaastossa. Paikoin kirjailija pääsee lähelle ensimmäisen osan tunnelmaa, mutta sortuu välillä turhaan hämärtämiseen. Toiveet siitä, että Alue X paljastaisi salaisuutensa on syytä heittää. Jos olisin tiennyt, kuinka VanderMeer jatkaa tarinaa, olisin varmaankin jättänyt lukemisen Hävitykseen. Kolmannen osan kansikuva on kuitenkin trilogian kaunein.

   

Hän käveli majakkaa kohti polkua pitkin, mutta kuu valui verta hopeiseen kehäänsä, ja hän tajusi, että Maalle oli täytynyt tapahtua jotain kammottavaa, koska kuu teki kuolemaansa ja oli putoamaisillaan taivaalta. Valtameret olivat täynnä jätevuoria ja kaikkia niitä saasteita, joita luontoon oli aikojen saatossa syydetty. Niukoista raaka-ainevaroista käydyt sodat olivat tehneet useista maista pelkkiä kuoleman ja kärsimyksen kenttiä. Sairaudet olivat levinneet kaikkialle ja elämäalkanut mutatoitua, saada toisenlaisia muotoja, vaikeroida ja inistä aikoinaan suurten kaupunkien saastaisissa, roihuavissa jäänteissä, joita ruumiiden savuavia luita rätisyttävät, loimuavat tulipalot valaisivat. (s. 119)

   

Kerronnassa on käytetty paikoin upean runollista kieltä, välillä tarina puolestaan lähtee ennalta-arvaamattomille happotripeille. Lukijalle tarjoillaan uusia näkökulmia, sillä ääneen pääsevät toisessa osassa esiteltyjen Controlin ja Haamulinnun (kahdennentoista retkikunnan biologin klooni) lisäksi majakanvartija Saul sekä Etelärajan johtaja ja kahdennentoista retkikunnan psykologi Gloria/Cynthia, jonka kokemuksista kerrotaan sinä-passiivissa. 

   

Useampi alueen halki kulkeva patikoija oli näyttänyt yllättyneeltä nähdessään majakanvartijan astelemassa maankamaralla tornin ympärillä, ikään kuin hän olisi ollut kuorensa hylännyt erakkorapu. (s. 25)

    

Parasta antia teoksessa kansikuvan ja runollisuuden lisäksi ovat majakanvartijan elämä ja suhde Charlieen, Glorian lapsuus majakan varjossa sekä Controlin ja Haamulinnun vaellus Alue X:n halki. Eri aikatasoilla avautuva kerronta taustoittaa Alue X:n historiaa, kun paikkaa kutsuttiin edelleen vain unohtuneeksi rannikoksi. Mukaan mahtuu myös "Valopääosastoksi" kutsuttu joukkio, jonka toiminta on hyvin hämärää. 

   

Naureskelin Goodreadsissa olevalle kuvaukselle: "Hyväksyntä on trilogian järisyttävä päätösosa, jossa Alue X:n mysteeri paljastuu." Alue X ei halua paljastaa mitään, vaan jätti ainakin tämän paljon enemmän odottaneen lukijan kylmäksi. Tällä kertaa ei lukukokemus onnistunut järisyttämään, mutta vihdoin löysin oikeutuksen Lost-viittaukselle, joka on painettu jokaisen trilogian osan takakanteen. 

   

Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa: "Eteläraja oli mennyttä, vaikka ihmisiä lymyäisi tiedeosastolla sata vuotta, vaikka heistä kehittyisi kalpea luolakansa, joka eläisi pelossa ja jonka jälkeläiset kuulisivat varoittavia tarinoita kammottavasta maanpäällisestä maailmasta." (s. 166)

    

Suosittelen teosta niille, jotka tahtovat saattaa sarjan loppuun - mutta varoitan: älkää asettako toiveitanne liian korkealle. Kerronnasta voi silti nauttia, kunhan on maltillisilla mielin matkassa. 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Salaisuudet paljastuvat

Alue X on haudannut alleen hallituksen salaisen Eteläraja-laitoksen. Ryhmä tuhosta selviytyneitä agentteja etsii totuutta mystisen alueen synnystä ja maailmaamme uhkaavasta laajentumisesta.

Hyväksyntä on maailmanmenestykseksi kohonneen ja useita palkintoja voittaneen Eteläraja-trilogian järisyttävä päätösosa.

      

Samantyylisiä kirjoja: Arkadi & Boris Strugatski: Stalker, Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho, H.P. Lovecraftin tuotanto, Franz Kafka: Muodonmuutos

   

Suomentanut: Einari Aaltonen, 365 sivua, Like 2016

    

Alkuperäinen nimi: Acceptance (2014)

  

Eteläraja-trilogian päätösosa on luettu myös täällä: Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Sunnuntaisatuja, Kirjavuoksi

Sarjassa ilmestyneet: 

• Hävitys (2014) - Annihilation
• Hallinta (2015) - Authority
• Hyväksyntä (2016) - Acceptance